 |
| Katukuvaa Lhasasta vuonna 2007 |
Joudun aluksi kertomaan hieman taustaa jutulleni. Olen
valmistamassa laajempaa juttua venäläisestä kirjailijasta Anton Pavlovitš Tšehovista
ja tällä jutullani on yhteys siihen, mikä tuntuu varmasti kummalta, sillä
kerron nyt Tiibetiin tekemästäni matkasta ja sillä seudulla ei ole tšehovilaisen
maailman kanssa mitään tekemistä. Tiibetin muistoni sattui vaan tulemaan Tšehovia
lukiessa mieleen. Mielikuvitus toimii joskus yllättävästi. Palaan tuohon
assosiaatioketjuun myöhemmässä kirjoituksessani.
Huomioni
keskiössä oli alun pitäen vain yksi riksakyyti, josta tämä kirjoitukseni on
saanut nimensä. Kerron siitä juttuni loppupuolella. Kuitenkin kerron matkastani
hieman muutakin, koska muisti tuntuu pikkuhiljaa palautuvan. Tapahtumat
sijoittuvat siis Tiibetiin ja lähinnä sen pääkaupunkiin Lhasaan. Kävin siellä noin kymmenen vuotta sitten erään
hyvin kansainvälisen ryhmän kanssa. Jutussa käväistään hetki myös mm.
Pekingissä. Kuvat ovat matkalla itse ottamiani.
Matka kesti noin viikon ja mieleen on jäänyt sellainen vaikutelma,
että matka oli hienosti järjestetty, ohjelma oli mielenkiintoinen ja matkaseurakin
oli upea. Kiinnostavimpia kohteita olivat
ilman muuta eräät temppelit ja erityisesti Lhasan keskustassa sijaitseva
Potala-palatsi, jossa joskus muinoin Dalai Lama asui.
Potalaan tutustuessani eräs elämäni suuri unelma täyttyi.
Pikkupoikana 1960-luvulla ahmin oikeastaan kotimme kirjahyllystäni kaikki
kirjat läpikotaisin. Totta kai sieltä löytyi myös kahdeksanosainen
tietokirjasarja, niin kuin tuohon aikaan lähes jokaisessa kodissa oli tapana.
Siellä näin kuvan Potala-palatsista. Se näytti upealta, kun se pimeähkössä
huoneessa hohti salaperäisenä edessäni. Tuolloin olisin halunnut astua sen
uumeniin. Kun se unelma yli 40 vuoden
kuluttua toteutui, en ollut uskoa tilannetta todeksi.
 |
| Potala |
Myös bussiretket vuoristoseudulle sävähdyttivät. Muistan erityisen
hyvin hetken, kun astelin reilusti yli neljän kilometrin korkeudessa järven
rannalla. Maiseman karu kauneus hiljensi mielen. Sitten oli myös inhottavia
kokemuksia. Pysähdyimme kerran lounaalle erään kylän keskellä sijaitsevaan
ravintolaan. Se oli kaikin puolin siisti paikka ja ruoka oli maittavaa. Onneksi
kuitenkin käytimme WC-palveluja vasta ruokailun jälkeen. Sinne piti kävellä
niityn yli. Niityllä oli jakkihärkiä mutta suhteellisen kaukana meistä, joten
niistä ei ollut pelkoa. Käymälä kuitenkin herätti sen verran oksettavaa inhoa,
että paikalleen jähmettynyt elämä niityllä unohtui. Viemäröintiä ei ollut eikä
käymälää ollut kai pesty muutamaan kymmeneen vuoteen. Hajua tuskin voitte edes
kuvitella. Monet varsinkin naisväestä jättivät tarpeensa tekemättä. Olen aika
monenlaisissa paikoissa liikuskellut, mutta kyllä se on WC-kokemuksistani
kamalin.
 |
| Lhasa |
Hotellista muistan, että se oli uusi ja moderni. Sen omisti
kiinalainen uusrikas, joka vietti ravintolassa myös aikaansa. Hän oli toiminut
rajanvartijana (tai mahdollisesti rajanvartioston päällikkönä) jossain
Vietnamin rajalla. Siten hän oli ostanut Lhasasta hotellin ja aloitti uuden
elämän. Epämääräisiä tunteita nousi mieleen siitä, millä tavalla mies oli
pystynyt noin vain rikastumaan. Panen ne pohdinnat nyt kuitenkin syrjään, koska
minulla ei ole esitettäväni tarkempia faktoja miehen tulojen muodostumisesta.
Tulimme kaupunkiin illan suussa ja ensimmäisenä ohjelmanumerona
oli illallinen hotellin ravintolassa. Tarjolla oli runsaasti ruokaa, mikä
houkutteli myös eksoottisuudellaan. Totta kai erityisen paljon tarjoiltiin
liharuokaa. Tein suuren tyhmyyden, minkä tajusin vasta jälkeenpäin. Söin hyvin
reippaasti, vatsa tuli täyteen. Osa
ryhmästämme lähti iltaa viettämään haluten tutustua myös yöelämään. Itse olin
väsynyt ja lyhyen ulkoilun jälkeen halusin mennä nukkumaan, sillä seuraavana
päivänä edessä oli runsaasti ohjelmaa. En saanut heti unta. Sitten kun sammutin
valot ja tuli pilkkopimeää, sain paniikkikohtauksen. Olin elämäni ensimmäisen kerran
niin korkeassa ilmanalassa. En saanut tarpeeksi happea. Jouduin haukkoman
henkeä. Huonetoverini oli lähtenyt yökerhoon. Menin ikkunan ääreen, yritin
työntää päätäni ikkunasta ulos ja haukkoa henkeä. Olin yltä päältä hiessä. Yö oli viileä, mikä hieman auttoi, mutta
hapen saantiin siitä ei ollut apua. Huonetoverini viipyi ja viipyi. Olisin
toivonut häneltä apua, sillä minulle oli matkanjärjestäjän antama happipullo,
jota en siinä kuolemanpaniikissani osannut käyttää. En oikeastaan tajunnut,
mistä voisin saada apua. Aika kului ja jossain vaiheessa minä vain menin
vuoteeseeni ja nukahdin. Olotilani tasaantui. Heräsin huonetoverini saapuessa
ja valvoin pitkään. Heräilin sitten pitkin yötä ja aamulla olin varhain
ylhäällä. Suihku virkisti
Myöhemmin kuulin, että kun yhtäkkiä siirtyy korkeaan ilmanalaan,
pitäisi aluksi syödä hyvin kevyesti. Raskaasta liharuoasta on pelkkää haittaa,
hapensaanti vaarantuu. Minä en tiennyt siitä yhtään mitään. Söin illalla
nälissäni kuin viimeistä päivää, ja yöllä tulivat nuo kauhuntunnit.
Seuraava päivä meni kuitenkin hyvin. Söin hyvin niukasti. Vointi
koheni iltapäivään mennessä eikä ensimmäisen yön kaltaisia ongelmia enää ollut,
vaikka matkustimme huomattavasti ylemmäs. Happipulloa käytin ehkä kerran, mutta
se oli hätävarjelun liioittelua. Halusin itse asiassa vain kokeilla, miten se
toimii. Ryhmässämme oli kyllä ihmisiä, jotka joutuivat käyttämään sitä lähes
koko matkan ajan. Eräässä tapauksessa sen käyttö tuntui fobialta. Kiinalaiset
matkanjärjestäjät ottivat hänen ongelmansa kuitenkin tosissaan.
Myös Lhasan Ilta- ja yöelämästä on jäänyt hieman mieleen. Meitä
oli muutaman hengen ryhmä. Eräs ryhmässämme sujuvasti kiinaa puhunut
keskieurooppalainen henkilö oli tutustunut johonkin nepalilaiseen mieheen, joka
halusi opastaa meitä ja vei meidät johonkin tuttavansa omistamaan nepalilaiseen
kahvilaan. Emme kuitenkaan syöneet
mitään, mistä syystä ravintolanpitäjä oli ehkä pettynyt. Nepalilaiset ovat
kuitenkin näin länsimaalaisittain katsoen ilmeettömiä ja ykstotisen näköistä
väkeä, joten saatoin tulkita heidän tunteensa väärin. Itse asiassa epäluuloni
olivat hyvin pinnalla. Suoraan sanoen pelkäsin, että jotain ikävää tapahtuu.
Olin laittanut rahojanikin eri taskuihin. Kaikki pelko oli turhaa. Nepalilainen
mies korosti heikohkolla englannillaan ystävyyttä ja ne sanat pitivät.
Poikkesimme vielä sen jälkeen johonkin nuorisodiscoon, jossa valoefektejä
riitti, tekno jyräsi ja melu huumasi. Sielläkin meidät jätettiin rauhaan.
Satuimme kuitenkin olemaan niin uupuneita päivän ohjelmasta, että häivyimme
pian yöpuulle.
Seuraavana iltana olimme taas liikkeellä keskenämme, ilman
nepalilaista opasta. Nyt seurasimme sujuvasti kiinaa puhunutta matkakaveriamme.
Tällä kertaa kaikki ei mennytkään hienosti. Erääseen discoon tai yökerhoon
pyrkiessämme tuli ongelmia. Ovella oli hieman ruuhkaa ja kaverimme kyseli
jotain kiinaksi. Luultavasti paikan omistajiin kuulunut nuorehko mies alkoi
sättiä häntä englanniksi. Hän kävi miltei hänen kimppuunsa ja lähestyi
uhkaavasti myös meitä. Syy oli hänen käyttämänsä kieli. Kädet nyrkissä vihaa uhkuen
hän ajoi meidät tiehensä kieltäen käyttämästä kiinaa. Kaverimme oli herkästi
reagoiva mies. Hän aluksi luonnollisesti häkeltyi, sitten alkoi pelätä. Siitä
illasta jäi ikävä muisto. Tuo välikohtaus oli merkkinä siitä, kuinka
kansallistunteet ovat kaupungissa vahvasti pinnalla. Noista kansallistunteista
ja poliittisista jännitteistä saimme tuta myös toisen kerran. Se tapahtui
keskellä päivää matkamme loppuvaiheessa Potala-palatsin edustavalla
sijaitsevalla aukiolla, jossa koko ryhmämme halusi kokoontua yhteiskuvaan.
Meillä oli valmiina englanninkielinen banderolli, jonka levitimme eteemme.
Siinä oli meitä yhdistävän organisaation nimi. Ei kulunut kuin hetki, niin
poliisit ryntäsivät paikalle ja kielsivät meitä käyttämästä mitään julisteita.
Saimme ankarat moitteet mutta yhteiskuvan muistaakseni otimme ilman
banderollia. Saatan kyllä muistaa myös väärin, sillä en löydä kuvaa enää
mistään.
Matkailijana haluan antaa Lhasan kaupunkikuvasta kokonaisuudessaan
myönteisen kuvan. Kaupungissa on paljon pieniä kahviloita, jotka ovat
sisustukseltaan kuin kodikkaita olohuoneita. Niissä oli todella kiva viettää
yhdessä aikaa, juoda teetä tai ottaa drinkin ja jopa vähän lauleskella.
Nyt pääsen varsinaiseen otsikon viittaamaan asiaani. Ryhmässämme oli mukana eräs minua muutaman vuoden vanhempi, Prahasta kotoisin oleva sinkkunainen nimeltään Eva. Tulimme hyvin toimeen ja kuljeskelimme tuona päivänä kaupungilla kahdestaan. Tutustuimme keskustaan,
kiertelimme kauppoja ja toreja ostaen pientä rihkamaa. Seurasimme uteliaina
kaupungin elämää. Aika kului ja oli aika suunnata kohti hotellia. Olimme
kuitenkin uupuneet. Korkea ilmanala teki tehtävänsä ja jalkojakin särki. Meille
oli suositeltu polkupyöräriksaa. Niitä olikin tarjolla runsaasti. Päätimme vinkata
itsellemme sellaisen.
Näissä tapauksissa oman ongelmansa tuo hintataso. Matkamme
paikallinen kiinalainen opas kertoi, että riksa on halpa keino matkustaa. Hänen
mukaansa hintataso Tiibetissä oli alempi kuin esimerkiksi Pekingissä ja maksuksi
riitti viisi yuania, mikä tuntui todella halvalta. Istuimme riksaan ja nuori
poika ryhtyi polkemaan. Olimme hänelle haastava kuorma, lisäksi edessä oli
ylämäkeä. Hiki virtasi, voimat tuntuivat ehtyvän. Matka eteni hitaasti. Iltapäivän aurinko porotti. Viimein
nuorukainen sai meidät tuotua hotellin luo. Oli edessä maksu.
Uskoimme sinisilmäisesti opasta ja annoimme tuon yllä mainitun
setelirahan. Varmuuden vuoksi tarkennan, että summa saattoi olla myös kymmenen
yuania, muisti voi hieman heittää. Riksapoika katsoi meitä kummana aivan
hiljaa. Näimme hänen kasvonsa. Hän painoi päänsä uupuneena alas ja näytti kuin
olisi mielessään sihissyt pettymystä, tai oikeastaan suoranaista vihaa. Hän ei
vilkaissutkaan jälkeemme, istui pää alas painuneena jonkin hetken ja lähti
hiljalleen kohti keskustaa.
Katselimme Evan kanssa toisiamme, mutta emme kyenneet tekemään
yhtään mitään. Itse olin lamaantunut, sillä meillä oli epäsuorasti varoitettu,
ettei saa maksaa liian paljon. Eva oli sen laatuinen sinkku, että hän säästi
ihan kaikessa. Hänelle kaikki tuntui olevan kallista. Hänet tuntien en minäkään
saanut itseeni rohkeutta sen vertaa, että olisin antanut tuolle nuorukaiselle
lisää maksua. Lisäksi hän kiukustui joskus niin yllättäen.
Nuorukaisen oma käytös sai meidät tietysti hölmistymään. Hän ei
tehnyt mitään, että olisi pyytänyt lisää. Pienikin ele olisi riittänyt. Olimme
joutuneet kosketukseen tiibetiläisen mentaliteetin kanssa. Se sai meidät
hölmistymään. Se oli kuin kulttuurishokki. Emme osanneet lukea nuorukaisen
käytöstä.
Kun siten Evan kanssa avasimme jonkin hetken kuluttua suumme. Kävi
ilmi, että me molemmat olimme yhtä hämmentyneitä. Asia jäi meitä painamaan.
Omatunto soimasi. Olimme rikkaita länsimaalaisia ja käytimme raa’asti hyväksi
tuon nuoren miehen työtä. Polkupyöräriksoja kaupungissa oli liian kanssa ja
pahimmassa tapauksessa tuo keikka saattoi olla pojan ainoa. Meitä molempia
alkoi vaivata tuo ajatus. Palasimme vatvomaan tilannetta vielä matkamme aikana.
Matka loppui aikanaan. Menimme omille tahoillemme. Tapasimme vielä
Evan kanssa senkin jälkeen Kiinassa. Sitten tiemme erosivat. Kuitenkin muutama
vuosi sitten tein matkan Pekingiin. Eva asui tuolloin Pekingissä ja meillä oli
mahdollisuus tavata. Sovimme, että menemme yhdessä jonnekin syömään. Eva
ehdotti erästä tšekkiläistä ravintolaa. Sinne suuntasimme eräänä iltapäivänä.
Söimme kania, jonka pitäisi olla tyypillistä tšekkien ruokaa ja sen kanssa
joimme maittavaa tšekkiolutta. Puhumista riitti. Lörpöttelimme kaikesta
mahdollisesta, yksityisistä ja yhteisistä asioistamme.
Eräs muisto toi mielen surulliseksi. Eva sen aloitti. Häntä
vaivasi edelleen se riksapoika. Aloimme toisillemme selitellä. ”Mutta kun opas
neuvoi, paljonko pitää maksaa...” ”Ja miksi se poika ei pyytänyt lisää…” Se ei
kuitenkaan lieventänyt ahdistustamme. Ja minulla se on edelleen pienenä kivenä
sydämessäni. Asumme nyt molemmat omissa kotimaissamme, elämme omaa elämäämme.
Uskon, että hänelläkin joskus muistoissa palaa mieleen tuo vähemmän romanttinen
riksamatka.
Ai niin. Unohdin. Siitä Pekingin tšekkiravintolasta haluan todeta
pari sanaa. En suosittele. Se oli kallis ja ruoka oli korkeintaan
keskinkertaista. Valitkaa mieluummin jokin kiinalainen ravintola.
Haluan vielä todeta erään seikan Tiibetistä. Vuoristolla
liikkuessamme turistibussien ympärillä parveili paikallista väestöä kerjäämässä.
He olivat aika röyhkeitä. Heistä oli vaikeaa päästä eroon. Tässä on yksi
surullinen piirre. Nuo poloiset eivät tee elääkseen muuta. He päivät pitkät
norkoilevat turistien ympärillä joko kerjäten tai sitten yrittäen välillä
röyhkeästikin myydä suhteellisen kalliilla jotain surkeaa rihkamaa. Siinä voi
yksin liikkuja kokea olonsa turvattomaksi. Luvallisia myyntipisteitäkin riittää
ihan tarpeeksi. Matkanjärjestäjät kyllä varoittelivat meitä näistä
kerjäläisistä, mutta he olivat kuitenkin voimattomia.
Kun köyhien seutujen kansa joutuu kosketuksiin varakkailta
seuduilta tulevien matkailijoiden kanssa, sillä on ikäviä seuraamuksia. Ihmiset
huomaavat ansaitsevansa ehkä enemmän kerjäämällä ja turisteja huijaamalla kuin
rehdillä työnteolla. Alueen perinteiset elinkeinot näivettyvät edelleen. Nämä
ovat näitä massamatkailun haittoja. Köyhä kansanosa kohtaa hyvinvoivan
länsimaisen ihmisen ja turhautuu.
Mitenköhän se riksapoika nyt jaksaa? Parhaassa tapauksessa hän on
löytänyt jonkin vakaan ammatin ja on joko jo perustanut perheen tai on
parhaillaan sitä perustamassa, tai ehkä hän vasta haaveilee elämänkumppanistaan.
Tai ehkä hän on matkustanut johonkin siirtotyöläiseksi eläen jossakin
yhteismajoituksessa. Tai jospa hän on vuokrannut itselleen taksin ja ajelee autolla
pitkin Lhasan katuja yrittäen epätoivoisesti ansaita päivittäin sen verran,
että jää edes hiukan voiton puolelle. Uskon kuitenkin, että ei hän enää
polkupyöräriksaa aja. Jossain vaiheessa mitta täyttyy itse kullakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti