Matkalla Suomessa: pieniä havaintoja katsellen, kuunnellen, jutellen

Matkustelin kesäkuun alkupuoliskolla hieman Suomessa. Se oli kiertomatka idän ja Keski-Suomen kautta pohjoiseen ja sitten takaisin etelään: Tampereelle ja sieltä Turkuun. Sitten taas kohti itää. Lapissa asti en sentään käynyt.  Oli jo aikakin, sillä viime vuosina oma Suomen matkusteluni on jäänyt aika vähälle.

Sää oli matkaan lähtiessä helteinen. Välillä pohjoisessa ollessani ilma kylmeni rajusti, tuuli yltyi. Jouduin jopa käymään kaupassa vaateostoksilla ja käyttämään villakäsineitä. Sitten Tampereella ja Turussa sää taas lämpeni lähes samalle tasolle kuin lähtiessäni matkaan toukokuun viimeisinä päivinä.

Matkustellessa jäi aikaa ja löytyi mahdollisuuksiakin jutusteluun, välillä kaikessa rauhassa ja välillä muutamaan pikaiseen kommenttiin, joista saattoi avautua hiukkasen kunkin alueen ihmisten mentaliteettia, puhetyyliä ja murretta.

Päällimmäisenä kommenttina toteaisin, että yllättävän paljon murre ja paikallisuus näkyy ja kuuluu keskusteluissa ja puheessa. En ala tehdä mitään nyt mitään analyysia. Kerron vain muutamista mieleen jääneistä ja jopa koskettavistakin hetkistä. Nämä ovat elämän pikkuasioita. On hauska kokea ja nähdä arkea ja elämää eri puolella Suomea. Keskityin kyllä aivan liikaa kaupunkeihin. Maaseudulla vaikka pyöräilemällä olisi avautunut aivan toisenlainen kuva.

Ensimmäinen varsinainen matkakumppani löytyi jo asemalta. Nuori mies oli matkustanut toiselta puolen Suomea tapaamaan lapsiaan. Ero oli tullut, kun vaimo oli löytänyt rikkaamman miehen, ja mies siitä pettyneenä oli muuttanut muualle, mahdollisimman kauas. Elämän sisältö löytyi luonnosta ja kalastuksesta. Hän näytti jopa kuvia parhaimmista kalasaaliistaan ja kertoi kesän työnäkymistä. Tekevä löysi kyllä töitä, mutta tienesti oli tiukassa. Kovasti piti olla aloitteellinen, ei saanut jäädä paikalleen lekottelemaan. Harrastus antoi sisältöä elämään. Omien lasten näkeminen oli miehellä mielessä. Se oli varmaan yksi alkukesän kohokohtia, mutta myös uudet työtehtävät siintivät jo mielessä. Mies oli matkustanut koko yön mutta ei se näyttänyt ainakaan päällepäin väsyttäneen miestä.

Joensuussa odotin kuulevani murretta, mutta eipä sitä paljon kuulunut. Eräällä hotellin työntekijällä oli selvä pohjoiskarjalainen korostus, mutta en minä kyllä hänen lisäkseen aitoja pohjoiskarjalaisia tainnut tavata. Yksi kyllä oli siellä syntynyt mutta hän oli asunut jo vuosikausia muualle.

Joensuu

Pyöräilemässä

Järvellä

Tapanani oli mennä karaokeen ja tehdä siellä tuttavuutta. Laulun kautta kontaktikin syntyy helpommin. Niin kävi Joensuussakin. Siellä pohjoiskarjalaisuus näkyi esimerkiksi siinä, että kontakti ja keskustelu sujui muiden asiakkaiden kanssa luontevasti. Etäiseksi jäimme kuitenkin toisillemme. Pari juttukaveria löytyi ja mentyäni heidän pöytään juttu luisti oikein sujuvasti. Kun lauloin erään laulun englanniksi, niin syntyi erään toisen asiakkaan kanssa kielitaidosta. Heiltä oli vieraat kielet jääneet opiskelematta ja he hiukan kai kadehtien seurasivat englanninkielistä esitystäni. Toinen heistä kertoi pojastaan, joka sairasti Aspergerin oireyhtymää. Tällä oli isän mukaan ilmiömäinen kyky jäljitellä englanninkielistä puhetta. Kuuleman mukaan ääntämys oli lähes äidinkielisen tasoa.

Hieman dramatiikkaakin oli mukana, kun erään nuoren naisen puoliso oli vastikään kuollut vakavaan sairauteen. Eräs hänen kuulemansa laulu herätti niin voimakkaita tunteita, että hän ehkä sen vuoksi poistui paikalta.

Joensuu ympäristössä luonto oli todella hehkeän kaunis. Kiertelin kauan kasvitieteellisessä puistossa tutustuen erilaisiin puulajeihin. Vietin hiljentyen aikaani myös lähistöllä sijainneen järven rannalla. Alue oli kuntoilijoiden ahkerassa käytössä.

Matkustin bussilla Kuopioon. Samaa bussia odottaessani tutustuin noin 85-vuotiaaseen mieheen. Hänellä oli puku päällä ja päässä ikivanha kellastunut teekkarilakki. Myöhemmin kävi ilmi, että mies oli menossa lapsenlapsenlapsensa ylioppilasjuhliin. Mies oli rakennusalan insinööri ja häneltä sainkin kuulla monenmoista kommenttia nykyajan rakentamisesta ja elämän menosta. Mies liikkui huonosti mutta hän oli henkisesti hyvin pirteä. Hän kertoi, että hänellä on edelleen tiiviit yhteydet entisiin luokkatovereihinsa. He järjestävät säännöllisesti luokkajuhlia. Väki vähenee mutta jäljelle jääneiden kesken suhteet ovat pysyneet tiiviinä. Mies kertoi paljon kaivosteollisuudesta ja työskentelystä kaivoksessa. Itse hän ei ollut kaivosalan miehiä, mutta eräs hänen jälkeläisensä oli. Matkan aikana sain ihailla aivan upeaa pohjoissavolaista luontoa ja maisemia. Esimerkiksi Kuopiota lähestyttäessä tuli vastaan huikean iso Jännevirran siltatyömaa. En nyt muista sillasta yksityiskohtaisia tietoja, mutta se seuranani matkustanut vanhus pystyi kyllä kertomaan siitä tietoja.

Bussin tultua Kuopioon sain olla sivusta todistamassa herkkää tapaamista, jossa suvun tuore ylioppilasneito oli valkolakki päässä vastaanottamassa isoisoisäänsä. Halaus oli ujo mutta varmasti merkityksellinen. Se oli molemmille sydämeenkäypä hetki.   

Kuopiossa kävin ensi alkuun myöhäisellä lounaalla ravintola Sampossa. Se on erikoistunut muikkuruokiin. Otin sen kaikkein tuhdeimman annoksen eli smetanamuikut. Kyytipoikana oli talon valkoviiniä. Sen jälkeen katselin hiukan keskustaa ja päätin mennä taidemuseoon ja historialliseen museoon, jotka sijaitsivat aivan lähellä ja olivat vielä jonkin aikaa auki. Niistä olisi paljon kerrottavaa, mutta jätän sen nyt tekemättä. Totean, että sain jo esimakua kuopiolaisesta mentaliteetista. Jutustelu käynnistyi luontevasti ja kun kysyin jotakin, niin sain varmasti perusteellisen vastauksen. Kun yhteen kysymykseen ei löytynyt heti vastausta, niin hetken päästä minulle tultiin kertomaan.

 Myöhemmin illalla eräässä keskustan karaokepaikassa sain tutustua lisää kuopiolaisiin. Kiva oli, että sain eräästä laulustani kuulla jopa myötäsukaisia kommentteja. Oli lauantai-ilta ja meno alkoi mennä jo sen verran levottomaksi, että päätin lähteä ajoissa yöpuulle.

Kuopiolaisten kanssa keskustelin vain pinnallisesti. Sen panin merkille, että jos kysyin jotain, niin yleensä minulle ei vastattu yhdellä tai kahdella sanalla. Vastaus oli hieman pitempi ja yleensä jäätiin ikään kuin odottamaan, että jatkan jollakin tapaa juttelua. Kysyttiin kuin epäsuorasti, että ”et taida olla paikallisia”. Lisäksi Kuopiossa sain jo kuulla aitoa rehevää paikallista murretta.

Sunnuntaipäivän omistin lähes kokonaan ulkoilulle. Laivaristeilylle en lähtenyt, koska olen ollut siellä aikaisemmin. Nyt tutustuin keskustan lähellä olevaan ulkoilualueeseen Väinölänniemeen.  Sää oli kirkas ja aurinkoinen ja kaupunkilaisia oli runsaasti ulkoilemassa joko kävellen tai pyöräillen. Myös uimarannalla oli auringonottajia ja veneitäkin oli liikkeellä.

Illalla käväisin vielä edelliseltä illalta tutuksi käyneessä karaokessa. Siellä oli jo verkkaisempi tunnelma. Oli kiva jutella parista laulusta, kun kumppanit haastelivat niin mojovaa savoa.

Väinölänniemellä

Kuopion torilla konserttia kuuntelemassa

Oulun toripolliisi

Jyväskylä, näkymä kirkkopuiston edustalta

Jyväskylän Harjulla

…

Hyppään nyt matkassani lähes viikon eteenpäin ja siirryn suoraan Länsi-Suomeen. Tampere on minusta tuntunut suomalaisessa mitassa jo jonkinlaiselta metropolilta, jossa paikallisuutta on vaikea tunnistaa. En sitä kyllä tunnistanutkaan. Tampere on kuitenkin kaupunki, josta satun kovasti pitämään. Esimerkiksi Amurin työläismuseokorttelista löytyy todella upea kahvila. Sen pihapiirissä sain aurinkoisena kesäpäivänä juoda todella makoisat pullakahvit. Tiskin takaa löytyy kyllä monenlaisia leivonnaisia ja paikan omia herkkuja. Se on paikka, johon haluan poiketa myös joskus toiste.

Kävin muutamassa museossa, osallistuin jumalanpalvelukseen Tampereen tuomiokirkossa, jonka seiniä koristavat Hugo Simbergin upeat maalaukset. Kirkko on arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema ja edustaa kansallisromanttista tyylisuuntaa. Kerron saman tien, että Turussa kävin tutustumassa Mikaelin kirkkoon, joka myös on Lars Sonckin suunnittelun tulosta. Molemmat kirkot ovat upeita, mutta Mikaelin kirkko teki minuun kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Se on kaiken lisäksi Sonckin opiskeluajan töitä. Myös kirkossa tapaamani oppaat olivat erityisen mukavia ja innostuneita työhönsä.

Tampereen tuomiokirkko

Kappale kauneinta Suomea

Pääsin käymään myös maaseudulla ihailemassa pirkanmaalaista luontoa. Uusia tuttavuuksia en Tampereen seudulla tehnyt, sillä siellä minulla oli tuttuja jo ennestään. Turussakin minulla oli tuttuja ennestään, mutta siellä karaokepaikassa juttelin pitkään erään kokeneen musiikki-ihmisen kanssa.

…

Menen tässä vaiheessa junamatkaan Tampereelta Turkuun. Siinä koin oikeastaan koko matkani yllättävimmän murre-elämyksen, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua.

Olin lähdössä noin kello 15 junalla Turkuun. Tampereen asemalla oli laituritöitä, joten junien lähtöraiteissa oli hieman muutoksia. Siksi laiturilla oli muutamia työntekijöitä opastamassa matkustajia oikeaan junaan. Esimerkiksi minun laituriltani lähti muutamaa minuuttia aiemmin juna Helsinkiin.

Yllätykseni oli suuri, kun konduktöörin asuinen nuorehko nainen tuli minua neuvomaan. Hänen puhetyylinsä oli kovin verkkainen ja puheesta huokui hyvin selvä murretausta. En olisi odottanut sellaista puhetta VR:n virka-asuiselta henkilöltä, vielä vähemmän nuorehkolta henkilöltä. Hän puhui niin luontevasti omana itsenään eikä yrittänyt leikkiä mitään virkaroolia.

Yritin myöhemmin kirjoittaa tuon keskustelun muistiin. Sitä verkkaisuutta en pysty kyllä välittämään enkä kai voinut jälkikäteen muistaa kaikkia murteellisuuksia.

Tämä kokemus ei jäänyt vielä tähän. nimittäin junassa meitä matkustajia palveli toinen konduktööri. Hänen puheensa oli vielä verkkaisempaa, ja niin aitoa, että olisin kuvitellut, että hänen kaltaisensa voisi tulla vastaan jossakin vanhassa kotimaisessa elokuvassa hiljaisella kylätiellä. Kaiken lisäksi myös hänen toimintansa oli erityisen leppoista ja miellyttävää. Hän ei tuntunut kiirehtivän mihinkään. Saattoi kaikessa rauhassa vaihtaa jonkun yksittäisen matkustajan kanssa muutaman sanan. Ja koko ajan puheessa säilyi hänen oma murteellinen tyylinsä.

Oli siis todella hienoa, että VR pystyi noiden työntekijöittensä välityksellä luomaan niin aidosti miellyttävän matkustusympäristön. En pystynyt määrittelemään heidän murretaustansa. En tunne Tampereen murretta enkä liioin vanhoja hämäläismurteita. Minun korvaani puhetyyli muistutti lähinnä eteläpohjalaisia murteita. Lopullinen määrittely jää arvoitukseksi.

Laitan tähän ensimmäisen keskustelun asemalaiturilla:

-          Oletteko te Turkuhum menossa?

-          Joo…

-          Se juna lähtee tuolta D-sektorilta. (osoitti sinnepäin, josta olin juuri junaa etsinyt)

-          Onko se  jo paikalla?

-          Se jusstihin tuli sinne. (tiiraili D-sektoriin päin ollakseen asiasta varma)

-          Joo, kiitos…

Tuo sana ”justihin” oli puheessa olennainen. Se oli hyvin paksu paksunpuoleinen ”suhuässä”, hieman pitempi kuin normaalisti. Huulet tuntuivat pyöristyvän selvemmin kuin yleensä.

Junassa olleen konduktöörin puheesta muistan vain yhden lausahduksen. Se sanottiin tilanteessa, kun hän kiersi tarkistamassa verkkaisella vauhdilla matkalippuja. Yksi mummoista yritti etsiä lippua puhelimestaan. Hänellä oli kuitenkin nähtävästi se myös paperikopiona. Nainen totesi: ”Voimm minä kattua tuoltaki.” Hän lausui sen niin nautittavan luontevasti ja aidosti, kuin olisi tehnyt uuden oivalluksen.

Ja vielä kolmaskin seikka on jäänyt junamatkasta mieleen. Samassa vaunussa oli muutama vanha rouva. He olivat johonkin matkalla, sillä kullakin oli mukanaan isohko matkalaukku. Minun taakse sattui istumaan kaksi mummoa, jotka olivat varsinaisia suupaltteja. Heitä minä sitten kuuntelin koko parituntisen matkan ajan. Aluksi tuntui, että jouduin kuuntelemaan, sillä minulla oli jäänyt Tampereen päivistä univelkaa ja olin ajatellut ottaa junassa pienet nokoset. Siitä ei sitten tullutkaan mitään, mutta ei sen väliä. Sainhan kuunnella makoisaa jutustelua, mikä kuulosti kuin musiikilta. Siinä mielessä vertaan sitä musiikkiin, että en todellakaan pysynyt naisten ajatuksissa mukana. Sanoja tuli verkkaista juoksua yksi toisen perään. Kun toinen lopetti, niin toinen jatkoi, kuin käsikirjoituksesta. Taukoja oli tuskin lainkaan. Ihmettelinkin, miten sen reagoinnin oppii ajoittamaan niin tarkasti. Ehkä he tunsivat toisensa tosi hyvin.

Puhevirta tuntui välillä monotoniselta, mutta se ei ollut niin. Kyllä se oli minimalistista musiikkia, kyllä puheesta sävyjä erottui. Sitä voisi kutsua kielelliseksi sinfoniaksi.

He olivat varmasti yli 80-vuotiaita. Mutta puheen perusteella niin ei voinut päätellä. Se oli reipasta ja väsymätöntä jutustelua. He vaikuttivat kokeneilta matkaajilta, joita ikä ei painanut. He nauttivat junan kyydistä. Eivät he nyt ensi kertaa tavanneet mutta puhumista tuntui koko ajan riittävän.

Verkkaisuus oli tässäkin avaintekijänä, samoin hauskat murresanat. Käytiin lävitse elämän arkea.  Naiset tuntuivat olevan jostakin Etelä-Pohjanmaalta, mutta tiedä häntä vaikka olivat Tampereelta.

Tässä on muutamia irrallisia lausahduksia. En löytänyt sieltä mitään järkevää kokonaisuutta, mutta muutaman irrallisen lausahduksen laitoin muistiin. Minulla on aina muistivihko käden ulottuvilla. Yrittäkääpä kaksi tuntia olla sellaisen puheripulin ääressä. Olisi nukuttanut, mutta eihän siitä mitään tullut eikä sitten haluttanutkaan nukkua.

”Pitääs olla kotona ja teherä huushollia!”

”Mää vaan aattelin ku teil on niin palijo tavaraa.”

”Ei tartte ku läpsäyttää älypuhelimii”

”Kyllähää semmosiinki oppii.”

”Kyllä se niitä juštiin tekkee.”

”Eihän sitä täällä vissiin sais nukkuukkaan.”

”Ei olis toisteppäin ollu”

”Siellähän se Maarian kirkko jo näkkyy.”

”Ei viittih Helsinkii mennä enää.”

Kun puhe siirtyy Marian kirkkoon, niin siellä pellon takana kunnaalla kohosi ylväänä ja kauniina keskiaikainen Marian kirkko. Se on matkaajille merkkinä siitä, että juna on saapumassa Turkuun. Noille naisille reitti tuntui olevan ennestään hyvin tuttu.

Aamuinen kuva Turun tuomiokirkon edustalta

Luostarinmäki

…

Sitten matka Turusta Helsinkiin sisälsi sekin oman jännitteensä. Jouduin nimittäin aivan oikean Kiljusen herrasväen ympäröimäksi. Lapsia oli neljä. Paikkani oli sijoittunut niin, että olin isän ja lasten välissä.

Pienin lapsista tuskin osasi kävellä. Hän olikin varsinainen herhiläinen. Hän oli saanut käsiinsä ison jäätelöeskimon (varmaan Magnum). Naama oli jäätelössä eikä eskimo tahtonut millään pysyä kädessä. Sitten kun minä laitoin matkalaukkuani ylähyllylle, poika tahtoi yhtäkkiä isänsä luokse. Isä värkkäsi kännykkäänsä ja poika yritti väkisin isänsä syliin sotkien samalla jäätelöllä paikkoja. Istuuduin paikalleni ja poika jäi isänsä kiusaksi hänen syliinsä. Taisi siinä minunkin housuihini muutama jäätelötahra tulla. Siinä vaiheessa en kuitenkaan enää jatkanut hermostua. Kotiinpaluu oli jo mielessä ja tämä ”Kiljusen herrasväki” tuntui vain piristävältä loppuhuipennukselta.  

Täyttä elämää oli sekin junamatka. Onneksi perhe poistui puolivälissä lasten leikkihuoneeseen. Tosin yksi lapsi ei olisi halunnut lähteä ja siinäkin käytiin pikkuinen näytelmä, että saatiin kapinoitsija kuriin. Itse asiassa he siirtyivät sinne konduktöörin kehotuksesta.

Ihan kiva, että Suomesta löytyy niin eläväisiä perheitä. Jotenkin tuntui, että vanhemmat nauttivat perheen eläväisestä menosta ja lastensa jatkuvasta paimentamisesta. Itse asiassa eivät he paimentaneet. He vain ummistivat silmänsä lastensa elävältä pikkuriehalta ja heidän katseesta näkyi levollinen onni. He olivat kai Tallinnaan menossa. Mikäs sen kivempaa…  

Nautitaan kesästä, kun sitä vielä on jäljellä!

Marilyn Monroe -näyttely Tampereen Vapriikissa