Matkailua Suomen kesässä - Savonlinna

Tämä on kertomus yhden yön yli kestäneestä Savonlinnan matkasta. Saavuin paikkakunnalle sunnuntaina puolilta päivin ja lähdin pois seuraavana päivänä myös puolilta päivin. Matka taittui junalla. Matkaa suunnitellessani en tiennyt, että maanantaina kaupungissa vietettiin Pyhän Olavin päivää, joka oli Savonlinnan 380. syntymäpäivä. Sitä ehdin siis vain hieman makustella, kun piti jo kiirehtiä junaan.  Tuolloin sääkin oli muuttunut pilvisemmäksi ja viileämmäksi. Alla olevista kuvista käy sen perusteella selväksi, onko ne otettu sunnuntaina vai maanantaina.

Alun perin tarkoituksenani oli mennä sunnuntaina Kerimäelle konserttiin, joka pidettiin keltaisessa jättiläisessä eli maailman suurimmassa puukirkossa. Sinne asti en lopulta kuitenkaan päässyt, vaikka olin ostanut lipunkin etukäteen. Syynkin voin kertoa. Alkuperäisessä ilmoituksessa oli konserttiin luvattu Savonlinnasta edullinen bussikuljetus. Se kuitenkin lopulta peruttiin enkä halunnut tuhlata rahojani taksikyyteihin. Paikallinen bussiyhtiö ei pitänyt sanaansa. Ylipäänsä netti on epäluotettava tiedotusväline. Siellä voidaan todeta mitä hyvänsä, sana jää sinne elämään eikä välitetä tehdä korjausta. No, en enää lainkaan harmittele, vaikka tuon kirkon akustiikka jäi nyt kokematta. Konsertteja riittää. Savonlinnassa ja lähiympäristössä niitä on kesäisin harva se päivä. Minun ohjelmaani ne eivät nyt sopineet. Luin myöhemmin, että kirkko oli ollut lähes täynnä. Hyvä niin.

Tuo toteutumaton konsertti tuli kuitenkin menomatkalla hassulla tavalla vastaani. Se olkoon alkutarinana kertomukselleni. Olin vaihtanut Parikkalassa junaa ja loppumatka taittui pikkuisella kiskobussilla. Punkaharju, Lusto, Retretti, Kerimäki ja Pääskylahti olivat pysäkkejä ennen pääteasemaa. Lustossa jäi omassa vaunuosastossani melko moni pois. Se asemapiha jäi mieleeni, koska sitä koristi suurikokoinen peltinen lehmä. Mielestäni sitä ei voi kutsua kauniiksi mutta erikoinen tilataideteos se toki on. Viereisessä looshissa istui mies, joka yhtäkkiä alkoi vaikuttaa tutulta. Kyseessä oli laulaja Tomi Metsäketo – yksi tuon Kerimäen konsertin neljästä solistista. Hän oli pukeutunut kesäisen rennosti shortseihin ja mukana oli pelkkä kevyt pukupussi. Junan lähestyessä Kerimäkeä Tomi kiersi kuminauhalla hiuksensa ponihännälle ja riensi pukupussinsa kanssa ovelle. Asemalta itse kirkonkylään on matkaa noin 15 kilometriä. Siksi Metsäketoa oli henkilöautolla tullut vastaan joku pukupäinen mies ja kesäiseen mekkoon pukeutunut nainen. Siinä sitten halailtiin ja riemuittiin laulajamestarin tulosta. Muutama valokuvakin napsittiin ennen kuin siirryttiin autoon. Juna jatkoi matkaa ja Tomi omaansa. Minä ajattelin, että sainpa edes hieman vastinetta käyttämättömälle pääsylipulleni.

Ennen kuin menen varsinaisiin matkakokemuksiini, teen Savonlinnasta lyhyen yhteenvedon.  Kaupunkia voisi luonnehtia kolmella sanalla: kesä, vesi ja linna. Savonlinna on nimenomaan kesäkaupunki. Ympäröivä vesistö tekee siitä veneilijöille oivan kohteen. Se ihastuttaa sen myötä myös monia ulkomaalaisia. Veneellä pääsee Suomen lahdelle ja kulkee sieltä myös risteilyalus Kuopioon. Olavin linna sitoo kaupungin keskeiseksi osaksi Suomen historiaa. Siksikin sinne kannattaa matkustaa. Nykyisin tuo linna on saanut oopperajuhlien myötä uuden kansainvälisen ulottuvuuden.

Entä sitten Savonlinnan talvi? Talvella Savonlinnan elämä tavallaan hiipuu. Yliopiston osastokin siellä toimi mutta taloudellisista syistä senkin toiminta on lopetettu. En ole Savonlinnan talvea koskaan kokenut mutta voin näin lonkalta nostaa yhden seikan. Jääkiekko on tuonut viime vuosikymmeninä kaupunkiin elämää. Savonlinnassa on SaPKo, joka pelasi jääkiekon mestaruussarjassa jo 60-luvulla. Se jäi pian putoamiskynnyksen alle mutta keikkui välillä lähellä nousua. 90-luvulla joukkue pääsi jopa liigakarsintoihin mutta kun siinä ei menestytty se pudota putkahti alas Suomi-sarjaan. Nyt se on päässyt kohoamaan Mestiksen kärkijoukkueeksi, mikä pienen talousalueen kaupungille on maksimisuoritus. Tuosta vuonna 1929 perustetusta seurasta on kirjoitettu mukava lehtijuttu, johon voi tutustua täällä.

SaPKo:n ”haarniskamaiset” pelaajat tuovat mieleen keskiaikaisen Olavin linnan soturit. En voisi kuvitella Savonlinnaan pehmoa jääpallojoukkuetta.  Savonlinnaan liittyy jääkiekon maskuliininen voima. Toki vastapainoksi on todettava, että tuo on vain historiallinen perintö. Todellisuudessa olen löytänyt sieltä lähes pelkästään lupsakoita pehmoihmisiä, mukavaa juttuseuraa ja kiireettömyyttä.

…

Olen käynyt Savonlinnassa muutaman kerran. Ensi kerran muistan kaupungin opiskeluvuosilta, sillä eräs opiskelukaverini oli sieltä kotoisin. Eräs kitkeräkin ihmissuhdemuisto kaupungista on jäänyt, mutta en sitä enää muistele, vaikka se välähtelikin nyt matkani aikana välillä pintaan. Edellisestä Savonlinnan käynnistäni oli jo useita vuosia ja olin kaupungin jo melko lailla unohtanut. Hyvin pian se kyllä palautui taas mieleeni.

Junan tullessa Savonlinnaan koin heti yllätyksen.  Olin nimittäin käynyt läpi kaupungin karttaa ja minulla oli tietyt mielikuvat ja suunnitelmat siitä, mitä teen ja mihin suuntaan lähden, kun juna on saapunut perille. Muisti teki kuitenkin tepposet.  Juna tulikin toiselta suunnalta kuin olin odottanut. Karttaan oli merkitty vanha rautatieasema, joka ei ollut enää käytössä. Huomasin virheeni siinä vaiheessa, kun junassa istuessani ensiksi silmieni eteen avautui itse Olavin linna, jonka siis kuvitelmieni mukaan piti olla vastapäisellä suunnalla. Junan päätepysäkki sijaitsi kauppatorin kupeessa eikä perinteisellä asemalla.

Tuon virheeni johdosta kaupunki avautui minulle kuin käänteisenä peilikuvana. Se sai päässäni pienen sekaannuksen, joka kesti osittain iltaan saakka. Suunnistusvaistoni oli kateissa. Vielä seuraavanakin päivänä tapasin sattumalta erään vanhan tutun, jolle osoitin kädelläni toiseen suuntaan, mihin oli tarkoitus.

Itse asiassa olinhan ennenkin jäänyt junasta samalla paikalla, mutta en sitä heti muistanut ja kaiken lisäksi nyt oli kaupunki vanhasta näkymästä muuttunut. Minun piti heti alkuun selvittää itselleni, missä hotellini sijaitsi. Se oli loppujen lopuksi hyvin lähellä Olavin linnaa. Hotelliin en kuitenkaan halunnut ensi alkuun mennä. Oli pari tuntia aikaa ennen kuin voisin päästä huoneeseeni.

Vaikka oli sunnuntai, niin torilla oli jo pientä vipinää. Ajattelin mennä muikkuravintolaan lounaalle mutta pienen harkinnan jälkeen en mennytkään. Söin hieman myöhemmin kevyen lounaan sillan toisella puolella olevassa hampurilaispaikassa. Sitä ennen tein pienen tutustumiskävelyn. Poikkesin tuomiokirkossa, jossa jumalanpalvelus oli vastikään loppunut. Se oli tyylikäs sali muttei hohdokas. Kirkon edustalla oli sodassa kaatuneiden muistomerkki. Patsas on hyvin tutun näköinen, olen nähnyt samantyylisen muuallakin. Valitettavasti se oli päässyt hieman töhriytymään, mikä kyllä näkyi graniitissa.

Osuin myös erään hautaustoimiston kohdalle. Panin lasioven infosta merkille, että se on perustettu vuonna 1889 Sortavalassa. Hienoa että yritys on kotiutunut uuteen paikkaan ja säilynyt näihin päiviin asti.

Tein pienen kierroksen kauemmaksikin ja löysin karaokepaikan, johon ajattelin poiketa illalla. Niin poikkesinkin mutten sinne jäänyt, sillä tiskillä kerrottiin, että mikit olivat rikki eikä siellä näyttänyt olevan mitään muuta minua kiinnostavaa. Paikassa taidetaan suhtautua leväperäisesti karaokeen, vaikka sitä näkyvästi mainostetaankin.

Lounaan jälkeen ostin torilta ropeen mansikoita ja kävelin se kädessä hotelliini. Se on nimeltään Pietari Kylliäinen.  Kirjautumisen jälkeen otin pienet nokoset ja päätin sitten lähteä tutustumaan linnaan. Ennen nokosia söin mansikat. Ne olivat hyvin makeaa Polka-lajiketta, paikallista herkkua ja erityisen maukkaita.

Hotelli ansaitsee muutaman sanasen. Vastaanotossa sain miellyttävän vaikutelman. Keskustelu virkailijan kanssa oli rentoa jutustelua, virallinen kireys oli poissa. Luulisin, että sellaista voi kokea vain Etelä-Savossa. Samaa luontevuutta sain kokea myös illalla, kun toinen virkailija oli remmissä ja hän hoiti myös hotellin ravintolaa.

Hotellihuone oli hieman kalsea mutta en parempaa odottanutkaan. Kahden istuttava sohva oli tahriutunut, samoin huoneen ainoa tuoli. Mutta siitä ei ollut haittaa. Pääasia, että sain nukkua päikkärini rauhassa. Ikkunani oli kadulle päin, mutta liikenne siinä oli rauhallista eikä mikään ylimääräinen pärinä häirinnyt. Televisiota katsoin harvoin mutta tuona iltana se osoittautui tarpeelliseksi. Totean lyhyesti, että hotellivalintani osui nappiin.

Uskallan tunnustaa, että hotellin nimen taustalla oleva henkilö oli minulle täysin tuntematon. Jouduinkin ensi alkuun googlaamaan, kenestä on kyse. Pietari Kylliäinen oli linnanvouti, urhea mies, joka eli 1400- ja 1500 -lukujen vaihteessa. Hänen johdollaan torjuttiin vaarallinen venäläisten hyökkäys. Wikipedia kertoo, että Pietari Kylliäinen oli käynyt kostoksi Venäjän puolella hävittämässä ja polttamassa yli 800 taloa. Hän kuoli lapsettomana, joten hänen laaja maaomaisuutensa lopulta jaettiin kaukaisille sukulaisille.

….

Kävelin hotellista linnaan, ostin lipun ja jäin odottamaan opastusta. Olen ollut aiemminkin linnassa ja kuunnellut opastuksen. Nyt kuitenkin tuntui, että olin kai oppinut kuuntelemaan. Selostus oli elävää ja asia kiinnosti aivan toisella tapaa kuin joskus muinoin edellisellä kerralla. Se kai kertoo, että ihminen iän myötä muuttuu.

En käy nyt läpi linnan historiaa. Sen vaiheisiin on helppo tutustua itse. Mainitsen kuitenkin itselleni mieleen jääneitä asioita ja yksityiskohtia. Jo linnaan mennessäni kiinnitin huomioni puistikossa olevaan pässiä esittävään patsaaseen. Tarina linnan pässistä oli yksi mielenkiintoinen oppaan kertoma asia. Linnassa oli tapana olla pässi, joka sitten Pyhän Olavin päivänä uhrattiin ja syötiin. Pässipaisti oli siis Olavin linnan väen erityinen juhlaruoka. Mainitaan vielä sekin, että Pyhä Olavi oli linnan suojelupyhimys.

On olemassa taru, jonka mukaan linnan hyökänneet viholliset olivat noustessaan valoa vasten nähneet tumman olennon, joka oli haronut etujaloillaan vihollisia kohti. Silmät olivat valosta sen verran sokaistuneet, että he luulivat näkevänsä itse pirun. Viholliset perääntyivät kauhusta huutaen. Tuosta pässistä tuli sitten sankari. Kyseessä on siis taru, mutta oppaan mukaan jotain perääkin tarinassa täytyy olla, sillä tuo pässi jäi Pyhän Olavin päivänä teurastamatta.

Tässä on muita satunnaisia seikkoja linnan historiasta. Kerron muistitietojeni mukaan.  Aloitan siitä, että Savonlinnan ruotsinkielinen nimi on Nyslott ja se oli myös Olavin linnan alkuperäinen nimi – ”uusi linna”.

Linnan reunamilla noustiin portaita. Tukenamme oli kaiteet. Ennen muinoin kaiteita ei ehkä ollut lainkaan, onnettomuuksia ei ole kirjattu ylös mutta eritäin todennäköisesti niitä sattui.

Joutsenpaisti oli yksi linnan suosittu ruokalaji. Alun alkuaan linnassa vallitsi katolinen uskonto ja sen mukaisesti siellä vietettiin myös paastoa. Selkeästi eniten siellä syötiin myös tuon paaston takia kalaruokaa. Mutta linnan väki osasi ovelasti tulkita tuon joutsenpaistin kalaruoaksi. Pässinliha sen sijaa liittyy Pyhän Olavin päivään.

Linnassa oli alun perin viisi tornia. Niistä kaksi on kuitenkin tuhoutunut. Toisen tornin hiekkapohja petti, toisessa oli ruutivarasto, jossa sattui tulipalo ja se räjähti. Tornien paikalle on rakennettu bastioni eli vallisarvi.

Tutustuimme myös linnan kappeliin. Nykyisin sen seinät ovat valkeat, mutta katolisena aikana niissä on ollut kai seinämaalauksia. Kappeli on nykyisinkin käytössä. Siinä järjestetään yksityistilaisuuksia, kuten kastetilaisuuksia. Siellä on myös pienet urut, oppaan mukaan Suomen pienimmät. Kappelin sivuseinällä oli myös pieni katseluaukko, jonka takaa avautui pieni koppi. Kyseessä on ns. hagioskooppi, kammio, jossa uskontoa saattoivat harjoittaa muusta linnan väestä eristetyt ihmiset, kuten rikolliset tai vaikeaa tartuntatautia sairastavat.

Kun linnan ikkuna-aukoista katsoi ulos, saattoi nähdä sen kivellä kolikoita. Oppaan mukaan se on uusi ilmiö. Koska linnassa ei ole toivomuskaivoa, niin matkailijat ovat alkaneet heittää kolikoita ikkunakivelle. Kun linna oli toiminnassa, ei ikkunalaseja ollut. Se johtuu siitä, että ne lasi oli tuohon aikaan hyvin kallista ja lisäksi se oli taistelujen aikaan hyvin epäkäytännöllinen materiaali. Talvella ikkunat peitettiin esim. lampaan nahalla, joka suojasi jonkin verran asukkaita myös kylmältä. Huonekaluja linnassa oli niukalti. Ihmiset nukkuivat yleensä lattialla eläinten nahat suojana, vain harvoilla oli oma sänky.

Vessa oli se asia, joka oli jostain syystä jäänyt mieleeni myös edelliseltä käynniltä. Se oli hyvin käytännöllinen ratkaisu. Jätökset putosivat suoraan veteen. Tosin kyllä väkeä oleili linnassa niin paljon, että myös maatasolla on täytynyt olla vessoja. Eivät ihmiset välttämättä ehdi tai jaksa kiivetä tarpeilleen ylös torniin. Tuttu asia oli myös kierreportaisiin liittyvä yksityiskohta, se miksi ylös aina noustaan myötä päivään.

Samanaikaisesti opaskierroksen aikana alhaalla linnapihalla harjoiteltiin suojapressun takana operettia. Opas kertoi, että kyseessä on Wienin Kansanoopperan esitys. Edessä on vielä tuo vierailuesitysviikko. Sitten on muutama muu show-esitys, kuten nyrkkeilyilta. Talveksi linnanpiha tyhjennetään. Erimuotoista kulttuuria on linnassa kuin muuallakin kaupungissa runsaasti tarjolla. Nähtävästi yleisöä riittää.

Linnan opastus oli hieno kokemus. Se kesti noin 50 minuuttia. Sen jälkeen jäin vielä ottamaan valokuvia ja lähdin sitten viettämään iltapäivää keskustassa ja sen lähiympäristössä kävellen. Kiinnitin huomiota yhteen komeaan luksusjahtiin. Sattumalta selasin illallisen yhteydessä paikallista sanomalehteä ja siinä oli juttu jahdin omistajasta. Sen omistaa sveitsiläinen liikemies Konrad Schnyder. Mies asustelee jahdilla vaimonsa kanssa toukokuusta lokakuuhun matkustellen ympäri maailmaa. Hän jättää jahdin talveksi Kotkaan. Paikallisen sanomalehden mukaan Suomi on miehen mieleen. Täällä häneen suhtaudutaan normaalisti, esimerkiksi Saksassa kadehditaan.

Kun torikahvilaa oltiin jo sulkemassa, kävelin junapysäkin ohitse siltaa viereiseen saareen, jossa sijaitsee komeita hotelleja. Yksi tieviitta neuvoi tien eteenpäin Sulosaareen, jossa sijaitsee Kalliolinna-niminen kahvila, lettukahvilaksikin mainostettu. Sinne halusin. Lettuja en maistanut, kävelin kahvilan editse pitemmälle ja nautin kesäisen alkuillan aurinkoisesta järvimaisemasta. Kyllä on hieno kaupunki, kun aivan keskustaa pääsee niin nopeasti luonnon keskeen. Sulosaari on nimenäkin suloinen. Hieman kauempana oli ihmisiä ottamassa uimapuvuissaan aurinkoa. Minä lähdin takaisin. Kahvilan edessä oli isäntänsä tai emäntänsä seurana muutama toisiaan levottomana kyttäävä koira. Kävelin hotellille. Ilta oli vielä nuori mutta välimatkat tuntuivat yllättävän lyhyiltä. Tein havaintoja kiinnostavista rakennuksista, yhtenä esimerkkinä kaupungintalo.

Söin hotellin ravintolassa illallisen. Siellä oli vain yksi henkilö työvuorossa. jouduin hiukan odottamaan, koska hän palveli samaan aikaan kiinalaista hotellivierasta. Se sujui hitaasti. Kommunikaatio ei ollut täysin sujuvaa, kun kummankaan englannin kieli ei tuntunut olevan sujuvaa. Kun sitten aikaa liikeni minulle, niin sain lämminhenkisen palvelun. Taas jutusteltiin niin kotoisasti. Varmastikin pässinliha ja Pyhän Olavin päivä oli mielessä, sillä valitsin ruokasi lammasruukun ja perunamuusin. Ruokalistan mukaan siinä oli japanilaista teriyaki-kastiketta, vaikka ei se siltä näyttänyt. Sen kuumentaminen kesti, joten menin vielä käväisemään hotellihuoneessa.

Tarjoilija toi ruukun pöytään ja varoitti, että se on todella kuumaa. Päällä kantena oli karjalan piirakan kuoren näköinen peite.  Juomaksi otin Karjalan olutta, kylmän raikasta. Olut maistui ruoan jäähtymistä odotellessani. Päästyäni pian ruoan pariin saatoin vain todeta, että valintani oli osunut nappiin. Ruoka oli erinomaista.

Lähdin sitten vielä ulos. Karaoke-suunnitelma vesittyi. Etsin itselleni sopivaa terassia. Keskustassa näytti todella hiljaiselta. Kävelin sitten hiljaa keskustassa ympärilleni katsellen. Oli yllättävän rauhallista, muutama yksittäinen kulkija siellä täällä. Oli toki sunnuntai mutta myös vielä heinäkuu ja lomasesonki meneillään.

En mieltynyt hienojen ravintoloiden terasseihin vaan etsin jotain tavallisempaa, erityistä. Löysin Riihisaaren suulta yksinkertaisen puuaitauksen, jonka sisällä oli muutama pitkä pöytä ja penkkejä. Siellä myytiin paikallisen pienpanimon tuotteita. Kyseessä on mustan virran panimo, jonka verkkosivuihin voi tutustua täällä.

Join olutta jossa oli erityinen maku mutta se maku oli minun mieleeni. Prosentteja oli hieman liikaa (5,5), koska olen tottunut miedompiin juomiin, ja yleensä tyydyn alkoholittomaan. Kun toinen asiakas lähti, jäin ainokaiseksi. Kello läheni yhdeksää, nähdäkseni paikkaa oltiin sulkemassa. Ja kun vessaakaan ei näkynyt olevan missään, lähdin takaisin hotelliin. Lisäksi iltakin oli viilenemässä.

…

Sunnuntaina oikeastaan jo odottelin junan lähtöä mutta käveleskelin ympäriinsä ja seurasin, miten savonlinnalaiset viettävät kaupungin syntymäpäivää. Erään kontin kylkeen oli laitettu valkoinen paperi ja ohikulkijoita kai kehotettiin maalaamaan vesiväreillä mielikuvia siitä, mikä on Savonlinnassa parasta. Aaltojen laineita oli jo maalattu malliksi. En tiedä, saivatko aallot seuraa. Kävelin Riihisaareen, jossa pikkukarsinaan oli Järvenpään tilalta tuotu näytille muutama lammas. Lapset yrittivät tarjota niille heinää. Se huvitti meitä vanhempia. Kävelin torille. Siellä oli vilskettä. Tarjolla oli tietysti lörtsyjä ja myös talakkunaa. Myös poliitikkoja oli paikalla. Eero Heinäluoma käveli yksikseen ja jutteli välillä jonkun ohikulkijan kanssa. Keskustalaisilla oli oma esittelytila. Sieltä joku mies yritti minullekin tarjota karamellia. Ei Keskusta taida nykyisin muuhun pystyäkään. Perussuomalaisten tilaisuuteen oli muiden ohessa saapunut myös puolueen varapuheenjohtaja Riikka Purra. Sattui hieman nolo tilanne, kun Purran aloitettua puheensa mikrofoni ei toiminutkaan.  Kun toinen oli pääkaupunkiseudulta asti vaivautunut paikalle, niin olisi toivonut, että paikalliset järjestäjät laittavat tekniikan kuntoon. Nähtävästi hän sai puheensa jotenkuten pidettyä, koska vierailusta on ollut netissä juttua. En jäänyt sitä kuitenkaan seuraamaan, koska piti kiirehtiä junaan.

Vielä yhdestä näkemästäni on kerrottava. Torin kupeessa erään terassin edessä oli väkijoukko ja sieltä kuului minulle ennestään tuttu ääni. Siinä piti puhettaan tämän vuoden savonlinnalainen ”musta pässi” – Helsingissä toimiva näyttelijä Kari Hietalahti.  Tapauksesta kertoo myös yleisradio. Tuo arvonimi myönnetään kaupungissa vuosittain. Seisoskelin laajan väkijoukon perimmäisenä ja kuulin, kun Hietalahti kertoi omista kouluvuosistaan Savonlinnassa. Tuolloin mm. Petri Tiili – siis Pelle Miljoona – oli jonkin aikaa opettanut häntä, tosin opettajaharjoittelijana.  

Kyllä Savonlinnassa kannattaa käydä, ainakin kesäisin.

Matkalla Suomessa: pieniä havaintoja katsellen, kuunnellen, jutellen

Matkustelin kesäkuun alkupuoliskolla hieman Suomessa. Se oli kiertomatka idän ja Keski-Suomen kautta pohjoiseen ja sitten takaisin etelään: Tampereelle ja sieltä Turkuun. Sitten taas kohti itää. Lapissa asti en sentään käynyt.  Oli jo aikakin, sillä viime vuosina oma Suomen matkusteluni on jäänyt aika vähälle.

Sää oli matkaan lähtiessä helteinen. Välillä pohjoisessa ollessani ilma kylmeni rajusti, tuuli yltyi. Jouduin jopa käymään kaupassa vaateostoksilla ja käyttämään villakäsineitä. Sitten Tampereella ja Turussa sää taas lämpeni lähes samalle tasolle kuin lähtiessäni matkaan toukokuun viimeisinä päivinä.

Matkustellessa jäi aikaa ja löytyi mahdollisuuksiakin jutusteluun, välillä kaikessa rauhassa ja välillä muutamaan pikaiseen kommenttiin, joista saattoi avautua hiukkasen kunkin alueen ihmisten mentaliteettia, puhetyyliä ja murretta.

Päällimmäisenä kommenttina toteaisin, että yllättävän paljon murre ja paikallisuus näkyy ja kuuluu keskusteluissa ja puheessa. En ala tehdä mitään nyt mitään analyysia. Kerron vain muutamista mieleen jääneistä ja jopa koskettavistakin hetkistä. Nämä ovat elämän pikkuasioita. On hauska kokea ja nähdä arkea ja elämää eri puolella Suomea. Keskityin kyllä aivan liikaa kaupunkeihin. Maaseudulla vaikka pyöräilemällä olisi avautunut aivan toisenlainen kuva.

Ensimmäinen varsinainen matkakumppani löytyi jo asemalta. Nuori mies oli matkustanut toiselta puolen Suomea tapaamaan lapsiaan. Ero oli tullut, kun vaimo oli löytänyt rikkaamman miehen, ja mies siitä pettyneenä oli muuttanut muualle, mahdollisimman kauas. Elämän sisältö löytyi luonnosta ja kalastuksesta. Hän näytti jopa kuvia parhaimmista kalasaaliistaan ja kertoi kesän työnäkymistä. Tekevä löysi kyllä töitä, mutta tienesti oli tiukassa. Kovasti piti olla aloitteellinen, ei saanut jäädä paikalleen lekottelemaan. Harrastus antoi sisältöä elämään. Omien lasten näkeminen oli miehellä mielessä. Se oli varmaan yksi alkukesän kohokohtia, mutta myös uudet työtehtävät siintivät jo mielessä. Mies oli matkustanut koko yön mutta ei se näyttänyt ainakaan päällepäin väsyttäneen miestä.

Joensuussa odotin kuulevani murretta, mutta eipä sitä paljon kuulunut. Eräällä hotellin työntekijällä oli selvä pohjoiskarjalainen korostus, mutta en minä kyllä hänen lisäkseen aitoja pohjoiskarjalaisia tainnut tavata. Yksi kyllä oli siellä syntynyt mutta hän oli asunut jo vuosikausia muualle.

Joensuu

Pyöräilemässä

Järvellä

Tapanani oli mennä karaokeen ja tehdä siellä tuttavuutta. Laulun kautta kontaktikin syntyy helpommin. Niin kävi Joensuussakin. Siellä pohjoiskarjalaisuus näkyi esimerkiksi siinä, että kontakti ja keskustelu sujui muiden asiakkaiden kanssa luontevasti. Etäiseksi jäimme kuitenkin toisillemme. Pari juttukaveria löytyi ja mentyäni heidän pöytään juttu luisti oikein sujuvasti. Kun lauloin erään laulun englanniksi, niin syntyi erään toisen asiakkaan kanssa kielitaidosta. Heiltä oli vieraat kielet jääneet opiskelematta ja he hiukan kai kadehtien seurasivat englanninkielistä esitystäni. Toinen heistä kertoi pojastaan, joka sairasti Aspergerin oireyhtymää. Tällä oli isän mukaan ilmiömäinen kyky jäljitellä englanninkielistä puhetta. Kuuleman mukaan ääntämys oli lähes äidinkielisen tasoa.

Hieman dramatiikkaakin oli mukana, kun erään nuoren naisen puoliso oli vastikään kuollut vakavaan sairauteen. Eräs hänen kuulemansa laulu herätti niin voimakkaita tunteita, että hän ehkä sen vuoksi poistui paikalta.

Joensuu ympäristössä luonto oli todella hehkeän kaunis. Kiertelin kauan kasvitieteellisessä puistossa tutustuen erilaisiin puulajeihin. Vietin hiljentyen aikaani myös lähistöllä sijainneen järven rannalla. Alue oli kuntoilijoiden ahkerassa käytössä.

Matkustin bussilla Kuopioon. Samaa bussia odottaessani tutustuin noin 85-vuotiaaseen mieheen. Hänellä oli puku päällä ja päässä ikivanha kellastunut teekkarilakki. Myöhemmin kävi ilmi, että mies oli menossa lapsenlapsenlapsensa ylioppilasjuhliin. Mies oli rakennusalan insinööri ja häneltä sainkin kuulla monenmoista kommenttia nykyajan rakentamisesta ja elämän menosta. Mies liikkui huonosti mutta hän oli henkisesti hyvin pirteä. Hän kertoi, että hänellä on edelleen tiiviit yhteydet entisiin luokkatovereihinsa. He järjestävät säännöllisesti luokkajuhlia. Väki vähenee mutta jäljelle jääneiden kesken suhteet ovat pysyneet tiiviinä. Mies kertoi paljon kaivosteollisuudesta ja työskentelystä kaivoksessa. Itse hän ei ollut kaivosalan miehiä, mutta eräs hänen jälkeläisensä oli. Matkan aikana sain ihailla aivan upeaa pohjoissavolaista luontoa ja maisemia. Esimerkiksi Kuopiota lähestyttäessä tuli vastaan huikean iso Jännevirran siltatyömaa. En nyt muista sillasta yksityiskohtaisia tietoja, mutta se seuranani matkustanut vanhus pystyi kyllä kertomaan siitä tietoja.

Bussin tultua Kuopioon sain olla sivusta todistamassa herkkää tapaamista, jossa suvun tuore ylioppilasneito oli valkolakki päässä vastaanottamassa isoisoisäänsä. Halaus oli ujo mutta varmasti merkityksellinen. Se oli molemmille sydämeenkäypä hetki.   

Kuopiossa kävin ensi alkuun myöhäisellä lounaalla ravintola Sampossa. Se on erikoistunut muikkuruokiin. Otin sen kaikkein tuhdeimman annoksen eli smetanamuikut. Kyytipoikana oli talon valkoviiniä. Sen jälkeen katselin hiukan keskustaa ja päätin mennä taidemuseoon ja historialliseen museoon, jotka sijaitsivat aivan lähellä ja olivat vielä jonkin aikaa auki. Niistä olisi paljon kerrottavaa, mutta jätän sen nyt tekemättä. Totean, että sain jo esimakua kuopiolaisesta mentaliteetista. Jutustelu käynnistyi luontevasti ja kun kysyin jotakin, niin sain varmasti perusteellisen vastauksen. Kun yhteen kysymykseen ei löytynyt heti vastausta, niin hetken päästä minulle tultiin kertomaan.

 Myöhemmin illalla eräässä keskustan karaokepaikassa sain tutustua lisää kuopiolaisiin. Kiva oli, että sain eräästä laulustani kuulla jopa myötäsukaisia kommentteja. Oli lauantai-ilta ja meno alkoi mennä jo sen verran levottomaksi, että päätin lähteä ajoissa yöpuulle.

Kuopiolaisten kanssa keskustelin vain pinnallisesti. Sen panin merkille, että jos kysyin jotain, niin yleensä minulle ei vastattu yhdellä tai kahdella sanalla. Vastaus oli hieman pitempi ja yleensä jäätiin ikään kuin odottamaan, että jatkan jollakin tapaa juttelua. Kysyttiin kuin epäsuorasti, että ”et taida olla paikallisia”. Lisäksi Kuopiossa sain jo kuulla aitoa rehevää paikallista murretta.

Sunnuntaipäivän omistin lähes kokonaan ulkoilulle. Laivaristeilylle en lähtenyt, koska olen ollut siellä aikaisemmin. Nyt tutustuin keskustan lähellä olevaan ulkoilualueeseen Väinölänniemeen.  Sää oli kirkas ja aurinkoinen ja kaupunkilaisia oli runsaasti ulkoilemassa joko kävellen tai pyöräillen. Myös uimarannalla oli auringonottajia ja veneitäkin oli liikkeellä.

Illalla käväisin vielä edelliseltä illalta tutuksi käyneessä karaokessa. Siellä oli jo verkkaisempi tunnelma. Oli kiva jutella parista laulusta, kun kumppanit haastelivat niin mojovaa savoa.

Väinölänniemellä

Kuopion torilla konserttia kuuntelemassa

Oulun toripolliisi

Jyväskylä, näkymä kirkkopuiston edustalta

Jyväskylän Harjulla

…

Hyppään nyt matkassani lähes viikon eteenpäin ja siirryn suoraan Länsi-Suomeen. Tampere on minusta tuntunut suomalaisessa mitassa jo jonkinlaiselta metropolilta, jossa paikallisuutta on vaikea tunnistaa. En sitä kyllä tunnistanutkaan. Tampere on kuitenkin kaupunki, josta satun kovasti pitämään. Esimerkiksi Amurin työläismuseokorttelista löytyy todella upea kahvila. Sen pihapiirissä sain aurinkoisena kesäpäivänä juoda todella makoisat pullakahvit. Tiskin takaa löytyy kyllä monenlaisia leivonnaisia ja paikan omia herkkuja. Se on paikka, johon haluan poiketa myös joskus toiste.

Kävin muutamassa museossa, osallistuin jumalanpalvelukseen Tampereen tuomiokirkossa, jonka seiniä koristavat Hugo Simbergin upeat maalaukset. Kirkko on arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema ja edustaa kansallisromanttista tyylisuuntaa. Kerron saman tien, että Turussa kävin tutustumassa Mikaelin kirkkoon, joka myös on Lars Sonckin suunnittelun tulosta. Molemmat kirkot ovat upeita, mutta Mikaelin kirkko teki minuun kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Se on kaiken lisäksi Sonckin opiskeluajan töitä. Myös kirkossa tapaamani oppaat olivat erityisen mukavia ja innostuneita työhönsä.

Tampereen tuomiokirkko

Kappale kauneinta Suomea

Pääsin käymään myös maaseudulla ihailemassa pirkanmaalaista luontoa. Uusia tuttavuuksia en Tampereen seudulla tehnyt, sillä siellä minulla oli tuttuja jo ennestään. Turussakin minulla oli tuttuja ennestään, mutta siellä karaokepaikassa juttelin pitkään erään kokeneen musiikki-ihmisen kanssa.

…

Menen tässä vaiheessa junamatkaan Tampereelta Turkuun. Siinä koin oikeastaan koko matkani yllättävimmän murre-elämyksen, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua.

Olin lähdössä noin kello 15 junalla Turkuun. Tampereen asemalla oli laituritöitä, joten junien lähtöraiteissa oli hieman muutoksia. Siksi laiturilla oli muutamia työntekijöitä opastamassa matkustajia oikeaan junaan. Esimerkiksi minun laituriltani lähti muutamaa minuuttia aiemmin juna Helsinkiin.

Yllätykseni oli suuri, kun konduktöörin asuinen nuorehko nainen tuli minua neuvomaan. Hänen puhetyylinsä oli kovin verkkainen ja puheesta huokui hyvin selvä murretausta. En olisi odottanut sellaista puhetta VR:n virka-asuiselta henkilöltä, vielä vähemmän nuorehkolta henkilöltä. Hän puhui niin luontevasti omana itsenään eikä yrittänyt leikkiä mitään virkaroolia.

Yritin myöhemmin kirjoittaa tuon keskustelun muistiin. Sitä verkkaisuutta en pysty kyllä välittämään enkä kai voinut jälkikäteen muistaa kaikkia murteellisuuksia.

Tämä kokemus ei jäänyt vielä tähän. nimittäin junassa meitä matkustajia palveli toinen konduktööri. Hänen puheensa oli vielä verkkaisempaa, ja niin aitoa, että olisin kuvitellut, että hänen kaltaisensa voisi tulla vastaan jossakin vanhassa kotimaisessa elokuvassa hiljaisella kylätiellä. Kaiken lisäksi myös hänen toimintansa oli erityisen leppoista ja miellyttävää. Hän ei tuntunut kiirehtivän mihinkään. Saattoi kaikessa rauhassa vaihtaa jonkun yksittäisen matkustajan kanssa muutaman sanan. Ja koko ajan puheessa säilyi hänen oma murteellinen tyylinsä.

Oli siis todella hienoa, että VR pystyi noiden työntekijöittensä välityksellä luomaan niin aidosti miellyttävän matkustusympäristön. En pystynyt määrittelemään heidän murretaustansa. En tunne Tampereen murretta enkä liioin vanhoja hämäläismurteita. Minun korvaani puhetyyli muistutti lähinnä eteläpohjalaisia murteita. Lopullinen määrittely jää arvoitukseksi.

Laitan tähän ensimmäisen keskustelun asemalaiturilla:

-          Oletteko te Turkuhum menossa?

-          Joo…

-          Se juna lähtee tuolta D-sektorilta. (osoitti sinnepäin, josta olin juuri junaa etsinyt)

-          Onko se  jo paikalla?

-          Se jusstihin tuli sinne. (tiiraili D-sektoriin päin ollakseen asiasta varma)

-          Joo, kiitos…

Tuo sana ”justihin” oli puheessa olennainen. Se oli hyvin paksu paksunpuoleinen ”suhuässä”, hieman pitempi kuin normaalisti. Huulet tuntuivat pyöristyvän selvemmin kuin yleensä.

Junassa olleen konduktöörin puheesta muistan vain yhden lausahduksen. Se sanottiin tilanteessa, kun hän kiersi tarkistamassa verkkaisella vauhdilla matkalippuja. Yksi mummoista yritti etsiä lippua puhelimestaan. Hänellä oli kuitenkin nähtävästi se myös paperikopiona. Nainen totesi: ”Voimm minä kattua tuoltaki.” Hän lausui sen niin nautittavan luontevasti ja aidosti, kuin olisi tehnyt uuden oivalluksen.

Ja vielä kolmaskin seikka on jäänyt junamatkasta mieleen. Samassa vaunussa oli muutama vanha rouva. He olivat johonkin matkalla, sillä kullakin oli mukanaan isohko matkalaukku. Minun taakse sattui istumaan kaksi mummoa, jotka olivat varsinaisia suupaltteja. Heitä minä sitten kuuntelin koko parituntisen matkan ajan. Aluksi tuntui, että jouduin kuuntelemaan, sillä minulla oli jäänyt Tampereen päivistä univelkaa ja olin ajatellut ottaa junassa pienet nokoset. Siitä ei sitten tullutkaan mitään, mutta ei sen väliä. Sainhan kuunnella makoisaa jutustelua, mikä kuulosti kuin musiikilta. Siinä mielessä vertaan sitä musiikkiin, että en todellakaan pysynyt naisten ajatuksissa mukana. Sanoja tuli verkkaista juoksua yksi toisen perään. Kun toinen lopetti, niin toinen jatkoi, kuin käsikirjoituksesta. Taukoja oli tuskin lainkaan. Ihmettelinkin, miten sen reagoinnin oppii ajoittamaan niin tarkasti. Ehkä he tunsivat toisensa tosi hyvin.

Puhevirta tuntui välillä monotoniselta, mutta se ei ollut niin. Kyllä se oli minimalistista musiikkia, kyllä puheesta sävyjä erottui. Sitä voisi kutsua kielelliseksi sinfoniaksi.

He olivat varmasti yli 80-vuotiaita. Mutta puheen perusteella niin ei voinut päätellä. Se oli reipasta ja väsymätöntä jutustelua. He vaikuttivat kokeneilta matkaajilta, joita ikä ei painanut. He nauttivat junan kyydistä. Eivät he nyt ensi kertaa tavanneet mutta puhumista tuntui koko ajan riittävän.

Verkkaisuus oli tässäkin avaintekijänä, samoin hauskat murresanat. Käytiin lävitse elämän arkea.  Naiset tuntuivat olevan jostakin Etelä-Pohjanmaalta, mutta tiedä häntä vaikka olivat Tampereelta.

Tässä on muutamia irrallisia lausahduksia. En löytänyt sieltä mitään järkevää kokonaisuutta, mutta muutaman irrallisen lausahduksen laitoin muistiin. Minulla on aina muistivihko käden ulottuvilla. Yrittäkääpä kaksi tuntia olla sellaisen puheripulin ääressä. Olisi nukuttanut, mutta eihän siitä mitään tullut eikä sitten haluttanutkaan nukkua.

”Pitääs olla kotona ja teherä huushollia!”

”Mää vaan aattelin ku teil on niin palijo tavaraa.”

”Ei tartte ku läpsäyttää älypuhelimii”

”Kyllähää semmosiinki oppii.”

”Kyllä se niitä juštiin tekkee.”

”Eihän sitä täällä vissiin sais nukkuukkaan.”

”Ei olis toisteppäin ollu”

”Siellähän se Maarian kirkko jo näkkyy.”

”Ei viittih Helsinkii mennä enää.”

Kun puhe siirtyy Marian kirkkoon, niin siellä pellon takana kunnaalla kohosi ylväänä ja kauniina keskiaikainen Marian kirkko. Se on matkaajille merkkinä siitä, että juna on saapumassa Turkuun. Noille naisille reitti tuntui olevan ennestään hyvin tuttu.

Aamuinen kuva Turun tuomiokirkon edustalta

Luostarinmäki

…

Sitten matka Turusta Helsinkiin sisälsi sekin oman jännitteensä. Jouduin nimittäin aivan oikean Kiljusen herrasväen ympäröimäksi. Lapsia oli neljä. Paikkani oli sijoittunut niin, että olin isän ja lasten välissä.

Pienin lapsista tuskin osasi kävellä. Hän olikin varsinainen herhiläinen. Hän oli saanut käsiinsä ison jäätelöeskimon (varmaan Magnum). Naama oli jäätelössä eikä eskimo tahtonut millään pysyä kädessä. Sitten kun minä laitoin matkalaukkuani ylähyllylle, poika tahtoi yhtäkkiä isänsä luokse. Isä värkkäsi kännykkäänsä ja poika yritti väkisin isänsä syliin sotkien samalla jäätelöllä paikkoja. Istuuduin paikalleni ja poika jäi isänsä kiusaksi hänen syliinsä. Taisi siinä minunkin housuihini muutama jäätelötahra tulla. Siinä vaiheessa en kuitenkaan enää jatkanut hermostua. Kotiinpaluu oli jo mielessä ja tämä ”Kiljusen herrasväki” tuntui vain piristävältä loppuhuipennukselta.  

Täyttä elämää oli sekin junamatka. Onneksi perhe poistui puolivälissä lasten leikkihuoneeseen. Tosin yksi lapsi ei olisi halunnut lähteä ja siinäkin käytiin pikkuinen näytelmä, että saatiin kapinoitsija kuriin. Itse asiassa he siirtyivät sinne konduktöörin kehotuksesta.

Ihan kiva, että Suomesta löytyy niin eläväisiä perheitä. Jotenkin tuntui, että vanhemmat nauttivat perheen eläväisestä menosta ja lastensa jatkuvasta paimentamisesta. Itse asiassa eivät he paimentaneet. He vain ummistivat silmänsä lastensa elävältä pikkuriehalta ja heidän katseesta näkyi levollinen onni. He olivat kai Tallinnaan menossa. Mikäs sen kivempaa…  

Nautitaan kesästä, kun sitä vielä on jäljellä!

Marilyn Monroe -näyttely Tampereen Vapriikissa

Polkupyöräriksa - hieman muistelmia Tiibetistä

Katukuvaa Lhasasta vuonna 2007

Joudun aluksi kertomaan hieman taustaa jutulleni. Olen valmistamassa laajempaa juttua venäläisestä kirjailijasta Anton Pavlovitš Tšehovista ja tällä jutullani on yhteys siihen, mikä tuntuu varmasti kummalta, sillä kerron nyt Tiibetiin tekemästäni matkasta ja sillä seudulla ei ole tšehovilaisen maailman kanssa mitään tekemistä. Tiibetin muistoni sattui vaan tulemaan Tšehovia lukiessa mieleen. Mielikuvitus toimii joskus yllättävästi. Palaan tuohon assosiaatioketjuun myöhemmässä kirjoituksessani.  

Huomioni keskiössä oli alun pitäen vain yksi riksakyyti, josta tämä kirjoitukseni on saanut nimensä. Kerron siitä juttuni loppupuolella. Kuitenkin kerron matkastani hieman muutakin, koska muisti tuntuu pikkuhiljaa palautuvan.   Tapahtumat sijoittuvat siis Tiibetiin ja lähinnä sen pääkaupunkiin Lhasaan.  Kävin siellä noin kymmenen vuotta sitten erään hyvin kansainvälisen ryhmän kanssa. Jutussa käväistään hetki myös mm. Pekingissä. Kuvat ovat matkalla itse ottamiani.

Matka kesti noin viikon ja mieleen on jäänyt sellainen vaikutelma, että matka oli hienosti järjestetty, ohjelma oli mielenkiintoinen ja matkaseurakin oli upea.  Kiinnostavimpia kohteita olivat ilman muuta eräät temppelit ja erityisesti Lhasan keskustassa sijaitseva Potala-palatsi, jossa joskus muinoin Dalai Lama asui.

Potalaan tutustuessani eräs elämäni suuri unelma täyttyi. Pikkupoikana 1960-luvulla ahmin oikeastaan kotimme kirjahyllystäni kaikki kirjat läpikotaisin. Totta kai sieltä löytyi myös kahdeksanosainen tietokirjasarja, niin kuin tuohon aikaan lähes jokaisessa kodissa oli tapana. Siellä näin kuvan Potala-palatsista. Se näytti upealta, kun se pimeähkössä huoneessa hohti salaperäisenä edessäni. Tuolloin olisin halunnut astua sen uumeniin.  Kun se unelma yli 40 vuoden kuluttua toteutui, en ollut uskoa tilannetta todeksi.

Potala 

Myös bussiretket vuoristoseudulle sävähdyttivät. Muistan erityisen hyvin hetken, kun astelin reilusti yli neljän kilometrin korkeudessa järven rannalla. Maiseman karu kauneus hiljensi mielen. Sitten oli myös inhottavia kokemuksia. Pysähdyimme kerran lounaalle erään kylän keskellä sijaitsevaan ravintolaan. Se oli kaikin puolin siisti paikka ja ruoka oli maittavaa. Onneksi kuitenkin käytimme WC-palveluja vasta ruokailun jälkeen. Sinne piti kävellä niityn yli. Niityllä oli jakkihärkiä mutta suhteellisen kaukana meistä, joten niistä ei ollut pelkoa. Käymälä kuitenkin herätti sen verran oksettavaa inhoa, että paikalleen jähmettynyt elämä niityllä unohtui. Viemäröintiä ei ollut eikä käymälää ollut kai pesty muutamaan kymmeneen vuoteen. Hajua tuskin voitte edes kuvitella. Monet varsinkin naisväestä jättivät tarpeensa tekemättä. Olen aika monenlaisissa paikoissa liikuskellut, mutta kyllä se on WC-kokemuksistani kamalin.

Lhasa

Hotellista muistan, että se oli uusi ja moderni. Sen omisti kiinalainen uusrikas, joka vietti ravintolassa myös aikaansa. Hän oli toiminut rajanvartijana (tai mahdollisesti rajanvartioston päällikkönä) jossain Vietnamin rajalla. Siten hän oli ostanut Lhasasta hotellin ja aloitti uuden elämän. Epämääräisiä tunteita nousi mieleen siitä, millä tavalla mies oli pystynyt noin vain rikastumaan. Panen ne pohdinnat nyt kuitenkin syrjään, koska minulla ei ole esitettäväni tarkempia faktoja miehen tulojen muodostumisesta.

Tulimme kaupunkiin illan suussa ja ensimmäisenä ohjelmanumerona oli illallinen hotellin ravintolassa. Tarjolla oli runsaasti ruokaa, mikä houkutteli myös eksoottisuudellaan. Totta kai erityisen paljon tarjoiltiin liharuokaa. Tein suuren tyhmyyden, minkä tajusin vasta jälkeenpäin. Söin hyvin reippaasti, vatsa tuli täyteen.  Osa ryhmästämme lähti iltaa viettämään haluten tutustua myös yöelämään. Itse olin väsynyt ja lyhyen ulkoilun jälkeen halusin mennä nukkumaan, sillä seuraavana päivänä edessä oli runsaasti ohjelmaa. En saanut heti unta. Sitten kun sammutin valot ja tuli pilkkopimeää, sain paniikkikohtauksen. Olin elämäni ensimmäisen kerran niin korkeassa ilmanalassa. En saanut tarpeeksi happea. Jouduin haukkoman henkeä. Huonetoverini oli lähtenyt yökerhoon. Menin ikkunan ääreen, yritin työntää päätäni ikkunasta ulos ja haukkoa henkeä. Olin yltä päältä hiessä.  Yö oli viileä, mikä hieman auttoi, mutta hapen saantiin siitä ei ollut apua. Huonetoverini viipyi ja viipyi. Olisin toivonut häneltä apua, sillä minulle oli matkanjärjestäjän antama happipullo, jota en siinä kuolemanpaniikissani osannut käyttää. En oikeastaan tajunnut, mistä voisin saada apua. Aika kului ja jossain vaiheessa minä vain menin vuoteeseeni ja nukahdin. Olotilani tasaantui. Heräsin huonetoverini saapuessa ja valvoin pitkään. Heräilin sitten pitkin yötä ja aamulla olin varhain ylhäällä. Suihku virkisti

Myöhemmin kuulin, että kun yhtäkkiä siirtyy korkeaan ilmanalaan, pitäisi aluksi syödä hyvin kevyesti. Raskaasta liharuoasta on pelkkää haittaa, hapensaanti vaarantuu. Minä en tiennyt siitä yhtään mitään. Söin illalla nälissäni kuin viimeistä päivää, ja yöllä tulivat nuo kauhuntunnit.

Seuraava päivä meni kuitenkin hyvin. Söin hyvin niukasti. Vointi koheni iltapäivään mennessä eikä ensimmäisen yön kaltaisia ongelmia enää ollut, vaikka matkustimme huomattavasti ylemmäs. Happipulloa käytin ehkä kerran, mutta se oli hätävarjelun liioittelua. Halusin itse asiassa vain kokeilla, miten se toimii. Ryhmässämme oli kyllä ihmisiä, jotka joutuivat käyttämään sitä lähes koko matkan ajan. Eräässä tapauksessa sen käyttö tuntui fobialta. Kiinalaiset matkanjärjestäjät ottivat hänen ongelmansa kuitenkin tosissaan.

Myös Lhasan Ilta- ja yöelämästä on jäänyt hieman mieleen. Meitä oli muutaman hengen ryhmä. Eräs ryhmässämme sujuvasti kiinaa puhunut keskieurooppalainen henkilö oli tutustunut johonkin nepalilaiseen mieheen, joka halusi opastaa meitä ja vei meidät johonkin tuttavansa omistamaan nepalilaiseen kahvilaan.  Emme kuitenkaan syöneet mitään, mistä syystä ravintolanpitäjä oli ehkä pettynyt. Nepalilaiset ovat kuitenkin näin länsimaalaisittain katsoen ilmeettömiä ja ykstotisen näköistä väkeä, joten saatoin tulkita heidän tunteensa väärin. Itse asiassa epäluuloni olivat hyvin pinnalla. Suoraan sanoen pelkäsin, että jotain ikävää tapahtuu. Olin laittanut rahojanikin eri taskuihin. Kaikki pelko oli turhaa. Nepalilainen mies korosti heikohkolla englannillaan ystävyyttä ja ne sanat pitivät. Poikkesimme vielä sen jälkeen johonkin nuorisodiscoon, jossa valoefektejä riitti, tekno jyräsi ja melu huumasi. Sielläkin meidät jätettiin rauhaan. Satuimme kuitenkin olemaan niin uupuneita päivän ohjelmasta, että häivyimme pian yöpuulle. 

Seuraavana iltana olimme taas liikkeellä keskenämme, ilman nepalilaista opasta. Nyt seurasimme sujuvasti kiinaa puhunutta matkakaveriamme. Tällä kertaa kaikki ei mennytkään hienosti. Erääseen discoon tai yökerhoon pyrkiessämme tuli ongelmia. Ovella oli hieman ruuhkaa ja kaverimme kyseli jotain kiinaksi. Luultavasti paikan omistajiin kuulunut nuorehko mies alkoi sättiä häntä englanniksi. Hän kävi miltei hänen kimppuunsa ja lähestyi uhkaavasti myös meitä. Syy oli hänen käyttämänsä kieli. Kädet nyrkissä vihaa uhkuen hän ajoi meidät tiehensä kieltäen käyttämästä kiinaa. Kaverimme oli herkästi reagoiva mies. Hän aluksi luonnollisesti häkeltyi, sitten alkoi pelätä. Siitä illasta jäi ikävä muisto. Tuo välikohtaus oli merkkinä siitä, kuinka kansallistunteet ovat kaupungissa vahvasti pinnalla. Noista kansallistunteista ja poliittisista jännitteistä saimme tuta myös toisen kerran. Se tapahtui keskellä päivää matkamme loppuvaiheessa Potala-palatsin edustavalla sijaitsevalla aukiolla, jossa koko ryhmämme halusi kokoontua yhteiskuvaan. Meillä oli valmiina englanninkielinen banderolli, jonka levitimme eteemme. Siinä oli meitä yhdistävän organisaation nimi. Ei kulunut kuin hetki, niin poliisit ryntäsivät paikalle ja kielsivät meitä käyttämästä mitään julisteita. Saimme ankarat moitteet mutta yhteiskuvan muistaakseni otimme ilman banderollia. Saatan kyllä muistaa myös väärin, sillä en löydä kuvaa enää mistään.  

Matkailijana haluan antaa Lhasan kaupunkikuvasta kokonaisuudessaan myönteisen kuvan. Kaupungissa on paljon pieniä kahviloita, jotka ovat sisustukseltaan kuin kodikkaita olohuoneita. Niissä oli todella kiva viettää yhdessä aikaa, juoda teetä tai ottaa drinkin ja jopa vähän lauleskella.

Nyt pääsen varsinaiseen otsikon viittaamaan asiaani. Ryhmässämme oli mukana eräs minua muutaman vuoden vanhempi, Prahasta kotoisin oleva sinkkunainen nimeltään Eva. Tulimme hyvin toimeen ja kuljeskelimme tuona päivänä kaupungilla kahdestaan. Tutustuimme keskustaan, kiertelimme kauppoja ja toreja ostaen pientä rihkamaa. Seurasimme uteliaina kaupungin elämää. Aika kului ja oli aika suunnata kohti hotellia. Olimme kuitenkin uupuneet. Korkea ilmanala teki tehtävänsä ja jalkojakin särki. Meille oli suositeltu polkupyöräriksaa. Niitä olikin tarjolla runsaasti. Päätimme vinkata itsellemme sellaisen.

Näissä tapauksissa oman ongelmansa tuo hintataso. Matkamme paikallinen kiinalainen opas kertoi, että riksa on halpa keino matkustaa. Hänen mukaansa hintataso Tiibetissä oli alempi kuin esimerkiksi Pekingissä ja maksuksi riitti viisi yuania, mikä tuntui todella halvalta. Istuimme riksaan ja nuori poika ryhtyi polkemaan. Olimme hänelle haastava kuorma, lisäksi edessä oli ylämäkeä. Hiki virtasi, voimat tuntuivat ehtyvän.  Matka eteni hitaasti.  Iltapäivän aurinko porotti. Viimein nuorukainen sai meidät tuotua hotellin luo. Oli edessä maksu.

Uskoimme sinisilmäisesti opasta ja annoimme tuon yllä mainitun setelirahan. Varmuuden vuoksi tarkennan, että summa saattoi olla myös kymmenen yuania, muisti voi hieman heittää. Riksapoika katsoi meitä kummana aivan hiljaa. Näimme hänen kasvonsa. Hän painoi päänsä uupuneena alas ja näytti kuin olisi mielessään sihissyt pettymystä, tai oikeastaan suoranaista vihaa. Hän ei vilkaissutkaan jälkeemme, istui pää alas painuneena jonkin hetken ja lähti hiljalleen kohti keskustaa.

Katselimme Evan kanssa toisiamme, mutta emme kyenneet tekemään yhtään mitään. Itse olin lamaantunut, sillä meillä oli epäsuorasti varoitettu, ettei saa maksaa liian paljon. Eva oli sen laatuinen sinkku, että hän säästi ihan kaikessa. Hänelle kaikki tuntui olevan kallista. Hänet tuntien en minäkään saanut itseeni rohkeutta sen vertaa, että olisin antanut tuolle nuorukaiselle lisää maksua. Lisäksi hän kiukustui joskus niin yllättäen.  

Nuorukaisen oma käytös sai meidät tietysti hölmistymään. Hän ei tehnyt mitään, että olisi pyytänyt lisää. Pienikin ele olisi riittänyt. Olimme joutuneet kosketukseen tiibetiläisen mentaliteetin kanssa. Se sai meidät hölmistymään. Se oli kuin kulttuurishokki. Emme osanneet lukea nuorukaisen käytöstä.

Kun siten Evan kanssa avasimme jonkin hetken kuluttua suumme. Kävi ilmi, että me molemmat olimme yhtä hämmentyneitä. Asia jäi meitä painamaan. Omatunto soimasi. Olimme rikkaita länsimaalaisia ja käytimme raa’asti hyväksi tuon nuoren miehen työtä. Polkupyöräriksoja kaupungissa oli liian kanssa ja pahimmassa tapauksessa tuo keikka saattoi olla pojan ainoa. Meitä molempia alkoi vaivata tuo ajatus. Palasimme vatvomaan tilannetta vielä matkamme aikana.

Matka loppui aikanaan. Menimme omille tahoillemme. Tapasimme vielä Evan kanssa senkin jälkeen Kiinassa. Sitten tiemme erosivat. Kuitenkin muutama vuosi sitten tein matkan Pekingiin. Eva asui tuolloin Pekingissä ja meillä oli mahdollisuus tavata. Sovimme, että menemme yhdessä jonnekin syömään. Eva ehdotti erästä tšekkiläistä ravintolaa. Sinne suuntasimme eräänä iltapäivänä. Söimme kania, jonka pitäisi olla tyypillistä tšekkien ruokaa ja sen kanssa joimme maittavaa tšekkiolutta. Puhumista riitti. Lörpöttelimme kaikesta mahdollisesta, yksityisistä ja yhteisistä asioistamme.

Eräs muisto toi mielen surulliseksi. Eva sen aloitti. Häntä vaivasi edelleen se riksapoika. Aloimme toisillemme selitellä. ”Mutta kun opas neuvoi, paljonko pitää maksaa...” ”Ja miksi se poika ei pyytänyt lisää…” Se ei kuitenkaan lieventänyt ahdistustamme. Ja minulla se on edelleen pienenä kivenä sydämessäni. Asumme nyt molemmat omissa kotimaissamme, elämme omaa elämäämme. Uskon, että hänelläkin joskus muistoissa palaa mieleen tuo vähemmän romanttinen riksamatka.  

Ai niin. Unohdin. Siitä Pekingin tšekkiravintolasta haluan todeta pari sanaa. En suosittele. Se oli kallis ja ruoka oli korkeintaan keskinkertaista. Valitkaa mieluummin jokin kiinalainen ravintola.

Haluan vielä todeta erään seikan Tiibetistä. Vuoristolla liikkuessamme turistibussien ympärillä parveili paikallista väestöä kerjäämässä. He olivat aika röyhkeitä. Heistä oli vaikeaa päästä eroon. Tässä on yksi surullinen piirre. Nuo poloiset eivät tee elääkseen muuta. He päivät pitkät norkoilevat turistien ympärillä joko kerjäten tai sitten yrittäen välillä röyhkeästikin myydä suhteellisen kalliilla jotain surkeaa rihkamaa. Siinä voi yksin liikkuja kokea olonsa turvattomaksi. Luvallisia myyntipisteitäkin riittää ihan tarpeeksi. Matkanjärjestäjät kyllä varoittelivat meitä näistä kerjäläisistä, mutta he olivat kuitenkin voimattomia.

Kun köyhien seutujen kansa joutuu kosketuksiin varakkailta seuduilta tulevien matkailijoiden kanssa, sillä on ikäviä seuraamuksia. Ihmiset huomaavat ansaitsevansa ehkä enemmän kerjäämällä ja turisteja huijaamalla kuin rehdillä työnteolla. Alueen perinteiset elinkeinot näivettyvät edelleen. Nämä ovat näitä massamatkailun haittoja. Köyhä kansanosa kohtaa hyvinvoivan länsimaisen ihmisen ja turhautuu.

Mitenköhän se riksapoika nyt jaksaa? Parhaassa tapauksessa hän on löytänyt jonkin vakaan ammatin ja on joko jo perustanut perheen tai on parhaillaan sitä perustamassa, tai ehkä hän vasta haaveilee elämänkumppanistaan. Tai ehkä hän on matkustanut johonkin siirtotyöläiseksi eläen jossakin yhteismajoituksessa. Tai jospa hän on vuokrannut itselleen taksin ja ajelee autolla pitkin Lhasan katuja yrittäen epätoivoisesti ansaita päivittäin sen verran, että jää edes hiukan voiton puolelle. Uskon kuitenkin, että ei hän enää polkupyöräriksaa aja. Jossain vaiheessa mitta täyttyy itse kullakin.