Hytti Nro 6 (elokuva) - arvoituksellinen matkakuvaus kohtaa venäläisyyden, tuo mieleen Stalkerin

 

Hytti nro 6, 2021. Ohjaus: Juho Kuosmanen. Päähenkilöt: Laura (Seidi Haarla), Ljoha (Juri Borisov), Irina (Dinara Drugarova) ym. Elokuvan kielenä on venäjä (lähes kokonaan).

 

Harvemmin nämä nykyelokuvat ovat saaneet minut liikutuksiin tai saa sielun värähtelemään. Tämä sai. Tätä ennen (viimeisten kymmenen vuoden ajalta) ehkä vain venäläisen Andrei Zvjagintsevin Jelena ja sitä huomattavasti tunnetumpi Leviathan ovat puhutelleet. Muita ei tule nyt mieleen. Ainakin Aku Louhimiehen Tuntemattomasta olen kirjoittanut, mutta se on ensisijaisesti kansakuntamme ikoni.

Kotikaupunkini keskustasta ei enää löydy elokuvateatteria. Piti illan suussa polkea pyörällä etäämmälle kohti syksyn synkeydessä välkehtivää kauppakeskusta. Pikkukiire nosti koleahkossa säässä hien pintaan. Ehdin ajoissa, ja sydän tasaantui hetkessä odotukseen.

Keskisuureen elokuvasaliin oli ilmestynyt kokonaista viisi katsojaa. Mutta elokuva näytettiin. Tunti ja nelkytviis minuuttia sujahti huomaamatta – kuin toisessa olotilassa. Salin pehmoisessa lämmössä olin unohtumattomalla matkalla. Sitten takaisin ulos koleuteen: kädet pyörän sarvissa aatoksiini vajoten reissasin tuota junamatkaa uudelleen - Lauran ja Ljohan kera, jääden lopulta heidän mukanansa harhailemaan hyisenä kohisevan Jäämeren kalliorannoille.

Kotona sain illan rauhoittuessa kirjoittamisen puuskan - jäsentymätöntä tekstiä sivun tai hieman enemmän. Aamun sarastaessa tulvahti toinen puuska: tyhjä sivu täyttyi kuin itsestään. Niistä syntyi tämä säröinen kirjoitus.

…

Elokuva perustuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin. Mutta vain väljästi. Romaanissa matkattiin Siperiaan, nyt mennään Moskovasta Murmanskiin. Laura on arkeologi ja häntä kiehtovat siellä arvoitukselliset ”petroglyfit” - kalliomaalaukset. Minulla ei ole juuri lainkaan jäänyt muistikuvia romaanista. Se ilmestyi kymmenisen vuotta sitten. Elin tuolloin kiireistä aikaa. Yritin lukea romaania, en voinut kunnolla keskittyä, mikä ei ollut romaanin syytä. Nyt en siis vertaile. Minulle elokuva on itsenäinen luomus.

Olen paljon matkustellut Neuvostoliitossa ja Venäjällä ja nuo yöjunien matkat ovat tulleet tutuiksi. Siksi elokuvaa katsoessani tuntui kuin olisin palannut menneeseen elämääni. Nostalgisia tuntemuksia nousi mieleen, lukematon määrä hyviä, avuliaita ihmisiä. Mutta samalla – se täytyy todeta - olin helpottunut. Eletty elämäni on enää muistoissa mukana. Tapaamieni ihmisten lämpö on kuin voimavara. Venäläisyys on minullekin näyttänyt parhaimmat puolensa.

Laura viettää alussa iltaa ystävättärensä seurassa, ja sitten myös yötä. Lähtö on haikeaa. Junassa hän huomaa joutuneensa juopon öykkäröijän kanssa samaan hyttiin. Ujon oloinen nuori mies korkkaa pullon asemalta lähdettyä. Kestää aikansa, kun hän rohkaistuu matkakumppaninsa kanssa sananvaihtoon. Siinä vaiheessa puhe on jo sekavaa lähes sammallusta. Laura on vaivautunut mutta kaverin tiuskiessa opettaa kaverille muutaman suomenkielisen fraasin. Hän tuskin hillitsee tuskaisuutensa. Pienen lohdun tuo ilkeä jekku, minkä hän sittemmin aivan elokuvan lopussa saa yllättävänä hetkenä vastaansa. Kun mennään lääppimisen asteelle, siinä vaiheessa Laura saa tarpeekseen. Mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Ei löydy muuta vaihtoehtoa eikä Pietarikaan tuo pelastusta. Älykköystävätär Irina osoittaa puhelimessa tunnekylmyytensä. Yhdessä matkataan aivan viimeiseen asti. Tunneskaalat vaihtelevat. Se on sitä venäläisyyden riesaa ja samalla ihanuutta. Ljoha näyttää myös lempeimmän puolensa.

Ljohan persoona on kaksijakoinen. Hän on syrjään vetäytyvä, kantaa sisimmässään jotain taakkaa, mutta samalla hänellä on turvansa, mikä häntä kannattelee. Yksinäisyys ja yhteisyys elävät rinnakkain. Siinä ihmisyys on läsnä, yhteisön voima tuo turvan. Ljoha ei tunnu antavan periksi. Eteenpäin jatketaan ja – kuten niukoista lausahduksista ilmenee – pärjäämisen unelma elää, vaikkakin hatarana ja epämääräisenä.

Lauran hahmo on minulle epämääräisempi. Hän on kuplassaan. Moskovan taidepiirit ovat hänet kai imaisseet sisäänsä. Alun lähikuvat luovat idyllin, joka sittemmin paljastuu harhaksi. Sisäistyneen kiinnekohdan ihmisenä olemiselleen hän löytää elokuvan henkisestä kulminaatiosta jäämeren rannalta. Ljoha on mukana. Odottaa etäämpänä, mutta silti hengessä läsnä. Näin tuo juoppo riehuja on johdattanut vierasmaalaisen matkakumppaninsa elämän syvimmän salaisuuden lähteelle.

Syvä inhon ja vastenmielisyyden tunne joutuu ristiriitaiseen mylläkkään. Lopussa löytyy todellinen ystävä, joka on valmis auttamaan pyyteettä, ja pelastamaan ulos ylipääsemättömästä tilanteesta. Rakkauden osoitus elokuvan lopussa saa irvokkaan sävyn. Sillä on taustansa yllä mainitsemassani jekussa. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Mietin elokuvan lopussa venäläistä yhteisövoimaa. Käyttäisin tässä sanaa ”yhteisyys”.

Elokuva ei kerro, mitä Ljoha on kokenut, mutta hän osoittaa ihmisyytensä. Paljaaksi ajetun pään perusteella hänellä on kai vankilatausta. Hän on matkalla kauas Murmanskin vaikeisiin olosuhteisiin. Raskas työ odottaa mutta ei se pelkästään kuitenkaan tunnu olleen selitys matkan alkuvaiheen silmittömälle juopottelulle. Hän tahtoo ulos ahdingostaan. Tavoitteena on rikastua, perustaa oma yritys. Bisnestä, bisnestä, toteaa hän Lauran tiuskintaan, muttei pysty tarkentamaan.

…

Elokuvaa katsoessani minulla nousi mieleen Andrei Tarkovskin elokuva Stalker.  Olen kirjoittanut Tarkovskista ja hänen runoilijaisästään paljon. On syntynyt erilliset tekstit viidestä eri elokuvasta. Eikä siinä vielä kaikki. Stalkerista olen kahdessa vaiheessa ollut kirjoittamassa – kesken on jäänyt. Arvoituksellinen vyöhyke on ollut aukeamassa, mutta sanani ovat ehtyneet sen kuvatakseni. Nyt tämä Kuosmasen elokuva nosti taas mieleeni tuon ihmismielen syvimmän salaisuuden uumenissaan pitävän paikan.

Vyöhyke! Ljoha saattaa kumppaninsa ”vyöhykkeelle”. Sieltä paljastuu jotain ihmisen syvin olemus. Etäinen näkymätön yhteys ihmislajin vuosituhansia vanhaan menneisyyteen.

Rohkenen todeta: tämä on uusi versio Tarkovskin Stalkerista, ehkä arkipäiväistetty. Siellä Murmanskin koleudessa - kevättalven rospuutossa - ei kukaan uskalla lähteä viemään naista kalliomaalausten luo. Tarvitaan Ljohaa apuun, joka jo ulkoisestikin muistuttaa Tarkovskin elokuvan yksinäistä sankaria. Laura onnistuu hänet löytämään, sitkeys palkitaan. Hänestä tulee se, joka rohkenee saattaa vieraansa ihmiskunnan suurimman salaisuuden äärelle. Se on sitä kuitenkin vain Lauralle. Se on hänen senhetkisen elämänsä suuri käänne. Jää epäselväksi, onko se pettymys, mutta entisensä hän ei enää ole.

Stalkeriin viittaavat myös elokuvan alun tapaamiset Moskovassa. Aivan kuin Tarkovskilla, siellä on tutkija ja kirjallisuuden professori (kirjailija), jotka osoittautuvat kaiken Lauran kokeman rinnalla falskeiksi hahmoiksi.

Elokuva on kuin tutkielma tämän päivän ”Stalkerista”. Elokuva tuo Tarkovskin salaperäisen vyöhykkeen lähemmäksi arkeamme. Elokuva on tuonut avaimen aivojemme sisimmissä syvyyksissä piileksivään ihmisen olennaiseen salaisuuteen, sanoin kuvaamattomaan. Yhteisyys ja vilpitön pyyteettömyys. Rakkaus ei pyydä mitään. Siinä on sen olemus.

Elämässään eksyksiin joutunut Ljoha löytää matkakumppaninsa kautta oman kapean polkunsa kohti oma salaisuuttaan. Se on pitkä polku, mutta matka on alkanut.

Yhteys Lauran ja Ljohan välillä jää elämään. He eivät ehkä enää koskaan tapaa mutta yhteinen matka on jäänyt elämään ja kantaa pitkälle.

…

Mutta en vielä lopeta. Elokuvassa on monia vaiheita, jotka saavat mietteisiin. Ne saattavat olla aivan arkisia kohtauksia.

Kun sanotaan, että venäläiset ovat varkaita. Tässä varkaaksi ja huijariksi osoittautuu suomalainen yksinäinen ”kitaramies”, joka osoittautuu kaiken sielukkuuden keskellä tyhjänpäiväisyyden perikuvaksi. Mielestäni se on yhtäältä teennäisesti toteutettu kohtaus, ehkä elokuvan miinus. Toisaalta se täyttää draaman kokonaisuudessa tehtävänsä. Hahmo on epätodellisen falski, mutta se nostaa esiin Ljohan mustasukkaisuuden tunteet ja on murtamaisillaan tämän sietokyvyn. Kaiken lisäksi Laura tuntuisi kostonhimossaan vain tyytyväisenä hykertelevän.

Tuo vieraaseen ympäristöön eksynyt suomalainen on kuin ilmestys meidän todellisuudestamme.  Ljohalla on juuret syvällä Venäjän maaperässä. Tuon ilmestyksen kohdatessaan hän menee kuin tolaltaan. Minäkin jouduin hämmennyksiin. Ei tuollaisia matkalaisia Venäjällä liiku. Ja jos liikkuisi, niin ei ne jää junasta niitä jollain pikkuasemalla Kuolan niemimaan kupeessa. Kaiken lisäksi mies on täysin kielitaidoton. Olin ymmällä, mieleen jäi vastenmielisyyden särö. Mutta ohjaajalla on tarkoituksensa. Tarina etenee. Ja ennakkoluulotkin saattavat saada huutia. Kohtaus luo kontrastillaan esiin ristiriidan. Ollaan ehkä fyysisesti lähellä mutta samalla aivan eri maailmoissa.

Kun Laura paljastaa Ljohalle suhteensa Irinaan, olisin odottanut, että mies alkaa tiuskia naisen lesboudesta. Mutta ei, hän on vain hiljaa. Se dialogi on syvemmällä, ollaan jossakin sen kaitaisessa, jota voisi kutsua sielujen kumppanuudeksi. Elokuva ei sorru herkuttelemaan venäläisiin kohdistuneilla ennakkoluuloilla.

Elokuvassa on paljon omista kokemuksistani tutuilta vaikuttavia kohtauksia, mutta niissä ei sorruta stereotyyppisiin leimaamisiin. Joka tilanne on aito ja ainutkertainen. Siltä ainakin nyt vaikuttaa.  Puhelinkopin tapahtuma on yksi tutun oloinen tapaus. Junamatkoja olen tehnyt lukemattomia ja elokuvan kuvaus tuntuu tuttuakin tutummalta, toki tämä on tyylitelty juttu, siinä mennään välillä arjen todellisuudesta irvokkuuden asteelle. Mutta se kuuluu fiktioon. Elokuva dokumentoi todellisuutta omalla tavallaan.

Ylipäänsä junamatka Moskovasta Murmanskiin ei ole todellisuudessa tuollainen, että juna jäisi yöksi Petroskoihin, tai pysähtelisi pikkuasemilla. Matka on täynnä arjen mystiikkaa. Tuo arki on siinä kuitenkin enemmän pinnalla, ollaan arjen todellisuudessa kiinni siinä määrin, ettei mihinkään sfääreihin lähdetä liitelemään.

Yö Petroskoissa avaa jotain salaperäistä Ljohasta. Vanha nainen on miehelle enemmän kuin oma äiti. Sen Lauralle todetessaan hänen silmissään välkähtää kyynel ja puheeseen tulee tuonpuoleinen särähdys. Ei yhtään enempää. Se kertoo paljon miehestä. Ja se kertoo elokuvasta: mihinkään sentimentaaliseen tunteiluun ei siinä eksytä.

Ljoha on irti suvustaan -  yksin maailmaan heitetty. Petroskoin ”mummu” on jokin mystinen side johonkin. Sitä ei paljasteta. Mutta auttamisen halu, uskomaton touhukkuus kaikessa kiireessä todentaa, että miehellä on sisimmässään piilossa jokin yhteisyyden tunto.

Elokuva on todellakin – niin rohkenen väittää – rinnakkaistarina Tarkovskin Stalkerista. Ljoha on kuin Stalker. Pää paljaaksi ajettu, kuin entinen pakkotyövanki, jonka sisin jää arvoitukseksi. Elokuvan lopussa hän palaa kombinaattiin raakaan työhönsä, elämään omaa kasvotonta unelmaansa, jotain sellaista, mikä jokaisella ihmisellä pitää olla sisimmässään, jotta selviäisi arjen yli ja jaksaisi nousta seuraavaan päivään. Kombinaatin koneet jyskäävät, siihen rinnastuu junan jyske Stalkerin rujon perheen vaatimattoman asuinmajan kupeessa.

Laura – niin uskon – pääsee puolestaan irti omista ”petroglyfeistään”, Hetki jäämeren rannalla antaa tuulahduksen ihmiskunnan alkuvoimasta. Se heittää häntä päivä päivältä toisiin kohtaamisiin, jalostaa tai sitten ei, mutta vie eteenpäin, antaa rohkeuden elää. Ljoha ei unohdu koskaan. Sille tapaamiselle oli oma paikkansa hänen elämässään.

Löydämme joka hetkestä ihmisen, lähimmäisen – ja oman itsemme. Joka tapaamisella on merkityksensä, suunta voi kääntyä, tai ehkä vain saamme matkaamme lisää voimaa. Laura ei enää kaipaa Irinaa. Tarrautuminen on osoittautunut taakaksi. Ljoha elää oman elämänsä mahdollisesti katkeraan loppuunsa. Käy miten käy, sen kohtalo määrää. Turvaporttinsa on hänelläkin. Yhteys elämään säilyy, ja kannattelee häntä yli sietämättömän arjen harmauden.

Olen lukenut paljon vankileirikuvauksia. Aina jää miettimään, mikä antaa ihmiselle voiman selviytyä. Elämä vie. Ollaan siellä alkumeren äärellä. Se on jatkuvaa liikettä. Ihmiset muinaisten kalliomaalausten taustalla, karu maa! Mikä voima!

Ja vielä lopuksi: Onneksi elokuva ei vajoa melodramaattisuuteen, ei mielestäni hiukkaakaan.  Se helmasynti olisi pilannut koko tarinan.

Matkalla Suomessa: pieniä havaintoja katsellen, kuunnellen, jutellen

Matkustelin kesäkuun alkupuoliskolla hieman Suomessa. Se oli kiertomatka idän ja Keski-Suomen kautta pohjoiseen ja sitten takaisin etelään: Tampereelle ja sieltä Turkuun. Sitten taas kohti itää. Lapissa asti en sentään käynyt.  Oli jo aikakin, sillä viime vuosina oma Suomen matkusteluni on jäänyt aika vähälle.

Sää oli matkaan lähtiessä helteinen. Välillä pohjoisessa ollessani ilma kylmeni rajusti, tuuli yltyi. Jouduin jopa käymään kaupassa vaateostoksilla ja käyttämään villakäsineitä. Sitten Tampereella ja Turussa sää taas lämpeni lähes samalle tasolle kuin lähtiessäni matkaan toukokuun viimeisinä päivinä.

Matkustellessa jäi aikaa ja löytyi mahdollisuuksiakin jutusteluun, välillä kaikessa rauhassa ja välillä muutamaan pikaiseen kommenttiin, joista saattoi avautua hiukkasen kunkin alueen ihmisten mentaliteettia, puhetyyliä ja murretta.

Päällimmäisenä kommenttina toteaisin, että yllättävän paljon murre ja paikallisuus näkyy ja kuuluu keskusteluissa ja puheessa. En ala tehdä mitään nyt mitään analyysia. Kerron vain muutamista mieleen jääneistä ja jopa koskettavistakin hetkistä. Nämä ovat elämän pikkuasioita. On hauska kokea ja nähdä arkea ja elämää eri puolella Suomea. Keskityin kyllä aivan liikaa kaupunkeihin. Maaseudulla vaikka pyöräilemällä olisi avautunut aivan toisenlainen kuva.

Ensimmäinen varsinainen matkakumppani löytyi jo asemalta. Nuori mies oli matkustanut toiselta puolen Suomea tapaamaan lapsiaan. Ero oli tullut, kun vaimo oli löytänyt rikkaamman miehen, ja mies siitä pettyneenä oli muuttanut muualle, mahdollisimman kauas. Elämän sisältö löytyi luonnosta ja kalastuksesta. Hän näytti jopa kuvia parhaimmista kalasaaliistaan ja kertoi kesän työnäkymistä. Tekevä löysi kyllä töitä, mutta tienesti oli tiukassa. Kovasti piti olla aloitteellinen, ei saanut jäädä paikalleen lekottelemaan. Harrastus antoi sisältöä elämään. Omien lasten näkeminen oli miehellä mielessä. Se oli varmaan yksi alkukesän kohokohtia, mutta myös uudet työtehtävät siintivät jo mielessä. Mies oli matkustanut koko yön mutta ei se näyttänyt ainakaan päällepäin väsyttäneen miestä.

Joensuussa odotin kuulevani murretta, mutta eipä sitä paljon kuulunut. Eräällä hotellin työntekijällä oli selvä pohjoiskarjalainen korostus, mutta en minä kyllä hänen lisäkseen aitoja pohjoiskarjalaisia tainnut tavata. Yksi kyllä oli siellä syntynyt mutta hän oli asunut jo vuosikausia muualle.

Joensuu

Pyöräilemässä

Järvellä

Tapanani oli mennä karaokeen ja tehdä siellä tuttavuutta. Laulun kautta kontaktikin syntyy helpommin. Niin kävi Joensuussakin. Siellä pohjoiskarjalaisuus näkyi esimerkiksi siinä, että kontakti ja keskustelu sujui muiden asiakkaiden kanssa luontevasti. Etäiseksi jäimme kuitenkin toisillemme. Pari juttukaveria löytyi ja mentyäni heidän pöytään juttu luisti oikein sujuvasti. Kun lauloin erään laulun englanniksi, niin syntyi erään toisen asiakkaan kanssa kielitaidosta. Heiltä oli vieraat kielet jääneet opiskelematta ja he hiukan kai kadehtien seurasivat englanninkielistä esitystäni. Toinen heistä kertoi pojastaan, joka sairasti Aspergerin oireyhtymää. Tällä oli isän mukaan ilmiömäinen kyky jäljitellä englanninkielistä puhetta. Kuuleman mukaan ääntämys oli lähes äidinkielisen tasoa.

Hieman dramatiikkaakin oli mukana, kun erään nuoren naisen puoliso oli vastikään kuollut vakavaan sairauteen. Eräs hänen kuulemansa laulu herätti niin voimakkaita tunteita, että hän ehkä sen vuoksi poistui paikalta.

Joensuu ympäristössä luonto oli todella hehkeän kaunis. Kiertelin kauan kasvitieteellisessä puistossa tutustuen erilaisiin puulajeihin. Vietin hiljentyen aikaani myös lähistöllä sijainneen järven rannalla. Alue oli kuntoilijoiden ahkerassa käytössä.

Matkustin bussilla Kuopioon. Samaa bussia odottaessani tutustuin noin 85-vuotiaaseen mieheen. Hänellä oli puku päällä ja päässä ikivanha kellastunut teekkarilakki. Myöhemmin kävi ilmi, että mies oli menossa lapsenlapsenlapsensa ylioppilasjuhliin. Mies oli rakennusalan insinööri ja häneltä sainkin kuulla monenmoista kommenttia nykyajan rakentamisesta ja elämän menosta. Mies liikkui huonosti mutta hän oli henkisesti hyvin pirteä. Hän kertoi, että hänellä on edelleen tiiviit yhteydet entisiin luokkatovereihinsa. He järjestävät säännöllisesti luokkajuhlia. Väki vähenee mutta jäljelle jääneiden kesken suhteet ovat pysyneet tiiviinä. Mies kertoi paljon kaivosteollisuudesta ja työskentelystä kaivoksessa. Itse hän ei ollut kaivosalan miehiä, mutta eräs hänen jälkeläisensä oli. Matkan aikana sain ihailla aivan upeaa pohjoissavolaista luontoa ja maisemia. Esimerkiksi Kuopiota lähestyttäessä tuli vastaan huikean iso Jännevirran siltatyömaa. En nyt muista sillasta yksityiskohtaisia tietoja, mutta se seuranani matkustanut vanhus pystyi kyllä kertomaan siitä tietoja.

Bussin tultua Kuopioon sain olla sivusta todistamassa herkkää tapaamista, jossa suvun tuore ylioppilasneito oli valkolakki päässä vastaanottamassa isoisoisäänsä. Halaus oli ujo mutta varmasti merkityksellinen. Se oli molemmille sydämeenkäypä hetki.   

Kuopiossa kävin ensi alkuun myöhäisellä lounaalla ravintola Sampossa. Se on erikoistunut muikkuruokiin. Otin sen kaikkein tuhdeimman annoksen eli smetanamuikut. Kyytipoikana oli talon valkoviiniä. Sen jälkeen katselin hiukan keskustaa ja päätin mennä taidemuseoon ja historialliseen museoon, jotka sijaitsivat aivan lähellä ja olivat vielä jonkin aikaa auki. Niistä olisi paljon kerrottavaa, mutta jätän sen nyt tekemättä. Totean, että sain jo esimakua kuopiolaisesta mentaliteetista. Jutustelu käynnistyi luontevasti ja kun kysyin jotakin, niin sain varmasti perusteellisen vastauksen. Kun yhteen kysymykseen ei löytynyt heti vastausta, niin hetken päästä minulle tultiin kertomaan.

 Myöhemmin illalla eräässä keskustan karaokepaikassa sain tutustua lisää kuopiolaisiin. Kiva oli, että sain eräästä laulustani kuulla jopa myötäsukaisia kommentteja. Oli lauantai-ilta ja meno alkoi mennä jo sen verran levottomaksi, että päätin lähteä ajoissa yöpuulle.

Kuopiolaisten kanssa keskustelin vain pinnallisesti. Sen panin merkille, että jos kysyin jotain, niin yleensä minulle ei vastattu yhdellä tai kahdella sanalla. Vastaus oli hieman pitempi ja yleensä jäätiin ikään kuin odottamaan, että jatkan jollakin tapaa juttelua. Kysyttiin kuin epäsuorasti, että ”et taida olla paikallisia”. Lisäksi Kuopiossa sain jo kuulla aitoa rehevää paikallista murretta.

Sunnuntaipäivän omistin lähes kokonaan ulkoilulle. Laivaristeilylle en lähtenyt, koska olen ollut siellä aikaisemmin. Nyt tutustuin keskustan lähellä olevaan ulkoilualueeseen Väinölänniemeen.  Sää oli kirkas ja aurinkoinen ja kaupunkilaisia oli runsaasti ulkoilemassa joko kävellen tai pyöräillen. Myös uimarannalla oli auringonottajia ja veneitäkin oli liikkeellä.

Illalla käväisin vielä edelliseltä illalta tutuksi käyneessä karaokessa. Siellä oli jo verkkaisempi tunnelma. Oli kiva jutella parista laulusta, kun kumppanit haastelivat niin mojovaa savoa.

Väinölänniemellä

Kuopion torilla konserttia kuuntelemassa

Oulun toripolliisi

Jyväskylä, näkymä kirkkopuiston edustalta

Jyväskylän Harjulla

…

Hyppään nyt matkassani lähes viikon eteenpäin ja siirryn suoraan Länsi-Suomeen. Tampere on minusta tuntunut suomalaisessa mitassa jo jonkinlaiselta metropolilta, jossa paikallisuutta on vaikea tunnistaa. En sitä kyllä tunnistanutkaan. Tampere on kuitenkin kaupunki, josta satun kovasti pitämään. Esimerkiksi Amurin työläismuseokorttelista löytyy todella upea kahvila. Sen pihapiirissä sain aurinkoisena kesäpäivänä juoda todella makoisat pullakahvit. Tiskin takaa löytyy kyllä monenlaisia leivonnaisia ja paikan omia herkkuja. Se on paikka, johon haluan poiketa myös joskus toiste.

Kävin muutamassa museossa, osallistuin jumalanpalvelukseen Tampereen tuomiokirkossa, jonka seiniä koristavat Hugo Simbergin upeat maalaukset. Kirkko on arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema ja edustaa kansallisromanttista tyylisuuntaa. Kerron saman tien, että Turussa kävin tutustumassa Mikaelin kirkkoon, joka myös on Lars Sonckin suunnittelun tulosta. Molemmat kirkot ovat upeita, mutta Mikaelin kirkko teki minuun kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Se on kaiken lisäksi Sonckin opiskeluajan töitä. Myös kirkossa tapaamani oppaat olivat erityisen mukavia ja innostuneita työhönsä.

Tampereen tuomiokirkko

Kappale kauneinta Suomea

Pääsin käymään myös maaseudulla ihailemassa pirkanmaalaista luontoa. Uusia tuttavuuksia en Tampereen seudulla tehnyt, sillä siellä minulla oli tuttuja jo ennestään. Turussakin minulla oli tuttuja ennestään, mutta siellä karaokepaikassa juttelin pitkään erään kokeneen musiikki-ihmisen kanssa.

…

Menen tässä vaiheessa junamatkaan Tampereelta Turkuun. Siinä koin oikeastaan koko matkani yllättävimmän murre-elämyksen, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua.

Olin lähdössä noin kello 15 junalla Turkuun. Tampereen asemalla oli laituritöitä, joten junien lähtöraiteissa oli hieman muutoksia. Siksi laiturilla oli muutamia työntekijöitä opastamassa matkustajia oikeaan junaan. Esimerkiksi minun laituriltani lähti muutamaa minuuttia aiemmin juna Helsinkiin.

Yllätykseni oli suuri, kun konduktöörin asuinen nuorehko nainen tuli minua neuvomaan. Hänen puhetyylinsä oli kovin verkkainen ja puheesta huokui hyvin selvä murretausta. En olisi odottanut sellaista puhetta VR:n virka-asuiselta henkilöltä, vielä vähemmän nuorehkolta henkilöltä. Hän puhui niin luontevasti omana itsenään eikä yrittänyt leikkiä mitään virkaroolia.

Yritin myöhemmin kirjoittaa tuon keskustelun muistiin. Sitä verkkaisuutta en pysty kyllä välittämään enkä kai voinut jälkikäteen muistaa kaikkia murteellisuuksia.

Tämä kokemus ei jäänyt vielä tähän. nimittäin junassa meitä matkustajia palveli toinen konduktööri. Hänen puheensa oli vielä verkkaisempaa, ja niin aitoa, että olisin kuvitellut, että hänen kaltaisensa voisi tulla vastaan jossakin vanhassa kotimaisessa elokuvassa hiljaisella kylätiellä. Kaiken lisäksi myös hänen toimintansa oli erityisen leppoista ja miellyttävää. Hän ei tuntunut kiirehtivän mihinkään. Saattoi kaikessa rauhassa vaihtaa jonkun yksittäisen matkustajan kanssa muutaman sanan. Ja koko ajan puheessa säilyi hänen oma murteellinen tyylinsä.

Oli siis todella hienoa, että VR pystyi noiden työntekijöittensä välityksellä luomaan niin aidosti miellyttävän matkustusympäristön. En pystynyt määrittelemään heidän murretaustansa. En tunne Tampereen murretta enkä liioin vanhoja hämäläismurteita. Minun korvaani puhetyyli muistutti lähinnä eteläpohjalaisia murteita. Lopullinen määrittely jää arvoitukseksi.

Laitan tähän ensimmäisen keskustelun asemalaiturilla:

-          Oletteko te Turkuhum menossa?

-          Joo…

-          Se juna lähtee tuolta D-sektorilta. (osoitti sinnepäin, josta olin juuri junaa etsinyt)

-          Onko se  jo paikalla?

-          Se jusstihin tuli sinne. (tiiraili D-sektoriin päin ollakseen asiasta varma)

-          Joo, kiitos…

Tuo sana ”justihin” oli puheessa olennainen. Se oli hyvin paksu paksunpuoleinen ”suhuässä”, hieman pitempi kuin normaalisti. Huulet tuntuivat pyöristyvän selvemmin kuin yleensä.

Junassa olleen konduktöörin puheesta muistan vain yhden lausahduksen. Se sanottiin tilanteessa, kun hän kiersi tarkistamassa verkkaisella vauhdilla matkalippuja. Yksi mummoista yritti etsiä lippua puhelimestaan. Hänellä oli kuitenkin nähtävästi se myös paperikopiona. Nainen totesi: ”Voimm minä kattua tuoltaki.” Hän lausui sen niin nautittavan luontevasti ja aidosti, kuin olisi tehnyt uuden oivalluksen.

Ja vielä kolmaskin seikka on jäänyt junamatkasta mieleen. Samassa vaunussa oli muutama vanha rouva. He olivat johonkin matkalla, sillä kullakin oli mukanaan isohko matkalaukku. Minun taakse sattui istumaan kaksi mummoa, jotka olivat varsinaisia suupaltteja. Heitä minä sitten kuuntelin koko parituntisen matkan ajan. Aluksi tuntui, että jouduin kuuntelemaan, sillä minulla oli jäänyt Tampereen päivistä univelkaa ja olin ajatellut ottaa junassa pienet nokoset. Siitä ei sitten tullutkaan mitään, mutta ei sen väliä. Sainhan kuunnella makoisaa jutustelua, mikä kuulosti kuin musiikilta. Siinä mielessä vertaan sitä musiikkiin, että en todellakaan pysynyt naisten ajatuksissa mukana. Sanoja tuli verkkaista juoksua yksi toisen perään. Kun toinen lopetti, niin toinen jatkoi, kuin käsikirjoituksesta. Taukoja oli tuskin lainkaan. Ihmettelinkin, miten sen reagoinnin oppii ajoittamaan niin tarkasti. Ehkä he tunsivat toisensa tosi hyvin.

Puhevirta tuntui välillä monotoniselta, mutta se ei ollut niin. Kyllä se oli minimalistista musiikkia, kyllä puheesta sävyjä erottui. Sitä voisi kutsua kielelliseksi sinfoniaksi.

He olivat varmasti yli 80-vuotiaita. Mutta puheen perusteella niin ei voinut päätellä. Se oli reipasta ja väsymätöntä jutustelua. He vaikuttivat kokeneilta matkaajilta, joita ikä ei painanut. He nauttivat junan kyydistä. Eivät he nyt ensi kertaa tavanneet mutta puhumista tuntui koko ajan riittävän.

Verkkaisuus oli tässäkin avaintekijänä, samoin hauskat murresanat. Käytiin lävitse elämän arkea.  Naiset tuntuivat olevan jostakin Etelä-Pohjanmaalta, mutta tiedä häntä vaikka olivat Tampereelta.

Tässä on muutamia irrallisia lausahduksia. En löytänyt sieltä mitään järkevää kokonaisuutta, mutta muutaman irrallisen lausahduksen laitoin muistiin. Minulla on aina muistivihko käden ulottuvilla. Yrittäkääpä kaksi tuntia olla sellaisen puheripulin ääressä. Olisi nukuttanut, mutta eihän siitä mitään tullut eikä sitten haluttanutkaan nukkua.

”Pitääs olla kotona ja teherä huushollia!”

”Mää vaan aattelin ku teil on niin palijo tavaraa.”

”Ei tartte ku läpsäyttää älypuhelimii”

”Kyllähää semmosiinki oppii.”

”Kyllä se niitä juštiin tekkee.”

”Eihän sitä täällä vissiin sais nukkuukkaan.”

”Ei olis toisteppäin ollu”

”Siellähän se Maarian kirkko jo näkkyy.”

”Ei viittih Helsinkii mennä enää.”

Kun puhe siirtyy Marian kirkkoon, niin siellä pellon takana kunnaalla kohosi ylväänä ja kauniina keskiaikainen Marian kirkko. Se on matkaajille merkkinä siitä, että juna on saapumassa Turkuun. Noille naisille reitti tuntui olevan ennestään hyvin tuttu.

Aamuinen kuva Turun tuomiokirkon edustalta

Luostarinmäki

…

Sitten matka Turusta Helsinkiin sisälsi sekin oman jännitteensä. Jouduin nimittäin aivan oikean Kiljusen herrasväen ympäröimäksi. Lapsia oli neljä. Paikkani oli sijoittunut niin, että olin isän ja lasten välissä.

Pienin lapsista tuskin osasi kävellä. Hän olikin varsinainen herhiläinen. Hän oli saanut käsiinsä ison jäätelöeskimon (varmaan Magnum). Naama oli jäätelössä eikä eskimo tahtonut millään pysyä kädessä. Sitten kun minä laitoin matkalaukkuani ylähyllylle, poika tahtoi yhtäkkiä isänsä luokse. Isä värkkäsi kännykkäänsä ja poika yritti väkisin isänsä syliin sotkien samalla jäätelöllä paikkoja. Istuuduin paikalleni ja poika jäi isänsä kiusaksi hänen syliinsä. Taisi siinä minunkin housuihini muutama jäätelötahra tulla. Siinä vaiheessa en kuitenkaan enää jatkanut hermostua. Kotiinpaluu oli jo mielessä ja tämä ”Kiljusen herrasväki” tuntui vain piristävältä loppuhuipennukselta.  

Täyttä elämää oli sekin junamatka. Onneksi perhe poistui puolivälissä lasten leikkihuoneeseen. Tosin yksi lapsi ei olisi halunnut lähteä ja siinäkin käytiin pikkuinen näytelmä, että saatiin kapinoitsija kuriin. Itse asiassa he siirtyivät sinne konduktöörin kehotuksesta.

Ihan kiva, että Suomesta löytyy niin eläväisiä perheitä. Jotenkin tuntui, että vanhemmat nauttivat perheen eläväisestä menosta ja lastensa jatkuvasta paimentamisesta. Itse asiassa eivät he paimentaneet. He vain ummistivat silmänsä lastensa elävältä pikkuriehalta ja heidän katseesta näkyi levollinen onni. He olivat kai Tallinnaan menossa. Mikäs sen kivempaa…  

Nautitaan kesästä, kun sitä vielä on jäljellä!

Marilyn Monroe -näyttely Tampereen Vapriikissa