Olin keskiviikkona Pietarissa Mariinski-teatterin
konserttisalissa, jossa esitettiin Giuseppe Verdin ooppera Aida alkukielellä italiaksi. Kerron hieman esityksestä ja laitan
mukaan myös muutaman kuvan. Itse esitystä en toki kuvannut, vaikka huomasin
eräiden katsojien niin härskisti tekevänkin.
Kyseessä on hienosta akustiikasta tunnettu konserttisali,
näyttämönä tyhjä permanto. Runsas esiintyjäjoukko oli kerääntynyt permannon
ympärille ja laulajat astuivat omalla vuorollaan sieltä näyttämölle.
Kolmituntisessa esityksessä oli eräs ristiriita, joka selviää alla.
Oopperan juoni löytyy googlaamalla enkä sitä nyt paljoa
avaa. Kyseessä on triangelidraama, jossa kaksi naista on rakastunut samaan
mieheen. Yhtenä osapuolena on etiopialainen prinsessa, orjana Egyptin hovissa
oleva Aida. Hän on rakastunut
egyptiläiseen sotapäällikkö Radamesiin.
Myös Radames on salaa rakastunut
Aidaan. Kun hän kunnostautuu taistelussa etiopialaisia vastaan, Egyptin
kuningas antaa hänelle vaimoksi oman tyttärensä, joka odottaa kiihkeästi avioliittoa.
Kuninkaan ele on kunnianosoitus, josta ei voi kieltäytyä. Mutta Radames kieltäytyy ja joutuu vangituksi.
Loppujen lopuksi draama päättyy surullisesti. Radames odottaa vangittuna kuolemaansa, mutta Aida hakeutuu tämän
seuraan. Hän haluaa kuolla yhdessä rakastettunsa kanssa. Heidän kohtalonsa sinetöityy, kun vankikopin seinät
muurataan umpeen.
Oopperan Aida on
rohkea nainen. Hän uskaltaa rakastaa samaa miestä, jota hänen ns. emäntänsä
himoitsee. Tuo asetelma tekee oopperasta koskettavan draaman. Aida on hahmona päättäväinen, hän
kykenee toimimaan itsenäisesti, pyrkii löytämään ratkaisua, jotta sydämen
täyttävä rakkaus voisi toteutua. Lopussa hän on valmis myös uhrautumaan, kun
hän huomaa, ettei ole muuta tietä päästä rakastetun luo.
Nyt kerron sen ristiriidan. Aidaa esitti sopraano Viktoria Jastrebova. Hän oli todellinen
kaunotar, upea prinsessa. Vastanäyttelijänä oli Avgust Amonov, joka puolestaan oli lihava velttoposkinen äijä. Eikä
puvustaja ollut Radamesille mitenkään
armollinen. Hän ei todellakaan ainakaan omasta mielestäni ollut missään
sankarin asussa. Yllä oli yöpaitaa muistuttava valkea kaapu, jossa korostui
miehen pömpöttävä vatsa. Vitivalkealla värillä haluttiin kai ilmaista miehen
vilpittömyyttä. Alkoi väkisinkin ihmetellä, miten noin kaunis nainen voi olla
tulisesti rakastunut tuollaiseen äijään. Kaiken lisäksi draamassa oli toinen
nainen – prinsessa, joka kilpaili saman miehen suosiosta. Häntä esitti
asetelmaan myös ulkoisesti sopimaton vanhempi nainen (”vähemmän viehättävä”). Hän oli kaukana
prinsessan mielikuvista eikä kyennyt olemuksellaan mitään morsiamen hehkua luomaan.
No, oopperassa sekin on mahdollista. Riittää, että osaa laulaa ja sisäistää sen
kautta roolinsa. Ja niinhän he kaikki kolme osasivat. Tietysti oli hienoa, kun
sain ihailla näyttämöllä liikehtivää upean kaunista sädehtivää Aidaa. Onneksi
päärooliin löytyi tällainen henkilö. Kuitenkin vielä hienompaa oli seurata
kolmituntisen koskettavan draaman etenemistä salissa, jossa on todellakin
loistava akustiikka. Verdin musiikin syvällinen dramatiikka toimi.
Tulkoon vielä jokunen sana Egyptin prinsessasta. Hänen
roolissaan Nadežda Serdjuk. Hän ei ulkoisella olemuksellaan kyennyt luomaan
mitään hehkua, mutta hän osasi ne puutteet korvata antaumuksellisella
paneutumisella omaan rooliinsa. Se on juuri tuota oopperataiteen sisäistä
hehkua. Laulutaito ja laulullinen
ilmaisu ovat olennaisia tekijöitä.
…
 |
| Kuva 1 |
 |
| Kuva 2 |
 |
| Kuva 3 |
 |
| Kuva 4 |
 |
| Kuva 5 |
Kuvassa 1 on
näyttämö ennen esityksen alkua. Näyttämöllä mutkittelee muutama sata sotilasta
kuvaavaa pikkupalkkia. Kun esitys alkaa, niin alkusoiton loppuessa sotilaan
asuinen nuori nainen astuu näyttämölle ja tönäisee etusormella ensimmäistä
sotilasta. Samalla alkaa dominoefekti,
sotilas toisensa jälkeen kaatuu. Ei se aivan onnistu. Kerran liike pysähtyy,
mutta pienellä lisätönäisyllä loputkin kaatuvat. Alkaa siivous, kun palikat on
kerättävä tieltä pois, jotta solistit pääsevät lavalle.
Kuvassa 2
selailen ohjelmaa. Huomaan, että esityksen ohjaajalla on suomalaisittain hassu
viisikirjaiminen sukunimi: Daniela Finzi
Pas.. Oikeastaan kyseessä on sveitsiläinen henkilö ja toiseksi viimeinen
kirjain kirjoitetaan c:llä.
Kuvassa 3 on
ensimmäinen osa juuri päättynyt. Näyttämön keskellä on hulavanteen näköinen
rengas. Se on valaistu ja melko isokokoinen. Sitä tarvittiin esitykseen
sisältyvässä voitonjuhlassa, kun lihaksikas atleetti (Aleksei Soldatov) teki
sen kanssa upean akrobatiaesityksen. Varmasti monen katsojan mielestä se kohtauksia
jäi esityksestä parhaiten muistiin.
Kuvassa 4 siivoojat
puhdistavat näyttämöä. Ylhäällä on neliönmuotoinen musta laatikko, joka oopperan
lopussa laskeutuu alas ja sen sisään Aida
ja Radames jäävät kuolemaan.
Sitten kuvassa 5 eletään
jo loppukumarruksen hetkeä. Aida punertavassa asussa erottuu muista. Olen
hieman tummentanut muuten epäonnistunutta liian valoittuneeksi jäänyttä kuvaa.
Aidaa esittäneestä Viktoria Jastrebovasta löytyy
englanninkielinen taiteilijaesittely ja hyvin edustava valokuva seuraavasta
linkistä: https://www.mariinsky.ru/en/company/opera_women/yastrebova1.
Oopperassa on todella haastavia kohtia. Pääosien esittäjät
eivät pääse helpolla. Aidan roolin läpivieminen on laulajalle todellinen
huippusaavutus. Saman voi tideta myös Radamesin ja Egyptin prinsessan rooleista.
Verdin Aidan olen
nähnyt kerran aikaisemmin Pekingissä uuden oopperatalon valtavan salin
takarivistöltä. Siellä esitys jätti mahtipontisen ja etäisen vaikutelman. Nyt
sain seurata esitystä hyvältä paikalta salin etuosasta. Esityksen draamallisuus
korostui ja koin erityistä läheisyyttä sekä Verdin musiikkiin että tuohon oopperoille
niin tyypilliseen mielikuvitustäyteiseen draamaan.
Ooppera on kiinnostava taidemuoto. Se on yhtäältä teennäistä
hölynpölyä ja keikarointia, teeskentelevää tähtikulttia. Toisaalta siinä esittäjät
lataavat kaikkensa omaan suoritukseensa. Lauluista voi parhaimmillaan tulla
vertaansa vailla olevaa taidetta. Se on
vaatinut esittäjältään vuosikausien opiskelua ja paneutumista. Eikä se vielä
riitä. Edeltävien vuorokausien aikana on joutunut myös latautumaan yksittäiseen
esitykseen, saada ääni kuntoon, olla itse riittävän voimakas, jotta voi eläytyä
ja paneutua rooliinsa.
Kaiken lisäksi nimenomaan Aida on vaativaa draamaa, jota ei
voi tyhjin eväin viedä lävitse. On kyettävä kerta toisensa jälkeen panemaan
itsensä likoon.
…
Tuon tähän myös hieman ensyklopedista viitekehystä.
Giuseppe Verdi (1813-1901) eli oopperalle. Hän sävelsi kaikkiaan 26 oopperaa ja
niistä ainakin 16:ta esitetään säännöllisesti suurella menestyksellä oopperataloissa
ympäri maailman. Richard Wagner oli Verdin aikalainen mutta vaikka miehet ovat
syntyneet samana vuonna, heidän musiikkinsa eroaa toisistaan kuin yö ja päivä.
Verdi on luonut musiikkinsa italialaisen lauluperinteen pohjalta.
”Verdin juuret ovat Italian kansallisessa taiteessa, hänen
musiikkinsa liittyy Välimeren ilmapiiriin: se on kirkasta, välttää tarpeetonta
monimutkaisuutta, tavoittelee kauneutta. Nimenomaan varhaistuotanto säteilee
alkuvoimaista tunnetta tavalla, joka on ainutlaatuista oopperan historiassa.” (Rainer
Palas: Kuuntelen musiikkia. Otava 1983, s. 150.)
Verdin oopperoissa on ytimenä aina elävä ihminen, oli hän sitten
vaikka hovinarri tai egyptiläinen kuninkaan tytär. Näin Rainer Palas luonnehtii.
Verdistä tulee ensimmäisten joukossa mieleen Rigoletossa kuultava aaria La Donna é Mobile. Aidasta ei samalla tapaa ole irrotettavissa yksittäistä laulua. Se on orkestraation luomaa dramatiikkaa, juhlavaa
musiikkia. Aariat vaativat esittäjiltään todella täydellistä äänenmuodostusta
ja virtuositeettia. Tätä Mariinsky-teatterin esitystä seuratessani huomasin,
että ainakin yhdessä kohdassa Jastrebova joutui laulamaan hieman ohennetulla
äänellä (”falsettimaisena”), luultavasti säästääkseen ääntään ja voimiaan. Se
ei kuitenkaan haitannut, ääni sointui kauniina, tasaisen ehyenä ja nuorekkaan
neitseellisenä. Ei ollut liiallista ”hytkyvää” vibratoa, joka varsinkin
vanhemmilla laulajille helposti työntyy esiin. Ehkä se oli Jastrebovan
tietoinen valinta. Tuota tilannetta seurasi kuitenkin vaativia kohtauksia,
joissa oli laitettava kaikki äänivarannot peliin.
Viktoria Jastrebova on upea laulaja mutta ei hän sentään
niin hyvä ole, että kykenisi Aidan roolinsa vetämään moitteettomasti. Uran
huippuvuodet ovat vielä edessäpäin.
Oopperaesitystä seuratessani panin merkille myös mieslaulajien
upeat suoritukset. Ne olivat esityksen
suola, niissä oli tarinaa eteenpäin vievää ytyä. Kaunis Aida toi kerrontaan
tragiikan ohella väriä ja inhimillistä valoa. En menisi tulkinnoissani tuomaan
teokselle mitään nyky-yhteiskuntaan liitettävää poliittista ulottuvuutta.
Sellaistahan nykyisin monet ohjaajat haluavat tällaisiin aiheisiin liittää, vaikka
väkisin.
…
On vielä vertailun vuoksi kerrottava, että seuraavanakin
iltana olin oopperassa. Kävin ”kilpailevassa” Mihailovsky-teatterissa (tai myös Mihailovin teatteri) katsomassa Mozartin Taikahuilun. Se
on luonteeltaan aivan erityyppinen ooppera. Myös teatterisali näyttämöineen on
perinteinen. Me katsojat istuimme vieri vieressä täpötäydessä salissa.
Taikahuilu on
todellinen satutarina. Siinä ei ole sellaista todellisuuden tuntua kuin Aidassa ja ehkä myös muissa Verdin
oopperoissa. Tuli mielikuva, että aikuiset ihmiset olivat kokoontuneet yhteisen
iltasadun pariin. Kun Aidassa olin lähinnä erillinen kokija,
niin Mihailovskin salissa koin tiiviin yhteisyyden tunteen. Seurasimme, elimme
ja koimme yhdessä jotain ainutlaatuista mystistä tarinaa, ehkä tyhjänpäiväistä
mutta tärkeintä olikin se yhteinen kiintymys ja side musiikkiin ja laulun
taikaan.
Taikahuilun esitykseen
liittyi vielä eräs seikka, josta olin erityisen innostunut ja haluan siitä
siksi mainita erikseen. Nimittäin viime kuussa kirjoitin tänne blogiini tekstin
poikakuoroista. Taikahuilussa esiintyi kolme poikalaulajaa Pietarin radion ja
television lapsikuorosta. Heillä oli esityksessä sen verran vaativa rooli, että
ovat päässeet jopa ohjelmaesitteen kansikuvaan (ks. ohessa). He ilmestyivät useita
kertoja kolmikkona näyttämölle kommentoimaan tapahtumia ja auttamaan tarinan henkilöitä
tekemään oikeita päätöksiä. He lauloivat hauskat laulunsa tertsettinä
kolmiäänisesti ja onnistuivat mielestäni mainiosti. Ei todellakaan ole helppoa
pitää omasta stemmasta kiinni. Arvostusta nostaa sekin seikka, että he
esittivät kaiken saksaksi. Pojat veivät roolinsa lävitse kunnialla, mitään
liikaa jännitystä ei ollut huomattavissa. Lauluja oli paljon ja tilanteet
vaativia. Pojille saivat arvokasta kokemusta esiintymiseen. Se on hieno
ponnahduslauta tulevaisuuteen.
 |
| Mihailovski-teatteri |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti