keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Tarkovski Arseni ja Andrei, isä ja poika – taustoja ja elämänvaiheita

Andrei Tarkovski. kuva: G. Pinhasov 1978


Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskista (1932-1986) olen kirjoittanut jo muutaman tekstin mutta niistä on jo aikaa. Niissä olen tarkastellut eräitä hänen keskeisimpiä elokuviaan.  Aihe on minulle kuitenkin läheinen ja siihen tuli jälleen tarve palata. Tässä laajassa kirjoituksessani luon henkilökuvaa. Käsittelen Tarkovskin varhaisvuosia ja hänen aikaansa ennen varsinaista elokuvauraa. Otan rinnalle käsittelyyn myös Andrein isän runoilija Arseni Tarkovskin. Samalla vilkaistaan 1800-luvulle Tarkovskien sukuun. Käsittelen Arsenin ja Andrein elämää limittäin. Tuo hypähtely voi häiritä mutta sellaiseen tarkasteluun nyt kuitenkin päädyin.  Olen viime aikoina tehnyt jonkinmoista analyysia myös Tarkovskin elokuvasta Andrei Rubljov. Siitä aion kirjoittaa tämän jälkeen.

On tähän kirjoitukseeni myös konkreettinen tausta. Luin jokin aika sitten Andrein sisaren Marina Tarkovskajan muistelmateoksen ”Peilin sirpaleita” (Осколки  зеркала). Minun käyttämäni teos on vuodelta 2018 (kustantamona Издательство АСТ). Ensipainos lienee kuitenkin julkaistu jo 1990-luvun lopulla. Sieltä on avautunut Tarkovskien elämään uusia kiintoisia näkökulmia.

Isä Arseni Tarkovskin (1907-1989) lyriikasta ja elämänvaiheista kiinnostuin kuultuani hänen runojaan elokuvissa Peili ja Stalker. Hänen elämänsä kulki läpi Neuvostoliiton eri vaiheet. Hän koki ne kaikki. Lopullinen lähtö tuli hieman ennen järjestelmän romahdusta. Hän oli viimeisiä venäläisiä runoilijoita, joilla oli vielä elävä kosketuskohta vuosisadan alun ns. hopeakauden lyriikkaan. Saattoi olla peräti viimeinen. Peili oli elokuva, joka suoraan sanoen pakotti minut käymään lävitse Arseni Tarkovskin elämänvaiheet. Sieltä löytyy kiinnostavia yhteyksiä. Andrei oli monessa suhteessa isänsä poika. Heille elämässä tärkeintä oli selviytyminen. Ainakin Andrei on eri yhteyksissä maininnut syyllisyydentunnon, jonka oli saanut mukaansa lapsuus- ja nuoruusvuosistaan kypsyttyään aikuisuuteen. Ymmärrän sen niin, että hän jäi monille läheisille ihmisille kiitollisuudenvelkaan, joka jäi maksamatta takaisin, kun hän joutuu rynnimään eteenpäin omaa uraansa edistääkseen. Arseni puolestaan oli niin henkeen ja vereen luova persoona, että hylkäsi uransa vuoksi jopa oman perheensä tilanteessa, jolloin lapset Andrei ja Marina olivat aivan pieniä ja olisivat tarvinneet kipeästi isäänsä.

Andrei Tarkovskin vanhemmat Arseni ja Maria olivat syntyneet vuonna 1907. He olivat avioituneet vuonna 1928.  Pariskunta asui Moskovassa mutta lapset ovat kuitenkin syntyneet muualla. Andrei syntyi vuonna vuonna 1932 Volgan rannalla maaseudulla Moskovan koillispuolella paikassa, jossa asui Marian äiti ja tämän uusi miehensä toimi lääkärinä. Marina syntyi vuonna 1934 Moskovan lounaispuolella sijaitsevassa kylässä. Tarkovskit asuivat hyvin ahtaissa oloissa, mutta perheellä oli maaseudulla kesäpaikkoja, jotka antoivat myös lapsille virikkeellisen kasvuympäristön. Noita lapsuuden kesäisiä maisemia voimme ihailla jo yllä mainitsemassani elokuvassa Peili, johon on heijastettu Andrein omaa elämää.

Perheen lopullinen hajoaminen tapahtui vuonna 1937.  Äiti Maria tuntuu ottaneen senkin ymmärryksellä, vaikka se on ollut todella kova isku. Isä Arseni oli tavannut Antonina Bohonovan edellisenä vuonna. Äiti Maria oli tajunnut suhteen tilan eikä asettunut vastahankaan. Hän taisi jopa jouduttaa miehensä ratkaisua ymmärtäen, että se oli parasta myös miehen uran kannalta. Virallisesti ero tuli voimaan vuonna 1940 ja samana vuonna Arseni rekisteröi suhteensa uuden puolisonsa kanssa.

Arseni Tarkovski 30-luvulla
 
Lapset Andrei ja Marina vuonna 1935

Maria Tarkovskajan sydämeen jäi kuitenkin rakkaus eikä hän ainakaan Marina-tyttären kirjoituksen perusteella kantanut kaunaa.  Hän antoi isälle mahdollisuuden tavata lapsiaan, joilla näin ollen säilyi yhteys isäänsä läpi lapsuuden ja nuoruuden, läpi elämän. Andrei ei häntä kovin usein voinut tavata, mutta isä ja poika kävivät suhteellisen tiivistä kirjeenvaihtoa. Isä neuvoi poikaansa ja otti kantaa asioihin. Poika taas pyysi neuvoa ja kunnioitti vanhempiaan. Peilissä tuo suhde avautuu monine ristiriitoineen.

Äiti oli kuitenkin se hahmo, joka oli lasten kanssa konkreettisesti kiinni arjessa. Andrei osoitti jo pienennä taiteellista lahjakkuutta ja äiti yritti tehdä kaikkensa lastensa eteen, jotta heidän lahjoilleen tulisi kehitysmahdollisuuksia.

Andrei oli taitava käsistään, hän piirsi ja maalasi. Hän osoitti musikaalista lahjakkuutta, otti pianotuntejakin. Kaiken tuon ohessa hän oli tavallinen hulivili, joka vietti aikaansa jalkapallokentillä muiden saman ikäisten kanssa.

Tarkennetaan noita perheen alkuaikojen vaiheita ja taustoja. Arseni Aleksandrovitš Tarkovski syntyi vuonna 1907 Elisavetgradissa eteläisessä Ukrainassa. Kaupunki oli saanut nimensä perustajastaan Venäjän keisari Elisabethista. Vuonna 1924 kaupunki nimettiin uudelleen, siellä syntyneen kommunistijohtaja Grigori Zinovjevin mukaan, siitä tuli Zinovjevsk. Sittemmin Zinovjev joutui epäsuosioon ja kaupungista tuli vuonna 1934 Kirovo sen jälkeen, kun Leningradin puoluejohtaja ja Zinovjevin seuraaja Sergei Kirov oli ammuttu. Viisi vuotta myöhemmin nimi muuttui Kirovogradiksi ja nykyisin kaupungista on tullut Kropyvnytskyi samannimisen näytelmäkirjailijan mukaan. Kaupunki oli ukrainalaisen teatterin kehto ja myös Arseni pääsi jo pienenä perheessään kirjallisuuden ja lyriikan pariin. Isänsä kuoleman jälkeen Arseni lähti Moskovaan ja hankkiutui siellä kirjallisuuden opintoihin tavoitteena runoilijan ura.

Äiti Maria Ivanovna oli syntynyt Moskovassa mutta eli nuoruutensa muualla. Hänkin saapui Moskovaan opiskelemaan kirjallisuutta ja pari löysi sen myötä toisensa. Maria oli ollut 20-luvun lopulla lahjakas kirjoittaja. Häntä jopa kutsuttiin ”hamepukeiseksi Tolstoiksi”, mutta kirjailijan ura hänelle ei koskaan auennut. Marialle jäi se tyypillinen naisen osa. Aviomiehen ura oli etusijalla. Häneltä jäi jopa korkeakoulututkinto lopulta suorittamatta, kun hän halusi seurata miestään. Sittemmin hän otti huolekseen ja vastuulleen kahden lapsensa kasvatuksen.  Perhe eli välillä äärimmäisen niukoissa oloissa ja lapsiin hän panosti kaikki voimavaransa. Hän työskenteli 30-luvulla kirjapainossa oikolukijana, mikä käy ilmi myös elokuvasta Peili. Äiti ei enää luonut uutta parisuhdetta.

Arsenillakaan ei ollut helppoa. Hän löysi uuden naisen, jonka hän myöhemmin 40-luvun lopulla hylkäsi.  Sitten kolmannen kanssa hän eli loppuelämänsä yhdessä. Arseni osallistui maailmansotaan ja kunnostautui taisteluissa. Hän haavoittui vakavasti muutama viikko sen jälkeen, kun oli saanut loman ja käynyt tapaamassa lapsiaan. Toinen jalka jouduttiin amputoimaan ja hengenlähtökin oli lähellä. Onneksi kuolio saatiin Moskovassa taitavan kirurgin käsissä pysähtymään. Tuolloin uusi vaimo oli miehelle korvaamaton apu. Hänen ansiostaan mies pääsi Moskovaan hengen pelastaneeseen leikkaukseen ja hän huolehti miehestä, jotta tämä saattoi rauhassa toipua ja päästä uudelleen elämän alkuun. Jälkipolvi on tietysti miettinyt, mikä suhteen lopulta rikkoi.  On katsottu, että yhtenä syynä oli juuri tuo seikka, kun hän jäi avuttomana vaimonsa vastuulle. Luova persoona tarvitsi henkistä vapautumista. Se löytyi uuden naissuhteen kautta.

Laitan tähän pienen sivuhuomautuksen.  Tarkastellessani täältä kaukaisuudesta runoilija Tarkovskin elämää ihmettelen jossain määrin miehen sydämen kylmyyttä. Hän jätti Antonina Bohonovan, joka sitten pian sen jälkeen sairastui vakavasti ja kuoli (v. 1951). Ehkä tuo juuri on sitä kylmäsydämisyyttä, joka tuossa yhteiskunnassa vallitsi ja johon myös Andrei Tarkovski hieman viittasi todetessaan kantavansa syyllisyyttä sydämessään. Siinä ajassa oma ura oli ylitse muiden. Elämästä oli selviydyttävä, jätettävä oma jälki. Esimerkiksi Arseni oli pikkupojasta lähtien nähnyt, kuinka ympärillä kuolema kylvi satoaan.  Sittemmin yhteiskunnan valvontakoneisto oli uhkana. Mutta sisäinen pakko ajoi eteenpäin. Toisaalta Andreista tiedetään, että hän oli ohjaustyössään esimerkiksi lapsinäyttelijöiden kanssa hyvin empaattinen ja kannustava. Andreinkin syyllisyyden tunteen kohteena lienee ollut ensi sijaisesti oma äiti. Toki hän tajusi, että ilman monen muunkin läheisen henkilön tukea hän ei olisi selviytynyt.

Ihme kyllä, amputointi ei miehen urakehitystä häirinnyt. Arseni Tarkovskista oli kolmekymmentäluvulta lähtien muotoutunut ns. toisen luokan runoilija, mikä tarkoitti, että oli lyriikan kääntäjä, keskittynyt Neuvostoliiton eri kansojen lyriikan venäjäntämiseen. Se oli noina hyvin suosittua ja venäjäntäjät olivat hyvin arvostettu ammattiryhmä. Poliittisestikin sillä oli painoarvoa.  Työnsä vuoksi Arseni joutui paljon matkustelemaan ja sodan jälkeen hän teki usein raskaitakin matkoja muun muassa Kaukasiaan. Toimeentulo ei tullut helpolla mutta hänen työtään arvostettiin.

Omaa lyriikkaa Arseni oli luonut pikkupojasta lähtien ja yksittäisiä runoja oli toki julkaistu jo 20-luvulta lähtien. Ensimmäinen oma kokoelma oli valmiina painettavaksi vuonna 1946. Se kuitenkin otettiin painosta pois, kun poliittinen tilanne maassa kiristyi. Kirjailijat Anna Ahmatova ja Mihail Zoštšenko joutuivat julkisen hyökkäyksen kohteeksi. Se oli alkulaukaus ns. kosmopolitismin vastaiselle ideologiselle taistelulle, josta monet taiteilijat ja kulttuurihahmot joutuivat kärsimään. Siinä virrassa lyriikkaa alettiin tutkia suurennuslasin kanssa eikä Arseni Tarkovski saanut armoa. Vaikka venäjäntänä hän niittikin mainetta, niin oman ensikokoelmansa hän sai lopulta julkaistua vasta 60-luvun alussa.  Tuo 40-luku oli taiteilijalle raakaa aikaa, vaikka aluksi sodan loppuminen näyttikin vapauttavan ilmapiiriä. Jonkin aikaa Arseni Tarkovskin kerrotaan kulkeneen itse myrkkyrasia taskussa. Elämään löytyi kuitenkin sisältö työn, harrastusten ja uuden rakkaussuhteen mukana.

Lapsiaan Arseni tapasi harvoin, mutta kirjeenvaihto varsinkin Andrein kanssa oli suhteellisen vilkasta. Pikku-Andreille isän lähtö oli ollut rankka juttu. Pojan kerrotaan lähes jumaloineen isäänsä. Kun jonkinlainen yhteys kuitenkin säilyi niin ei hän lopulta varttuessaan esikuvaansa hyljännyt. Andrei kysyi kirjeitse isältään neuvoa ja mielipiteitä. Isä vastasi perehtyen asioihin suurella sydämellä.

Andrei osoitti jo pienenä taiteellista lahjakkuuttaan. Kävin pari vuotta sitten Pietarissa Andrei Tarkovskin elämään liittyvässä valokuvanäyttelyssä. Siellä oli esillä myös Andrein lapsuudenaikaisia kuvaamataidontöitä ja myös hänen aikuisena luomiaan maalauksia. Laitan niistä oheen muutaman kuvan.











Hän soitti myös pianoa, mutta kun ei ollut varaa omaan pianoon, niin soittoharrastus lopulta hiipui. Mutta otollisessa ympäristössä hänestä olisi muusikkona voinut kehittyä mitä tahansa.  60-luvulta joku työkaveri on muistellut, että hän osasi soittaa sujuvasti Mozartia ja sitten siirtyä kuin salamaniskusta jazziin. Hänen musiikillisista taidoistaan kerron alla lisää.

Laitan tähän yhteyteen suoran lainauksen Marina Tarkovskajan kirjasta. Siinä Andrein pikkusisko kertoo perheen konserttimatkasta 40-luvulla, todennäköisesti pian sodan päättymisen jälkeen. Se kertoo, miten äiti halusi ohjata lapsiaan kulttuuriin ja sivistykseen. Omasta itsestään hän ei välittänyt lainkaan. Hän sijoitti kaikki varansa lapsiin ja kulki itse lähes ryysyissä.

Konsertti pidettiin Moskovan konservatorion konserttisalissa, joka on myös minulle hyvin läheinen paikka. Marina toteaa, että tuolloin rakennuksen edustalla ei ollut Pjotr Tšaikovskin muistomerkkiä eikä sen ympärille istutettuja koivuja. Julkisivusta päähuomio kiinnittyi rakennukseen.
Moskovan konservatorion edusta nykyisin.


 Marina on todennäköisesti laatinut kirjoituksensa myöhemmin aikuisiässä, mutta kuitenkin eläytyen omiin tuntemuksiinsa. Hän oli tuolloin ehkä 12-vuotias. Tähän tyyliin hän kertoo:

”Konservatorio! Tilava aula, kirkas valaistus, leveät mattojen peittämät valkeat portaat – ja edessämme avautuu konserttisali.

Alussa vastaan tulivat tietysti muotokuvat. Me arvuuttelimme vuorotellen kaikkia säveltäjiä, joiden kuvia oli sijoitettu seinille soikeanmuotoisiin kehyksiin. Vähiten tykkäsin fetsipäisestä Glinkasta. Hänestä huokui jonkinlaista aatteellista synkkyyttä. Sen sijaan Schubert pikkuruisissa silmälaseissaan hymähtelevine huulineen miellytti kovasti, samoin Tšaikovski. Andrein suosikki oli romanttinen Wagner samettisessa baskerissaan.

Suhteessa lämpiöön sali tuntui hämärähköltä ja esiintymislavan ylle nousevat valtavat urut saivat meidät jotenkin epätavalliseen olotilaan. Äitikin oli epätavallisen oloinen -  jotenkin jännittynyt ja tiukkailmeinen, hän istui suorempana kuin yleensä.

Orkesteri tulee lavalle ja istuu paikalleen. Muusikot virittävät soittimiaan. Ja aivan erityisellä ”konservatorioäänellä” julistetaan ensimmäinen ohjelmanumero. Kapellimestari astuu orkesterin eteen, heilauttaa tahtipuikkoaan…

Ja siten alkaa minun painajaiseni ja murheeni.
Aluksi kuuntelen tarkkaavaisesti, sillä muistan, mitä tuosta kappaleesta äiti kertoi matkalla konservatorioon. Vähitellen huomio alkaa heiketä, äänet kadottavat merkityksensä. Lakkaan kuulemasta niitä. Alan haukotella ja ajatukset siirtyvät omiin asioihini – kouluun, kissaamme, mummoon, Olja Metljajevan uusiin kenkiin.

Vilkaisen vaivihkaa äitiä ja Andreita. He ovat musiikin pauloissa. Andreilla on kulmat kurtussa, hän lyö oikealla kädellään polveen tahtia.

Minä hätkähdän ja yritän uudelleen kuunnella. Tuttu teema piristää hiukkasen. Mutta jälleen muutaman minuutin kuluttua kadotan otteen musiikkiin. Alan tuijottaa kapellimestaria. On huvittavaa nähdä hänen huitovia käsiään ja äkkiliikkeistä sekaisin mennyttä tukkaansa.

Käännän katseeni yleisöön. Oi, tuo 40-luvun lopun moskovalaisyleisö – arvokas jäänne menneestä moskovalaisesta sivistyneistöstä! Vanhoja paitoja ja puseroita, kuluneita housuja. Joukossa muutamia nuorempia, joilla yllä gimnastjorka  eli sotilaspusero (ks. myös täältä). Joillakin oli huopikkaat tai samankaltaiset saappaat. Opiskelijat olivat pukeutuneet ilman mitään viitettä muodikkuudesta. Konservatorioon ei ollut sopivaa tulla missään erityisessä silkkisametissa. Meidän ylpeä ja itserakas Andrei ei hävennyt olla siellä omassa ainokaisessa vapaa-ajan asussaan.

 Sinfonian päätösjyly alkaa kasvaa. Kapellimestari hypähtää varpailleen ja huitoo yhä voimallisemmin käsillään. Lopulta hän ottaa yhdellä lavealla liikkeellä äänet nyrkkiinsä ja ne vaimenevat hetkessä. Hiljaisuus. Aplodeja. Taputan kaikin voimin – kärsimykseni ovat ohitse.

Andrein suhteen kaikki oli alusta pitäen toisenlaista. Hänellä oli absoluuttinen korva. Kun hän oli jo ennen sotaa musiikkikoulun pääsykokeissa, kaikki opettajat riensivät hänen luo.
Hänen musiikin opettajanaan oli Nina Aleksandrovna Grigorovitš, Nikolai Rubinsteinin oppilas. Hän ennusti Andreille maineikasta tulevaisuutta. Mutta omaa pianoa äidillä ei ollut varaa ostaa, hän harjoitteli naapureiden luona ja jätti lähestulkoon valmistautumatta tunneille. Hän soitti kuulomuistista. ”Oi-voi, siinä meillä taas yksi tarkkakorva!”, suutahti Nina Aleksandrovna ja teki merkinnän jokaisen väärin soitetun harjoituskappaleen jälkeen. Kolme pukkia merkitsi, että kaikki oli alettava alusta.

Jo ensi kerrasta lähtien Andrei oli konservatorion käynnistä innoissaan. Hänen ei tarvinnut opetella kuuntelemaan. Kun he äidin kanssa astuivat konsertin jälkeen ulkoilmaan, hän kääntyi äitiin päin ja kysäisi: ”Äiti, tullaanhan me tänne vielä uudestaan?”

Kerran, vuonna 1948 kesän lopulla, kun yhtäkkiä syksyn lähestyessä ilma kylmeni, äiti meni serkkunsa luo kyläilemään. Siellä vaimo ihmetteli, miksei Marialla ollut sukkia, kun oli jo kylmä. Niin, äiti vastasi verkkaisesti, vanhat ovat kuluneet eikä uusiin ole varaa. Ostin sen sijaan lapsille sarjaliput konservatorioon. Se oikeuttaa Beethovenin sinfonioiden esityksiin. Kostja Ivanov johtaa orkesteria!
Moskovan konservatorion suuri sali nykyisin
 
Säveltäjien kuvia

Ja jos mennään vielä lapsuuteen, niin Andrei oli myös varsin innokas jalkapallon pelaaja. Pojat olivat poikia, vauhtia riitti eikä siinä sisaren havaintojen mukaan säästetty edes vaatteita.
Vaatteista puheen ollen kerron vielä tapauksenvuodelta 1946. Se luo myös omalla tavalla perspektiiviä sodan jälkeisiin vuosiin. Isä oli saanut kirjailijaliitolta jonkin huomionosoituksen palkinnoksi hyvästä työstä. Hän osti niillä rahoilla pojalle hienon takin. Andrei laittoi takin yllensä kouluun mutta palasi sieltä järkyttyneenä kotiin. Se oli varastettu.

Kun pikkusisko kertoi, että konservatoriossa Andrei oli pukeutunut väljään arkiseen vapaa-ajan asuun, niin todettava on, että sittemmin aikuistuessa Andrein tyyli alkoi muuttua. Myös neuvostoyhteiskunnassa – varsinkin Moskovassa - alkoi nuorison keskuudessa elää oma alakulttuurinsa – ”stiljagat”. Se oli Amerikoista mallia otettua vaatteilla keikarointia. Heitä voisi ehkä kärjistetysti rinnastaa nykypäivän hipstereihin.  Aivan kuin meillä Suomessa oli nokka pystyssä kulkevia lättähattuja. Andreista oli tuollainen stiljaga, itsetietoinen omaa egoaan vaatteilla ja käytöksellään korostava katseiden vangitsija. Tuo tyyli kuului 50-lukuun ja Andreilla sen alkuvuosiin, kun oli aika tehdä tärkeitä elämänvalintoja.
Andrei - "stiljaga" 1952


Mennään välillä Andrein isän sukutaustaan ja kasvuvuosiin.  Arseni Tarkovski joutui joskus kertomaan omasta taustastaan. Hän kertoi näin:

”Olen syntynyt Kirovogradissa (silloisessa Elisavetgradissa) vuonna 1907 vanhan vallankumouksellisen perheeseen. Isäni oli Narodnaja volja -puolueen jäsen, jota tsaarin hallinto vainosi 1880- ja 90-luvulla.”


Tuo oli hyvin suppeasti todettu. Se on sopivan korrekti kiteytys runoilijan sukutaustasta. Neuvostoyhteiskunnassa valankumouksellinen tausta katsottiin ansioksi. Narodnaja volja (”Kansan tahto”) oli anarkistinen vallankumousjärjestö, jonka toiminta aktivoitui 1870-luvulla ja joka sittemmin onnistui järjestämään keisari Aleksanteri II:n murhan vuonna 1881. Arsenin isä Aleksandr Karlovitš toimi kotikaupungissaan opiskeluvuosinaan tuon liikkeen aktiivitoimijana. Aleksanteri II:n murhan jälkeen tilalle nousi kovemman linjan toimijat. Hallinto tiukensi otettaan.  Sen myötä vuonna 1884 vangittiin myös Aleksandr Karlovitš. Siitä kolmen vuoden kuluttua hänet karkotettiin viideksi vuodeksi Siperiaan, josta hän vapautui 1892. Lisätään vielä, että Narodnaja volja -liikkeen hallintorakenne oli pohjana, kun myöhemmin bolševikit loivat kommunistista puoluetta.

Aleksandr Karlovitš oli älykäs mies. Hän osasi kahdeksaa kieltä. Eräässä vaiheessa hän kirjoitti jopa kirjeen kirjailija Victor Hugolle. Tämä ei kuitenkaan siihen reagoinut. 1870-luvun lopun Elisavetgradissa opiskelijaelämään kuului aikamoista poliittista myllerrystä, samoin tietysti muuallakin Venäjän alueella. Aleksandr oli myötäili Narodnaja volja -liikkeeseen kuuluessaan jopa terrorismia. Hänen kaverinsa oli liittynyt Gromada-liikkeeseen, joka ajoi Ukrainan itsenäisyyttä ja ennen kaikkea teki työtä ukrainan kielen puolesta.

Arsenin isä 80-luvulla, alla hänen kirjoittamansa kirje Victor Hugolle


Aleksandr Karlovitšille valkeni karkotusvuosien aikana, että tsaari Aleksanteri II:n murha oli poliittinen virhe. Hän itsekin joutui sen seurauksista kärsimään. Hänen oli vaikeuksia päästä karkotuksen jälkeen kiinni normaaliin elämään. Myöhemmin mies sai tuosta toiminnastaan eräänlaisen palkinnon.  Hieman ennen kuolemaansa vuonna 1923 neuvostohallinnolta varhaiseläkkeen juuri tuon vallankumouksellisen toiminnan ja poliittisen vainon vuoksi. Tuolloin mies oli jo täysin sokeutunut. Eläkettä hän ei saanut kauaa nauttia, sillä hän kuoli seuraavana vuonna 62-vuotiaana  aivoverenvuotoon.

Tarkovskien sukujuurista voisi ryöpsähtää isokin tarina. Yhtäältä suvun taustoja on vedetty Kaukasukselle Dagestaniin kulmykkeihin, jossa eli aikoinaan Tarkovskien ruhtinassuku. Andrei sisar on kuitenkin selvittänyt, että suvun juuret ovat Puolassa. Toisinaan isä tosin tykkäsi, kun hänen taustansa liitettiin Kaukasiaan ja jopa Andrei taisi uskoa sen olevan totta. Eräällä Kaukasien matkallaan Arsenia alettiin kutsua ruhtinaaksi, mistä tämä ei tuolloin pitänyt, koska tuolloin elettiin 30-luvun vuosia, jolloin poliittiset vainot saivat ihmiset varuilleen. Arseni taisi kehuskella kaukasialaisjuuriaan lähinnä vain joskus leikillään.

Sekä Andrein isän että äidin suvussa on kuitenkin aatelista taustaa. Tarkastelen nyt isä Arsenin sukua. Aleksandr Karlovitšin isoisä Matvei oli se henkilö, joka sai hankittua suvulle viralliset asiakirjat kuulumisesta aatelissäätyyn.  Taustalla oli tsaari Katariina II:n vuonna 1785 antama asetus, jonka mukaan Venäjän alueella asuvilla ukrainalaisilla ja puolalaisilla suvuilla oli mahdollista päästä aatelissäätyyn. Itse virkamiehenä toiminut Matvei Tarkovski otti nuorena miehenä elämäntehtäväkseen hankkia suvulle aatelisarvo. Prosessi kesti sukuselvityksenkin tutkimisen myötä lähes 50 vuotta. Lopullinen päätös vaakunoineen saatiin vuonna 1952, vuotta ennen Matvein kuolemaa.

Neuvostoliiton oloissa aatelistaustaa ei kuitenkaan pidetty ansiona.  Marina Tarkovskajalle asia vahvistui vasta aikuisena, kun hän pääsi tutkimaan oman sota-aikana kuolleen isoäitinsä Maria Danilovnan jäämistöä. Ensin paperit joutuivat Arsenin sisarpuolen haltuun ja myöhemmin Marinaa alkoi kiinnostaa sukunsa menneisyys.

Tarkovskit olivat siis vaaleita puolalaisia. Sukuun tuli tummaa sävyä Arsenin äidin Maria Danilovnan kautta, joka oli kotoisin Kišinjovista Moldovasta.

Andrei Karlovitšin elämä karkotuksen jälkeen lähti vaikeuksista huolimatta käyntiin. Hänen morsiamensa oli koko kahdeksanvuotisen vangitsemisen ajan uskollisesti odottanut sulhastaan. Vapautumisen jälkeen he avioituivat. Aleksandr pääsi töihin pankkiin. Perheeseen syntyi yksi tytär Leonella, jonka kanssa sittemmin myös Marina Tarkovskaja oli kanssakäymisissä. Häneltä hän sai myös sittemmin suvun aatelisuuden osoittavat asiapaperit.  Leonellan äiti kuitenkin kuoli melko pian. Aleksandr meni vuonna 1902 uusiin naimisiin moldovalaistaustaisen Maria Danilovnan kanssa. Heidän perheeseen syntyi ensin Valeri vuonna 1904 ja siitä kolmen vuoden kuluttua syntyi Arseni. Ohessa on kuva äidistä kahden poikansa kanssa. Pankaa merkille nuoremman pojan hame. Äidin mielestä pojankin piti pitää hametta viisivuotiaaksi asti.

Maria Danilovna kahden poikansa kanssa


Aleksandr Karlovitš oli hyvin sivistynyt mies ja hän teki kaikkensa myös lastensa sivistyksen eteen. Esimerkiksi Arseni otti pianotunteja opettajanaan tunnetun pianistin Heinrich Neuhausin pianokoulussa. Neuhaus oli syntynyt Elisavetgradissa. Kaupungissa oli myös merkittävä teatteri.

Lisäksi runoillat olivat suosittuja. Niitä pääsi myös Arseni kuulemaan. Lyriikka eli 1900-luvun alussa kukoistustaan. Symbolistinen ja futuristinen runous ja vapaa tajunnanvirta toi vaikuttavia elämyksiä karun arjen keskelle. Niitä kuullessaan poika sai kipinän runoharrastukseen. Erikseen on mainittu runoillasta vuonna 1914, jossa tuolloin vasta 7-vuotias Arsenikin oli läsnä. Siellä esiintyi sellaiset nimekkäät lyyrikot kuin K. Balmont, I. Severjanin ja F. Sologub. Viimeksi mainittua Arseni kävi vuonna 1926 Leningradissa tapaamassa.

Isällä alkoi kuitenkin tulla terveysongelmia. Näkö alkoi vakavasti heiketä. Lisäksi vallankumouksen ja sisällissodan vuodet olivat Elisavetgradin seudulla todella raskaita. Eri poliittiset ryhmät olivat vuorotellen vallassa. Yhteenotot olivat verisiä. Tilanne tuntui vähän samalta kuin Kiovassa, jonka vaiheista on Mihail Bulgakov kuvannut romaanissaan Valkokaarti. 

Sitten vuonna 1919 perhe koki vakavan iskun. Arsenin isoveli, isän silmäterä Valeri sai surmansa vain 15-vuotiaana.  Tapahtuman traagisuutta lisää se, että ruumista ei koskaan löydetty. Tämän vuoksi perhe oli kauan epätietoisuuden vallassa. Surmaajiksi osoittautuivat anarkistisen Grigorjevin ryhmän jäsenet.

Valeri oli toiminut bolševikkien joukossa. Hänen seuralaisena oli ollut kommunistijohtaja Grigori Zinovjevin pikkuveli.  He molemmat siis katosivat. Todettakoon, että samoilta seudulta oli kotoisin myös Leo Trotski.  Elisavetgrad oli hyvin monikansallinen paikka. Juutalaisväestö oli merkittävä. Kaupungin juutalaiset ovat eri vaiheessa kokeneet vainoja.
Valeri - Arsenin sisällissodassa menehtynyt isoveli

Sitten vuonna 1923 tapahtui 16-vuotiaan Arsenin elämässä mullistava elämänvaihe. Hän rakastui noin 15 vuotta itseään vanhempaan naiseen. Se oli tietysti lähinnä sokeaa ihailua, kuitenkin sen verran syvällistä,    että Arsenille siitä naisesta tuli henkinen seuralainen, ikioma muusa, joka mielessään hän kirjoitti kai vielä 70-lvullakin hengentuotoksiaan.

Tuo nainen oli Maria Gustavovna Falts. hän oli leskirouva, jonka mies oli saanut kansalaissodassa surmansa. Hän asui aivan Arsenin kodin lähellä. Ja hän alkoi järjestää kotonaan kirjallisuusiltoja, johon myös Arseni sattui menemään.  Kaiken lapsuuden sotaisien vaiheitten jälkeen Arseni koki Maria Faltsin kotona syvällisiä kulttuurielämyksiä. Jostain syystä myös Maria Falts iski silmänsä Arseniin, ehkä siksi, että oli hyvin pitkä ja komea nuorukainen. Syntyi rakkaus, jonka arvelen olleen platoninen. Arsenille naisesta tuli muusa, joka eli läpi elämän hänen muistoissaan ja innoitti sittemmin herkkiin rakkausrunoihin.

Isän kuoleman jälkeen Arseni päätti lähteä vuonna 1925 Moskovaan opiskelemaan. Mukaansa hän otti omat jo kirjoittamansa runot. Edessä häämötti kirjallisuusopinnot ja runoilijan ura.

Maria Faltsin hän tapasi seuraavan kerran Leningradissa vuoden 1926 joulukuussa. Siellä hän kävi tapaamassa symbolisti Fjodor Sologubia, jolle hän luki omia runojaan. Sologub ei paljoa kehunut mutta kannusti kuitenkin jatkamaan. Pian tuon jälkeen Sologub kuoli. Maria Falts taisi kuitenkin olla matkan pääkohde.  Nainen kuitenkin ehdotti, että he eroaisivat lopullisesti. Niin helposti se ei kuitenkaan käynyt. Vuonna 1928 – kun Arseni ja Maria olivat jo avioituneet – Arseni lähti vierailemaan syntymäkaupungissaan Zinovjevskissa sukulaisten luona. Siellä hän tapasi myös Maria Faltsin. Sitten hän saattoi tämän Odessaan. Sen jälkeen he eivät enää tavanneet. Falts meni myös vielä naimisiin, mutta hänen elämässään kävi huonosti. Hän menehtyi vuonna 1932 vakavaan sairauteen.

Arseni Tarkovski sai 20-luvulla julkaistua yksittäisiä runoja. Vuosina 1930-31 hän työskenteli Gudok-lehdessä.  Se oli ollut 20-luvulla monen muunkin kirjailijan henkireikä. Ainakin Mihail Bulgakov ja Juri Oleša työskentelivät lehdessä jonkin aikaa. Tuolloin Arseni pääsi lukemaan runojaan myös Osip Mandelštamille.

Maria ja Arseni - rakastunut nuoripari vuonna 1929

Olen aiemmin suomentanut pari Arseni Tarkovskin runoa tänne blogiini. Liitän tähän oheen toisen niistä. Se on nimeltään Ensimmäiset tapaamisemme. Se on hyvin herkän eroottishenkistä lyriikkaa. Se on julkaistu vuonna 1962. En kuitenkaan tiedä, milloin se on kirjoitettu. Tuolloin suomentaessani luulin, että runo oli kirjoitettu ensimmäiselle vaimolle, Andrein ja Marinan äidille. Nyt kuitenkin on paljastunut, että runon muusana ja rakkauden todellisena kohteena on nimenomaan yllä mainittu Maria Falts.

ENSIMMÄISET TAPAAMISEMME

Tapaamistemme hetket olivat meille juhlia,
kuin taivaallinen ilmestys,
maailmassa olimme vain me kaksi. Sinä
rohkeampana ja linnun siipeä kevyempänä.
Portaita kiersit pää pyörällä
kuin karusellissa, ja johdatit minut
valtakuntaasi läpi kostean syreenin
peilin toiselle puolelle

Yön tullen sain armon lahjan.
Alttarin portit avautuivat,
alastomuutesi loisti pimeässä
hitaasti eteeni kumartuen,
ja herätessäni sanoin ”Ole siunattu!”
tietäen, että uskalias
oli siunaukseni: sinä nukuit,
ja syreeni pöydältä taipui
koskettamaan sinisen maailman luomia
sinessä hohtavat luomesi
levollisina lepäsivät, lämmin oli kätesi.

Kristallissa joet kuohuivat,
vuoret savusivat, meret sinessä hohtivat
Ja sinä pidit kristallipalloa
kädessäsi, ja nukuit
valtaistuimellasi
ja – oi vanhurskas jumala! – sinä olit minun.
Sinä heräsit ja teit uudeksi
arkisen kielemme,
puhe virtasi vuolaana voimallaan,
ja sana sinä merkitsi kuningasta.

Maailmassa kaikki muuttui toiseksi, jopa
tavalliset asiat – vati, kannu – kun
pysähtyneenä seisoi välissämme vesi,
kuin vartiossa.

Meitä vietiin ties minne
Edessämme aukeni kangastus,
oli ihmeellisiä kaupunkeja,
jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa
ja linnut seurasivat tiellämme,
ja kalat nousivat joesta,
ja taivas aukeni silmiemme edessä…

Kun sitten kohtalo lähti peräämme
mielipuolena veitsi kädessä.

1962

Arseni Tarkovski sai nuorena kokea kosketuksen ns. hopeakauden lyriikkaan. Se oli lyriikan kannalta hohdokasta aikaa. Luomisen vapautta korostava subjektivistiset suuntaukset olivat vallassa. Oli symbolismia, akmeismia, futurismia ym. Arseni Tarkovski sai kokea lyriikan hohdokkuuden. Venäjällä oli ennen vallankumousta poikkeuksellisen rikas kirjallinen elämä. Sitten vallankumouksen syttyessä hohto vähitellen hiipui. Aleksandr Blok – Arsenin yksi esikuva -  kuoli yllättäen.  Myös toinen symbolisti Valeri Brjusov menehtyi, kuin myös Nikolai Gumiljov. Vjatšeslav Ivanov, Ivan Bunin ja monet muut pakenivat länteen. Niin tekivät myös lähinnä kai impressionistinen Konstantin Balmont ja futuristi Igor Severjanin, joita Arseni oli isänsä kanssa pikkupoikana kuuntelemassa.  Osip Mandelštam joutui 30-luvulla Stalinin vainojen uhriksi ja katosi sen myötä. Futurismin uranuurtaja Vladimir Majakovski lähti oman käden kautta, samoin rakkausrunoja kirjoittava Sergei Jesenin. Fjodor Sologubin Arseni tapasi, mutta tuolloin mies oli vaikeassa elämäntilanteessa ja kuoli pian tapaamisen jälkeen.

Tuo loistelias aika ikään kuin haihtui pois. Voi kärjistetysti sanoa, että Arseni Tarkovskin kaltainen nuori runoilija menetti esikuvansa. Hän alkoi rakentaa lyriikkaansa Neuvostoliiton eri kansojen lyriikan venäjäntänä. Toki lyriikan maailmaan jäi muutamia näkyviä persoonia, kuten Boris Pasternak.  

Kahteen merkittävään naisrunoilijaan Arseni Tarkovski sai kosketuksen. He olivat Marina Tsvetajeva ja Anna Ahmatova. Tsvetajevan hän tapasi vuonna 1940. Pian tuon tapaamisen jälkeen tämä teki itsemurhan. Anna Ahmatovaan hän tutustui 40-luvun lopulla. Tarkovski tuki runoilijatarta, kun hän joutui maassa julkisen parjauskampanjan kohteeksi.  Ystävyys säilyi. Kun Ahmatova kuoli vuonna 1966, Arseni Tarkovski oli kunniavartiossa saattamassa häntä viimeiseen lepoon. Hän piti myös haudalla muistopuheen.

Elämän loppuvaiheessa Arseni Tarkovski sai tuotannostaan ja elämäntyöstään paljon julkista tunnustusta. Neuvostoyhteiskunta palkitsi hänet virallisesti arvostelulla kunniamerkillä.

Andrei Tarkovskin nuoruusvuosista ja opinnoista 50-luvulla voisi kertoa paljon. Tässä on yhdenlainen kokonaisuus. Nuori mies näytti olevan määrätietoinen

Vuonna 1947 Andrei sairastui tuberkuloosiin ja oli hoidossa koko talven. Seuraavan vuoden keväällä hän pääsi kotiutumaan sairaalasta.
Andrein piirros tuberkuloosisairaalan ulkoterassilta

Andrein luonteenlaadussa alkoi paljastua erikoisia piirteitä. Yllä jo kerroin hänen uudesta tavastaan pukeutua. Hän alkoi tyylitellä vaatteilla. Sillä hän sai huomiota itseensä. Toisaalta se oli vain eräänlainen sivujuonne merkkinä, että nuori mies kulki omaa tietään.

Viimeisinä kouluvuosinaan hän ei keskittynyt opintoihin lahjakkuutensa vaatimalla tavalla. Sen sijaan hän oli kyllä hyvin aktiivinen teatterikerholainen. Jo tuolloin hän tapasi henkilön, joka alkoi kannustaa häntä elokuva-alan opintoihin.

Vuonna 1951 Andrei pääsi koulusta ja edessä olivat pohdinnat opiskelupaikasta ja pääsykokeet. Hän hakeutui Orientalistiikan instituutin arabian osastoon. Siellä hän viihtyi huonosti ja keskeytti opintonsa puolentoistavuoden jälkeen. Hän on myöhemmin kommentoinut elämäkerrassaan tuota vaihetta todeten hätäilleensä uranvalinnassaan ja ymmärtäneensä liian vähän elämää.  Arabian kielen opinnot alkoivat tuntua kärsimykseltä. Hän piti sitä outona kielensä, jossa ”kieliopin muotoja luodaan matemaattisella tavalla”. Hän lisäsi arvoituksellisesti, että opiskellessaan häneltä katosi kieleen kaikki tunteet. Tuo oli Volkovan mukaan Tarkovskille tärkeä oivallus. Hän alkoi pyrkiä päinvastaiseen suuntaan löytäen oman tiensä:

”Kiinnostuin vahvasti elokuva-alasta ja kirjallisuudesta, ja ennen kaikkea maamme ihmisistä, sen luonnosta ja elämästä.” Volkova 2017, s. 162-163.

Tuon orientalistiikkavaiheen jälkeen hän kuitenkin hankkiutui vuonna 1953 äidin vaatimuksesta (!) Siperian taigalle tutkimusretkikuntaan, jonka tehtävät liittyivät kullankaivuuseen. Siellä hän työskenteli erään tiedon mukaan seuraavaan kevääseen. Se oli Andreille erittäin myönteinen kokemus ja vahvisti halua pyrkiä elokuvaohjaajan alalle.

Siperiassa tehtiin maisemakuvausta ja työskenneltiin vaikeissa oloissa. Todettakoon, että Andrein isoisä Aleksandr Karlovitš oli  aikoinaan karkotuksessa ollessaan työskennellyt samoilla seuduilla ja tehnyt paikoista omia havaintojaan. Siitä Andrei ei Paola Volkovan kirjan mukaan ollut itse tietoinen.

Eräs retkikunnan jäsen on tehnyt tuosta matkasta päiväkirjaa. Hän on kuvannut Andreita hinteläksi ja oikein liikkuvaiseksi nuorukaiseksi, joka kiinnitti ominaislaatuisuudellaan muiden huomiota. Vuorilla ja rinteillä työskennellessään hän toimi pelottomasti, korkean paikan kammoa ei ollut. Hän oli sivistynyt ja monipuolisuudesta kertoi sekin, että hän osasi soittaa kitaraa. Hän siis oli yhtäältä seurallinen mutta kuitenkin hän oli sisäänpäin kääntynyt pitäen etäisyyttä muihin seurueen jäseniin. Päiväkirjassaan tuo henkilö kuvaa hetkiä eräällä jyrkällä vuorenrinteellä, jossa Andrei osoitti poikkeuksellista rohkeutta. Hänellä oli jalassaan hienot muodikkaat paksupohjaiset kengät, jotka olivat kuin tehdyt tuollaiseen maastoon. Niidenkin ansiosta hän pystyi kiipeämään rinnettä pitkin vuoren huipulle. Päiväkirjan mukaan Andreilla oli myös hieno kamera, jolla hän kuvasi seutua osaten valita kuvakulmansa. (Volkova 2017.)

Tuolloinhan elettiin Iosif Stalinin kuoleman jälkeistä aikaa. Vankiloissa ja pakkotyölaitoksissa oli julistettu yleinen armahdus, jonka myötä monet kriminaalivangit olivat päässeet vapaaksi. Arkielämästä tuli sen takia levottomampaa ja turvattomampaa. Sen sai kokea myös Andrei, sillä hän joutui ryöstetyksi ja hän menetti sekä kameran että nuo hienot ”länsimaiset retkeilykengät”.

Kerron vielä yhdestä muistosta, joka on jäänyt elämään Andrein Siperian retkestä. Syyskuussa Turuhanskissa ryhmällä oli hetki rentoutua ja he kävivät siellä saunomassa. Paikkakunnalla oli meneillään paikallisvaalit ja ryhmäläiset menivät saunan jälkeen keskustaan seuraamaan vaalitouhua. Niiden yhteydessä oli tapana järjestää iltamat ja koota kyläläisiä tanssimaan. Tapahtuma oli pienessä puurakennuksessa. Orkesteria ei ollut, oltiin levysoittimen varassa, mutta nurkasta löytyi piano. Andrei vinkkasi tapahtuman juontajalle, jutteli hänen kanssaan hetken. Sitten tämä ilmoitti juhlavasti, että ”seuraavaksi esiintyy vieras Moskovasta Andrei Tarkovski”. Se yllätti täysin myös retkikunnan jäsenet.  Andrei meni pianon ääreen ja piti noin puolen tunnin konsertin. Kappaleet olivat tuon ajan tunnettuja iskelmä ja viihdesävelmiä täysin improvisaatiopohjalta. Kukaan ei kuitenkaan mennyt tanssimaan, kaikki kuuntelivat innostuneena korvat höröllä.

Siperian matka oli kai Tarkovskille se varsinainen suuri elämänkoulu, jonka myötä hän päätti hakea elokuvainstituuttiin. Ja hänet valittiinkin lopulta ohjaaja Mihail Rommin luokalle. Samaan ryhmään pääsi myös sittemmin myös kirjailijana mainetta niittänyt Vasili Šukšin. Hän oli lyhyesti sanoen alkoholin käyttöön ehdollistunut ”renttu” ja kansanmies. Andrei oli miehen vastakohta – pukeutumiseensa paneutunut tyyliniekka. Heitä yhdisti kuitenkin eräs seikka: molemmat olivat lahjakkuuksia. Instituutin johdon taholta annettiin ymmärtää, että heitä ei kannata valita, koska toinen on ”bandiitti” ja toinen ”keikari”. Mihail Romm sai kuitenkin päättää itse ryhmästään ja hän valitsi molemmat. Kokeneena pedagogina hän kertoo tajunneensa, että jos ryhmässä on kaksi hyvin erilaista persoonallisuutta ja lisäksi neroa, niin se tietää vain hyvää ryhmän opiskelumotivaatiolle.

Pääsykoetilanteesta olen lukenut erään yksityiskohdan liittyen kirjallisuustenttiin. Teemaksi oli annettu Leo Tolstoin Sota ja rauha. Ennen suullista tenttiä kaikki pyrkijät olivat ennen tenttiä suurin piirtein nenä kiinni kirjassa. Tarkovskilla ei ollut kirjaa, hän vain odotti vuoroaan kylmän viileänä.

Tarkovskin ryhmän jäseniä on kuvattu tarkoin. Tämän kirjoituksen kannalta olennaista on se, että tyhmässä oli myös Tarkovskin ensimmäinen aviopuoliso: virolaissyntyinen Irma Rauš. Andrei rakastui häneen villisti ja teki kaikkensa saadakseen naisen taipumaan. Nainen suhtautui avioliittoon kylmäkiskoisesti. Lopulta heidät vihittiin vuonna 1957. Siitä muutaman vuoden kuluttua perheeseen syntyi poika, joka sai Andrein isän nimen. Avioliitto kesti virallisesti vuoteen 1970, mutta käytännössä suhde väljähtyi 60-luvun puolivälissä. Tarkovski koki tuolloin uuden kiihkeän suhteen.

Nuo Andrein rakastumiset tuovat mieleen hänen isänsä intohimosta Maria Faltsiin.  Andrein sisar Marina kertoo muistelmissaan, että jo kouluvuosina Andrei oli rakastunut palavasti johonkin neitoon. Palavuus Andrein tapauksessa tarkoittaa kyllä vahvoja tunteita ja ehdottomuutta. Isän ja pojan mielenlaaduissa oli paljon yhteistä ja se näkyi myös naisasioissa.

Andrei pääsi toteuttamaan itseään ryhmän yhteisissä harjoitustöissä.  Ernest Hemingwayn kertomukseen pohjautuva Tappajat (Убийцы) oli yhteistyöelokuva. Diplomityötä hän valmisti lyhytelokuvan Jyrä ja viulu (Каток и скрипка). Näissä opiskeluajan töissä on jo nähtävissä merkkejä Tarkovskin tyylistä. Diplomityö valmistui vuonna 1961 ja samana vuonna hän sai mahdollisuuden ohjata ensimmäisen varsinaisen elokuvansa Ivanin lapsuus. Se valmistui seuraavana vuonna ja sai suomenkieliseksi nimekseen Ei paluuta.

Harjoitustyönä tehdyssä Tappajat-elokuvassa Tarkovski oli ohjaajana yhdessä kreikkalaisen vaihto-opiskelijan kanssa. Se mukailee amerikkalaista film noir -tyyliä. Se on synkänpuoleinen mustavalkoinen gangsterielokuva.

Erään seikan haluan vielä kertoa Andrei Tarkovskin opiskeluvuosista.  Opiskelijoiden käytössä oli filmiarkisto, jossa oli mahdollista käydä katsomassa elokuvan klassikkoja. Sitä mahdollisuutta ei hyödynnetty kovin paljon mutta kertoman mukaan Andrei kävi siellä tiuhaan. Arkisto sijaitsi kaupungin ulkopuolella ja sinne matkustaminen vaati pientä vaivannäköä.  Andreille läheiseksi ohjaajaksi osoittautui japanilainen Akira Kurosawa. Varsinkin Seitsemän samuraita teki häneen vahvan vaikutuksen. Ja hän on saanut siitä paljon vaikutteita rakentaessaan Andrei Rubljovin joukkokohtauksia.

Andrei Tarkovski Andrei Rubljov-elokuvan kuvauksissa 1965

Sittemmin Andrei Rubljov oli se elokuva, joka oli Tarkovskin uralle käänteentekevä. Kun se onnistui, niin Andrei oli varma, että hän aikoi jatkaa elokuva-alalla. Byrokratian painostukseen osattiin varautua. Koville se kuitenkin otti. Suurena apuna oli käsikirjoitusvaiheessa Andrein kanssa tiivistä yhteistyötä ollut ohjaaja Andrei Kontšalovski. Hän antoi arvokkaita neuvoja, miten sensoreista selvitään. Monia elokuvia noina vuosina hyllytettiin. Rubljov selvisi kuitenkin suhteellisen vähillä leikkauksilla, ja Tarkovski itse oli kokonaisuuteen tyytyväinen. Lisäksi se pääsi sentään jonkinlaiseen levitykseen ja – mikä tärkeintä - myös ulkomaille.  Sen myötä Tarkovski pääsi lopullisesti kansainväliseen tietoisuuteen.

Andrei Tarkovskin oppivuodet olivat kantaneet hedelmää. Andrei Rubljov sisältää rajujakin kohtauksia, joista eräät aiheuttivat julkistakin närkästystä. Mutta ohjaaja tiesi mitä teki. Aloittelevalla ohjaajalla on täytynyt olla sisäinen varmuus toteuttaessaan projektiaan. Palaan elokuvaan ja sen analyysiin myöhemmin.

KIRJALLISUUTTA:

Волкова, Паола       Арсений и Андрей Тарковские. Родословная как миф. Москва: АСТ, 2017.
                                  (Paola Volkova: ”Arseni ja Andrei Tarkovski. Sukutaulu myyttinä.”)

Волкова, Паола                         Цена «Nostos« - Жизнь. Москва: Зебра Е, 2013.
                                                          (Paola Volkova: ”Hinta ”Nostos” – elämä”)

Тарковская, Марина     Осколки  зеркала. Москва: АСТ, 2018 (M. Tarkovskaja: ”Peilin sirpaleita”)

Филимонов, Виктор     Андрей Тарковский. Сны и явь о доме. Москва: Молодая гвардия, 2012.
                                                   (V. Filimonov: ”Andrei Tarkovski. Unia ja todellisuutta kodista.”)

Филимонов, Виктор Арсений Тарковский. Человек уходящего лета. Москва: Молодая гв., 2015
                                                          (V. Filimonov: ”Arseni Tarkovski. Menneen kesän ihminen.”)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti