Vladimir Bukovski ja hänen EU-kritiikkinsä

Huomasin hiljattain, että Neuvostoliiton tunnetuimpiin toisinajattelijoihin kuulunut Vladimir Bukovski on kuollut viime vuoden lokakuussa 76-vuotiaana. Hän oli monella tapaa merkittävä henkilö. Hän kertoi ensimmäisten joukossa läntisen maailman tietoon Neuvostoliiton toisinajattelijoihin kohdistuvasta psykiatrisesta pakkohoidosta. Vuonna 1976 hän pääsi kotimaastaan länteen, kun hänet vaihdettiin chileläiseen kommunistiin Luis Corvalániin. Kansan parissa siitä levisi loru tyyliin: ”Vaihtui huligaani Korvalaaniin.” Huligaanin tilalle tuli valtiomies.

Tuota ennen Bukovski oli ollut vangittuna 12 vuotta. Ja aikaan sisältyy myös psykiatrinen pakkohoito. Ensimmäisen kerran hänet vangittiin parikymppisenä nuorukaisena vuonna 1963 kielletyn kirjallisuuden hallussapidosta ja kopiointiyrityksestä. Kyseessä oli jugoslavialaisen kommunistipoliitikon Milovan Djilasin teos. Jo koulupoikana hän oli ottanut ensi askeleita toimintaansa. Hän onnistui pääsemään Moskovan yliopistoon biologian osastolle mutta joutui pian erotetuksi.

Päästyään länteen hän asettui asumaan Iso-Britanniaan. Hän jatkoi opintojaan ja suoritti Cambridgen yliopistossa loppututkinnon neurofysiologiassa. Eräs unelma oli toteutunut. Oman alansa ohessa hän toimi poliittisena aktivistina, ihmisoikeustaistelijana ja kirjoittajana. Muistelmia vankilaelämästä pidetään hänen parhaana teoksenaan.  Käsittääkseni sitä ei ole suomennettu.

Kun näytelmäkirjailija Tom Stoppard oli valmistamassa erästä totalitarismia käsittelevää näytelmäänsä, hän kutsui juuri Britanniaan saapuneen Bukovskin sitä kommentoimaan. Stoppard sai häneltä arvokasta tietoa mutta itse Bukovskin läsnäolon harjoituksissa hän koki painostavaksi ja ahdistavaksi. Hänestä eräänlaisen muistokirjoituksen luonut Mihail Kalužski kuvaa tekstissään tuota Bukovskin luonteen ominaisuutta. Tämä asetti toiminnassaan vastakkain kaksi maailmaa: reaalitotalitarismin maailman sekä toisaalta vapauden ja oikeudenmukaisen ihannemaailman. Mitään muuta maailmaa tai mitään uutta poliittista elämää hänellä ei ollut. Hän oli ikuinen toisinajattelija. Hän olisi ollut poliitikko myös kotimaassaan, jos se olisi ollut mahdollista.

Tuosta yllä mainitusta luonteen ehdottomuudesta Kalužski mainitsee vielä yhden esimerkin. Maaliskuussa vuonna 2011 Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatšov oli Albert Hallissa Lontoossa juhlimassa 80-vuotispäiviään. Hänen kunniaksi oli järjestetty hyväntekeväisyyskonsertti. Paikalla esiintymässä oli Scorpions, Valeri Gergijev  ja muita huippuja. Gorbatšovin ohella läsnä oli nimekästä väkeä. Kun valmistauduttiin juhlaan, niin Bukovski teki paikalliseen oikeuslaitokseen ilmoituksen, jossa hän vaati Gorbatšovin vangitsemista ja asettamista syytteeseen.  Taustana vaatimukselle oli se, että tämä oli aikoinaan käyttänyt sotavoimia rauhantahtoista väestöä vastaan. Bukovski perusteli päätöstään sillä, että entisen Neuvostoliiton johtajan tuli kantaa vastuu joukkomurhista Bakussa, Tbilisissä, Vilnassa ja Riikassa. Lisäksi hän katsoi tarpeelliseksi osoittaa länsimaisessa järjestelmässä vallitsevan kaksoisstandardien olemassaolon.

Lisään vielä yhden kuvaavan esimerkin. Ivan Tolstoin tekemässä haastattelussa vuodelta 1999 Bukovski viittaa tapaamiseensa tai ainakin yhteydenpitoonsa Boris Jeltsinin kanssa Neuvostoliiton hajottua. Hän olisi halunnut, että neuvostokommunismin päätoimijat asetetaan syytteeseen ja tuomitaan oikeudessa. Jeltsin ei siihen kuitenkaan suostunut.

Lännessä Bukovski jatkoi monipuolisesti Neuvostoliiton poliittisen järjestelmän arvostelua. Hän oli kosketuksessa myös politiikan huipputasolle päästen mm. konsultoimaan presidentti Ronald Reagania ja pääministeri Margaret Thatcheria. Hän julkaisi valtavan määrän kirjoituksia ja käsiinsä saamiaan asiakirjoja. Tuorein julkaistu teos on viime vuonna ilmestynyt englanninnos Judgment in Moscow, joka tosin ilmestyi alkuaan venäjäksi jo 90-luvun lopulla.

Keskityn nyt kuitenkin käsittelemään hänen kitkerää kritiikkiään Euroopan Unionia kohtaan. Huomasin, että suomenkielisessä wikipedia-artikkelissa se on nostettu melko lailla keskiöön. Toisaalta luin erästä häntä käsittelevää kirjoitusta, jossa aiheeseen puututaan tuskin lainkaan.  Kirjoittaja katsoi EU-kritiikin olevan luonteeltaan ”sarkastista publistiikkaa” eikä pitänyt sitä erityisen käsittelyn arvoisena. Pitkän kirjoituksen hän sai siitä huolimatta aikaan.

Poliittisesti Bukovski kannatti markkinaliberalismia ja oli tutkijanakin sitä ajavassa Cato-instituutissa. Hänen mukaansa oli vältettävä kaikenlaista valtion kontrollia. Hän puolusti yksilön vapauksia ja talouselämän vapaus kulki sen rinnalla. Hänellä oli läheinen suhde UKIP-puolueeseen.

Eräässä keskustelussa hän kertoo suhteestaan Nigel Farageen. Hän totesi kannusteensa miestä aktiivisemmin mukaan politiikkaan . Farage oli tuolloin vielä nouseva poliitikko. Hän kertoo rohkaisseensa miestä ryhtymään vastuullisempiin tehtäviin. Niinhän sitten tapahtuikin.

Bukovskin EU-kritiikissä minuun hieman särähtää hänen ajoittainen tarrautuminen pikkuseikkoihin. Esimerkkinä voisi mainita tupakointikiellon. Lisäksi jotkut hänen väitteensä europarlamentin toiminnasta tuntuvat olevan vailla pohjaa. Tosin tunnen sitä heikohkosti. Pääargumentit ovat kuitenkin hyvin vahvoja. Hän luo pohjaa sille, miksi Euroopan unionin toiminta on alkanut muistuttaa yhä enemmän neuvostoliittolaista toimintaa. Suhteellisuudentaju on kuitenkin pidettävä mielessä. Ei nykyisenkaltaiseen Eurooppaan voida rakentaa mitään kommunistista pakkovaltakoneistoa, jossa kunnioitus ihmisarvoa kohtaan on täysin unohdettu. Tähän palaan myös alempana.

Nyt kuitenkin jätetään nippelihuomiot ja keskitytään suuriin linjoihin. Bukovski on luonut pohjaa sille, miksi EU:n hallinto on alkanut yhä enemmän muistuttaa neuvostohallintoa. Hän kertoo sen taustana olevat faktat perustaen tietonsa Neuvostoliiton keskuskomitean ja politbyroon salaisiin asiapapereihin.

Euroopan yhteismarkkinoiden kehittyminen liittovaltion suuntaan lähti liikkeelle Euroopan vasemmistosiipeä edustavien puolueiden ja Moskovan yhteisestä projektista, jonka myötä Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov käytti vuosina 1988-89 käsitettä ”Yhteinen eurooppalainen koti” (”Common European home”, ”Общеевропейский дом”). Tuolla käsitteellähän on väljää historiallista taustaa jopa Charles de Gaulleen asti, joka puheissaan totesi Euroopan yltävän Atlantilta Uraliin.

Mihail Gorbatšov kansan onniteltavana vuonna 1985 tultuaan valituksi maan johtoon

Yhteinen eurooppalainen koti oli aikansa suosittu iskulause, jota sitten pyrittiin käyttämään tiettyihin poliittisiin tavoitteisiin. Itäisessä naapurissamme se kertoi suunnan muutoksesta ja myös toiveikkuudesta. Sen tosiasialliset vaikutukset olivatkin sitten toisenlaiset kuin maan valtarakenteissa uskottiin.  Suurin piirtein samoihin aikoihin meillä Suomessa oli suosiossa Harri Holkerin hallituksen käyttämä ilmaisu ”hallittu rakennemuutos”. Se merkitsi tietysti ainakin ulkoisesti eri asiaa mutta termi kuvastaa sitä myös Euroopan suuntaan liittyvää muutospainetta, joka meilläkin oli käynnissä. 

Ilmauksessa kotia merkitsevä ”dom” ymmärretään myös ”taloksi”. Se on hyvä tietää, kun lukee seuraavan Gorbatšovin toteamuksen: ”Me tosin asumme eri portaikoissa mutta on tärkeää pitää naapureiden kanssa suhteet kunnossa.” Tuosta kommentista voi havaita pienen varauksellisen asenteen.  Ei kai kapitalistimaiden kanssa sentään aivan yhdessä asuta.

Todettakoon, että Gorbatshov elää edelleen ja häneltä on näinä päivinä ilmestymässä uusi kirja, jossa hän haikailee tuon ”yhteisen eurooppalaisen kodin” perään toivoen sen sisältämän ajatuksen palauttamista nyky-Venäjän ohjenuoraksi.

Mennään tarkemmin taustoihin. Ajatus nousi esille ensi kerran vuosina 1985-86, kun ensin Italian kommunistijohtoa ja sen jälkeen Saksan sosialidemokraatteja vieraili Gorbatševin luona. Molemmilla kerroilla vieraat valittivat, että kun Britannian pääministeri Margaret Thatcher alkoi ajaa ajatusta Euroopan yhteismarkkinoista, vasemmisto tunsi jäävänsä paitsioon.

Tässä ja tässä on uudempaa uutisointia Thatcherin ajattelusta 80-luvulla. Thatcher korosti Euroopan unionia vapaakauppa-alueena. Sosialistien puolella oli toisenlaisia suunnitelmia.

Sekä italialaiset ja että saksalaiset katsoivat, että haaveet Euroopan Unionin suunnasta olivat kumoutumassa. Tilalle oli tulossa heidän mielestä ”villi kapitalismi”. Etsittiin keinoa Euroopan suunnanmuutokseen. Yksi mahdollisuus oli pyrkiä vaikuttamaan jäsenmaiden sisälle, mutta tarvittiin myös muita keinoja. Siksi apuun kutsuttiin Mihail Gorbatšovia.   

Aluksi vasemmistopuolueet ja Neuvostoliitto olivat vastustaneet Euroopan integraatiota, koska sosialististen tavoitteiden kannalta se katsottiin vaaralliseksi. Vuodesta 1985 eteenpäin Bukovskin mukaan suunta muuttui. Neuvostoliitossa tultiin Euroopan vasemmistopuolueiden kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että yhdessä toimimalla koko eurooppalainen projekti voidaan kääntää ylösalaisin. Avointen markkinoiden sijaan Eurooppaa aletaan kehittää liittovaltion suuntaan.

Kyseessä oli siis eräänlainen salaliitto, jonka myötä yritettiin pelastaa poliittiset kasvot. Neuvostoliiton piti muuttaa oma suhtautumisensa Eurooppaan. Sen myötä vasemmisto pyrki saamaan vaikutusvaltansa takaisin. Tähän liittyen haluttiin myös USA:n vaikutusvaltaa Euroopassa heikentää.

Ajatuksena oli, että Euroopan Unionia ruvetaan kehittämään samansuuntaiseksi Neuvostoliiton hallintorakenteen kanssa. Sieltä alettiin ottaa mallia. Tuon suunnan myötä myös Neuvostoliiton johto oli hankkeelle myötämielisempi.

Tammikuussa 1989 Trilateraalisen komission delegaatio tuli Moskovaan tapaamaan Gorbatšovia. Delegaatioon kuuluivat entinen Japanin pääministeri Nakasone, entinen Ranskan presidentti Valéry Giscard d’Estaing, amerikkalainen pankkiiri David Rockefeller ja entinen USA:n valtiosihteeri Henry Kissinger. Valtuuskunta esitti perustelut sille, että Neuvostoliiton on liityttävä maailman keskeisiin finanssisopimuksiin ja -organisaatioihin, kuten GATT, IMF ja Maailmanpankki.

Tapaamisen aikana Giscard d’Eestaing otti puheenvuoron. Hän totesi seuraavasti (mukailen hänen omaa tekstiään):

”Herra presidentti, en voi sanoa tarkasti, milloin se tapahtuu, mutta voin kertoa että 15 vuoden kuluessa Eurooppa on muuttumassa liittovaltioksi ja teidän on valmistauduttava siihen. Teidän on tehtävä kanssamme ja Euroopan johtajien kanssa yhteistyötä. Teidän on tehtävä selväksi, miten te siihen suhtaudutte, miten te sallitte muiden Itä-Euroopan maiden toimia sen kanssa yhteistyössä ja miten te itse voitte tulla osaksi sitä. Teidän on oltava valmiita.”

Bukovski korostaa, että tuo tapahtui tammikuussa 1989, aikana jolloin vuoden 1992 Maastrichtin sopimusta ei ollut vielä hyväksytty. Hän ihmettelee, miten Valery Giscard d’Estaing oli kyennyt ennakoimaan seuraavien vuosien tapahtumia. Ja ihmetystä herättää myös se, että hänestä tuli vuosina 2002-2003 Euroopan perustuslain luoja. Eikö se tuoksahdakin salaliitolta, Bukovski kysyy.

Näin alkaa Euroopan unionin liittovaltiokehitys.

Bukovski vertailee Neuvostoliiton ja Euroopan unionin hallintoa. Euroopan parlamentti tuo Bukovskille mieleen Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston.  Hänen mukaansa siitä alustavasti suunniteltiinkin samanlaista elintä. Euroopan komissio puolestaan on Bukovskin mukaan kuin Politbyroo. Jäsenmäärä tosin on suurempi. Samaa on se, että sen jäsenet eivät ole suoraan kansan valitsemia eivätkä niin ollen ole sille tilivelvollisia.

Tarkasteltaessa lähemmin Euroopan unionin monilukuisia säädöksiä, joita on Bukovskin mukaan 80 000 sivua, tulee mieleen Neuvostoliiton Gosplan.  ”Meillä oli organisaatio, joka suunnitteli taloudessa kaiken viimeiseen pulttiin ja mutteriin asti”, Bukovki toteaa.  Sama on tapahtumassa hänen mukaansa EU:ssa.

Mielenkiintoista on liittää tähän yhteyteen myös korruptio. Venäjä on maa, jonka talous on vahvasti riippuvainen luonnonvaroista. Se luo vallanpitäjille erityisen suhteen valtioon. Sellaisessa maassa korruptio kulkee ylhäältä alaspäin. Neuvostoliitto oli maa, jonka hallinnolla oli mielin määrin varoja käytössään. EU:n sisällä korruptio saa Bukovskin mukaan samoja piirteitä. Itse ymmärrän sen niin, että EU saa hallintaansa jäsenvaltioiden varoja ja pystyy sitten säätelemään rahojen käyttöä omien tavoitteittensa mukaisesti. Demokratia unohtuu, kun järjestelmälle sopivia toimijoita aletaan palkita. Liike-elämässä toimitaan toiseen suuntaan -  alhaalta ylös, pyritään vaikuttamaan vallanpitäjiin.

…

Sergei Grabovskin mukaan Bukovski pitää EU:ta ”liberalisoituna” tai sosiaalidemokraattisena Neuvostoliiton jäljitelmänä tai kloonina (kirjoittajan käyttämä sana kääntyy ”kaksoisolennoksi”). Molempiin muotoutui - tai on muotoutunut - lähes kontrolloimaton byrokratia, vaikka tarkoituksena oli luoda ihmiskasvoista sosialismia.

Sana Leviathan muistetaan muutaman vuoden takaisesta Andrei Zvjagintsevin elokuvasta. Se pulpahtaa Bukovskinkin puheessa esille. Hän ei viittaa kuitenkaan elokuvaan vaan siihen alkuperäiseen vanhan testamentin hirviöön. Sillä hän kuvaa totalitaristista byrokraattista rakennelmaa. Kun tutkii tuon lonkeroitaan levittelevän eurooppalaisen ”hirviön” rakenteita, voi havaita, että se on alkanut muistuttaa yhä enemmän Neuvostoliittoa.

Liitän tähän väliin omaa Suomen poliittiseen elämään liittyvää ihmettelyäni. Kun tuore hallitus on palkannut ennätysmäärän avustajia ja avustajien avustajia, voi taustalla olla pyrkimys sitoa maamme yhä tiiviimmin EU:n säädöksiin. Jossain vaiheessa Eduskunnan kansanedustajat saavat varmaan huomata, että maassamme noudatetaan lakeja, joita siellä ei ole hyväksytty, saati edes käsitelty. Tämänkaltaista Bukovskikin on pelännyt tapahtuvan nostamatta tietenkään Suomea erikseen esille.

…

Toki Bukovski kuvaa myös Euroopan Unionin pehmeämpää puolta, mutta oma sarkasminsa siihenkin liittyy:

”EU on tietysti pehmeämpi versio Neuvostoliitosta. Siellä ei ole Gulagia eli ”vankileirien saaristoa”, ei ole KGB:tä.”

Tuohon hän kuitenkin lisää, ettei ole ainakaan toistaiseksi. EU:ssa on nimittäin valtioiden rajat ylittävä Europol, jolle voi kehittyä suurempi valta kuin KGB:lle. Bukovskin mukaan sillä on myös diplomaattinen koskemattomuus. Europolista voi tulla hänen mielestään vaaratekijä, jos se ottaa käyttöön Stasin ja Securitaten menetelmiä.

Monenmoisista rikoksista Bukovski on erityisen huolissaan kahdesta. Toinen on rasismi ja toinen ksenofonia eli muukalaisviha. Hän toteaa, että jos Britanniassa joku rohkenee vastustaa kontrolloimatonta kolmannesta maailmasta suuntautuvaa maahanmuuttoa, häntä pidetään rasistina. Puolestaan Euroopan integraatiokehitystä vastustavia on alettu pitää muukalaisvihamielisinä. Bukovski kertoo kuulleensa asiasta brittien Labour-poliitikolta Patricia Hewittiltä.  Nykyisin nämä asiat ovat laajemminkin tiedossa.

Bukovskin mukaan oli yleisesti tiedettyä, että Neuvostoliitto oli ideologian voimalla elävä valtio. Sitä osattiin sen vuoksi myös varoa. Euroopan Unionin ideologia on Bukovskin mukaan sosialidemokratiaa ja valtiojohtoisuutta, johon liittyy myös paljolti poliittista korrektiutta. Hän toki toteaa sen oikeistolaisena vapaan markkinatalouden kannattajana.  Bukovski on seurannut, kuinka poliittinen korrektius on levinnyt ja kuinka siitä on tullut painostava ideologia. Tässä yhteydessä Bukovski mainitsee tupakointikiellon leviämisen, mikä ei todellakaan ole kovin kuvaava esimerkki. Jos katselee hänen haastatteluja youtubesta, voi havaita, että hän oli todellinen ketjupolttaja.

Mutta hänellä on antaa muitakin esimerkkejä. Kun meillä on mielessä Päivi Räsäsen tapaus, niin hän kertoo ruotsalaisesta pastorista, joka joutui vaikeuksiin todettuaan, että Raamattu ei hyväksy homoseksualismia. Hän mainitsee Ranskan vihapuhelain kuin myös Britannian, jossa ollaan hyväksymässä rotuihin ja uskonnolliseen puheeseen liittyvä vihapuhelaki.

Bukovski näkee tuon ideologisen kehityksen olevan johtamassa vainon mittoihin. Sen toteuttamisessa ja lakien valvonnassa Bukovski näkee nimenomaan Europolin vaarat. Hän on ilmaissut pelkonsa, että entiset Stasin ja Securitaten henkilöt pääsevät siellä valtaan ja sitten jälki on sen mukaista.  Ne henkilöt eivät varmastikaan enää pääse aktiivisesti toimimaan mutta kyllä heidän perinteittensä seuraajia löytyy.  Ja taitaahan itse asiassa myös Angela Merkel olla Itä-Saksan kommunistisen nuorisoliiton kasvatti.

Bukovskin mukaan Eurooppa on läpikäymässä nopeaa, järjestelmällistä ja yhdenmukaista demokratian purkamisen vaihetta. Ministereistä on hänen mukaansa tulossa lainsäätäjiä, jotka voivat luoda uusia lakeja ilman että vaivautuisivat kertomaan niistä parlamentille. Miksi tuollaista nykyaikana tarvitaan, hän ihmettelee. Sen allekirjoitan, vaikka suurempi valta alkaa olla ministeriöiden virkamieskunnalla.

Bukovski ottaa vertailukohdaksi menneisyyden. Eurooppa on kokenut kaksi sotaa, ydinsodan uhan ja kaikkea mahdollista ilman, että kansalaisvapaudet ovat olleet uhattuna ja ilman että on tarvinnut julistaa hätätilaa.  Miksi nyt eletään niin vaarallista aikaa, että tuollaista tarvitaan, hän kysyy. Tämä voi johtaa hetkessä valtiot ulkopuolisen diktaattorin alle.

Tilanne on Bukovskin mukaan surullinen. Pääosa poliittisista puolueista on tullut mukaan uuteen EU-projektiin. Niistä on tullut korruptoituneita. Politiikan vastustajia on harvassa. Onko ketään puolustamassa kansalaisten vapauksia, hän kysyy.  Bukovski katsoo, että menojen ja verojen nousun myötä Euroopasta ei hyvää seuraa. Talouden liika säännöstely, byrokratisoituminen ja kyvyttömyys luoda kilpailukykyistä ympäristöä johtaa taloudelliseen romahdukseen. Erityisesti euron käyttöönotto oli Bukovskin mukaan hullu idea. Valuutan ei ole koskaan oletettu olevan poliittista.

Itse asiassa Bukovski on varma, että Euroopan Unionille käy samalla tavoin kuin Neuvostoliitolle. Romahduksesta selviämiseen kestää ainakin sukupolvi. Siksi hän toivoi varmaan lähes elämänsä viimeiset parikymmentä vuotta, että EU:sta ja varsinkin sen liittovaltiosuunnitelmista päästään eroon. Mitä nopeammin se tapahtuu, sitä vähemmän vahinkoa se aiheuttaa. 

Hän näki siis edessään kauhukuvan Euroopan unionin romahduksesta. Valtava byrokratiarakennelma on kaatuva kansalaisten päälle. Kansakuntien keskinäinen syyttely tulee olemaan valtavaa. Se tietää kahakoita ja etnisiä riitoja eri ryhmien välillä. Bukovskin vertailukohteina on oman synnyinmaansa lisäksi Jugoslavia.

Bukovski varoitteli, että eurokraatit toimivat nopeasti. Heitä on vaikea voittaa. Hän uskoi, että hänen aikanaan se olisi vielä käynyt päinsä. Hän oli kuitenkin huolissaan, koska EU-kriittisiä voimia oli liian vähän. Aikaa ei saisi tuhlata.

Bukovski oli pessimisti ja se sopii kirjoituksen alussa esitettyyn luonnehdintaan hänen persoonallisuudestaan.  EU:n kehityksestä ja mahdollisesta romahduksesta hän maalaa rajuja kauhukuvia, jossa hän lopulta näkee myös salaisen poliisin hirmuvallan. Ymmärrän myös niitä, jotka pitävät sitä ”sarkastisena publistiikkana”. Vaarat on toki pidettävä mielessä eikä välinpitämättömyyteen ole varaa mutta vaikkei savua olekaan ilman tulta, niin totean tähän loppuun diplomaattisen pehmeästi, että Bukovskin dystopiakuvissa on outoa painolastia.

…

Lähteet

Lähteitä on runsaasti. Youtubesta löytyy paljon Bukovskin haastatteluja ja puheenvuoroja. Netissä on myös huomattavan paljon tekstilähteitä. Olen niihin tutustunut vain satunnaisesti. Myönnän, että tarvetta olisi järjestelmällisempään tutkailuun, varsinkin koskien Bukovskin kirjoituksia. Alla on hyperlinkit aineistoihin, joita olen tässä kirjoituksessani enemmän tai vähemmän käyttänyt.

Täältä löytyy vuonna 2013 tehty videohaastattelu. Yhtä kattavaa ei ainakaan tuon tilin ylläpitäjän mielestä ei ole sen jälkeen tehty.

Täällä on nyt yhtenä keskeisenä lähteenäni oleva englanninkielinen teksti helmikuulta 2006.

Täällä puolestaan on Bukovskin englanninkielinen kirjoitus The Soviet Roots of European Integration.:

Mihail Kalužski on julkaissut marraskuun 8. päivänä ”muistokirjoituksen”, joka avautuu täältä. 

Toimittaja Ivan Tolstoi on puolestaan julkaissut Bukovskin muistoksi toukokuussa 1999 käymänsä venäjänkielisen radiokeskustelun. Siinä Bukovski on varsin vapautunut kertoen varsin lennokkaasti taustastaan ja käsityksistään. Se avautuu täältä.

Täällä keskustellaan Bukovskin näkemyksistä syyskuussa 2016.

Sergei Grabovskin analyysia kesäkuulta 2016 löytyy täältä.

Tämä teksti on puolestaan maaliskuulta 2006.

Meduzan sivuilla on Bukovskin poismenon johdosta 28.10.2019 julkaistu kirjoitus, tekijöinä Lohov ja Kartsev. 

28.10.2019 julkaistu BBC:n venäjänkielinen kirjoitus on täällä. MK-lehden julkaisu samalta päivältä on täällä.

Täällä on puolestaan Novaja gazetan päivää myöhemmin julkaistu teksti.

Parikymmentä vuotta vanhempi Juri Glazovin kirja-arvio Novyj mir -lehdestä  avautuu täältä.

Loppuun vielä pari  Mihail Gorbatšoviin liittyvää lähdettä. Barsenjevin artikkeli käsittelee 1980-lukua. Tämä jälkimmäinen on paljon tuoreempi RIA Novostin uutinen.