Elämäni runoutta I: venäläinen lyriikka

Tämä juttuni sai alkunsa siitä, kun halusin kirjoittaa runoudesta, jonka olen joskus kokenut itselleni läheiseksi. Päätin luoda kymmenen kohtaa ja perustella kutakin. Listaan tuli sekä yksittäisiä runoilijoita että laajempia kokonaisuuksia. Venäläistä lyriikkaa päätin käsitellä omana kokonaisuutenaan. Syy on lähinnä se, että runoilijatkin olen aina nähnyt osana venäläistä kulttuuria. Ei ole yksittäisiä kiintymyksen kohteita. Tekstiä tuli lopulta niin paljon, että päätin julkaista tämän osan erikseen. Myöhemmin toisessa osassa esittelen loput yhdeksän kohtaa.

Tämä on melko lailla subjektiivista vuodatusta. Liikun vain 1800- ja 1900-luvuilla. Vanhempaakin toki tunnen mutta ei se minussa mitään väristyksiä herätä. Sen sijaan kiinnostukseni uusimpaan lyriikkaan on sammunut käytännössä kokonaan.

…

Minulle venäläinen runous alkaa Aleksandr Puškinista ja Mihail Lermontovista. Se kestää pari vuosisataa. Loppupäässä ovat Jevgeni Jevtušenko (1932-2017) ja Vladimir Vysotski (1938-1980). Puškin on Venäjän lyriikan ja myös sen nykykielen kivijalka, eräänlainen alkusielu.   Hänen tuotantonsa tulee venäläisille koululaisille varmasti tutuksi, hänen runonsa elävät lähes jokaisen huulilla. Hänen elämänvaihteensa tunnetaan. Näin uskon, vaikka ihmettelisi sellaisiakaan viestejä, että somen maailmaan kasvanut venäläisnuori ei häntä välttämättä tuntisi.

Nuoruudessani venäjän kielen opiskelijat joutuivat jossain vaiheessa lausumaan runoja.  Minun elämäni ensimmäinen ulkoa oppimani venäjänkielinen runo on Puškinia. ”Я вас любил/ любовь ещё быть может/ в сердце моём угасла не совсем...” Noin se alkaa. Sitä kuunnellessani tai lausuessani muistelen kunnioituksella omia venäjän kielen opettajiani. Tuo runo kuului osana ääntämisharjoituksiin. Runot kuuluivat osana venäläiseen puheeseen, ihmisten kanssakäymiseen. Jos halusi tehdä tyttöön vaikutuksen, oli annettava oikeana hetkenä runosuonen sykkiä.

Runot ovat kuuluneet venäläisten koululaisten maailmaan. Puškin on luonnollisesti runoilijoista tärkein. Nuorempana tunsin venäläisiä opiskelijoita, jotka osasivat ulkoa pitkiä pätkiä Jevgeni Oneginista. Minullekin tuo runoromaani on tullut tutuksi, myös oopperan kautta. Sen hienosti soljuva kieli lumoaa. Puškinin tuotannosta olen löytänyt venäjän kielen kauneuden. En moiti suomennoksiakaan. Esimerkiksi Aarno Saleva on yltänyt loistosuoritukseen suomentaessaan kokoelman Kertovia runoelmia (vuonna 1999). Ja kyllä minulle kelpaa myös Oneginin vuodelta 1936 peräisin oleva Lauri Kemiläisen suomennos.

Puškinin voiman ovat havainneet myös vallanpitäjät. 30-luvun Neuvostoliitossa haluttiin vahvistaa Puškinin myyttiä. Suurellisessa juhlinnassa mentiin tuolloin ja on menty myöhemminkin usein liiallisuuksiin. Hänen traaginen kuolemansa on ruokkinut myytin rakentamista.  Todellinen henkilö on saattanut hukkua tuon prameilun taakse.  Onneksi kiintymys runoilijan tuotantoon on kuitenkin säilynyt aitona.

Mihail Lermontovin lyriikka on mennyt tunteisiini ehkä voimakkaammin kuin Puškinin. Hänen runonsa soivat myös laulujen kautta. ”Kuljen yksin autiota tietä” – se on kuin itsestäni luotu, itseni laulama. ”Беляет парус одинокий…” Runo luo mieleeni kirkkaan kuvan ja hetkessä olen toisessa maailmassa. Lauri Kemiläisen suomennos (”Purje”) ei ole huono, muttei kuitenkaan sytytä. Eräät Lermontovin runoelmat vievät lumoavaan maailmaan heijastaen aikansa romanttista tyyliä. Niiden sankarit tulevat kuin maan ja taivaan rajamailta pohtien ihmiselon tuskaa ja loputonta rakkaudenjanoa.

Romanssit säestävät 1800-luvun lyriikkaa. Puškinin ja Lermontovin ohella monien muidenkin runoilijoiden lyriikka herää eloon laulettuna romanssien tunteen palossa. Musiikki sitoo menneisyyden nykyhetkeen.

Kulta-ajasta siirryttiin hopea-aikaan. 1900-luvun alku tuntuu antaneen lyriikalle uutta potkua. Se oli eurooppalaisittain katsoen subjektivismin nousua. Freud ja muu kehitys käänsi ihmisten katseen omaan itseensä. Runoilijatkin alkoivat luomistyössään tarkkailla yhä tiiviimmin omia sisäisiä mielenliikkeitä. Runoilijana oleminen alkoi olla kokopäivätyötä. Raadollista siinä on tuo itsekeskeisyys, narsistinen suunta, joka äärimmillään johti jonkinlaiseen dekadenssiin. Puškin oli myös henkeen ja vereen runoilija mutta hän katsoi maailmaan vielä ulkopuolisena. Nyt se maailma löytyikin ihmisen sisimmästä.

Symbolismi ja akmeismi ovat keskeisiä tyylisuuntia. Ne toivat eloa runolliseen ilmaisuun. Itselleni läheisimpiä ovat symbolisti Aleksandr Blok ja akmeisti Osip Mandelštam. Blokin eräät runot ovat kiehtovan arvoituksellisia. Hänen runoelmansa ”Kaksitoista” (Двенадцать) on ilmiömäinen heijastuma tuosta epämääräisestä ajasta. Huipennuksena on loppu, johon runoilija tuo salaperäisen Kristus-hahmon. Skyytit-runoon olen joskus vajonnut pitkäksikin toviksi.  

Mandelštamin elämän ja tuotantoon olen tutustunut melko laajasti. Hän on taustaltaan Puolan juutalaisia. Isä lähetti pojan Saksaan ja Pariisiin opiskelemaan.  Sen myötä hänen lyriikastaan paljastuu perehtyneisyys eurooppalaiseen kulttuuriperintöön. Ihailen hänen sisäistynyttä kosketustaan musiikin maailmaan. 

1900-luvun alun Pietari oli runouden näkökulmasta loistavaa luomisen hehkua. Mandelštam löysi Pietarista oman lähipiirinsä. Hän halusi jäädä sinne opiskelemaan mutta juutalaistausta esti sen. Sen vuoksi hän käväisi Viipurissa ottamassa ortodoksisen kasteen. Runous meni näin myös sukuperinnön ylitse. Hän oli aktiivisesti mukana kirjallisissa piireissä, mm. Anna Ahmatova ja Marina Tsvetajeva tulivat tutuiksi. Nikolai Gumiljoviin hän oli tutustunut jo Pariisissa. Elettiin epävakaata aikaa. Sosialistinen vallankumous lopulta murskasi tuon vapaamielisen kulttuurin hengen. Monet runoilijat kannattivat innostuneena vallankumousta mutta saivat pettyä. Sivistyksen ilmapiiri jatkoi eloaan mutta jäi piiloon seinien sisälle. Vapaa ilmaisu kyllä jatkoi sittemmin vuosikymmenten saatossa eloaan, mutta joutuu etsimään turvaa ahtaista keittiöistä. Sinne eivät vieraat korvat ulottuneet.

Neuvostoajan runoilijoista Boris Pasternak on hopeakauden hedelmiä. Aloin aluksi kiinnostua hänen elämänvaiheistaan. Siihen tutustumalla pääsi kiinni hänen aikaansa: sivistyneistön elämään ennen vallankumousta, stalinistisen neuvostoajan ahdinkoon ja lopulta jälkistalinistisen suojasään ajan harhaan. Toki hänen lyriikkansa oli tullut jo varhemmin tutuksi mutta todellisuudessa vasta hänen elämänsä kautta aloin kiintyä hänen tuotantoonsa. Se käsittää niin monia eri vaiheita. Hänen varhaisiän kokeilunsa, myöhemmät omaperäiset luontorunonsa ja myöhäiskauden kristinuskon mytologiasta kimpoavat aiheet – niissä oli jotain ainutlaatuista. Tohtori Živagon runoihin sisältyvä ”Joulun tähti” on yksi hienoimmista lukemistani runoista.

Arseni Tarkovskia pidetään viimeisenä hopeakauden runoilijana. Hän syntyi vuonna 1907 ja nukkui pois 1989. Minulle hän on tullut läheiseksi ennen muuta poikansa Andrei Tarkovskin elokuvista. Pidän kyllä hänen lyriikastaan mutta varsinaisesti kiinnostavinta ovat olleet hänen elämänsä vaiheet, se on todellinen selviämistarina. Arseni Tarkovskin siteet hopeakauden lyriikkaan ovat kyllä suhteellisia. Mutta kyllä sidos löytyy. Hänen isänsä vei pojan jo pienenä runoiltoihin, jossa eräät merkittävät runoilijat esiintyivät. Yksi heistä oli Fjodor Sologub, joka sittemmin ehti vielä hieman ennen kuolemaansa antaa evästystä nuorukaisen runoilijan uralle (v. 1926 Leningradissa). Tarkovski siis sai jo varhain symbolisteilta vaikutteita, joita hän myöhemmin aikuiseksi kypsyttyään varmasti hyödynsi. Hän oli kyllä sisäistänyt itseensä sen runoilijan elämän ehkä raadollisemman puolen. Oma ura oli ylitse kaiken, se meni perheonnenkin edelle. Mutta ei kai hän olisi muuten elämässä selvinnyt.  

Vielä on jäljellä yllä jo mainitsemani kaksi runoilijaa. Vladimir Vysotskista tulee vähemmän tekstiä, joten käsittelen häntä ensin. Hän oli näyttelijä ja lauluntekijä. Esittäessään kitarallaan säestäen tekstejään Puškinin perintö löysi uudenlaisen polun.  Dmitri Bykov on todennut, että hän oli puhdas neuvostoajan hahmo. Siinä hänen tyylinsä pääsi oikeuksiinsa. Bykov tulkitsee vielä pitemmälle. Hänen mielestään Vysotski tuntui sisäistäneensä oman kutsumuksensa. Itsetuhoinen elämätyyli herkisti luovuuden mutta johti lopulta varhaiseen kuolemaan. Hänen tuotannossaan on pelkkiä helmiä. ”Susijahti” sekä ”Totuus ja valhe” nousevat ensimmäisinä mieleen.

Jevtušenko kuului ns. kuuskytlukulaisiin. Hän toi nuorena lahjakkuutena runouteen ajalleen uusia rohkeita aiheita. Varhaiskauden tuotannosta nousee ensimmäisenä mieleen runo Babyn Jarista (Бабий Яр) vuodelta 1961.  Hän uskalsi nostaa julkisuuteen kipeän aiheen, ei pelännyt virallista tyrmäystä. Hän luotti itseensä, toi itseänsä rohkeasti esille.

Monet kulttuurihenkilöt inhoavat Jevtušenkoa. Se ei liity niinkään runoihin, vaan hänen elämäntyyliinsä. Hän tuntui huumaantuneensa kansainvälisestä suosiosta. Aivan kuin kosiskellen hän jäljitteli länsimaista elämäntapaa. Vanhetessaan hän alkoi näyttää keikarimaiselta. Se tuntui hieman vastenmieliseltä. Myös hänen runoilijan paatoksessaan tuntui joskus olevan tyhjää pintakuorrutusta.

Nuoruudessa hänellä tuntui olevan pakonomainen tarve päästä esille. Hän oli kanssakäymisissä Pasternakin kanssa mutta myöhemmin hän on saattanut korostaa liikaakin tuota suhdetta. Hänet on haudattu Pasternakin viereen. Se on kai ollut hänen oma toiveensa.

Olkoon, miten on. Hän oli runoilijaksi syntynyt ja eli sen mukaisesti. Minua monet hänen runonsa kuitenkin puhuttelevat ja paatoksesta huolimatta häneltä löytyy esityksiinsä karismaa.

Tärkeintä minulle Jevtušenkossa on pari elävää kokemusta. Olen kaksi kertaa saanut osallistua hänen runoiltoihinsa. Ensimmäinen kerta oli 80-luvulla Lahdessa, Paikkana oli jokin lopulta ahtaaksi käynyt pieni tunnelmallinen sali. Olisikohan se ollut jokin vanha teatterirakennus. Jevtušenkon seurana hänen runojaan tulkitsi suomeksi näyttelijä Tarmo Manni. Se oli mieleen jäänyt kokemus. Jevtušenko ja hänen suomalainen tulkitsijansa avasivat runojen maailmaa hartaasti keskittyneen yleisön edessä. Tarmo Manni onnistui kyllä ylittämään tulkinnoissaan hetkittäin itsensä pyrkiessään täyttämään runoilijan perimmäiset toiveet. Jevtušenko seurasi vierestä ja nyökkäili tyytyväisenä. Runot tuntuivat saavan siinä hieman tunkkaiseksi käyneessä salissa aivan uuden sisällön. Esityksistä huokui taiteen teko. Elämän suuret ja ikuiset tunnot siinä nousivat pintaan. Elettiin kuin yhteistä kokemusta. Toinen kerta oli Moskovassa  vuonna 2002. Sali oli Kremlin valtava konserttisali. Vapaita paikkoja toki vielä takaosaan jäi mutta tuhansittain oli väkeä. Taaimmaiset saattoivat seurata runoilijan kasvojen liikkeitä isolta valkokankaalta. Jevtušenko esitti runojaan ilman papereita, kaiken ulkoa muistaen. Kerran tai ehkä pari kertaa hän unohti. Tuli hetken hiljaisuus, kun runoilija hakemalla hakien yritti päästä mukaan sanojen virtaan. Apu löytyi välittömästi yleisön joukosta. Kuorona se alkoi viedä kerrontaa eteenpäin. Ja jälleen runoilija sai otteen runostaan. Tuo runoilijan eläytyminen oli sanoin kuvaamaton kokemus. Sanat soljuivat toinen toisensa perässä. Tunsin salin perältäkin tiivistä yhteyttä yleisöön. Muisti ja esityksen varmuus kertovat siitä, kuinka syvästi runoilija on sisäistänyt omat luomuksensa.

Jevtušenko on etsinyt väyliä oman runoutensa esiintuomiseen myös elokuvan ja rock-musiikin kautta. Elokuva ”Lastentarha” oli kiinnostava kokeilu vuodelta 1983. Elokuva on katsottavissa täällä. Kiinnostava on myös hieman aiemmin tehty kokeilu rock-yhtyeen kanssa. Kyseessä taisi olla eräänlainen rock-ooppera. Hankin siitä aikoinani LP-levyn. Kyseessä on Jevtušenkon runoihin tehtyä musiikkia. Levyllä kuuluu laulusolistin lisäksi runoilijan oma ääni. Limittäin hän lukee runojaan ja yhtye esittää laulujaan. Silloin tällöin olen kaivanut tuon levyn esille ja pannut soimaan.

Pasternak on runoilijana minulle ehkä merkittävin ja läheisin, tosin paljon myös omien elämänvaiheittensa kautta. Kokemukseni Jevtušenkosta puolestaan ovat lisänneet kiinnostusta runolliseen ilmaisuun ja tuoneet ylipäänsä jännitettä runoharrastukseen. Tätä tukevat muutamat omat runoilijatuttavuuteni. Olen saanut olla kanssakäymisissä sekä suomalaisten että ulkomaalaisten runoilijoiden kanssa. Niistä on tullut evästystä ja motivaatiota matkalla runojen maailmaan.

Tutkija Dmitri Bykovia lukiessani tuli vastaan ehkä joillekin itsestään selvä ajatus, että runo pitää sisässään jonkin salaisuuden. Sitä kohti olen pyrkinyt ja merkitysten virrasta olen arjen hetkinä etsinyt runoon kätkeytyvää syvempää oivallusta. Runo on myös uskonasia. Runoilijan persoonallisuus on läsnä runossa, osana kokonaisuutta. On tunnettava luottamusta. Siinä virrassa lähden runon matkaan. Se on tavallaan heittäytymistä. Väkisin ei voi runoa ymmärtää. Toki toisinaan riittää vain runon tuoma tunnelma. Muutamassa sanassa voi olla kaikki mitä tarvitaan.

….

Palaan vielä yllä jo kirjoittamiini asioihin hieman uudesta näkökulmasta.

Sidoin yllä Puškinia ja Vysotskia kuoleman kautta yhteen. Se kertoo yhtäältä Puškinin sukupolvet ylittävästä voimasta. Venäjällä runoilijaksi synnytään. Runoilija on runoilija koko persoonassaan. Siihen liittyvät elämäntavat kaikkinensa. Tätä alkoi kai 1900-luvun vaihde runoudessa korostaa. Mandelštam ei varmasti muuta osannut tehdä kuin olla runoilija. Sama koskee monia muita. Aleksandr Blokin kotimuseosta Pietarista löytää tosin porvarillista henkeä, se voisi käydä virkamiehen kodista. Runoilijan sielua hän ei kuitenkaan sisimmästään pois saanut. Vaikka koti olikin porvarillinen, sielu oli ikuisessa vaelluksessa. Parisuhdekin oli ikuisessa käymistilassa. Myös Arseni Tarkovski muuttaessaan 20-luvulla alle kaksikymppisenä nuorukaisena Moskovaan oli päättänyt ryhtyä pääkaupungissa runoilijaksi. Kaikenlainen dekadenssin henki muut läpikäydyt tyylikokeilut olivat tuolloin kuitenkin jo menneet ohitse ja edessä oli uusia haasteita.

Maalaus Pushkinin kotimuseon seinällä Pietarissa

A.Blokin työpöytä hänen kotimuseossaan, huom. valkoinen mäyräkoira-tuhkakuppi

Puškinin ja Lermontovin elämät päättyivät kaksintaisteluihin. Kuolema loi varsinkin Puškinin hahmoon myyttistä sädekehää. Taistelukumppani lähes demonisoitiin, runoilija oli salajuonen uhri. Siitä lähti vyyhti liikkeelle. Saman ketjun toisessa päässä ollut Vysotski seurasi kuin alitajunnassaan esikuvaansa. Kaksintaistelu ei ollut enää vaihtoehto, löytyi toinen tapa lähteä.  Jevtušenko eli lähes 40 vuotta pitempään, kuoli harvinaista kyllä luonnollisen kuoleman.  Hänen runoilijan hahmostaan muotoutui hiljalleen jonkinlainen keikari.  Saattanee olla ylitulkintaa mutta jokainen valitsee tiensä.

Blok kuoli sairauteen mutta olisi vielä voinut elää, jos olisi saanut hoitoa. Vielä sisällissodasta toipuva kommunistihallinto ei pyyntöihin reagoinut. Mandelštam kiusasi, uhmasi ja ilkkui valtaa. Aivan kuin olisi kerjännyt runoilijan kohtaloa. Ei hän toki sellaista loppua itselleen tosissaan halunnut mutta julmuus on uskomatonta. Siinä kävi sitten kuin kävi. Vankileiri oli armoton. Pasternak sairastui kesken kiusaamisprosessin. 50-luvun lopulla ei enää kehdattu heti vangita. Toimittiin sivistyneemmin. Viralliset tahot valjastettiin kiusaamaan ja painostamaan. Tahtoon se ei pystynyt vaikuttamaan mutta murensi kovia jo kokeneen ruumiin.

Olin vielä opiskelija, kun innostuin Vladimir Majakovskin runoista. Luin häneltä kaiken mahdollisen, ostin Venäjältä divarista myös pioneereille tarkoitetun kirjan, jossa Majakovski esitellään aitona kommunistisena esikuvana. Hänen suuhunsa oli laitettu iskulauseita nuorten elämän oppaaksi.

Hänen runojensa poljento osui ja upposi. Amerikka-runoissa elin mukana. Arvo Turtiaisen suomennos Neuvostopassi-runosta sai minutkin paatokseen mukaan. Byrokraattipilkka osui, nauroin mukana. Ja hassuttelu Krimin uimarannalla tuntui herskyvältä. Parasta ikinä, ajattelin. Kunnes sain kosketuksen hänen todelliseen persoonaansa. Kiinnostus lopahti.

Sergei Jesenin herkkänä maalaispoikana tuntui viattomalta uhrilta.  Neuvostoyhteiskunta avasi hänelle mahdollisuuden toteuttaa runoilijan kutsumustaan, taisi Neuvostoliitosta tullut opettajani julistaa. Tunsin samaistumisen riemua. Suhteessa Isadora Duncanin kanssa koin häivähdyksen tosirakkaudesta. Itsemurha, omalla verellä kirjoitettu jäähyväisruno… Oi, niin romanttisen herkkää ja samalla kauhean surullista. Kyyneleet silmissä elin tuota hetkeä. Tilanteeseeni sain avun. Majakovskin tähti silmissäni nousi, kun hän kuolemaan liittyen osuvasti reagoi Jeseninin läksiäisviestiin: ”Ei elämässä kuolla vaikeaa, vaikeampaa on luoda elämää.” Sittemmin Jesenin-myyttini särkyi, kun tajusin runoilijan pelkäksi juopoksi elostelijaksi.

Kävin syksyllä Pietarissa ja minulla oli mahdollisuus käydä kahdessa teatteriesityksessä, jotka molemmat pohjautuivat Marina Tsvetajevan teoksiin. Tuota ennen en ollut saanut Tsvetajevan runoudesta mitään otetta. Nuo esitykset innoittivat minua siinä määrin, että aloin tutustua uudelleen. Myös elämänvaiheet kävin uudelleen lävitse. Löysin neron, vahvan runoilijan sielun. Tsvetajeva oli omistautunut pienestä pitäen taiteelle. Äärimmäisellä herkkyydellä hän tekee havaintoja ympäristöstään, osoittaen kielen tyylikeinojen monipuolista hallintaa. Sain kuitenkin huomata, että ei minusta enää taida olla tutustumaan syvemmin hänen tuotantoonsa. Se vaatisi paneutumista eikä enää löydy potkua mennä mukaan tuon kaltaiseen maailman havainnointiin. Ehkä päätän, että rupean kuitenkin lukemaan. Soljukoot riimit silmieni edestä ohitseni. Tarttuu mukaani, mitä tarttuu.

Minua on huvittanut, kun usein Suomessa nostetaan tikunnokkaan hänen lesbosuhteensa. Esimerkiksi wikipedian artikkelissakin se pitää mainita, aivan kuin se olisi ansio. Sekö hänestä teki erilaisen runoilijan? Toisaalta aloin miettiä, miksi olen tutustunut Tsvetajevaan niin niukasti. Olisikohan siihen syynä olleet juuri nuo levitetyt mielikuvat. Toisekseen naisrunoilijoihin minun on ollut vaikea samaistua. Se on raadollista huomata. Olen kai kiertänyt kuin kuumaa puuroa.

Anna Ahmatova oli hänen aikalaisensa. Häntä olen lukenut enemmän, mutta olen vieroksunut hänen eräänlaista paatoksellisuutta. Hän liikkui jonkinlaisessa toisessa ulottuvuudessa, joka on varattu runoilijoille. Dmitri Bykov on huomauttanut mielipiteenään vapaasti assosioiden, että pappisseminaarissa opiskellut Iosif Stalin kammoksui Ahmatovan ja Pasternakin kaltaisia ylimaallisia runoilijapersoonallisuuksia kutsuen heitä ”taivaan asukeiksi”. Siksi hän salaa kunnioittaen jätti heidät rauhaan. He saivat elää, vaikka kiusatuiksi joutuivatkin. Toisaalta Mandelštam oli tyyppinä lähinnä karkea röyhkimys. Hän oli kaukana taivaan porteista. Hän jouti mennä.    

Tsvetajeva teki itsemurhan vuonna 1941. Mitä paremmin tunnen hänen runoilijan sieluaan ja tuotannon voimaa, niin ymmärrän, että sotavuosina elämän voima ehtyi.  Hän kai vain romahti. Yksityiskohtia en tunne. Hän vain jätti viestin, ettei jaksa enää. En voi kuitenkaan hyväksyä hänen itsemurhaansa. Hän jätti teini-ikäisen silmätikkunsa - oman rakkaan poikansa - aivan yksin keskelle sotaa. Poika oli lahjakkuus, ehtinyt jo osoittaa taitonsa. Hän joutui kuitenkin sotaan ja menetti taisteluissa henkensä. Vaikeaa oli jo aikuisella tyttärelläkin. Hän joutui vankileirille, josta vapauduttuaan Boris Pasternak oli hänen yksi tukijansa.

Pasternakin hahmo on tullut minulle monella tapaa tutuksi. Hänen määrätietoisuuttaan ihailen. Sen ansiosta hän sai Tohtori Živagon julkaistua. Hän teki ohessa käännöstyötä, venäjänsi kai lähes liukuhihnalta muun muassa Shakespearea ja erilaista lyriikkaa. Hän ansaitsi sen myötä suhteellisen hyvin. Ansaitsemiaan tuloja hän käytti sitten hyväntekoon, auttoi vaikeuksiin joutuneita runoilijoita ja muitakin ihmisiä. Mutta kyllä hänenkin luonteessaan oli raadollinen puolensa. Runoilijan sielussa eli jonkinlainen narsismi, tai ainakin itsekeskeisyys. Se kai oli tuolloin totuttu jo hyväksymään osana runoilijan sielunelämää. Omatunto hänelläkin oli kuitenkin paikallaan, kun kerran muita auttoi.

Tällaista matkaa olen Venäjän runottaren seurassa kulkenut.