Aluevaalit

 

Tänään on Suomen historian ensimmäiset aluevaalit. Olen lähdössä äänestämään. Olo on kieltämättä turhautunut, koska vaikuttamisen mahdollisuuksia ei tunnu olevan. En kuitenkaan luovuta omaa ääntäni muille.  Tässä seuraavassa on hieman aiheeseen liittyvää ja siitä versovaa pohdintaa.

…

Aluksi laitan hieman taustatietoa, jonka pohjana on erään kansanedustajan suullinen Facebook-päivitys.

Virallisesti puhutaan aluevaaleista mutta rinnalla käytetään myös nimitystä maakuntavaalit. On puhuttu myös sote-vaaleista, koska niiden myötä sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät kunnilta alueille.

Vaalien keskeisenä seurauksena tietty osa verokertymästä siirtyy kunnilta alueille. Osan suuruus vaihtelee kunnista riippuen, mutta se saattaa olla jopa kaksi kolmasosaa budjetista. Tuo määrä siirtyy valtion perittäväksi. Kansalaisilta peritään edelleen sama määrä veroja kuin ennenkin (ellei veroastetta muuteta), mutta nyt valtio perii suuremman osan ja kotikunnalle jää vähäisempi osuus. Valtion perimä rahasäkki jaetaan näille 21 ”hyvinvointialueelle”. Sillä niiden on pärjättävä ja järjestettävä nuo sotepalvelut.

Rahasumma on rajallinen, mutta on muistettava, että sitä tule seinästä. Siksi asiat pitää priorisoida, panna tärkeysjärjestykseen. Suomalaisten terveyspalveluihin pitää olla rahaa riittävästi eikä sitä ei saa kuluttaa mihinkään turhaan. Rahat eivät riitä kaikkeen. Siksi ei ole yhdentekevää, ketä valtuustoihin valitaan.

Maakuntavero on yksi malli. Se ei toimisi, koska alueissa on eroja. Valtiolla on iso rooli priorisoinnissa. Eduskunnan päästä maksetaan rahat. On tärkeää, että aluevaltuustoissa on myös kansanedustajia. Esimerkiksi talousvaliokuntakokemuksesta ja ylipäänsä talousosaamisesta on hyötyä. Toisaalta kuntavaltuustoissa vähenee vastuu. On iso riski, että kustannukset karkaavat.

Suomessa väki vanhenee, terveyspalveluiden tarve on lisääntymässä edelleen. Siksi pitää priorisoida. Rahaa ei saisi heittää valtion kassasta kaikkeen mahdolliseen vastuuttomasti.

…

Tätä kirjoitusta mukaillen hillotolppien ja tyhjien lupausten puolesta puhujia ei tarvita. Päätöksiä on tehtävä kansalaisten hyväksi, ei turhiin virkamiespalkkioihin. Äänestäminen kannattaa. Mikään ei muutu, jos muututaan välinpitämättömiksi.

…

Suurin näihin vaaleihin liittyvä uhka on se, että ollaan jälleen kerran luomassa turhia byrokratiahimmeleitä. Ja kansanvaltaa ikään kuin edustavat valtuustot alkavat valitettavasti yhä enemmän muistuttaa entisen Neuvostoliiton korkeinta neuvostoa. Aito kansanvalta hukkuu EU-byrokratiankin myötä virkakoneistojen ohjailuun. Valtuustoista tulee saneluautomaatteja. Nöyrästi vain siunataan byrokratiajärjestelmän luomat ratkaisut. Kun päätöksenteossa ikään kuin kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei esitettyihin ratkaisuihin voi tehdä muutoksia.

Päätökset hyväksytään joko nuijankopautuksella tai kyllä siihen saatetaan järjestellä jotain teatterimaista hymistelyä, että saadaan ulospäin luoduksi illuusiota demokratiasta. Suurin uhka siis on, että byrokratia tekee demokraattisesta kansanvallasta tarpeettoman. Luvassa on lumedemokratiaa.

Näillä mennään, mutta on uskottava kansalaisten mahdollisuuksiin vaikuttaa. Siihen tarvitaan tahdon voimaa ja yhteisyyttä.

…

Tässä yhteydessä tulee mieleen kirja Acemoglun ja Robinsonin kirja (Acemoglu Daron, James A. Robinson: Kapea käytävä. Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Terra Cognita, 2020). Siinä puhutaan demokratian kapeasta käytävästä despoottisen vallan ja anarkian välissä. Se saattaa alkaa käydä aika kapoiseksi poluksi. On huolehdittava, ettei pinnasta tule liian kaltevaa. Kirjan alaotsikossa aprikoidulle vapauden kohtalolle saattaa käydä huonosti.

Yksi kirjasta nouseva teema on ”punaisen kuningattaren” hypoteesi. Sen taustalla on Lewis Carrollin romaani Liisan seikkailut peilimaassa.  Siinä maassa ollaan loputtomassa kilpajuoksussa ja Liisa huomaa yllättyneenä, ettei liikkeestä huolimatta edetä mihinkään. Hirviö nimeltä Leviathan on toinen päähahmo. Se on valtio, joka on kansan voimasta kahlehdittava, ettei despotia pääse syömään yhteistä kansan tahtoa.

”Carrollin romaanissa juokseminen oli täysin tarpeetonta. Yhteiskunnan kamppailussa Leviathania vastaan niin ei ole. Jos yhteiskunta hellittää eikä juokse riittävän nopeasti pysyäkseen valtion kasvavan vallan rinnalla, kahlehdittu Leviathan voi nopeasti muuttua despoottiseksi. Yhteiskunnan kilpailun on pidettävä Leviathan kurissa, ja mitä vahvempi ja kyvykkäämpi Leviathan on, sitä vahvemmaksi ja valppaammaksi yhteiskunnan on tultava.” (s. 60.)

”Ihmisen edistys ja vapaus tarvitsevat punaista kuningatarta. Punainen kuningatar itse heiluttaa usein valtion ja yhteiskunnan vallan tasapainoa, kun osapuolet vuorotellen kirivät toistensa edelle.” (s. 61.)

Punaisen kuningattaren vaikutus tarkoittaa yhteiskunnan kykyä haastaa, rajoittaa ja valvoa valtiota ja poliittisia eliittejä. Sitä varten tarvitaan normeja, jotka auttavat yhteiskuntaa järjestäytymään, osallistumaan politiikkaan ja tarpeen vaatiessa kapinoimaan valtiota ja eliittejä vastaan. Valtion oma kapasiteetti on yhtä tärkeä, kunhan yhteiskunnalla on vastaava kyky säädellä sitä. (s. 173.)

On kyse vuorovaikutuksesta. ”Normien vankila on avattava sekä vapauden olosuhteiden luomiseksi että yhteiskunnan poliittisen toiminnan esteiden poistamiseksi” (174). Kahlehditusta Leviathanista ja sen voimasta on historiassa syntynyt taloudellisia kannustimia, jotka ovat vapauttaneet vaurautta edistäviä voimia (s. 179).

Punaisen kuningattaren voima tuo yhteiskuntaan käyttövoimaa. Sen vaikutus syntyy ”yhteiskunnan halusta valvoa valtiota tehokkaammin ja suojata itsensä paremmin yhä kyvykkäämmältä valtiolta ja vaativimmilta poliittisilta eliiteiltä” (390). Punaisen kuningattaren vaikutus on siis kansanvaltaa. Despoottiset voimat eivät pääse kirimään sen rinnalta kansalta karkuun. Leviathan on pidettävä kahleissa, demokratian kapeaa käytävää ei saa päästää kallistumaan.

…

Nyt aluevaalien myötä meneillään oleva muutos aiheuttanee uusia menoja, kuten byrokratiaa ja puoluetukia. Suurin uhka on, että aluevaltuustoihin valittavilla ei ole itsenäistä päätäntävaltaa. On kuitenkin estettävä kehitys, jossa valtuustoista tulee vain pelkkiä leimasimia. Byrokratian ja myös valtamedian vallan edessä joutuu helposti hiljennetyksi, mutta yhtä kaikki on uskallettava nostaa esille olennaisia asioita. Tervettä järkeä tarvitaan rohkeuden ohessa.

Uudistus on monien mielestä turha, mutta äänestämättä jättäminen ei byrokratiaan tuhlattavia menoja ainakaan vähennä.

Susia ja ihmisiä

Tässä ulostulossani käsittelen kahta eri asiaa, joita yhdistää otsikossa mainittu ”susi”. Kyse on luonnonsuojelusta, mutta todettava on heti, että luontoon minulla on ulkokohtainen suhde. Se on minulle siis lähinnä ihailun kohde, paikka virkistäytyä. Pysyttäydyn kuitenkin luonnon pariin mennäkseni kaupungin lähistöllä. Metsästystäkin – varsinaisesti susien kaatolupia – käsittelen, mutta siitä keskusteltaessa olen vain pelkkä mitään tietämätön kuuntelija.

Yksi näkökulma jutussani liittyy siihen, että on ilmestynyt huolestuneita viestejä siitä, kuinka sudet ovat tulleet vaarallisen lähelle ihmisasutusta ja saaneet aikaan paitsi pelkoa myös ikävää jälkeä. Keskustelua susien kaatolupien lisäämisestä on nostettu jopa Suomen eduskunnassa.

 

”Susi tulee” on tuttu iskulause ympäri maailman. Turhien uhkakuvien luominen on haitaksi siinä vaiheessa, kun uhkasta tuleekin todellinen. Nytkin susien tuhoista kärsineiden maaseudun ihmisten hätähuutojen vastapainona sosiaalisessa mediassa asian esille nostaminen on saanut osakseen naurua ja pilkkaa. Ollaan tilanteessa, että asiaan saatetaan puuttua liian myöhään.

Menen kuitenkin tässä vaiheessa alussa lupaamaani toiseen asiaan, jossa susikannan leviäminen nähdään myönteisenä ilmiönä, osana luonnon monimuotoisuutta. Nyt liikutaan kyllä kaukana Suomesta, mutta oman planeettamme tulevaisuus tekee asian meille yhteiseksi.

David Attenborough on BBC:n Avara Luonto tv-dokumentteja katsoneille tuttu nimi. 94-vuotias mies on jättänyt meille kirjallisen testamenttinsa, jossa hän vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Kyseessä on teos, joka herättää ajattelemisen aihetta meille jokaiselle:

David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta. Suomentanut Ilkka Rekiaro. WSOY, 2020, 286 s. (https://www.wsoy.fi/kirja/yksi-elama-yksi-planeetta/9789510456583 )

Kyseessä on rakastetun luontodokumentaristin vetoomus planeettamme puolesta. Teos tutkailee ekologista kehitystä viime vuosisadan aikana ja tekijä vaatii kiireisiä toimia, jotta tuhon suunta voidaan kääntää. Hän puhuu villiinnyttämisestä ja luonnon moninaisuuden palauttamisesta, tavoitteena pelastaa maapallo. Keskeinen käsite on biodiversiteetti, joka määritellään kirjassa seuraavasti:

Näin kustantajan verkkosivulla kiteytetään kirjan ydinsanoma: ”Yksi elämä, yksi planeetta on aikamme tunnetuimman luonnontieteilijän Sir David Attenborough’n näkemys viisaamman tulevaisuuden turvaamiseksi, yhdessä luonnon kanssa.” Teokseen liittyy dokumenttielokuva A Life on Our Planet, jonka videoesittely on nähtävissä täällä.

 Attenborough tuo petonisäkkäiden palautuksesta esimerkkinä Yellowstonen kansallispuiston tapahtumat sen jälkeen, kun sinne palautettiin susia vuonna 1995. Puistossa oleilleet vapitilaumat  pelästyivät susia. Sen johdosta ne alkoivat vaihtaa useammin paikkaa. Siitä seurasi, että puut alkoivat kasvaa siinä määrin, että kuuden vuoden kuluttua ne varjostivat rantavettä, mikä puolestaan tarjosi kaloille suojaisan kokoontumispaikan. Laaksoihin ja niiden laitamille nousi haapa-, paju- ja jättipoppelitiheikköjä. Eläinkunta elpyi:

Metsälintujen, majavien ja biisonien populaatiot kasvoivat. Sudet saalistivat myös kojootteja, joten jänis- ja hiiripopulaatiot elpyivät ja ketut, kärpät ja haukat runsastuivat. Jopa karhukanta kasvoi, koska karhut pääsivät susien kaatamien eläinten haaskoille. Syksyllä karhut söivät marjoja puista ja pensaista, jotka eivät olisi muuten tuottaneet hedelmää. (s. 198)

Attenboroughin päätelmä on, että ”jos Yellowstonen kaltaisessa luonnossa halutaan edistää biodiversiteettiä ja ottaa talteen hiiltä, ekosysteemiin on lisättävä susia”. Kirjassa esitetään , että tuosta kokeilusta otetaan myös Euroopassa oppia. Metsän uudelleenkasvusta lähdetään liikkeelle. Toiveena olisi, että ne olisivat mahdollisimman monimuotoisia ja sitoisivat mahdollisimman paljon hiiltä. Luonnon villiintyminen on hänen mukaansa käytännöllinen vaihtoehto niille, ”jotka ymmärtävät luonnon todellisen arvin ja sen vaikutuksen vakauteen ja hyvinvointiin” (s. 201) .

Toisena esimerkkinä Attenborough tuo Costa Rican puiden istutusprojektin. Maan viranomaiset huolestuivat siitä , että metsien hävityksen johdosta ja päättivät ryhtyä toimiin. Maanomistajille tarjottiin avustuksia kotoperäisten puiden istutukseen. Projektin myötä metsät ovat alueella elpyneet ja nyt kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua ne peittävät jo puolet valtion maa-alueesta. ”Nykyisin maan luonnonvaraisten alueiden osuus kansantulosta on merkittävä ja niillä on keskeinen rooli kansallisessa identiteetissä” (s. 201). Tekijä toivoo, että sama saavutettaisiin globaalissa mittakaavassa. Tutkimuksen mukaan ”metsien palautus voisi teoriassa sitoa jopa kaksi kolmannesta aiheuttamistamme ilmakehän päästöistä”. Näin tekijä kiteyttää:

”Maa-alueiden villiinnytys on ulottuvillamme ja se on kiistattoman arvokas asia. Jos loisimme   villiä luontoa eri puolille maailmaa, biodiversiteetti elpyisi ja tekisi sen, mihin se parhaiten pystyy: vakauttaisi planeetan.” (201)

 Attenboroughin kirja vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Hän esittää raakaa faktaa maapallomme luonnon kehityksestä viime vuosisadan aikana. Hän vetoaa, että ryhdyttäisiin vakaviin toimiin alkuperäisen luonnon säilyttämiseksi ja palauttamiseksi. Hän antaa myös esimerkkejä, miten ihmisten toimin on päästy suotuisaan kehitykseen. Näin ollen kyseessä ei ole mikään maailmanlopun viesti.

Tuonkaltaisten viestien opetukset ovat varmasti myös globaalisti ajattelevien eurooppalaisten vaikuttajien mielissä, mikä on sinällään hieno asia. En kuitenkaan monien muiden kanssa pidä siitä paniikkimielialasta, joka on päässyt jossain määrin vallalle ja herättää samalla nuorissa turhaa tervettä elämää ja kehitystä vahingoittavaa ahdistusta.

Vaikka monien mielestä tämä voi ehkä tuntua liioittelulta, on aiheellista kysyä, uhrataanko Suomi keskisen ja eteläisen Euroopan edessä tuonkaltaisia tavoitteita täyttämään. Kehitystä kyllä ohjataan siihen suuntaan, että varsinkin syrjäseuduilla asuminen tulee Suomessa lähes mahdottomaksi. Osasta aluettamme uhkaa muuttua luonnonsuojelureservaatiksi. Kun hieman googlaa, niin havaitsee, että tästä uhasta on kirjoitettu jo vuosia sitten.

Kirjoitukseni on lähinnä ihmettelyä ja epätietoisuutta. Kummastelen ja kyselen, mihin tätä Suomeamme ollaan viemässä. Tuo luonnon villiinnyttäminen on vain yksi osanen ihmettelyäni. En tiedä mitään hallituksen tai EU-tason tavoitteista ja pyrkimyksistä. Kun Neste päätti investoida uuden jalostamon Hollantiin, niin siinä yhteydessä pääministerimme heitti salaperäiseltä tuntuvan käsitteen ”vihreä siirtymä”, jonka todellinen sisältö on arvoitus.

Halusin kirjoittaa aiheesta jo siinä vaiheessa, kun tuon Attenboroughin kirjan lukaisin, mutta asia jäi pöydälle. Nyt on viime aikoina tullut esiin uutisia susien tuhotöistä ja myös tuttavapiiristäni on noussut esille huolta herättäviä viestejä. Eräs näkemäni video kauhistuttaa: pihapiiriin sijoitettu riistakamera näyttää, kun vierailulle tullut susi tekee häntäänsä heiluttavasta koirasta selvää jälkeä. Etelä-Pohjanmaalta ja muualtakin Länsi-Suomesta on hälyttäviä viestejä ollut susien tunkeutumisesta ihmisten elinalueelle. Pohjois-Karjalassa on lampaiden kasvattaja joutunut vakaviin ongelmiin, kun sudet eivät piittaa niille asetetuista esteistä ja ovat onnistuneet saamaan tuhoa aikaan. Ja aivan tuoreeltaan on tehty myös eduskunnassa aloite, jossa vaaditaan susikannan kannanhoidollisia kaatolupia. Siitä laitoin juttuni alkuun linkin.

Virallisesti asiasta vaietaan ja sosiaalisessa mediassa tietyt piirit vähättelevät ongelmaa, mikä hämmentää ja suututtaakin. Uhista pitäisi keskustella avoimesti ja ottaa huomioon niiden ihmisten huoli jotka tuon uhan kanssa joutuvat konkreettisesti elämään päivittäin. Heidän elinkeinonsa ja myös turvallinen perhe-elämä saattavat olla vaarassa.

Opetusministerimme käytti kerran yleisradion keskustelussa ilmaisua ”paskapuhetta”. Se oli heitto Jussi Halla-aholle. Ei siitä nyt sen enempää, mutta jokainen voi palauttaa muistiinsa, missä yhteydessä tuo kommentti heitettiin. Tuolloisella perussuomalaisten puheenjohtajalla oli aito huoli.

Suomen hallituksessa on siis pyrkimyksiä, joista emme ihan konkreettisesti tiedä. En itse rupea silmiäni kiusaamaan lukeakseni hallituksen ohjelmia ja tavoitteita, josko sieltä tulisi jotain selvemmin esille. Mutta kyllä huolta yritetään kantaa. Tässä eräs esimerkki eduskunnasta. Kansanedustaja kaipaa keskusteluun tervettä kriittisyyttä ja maalaisjärkeä. Hän pelkää, että Suomesta ollaan tekemässä ”EU:n viheralue”.

Eräs kaverini esittämä kommentti on selkeä. Suomessa on pitkän ajan kuluessa onnistuttu karkottamaan susi kauemmas asuma-alueelta. Sekä ihmiset että sudet ovat ottaneet haltuunsa omat reviirinsä. Kantaa on pyritty hoitamaan ja ihmisten turvallista elämää suojelemaan. Nyt tuo työ ikään kuin haluttaisiin vesittää. Menneiden sukupolviemme työtä ja kansanviisautta ei pitäisi vähätellä sinisilmäisen maailmanhalailun vuoksi. Suomalaiset ovat vuosisatoja oppineet elämään yhdessä villin luonnon kanssa. Se on viisautta. Tyhmentymiskehitystä ei saa päästää valloilleen.

Keskieurooppalaisessa perinteessä (kuten Grimmin veljesten sadussa Hannu ja Kerttu) metsä on pelottava asia, siellä vaanii todellisia uhkia. Suomalaisessa perinteessä metsä on pyhä paikka, sitä kunnioitetaan mutta myös hallitaan.

Muutama sananen myös metsänhoidosta. Olen samaa mieltä siitä, että avohakkuissa on menty liiallissuuksiin, Siitä on minunkin silmiini tullut ikäviä esimerkkejä. Mutta kyllä suomalaisessa metsänhoitotaloudessa hallitaan myös toisenlainen käytäntö. Taito on hallussa. Tämä koskee myös metsäpalojen ennakointia. On osattu ennakolta varautua, ja palot saadaan hallintaan paljon paremmin kuin muualla maailmassa.

Kun edellinen USA:n presidentti Donald Trump kehui Suomessa käydessään suomalaista metsänhoitoa. Suomessa pätevätkin ihmiset muuttuivat ”hörhöiksi” ja alkoivat nauraa retostelemaan typerillä ”haravajutuilla”. Oltiin sokeina mukana globaalissa agendassa. Trump haluttiin asiassa kuin asiassa saattaa huonoon valoon. Kansa naureskeli mukana ja globaali eliitti pääsi tavoitteeseensa. Tuolloin Suomen olisi pitänyt ruveta kylmän viileästi markkinoimaan Yhdysvalloissa oma metsänhoitotaitoamme ja metsänhoitokoneita. Näin olisi Suomen kauppatase tykännyt.

Virallisesti vedotaan Euroopan unionin vastuulliseen toimintaan. Toisaalta päätöksenteko on siirtymässä yhä enemmän pois Suomesta, keskittymässä globaalien toimijoiden käsiin. Mihin on unohtunut subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate, jota vielä reilut perikymmentä vuotta sitten EU:sta puhuttaessa innolla hehkutettiin.  Kammottavana esimerkkinä kierosta päätöksenteosta ovat valkoposkihanhet. Tuhojen aiheuttamia tukia saa byrokratian rattaissa yrittää anella. Kaasutykit saavat laulaa. Viittaan Kouvolan Sanomien kirjoitukseen 16.9.2021, jossa kerrotaan, kun maanviljelijä on saanut viranomaisilta luvan hätistää hänen elinkeinoaan kiusaavia hanhia.

Päätän kirjoitukseni tähän. Susista ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä päädyin byrokratian valtaan. Näin tällä kertaa. 

...

Päivitys 2.11.2021

Eilen pian juttuni julkaisun jälkeen näin uutisen, jonka mukaan hallitus kaavailee suden kannanhoidollisia kaatolupia 20 kappaletta. Se on sinällään positiivinen asia. Vainusin kuitenkin uutisesta anteeksipyytelevän selittelyn makua. Olisiko niin, että oltaisiin päätymässä kompromissiratkaisuun, koska osassa hallituspuolueita ollaan kaatoja vastaan? Kyseessä on siis vasta ministeriön esitys. Odotellaan lopullista päätöstä. Tässä se osa teksti-TV:n uutisesta, joka saa mietteisiin:

”Ministeriön mukaan metsästyksen avulla pyritään vähentämään susikantaan liittyviä sosiaalisia konflikteja ja edistämään suden hyväksyttävyyttä niin, että suden suojelutaso voidaan turvata.

EU:n luontodirektiivin mukaan susi on Suomessa poronhoitoalueen ulkopuolella tiukasti suojeltu laji, mutta tästä voidaan poiketa, jos metsästykselle asetetaan selkeä tavoite ja osoitetaan, ettei muuta tyydyttävää ratkaisua ole.”

…

Kun piikki toi narkolepsian – ajankuvaa rokotusten kääntöpuolelta

 

Päivi Ketolainen, Piikki. Pro Bono kustannus 2021, 228 s.

…

Päivi Ketolaisen kirja ei liity koronarokotuksiin eikä ylipäänsä Covid-19 -pandemiaan, mutta kyllä se sitä koskettavasti pohjustaa. Se raportoi niitä prosesseja ja tuntemuksia, jotka lähtivät alkuun reilun kymmenen vuoden takaisesta sikainfluenssapandemiasta ja sitä varten kehitetystä Pandemrix-rokotteesta. Kirja on kertomus lasten ja nuorten kokemista vakavista rokotehaitoista, kun harmittoman rokotuksen jälkeen elämään arkeen aivan yllättäen putkahtaa ikuinen seuralainen. Suunnitelmat menevät uusiksi, kun joko oma tai oman rakkaan lapsen terveys alkaa yllättävästi reagoimaan. Koskettavaksi asian tekee myös se, että kirjan tekijällä on asiaan omakohtaisia kokemuksia. Hän käsittelee kuitenkin asiaa laajemmin tuoden esille rokotteesta kärsimään joutuneiden elämäntarinoita. Narkolepsia tulee tutuksi kaikkine oheisine häiriöineen.

Sikainfluenssan tarina itsessään on suhteellisen lyhyt. Sen sijaan siitä aiheutuvia jälkiseuraamuksia joutuvat monet kantamaan loppuelämänsä. Rokotehaitoista kärsivien elämäntarina jatkuu edelleen. On tärkeää pitää asiaa esillä. Virheitä ei pitäisi toistaa.

Päivi Ketolainen esittelee kirjaansa ja kertoo omista näkemyksistään muutamilla YouTube-videoilla: täällä, täällä ja täällä. Toisessa noista hän muun muassa kritisoi päätöstä antaa koronarokotteita lapsille. Kolmas juttu on Finnradion haastattelu.  Käytännöt koronarokotteessa ja sikainfluenssarokotteessa poikkeavat mm. siinä, että toisessa rokotukset aloitettiin lapsista, toisessa vanhuksista. Covid-käytännön Ketolainen näkee hyvänä: ikään kuin jostakin olisi otettu opiksi. Lapsille koronarokotteesta voi olla arvaamattomia seurauksia, mikä on monissa maissa otettu huomioon.

Sikainfluenssan ohessa Ketolainen nostaa esille myös toisen rokotuskampanjan, joka alkoi vuonna 2013. Kyseessä oli niin sanottu ”tyttöjen juttu” – HPV-rokotukset, sukupuoliteitse tarttuvaa papilloomavirusta vastaan. Tuolloin uhkana oli kohdunkaulansyöpä, joka on Suomessa seulontojen ansiosta kai suhteellisen harvinainen. Sekin on aiheuttanut vakavia terveyshaittoja. Ketolainen tuo siitä kaksi esimerkkitapausta. Kuinka paljon HPV on aiheuttanut haittoja, on Ketolaisen mukaan mahdotonta sanoa. Nuo kaksi kirjan tapausta kyllä itsessään järkyttävät. Kampanja kuitenkin jatkuu edelleen eivätkä viranomaiset katso rokotusten aiheuttavan haittoja. Viime vuodesta lähtien HPV-rokotetta on alettu jakaa myös pojille. Maallikko-tumpelona tulee mieleen, liekö siihen syynä yleinen sukupuolineutraali ilmapiiri.

Ennen kirjan tarkempaa käsittelyä nostaisin esille muutamia seikkoja, jotka eivät välttämättä liity kirjan sisältöön. Kun rokotteen haitoista puhutaan tai esitetään kritiikkiä (esim. suunnitteilla olevasta ”rokotepassista”), niin heti eräillä tahoilla leimakirves heilahtaa. Rakkaassa Suomessamme ollaan absurdissa tilanteessa, kun ihmiset katsovat parhaaksi vaieta, etteivät joudu ongelmiin esimerkiksi työpaikoillaan. Kirjan tekijä haluaa itse kaiken varalta korostaa, että hän ei ole rokotevastainen. En ole minäkään. Se ei kuitenkaan estä käsittelemättä näitä asioita kriittisesti.  Minua asia kiinnostaa ensiksikin, koska itselläni on elämänurallani ollut uniongelmia, ei toki narkolepsiaa. Sekin tekee uteliaaksi, koska rokotehaitoista halutaan ilmiselvästi valtamediassa ja -politiikassa vaieta. Kyllä haitoista on puhuttava avoimesti ja julkisesti. Virallisten tahojen salailumentaliteetti on inhottavaa.

Olen vahvasti samaa mieltä kuin kirjan tekijä sen suhteen, että jos valtio on järjestänyt rokotuskampanjan ja sen virastot hehkuttavat rokotusten puolesta, niin kyllä valtion on myös tutkittava mahdollisimman tarkkaan kaikki ilmenevät haitat ja sairastumiset ja korvattava ne täysimääräisesti, vaikkei rahalla voi terveyttä ja omia elämänunelmia korvatakaan. Nyt viranomaiset ovat ikään kuin ajautuneet puolustamaan omaa kunniaansa, vähätellen sen myötä itse ongelmia – ehkä huomaamattakin. Narkolepsiaan sairastuneiden korvauksia pantiin hoitamaan eri vakuutusyhtiöiden pooli. Ja niinhän siinä on käynyt, että se pyrkii korvaamaan elinikäisistä haitoista mahdollisimman vähän. Tämähän on ylipäänsä vakuutusyhtiöiden tapa.

Finnradion haastattelussa toimittaja Marcos Kuusjärvi kysyy kirjan vastaanotosta. Ketolainen ilmaisee pettymyksensä. Media on jäänyt poteroonsa, hänen toivomaansa julkisuutta ei asialle ole tullut. Ketolainen on kirjassaan varsin avomielinen ja vilpitön. Hän olisi senkin kautta halunnut vapauttaa keskustelua, poistaa kyräilyn. Siinä ei tunnuta onnistuneen. Ihmisiä joko leimataan tai ongelmia vähätellään. Median edustajat eivät uskalla nousta valtavirtaa vastaan.

Osaltaan tilanteeseen on tietysti vaikuttanut sosiaalinen media. Pelätään yhtyä erilaisiin ”laulukuoroihin”. Vapaa sana kirvoittaa kärjistämään, ja asettumaan vastakkain, syvää vastuuta hetkittäisistä heitoista ei kommentoijilla tunnu kehittyvän. On siis valittaen todettava, että syitä on niin sysissä kuin sepissäkin. Mutta olen joka tapauksessa vahvasti sitä mieltä, että valtamedian ja päätöksentekijöiden pitäisi kyetä tarkastelemaan ongelmia vastakkainasettelun sijaan ulkopuolelta ja analyyttisesti.

Yhtä kaikki, kauhistelen vielä sitä, mihin yhteiskuntamme on nimittelykiimassaan mennyt. Ketolainen toteaa haastattelussa, että sanomastaan on käsittämättömästi kaivettu jopa natsiaatetta. Millä perusteella häntä ollaan rinnastamassa joukkomurhaajiin?  Se on toki ääriesimerkki. Itse en pidä myöskään kaikenlaisista salaliittoteorioista enkä ”foliohattusyytöksistä”. Tuohon viimeksi mainittuun taisi eduskunnassa sortua jopa ministeritason henkilö keskusteltaessa rokotepassin ongelmista.

…

Kirjan varsinainen sisältö saa lähtölaukauksensa siitä, kun meksikolaisesta kylästä löydettiin sikainfluenssaa ja sitä varten luotiin pikaisesti rokote. Huhtikuussa 2009 tauti alkoi levitä maailmalle pikavauhtia. Maailman terveysjärjestö WHO oli valppaana ja julisti pandemiauhan. Suomalaiset tutkijat ja kansanedustajat kokoontuivat kesäkuussa. Tuolloin tautitapauksia oli löytynyt 26000. Suomessa oli löydetty neljä tapausta, kirjan tekijän sanoin ”matkatuliaisina”.

Kesäkuussa 2009 WHO julisti sikainfluenssan virallisesti pandemiaksi. Tautitapauksia oli yllä mainittu määrä, mutta ne olivat pääosin lieviä. Pandemian uskottiin olevan parissa vuodessa ohitse. Suomeen hankittiin rokotetta ilman kilpailutusta kalliilla hinnalla. Valmistajilleen se oli riskitön bisnes, tosiasiassa siis kultakaivos. Lokakuussa päästiin jo rokottamaan ja pian ihmiset jonottivat piikkiä. Tavoitteena oli saada koko kansakunta rokotettua. Rokotukset aloitettiin lapsista, mikä siis on osoittautunut virheeksi. Kirjan tekijä toteaa, että ”THL lietsoi tautipelkoa” ja samalla kehui rokotetta turvalliseksi. Rokotehaittoja alkoi kuitenkin tulla jo pian, virallisesti vuoden 2010 alkupuolella.

Mediakin rummutti pandemiaa ja rokotusten tärkeyttä. Vuoden 2010 lopulla alkoi kuitenkin jo näkyä, että pandemia hiipuu. Suomessa Pandemrix-rokotteita jäi 1,7 miljoonaa annosta THL:n varastoihin, samoin terveysasemilla ja sairaaloissa oli puolisen miljoonaa käyttämätöntä annosta. Niiden hävittäminen toi lisäkustannuksia. Kuten Ketolainen luonnehtii, oli ammuttu tykillä kärpästä.

Kevättalvella 2011 kesken perheen perinteisen retken Ketolaisen pojalle ilmestyi yllättäen vakavia oireita. Oli yli vuosi rokotteen ottamisesta.  Perheessä oli pohdittu, kannattaako se ottaa. Pojalle piikki annettiin. Uniongelmien ilmestyttyä päätöstä oli myöhäistä katua. Se oli sitten menoa. Haluttiin tehdä kaikki terveyden eteen.

Tekijän perheen omakohtaiset kokemukset ovat toki vain osanen kirjaa, mutta äidin ja isän taistelu oman poikansa puolesta tuo kirjaan koskettavuuden. Pyyteetön pyrkimys pojan terveyden puolesta käy kyllä ilmi joka hetkestä, jokaisesta kirjan rivistä. Ei jäädä toivomaan viranomaisten heräämistä vaan etsitään itse kysellen ja hapuillenkin uusia keinoja, uusinta tutkimustietoa, ongelmiin avoimesti suhtautuvia asiantuntijoita. Henkiset ja valitettavasti fyysisetkin iskut eivät ole hänelle edes hidaste vaan lapsen eteen on kaikki mahdollinen tehtävä.

Neurologi Markku Partinen Helsingin uniklinikalta oli se tutkija, joka antoi Ketolaisen perheelle toivoa.  Hän on tehnyt alallaan uraa uurtavaa työtä. Ketolaisen perheessä saatiin hänen tutkimuksistaan tietoa satunnaisesti, kun joku antoi vinkin erään aikakauslehden asiaa käsittelevästä artikkelista.

Kirjassa kuvataan myös muita tapauksia, joissa elämän haasteet tuovat draamaa ja hämmentävää kosketuspintaa. Nuo rokotushaitoja osakseen saaneet nuoret ja heidän läheisensä toimivat määrätietoisesti. He ovat joutuneet kamppailemaan elämässään tilanteessa, jossa julkisuus ei ole antanut heidän ongelmilleen tilaa.  Viranomaiset ovat saattaneet niitä jopa vähätellä. Kirjaa tulee lukeneeksi lähes kuin dekkaria, jännityksellä odottaen tulevia tapahtumia.

Kun rokotehaittoja alkoi nousta enemmän ilmi, onnistuttiin perustamaan vertaistukiryhmiä. Se oli eräänlainen käänne. Niin voitiin kannustaa avuttomuuden rajoilla ponnistelevia perheitä ja nuoria pääsemään elämän arjessa eteenpäin. Toisten kokemuksista ja ongelmista saatiin itse voimaa jatkaa. Tunnelin päähän toivottiin löytyvän valoa.

Kun sitten valtio tavallaan pesi kätensä ja vakuutusyhtiöiden pooli alkoi järjestää kärsineille korvauksia, oltiin valveilla ja kyettiin edes jotenkin puolustamaan omia täysin oikeutettuja vaatimuksia. Käsittämätöntä millaisella hehkutuksella selkeistä faktoista piittaamatta viranomaiset ovat runnoneet asioita eteenpäin.

…

Otan esille muutamia minua hämmentäviä seikkoja. Aluksi puutun tuohon valtion viranomaisten ja päättäjien rooliin. Valtion osana oli olla jonkinlainen perälauta. Se ei ollut riippumaton toimija, ja tuohon perälauta-sanaan pitäisi liittää sana ”olevinaan”. Toimittiin suurten rokotteita valmistavien yritysten ehdoilla. Puolueetonta tutkimusta rokotteiden haitoista oli mahdotonta tehdä, kun samat henkilöt istuivat milloin yhtiöiden johdossa tai palveluksessa, milloin valtion tutkimuslaitoksissa. Piiri pieni pyöri. Valtio lupasi kyllä korvata vahingot, mikäli niitä korvauksia ei muuten saada. Kirjan mukaan ne olivat tyhjiä lupauksia.  Poliitikoista siinä yhteydessä mainitaan peruspalveluministeri Paula Risikko. Hän lupaili kyllä, mutta loppujen lopuksi pesi asiasta kätensä. Kattavaa lakia korvauksista ei ole saatu aikaiseksi.

Eduskuntakin saa sapiskaa. Vuonna 2009 se päätti vapauttaa rokoteyritykset vastuusta. Sama tapahtui koronarokotteen tullessa markkinoille. Kun sitten reilun kymmenen vuoden kuluttua maailmalle iski Covid-19 -pandemia, mitään ei ollut menneestä opittu. Suunnattomia rahavirtoja on tuhlattu yritysten kassaan. Niiden liiketoiminta on täysin riskitöntä. Piikki on ollut auki. Ketolainen toteaakin, että mitään eivät päättäjät ole oppineet kymmenen vuoden takaisesta. Ja kansalaisten terveyttä valtio ei ole kyennyt takaamaan.

Nuo ”tyttöjen jutun” eli kohdunkaulan estoon tarkoitetun HPV-rokotteen haitat herättävät myös ihmetykseni. Se prosessi jatkuu aivan kuin ongelmia ei olisikaan. Siitä olen yllä jo maininnut enkä käsittele sitä enempää.

Kirjassa on monta surullista lohdutonta ja myös kannustavaa tarinaa. Viimeksi mainitulla tarkoitan, kuinka monet nuoret ovat jaksaneet taistella sairautensa kanssa epävarmoista näkymistä huolimatta. Esimerkiksi ne kaksi nuorta naista, jotka ovat joutuneet HPV-rokotteen uhreiksi.

Lasten koulunkäynnin ja opiskelun ongelmat kertovat kärsivällisyydestä, sitkeydestä. On jouduttu etenemään hitaasti, pienin askelin. Vanhemmat ja muut ulkopuoliset tukijat ansaitsevat myös kunnioituksen. On niitä, joilla tauti on puhjennut täysi-iän kynnyksellä. Sinisilmäisesti on menty rokotusjonoon ja sieltä on sitten viiveellä saatu tuliaisena vakava sairaus, minkä myötä ovat kaikki tulevaisuuden suunnitelmat parisuhde mukaan lukien romahtaneet. Elämää on täytynyt alkaa rakentaa täysin nollasta, vastassa ajoittain kylmän kalseasti suhtautuva virkavalta ja julkinen terveydenhuolto.

Kerron tässä yhteydessä erikseen erään nuoren miehen tarinan. Hän ei ole menettänyt uskoaan, vaan on löytänyt oman tiensä, vaikka umpikujaan välillä joutuikin. Tammikuussa 2010 hän oli 16-vuotias ammattikoululainen, joka otti rokotuksen julkisen painostuksen myötä. Alkuaan hän oli päätöstä kovasti empinyt.  Mutta hän taipui, kun ”media rummutti sikainfluenssan vaaroja” ja ihmiset ympäri Suomea jonottivat rokotetta. Piikin jälkeen alkoi tulla uupumuksen oireita, outoja väsymyskohtauksia, oppitunnilla nukahtelua. Ja väsymyskohtaukset vain lisääntyivät. Hänen tähtäimessään oli tulla isän perheyrityksen jatkaja. Kesällä ja syksyllä hänen tilanteensa paheni. Hän alkoi tutkia itsenäisesti asioita. Kun lisäksi jalatkin menivät välillä yhtäkkisesti alta, hän alkoi vahvasti aavistella narkolepsiaa, sillä sen oli todettu liittyvän sairauteen. Kun samanaikaisesti myös uutisissa kerrottiin narkolepsian olevan lisääntymässä, hän päätti mennä terveyskeskukseen selvittämään oloaan. 

”Lääkäri kuitenkin vastasi, että kuules poika. Narkolepsia on niin harvinainen tauti, ettei se voi sinulla olla. Hän lisäsi vielä, ettei pitäisi uskoa kaikkea, mitä netistä löytää.” s. 116

Lääkärin asenne jäi vaivaamaan ja nuorukainen hakeutui erikoislääkärin vastaanotolle, joka otti epäilyn tosissaan. Tuolloin nuorukainen oli 18-vuotias.

Elämä oli taistelua. Autokoulun teoriatunneilla hän nukkui, ratissa hän pysyi hereillä, koska ajaminen oli aktiivista toimintaa. Armeijaan hän meni, mutta se oli rankka kokemus. Oireet pahenivat. Hän keksi keinoja, miten pysyä hereillä. Yksi niistä oli kivun tuottaminen. Hän nipisteli itsensä mustelmille. Armeijan jälkeen hän hakeutui unitutkimuksiin. Diagnoosi vahvistettiin testeillä. Kyseessä oli narkolepsia-katapleksia. Onneksi hänen virallisista terveystiedoista löytyi merkintä oireista alle kaksi vuotta sikainfluenssarokotuksen jälkeen. Sen ansiosta hän oli oikeutettu vakuutuspoolin maksamiin korvauksiin. Hän sai kertakorvauksena hieman yli 20 000 euroa koko elämää rajoittavasta vammasta. Myöhemmin hänelle alettiin maksaa myös ansionmenetyskorvausta, mutta sen haun yhteydessä piti jo käydä kovaa taistelua byrokratian kiemuroissa. Korvaus oli niukempi, mitä odotettiin. Siinä vaiheessa 8-tuntista työpäivää oli jo jouduttu supistamaan neljään tuntiin.

Onneksi korvausten hakemiselle oli edes tuo kahden vuoden määräaika. Alkuaan pooli rajasi ilmoituksen kahdeksan kuukauteen rokotuksesta, mutta päätöstä muutettiin.

Nuorukainen alkoi jatkaa opintoja erityisjärjestelyin. Siihen kuuluu taukoja ja kävelyä kesken oppituntien, jotta vireystila säilyisi. Hänellä on koulussa tila, jossa hän voi välillä käydä nukkumassa. Kirjassa todetaan, että tuon kaltaisten erityisjärjestelyjen pitäisi olla malliesimerkkinä kaikille sikainfluenssarokotteiden uhreille. Tuki on räätälöity tilanne huomioon ottaen opiskelijan tarpeiden mukaisesti. Joku voi tarvita esimerkiksi fysio- tai muuta terapiaa.

Lääkitys on järjestetty niin, että syvä uni saadaan jatkumaan aamuun saakka. Nuorukainen pystyy itse tarkkailemaan unensa laatua.

Nyt tämän nuoren miehen tilanne on se, että hän on voittanut pelkonsa ja hän voi katsoa elämässään eteenpäin. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat kuitenkin menneet uusiksi. Hän ei enää aio pyrkiä jatkamaan isänsä perheyritystä. Hän on löytänyt oman tiensä. Hän opiskelee perinteistä hirsirakentamista, noudattaa omaa erityistä terveellistä ruokavaliota. Hän pyrkii elämässään kuuntelemaan entistä enemmän omaa kehoaan. Hänen unelmansa on rakentaa joskus oma hirsitalo.

Narkolepsia aiheuttaa psyykkisiä oireita, väsymys nostaa pintaan aggressioita ja ympäristön syyllistämistä. Murrosiässä ne voivat purkautua voimallisesti. Jatkuva vihan tunne on seuralaisena. Myös muisti häiriintyy. Jatkuvassa uupumuksen tilassa aivot eivät jaksa toimia. Myös aktiivinen puheaika on hyvin lyhyttä. Keskittymiskyvyn hiipuessa myös puhe hidastuu.

Kirjassa kerrotaan myös huostaanottotapauksesta. Se on kyllä mielestäni järkyttävä ylilyönti, mikä osoittaa sosiaaliviranomaisten ammattitaidottomuuden.

Oli kyse murrosikäisestä pojasta. Elämä kolhi, vanhemmat antoivat kaikkensa. Sattui tilanne, jossa äiti sai pojan unentokkuraisen käytöksen johdosta vammoja. Hän sattui siitä mainitsemaan koulun sosiaaliohjaajalle. Tämä päätyi tekemään lastensuojeluilmoituksen. Ja viranomaiset tekivät täysin älyttömän päätöksen - huostaanoton. Poika vietiin eroon kodistaan yli sadan kilometrin päähän nuorisokotiin. Siellä ei asiantuntemus riittänyt pojan auttamiseen, mutta onneksi perheen isä saattoi käydä siellä ja olla pojan tukena. Niinpä pojan vanhemmat jatkoivat työtään miten kykenivät. Sosiaaliviranomaiset olivat jarruina mutta vanhemmat jatkoivat sitkeästi. He jatkoivat heidän omaehtoisesti järjestämäänsä hoitoa. Onneksi he pääsivät helposti kosketukseen poikansa kanssa ja saattoivat kuljettaa häntä hoitoon. Mutta se kolmas osapuoli oli koko ajan ”läsnä”. Huostaanotolla oli omat ehtonsa.

Jatkan vielä huostaanotosta yleisellä tasolla. Asia ei siis liity Ketolaisen kirjaan, mutta kerron näkemykseni, koska se ensiksikin osoittaa, millaisessa todellisuudessa narkolepsiasta kärsivän nuoren huostaanotto on tapahtunut. Toiseksi asia on minua kiinnostanut oikeastaan jo vuosikymmeniä. Nämä huostaanotot ovat tulleet minulle omakohtaisesti läheisiksi, koska suoritin 80-luvulla siviilipalveluksen lastenkodissa, jossa näiden kipeiden asioiden kanssa oltiin tekemisissä. Itsekin olin läheisesti kosketuksissa muutamaan tapaukseen. Luin asiasta jokunen vuosi sitten Maria Syvälän (nyk. Asunta) kirjan.

Maria Syvälä, Hukassa huostassa: kertomuksia lastensuojelun runtelemista perheistä. Radium-kirjat 2013.

Se on vaikuttava raportti huostaanoton virkavaltaisuudesta, jota tekisi mieleni kutsua lähes byrokratian mielivallaksi. Valitettavasti kirjan painos on loppu mutta kirjastosta sen löytää.

Lastensuojeluviranomaisten hampaisiin joutuneet perheet ja yksinhuoltajat ovat vain numeroita byrokratian listassa. Huostaan otettujen vanhemmat joutuvat turvattomaan asemaan, kun heiltä kaikkien muiden vaikeuksien ohella on viety vielä lapsikin. He voivat vain avuttomina seurata sivusta viranomaisten omavaltaisia toimia. Nousee pelko, että jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, ollaan lähes dystopian tiellä. Onneksi nyt tuntuu, että suurimmista ylilyönneistä on alettu ottaa opiksi. Näen kuitenkin edelleen vaaroja kehityksessä.

On ensiksikin aiheettomien lastensuojeluilmoitusten vuoksi käynnistettyjä toimenpiteitä, joissa asioita ei tutkita tarkemmin vaan lapsi saatetaan ottaa huostaan suoralta kädeltä. Lastensuojeluviranomaisille se tuntuisi olevan se ensimmäinen ja ainoa toimenpide. Vaihtoehtoja ei ole. Sillä ei ole mitään väliä, kuinka tärkeää olisi pitää perhe kasassa, lapsi kosketuksessa äitiinsä. Ei minkään hataran ilmoituksen pohjalta saisi tehdä niin kipeitä toimia.

Tuntuisi olevan niin, että vastustus vain lisää halukkuutta vallankäyttöön. Vaihtoehtoja ei ole. Esimerkiksi kodin tukihenkilö olisi kannatettava ratkaisu, minkä myötä perhe pyrittäisiin pitämään kasassa. Johonkin levottomaan nuorisokotiin, lastenkotiin tai sijoitusperheeseen laittaminen vie lapsen eroon äidistään, ja äiti on kuitenkin se tärkein ihmissuhde. Voi jopa käydä niin, että vanhemmat eivät edes pääse tapaamaan lastaan. Mielenterveys siinä järkkyy.

Lisäksi on vielä oikeusvaltion kannalta kyseenalainen seikka. Valitus huostaanotosta on käytännössä mahdoton tehdä. Usein sen käsittelee hallinto-oikeus, jossa ei oteta kantaa itse päätökseen, pelkästään muodollisiin seikkoihin. Tätä ovat asiantuntijat kritikoineet.

Tällaiseen kehitykseen mennään julkisen sektorin kasvaessa, kun ihmiset oikeuksia puolustaessaan saavat vastaansa omaa kunniaansa puolustavan virkamieskunnan.

…

Palaan nyt Piikki-kirjan aiheeseen. Tärkeä virkamies asian hoitoon liittyvä virkamies olisi ollut lapsiasiain valtuutettu, johon myös kirjan tekijä on yhteydessä. Hän käy jopa keskusteluja tuolloin lapsiasianivaltuutettuna toimineen Tuomas Kurttilan kanssa. Ketolaisen mukaan juttu kyllä luisti. Hän pitää hyvänä, että virkamies ylipäänsä suostui ottamaan vastaan. Asiat eivät kuitenkaan hänen kauttaan edenneet. Kaiken lisäksi henkilö vaihtui. Seuraajan myötä onkin saatu hyvin kuvaava reaktio: ”Näihin yksittäisiin asioihin he eivät voi ottaa kansaa”. Noin siis sanoo virkamies, jonka tehtävänä on valvoa, että alaikäisten lasten oikeusturva toteutuu Suomessa. Tekijä kuitenkin toteaa ristiriitaiseksi sen, että paljon pienempien lapsiryhmien asemaan tuo samainen henkilö on ottanut kantaa.

…

Lopuksi lainaan kirjan tekijän näkemyksiä. Liikkeelle pitäisi lähteä lainsäädännöstä. Siihen hallitus ja eduskunta suhtautuvat kuitenkin haluttomasti. Mediakin voisi sysätä poliitikkoja liikkeelle, mutta - kuten yllä jo todettiin – valtamedia ei ole osoittanut asiaan kiinnostusta.

Ihmisten on kuitenkin otettava vastuu itsestään. Ketolaisen eräs painava viesti kohdistuu meihin jokaiseen. Kun joku kohtaa ongelmia, esimerkiksi rokotuksen jälkeen, ei kannata jäädä yksin ongelmiensa ja aivojensa kanssa. On etsittävä mahdollisimman nopeasti apua terveydenhuollosta ja vertaistuen piiristä. Apua löytyy, kun lähtee liikkeelle.  

Ketolaisen mukaan jokainen voi päättää itse, kuinka tarpeelliseksi hän rokotteet kokee. Suurimmalle osalle jälkioireita ei tule. Jos niitä tulee, niin pitää hakea apua. Koronaan liittyen hänen itsensä mielestä lapsia ei olisi pitänyt rokottaa, mutta se on vain hänen kantansa.

Jokaisen tulisi painaa mieleensä Ketolaisen muistutus, jonka hän toteaa yhdessä yllä linkitetyssä videopuheenvuorossaan: ”Jos sattuu tulemaan rokotehaittoja, niin kirjauttakaa ne heti omakantaan jonkun terveysviranomaisen kautta.” Sen kautta voidaan viedä asioita eteenpäin virallisesti eteenpäin. Hän kehottaa ihmisiä taistelemaan oikeuksistaan.

”Kansakuntaa tarvitaan” (Robert Scruton)

 

”Vastuullisuus on […] kansallisen itsenäisyyden luonnollinen sivutuote, jonka ylikansallinen hallitsemistapa vaarantaa.”

 

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia, vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapauntensa.”

 

”Oikeuksia ei turvata julistamalla. Ne turvataan menetelmillä, joiden avulla niitä voidaan suojella.”

Robert Scruton

 

 Suomalaisuuden liitto on keskustelua herättääkseen julkaissut brittiprofessori Roger Scrutonin (1944-1920) pienimuotoisen, vuodelta 2004 peräisin olevan teoksen The Need for Nations, suomennettuna Kansakuntaa tarvitaan. Sivuja vihkosella on 96. Aluksi yllätyin liiton ratkaisusta, nyt kirjan luettuani suhtaudun asiaan myönteisesti. Liitto on ahdettu nurkkaan, kun nykyinen hallitus eväsi siltä valtionavustukset. Ei silti ole käperretty toimettomuuteen. 

Teoksen ovat suomentaneet Ilmari Rostila ja Antti Oikarinen. Rostila on emeritusprofessori ja Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja. Hän on myös yksi kolmesta esipuheen tekijästä. Kaksi muuta ovat FM Juuso-Ville Gustafsson ja FM, M.A. Erkki Seppänen. Kerron tuon, koska lainaan alla myös esipuhetta. 

Kirjan toivoisi luoda laajenevaa keskustelua kansallisvaltion puolesta. Yhteiskuntamme valtavirrassa on kuitenkin henkilöitä, jotka näkevät, että suomalaiseksi muututaan, kun raja ensin ylitetään eikä suomalaisuutta ole eräiden mielestä edes olemassa. Scruton kutsuu sitä oikofobiaksi. Omalle kodille ja kulttuuriselle perinteelle on käännetty selkä ja äärimmillään sitä jopa mustamaalataan.

Scruton on maailmankatsomukseltaan konservatiivi ja kirjassa on vahva EU-kriittinen sävy. Historian tutkija luo historiasta pitkää linjaa. Vastakkain ovat Ranskan vallankumouksesta lähtenyt kansallisvaltioita ylittävä näkemys ja toisaalta Scrutonin oma englantilaiseen taustaan pohjautuva kansallinen näkemys. Se ilmenee lainsäädännössä. 

Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien tausta on keskiaikaisissa luonnollisen oikeuden pohdinnoissa. Se on kuin taivaallista oikeutta, jonka kautta arvioidaan myös ihmisten luomia lakeja. On ”luovuttamattomia luonnollisia oikeuksia”, joita mikään poliittinen järjestelmä ei voi kumota tai peruuttaa.  1700-luvun Euroopassa keskustelu ihmisoikeuskysymyksistä kiihtyi, kun despoottisena pidetty hallinto haluttiin kaataa. Scruton kuitenkin kyseenalaistaa tuon ihmisoikeuskäsityksen tavalliselle kansalaiselle tuoman turvan. Hän tuo esimerkin Ranskan vallankumouksesta, kun annettiin uusi ”ihmis- ja kansalaisoikeuksien” julistus. Siitä tuli mielivallan oikeuttava poliittinen ase. Scrutonin mukaan vankiloissa virui satojatuhansia ihmisiä äärimmäisen kurjissa oloissa. Vallankumoustuomioistuimet epäsivät syytetyiltä erinäisiin syihin vedoten oikeudet avustajiin ja perusoikeuksiin. Syyt oli muotoiltu epämääräisellä kielellä. Perinteinen oikeus oli pantu romukoppaan. Julistuksen myötä tuomiovalta oli valunut ryhmälle lain tulkitsijoita, jotka toteuttivat käytäntöään perustellen sitä omalla filosofisella oppijärjestelmällään.

Tähän rinnasteinen on Neuvostoliitossa vuonna 1936 hyväksytty perustuslaki. Venäjän bolševikkien vallankumous oli Ranskan vallankumouksen perillinen. Tuo uusi perustuslaki piti sisällään myös neuvostokansalaisen oikeuksien julistukset. Silläkin saattoi olla hyvä tarkoitus, jos niin haluaa uskoa. Sitä pidettiin vapaamielisenä ja sivistyneessä maailmassa siihen suhtauduttiin myötäsukaisesti. Mutta - kuten Scruton toteaa – aivan kuin Ranskan vallankumouksen aikainen julistus, tämäkin perustuslaki jätti antamatta tavalliselle kansalaiselle keinot, miten soveltaa sitä käytäntöön. Sovellus, tulkinta ja toimeenpano olivat hallitsevan puolueen käsissä, siis Stalinilla itsellään..

Scruton puolustaa brittioikeutta. Hänen sanojaan mukaillen se perustuu menettelytapoihin, jossa laki otetaan pois valtiolta ja annetaan tavalliselle ihmiselle.

Teen lyhyen syrjähypyn. Minulle avartava teos on ollut Orlando Figesin 1800-luvun kulttuurielämää käsittelevä The Europeans (Orlando Figes, The Europeans. Three lives and the making of a cosmopolitan culture. Allen Lane 2019), johon liittyen olen myös kirjoittanut blogiini laajan tekstin. Se avautuu täältä. Luettuani Figesin teoksen ja rustatessani siitä viime toukokuussa kirjoitustani oikeastaan vasta oivalsin Englannin erityisen aseman Euroopan kansakuntien joukossa. Se sijaitsi hieman syrjässä vesireitin päässä manner-Euroopasta. Elettiin laajenevan kulttuurisen kosmopolitismin huumaa. Taiteilijoille Englanti oli oma välillä kummalliselta tuntuva saareke, jonka elämäntapa poikkesi tavanomaisesta. Kun poliittisesti kuohui, Lontoosta löytyi turvapaikka monelle vallanpitäjien kanssa hankaukseen joutuneelle mielipiteistä ja katsomuksista huolimatta. Muun muassa Ranskan kuningas pakeni sinne hulluna vuonna 1848. Myös Karl Marx joutui muuttamaan sinne, kun ei muualle huolittu. Sellainen oli myös Figesin teoksen päähenkilö oopperalaulaja Pauline Viardot’n puoliso Louis Viardot. Preussin ja Ranskan sodan aikana hänen perheensä mukana Lontooseen vei myös venäläisen kirjailijan Ivan Turgenevin tie. Tajusin tuolloin tuon kirjan kautta jotain Lontoon ja Englannin erityisluonteesta. Kun Roger Scruton asettaa kirjassaan vastakkain englantilaisen oikeusjärjestyksen ja ranskalaisen Code Napoléonin, tulee asetelma ymmärrettäväksi.

Keskityn nyt lähinnä EU-kritiikkiin ja yritän selventää Scrutonin kirjan perusviestiä, jonka olen sijoittanut myös oman tekstini otsikoksi. Scruton puolustaa kansallisvaltiota ja esittää vastapainoksi Euroopan unionin kehityksen kierouksia, jotka olivat selkeästi nähtävissä jo 2000-luvun alkuvuosina. Jos haluaa tutustua tarkemmin kirjan esittämän todellisuuden taustoihin, niin suosittelen lukemaan professori Timo Vihavaisen kirjoituksen, joka löytyy täältä. Vihavaisen tekstin pääotsikkona on sarkastisen sävyinen Onko Suomikaan nyt oikeasti olemassa?, alaotsikkona Terveen järjen puolustus. Se on erinomainen taustoitus.

Käyn tässä kirjoituksessani lävitse vain muutamia kirjan esittämiä asioita. Scrutonhan käsittelee mm. Immanuel Kantin teosta Ikuiseen rauhaan, jossa puolustetaan kansainliittoa. Hän kuitenkin korostaa, että Kantin ajatuksissa oltiin kuitenkin kaukana siitä, miten ylikansallinen vallankäyttö nykyisin ymmärretään. Enkä rajoitu pelkästään Scrutonin kirjaseen. Kirjoituksessani käännän huomioni muutamiin aihetta läheisesti sivuaviin asioihin, joita olen viime aikoina pohtinut tai jopa kirjoittanut. Siitä ylhäällä on jo yksi esimerkki. Yhteistä niille on Scrutonin kirjan suomennoksen otsikon sanoma kansallisen demokraattisen päätöksenteon säilyttämisen puolesta.

Johdannossa Scruton lähtee kansallisvaltiolle ja kansanvallalle luonteenomaisesta yhteenkuuluvuuden käsitteestä.  Jos kansallinen yhteenkuuluvuus on heikko tai se puuttuu, niin poliittisiin erimielisyyksiin voi olla hankalaa löytää yhdistävää sidettä.  Kansanvalta on tuolloin uhattuna.

Esipuheessa Scrutonin kansalaisuuskäsitystä tulkitaan niin, että se on luonteeltaan enemmän kohtalonyhteys kuin pelkkä sopimus. ”Kansakuntaan ei kävellä sisään, mutta sen jäseneksi – kansalaiseksi – voi kasvaa.” Tuossa on siis vastaus siihen kohtuuttoman brutaaliin kansainvaelluskäytäntöön, joka perustuu Vihavaisenkin yllä linkitetyssä tekstissä mainitsemaan, aivan toisenlaisessa tilanteessa vuonna 1951 luotuun YK:n pakolaissopimukseen. Asian perusteettomuutta on vuosikaudet selkeästi arvosteltu, mutta valtavirran globaalissa politiikassa tavoitteet eivät kaihda keinoja.

Kansakunnan ajatusta vastaan on laajalti hyökätty, mutta sille ei ole löytynyt selvää korvaajaa. Scrutonin mukaan ei ole olemassa uutta poliittista järjestystä, joka voisi tulla sen tilalle.  Scruton puhuu sanamagian kaltaisesta tyylistä, jolla sitä on yritetty perustella. Yksi sellainen on läheisyysperiaate. Sen pitäisi antaa jäsenvaltioille päätäntävaltaa. Muistelen itse, että tuota käsitettä on Suomessakin vuodatettu jo pitkään. Viime aikoina sen käyttö on kuitenkin vähentynyt. Kai siltä on mennyt pohja pois. Keskusjohtoisuus ja sanelupolitiikka tuntuvat vain kasvavan. Kansallisvaltioiden oma valta on selkeästi vähentynyt.

Viimeaikaiset yritykset korvata kansallisvaltio monikansallisella järjestyksellä ovat päätyneet joko totalitaarisiin diktatuureihin tai byrokratioihin. Edellisestä esimerkkinä on Neuvostoliitto, jälkimmäisestä Euroopan unioni. Niissä eivät toimijat tunne samalla lailla vastuuta teoistaan ja päätöksistään, niin kuin kansallisvaltiossa, johon poliittinen perintömme nojaa.

Scrutonin mukaan olemme käännekohdassa. Muistetaan kuitenkin, että kirja on luotu lähes 20 vuotta sitten. On palautettava lainsäädäntövalta ja toimeenpanomenetelmät omille parlamenteille ja tuomioistuimillemme. Se on aitoa itsemääräämisoikeutta. Kuitenkin puhutaan ikään kuin tätä valinnanmahdollisuutta ei olisi. Scruton mainitsee meille tutut historian esimerkit. Venäjän vallankumouksen aikana bolševikit käyttivät samanlaista retoriikkaa. Tämä on kyllä ehkä turhankin vahva rinnastus. Mutta hänen mukaansa mielessä on pidettävä myös Ranskan ja natsien vallankumousten historiallinen muisti. Ne johtivat oikeusjärjestyksen romahtamiseen, joukkomurhiin ja uusiin sotiin. Arvokas perintö hylättiin ja luotiin kaaos.

Kun aikoinaan entiset Varsovan liiton maat äänestivät itsenäistyttyään Euroopan unioniin liittymisen puolesta, ne eivät tehneet sitä luopuakseen kansallisesta itsenäisyydestä. Ne katsoivat, että siten ne saavat itsenäisyytensä takaisin. Tuon Scruton aikoinaan havaitsi. Nyt vuonna 2021 nähdään, että ristiriidat EU:n keskusjohdon kanssa ovat vain syventyneet. Byrokratia ei anna periksi vaan on käynyt taistoon kansallisvaltion itsemääräämisoikeutta vastaan.

Ettei tästä jutusta tulisi pelkkää Scrutonin näkemysten ylistystä, niin toteaisin, että nykytilanteessamme maapallollamme on haasteita, jotka vaativat uudenlaista näkemystä. Tässä selviämiskamppailussa katsottava eteenpäin. Silti kansallisvaltion vahvuuksia ei saa kaivaa pinnan alle. Niin voisimme paremmin hyödyntää laajojen ihmisryhmien panosta.

…

Mennään syvemmälle kansakunnan olemukseen. Lainaan kirjan esipuhetta:

”Scrutonille kansakunta tarkoittaa […] historiallisesti kehittynyttä, asumiseen ja naapuruuteen perustuvaa järjestäytynyttä yhteiselämää, tästä yhteiselämästä noussutta ja sitä tukevaa oikeusjärjestelmää sekä poliittista järjestelmää, jossa päätöksentekijät ovat tilivelvollisia kansalaisille. Tämä yhteiskunnallisen järjestyksen muoto toteutuu Scrutonin mukaan parhaiten kansallisvaltiossa, joka edellyttää toimiakseen sekä kansalaisten yhteenkuuluvuutta että valtion itsenäisyyttä. Kunkin maan asukkailla täytyy olla me-henkeä, tunne kuulumisesta yhteen…” (kursiivi blogistin)

 

Tilivelvollisuus on tärkeä parlamentarismiin kuuluva seikka, joka puuttuu tyystin byrokratian varassa toimivalta unionin hallinnolta. Globaali kehitys sekä ylikansallinen päätöksenteko ja sopimusjärjestelmä muodostavat kansakuntien kohtalonkysymyksen, sen keskeisen haasteen. Yllä jo mainitsin Scrutonin esiin nostaman oikofobian (”oman kieltämisen”). Sen valtaan joutuneet haluavat luopua riippuvuudesta omaan taustaan ja perinteisiin. Nähdään, että yksilön vapauden kasvu menee kaiken ylitse. Se johtaa Scrutonin mukaan kuitenkin yhteenkuuluvuuden heikkenemiseen.  Yhteenkuuluvuus on puolestaan kansallisvaltion ydin ja parlamentarismin – kansanvaltaisen päätöksenteon -  voimavara. Päätöksentekijöiltä vaaditaan vastuuta, heidän tulee olla kansan luottamuksen arvoisia, huolehtia kansalaisten eduista. Läpinäkyvyys on kunniassa. Anonyymi byrokratia on piiloutunut virastonsa suojiin.

Kansakunnan toimintaa kutsutaan vastavuoroisten velvollisuuksien verkostoksi. Olemme kansalaisina valmiit luopumaan eduistamme ja maksamaan osan tuloistamme valtion tai kunnan yhteiseen kassaan, kun näemme siitä olevan yhteistä hyötyä. Samalla tapaa meillä on luottamus valtion tukeen, kun olemme itse avun tarpeessa.

Luvussa ”Kansallisvaltion hyveet” Scruton tuo esimerkin demokraattisen hallinnon kehittymisestä maassa, jossa hänen tarkoittamansa kansallistunne puuttuu. Seuraavan kaltaisia esimerkkejä löytyy Afrikasta tai Lähi-idästä.

”Miltei heti kun kansanvallan pelisäännöt otetaan käyttöön, jokin paikallinen eliitti saa vallan ja rajaa poliittiset oikeudet omalle ryhmälleen, heimolleen tai lahkolleen ja tuhoaa kaikki sellaiset toimintatavat, jotka pakottaisivat sen tekemään tiliä niille, joilta se on riistänyt oikeudet. ”

Mennään Euroopan unioniin. Samassa luvussa Scruton toteaa, että jokainen oikeusjärjestelmän laajennus yli kansallisvaltion rajojen johtaa tilivelvollisuuden ja vastuullisuuden ohenemiseen. Jos kansallisessa parlamentissa käsittelyyn tulisi lakialoite, jolla halutaan kieltää kansallisvaltiota puoltavat julkaisut, niin oppositio ja ehkä lehdistökin nostaisi myrskyn, jonka myötä lakialoite raukeaisi tai peräti hallitus kaatuisi. Jos Brysselistä tulisi saman sisältöinen direktiivi, sillä ei olisi mitään seurauksia.

”Ketään ei voitaisi pakottaa jättämään paikkaansa sen takia, että hän oli rohjennut tehdä moisen aloitteen: direktiivi olisi peräisin byrokraatilta, joka oli nimitetty, ei valittu vaaleilla. Komissaarit esittäisivät vain noudattaneensa edellisessä direktiivissä asetettuja suuntaviivoja: kansalliset hallitukset erehtyivät, kun eivät tutkineet kyseistä direktiiviä tarkemmin ja että joka tapauksessa direktiivi edistää pelkästään ”yhä tiiviimmän liittovaltion” päämäärää ja on saatettu voimaan Maastrichtin sopimuksessa…”

 

Kansallinen näkökulma vaatii valvontaa ja tarkkailua siitä, millaista lainsäädäntöä Euroopan unionista kansallisvaltioon tulee. Vastuuseen niistä ei voi kuitenkaan laittaa ketään.   Scruton tuo kuvitteellisen esimerkin rasismirikoksesta, josta halutaan tehdä Euroopan unionin alueella tuomittava. Jos protestoisi tuota lakia siksi, koska Britannian rikoslaki ei sellaista rikosta tunnista, on täysin mahdollista, että syyllistyisi rikokseen tuon protestin tehdessään.

Vastuullisuus vaarantuu, kuten jutun alkuosan motossa todetaan.

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapautensa. Oikeudet taas riippuvat vastavuoroisten velvollisuuksien verkostosta, joka sitoo yhteisen oikeusjärjestyksen alaisuudessa toisilleen vieraita ihmisiä.”

…………………….

Nyt siirryn Scrutonin sanomaa sivuaviin teemoihini. Tuo Orlando Figesin 1800-luvun Eurooppaa käsittelevä teos oli minulle yksi viime vuoden keskeisiä projekteja. Nyt alkaneen vuoden aiheista ensimmäisenä on mainittava edelliseen kirjoitukseeni liittyvä teos. Se on Daron Acemoglun ja James A.Robinsonin Kapea käytävä – valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Tie vapauteen ei ole helppo, demokratiasta voidaan hairahtaa sivulle, jolloin ollaan joko keskellä anarkiaa tai sitten toisella puolella uhkana on despotismin kenttä. Demokratian kaita polku on siinä keskellä joka johtaa onneen kiitos vakaiden ja valveutuneiden vapaina toimivien kansalaisjärjestöjen.

Toiseksi olen kaikessa rauhassa käymässä läpi A. Avtorhanovin kirjaa ”Vallan teknologia” (Технология власти), jonka ensi painos ilmestyi 1950-luvulla. Tekijä – Neuvostoliitosta saksalaisten miehittäjien avustamana vuonna 1941 loikannut historian tutkija - käsittelee, miten valta lopulta keskittyi Neuvostoliitossa yhden henkilön käsiin.

Se on oiva teos, vaikkakin yksityiskohtien suhteen vaadittaneen kriittisyytä. Eri vaiheitten jälkeen valta vain hivuttautui yksiin käsiin. Matkan varrella piti ensiksi päästä sisään yhteiskunnan keskeisiin rakenteisiin. Stalin sen osasi. Hän oli harmaa taustahahmo, mutta sai tehtäviensä kautta kosketuksen laajoihin joukkoihin. Hän järjesti itsensä virkoihin, jotka muita eivät kiinnostaneet. Hän pääsi kosketuksiin puolueväkeen laajalti ympäri valtakuntaa. Hän toimi taustalla mutta samalla keskellä tulevia päättäjiä. Hän oli käytännön toimija. Aatteen miehet pantiin pikkuhiljaa syrjään.

Toiseksi piti saada kilpailijat kuriin. Oli poliittisia vastustajia, joiden kanssa ensin saatettiin liittoutua, jopa turvautua heidän apuunsa. Ajan tullen heistä oli päästävä eroon. Eräät nimekkäät bolševikkijohtajat oli saatava tuomituksi, mutta avaramielisyydessään Stalin ei halunnut heitä heti syrjään, vaan pelkästään yhteiskunnan valvontaan. Ja kun aika oli kypsä, heistä oli päästävä eroon. Tarvittiin puhdistuksia. Lopulta karkotukset tai vankeusrangaistukset eivät riittäneet. Palattiin menneisyyden menetelmiin. Ilmiannot ja nöyryytykset kuuluivat puolueen perintöön. Vuonna 1937 kärjistynyt suuri terrori oli vasta kehityksen huipentuma. Trotski oli surmattava Meksikossakin, ettei hän vain onnistuisi sodan sattumusten myötä nousemaan valtaan.

Ja nuo ”viholliset” sattuivat olemaan lähinnä aatteellista älymystöä, jotka nostivat esille kommunismin teoreetikkojen luomia ihanteita. Vanhat kommunistit ja erinäiset muualta riveihin nousseet loikkarit oli erinäisin keinoin saatava hiljaiseksi. Lopulta riveissä – keskuskomiteassa – ei ollut enää lukeneita teoreetikkoja ja kommunismin ihanteista väitteleviä teoreetikkoja. Stalin sai pragmaatikkona toimia kuin itse katsoi parhaakseen.  Puolueen johto koostui lopulta uuden polven poliitikoista ilman menneisyyttä. Heillä oli edessään vain virkaura, tarve puolustaa asemaansa, säilyä toimessaan ja päästä nousemaan virkaportaikossa. Sitä varten säännöt olivat selvät. Enää ei tuhlattu aikaa menneisyyden teoreetikkoihin eikä heidän ihanteisiinsa.

Kun sitten valtakin lopulta keskittyi pelkästään politbyroon haltuun, niin käytännössä tärkeät päätökset teki yksin Stalin.  Keskuskomitea ja Valtakunnan korkein neuvosto – tuo Euroopan parlamentin esikuva  – toimi tuossa teatterissa vain kuin hymistelevä yleisö.

”Euroopan parlamentin esikuva” viittaa puolestaan blogitekstiini Vladimir Bukovski ja hänen EU-kritiikkinsä, jonka olen julkaissut vuosi sitten tammikuussa. Se avautuu täältä. Bukovski oli mielisairaalaan pakotettu toisinajattelija, joka pääsi muuttamaan poliittisen vaihtokaupan myötä 1970-luvulla länteen. Hän asui Englannissa ja opiskeli itselleen yliopistotutkinnon. Myöhemmin hän pääsi perehtymään Neuvostoliiton arkistoihin ja teki rajuja paljastuksia. Ne puhuvat puolestaan. Euroopan unionista alettiin 1980-luvun lopulla luoda nykyisen kaltaista     liittovaltiota. Mihail Gorbatshovilta haluttiin siihen tukea, mutta hänen johtamansa imperiumi romahtikin heti pian emmekä koskaan ehtineet nähdä, mihin Gorbatshovinkin hehkuttama ”yhteisen eurooppalaisen kodin” idea olisi maanosamme johtanut. Neuvostojärjestelmä on kuitenkin ollut jonkinlaisena mallina. Euroopan parlamentin toimintamallin esikuvana oli alkuaan Neuvostoliiton korkein neuvosto. Siitä kyllä ollaan nykyisin kaukana mutta kyllä samankaltaisuutta edelleen löytyy. Bukovski oli elämänsä loppuun asti tiukka Euroopan unionin vastustaja. Hän oli omakohtaisesti kokenut neuvostoyhteiskunnan karuuden ja se taustanaan hän ymmärsi, kuinka Eurooppaan oli monella tapaa pesiytymässä totalitarismin uhka.

 

Viimeinen aiheeni liittyy Amerikan Yhdysvaltoihin, jossa koettiin marraskuun presidentin vaalien myötä suunnan vaihdos. USA:n perustuslaki on ollut monelle ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolustajalle ihanteena. Niin oli ainakin tammikuuhun saakka myös tutkija Andrei Illarionoville. Hän luotti sananvapauteensa, mutta koki tyrmäyksen saatuaan työpaikastaan Cato-instituutissa potkut. Suunnittelin hänen ajatuksistaan kirjoitusta, mutta se jäi lopulta hieman kesken.

Andrei illarionov on syntyisin Siestarjoelta – paikasta, joka Suomen lahden rannalla Pietarista Suomeen päin. Hän opiskeli Leningradin yliopistossa taloustieteitä, väitteli tohtoriksi vuonna 1987 ja päätyi lopulta 2000-luvulla Vladimir Putinin neuvonantajaksi toimien myös presidentin G8-yhteyksissä.

Sitten tuli välirikko presidentin kanssa vuonna. Hän päätyi seuraavana vuonna yhdysvaltalaiseen Cato-instituuttiin, jossa hän toimi tämän vuoden tammikuuhun asti. Kuudes päivä tammikuuta osoittautui kohtalokkaaksi. Hän otti kantaa presidentin vaalien epämääräisyyksiin, samoin Capitoliumin kongressitalon läheisyydessä pidettyyn presidentti Trumpin kannattajien mielenosoitukseen ja Kongressitalon sisälle ”tunkeutumiseen”.

Hän käsittelee asiaa seikkaperäisesti mm. YouTube-keskustelussa, joka löytyy täältä. Tuon keskustelun otsikkona on lainaus Illarionovin tekstistä: ”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta.”

Erostaan hän kertoo blogissaan lakonisesti todeten, ettei enää työskentele Cato-instituutissa. Sitten seuraa lyhyt kommentti Tullessaan instituuttiin, hänelle todettiin, että siellä ei ole muuta näkökulmaa kuin henkilökohtaisen vapauden puolustaminen: ”Olkoon asia mikä tahansa, ei ole mitään instituutin näkemystä, on erilaisia instituutin työntekijöiden näkemyksiä, joiden ilmaisemiseen heillä on täysi oikeus.” Illarionov toteaa lyhykäisesti, että nyt tuo kanta on muuttunut. ”Kuten olen monta kertaa todennut, sananvapaus on perusta, vapaan yhteiskunnan alkupiste”, hän lopettaa kirjoituksensa.

Samasta viestistä hän on laittanut myös englanninkielisen version. Liitän sen tähän kokonaisuudessaan:

Information

I don’t work at the Cato Institute anymore.

As the vice-president of the institute told me, the reason is the content of the postscripts attached to my post “Burning of the Reichstag” – 2021 on this blog. When I was invited to work at the Cato Institute, to regularly asked questions about the position of the Institute on this or that issue, the answer was always the same: “The Institute has no other position except for the protection of individual liberty. On any issue there is not the position of the Institute, but there are different positions of the Institute's employees, for the expression of which they have every right."

Now this approach has changed.

As I have said more than once, freedom of speech is the foundation, the starting point, of a free society.

 Linkki lähteeseen on täällä.

Illarionov on sananvapauteen luottaessaan joutunut tavallaan USA:ssa käynnissä olevan sisäisen valtataistelun uhriksi.  Yllä linkittämässäni keskustelussa hän toteaa, että Amerikan Yhdysvallat on tällä hetkellä kansalaissodan tilassa. Se selittää maan viimeaikaiset viralliset toimet. Siinä tilassa ei demokratian periaatteilla ole mitään virkaa, ei liioin poliittisella korrektiudella. Tietystikään se ei merkitse ainakaan tässä vaiheessa, että pommit paukkuisivat ja väkivalta kukoistaisi. Se ilmenee ajanmukaisemmassa muodossa. Mihin tilanne kehittyy, on kuitenkin mahdotonta vielä sanoa mitään.

Yksi minulle keskeisenä haastattelusta jäänyt seikka on suhde ääntenlaskun tarkistukseen. Se ei toteutunut, kun jämähdettiin erilaiseen juridiseen kikkailuun. Valvontakameroiden kuvat näyttävät aivan selvästi, että väärinkäytöksiä on tapahtunut. Sen voi kuka tahansa todeta. Sitä ei tietenkään voi sanoa, olisiko ääntentarkastus johtanut eri tulokseen, mutta demokratian periaatteiden mukaisesti ääntenlaskun väärinkäytöksiin olisi pitänyt puuttua.  Nyt vaaleista on jäänyt pintaan vahva epäily, että ääntenlasku ei ole ollut rehellistä. Se ei ole pelkästään mitään irrallisia tuntemuksia.  Illarionov esittää kyselytuloksen, jonka mukaan republikaaneista 70% pitää tuloksia epäluotettavina, ja demokraateista 30%, mikä on itse asiassa painavampi seikka. Kaikkiaan siis selvästi yli 40% äänestäjistä pitää äänestystulosta epäluotettavana. Tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt toimia demokratian periaatteiden mukaisesti ja suorittaa ääntenlasku uudestaan. Voihan käydä niin, että tilanne ei muutu, mutta tuleepahan asiaan sitten selvyys. Jos sitten tulokset muuttuvat, tai jos käy niin, että ääntenlaskua ei voi enää toteuttaa, niin pitää tehdä samalla tapaa kuin kävi Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004 presidentin vaalien toisella kierroksella (linkki). Silloin vastakkain olivat Viktor Janukovitš ja ns. oranssin vallankumouksen ehdokas Viktor Juštšhenko. Janukovitš voitti toisen kierroksen, mutta kun tulosta protestoitiin laajalti eikä uudelleenlaskua voinut enää toteuttaa, niin korkein oikeus päätti, että vaalien toinen kierros järjestetään uudelleen. Sen myötä Juštšhenko valittiin maan presidentiksi. Ukrainassa demokratia voitti, oikeusvaltio näytti voimansa. USA:ssa jäi nyt epäilys pintaan, todetkoon virallinen taho mitä tahansa.

USA:ta on pidetty entisissä sosialistisissa maissa esimerkkinä hyvin toteutetusta demokratiasta. Nyt käydyt vaalit käyvät niille kuitenkin huonosta esimerkistä. Esimerkiksi Venäjällä on ollut tavanomaista, että kun vaalitarkkailijat ovat poistuneet paikalta, niin jostain nurkasta vedetään matkalaukullinen ylimääräisiä vaalilipukkeita, jotta saadaan toivottu voittaja. Tuo sama käytäntö näkyi nyt marraskuun presidentin vaalien valvontakameran kuvista. Kaiken lisäksi postiäänestys, joka oli otettu käyttöön mukamas koronatilanteen vuoksi, on herättänyt vaalien toteutuksessa paljon epäilyjä. USA näyttäisi siis ottaneen käyttöön totalitaristisen maan käytännön.  Jos postiäänestyksessä olisi noudatettu demokraattisia periaatteita, olisi siinä pitänyt noudattaa erityistä tarkkuutta. Myös sähköinen äänestys on altis hyväksi käytölle.

Ylipäänsä Illarionov tuntee hyvin entisten sosialististen maiden katkuisen tien demokratiaan. Keskusteluista löytyy vertailukohtia mm. Valko-Venäjän demokratiaongelmiin.  Tuon esimerkin. Illarionov puhuu tammikuun kuudennen päivän mielenosoitukseen liittyen väkivaltaan provosoinnista. hän oli seuraamassa tapahtumia ja havaitsi Antifan toiminnan. Hänellä on esittää vertailukohta.  Valko-Venäjällä vuoden 2010 joulukuussa presidentin vaalien yhteydessä järjestettiin paljon mielenosoituksia. Minskissä ryhmä provokaattoreita ryntäsi kaupungin keskustassa hallituksen rakennukseen. Kävi ilmi, että kyseessä oli poliisivoimia tai sitten poliisin palkkaamia henkilöitä. Tarkoituksena oli nujertaa oppositio, ja tuolla provokaatiolla saatiin oikeutus hyökätä oppositiopoliitikkoja vastaan ennen presidentin vaaleja.

Tuosta tapauksesta on päätöksiä jopa Euroopan unionin tuomioistuimessa. Linkki löytyy täältä.

Illarionov viittaa selkeästi esille tulleisiin epäsäännöllisyyksiin Venäjän tai Valko-Venäjän vaalien ääntenlaskennan prosesseissa. Analogisesti samankaltaista tapahtuu Illarionovin mukaan myös Yhdysvaltojen vaalien ääntenlaskennassa, mutta – hän edelleenkin toteaa painokkaasti – se ei ole todiste siitä, että ääntenlaskennassa olisi ollut alueittain tulosten vääristelyä. Sen todentamiseksi tarvitaan tutkintaa.

Jos kansa havaitsee väärinkäytöksiä, se nousee kadulle ja vaatii ääntenlaskun uusimista. Se nähtiin esimerkiksi Jugoslaviassa vuonna 2000. Silloin tapahtui ns. raivaustraktorivallankumous, jonka myötä Milosevitch luopui vallasta ja sen jälkikaiuissa hänen toimintansa joutui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelyyn. Sama nähtiin oranssivallankumouksen aikoihin Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004. Myös Gruusiassa (Georgiassa) tapahtui Illarionovin mukaan samankaltaista vuonna 2003.

Todellakin, silloin kun perinteiset lain edellyttämät toimet vaalien toteutuksessa ja ääntenlaskussa eivät toimi, suoran kansalaistoiminnan ansiosta saadaan aikaan muutos. Ihmiset nousevat kadulle protestoimaan. Nuo tapaukset ovat tapahtuneet postsosialistisissa maissa, joissa demokratiassa on otettu vielä ensiaskelia. Mielenosoituksista näissä yhteyksissä on muotoutunut vakiintunut käytäntö. Illarionov ei ollut kuitenkaan uskoa silmiään, että hän näki samaa tapahtuvan myös demokratian tyyssijassa USA:ssa. Ja kun hän havaitsi sen, miten kansalaisliikehdintään nyt suhtauduttiin.

Illarionovin menneisyydestä mainitsen syntymäpaikan lisäksi erään muunkin Suomeen liittyvän seikan. Kun vuonna 2014 suhteet Venäjän suhteet Ukrainan kanssa kärjistyivät ja maa otti haltuunsa Krimin niemimaan, antoi Illarionov kiintoisan lausuman. Hän totesi, että Venäjä saattaa vallata myös Suomen. Siitä kirjoittaa YLE.n uutisessa toimittaja Jessikka Aro (https://yle.fi/uutiset/3-7470369). Uutisen mukaan tilanne kehittyy Illarionovin mukaan siihen, että ”Venäjän rajat piirretään uudestaan”. Aro toteaa, että Illarionov on Putinin entinen sisäpiiriläinen ja siksi toimittaja katsoo hänen sanoillaan olevan painoarvoa. Olihan Illarionov ennakoinut myös Ukrainaan kajoamisen. Uutinen perustuu Virossa julkaistuun lehtijuttuun.

Kirjoitus päivitetty 6.2.2021, alussa oleva ihmisoikeuksia koskeva osa kirjoitetu uudelleen.

Vladimir Bukovski ja hänen EU-kritiikkinsä

Huomasin hiljattain, että Neuvostoliiton tunnetuimpiin toisinajattelijoihin kuulunut Vladimir Bukovski on kuollut viime vuoden lokakuussa 76-vuotiaana. Hän oli monella tapaa merkittävä henkilö. Hän kertoi ensimmäisten joukossa läntisen maailman tietoon Neuvostoliiton toisinajattelijoihin kohdistuvasta psykiatrisesta pakkohoidosta. Vuonna 1976 hän pääsi kotimaastaan länteen, kun hänet vaihdettiin chileläiseen kommunistiin Luis Corvalániin. Kansan parissa siitä levisi loru tyyliin: ”Vaihtui huligaani Korvalaaniin.” Huligaanin tilalle tuli valtiomies.

Tuota ennen Bukovski oli ollut vangittuna 12 vuotta. Ja aikaan sisältyy myös psykiatrinen pakkohoito. Ensimmäisen kerran hänet vangittiin parikymppisenä nuorukaisena vuonna 1963 kielletyn kirjallisuuden hallussapidosta ja kopiointiyrityksestä. Kyseessä oli jugoslavialaisen kommunistipoliitikon Milovan Djilasin teos. Jo koulupoikana hän oli ottanut ensi askeleita toimintaansa. Hän onnistui pääsemään Moskovan yliopistoon biologian osastolle mutta joutui pian erotetuksi.

Päästyään länteen hän asettui asumaan Iso-Britanniaan. Hän jatkoi opintojaan ja suoritti Cambridgen yliopistossa loppututkinnon neurofysiologiassa. Eräs unelma oli toteutunut. Oman alansa ohessa hän toimi poliittisena aktivistina, ihmisoikeustaistelijana ja kirjoittajana. Muistelmia vankilaelämästä pidetään hänen parhaana teoksenaan.  Käsittääkseni sitä ei ole suomennettu.

Kun näytelmäkirjailija Tom Stoppard oli valmistamassa erästä totalitarismia käsittelevää näytelmäänsä, hän kutsui juuri Britanniaan saapuneen Bukovskin sitä kommentoimaan. Stoppard sai häneltä arvokasta tietoa mutta itse Bukovskin läsnäolon harjoituksissa hän koki painostavaksi ja ahdistavaksi. Hänestä eräänlaisen muistokirjoituksen luonut Mihail Kalužski kuvaa tekstissään tuota Bukovskin luonteen ominaisuutta. Tämä asetti toiminnassaan vastakkain kaksi maailmaa: reaalitotalitarismin maailman sekä toisaalta vapauden ja oikeudenmukaisen ihannemaailman. Mitään muuta maailmaa tai mitään uutta poliittista elämää hänellä ei ollut. Hän oli ikuinen toisinajattelija. Hän olisi ollut poliitikko myös kotimaassaan, jos se olisi ollut mahdollista.

Tuosta yllä mainitusta luonteen ehdottomuudesta Kalužski mainitsee vielä yhden esimerkin. Maaliskuussa vuonna 2011 Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatšov oli Albert Hallissa Lontoossa juhlimassa 80-vuotispäiviään. Hänen kunniaksi oli järjestetty hyväntekeväisyyskonsertti. Paikalla esiintymässä oli Scorpions, Valeri Gergijev  ja muita huippuja. Gorbatšovin ohella läsnä oli nimekästä väkeä. Kun valmistauduttiin juhlaan, niin Bukovski teki paikalliseen oikeuslaitokseen ilmoituksen, jossa hän vaati Gorbatšovin vangitsemista ja asettamista syytteeseen.  Taustana vaatimukselle oli se, että tämä oli aikoinaan käyttänyt sotavoimia rauhantahtoista väestöä vastaan. Bukovski perusteli päätöstään sillä, että entisen Neuvostoliiton johtajan tuli kantaa vastuu joukkomurhista Bakussa, Tbilisissä, Vilnassa ja Riikassa. Lisäksi hän katsoi tarpeelliseksi osoittaa länsimaisessa järjestelmässä vallitsevan kaksoisstandardien olemassaolon.

Lisään vielä yhden kuvaavan esimerkin. Ivan Tolstoin tekemässä haastattelussa vuodelta 1999 Bukovski viittaa tapaamiseensa tai ainakin yhteydenpitoonsa Boris Jeltsinin kanssa Neuvostoliiton hajottua. Hän olisi halunnut, että neuvostokommunismin päätoimijat asetetaan syytteeseen ja tuomitaan oikeudessa. Jeltsin ei siihen kuitenkaan suostunut.

Lännessä Bukovski jatkoi monipuolisesti Neuvostoliiton poliittisen järjestelmän arvostelua. Hän oli kosketuksessa myös politiikan huipputasolle päästen mm. konsultoimaan presidentti Ronald Reagania ja pääministeri Margaret Thatcheria. Hän julkaisi valtavan määrän kirjoituksia ja käsiinsä saamiaan asiakirjoja. Tuorein julkaistu teos on viime vuonna ilmestynyt englanninnos Judgment in Moscow, joka tosin ilmestyi alkuaan venäjäksi jo 90-luvun lopulla.

Keskityn nyt kuitenkin käsittelemään hänen kitkerää kritiikkiään Euroopan Unionia kohtaan. Huomasin, että suomenkielisessä wikipedia-artikkelissa se on nostettu melko lailla keskiöön. Toisaalta luin erästä häntä käsittelevää kirjoitusta, jossa aiheeseen puututaan tuskin lainkaan.  Kirjoittaja katsoi EU-kritiikin olevan luonteeltaan ”sarkastista publistiikkaa” eikä pitänyt sitä erityisen käsittelyn arvoisena. Pitkän kirjoituksen hän sai siitä huolimatta aikaan.

Poliittisesti Bukovski kannatti markkinaliberalismia ja oli tutkijanakin sitä ajavassa Cato-instituutissa. Hänen mukaansa oli vältettävä kaikenlaista valtion kontrollia. Hän puolusti yksilön vapauksia ja talouselämän vapaus kulki sen rinnalla. Hänellä oli läheinen suhde UKIP-puolueeseen.

Eräässä keskustelussa hän kertoo suhteestaan Nigel Farageen. Hän totesi kannusteensa miestä aktiivisemmin mukaan politiikkaan . Farage oli tuolloin vielä nouseva poliitikko. Hän kertoo rohkaisseensa miestä ryhtymään vastuullisempiin tehtäviin. Niinhän sitten tapahtuikin.

Bukovskin EU-kritiikissä minuun hieman särähtää hänen ajoittainen tarrautuminen pikkuseikkoihin. Esimerkkinä voisi mainita tupakointikiellon. Lisäksi jotkut hänen väitteensä europarlamentin toiminnasta tuntuvat olevan vailla pohjaa. Tosin tunnen sitä heikohkosti. Pääargumentit ovat kuitenkin hyvin vahvoja. Hän luo pohjaa sille, miksi Euroopan unionin toiminta on alkanut muistuttaa yhä enemmän neuvostoliittolaista toimintaa. Suhteellisuudentaju on kuitenkin pidettävä mielessä. Ei nykyisenkaltaiseen Eurooppaan voida rakentaa mitään kommunistista pakkovaltakoneistoa, jossa kunnioitus ihmisarvoa kohtaan on täysin unohdettu. Tähän palaan myös alempana.

Nyt kuitenkin jätetään nippelihuomiot ja keskitytään suuriin linjoihin. Bukovski on luonut pohjaa sille, miksi EU:n hallinto on alkanut yhä enemmän muistuttaa neuvostohallintoa. Hän kertoo sen taustana olevat faktat perustaen tietonsa Neuvostoliiton keskuskomitean ja politbyroon salaisiin asiapapereihin.

Euroopan yhteismarkkinoiden kehittyminen liittovaltion suuntaan lähti liikkeelle Euroopan vasemmistosiipeä edustavien puolueiden ja Moskovan yhteisestä projektista, jonka myötä Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov käytti vuosina 1988-89 käsitettä ”Yhteinen eurooppalainen koti” (”Common European home”, ”Общеевропейский дом”). Tuolla käsitteellähän on väljää historiallista taustaa jopa Charles de Gaulleen asti, joka puheissaan totesi Euroopan yltävän Atlantilta Uraliin.

Mihail Gorbatšov kansan onniteltavana vuonna 1985 tultuaan valituksi maan johtoon

Yhteinen eurooppalainen koti oli aikansa suosittu iskulause, jota sitten pyrittiin käyttämään tiettyihin poliittisiin tavoitteisiin. Itäisessä naapurissamme se kertoi suunnan muutoksesta ja myös toiveikkuudesta. Sen tosiasialliset vaikutukset olivatkin sitten toisenlaiset kuin maan valtarakenteissa uskottiin.  Suurin piirtein samoihin aikoihin meillä Suomessa oli suosiossa Harri Holkerin hallituksen käyttämä ilmaisu ”hallittu rakennemuutos”. Se merkitsi tietysti ainakin ulkoisesti eri asiaa mutta termi kuvastaa sitä myös Euroopan suuntaan liittyvää muutospainetta, joka meilläkin oli käynnissä. 

Ilmauksessa kotia merkitsevä ”dom” ymmärretään myös ”taloksi”. Se on hyvä tietää, kun lukee seuraavan Gorbatšovin toteamuksen: ”Me tosin asumme eri portaikoissa mutta on tärkeää pitää naapureiden kanssa suhteet kunnossa.” Tuosta kommentista voi havaita pienen varauksellisen asenteen.  Ei kai kapitalistimaiden kanssa sentään aivan yhdessä asuta.

Todettakoon, että Gorbatshov elää edelleen ja häneltä on näinä päivinä ilmestymässä uusi kirja, jossa hän haikailee tuon ”yhteisen eurooppalaisen kodin” perään toivoen sen sisältämän ajatuksen palauttamista nyky-Venäjän ohjenuoraksi.

Mennään tarkemmin taustoihin. Ajatus nousi esille ensi kerran vuosina 1985-86, kun ensin Italian kommunistijohtoa ja sen jälkeen Saksan sosialidemokraatteja vieraili Gorbatševin luona. Molemmilla kerroilla vieraat valittivat, että kun Britannian pääministeri Margaret Thatcher alkoi ajaa ajatusta Euroopan yhteismarkkinoista, vasemmisto tunsi jäävänsä paitsioon.

Tässä ja tässä on uudempaa uutisointia Thatcherin ajattelusta 80-luvulla. Thatcher korosti Euroopan unionia vapaakauppa-alueena. Sosialistien puolella oli toisenlaisia suunnitelmia.

Sekä italialaiset ja että saksalaiset katsoivat, että haaveet Euroopan Unionin suunnasta olivat kumoutumassa. Tilalle oli tulossa heidän mielestä ”villi kapitalismi”. Etsittiin keinoa Euroopan suunnanmuutokseen. Yksi mahdollisuus oli pyrkiä vaikuttamaan jäsenmaiden sisälle, mutta tarvittiin myös muita keinoja. Siksi apuun kutsuttiin Mihail Gorbatšovia.   

Aluksi vasemmistopuolueet ja Neuvostoliitto olivat vastustaneet Euroopan integraatiota, koska sosialististen tavoitteiden kannalta se katsottiin vaaralliseksi. Vuodesta 1985 eteenpäin Bukovskin mukaan suunta muuttui. Neuvostoliitossa tultiin Euroopan vasemmistopuolueiden kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että yhdessä toimimalla koko eurooppalainen projekti voidaan kääntää ylösalaisin. Avointen markkinoiden sijaan Eurooppaa aletaan kehittää liittovaltion suuntaan.

Kyseessä oli siis eräänlainen salaliitto, jonka myötä yritettiin pelastaa poliittiset kasvot. Neuvostoliiton piti muuttaa oma suhtautumisensa Eurooppaan. Sen myötä vasemmisto pyrki saamaan vaikutusvaltansa takaisin. Tähän liittyen haluttiin myös USA:n vaikutusvaltaa Euroopassa heikentää.

Ajatuksena oli, että Euroopan Unionia ruvetaan kehittämään samansuuntaiseksi Neuvostoliiton hallintorakenteen kanssa. Sieltä alettiin ottaa mallia. Tuon suunnan myötä myös Neuvostoliiton johto oli hankkeelle myötämielisempi.

Tammikuussa 1989 Trilateraalisen komission delegaatio tuli Moskovaan tapaamaan Gorbatšovia. Delegaatioon kuuluivat entinen Japanin pääministeri Nakasone, entinen Ranskan presidentti Valéry Giscard d’Estaing, amerikkalainen pankkiiri David Rockefeller ja entinen USA:n valtiosihteeri Henry Kissinger. Valtuuskunta esitti perustelut sille, että Neuvostoliiton on liityttävä maailman keskeisiin finanssisopimuksiin ja -organisaatioihin, kuten GATT, IMF ja Maailmanpankki.

Tapaamisen aikana Giscard d’Eestaing otti puheenvuoron. Hän totesi seuraavasti (mukailen hänen omaa tekstiään):

”Herra presidentti, en voi sanoa tarkasti, milloin se tapahtuu, mutta voin kertoa että 15 vuoden kuluessa Eurooppa on muuttumassa liittovaltioksi ja teidän on valmistauduttava siihen. Teidän on tehtävä kanssamme ja Euroopan johtajien kanssa yhteistyötä. Teidän on tehtävä selväksi, miten te siihen suhtaudutte, miten te sallitte muiden Itä-Euroopan maiden toimia sen kanssa yhteistyössä ja miten te itse voitte tulla osaksi sitä. Teidän on oltava valmiita.”

Bukovski korostaa, että tuo tapahtui tammikuussa 1989, aikana jolloin vuoden 1992 Maastrichtin sopimusta ei ollut vielä hyväksytty. Hän ihmettelee, miten Valery Giscard d’Estaing oli kyennyt ennakoimaan seuraavien vuosien tapahtumia. Ja ihmetystä herättää myös se, että hänestä tuli vuosina 2002-2003 Euroopan perustuslain luoja. Eikö se tuoksahdakin salaliitolta, Bukovski kysyy.

Näin alkaa Euroopan unionin liittovaltiokehitys.

Bukovski vertailee Neuvostoliiton ja Euroopan unionin hallintoa. Euroopan parlamentti tuo Bukovskille mieleen Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston.  Hänen mukaansa siitä alustavasti suunniteltiinkin samanlaista elintä. Euroopan komissio puolestaan on Bukovskin mukaan kuin Politbyroo. Jäsenmäärä tosin on suurempi. Samaa on se, että sen jäsenet eivät ole suoraan kansan valitsemia eivätkä niin ollen ole sille tilivelvollisia.

Tarkasteltaessa lähemmin Euroopan unionin monilukuisia säädöksiä, joita on Bukovskin mukaan 80 000 sivua, tulee mieleen Neuvostoliiton Gosplan.  ”Meillä oli organisaatio, joka suunnitteli taloudessa kaiken viimeiseen pulttiin ja mutteriin asti”, Bukovki toteaa.  Sama on tapahtumassa hänen mukaansa EU:ssa.

Mielenkiintoista on liittää tähän yhteyteen myös korruptio. Venäjä on maa, jonka talous on vahvasti riippuvainen luonnonvaroista. Se luo vallanpitäjille erityisen suhteen valtioon. Sellaisessa maassa korruptio kulkee ylhäältä alaspäin. Neuvostoliitto oli maa, jonka hallinnolla oli mielin määrin varoja käytössään. EU:n sisällä korruptio saa Bukovskin mukaan samoja piirteitä. Itse ymmärrän sen niin, että EU saa hallintaansa jäsenvaltioiden varoja ja pystyy sitten säätelemään rahojen käyttöä omien tavoitteittensa mukaisesti. Demokratia unohtuu, kun järjestelmälle sopivia toimijoita aletaan palkita. Liike-elämässä toimitaan toiseen suuntaan -  alhaalta ylös, pyritään vaikuttamaan vallanpitäjiin.

…

Sergei Grabovskin mukaan Bukovski pitää EU:ta ”liberalisoituna” tai sosiaalidemokraattisena Neuvostoliiton jäljitelmänä tai kloonina (kirjoittajan käyttämä sana kääntyy ”kaksoisolennoksi”). Molempiin muotoutui - tai on muotoutunut - lähes kontrolloimaton byrokratia, vaikka tarkoituksena oli luoda ihmiskasvoista sosialismia.

Sana Leviathan muistetaan muutaman vuoden takaisesta Andrei Zvjagintsevin elokuvasta. Se pulpahtaa Bukovskinkin puheessa esille. Hän ei viittaa kuitenkaan elokuvaan vaan siihen alkuperäiseen vanhan testamentin hirviöön. Sillä hän kuvaa totalitaristista byrokraattista rakennelmaa. Kun tutkii tuon lonkeroitaan levittelevän eurooppalaisen ”hirviön” rakenteita, voi havaita, että se on alkanut muistuttaa yhä enemmän Neuvostoliittoa.

Liitän tähän väliin omaa Suomen poliittiseen elämään liittyvää ihmettelyäni. Kun tuore hallitus on palkannut ennätysmäärän avustajia ja avustajien avustajia, voi taustalla olla pyrkimys sitoa maamme yhä tiiviimmin EU:n säädöksiin. Jossain vaiheessa Eduskunnan kansanedustajat saavat varmaan huomata, että maassamme noudatetaan lakeja, joita siellä ei ole hyväksytty, saati edes käsitelty. Tämänkaltaista Bukovskikin on pelännyt tapahtuvan nostamatta tietenkään Suomea erikseen esille.

…

Toki Bukovski kuvaa myös Euroopan Unionin pehmeämpää puolta, mutta oma sarkasminsa siihenkin liittyy:

”EU on tietysti pehmeämpi versio Neuvostoliitosta. Siellä ei ole Gulagia eli ”vankileirien saaristoa”, ei ole KGB:tä.”

Tuohon hän kuitenkin lisää, ettei ole ainakaan toistaiseksi. EU:ssa on nimittäin valtioiden rajat ylittävä Europol, jolle voi kehittyä suurempi valta kuin KGB:lle. Bukovskin mukaan sillä on myös diplomaattinen koskemattomuus. Europolista voi tulla hänen mielestään vaaratekijä, jos se ottaa käyttöön Stasin ja Securitaten menetelmiä.

Monenmoisista rikoksista Bukovski on erityisen huolissaan kahdesta. Toinen on rasismi ja toinen ksenofonia eli muukalaisviha. Hän toteaa, että jos Britanniassa joku rohkenee vastustaa kontrolloimatonta kolmannesta maailmasta suuntautuvaa maahanmuuttoa, häntä pidetään rasistina. Puolestaan Euroopan integraatiokehitystä vastustavia on alettu pitää muukalaisvihamielisinä. Bukovski kertoo kuulleensa asiasta brittien Labour-poliitikolta Patricia Hewittiltä.  Nykyisin nämä asiat ovat laajemminkin tiedossa.

Bukovskin mukaan oli yleisesti tiedettyä, että Neuvostoliitto oli ideologian voimalla elävä valtio. Sitä osattiin sen vuoksi myös varoa. Euroopan Unionin ideologia on Bukovskin mukaan sosialidemokratiaa ja valtiojohtoisuutta, johon liittyy myös paljolti poliittista korrektiutta. Hän toki toteaa sen oikeistolaisena vapaan markkinatalouden kannattajana.  Bukovski on seurannut, kuinka poliittinen korrektius on levinnyt ja kuinka siitä on tullut painostava ideologia. Tässä yhteydessä Bukovski mainitsee tupakointikiellon leviämisen, mikä ei todellakaan ole kovin kuvaava esimerkki. Jos katselee hänen haastatteluja youtubesta, voi havaita, että hän oli todellinen ketjupolttaja.

Mutta hänellä on antaa muitakin esimerkkejä. Kun meillä on mielessä Päivi Räsäsen tapaus, niin hän kertoo ruotsalaisesta pastorista, joka joutui vaikeuksiin todettuaan, että Raamattu ei hyväksy homoseksualismia. Hän mainitsee Ranskan vihapuhelain kuin myös Britannian, jossa ollaan hyväksymässä rotuihin ja uskonnolliseen puheeseen liittyvä vihapuhelaki.

Bukovski näkee tuon ideologisen kehityksen olevan johtamassa vainon mittoihin. Sen toteuttamisessa ja lakien valvonnassa Bukovski näkee nimenomaan Europolin vaarat. Hän on ilmaissut pelkonsa, että entiset Stasin ja Securitaten henkilöt pääsevät siellä valtaan ja sitten jälki on sen mukaista.  Ne henkilöt eivät varmastikaan enää pääse aktiivisesti toimimaan mutta kyllä heidän perinteittensä seuraajia löytyy.  Ja taitaahan itse asiassa myös Angela Merkel olla Itä-Saksan kommunistisen nuorisoliiton kasvatti.

Bukovskin mukaan Eurooppa on läpikäymässä nopeaa, järjestelmällistä ja yhdenmukaista demokratian purkamisen vaihetta. Ministereistä on hänen mukaansa tulossa lainsäätäjiä, jotka voivat luoda uusia lakeja ilman että vaivautuisivat kertomaan niistä parlamentille. Miksi tuollaista nykyaikana tarvitaan, hän ihmettelee. Sen allekirjoitan, vaikka suurempi valta alkaa olla ministeriöiden virkamieskunnalla.

Bukovski ottaa vertailukohdaksi menneisyyden. Eurooppa on kokenut kaksi sotaa, ydinsodan uhan ja kaikkea mahdollista ilman, että kansalaisvapaudet ovat olleet uhattuna ja ilman että on tarvinnut julistaa hätätilaa.  Miksi nyt eletään niin vaarallista aikaa, että tuollaista tarvitaan, hän kysyy. Tämä voi johtaa hetkessä valtiot ulkopuolisen diktaattorin alle.

Tilanne on Bukovskin mukaan surullinen. Pääosa poliittisista puolueista on tullut mukaan uuteen EU-projektiin. Niistä on tullut korruptoituneita. Politiikan vastustajia on harvassa. Onko ketään puolustamassa kansalaisten vapauksia, hän kysyy.  Bukovski katsoo, että menojen ja verojen nousun myötä Euroopasta ei hyvää seuraa. Talouden liika säännöstely, byrokratisoituminen ja kyvyttömyys luoda kilpailukykyistä ympäristöä johtaa taloudelliseen romahdukseen. Erityisesti euron käyttöönotto oli Bukovskin mukaan hullu idea. Valuutan ei ole koskaan oletettu olevan poliittista.

Itse asiassa Bukovski on varma, että Euroopan Unionille käy samalla tavoin kuin Neuvostoliitolle. Romahduksesta selviämiseen kestää ainakin sukupolvi. Siksi hän toivoi varmaan lähes elämänsä viimeiset parikymmentä vuotta, että EU:sta ja varsinkin sen liittovaltiosuunnitelmista päästään eroon. Mitä nopeammin se tapahtuu, sitä vähemmän vahinkoa se aiheuttaa. 

Hän näki siis edessään kauhukuvan Euroopan unionin romahduksesta. Valtava byrokratiarakennelma on kaatuva kansalaisten päälle. Kansakuntien keskinäinen syyttely tulee olemaan valtavaa. Se tietää kahakoita ja etnisiä riitoja eri ryhmien välillä. Bukovskin vertailukohteina on oman synnyinmaansa lisäksi Jugoslavia.

Bukovski varoitteli, että eurokraatit toimivat nopeasti. Heitä on vaikea voittaa. Hän uskoi, että hänen aikanaan se olisi vielä käynyt päinsä. Hän oli kuitenkin huolissaan, koska EU-kriittisiä voimia oli liian vähän. Aikaa ei saisi tuhlata.

Bukovski oli pessimisti ja se sopii kirjoituksen alussa esitettyyn luonnehdintaan hänen persoonallisuudestaan.  EU:n kehityksestä ja mahdollisesta romahduksesta hän maalaa rajuja kauhukuvia, jossa hän lopulta näkee myös salaisen poliisin hirmuvallan. Ymmärrän myös niitä, jotka pitävät sitä ”sarkastisena publistiikkana”. Vaarat on toki pidettävä mielessä eikä välinpitämättömyyteen ole varaa mutta vaikkei savua olekaan ilman tulta, niin totean tähän loppuun diplomaattisen pehmeästi, että Bukovskin dystopiakuvissa on outoa painolastia.

…

Lähteet

Lähteitä on runsaasti. Youtubesta löytyy paljon Bukovskin haastatteluja ja puheenvuoroja. Netissä on myös huomattavan paljon tekstilähteitä. Olen niihin tutustunut vain satunnaisesti. Myönnän, että tarvetta olisi järjestelmällisempään tutkailuun, varsinkin koskien Bukovskin kirjoituksia. Alla on hyperlinkit aineistoihin, joita olen tässä kirjoituksessani enemmän tai vähemmän käyttänyt.

Täältä löytyy vuonna 2013 tehty videohaastattelu. Yhtä kattavaa ei ainakaan tuon tilin ylläpitäjän mielestä ei ole sen jälkeen tehty.

Täällä on nyt yhtenä keskeisenä lähteenäni oleva englanninkielinen teksti helmikuulta 2006.

Täällä puolestaan on Bukovskin englanninkielinen kirjoitus The Soviet Roots of European Integration.:

Mihail Kalužski on julkaissut marraskuun 8. päivänä ”muistokirjoituksen”, joka avautuu täältä. 

Toimittaja Ivan Tolstoi on puolestaan julkaissut Bukovskin muistoksi toukokuussa 1999 käymänsä venäjänkielisen radiokeskustelun. Siinä Bukovski on varsin vapautunut kertoen varsin lennokkaasti taustastaan ja käsityksistään. Se avautuu täältä.

Täällä keskustellaan Bukovskin näkemyksistä syyskuussa 2016.

Sergei Grabovskin analyysia kesäkuulta 2016 löytyy täältä.

Tämä teksti on puolestaan maaliskuulta 2006.

Meduzan sivuilla on Bukovskin poismenon johdosta 28.10.2019 julkaistu kirjoitus, tekijöinä Lohov ja Kartsev. 

28.10.2019 julkaistu BBC:n venäjänkielinen kirjoitus on täällä. MK-lehden julkaisu samalta päivältä on täällä.

Täällä on puolestaan Novaja gazetan päivää myöhemmin julkaistu teksti.

Parikymmentä vuotta vanhempi Juri Glazovin kirja-arvio Novyj mir -lehdestä  avautuu täältä.

Loppuun vielä pari  Mihail Gorbatšoviin liittyvää lähdettä. Barsenjevin artikkeli käsittelee 1980-lukua. Tämä jälkimmäinen on paljon tuoreempi RIA Novostin uutinen.