Tapanani on ollut kirjoitella tähän blogiini kuukausittain
pari juttua säännöllisesti. Joskus
tekstiä ei ole tahtonut millään syntyä mutta puoliväkisinkin olen jotakin
rustannut. Muutaman kerran on jäänyt harmittamaan, kun olen uhrannut läheiseksi
kokemani aiheen tutkimiseen paljon aikaa, mutta viimeistelyvaiheessa ei tarvittavaa
potkua ole löytynytkään. Aika ajoin palaan tuttuihin teemoihin. Esimerkiksi
kuluneena syksynä kirjoitin kaksi pitkää kirjoitusta liittyen Andrei
Tarkovskiin ja hänen elokuviinsa. Nytkin palaan aiheeseen, jota olen käsitellyt
kaksi vuotta sitten vuoden vaihtuessa.
Joulun pyhinä vuonna 2017 syvennyin katsomaan Martin
Scorsesen elokuvaa Silence - Hiljaisuus. Vuoden
viimeisenä päivänä julkaisin täällä blogissani siitä kirjoituksen. Elokuva vei
katsojat uskonvainoihin 1600-luvun Japanissa. Aihe oli minulle tuolloin täysin vieras.
Elokuvankin katsoin lähinnä Martin Scorsesen takia. Hän on yksi minun elämäni
tärkeä kulttiohjaaja. Toki myös uskon kysymyksiin ja uskontoaiheet kiinnostavat.
Muutama päivä sitten silmiini osui eräs venäläinen
lehtijuttu, jossa käsitellään noiden uskonsa takia vainottujen kristittyjen
jälkipolvia. Se on julkaistu Lenta-verkkolehden sivuilla. Tuo juttu palautti
mieleeni Martin Scorsesen elokuvan tapahtumat. Jutun sisältö on lohduton.
Kristinusko pysyi Japanissa maan alla hengissä yli 200 vuotta 1870-luvulle
asti. Sen jälkeen uskonnon harjoittaminen on ollut julkisesti sallittua. Nyt
ollaan totisen paikan edessä, kun jälkipolvi ei halua sitoutua esi-isiensä perinteiden
vaalimiseen.
Näkemäni lehtijutun myötä palasin elokuvan kuvaamiin
tapahtumiin. Juttu käsittää laajan valokuvien kavalkadin ja kirjoitus etenee
kuvien mukana. Laitan oheen linkin tuohon Lenta-verkkolehden kirjoitukseen,
jonka kautta kuviin voi kukin halutessaan tutustua. Oma tekstini on melko vapaa
käännös lehden tekstistä. Muutaman selkeän vuosilukuvirheen olen oikaissut.
Oikeastaan tämä surullinen tarina sopii nyt uuden vuoden
alun hetkeen. Suuntaamme taas suurin toivein edessämme avautuvaan vuoteen.
Odotuksia on, mutta pelko kalvaa mieltä. Löytyykö jälkipolvessamme tahtoa omien
kansallisten perinteittemme vaalimiseen?
Toisaalta, varsin luonnollista kehitystä tämä on. Uusi aika
synnyttää uusia haasteita. Huomio menee niihin. Ei voi jäädä täysin
menneisyyden varaan. Kunnioituksemme se ansaitsee muttei välttämättä enempää. Siksipä
– toivotaan, että uudet sukupolvet jalostuvat tekemään kypsiä ja
pitkäjänteisesti perusteltuja päätöksiä ja elämään täyttä elämää, joka kantaa myös
heidän oman elämän ylitse. Menneiltä sukupolvilta voi ottaa mallia ainakin
uhrautuvaisesta asenteesta. Mukavuudenhalun ei aina pidä olla ensin. Siinäpä
evästystä uudelle vuosikymmenelle.
Liitän tähän alkuun muutaman keskeisen linkin. Oma kaksi
vuotta sitten luomani kirjoitus avautuu täältä.
Siinä siis käsittelen Scorsesen elokuvaa ja sen taustalla olevaa historiaa. Tämä linkki vie
Wikipedian artikkeliin vuonna 1637-38 tapahtuneesta Shimabaran kapinasta. Kapinaa seurasi mieletön kaulan
katkomisoperaatio, kun mestatuksi joutui arviolta 37 000 kapinallista ja
heidän tukijaa. Tästä
linkistä avautuu englanninkielinen artikkeli ”maanalaisista kristityistä”,
joista Japanissa käytetään nimitystä Kakure
Kirishitan .
Linkki Lenta-sivuston julkaisuun on tässä. Jos kieltä ei
osaakaan, niin kuvat sieltä kuitenkin löytyvät. Rohkenen lainata sieltä tähän yhteyteen pari kuvaa. Huomasin myöhemmin, että lähes sama
kirjoitus löytyy myös Izvestijasta.
Itse asiassa se on tietojensa puolesta perusteellisempi ja kuvastossakin on
eroja. Kolmaskin lähde kirjoitukselle
löytyy (täällä). Venäläiset
verkkojulkaisut näyttävät laittavan kirjoituksensa kiertoon.
…
Alla on suomentamani teksti. Sieltä paljastuu paljolti
samaa, mitä myös Scorsesen elokuvassa nostetaan esille.
 |
Ikitsukin saaren museossa säilytettävä ”maanalaisten” risti
ja vaatekappale, kuva Issei Kato/Reuters
”Katoaa se, minkä vuoksi
esi-isämme kuolivat”
Kahden vuosisadan ajan kristityt loivat oman uskonsa. Miksei
sitä kukaan enää tarvitse?
Kristinusko oli Japanissa kiellettyä yli 250 vuotta. Vallan
kahvassa olleet pitivät sitä tuhoisana vieraana virtauksena. Kuitenkin monet
japanilaiset uskoivat edelleen Kristukseen, huolimatta vainosta ja julmista
tuomioista. Kun kristinusko myöhemmin laillistettiin, uskovat tulivat maan
alta. Kaikki eivät kuitenkaan omaksuneet länsimaisia riittejä, vaan säilyttivät
tuon kristinuskon, buddhalaisten ja šintolaisuuden perinteistä historian
mukana muotoutuneen uskonsa. He vaalivat isiensä ja esi-isiensä uskoa, mutta
heidän lapsiaan ja lastenlapsiaan se ei enää kiinnostakaan. Lenta-sivusto
perehtyi japanilaisten ”maanalaisten kristittyjen” menneisyyteen ja otti
samalla selvää, miten vähälukuinen, esi-isiensä opeille uskolliseksi jäänyt
ihmisryhmä nykyisin elää.
Näistä entisistä maanalaisista kristityistä käytetään
japaninkielistä ilmausta Kakure
Kirishitan. Se on oma erityinen seurakuntansa. 1600-luvun alussa Japanin
hallitsija kielsi kristinuskon, minkä vuoksi kristittyjen täytyi luopua
uskostaan tai harjoittaa uskoaan salassa, asettuen samalla vaaralle alttiiksi.
Vuonna 1873 - yli 250 vuotta myöhemmin – rajoitukset purettiin ja suurin osa
uskovista liittyi katolisen kirkon piiriin. Osa heistä säilytti kiellon aikana
omaksumansa, kristityille oudoilta tuntuvat tapansa. Siksi tuota ryhmää
kutsutaan ”maanalaiseksi”.
Katolinen kirkko ei tunnusta ”maanalaisia kristittyjä”.
Liian monet niistä riiteistä ja uskomuksista ovat salaisen uskon vuosisatoina
muuttuneet. Kuitenkin Rooman paavi Franciscus suhtautuu heihin ja heidän
menneisyyteensä kunnioituksella.
”Katolisten uskonnollisten johtajien eli pontifikaatin
mukaan se, että japanilaiset kristityt pystyivät harjoittamaan uskoaan yli 250
vuotta vainoista huolimatta, on suuri oppitunti tulevaisuudelle,” kertoo Kagefumi
Ueno, entinen Japanin edustaja Vatikaanissa. Kannattaa panna merkille, että kristinuskon
toivat Japaniin jesuiitat. Se on munkkikunta, johon kuuluu myös nykyinen katolisen
kirkon pää paavi Franciscus.
Espanjalainen lähetyssaarnaaja ja yksi jesuiittaveljeskunnan
perustajista Francisco Xavier (1506-1552) oli Japanin ensimmäinen katolinen
lähetyssaarnaaja. Hän teki 1500-luvulla pitkän lähetysmatkan Aasiaan, jääden
Japanin saarille kahdeksi vuodeksi. Hän
poistui sieltä, kun sinne oli saatu syntymään ensimmäiset kolme katolista
seurakuntaa. Saarnoissaan hän yritti välittää kristinuskon oppia japanilaisille
sopivassa muodossa. Hän käytti opettaessaan buddhalaista ja šintolaista
kielikuvastoa.
Kristittyjen vainot alkoivat aktivoitua 1500-luvulla.
Lopullisesti päätös kristinuskon kieltämisestä tehtiin vuonna 1614. Senkin jälkeen
jesuiittaveljiä jäi salaa Japaniin. On laskettu, että tuolloin maassa oli 70 00
– 300 000 kristittyä.
Lehtijutussa haastateltu yksi ”maanalaisten kristittyjen”
johtaja Sinegori Murakami on 69-vuotias. Hänestä on tullut sukunsa seitsemäs
seurakunnan johtaja. Se tapahtui 14 vuotta sitten hänen isänsä kuoltua.
”En ole vielä valinnut seuraajaa, mutta olen varma, että me onnistumme
pitämään seurakunnan toiminnassa ja välittämään uskoamme jälkeläisillemme. En
halua, että minun sukupolveni pettää esi-isämme, jotka puolustivat hengellään
omaa uskoaan.”
Monilukuisten Kakure
Kirishitan -ryhmien oli tapana rukoilla vaieten, jotta he eivät olisi
tulleet ilmi. Eräillä ryhmillä oli tapana välittää jälkipolville virsilauluja
ja rukouksia salaa ns. orasho-kääröjen
kautta. Tekstien kieli koostui latinan, portugalin ja japanin sekoituksesta ja
niillä oli perusluonteisesti symbolinen merkitys. Ne kuulostivat lähinnä buddhalaisilta
rukouksilta. Kun nuo kääröt luotiin, niiden sisältämät rukoukset olivat
kiellettyjä. Nykyisin niitä julkaistaan painetussa muodossa, mutta japanilaiset
ovat alkaneet osoittaa uskon asioihin yhä vähemmän kiinnostusta.
 |
Orasho-käärö 1700-luvulta (Murakamin kotoa), kuva Issei
Kato/Reuters
|
Yhtenä esimerkkinä kristillisten ja paikallisten tapojen
sekoituksesta Kakure Kirishitan
-seurakunnilla ovat riisipiirakat, jotka asetetaan kotialttarin eteen
Jumalanäidin syntymän kunniaksi järjestetyn kristillisen juhlaseremonian aikana.
Ne symboloivat Aurinkoa ja Kuuta.
Samanaikaisesti tiedetään, että yli kaksi vuosisataa
kestäneen suullisen perimätiedon aikana ”maanalaiset kristityt” ovat myös
menettäneet paljon. Esimerkiksi Pyhää
Kolminaisuutta ei enää muisteta.
Myös pyhäinkuvat sopeutuivat aikojen kuluessa japanilaiseen buddhalais-šintolaiseen
ympäristöön. Ne saivat selkeästi japanilaisen ulkoasun. Jumalanäidin patsaat
alkoivat vahvasti muistuttaa Kannon-jumalatarta,
joka on kiinalaisen Kuan Yin
-jumalattaren (myötätunnon jumalatar, bodhisattva) japanilainen vastine. Ja
kaksitoista apostolia saivat valaistuneiden
bodhisattvojen ulkonäön, osin myös salaamisen tarkoituksessa.
Yksi esimerkki paikallisesta synkretismistä on myös
uskonnollisten perinteiden ja tapojen muuttuminen samankaltaiseksi –
esimerkiksi se, miten polvistutaan kunnioittamaan kuolleiden esi-isien muistoa.
Tällöin ”maanalaisten kristittyjen” riitissä jäljitellään šintolaisuuden
perinteisiä tapoja.
Aivan kuin ortodoksisessa perinteessä vanhauskoiset ovat
eläneet ilman pappeja, ”maanalaisilla kristityilläkään” ei ole omaa papistoa.
Julistuksen, ehtoollisen jaon ja kastamisen ovat ottaneet vastuulleen oppineet
maallikot.
69-vuotias Masaiti Kawasaki rukoilee Jumalanäidille pyhitetyn
kotialttarin edessä edelleen samalla tavalla kuin hänen vanhempansakin rukoilivat.
”Koen katkerana sen, että perinne, jota esi-isämme ovat
pyrkineet vuosisatoja kovin ponnistuksin säilyttämään, on nyt katoamassa.
Minulla on poika, mutta en edes elättele toiveita siitä, että hän ryhtyisi perinteitämme
jatkamaan. On surullista ajatella, että se kaikki jää unholaan.” Näin Kawasaki
toteaa.
 |
| Jumalanäidin kuva (Kawasakin kotoa), Issei Kato/Reuters |
Karematsun kappeli on yksi Japanin kristittyjen kolmesta pyhästä paikasta. Se on rakennettu paikalle, jossa portugalilainen lähetyssaarnaaja-pappi menetti aikoinaan henkensä. Siellä vietetään katolisten, buddhalaisten ja ”maanalaisten kristittyjen” yhteinen muistojuhla.
Ikitsukin
saarella Nagasakin prefektuurissa on myös muistomerkki. Paikkaan on pystytetty
risti. Sillä paikalla kidutettiin vuonna 1609 kuoliaaksi katolinen japanilaisvirkamies
Gaspar Nisi sekä hänen perheensä ja läheisensä. Perheen lisäksi 23 henkeä
kidutettiin kuoliaaksi, koska he olivat kieltäytyneet luopumasta uskostaan.
Japanilaiset kristityt eivät tunne kovin hyvin ”perinteisiä”
pyhimyksiä. Heillä oli omat marttyyrinsa – heidän esi-isänsä, jotka olivat joutuneet
uskonsa tähden kärsimään.
Myös Nakanosiman saari on ”maanalaisille kristityille”
erityisessä muistissa. Valtion organisoimien vainojen aikaan siellä kidutettiin
ja rangaistiin heidän uskonveljiään ja -sisariaan.
Vuonna 1637 Simabaran ruhtinaskunnassa alkoi suuri kapina,
johon kristityt osallistuivat. Seuraavana vuonna se kukistettiin raa’alla
tavalla. Kapinan 37 000 osallistujalta ja heitä myötäilleiltä katkottiin päät.
Pian tämän jälkeen keisarin johdolla valtakunnassa tehtiin suunnan muutos, joka
johti lopulta maan täyteen eristäytymiseen. Suhteet Eurooppaan katkesivat.
Vainojen aikaan Japanin vallanpitäjät pakottivat kristityiksi
epäillyt osallistumaan seremoniaan, joissa he joutuivat sylkemään kristillisiin
symboleihin sekä astumaan jaloillaan ristien ja pyhäinkuvien päälle.
Siinä tapauksessa, että salainen kristittyjen ryhmä paljastui, sen kaikkia
jäseniä odotti kuolemanrangaistus. Siitä huolimatta japanilaiset kristityt
eivät luopuneet uskostaan. Nyt heidän määränsä on hupenemassa itsestään. 30
vuotta sitten Ikitsukin saarella oli jäljellä 20 ”maanalaisten kristittyjen”
ryhmää, joiden yhteenlaskettu lukumäärä oli noin 2 000 henkeä. Nyt
jäljelle on jäänyt vain neljä ryhmää, joiden jäsenmäärä on noin 300 henkeä.
”Nuoriso ei osoita enää kiinnostusta uskon perinteen
jatkamiseen. Ylipäänsä nuoret ovat torjumassa kaikki muutkin uskonnot.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti