(Taustaa)
Yksinäinen ilta kotona. Hiljaisuuden täyttää keskustelu.
Vakavaa pohdintaa elämästä. Kuuntelen puolittain, mieltä painaa toinen asia.
Sitten saan jo tutuksi käyneen vieraan – ilman koputusta tai tervehdystä.
Tunnistan hänet sydämessäni – kalsean tunteeton puristus. Yritän selvitä
tyynenä. Nitrosuihke tuo lohdun. Olo helpottuu. Yritän jatkaa keskittymistä.
Tulee mieleen eräs jo 60-luvulla lukemani Pekka Parkkisen runo: ”Yksinäisyyteen
suhtaudu kuin ystävään. Kun ystävä lähtee, ystävä jää.”
……
Tuon tilanteen koin toissa iltana. Tuntemukseni ”kalseasta
vieraasta” oli todellinen. Odotan pallolaajennusta eikä vointi ole aina
huipussaan. Osaan olla varovainen, sillä muutaman kerran olen joutunut vaaran
hetkeen. Odottavan aika on turhan pitkä.
Kuuntelemani ohjelma
tuli Youtube-kanavalta. Se oli viiden osa Jari Sarasvuon sarjasta Kassandran huuto (https://www.youtube.com/watch?v=WDnH9o1ACWo).
Sarasvuon vieraana on Eija-Riitta Korhola ja aiheena fundamentalismi. Ei
varmasti kuitenkaan siinä mielessä, kuin odotamme. Jostain sattuman oikusta
tuossa ohjelmassa käsitellään myös kuolemaa ja toivottomuutta. Mutta käsitellään
siinä muutakin, kuten nöyryyttä, johon myös itse olen viime aikoina joutunut
taipumaan.
Mietin nitroa ottaessani, kuinka moni yksinäinen samaan
aikaan haki turvaa ja lohtua samaan vaivaan. Senkin vuoksi ”empatiakäyräni”
ohjelman edetessä hyvähenkistä keskustelua kuunnellessani nousi. Todettava
kuitenkin on, että ohjelman annilla on hyvin löyhä yhteys omiin kokemuksiini.
Tunnen kyllä luonnollista myötätuntoa tuota salaperäistä Kassandraa kohtaan, jota
kukaan ei ota todesta.
……
Valitsen ohjelmasta muutamia kohtia. Jotkut niistä liittyvät
jollain hataralla tavalla kuoleman teemaan. Pintaan nousee myös elämässämme
näkyvä ja tuntuva toivottomuus. Elämme aikaa, jolloin ihmisiltä viedään tai on
jo viety toivo turvallisesta tulevaisuudesta. Ja sitä tarvitsevat nimenomaan
nuoret voidakseen katsoa elämässään eteenpäin tavoitteita luoden.
Toivoa ovat viemässä aikamme fundamentalistit, jotka
luulevat pitävänsä totuutta hallussaan. Nyt ei ole kyse ainakaan pelkästään
uskonnollisista liikkeistä. Vaikka ei saisi leimata, niin todetaan kuitenkin,
että punavihreät poliitikot ovat yksi kritiikin kohde. Toinen kohde on media.
Ensimmäinen esimerkki tulee Yleisradion ohjelmasta 70-luvulta, kun
Neuvostoliittoa kritisoiva Jori C. Ehrnroothia yritettiin tehdä naurunalaiseksi
jopa käyttämällä teknisiä tehokeinoja. Esimerkiksi puhetta nopeutettiin niin,
että se kuulosti ”säksättävän oravan” räkytykseltä. Ihmisistä tehtiin
säälittäviä. Sarasvuo sanoin ”paremmisto oli ottanut vallan”. Osuvan sanan on mies noille poliittisesti
aktivoituneille toimittajille löytänyt. Jo tuolloin käytettiin naurunalaiseksi leimaamisessa
hyödyksi myös kuvamateriaalia.
Ajankohtaisempiakin esimerkkejä toki nousee keskustelussa
esille. Todetaan muutama sana mm. Atte Jääskeläisen erottamisesta, Terrafamesta
ja Juha Sipilästä. Ja meillä jokaisella on vastaavanlaisia havaintoja
toimittajien työstä. En nyt puutu kuitenkaan erityisemmin tähän teemaan.
Keskityn aikamme toivottomuuteen. Seuraavassa en etene ihan kronologisesti
mutta pyrin tuomaan esille keskeisiä asioita.
Sarasvuo toteaa hyvin painokkaasti, että ihmiset tarvitsevat rohkeutta, jotta he uskaltaisivat elää. Nyt ylhäältä luodussa paniikkimielialassa tuo on viety. Ihminen tarvitsee hallinnan tunnetta, että voitaisiin tehdä jotain asioiden eteen. Nyt on päädytty tilanteeseen, jossa päällimmäiseksi reaktioksi jää alistuminen ulkoiseen määräysvaltaan.
On vaarallista viedä nuorilta elämästä toivo. Sen toteaa
myös Korhola. Hän ottaa vertailukohdaksi tieteen tekijöiden raportit. Kysymys
koskee ilmaston muutosta.
”Minua vaivaa se, että
tieteilijöiden raportit eivät ole niin alarmistisia, kuin millaisina ne myydään
meille. Ne myydään meille katastrofiajatteluna.”
Nyt on päädytty kuitenkin myymään kansalle dystopiaa - sellaista
maailmaa, että ”jos ei päästöjä saada peruttua vuoteen 2028, me kuolemme
kaikki”.
Ihmisiltä viedään siis toivo, ja sen takaisin saamiseksi
halutaan anarkismia ja väkivaltaa. Tämä on oma kiteytykseni.
Korhola jatkaa asiantuntevaa pohdiskeluaan:
”Olen vihainen siitä, että liian
paljon tuetaan näitä aktivistien kirjoittamia yksinkertaistuksia. Jos lukee
sitä varsinaista tieteellistä osuutta, niin on pakko sanoa, että ne ei ole
kirjoitettu samalla planeetalla. Niissä on aivan eri viesti. Lehdistö valitsee
sen liioitellun jutun. Se riistää monelta nuorelta paitsi yöunet, myös
tulevaisuuden suunnitelmat. Se on harmittanut minua valtavasti.”
”Ei ole yhtään tieteellisempää
sanoa, että ilmastonmuutos on kaikkein vaarallisin uhka, kuin todeta, että se
on kohtuullinen haaste, joka me voidaan selättää, koska nuo molemmat skenaariot
ovat olemassa eri ennusteissa.”
…
Palaan keskustelun pääteemaan – fundamentalismiin.
Jari Sarasvuo toteaa:
”Mä määrittelen
fundamentalismin ehdottomuutena, dogmaattisuutena, jossa ihminen
uskonnollisesti ottaa jonkin kannan, ja puolustaakseen tuota kantaa hän on
valmis hylkäämään minkä tahansa rationaalisen tietopohjaisen […] logiikan. Ja
usein fundamentalistit pystyvät jatkamaan olemassaoloaan ainoastaan viholliskuvien
ravitsemana.
”Mä olen ajatellut, että
hallinnan ajatus on fundamentalismissa keskeinen. Mä näen sen itse eräänlaisena
versiona uskonnosta, josta on olemassa kristillinen versio, islamilainen versio
ja on ateistinen versio.”
Siinä on Korholan mukaan takana ajatus, että ”minulla on
halussa totuus ja minä näen sen”. ”Ja teidän on parasta totella sitä. Totuuden
haltijalla on valo ja muu on pimeyttä.”
Korhola tuntee ja tietää, mistä puhuu. Hän toimi itse
aikoinaan jopa Kristillisen liiton puoluesihteerinä, mutta jätti sitten vuonna
2003 puolueen, kun puolueen keskeisenä toimijana oli henkilö, joka koki
olevansa Jumalan edustajana politiikassa (”Jumala on mulla töissä”). Sen
kaltaisessa tilanteessa ihminen ei tajua itse tulkitsevansa. Hän on asettunut
muiden yläpuolelle.
Todetaan siis vielä.
Fundamentalisti voi olla paitsi kiihkouskovainen, myös poliittinen,
monipuolista keskustelua ja pohdintaa välttelevä fanaatikko.
Fundamentalismista pitäisi päästä irti, unohtamatta
kuitenkaan sukupolvemme vastuuta maapallon tulevaisuudesta. Keskustelijoiden
mukaan moraali on kuitenkin pidettävä mielessä. Sarasvuo puhuu
”fundamentalistisesta krampista”. Emme saa jäädä sen loukkuun. Meidän on
pystyttävä keskustelemaan ilman leimautumista.
Sarasvuo on ennenkin käyttänyt ajattelussaan raamatullista
retoriikkaa. Sen hän tekee myös nyt. Hän puhuu kilvoittelusta. Vakavista
asioista on kysymys ja tuo sana kuvaa, mitä kautta asioita on lähestyttävä.
Myös Korhola lähestyy asioita uskonnollisen sanaston avulla.
Korholan mukaan fundamentalismin vastakohta on ajatus siitä,
että totuudella on mysteeriluonne. Fundamentalistin vastakohta on siis
mystikko. Näin Sarasvuo asian kärjistää. Sana mystiikka tulee kreikan kielen verbistä ’vaieta’.
”Fundamentalistit ovat surkeita rationalisteja. He eivät ole
ymmärtäneet, että totuus on aina sitä, jonka äärellä me joudumme nöyrtymään.”
Se tarkoittaa pienentymistä. Emme saa olla ”muita tohtoroimassa”, mikä siis
tarkoittanee, että emme ala kovin herkästi julistaa yhtä totuutta.
Sarasvuo nosta esille dogmaatikon ja dogmatistin käsitteet.
Dogmatisti katsoo asioita yhdestä ikkunasta. Se on hänen dogminsa.
Dogmaatikko puolestaan yrittää katsoa sitä mysteeriksi
jäävää todellisuutta eri ikkunoista ja kulmista oppiakseen tuntemaan sen paremmin.
Hän rakentaa teoriakehyksiä, että voisi oppia lisää.
Ihmisen pitää luopua omasta narsistisesta egoistisesta
ajattelustaan. On nöyrryttävä asioiden edessä. Ei saa antautua maailman
vietäväksi. Vastuullisella johtajalla on kahta kauheampi tarve pienentää
itseään, kilvoitella asioiden parissa, Sarasvuo kiteyttää. Jos on valtaa, on
kyettävä kyseenalaistamaan jopa oma moraali. Tuo edellyttää hiljentymistä.
Nykyisin johtotehtäviin nousseet näyttävät humaltuvan
vallasta. Sarasvuo puhuu turmeltumisesta. ”Hyvät ihmiset tekevätkin pahaa”.
Korholan mukaan valta muuttaa ihmisen aivokemiaa. Valta toimii kuin huume. Tuo
kauhukuva pitäisi olla mielessä.
….
Sarasvuota mukaillen nyt on vallalla ihmeellinen tarve
painaa teollisuuttamme alas, pitää EU:n elvytyspakettia lähes pyhänä asiana.
Kuten Sarasvuo toteaa, tällä menolla elämästä poistetaan realismi ja
markkinakuri. Mistä löytyvät vastedes hyvinvointimme ja kulttuurimme
rakentajat?
Tehdään maanis-depressiivista politiikkaa, kuten
keskustelussa todetaan. Lyhytjännitteistä vauhkoamista! Keskustelijat toteavat,
että tosiasiassa EU on kasvattanut kokonaispäästöjä. Ulkopuolelta on tuotu
tuotteita, jotka on valmistettu likaisemmin.
Korhola toteaa, että elämässämme pitäisi tehdä luonnon eteen
sellaista, joka on aivan varmasti tulevaisuudelle hyväksi. Hän mainitsee kaksi
asiaa: saasteiden vähentäminen ja puiden istuttaminen. Siinäpä meille
vaihtoehto vauhkoontumiselle.
…
Haluan nostaa tähän erään hyvin tutun aiheen. En nyt muista,
puhuivatko siitä Sarasvuo ja Korhola. Olen nimittäin lueskellut viime päivinä
Maria Asunnan ja Erkki Seppäsen tuoretta kirjaa Turvapaikka uutisissa, joka on katsaus viiden viime vuoden
tapahtumiin yhteiskunnassamme. Asia saattaa olla mielessä myös tämän keskustelun myötä.
Yksi vallankäytön keino on uhriutumisen ja ns. turvallisen
tilan ajattelu sekä leimakirveen heiluttelu. Tällä tapaa on haluttu torpata
avoin keskustelu. Tätä mukailee pintaan nostettu totalitarismia myötäilevä
ilmiantopolitiikka. Epämiellyttäviksi koetuilta ihmisiltä halutaan viedä työ ja
toimeentulo – aivan kuin aikoinaan Neuvostoliitossa. Kunpa työnantajapuolelta riittäisi rohkeutta
panna tällaisille yhteydenotoille jyrkkä nollatoleranssi, mutta ei siltä näytä.
Toimitaan leimautumisen pelossa kuin lampaat. Se on väärä suunta!
…
Elämme rankkaa aikaa. Oma elämäni on kyllä hyvällä
raiteella, vaikka sisimmässäni onkin ollut ikäviä tuntemuksia. En tiedä, elänkö
vielä parikymmentä vuotta vai onko nyt viimeinen päiväni. Ei sillä ole väliä. Olen itseni kanssa
sovussa. Nöyrin mielin otan vastaan uuden päivän. Haluan katsoa myös itseni
ylitse. Haluaisin, että kansakunnallamme ja ihmiskunnalla olisi toivo – tie eteenpäin.
Haluan, että perinteitä kunnioitetaan ja kulttuurielämä kukoistaa. Nykyisessä
vimmassa jää luovuus jalkoihin ja esi-isiemme ponnistukset unohtuvat.
Eija-Riitta Korhola on isoäiti. Hän on siitä ylpeä ja hän kokee sen sisimmässään. Se on kärjistetysti todeten jopa eräänlainen ”taakka”. Ne joilla on lapsia, ovat antaneet tulevaisuudelle panttivankeja. Hän on ottanut ajatuksen Francis Baconilta, joka on puhunut ”kohtalon panttivangeista”. Korholalla on siis jälkipolvea, mikä tarkoittaa, että hänellä on samalla ”tulevaisuudessa panttivankeja”. Se luo ihmisen toimintaan erityistä vastuullisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti