Susia ja ihmisiä

Tässä ulostulossani käsittelen kahta eri asiaa, joita yhdistää otsikossa mainittu ”susi”. Kyse on luonnonsuojelusta, mutta todettava on heti, että luontoon minulla on ulkokohtainen suhde. Se on minulle siis lähinnä ihailun kohde, paikka virkistäytyä. Pysyttäydyn kuitenkin luonnon pariin mennäkseni kaupungin lähistöllä. Metsästystäkin – varsinaisesti susien kaatolupia – käsittelen, mutta siitä keskusteltaessa olen vain pelkkä mitään tietämätön kuuntelija.

Yksi näkökulma jutussani liittyy siihen, että on ilmestynyt huolestuneita viestejä siitä, kuinka sudet ovat tulleet vaarallisen lähelle ihmisasutusta ja saaneet aikaan paitsi pelkoa myös ikävää jälkeä. Keskustelua susien kaatolupien lisäämisestä on nostettu jopa Suomen eduskunnassa.

 

”Susi tulee” on tuttu iskulause ympäri maailman. Turhien uhkakuvien luominen on haitaksi siinä vaiheessa, kun uhkasta tuleekin todellinen. Nytkin susien tuhoista kärsineiden maaseudun ihmisten hätähuutojen vastapainona sosiaalisessa mediassa asian esille nostaminen on saanut osakseen naurua ja pilkkaa. Ollaan tilanteessa, että asiaan saatetaan puuttua liian myöhään.

Menen kuitenkin tässä vaiheessa alussa lupaamaani toiseen asiaan, jossa susikannan leviäminen nähdään myönteisenä ilmiönä, osana luonnon monimuotoisuutta. Nyt liikutaan kyllä kaukana Suomesta, mutta oman planeettamme tulevaisuus tekee asian meille yhteiseksi.

David Attenborough on BBC:n Avara Luonto tv-dokumentteja katsoneille tuttu nimi. 94-vuotias mies on jättänyt meille kirjallisen testamenttinsa, jossa hän vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Kyseessä on teos, joka herättää ajattelemisen aihetta meille jokaiselle:

David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta. Suomentanut Ilkka Rekiaro. WSOY, 2020, 286 s. (https://www.wsoy.fi/kirja/yksi-elama-yksi-planeetta/9789510456583 )

Kyseessä on rakastetun luontodokumentaristin vetoomus planeettamme puolesta. Teos tutkailee ekologista kehitystä viime vuosisadan aikana ja tekijä vaatii kiireisiä toimia, jotta tuhon suunta voidaan kääntää. Hän puhuu villiinnyttämisestä ja luonnon moninaisuuden palauttamisesta, tavoitteena pelastaa maapallo. Keskeinen käsite on biodiversiteetti, joka määritellään kirjassa seuraavasti:

Näin kustantajan verkkosivulla kiteytetään kirjan ydinsanoma: ”Yksi elämä, yksi planeetta on aikamme tunnetuimman luonnontieteilijän Sir David Attenborough’n näkemys viisaamman tulevaisuuden turvaamiseksi, yhdessä luonnon kanssa.” Teokseen liittyy dokumenttielokuva A Life on Our Planet, jonka videoesittely on nähtävissä täällä.

 Attenborough tuo petonisäkkäiden palautuksesta esimerkkinä Yellowstonen kansallispuiston tapahtumat sen jälkeen, kun sinne palautettiin susia vuonna 1995. Puistossa oleilleet vapitilaumat  pelästyivät susia. Sen johdosta ne alkoivat vaihtaa useammin paikkaa. Siitä seurasi, että puut alkoivat kasvaa siinä määrin, että kuuden vuoden kuluttua ne varjostivat rantavettä, mikä puolestaan tarjosi kaloille suojaisan kokoontumispaikan. Laaksoihin ja niiden laitamille nousi haapa-, paju- ja jättipoppelitiheikköjä. Eläinkunta elpyi:

Metsälintujen, majavien ja biisonien populaatiot kasvoivat. Sudet saalistivat myös kojootteja, joten jänis- ja hiiripopulaatiot elpyivät ja ketut, kärpät ja haukat runsastuivat. Jopa karhukanta kasvoi, koska karhut pääsivät susien kaatamien eläinten haaskoille. Syksyllä karhut söivät marjoja puista ja pensaista, jotka eivät olisi muuten tuottaneet hedelmää. (s. 198)

Attenboroughin päätelmä on, että ”jos Yellowstonen kaltaisessa luonnossa halutaan edistää biodiversiteettiä ja ottaa talteen hiiltä, ekosysteemiin on lisättävä susia”. Kirjassa esitetään , että tuosta kokeilusta otetaan myös Euroopassa oppia. Metsän uudelleenkasvusta lähdetään liikkeelle. Toiveena olisi, että ne olisivat mahdollisimman monimuotoisia ja sitoisivat mahdollisimman paljon hiiltä. Luonnon villiintyminen on hänen mukaansa käytännöllinen vaihtoehto niille, ”jotka ymmärtävät luonnon todellisen arvin ja sen vaikutuksen vakauteen ja hyvinvointiin” (s. 201) .

Toisena esimerkkinä Attenborough tuo Costa Rican puiden istutusprojektin. Maan viranomaiset huolestuivat siitä , että metsien hävityksen johdosta ja päättivät ryhtyä toimiin. Maanomistajille tarjottiin avustuksia kotoperäisten puiden istutukseen. Projektin myötä metsät ovat alueella elpyneet ja nyt kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua ne peittävät jo puolet valtion maa-alueesta. ”Nykyisin maan luonnonvaraisten alueiden osuus kansantulosta on merkittävä ja niillä on keskeinen rooli kansallisessa identiteetissä” (s. 201). Tekijä toivoo, että sama saavutettaisiin globaalissa mittakaavassa. Tutkimuksen mukaan ”metsien palautus voisi teoriassa sitoa jopa kaksi kolmannesta aiheuttamistamme ilmakehän päästöistä”. Näin tekijä kiteyttää:

”Maa-alueiden villiinnytys on ulottuvillamme ja se on kiistattoman arvokas asia. Jos loisimme   villiä luontoa eri puolille maailmaa, biodiversiteetti elpyisi ja tekisi sen, mihin se parhaiten pystyy: vakauttaisi planeetan.” (201)

 Attenboroughin kirja vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Hän esittää raakaa faktaa maapallomme luonnon kehityksestä viime vuosisadan aikana. Hän vetoaa, että ryhdyttäisiin vakaviin toimiin alkuperäisen luonnon säilyttämiseksi ja palauttamiseksi. Hän antaa myös esimerkkejä, miten ihmisten toimin on päästy suotuisaan kehitykseen. Näin ollen kyseessä ei ole mikään maailmanlopun viesti.

Tuonkaltaisten viestien opetukset ovat varmasti myös globaalisti ajattelevien eurooppalaisten vaikuttajien mielissä, mikä on sinällään hieno asia. En kuitenkaan monien muiden kanssa pidä siitä paniikkimielialasta, joka on päässyt jossain määrin vallalle ja herättää samalla nuorissa turhaa tervettä elämää ja kehitystä vahingoittavaa ahdistusta.

Vaikka monien mielestä tämä voi ehkä tuntua liioittelulta, on aiheellista kysyä, uhrataanko Suomi keskisen ja eteläisen Euroopan edessä tuonkaltaisia tavoitteita täyttämään. Kehitystä kyllä ohjataan siihen suuntaan, että varsinkin syrjäseuduilla asuminen tulee Suomessa lähes mahdottomaksi. Osasta aluettamme uhkaa muuttua luonnonsuojelureservaatiksi. Kun hieman googlaa, niin havaitsee, että tästä uhasta on kirjoitettu jo vuosia sitten.

Kirjoitukseni on lähinnä ihmettelyä ja epätietoisuutta. Kummastelen ja kyselen, mihin tätä Suomeamme ollaan viemässä. Tuo luonnon villiinnyttäminen on vain yksi osanen ihmettelyäni. En tiedä mitään hallituksen tai EU-tason tavoitteista ja pyrkimyksistä. Kun Neste päätti investoida uuden jalostamon Hollantiin, niin siinä yhteydessä pääministerimme heitti salaperäiseltä tuntuvan käsitteen ”vihreä siirtymä”, jonka todellinen sisältö on arvoitus.

Halusin kirjoittaa aiheesta jo siinä vaiheessa, kun tuon Attenboroughin kirjan lukaisin, mutta asia jäi pöydälle. Nyt on viime aikoina tullut esiin uutisia susien tuhotöistä ja myös tuttavapiiristäni on noussut esille huolta herättäviä viestejä. Eräs näkemäni video kauhistuttaa: pihapiiriin sijoitettu riistakamera näyttää, kun vierailulle tullut susi tekee häntäänsä heiluttavasta koirasta selvää jälkeä. Etelä-Pohjanmaalta ja muualtakin Länsi-Suomesta on hälyttäviä viestejä ollut susien tunkeutumisesta ihmisten elinalueelle. Pohjois-Karjalassa on lampaiden kasvattaja joutunut vakaviin ongelmiin, kun sudet eivät piittaa niille asetetuista esteistä ja ovat onnistuneet saamaan tuhoa aikaan. Ja aivan tuoreeltaan on tehty myös eduskunnassa aloite, jossa vaaditaan susikannan kannanhoidollisia kaatolupia. Siitä laitoin juttuni alkuun linkin.

Virallisesti asiasta vaietaan ja sosiaalisessa mediassa tietyt piirit vähättelevät ongelmaa, mikä hämmentää ja suututtaakin. Uhista pitäisi keskustella avoimesti ja ottaa huomioon niiden ihmisten huoli jotka tuon uhan kanssa joutuvat konkreettisesti elämään päivittäin. Heidän elinkeinonsa ja myös turvallinen perhe-elämä saattavat olla vaarassa.

Opetusministerimme käytti kerran yleisradion keskustelussa ilmaisua ”paskapuhetta”. Se oli heitto Jussi Halla-aholle. Ei siitä nyt sen enempää, mutta jokainen voi palauttaa muistiinsa, missä yhteydessä tuo kommentti heitettiin. Tuolloisella perussuomalaisten puheenjohtajalla oli aito huoli.

Suomen hallituksessa on siis pyrkimyksiä, joista emme ihan konkreettisesti tiedä. En itse rupea silmiäni kiusaamaan lukeakseni hallituksen ohjelmia ja tavoitteita, josko sieltä tulisi jotain selvemmin esille. Mutta kyllä huolta yritetään kantaa. Tässä eräs esimerkki eduskunnasta. Kansanedustaja kaipaa keskusteluun tervettä kriittisyyttä ja maalaisjärkeä. Hän pelkää, että Suomesta ollaan tekemässä ”EU:n viheralue”.

Eräs kaverini esittämä kommentti on selkeä. Suomessa on pitkän ajan kuluessa onnistuttu karkottamaan susi kauemmas asuma-alueelta. Sekä ihmiset että sudet ovat ottaneet haltuunsa omat reviirinsä. Kantaa on pyritty hoitamaan ja ihmisten turvallista elämää suojelemaan. Nyt tuo työ ikään kuin haluttaisiin vesittää. Menneiden sukupolviemme työtä ja kansanviisautta ei pitäisi vähätellä sinisilmäisen maailmanhalailun vuoksi. Suomalaiset ovat vuosisatoja oppineet elämään yhdessä villin luonnon kanssa. Se on viisautta. Tyhmentymiskehitystä ei saa päästää valloilleen.

Keskieurooppalaisessa perinteessä (kuten Grimmin veljesten sadussa Hannu ja Kerttu) metsä on pelottava asia, siellä vaanii todellisia uhkia. Suomalaisessa perinteessä metsä on pyhä paikka, sitä kunnioitetaan mutta myös hallitaan.

Muutama sananen myös metsänhoidosta. Olen samaa mieltä siitä, että avohakkuissa on menty liiallissuuksiin, Siitä on minunkin silmiini tullut ikäviä esimerkkejä. Mutta kyllä suomalaisessa metsänhoitotaloudessa hallitaan myös toisenlainen käytäntö. Taito on hallussa. Tämä koskee myös metsäpalojen ennakointia. On osattu ennakolta varautua, ja palot saadaan hallintaan paljon paremmin kuin muualla maailmassa.

Kun edellinen USA:n presidentti Donald Trump kehui Suomessa käydessään suomalaista metsänhoitoa. Suomessa pätevätkin ihmiset muuttuivat ”hörhöiksi” ja alkoivat nauraa retostelemaan typerillä ”haravajutuilla”. Oltiin sokeina mukana globaalissa agendassa. Trump haluttiin asiassa kuin asiassa saattaa huonoon valoon. Kansa naureskeli mukana ja globaali eliitti pääsi tavoitteeseensa. Tuolloin Suomen olisi pitänyt ruveta kylmän viileästi markkinoimaan Yhdysvalloissa oma metsänhoitotaitoamme ja metsänhoitokoneita. Näin olisi Suomen kauppatase tykännyt.

Virallisesti vedotaan Euroopan unionin vastuulliseen toimintaan. Toisaalta päätöksenteko on siirtymässä yhä enemmän pois Suomesta, keskittymässä globaalien toimijoiden käsiin. Mihin on unohtunut subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate, jota vielä reilut perikymmentä vuotta sitten EU:sta puhuttaessa innolla hehkutettiin.  Kammottavana esimerkkinä kierosta päätöksenteosta ovat valkoposkihanhet. Tuhojen aiheuttamia tukia saa byrokratian rattaissa yrittää anella. Kaasutykit saavat laulaa. Viittaan Kouvolan Sanomien kirjoitukseen 16.9.2021, jossa kerrotaan, kun maanviljelijä on saanut viranomaisilta luvan hätistää hänen elinkeinoaan kiusaavia hanhia.

Päätän kirjoitukseni tähän. Susista ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä päädyin byrokratian valtaan. Näin tällä kertaa. 

...

Päivitys 2.11.2021

Eilen pian juttuni julkaisun jälkeen näin uutisen, jonka mukaan hallitus kaavailee suden kannanhoidollisia kaatolupia 20 kappaletta. Se on sinällään positiivinen asia. Vainusin kuitenkin uutisesta anteeksipyytelevän selittelyn makua. Olisiko niin, että oltaisiin päätymässä kompromissiratkaisuun, koska osassa hallituspuolueita ollaan kaatoja vastaan? Kyseessä on siis vasta ministeriön esitys. Odotellaan lopullista päätöstä. Tässä se osa teksti-TV:n uutisesta, joka saa mietteisiin:

”Ministeriön mukaan metsästyksen avulla pyritään vähentämään susikantaan liittyviä sosiaalisia konflikteja ja edistämään suden hyväksyttävyyttä niin, että suden suojelutaso voidaan turvata.

EU:n luontodirektiivin mukaan susi on Suomessa poronhoitoalueen ulkopuolella tiukasti suojeltu laji, mutta tästä voidaan poiketa, jos metsästykselle asetetaan selkeä tavoite ja osoitetaan, ettei muuta tyydyttävää ratkaisua ole.”

…

Demokratian kapea käytävä

 Acemoglu Daron, James A. Robinson: Kapea käytävä. Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Terra Cognita, 2020.

(Alkuteos The Narrow Corridor, States, Societies and the Faith of Liberty, Penguin Press 2019)

Tilasin itselleni jälleen uuden kirjan. Kyseessä on yllä mainittu yli 600-sivuinen tiiliskivi. En ole lukenut siitä vielä sivuakaan. Nyt tarkoitukseni on kertoa taustoja hankinnalleni ja avata myös tietä siihen, mitä omassa mielessäni kirjaa lukiessani varmaankin pyörii. Kirjoitukseni on siis eräänlainen kirjan pariin valmistautumisen rituaali. 

Olen suoraan sanoen hukkumassa kirjoihin, joten olen päättänyt, että hankinnalle on oltava kunnon perustelut. Nyt sitäkin enemmän, sillä kyseessä on suhteellisen hintava teos. Merkittävä seikka valinnalle on siinä, että teos on suomennettu. Siitä kustantamo ansaitsee suurkiitoksen. Englanninkielisen version läpikahlaamiseen tuskin löytäisin energiaa, kun aihepiirikin on hieman vieras. Voisin varata teoksen myös kirjastosta, mutta odottavan aika saattaa olla pitkä. Lisäksi omaan kappaleeseen on vapaus tehdä halunsa mukaan merkintöjä. Ja saanpahan lukea teosta itselleni sopivassa vauhdissa, kun ei tarvitse ajatella palauttamista.

Kirjoituksessani käsittelen muiden arvioita ja kannanottoja kirjasta ja sen aiheesta. Paljastan myös, mikä oli ostovalinnalleni ratkaiseva seikka. Teostahan on jo jonkin verran netissä mutusteltu, mikä minulle ei siis ole lopulta riittänyt. Minulle on muotoutunut kirjasta jo omia odotuksia. Samoin sen aiheesta on syntynyt erinäisiä mielikuvia, joista en varmaankaan kykene irtautumaan, vaikkei niillä olisikaan mitään yhteyttä kirjan tekijöiden ajatuksiin. Ja lisätään vielä sekin, että täysin tuoreena asiana mukaan tunkevat vielä USA:n viime päivien ja myös hetkien tapahtumat.

Ensimmäisen kerran kuulin teoksen olemassaolosta ekonomisti Tuomas Malisen suusta. Jouluaaton lähetessä hän oli YouTuben #neuvottelija-ohjelmassa keskustelemassa sivun ylläpitäjän Sami Miettisen kanssa aiheesta The Great reset, jonka voinee suomentaa ilmaisulla ”Suuri nollaus”. Keskustelu löytyy täältä. Kerron aiheesta lisää alempana. Malisen puheesta avautuu kiinnostavia seikkoja. Tuo teos oli niistä yksi. Malinen ei kirjaa paljoa esittele. Hän toteaa sen otsikossa esille tulevan perusasetelman ja tuo esille uhkakuvia. Demokratiamme on kuin kapea käytävä kahden vastakkaisen voiman puristuksessa. Toisaalta on despotismi – totalitaristinen yhteiskunta. Sen vastapuolella on taas täydellinen anarkia. Itse demokratia ja sitä tukeva kansalaisyhteiskunta on tasapainottava voima. Se on historiallisesti suhteellisen nuori ilmiö, eikä välttämättä niin vakaa, kuin saatamme luulla. Malisen puheesta ilmenee myös isänmaallisuus. Meidän oma demokraattinen järjestelmämme on kalliilla hinnalla hankittu, esi-isiemme uhrautuvan työn kautta. Siksi siitä on syytä pitää kiinni. Hän näkee sen todellisena uhkana nykyisen Euroopan unionin liittovaltiokehityksen ja talouden jyrkän velkaantumiskierteen. Globaalilla tasolla todelliseksi uhaksi on nousemassa  Maailman talousfoorumin perustajan Klaus Schwabin ajama The Great Reset. Vielä vuosi pari sitten hän näki sen puhtaana huuhaana, mutta seuratessaan viime aikaista kehitystä hän on alkanut huolestua. Kansalaisyhteiskunnan säilymisen kannalta suuri huolen aihe on myös kasvava keskuspankkien valta. Malisen näkemyksistä kerron lisää alempana.

Ensimmäisen itse kirjasta kertovan arvion luin Helsingin Sanomien verkkosivuilta, joka on kirjoitettu viime vuoden lokakuussa, tekijänä Vesa Siren.  Heti jutun otsikko ja aloitus luovat teoksesta Malisen uhkiin verrattuna poikkeavan kuvan. Kirjan ajatuksia tulkiten siinä lähdetään liikkeelle kuvaamalla pohjoismaista demokratiaamme myönteisessä valossa. Siren toteaa, että vapaus vaatii ”oikeaa valtion ja yhteiskunnan tasapainoa”. Jo ensi sanoista voi oikein henkiä suomalaisen demokratian hyvyyden ja toimivuuden. Minun tunteisiini ne maistuivat ensin lähes mielistelyltä. Toki tekstissä samalla varoitetaan vajoamasta itsetyytyväisyyteen. Sen myötä kirjoituksessa käsitellään teoksen esille tuomia historian kehityssuuntia, huonoja esimerkkejä pohjoismaisen mallin vastapainoksi. Yhtä kaikki, Siren tuo kuitenkin näkyvästi esille kirjan eittämättömän kansainväliseen vertailuun perustuvan faktan: kirjoittajien korkean arvion pohjoismaisesta demokratiasta ja samalla Suomesta.

Suomen paviljonki Shanghain maailmannäyttelyssä 2010

Käsitellessään teoksen kansainvälisiä ulottuvuuksia Siren toteaa saman kuin Malinen, että vapaus on historiassa varsin tuore ilmiö. Yhdysvaltoja käsitellessään hän palaa Suomeen, vertaillen maiden erilaista perintöä. Suomella oli jo varhain erittäin voimakas kieleen ja kulttuuriin sitoutunut identiteetti. Yhdysvalloilta se on puuttunut. Afrikasta ja Kiinasta hän tekee varmaa yhteenvetoa toimittajan ammattitaidolla. Hän nostaa esille myös nationalismin ja populismin. Minua teksti ei kuitenkaan paljolti innosta, ei varsinkaan siinä vaiheessa, kun todetaan Unkarin pudonneen tuolta kapealta käytävältä. Teos näyttäisi siis vajoavan jonkinlaisen politikointiin, jossa aivan kuin heitettäisiin pikavinkkejä demokratian eheyttämiseksi. Loppuriveistä en saa suoraan sanoen mitään otetta. Tulee jopa mieleen, onkohan tuo löytämäni nettiversio lyhennelmä varsinaisesta arviosta. Pari lukijan kommenttia kyllä kiinnostavat. Se pienikin ajatus kirjan hankinnasta, joka oli syntynyt Malisen vuodatuksen jälkeen, alkaa hälventyä.

Voisi kiteyttää niin että siinä missä Malinen jää ahdistuneeseen tilaan, jäädään Hesarin jutussa eräällä tavalla lekottelemaan tyytyväisenä vakaan demokratiamme varaan.

Seuraavaksi eteeni osui Taloustieteen professorin Mika Malirannan kirjoitus Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa. Otsikkona on Kukoistavan kehityksen kapea käytävä. En tuossa vaiheessa vielä ollut hoksannut, että tuo samainen Maliranta oli elokuussa ollut keskustelemassa Miettisen kanssa samassa ohjelmasarjassa kuin Malinen reilut neljä kuukautta myöhemmin. 

Maliranta antaa teokselle edellisestä poiketen vankkaa tiedollista pohjaa. Hän esittelee esimerkiksi Daron Acemoglun aikaisempia teoksia. Se on siis taustoittava kirjoitus. Yhtäältä kirjoitus perusteellisuudessaan etäännytti minut ajatuksesta lukea itse koko teos. Miksi tuhlata rahaa, kun Maliranta on jo yhteenvedossaan tiivistänyt tutkimuksen annin luotettavan tuntuisesti. Toisaalta kattava arvio myös lopulta vaikutti ratkaisevasti omaan päätökseeni. Kävi nimittäin niin, että kirjoituksen luettuani lähetin heti kirjatilauksen.

Ratkaiseva tekijä kirjan hankintaan oli minulle Kiinan historian käsittely. Acemogly ja Robinson tarjoavat seikkaperäisen katsauksen Kiinan poliittiseen ja taloudelliseen historiaan yli 2000 vuoden takaa tähän päivään. Maliranta taustoittaa valtion olemusta ja nykykehitystä kiinnostavasti. Hän käyttää lisäksi Kiinan suhteen vertauskuvana Thomas Hobbesin aikoinaan esille tuomaa Leviatan-merihirviötä. Se on kahleista vapaa uhka, nimenomaan Kiinassa sitä ei ole kahlittu. ”Kukoistavan kehityksen käytävälläkin” se on Malirannan mukaan elossa, mutta kahleissa. Toisella puolella käytävää odottaa puolestaan tehokas hajaannus tai puhdas anarkia.  Siinä yhteydessä Maliranta viittaa Syyrian esimerkkiin. Myös Montenegron historia mainitaan yhtenä kiinnostavana esimerkkinä. Sen asemasta ja kehityksestä tiedän vielä tässä vaiheessa tuskin mitään.

 

Hongcun South lake, Anhui Kiina

Malirannan esille nostama pohjoismaihin liittyvä ”punaisen kuningattaren vaikutus” herättää minulla epäilyjä. Kun talous kasvaa, nousee eri yhteiskuntapiireissä halu vaatia itselleen oikeuksia. Intressiristiriidoissa auttaa valtion sovittelukyky. Jos on vaara suistua käytävältä, apu tulee ns. punaisen kuningattaren vaikutus. Tässä yhteydessä annetaan suotuisa esimerkki pohjoismaiden hyvinvointivaltioiden kehityksestä. Niissä julkisen sektorin kasvu on ollut suurta, mikä on lisännyt tuon Leviatan-hirviön vapautumisen riskiä. Punaisen kuningattaren vaikutuksella tarkoitetaan panostuksia sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin sekä työehtoneuvotteluja. Ne voimistavat kansalaisyhteiskuntaa, mikä puolestaan on valtion vallan vastavoima.  

Voimistavatko lopulta panostukset sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin kansalaisyhteiskuntaa toivotulla tavalla? Auttaako työntekijä- ja työnantajajärjestöjen neuvottelujen koordinointi? Maliranta viittaa von Hayekiin, josta minä en kykene sanomaan mitään. Nuo valtion kanssa tiiviissä yhteyksissä olevat järjestöt voivat kuitenkin hyydyttää muun kansalaisvaikuttamisen mahdollisuuden.

Lisäksi USA:n kehityksessä on paljon huolestuttavia piirteitä. Sitä voisi pohtia laajemminkin, koska viime aikoina on leviävä anarkia ja mielivalta alkanut kokeilla oikeusvaltion rajoja ja sietokykyä. En mene nyt kuitenkaan presidentin vaalien jälkipeliin. Pysyn ehkä vakaammassa aiheessa. Siellä sosiaaliturvaa on alettu laajentaa. Siitä varottavan esimerkin löytää Matti Virenin kirjoituksesta Hyvää tarkoittavat hölmöt. Samoin tässä toisessa blogitekstissä käsitellään samaa aihetta. Viren tuo esimerkin Kaliforniasta ja toisaalta Texasista. Kaliforniassa toimivat USA:n suurimmat teknologiayritykset ja asuvat rikkaimmat ihmiset. Elintasoerot ovat kuitenkin valtavat, koska siellä asuvat myös kaikkein köyhin väestön osa. Siellä on suuri julkinen sektori ja kireä verotus, paljon siirtolaisia. Siellä on myös kunnianhimoinen ilmasto-ohjelma rajoituksineen, mikä syö julkisia varoja. Samalla sosiaaliset ongelmat ja turvattomuus ovat lisääntyneet. Kaikki tuo on kuitenkin aiheuttamassa sen, että se maksava väestön osa – keskiluokka – on katsonut parhaaksi muuttaa muualle, mikä puolestaan vain lisää talouden epätasapainoa.  Kohdemaana muuttajille on Texas, joka on Virenin mukaan vapaan markkinatalouden mallimaa. On kyllä aiheellista pohtia, millaiseen murrokseen maa on ajautumassa.

Itse olin vajaat kuukausi sitten pallolaajennuksessa, josta olen kirjoittanut tähän blogiini oman erityisen jutun. Kirjoitin viestin eräälle amerikkalaiselle ystävälleni, jossa kerroin melko yksityiskohtaisesti oman sairaskertomukseni ja sairaalakokemukseni. Hän vastasi ja kiitti antaen samalla ylistyssanoja meidän korkeasta terveydenhoidon tasosta. USA:ssa pohjoismaita pidetään käsittääkseni korkean sosiaaliturvan ja terveydenhuollon mallimaana.  Vaikka sielläkin on menty eteenpäin, niin meihin verrattuna ollaan - Vireniä lainatakseni -  vielä ”valovuoden päästä”. Onhan meilläkin kyllä ongelmamme, ei kannata liikoja rehvastella. Tämä ystäväni asuu Coloradossa. Sen taloudesta en tiedä yhtään mitään.

…

Ja kuten yllä jo totesin, aivan sattumalta havaitsin, että Maliranta on ollut Sami Miettisen vieraana elokuussa. Keskustelun otsikkona on Talouskasvu ja instituutiot ja se avautuu täältä. Itse asiassa se on hyvin antoisa keskustelu nimenomaan siltä kohdin, kun käsitellään Acemoglun ja Robinsonin teosta. Maliranta osoittautuu hyvin valppaaksi keskustelijaksi. Lisäksi hän tuntee erittäin hyvin Acemoglun aiemmat tekstit. Niistä hän mainitsee yhtenä kiinnostavana esimerkkinä kirjoituksen Italian mafian kehityksestä.

Minulle erityisen miellyttävää on kuulla, että Maliranta kehuu erityisesti teoksen Kiina-analyysia. Siinä käsitellään imperiumin kehitystä hyvin pitkällä aikavälillä. Maliranta toteaa, että hän myös itse omissa pohdinnoissaan mielellään tutkailee talouskasvua evolutiivisesti alkaen pelokkaista reviiriään puolustavasta apinasta. Siitä ajasta on menty eteenpäin ainakin sinä mielessä, että enää ei syrjäytyvän ”uroksen” tarvitse pelätä tulevansa tapetuksi.

Xinjiang, Kiina

Voisin poimia yhden aiheen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta käydystä keskustelusta. Malirantakin korostaa, että teoksen mukaan pohjoismainen malli on osoittautunut kansainvälisessä tarkastelussa parhaaksi. On kovat veroasteet mutta siinä hyödynnetään markkinoita. Se on ns. pehmeää kapitalismia (soft capitalism), joka on lyhyellä aikavälillä hyötyseikka. Mutta aivan korkeimmalle Acemoglu ei kuitenkaan pohjoismaita nosta. Ne ovat kyllä innovatiivisia, monenlaisia asioita on kehitelty ja viety eteenpäin. Kuitenkin radikaalien innovaatioiden syntymiseen tarvitaan ”raakaa kapitalismia”, millä hän tarkoittaa Yhdysvaltain kaltaista järjestelmää. Pohjoismaat ovat Malirannan ilmausta lainaten kuin vapaamatkustajia. Ne käyttävät hyödyksi isoja keksintöjä kehitellen pehmeässä kapitalistisessa järjestelmässään uusia sovelluksia. Malirannan mielestä Acemoglun töissä on aiemmin vähäteltykin sitä, kuinka radikaaleja innovaatioita pohjoismaissa on tuotettu. Mutta myöhemmin hänen mukaansa kanta on lieventynyt.

 Keskustelun lopussa on keskustelua tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta. Iso julkinen sektori on tyytyväisyyden mittari. Keskustelussa palataan myös innovatiivisuuteen. Malirannan mielestä ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha on innovatiivisuuden kannalta hyvä idea. Ihminen uskaltaa ottaa riskejä myös työpaikkaa valitessaan, kun tietää, että epäonnistuessaan hän pystyy kuitenkin selviytymään ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan ansiosta.

Aivan keskustelun lopussa tunnelma on suoraan sanoen katossa. Maliranta muistaa vielä lähettää jopa terveisiä eräälle miesten yhteiselle tuttavalle.

…

Juttuni voisin oikeastaan lopettaa tähän. Avaan lopuksi kuitenkin Tuomas Malisen näkemystä ja liitän mukaan hieman myös omaa pohdintaa. Malisen näkemyksiä löytyy sosiaalisesta mediasta aivan riittävästi ja autenttisemmin.

…  

Nyt vastaani tuli myös aivan tuore keskustelu. Tässä on siitä aivan tuoretta selostusta, jonka liitän tähän väliin juttuani viimeistellessä. Se on Heikelän&Koskelon YouTube-sivulta. Se löytyy täältä. Siinäkin Malinen kertoo Acemoglun ja Robinsonin kirjasta (alkaen 32 minuutin kohdalta), itse asiassa entistä hiotummin ja vapautuneemmin, toki myös tiivistetymmin. Malinen vaatii siinä kansalaisyhteiskunnan vastaiskua. Hänen mukaansa nyt pandemian aikana yritetään lamauttaa kansalaisyhteiskunnan toiminta. Se aukaisee samalla ovet valtion suurelle haltuunotolle. Varoituksen sanoissa hän viittaa Kiinaan, jossa on menty yhä enemmän valtiojohtoisuuteen. Valtion keskuspankin aseman vahvistuminen - kaiken taloudellisen vallan keskittyminen sen käsiin - voi viedä kohti laajempaa kontrollia. Kiina on varoittava esimerkki. Siellä on yhteiskuntaa kritikoivien henkilöiden varoja alettu jäädyttää.  

Tuota keskuspankin vallan keskittymiseen sisältyy digirahaan siirtymisen vaihe, jolloin jokaiselle kansalaiselle perustetaan keskuspankkiin oma tili. Se mahdollistaa laajan manipuloinnin ja hyväksikäytön, myös poliittisen. Vaikka aikomukset voivatkin olla hyviä, niin vallan keskittyessä totalitaristinen kehitys mahdollistuu.

…

Palaan neuvottelija-sivun keskusteluun.

EU:n koronapakettina kaupiteltava elpymispaketti on Malisen mielestä suora tie liittovaltiokehitykseen. Sen perimmäisenä tarkoituksena on siirtää kansallista päätösvaltaa EU:lle. Sitä siis tehdään pandemian varjolla. Paketin todellisena tavoitteena on pitää Italia ja Espanja hinnalla millä hyvänsä mukana eurossa. 

Mennään yllä mainitsemani Maailman talousfoorumin esittämään The Great Reset -visioon. Siitä Klaus Schwab on kirjoittanut myös samannimisen kirjan (jota en kyllä aio hankkia). Sen luomisen taustalla on maapallomme tulevaisuutta uhkaava ilmastonmuutos. Alun perin on kyllä haluttu korostaa vahvan kansalaisyhteisön merkitystä ja yritysten vastuun lisääntymistä. Toki olen ymmärtänyt, että Malinen ei väheksy lainkaan ilmastonmuutoksen uhkaa. Hän ei kuitenkaan niele talousfoorumin ja sen perustajan Klaus Schwabin visiota.  Hän tiivistää, millaisessa yhteiskunnassa elämme vuonna 2030: ” You will Own Nothing and You will be Happy” (”Et omista mitään mutta olet onnellinen”). Tuodaan esille kauniita ideoita, todellista unelmahöttöä. Siinä trendissä valtion rooli aina kasvaa. Se johtaa ja koordinoi. Kaikkea hallinnoi ”jokin entiteetti” (Malisen käyttämä sana). Kansalaiset eivät omistaisi mitään. Me vuokraisimme palveluja, emme siis ostaisi mitään.

Oudoltahan tuo vaikuttaa. Niin Malinenkin vielä naureskeli asialle vuosi sitten. Nyt kun hän on alkanut tajuta, että Schweb ja hänen kumppaninsa ovat tosissaan, hän on herännyt.

Malinen luo eteemme kehitysnäkymiä. Tuon murroksen alkuvaiheessa on tavoitteena nollata kaikki velat. Se ei kuitenkaan ole niin ruusuinen ajatus, kuin ensi alkuun vaikuttaisi. Malisen mukaan tarvitaan kuitenkin jotain vastineeksi.  Niitä ovat meidän säästömme, ja sen jälkeen omaisuutemme. Taustalla olisi siis yksityisen omistusoikeuden poistaminen. Me kansalaiset alkaisimme siis elää jollekin instituutiolle, jolta me vuokraisimme palveluita. Tällaiset ajatukset voivat tuntua absurdeilta mutta Malinen kehottaa tutustumaan Maailman talousfoorumin ajatuksiin.

Kaikki kansallisissa kehyksissä ennen toiminut valvonta ja yksilöihin liittyvä tarkkailu siirtyisi kansainväliselle taholle. Tähän ideaan istuu esimerkiksi pääministeri Marinin ehdottama Euroopan laajuinen sairauskortti. 

Malisen mukaan ensi vuosi tulee olemaan ratkaiseva sen suhteen, miten noita Maailman talousfoorumin linjauksia aletaan viedä eteenpäin. Malinen varoittaa fasismista. Ja hän myös antaa sille määritelmän. Lähtökohtaisesti se on yritysmaailman ja valtion täydellinen liitto, jossa valta keskitetään eliitille ja yksilön vapaudet uhrataan yhteisen hyvän puolesta. Tätä Maailman talousfoorumi Malisen näkemänä ajaa.

Itse näkisin, että erilaisten konsernien ja suuryritysten on ainakin helpompi laajentaa toimintaansa, kun sopimuksia ei tarvitse tehdä erikseen kunkin kansallisvaltion kanssa. Ne kykenevät kyllä sopeutumaan myös yhä laajenevaan hallinnolliseen sääntelyyn, jota yhä kasvava byrokratia-armeija kyllä itselleen varmasti keksii. Siitä taas seuraisi, että kansallisesti ja alueellisesti toimivilta keskisuurilta ja pienyrityksiltä viedään lähes tyystin toiminnan edellytykset.

Mielestäni Malisen huoli on otettava vakavasti. Toki kritiikkiäkään ei saa unohtaa, mutta uhkia on uskallettava nostaa esille. Demokratiamme ei ole mikään vahvan kansalaisyhteiskunnan aktiivisuuden varassa etenevä idyllinen polku.  Se on alkanut muistuttaa kuluneiden köysien varassa olevaa riippusiltaa, josta voimme luiskahtaa syrjään tai jopa rotkoon.  Ei siis ole aihetta mihinkään itsetyytyväisyyteen. Mutta meillä tavallisilla pulliaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pysyä valveilla ja seurata samalla Martti Lutherin esimerkkiä. Jos tiedän, että huomenna tulee maailmanloppu, niin tänä päivänä pystytän vielä omenapuun.

Nyt alkanut vuosi 2021 on kehityksemme kannalta tärkeä. Se näyttää, millaiseen suuntaan me demokratian kapealla käytävällämme alamme edetä.

Timo Vihavainen on kirjoittanut jokin aika sitten blogissaan arvion Anne Applebaumin kirjasta Demokratian iltahämärä (täällä). Hän arvostelee sitä asenteellisuudesta. Tekijän puoluekantaisuus paistaa teoksesta lävitse, mistä syystä hän ei pidä sitä syvällisenä analyysina. Seppo Oikkonen on kommentoinut tekstiä tuttuun tyyliinsä napakasti. Hän toteaa, että nykyihmiset kaipaavat kovasti ”varmuutta” tarjoavia kirjoittajia. He yrittävät pätevöittää itseään noilla visioillaan. Hän itse kaipaa kirjoja, jotka jättävät lukijansa epävarmuuden ja hämmennyksen tilaan.  Tuota minäkin toivoisin. Ihmisen psyyke on kuitenkin raadollinen. Se hakee turvaa keinotekoisesta varmuudesta. Valtamedia on omassa agendajournalismissaan ”varmuuden” äänitorvi. Tuomas Malisen ja hänen pelastusrahastonsa (katso pelastusrahasto.fi) on nykyisin täydessä uutispimennossa. Valtamedia ei kaipaa sanomansa kyseenalaistajia. Onneksi sosiaalinen media vielä toimii.

…

Hypähdin jo hyvin kauas Acemoglun ja Robinsonin kirjasta. Se oli minulta myös jonkinlainen purkautuminen alkaneen vuoden uhkakuvista. Nyt kun pääsen kirjan pariin, niin palaan kiltisti ruotuun. Katsotaan sen jälkeen, onko minulla siitä mitään kerrottavaa. Luulisin, että ainakin Kiinaa käsittelevät sivut luen huolella.

Hongcunin kylä, Anhui.

Kuoleman uhkaa ja Kassandran varoituksia toivottomuuden keskellä

 (Taustaa)

Yksinäinen ilta kotona. Hiljaisuuden täyttää keskustelu. Vakavaa pohdintaa elämästä. Kuuntelen puolittain, mieltä painaa toinen asia. Sitten saan jo tutuksi käyneen vieraan – ilman koputusta tai tervehdystä. Tunnistan hänet sydämessäni – kalsean tunteeton puristus. Yritän selvitä tyynenä. Nitrosuihke tuo lohdun. Olo helpottuu. Yritän jatkaa keskittymistä. Tulee mieleen eräs jo 60-luvulla lukemani Pekka Parkkisen runo: ”Yksinäisyyteen suhtaudu kuin ystävään. Kun ystävä lähtee, ystävä jää.”

……

Tuon tilanteen koin toissa iltana. Tuntemukseni ”kalseasta vieraasta” oli todellinen. Odotan pallolaajennusta eikä vointi ole aina huipussaan. Osaan olla varovainen, sillä muutaman kerran olen joutunut vaaran hetkeen. Odottavan aika on turhan pitkä.

 Kuuntelemani ohjelma tuli Youtube-kanavalta. Se oli viiden osa Jari Sarasvuon sarjasta Kassandran huuto (https://www.youtube.com/watch?v=WDnH9o1ACWo). Sarasvuon vieraana on Eija-Riitta Korhola ja aiheena fundamentalismi. Ei varmasti kuitenkaan siinä mielessä, kuin odotamme. Jostain sattuman oikusta tuossa ohjelmassa käsitellään myös kuolemaa ja toivottomuutta. Mutta käsitellään siinä muutakin, kuten nöyryyttä, johon myös itse olen viime aikoina joutunut taipumaan.

Mietin nitroa ottaessani, kuinka moni yksinäinen samaan aikaan haki turvaa ja lohtua samaan vaivaan. Senkin vuoksi ”empatiakäyräni” ohjelman edetessä hyvähenkistä keskustelua kuunnellessani nousi. Todettava kuitenkin on, että ohjelman annilla on hyvin löyhä yhteys omiin kokemuksiini. Tunnen kyllä luonnollista myötätuntoa tuota salaperäistä Kassandraa kohtaan, jota kukaan ei ota todesta.

……

Valitsen ohjelmasta muutamia kohtia. Jotkut niistä liittyvät jollain hataralla tavalla kuoleman teemaan. Pintaan nousee myös elämässämme näkyvä ja tuntuva toivottomuus. Elämme aikaa, jolloin ihmisiltä viedään tai on jo viety toivo turvallisesta tulevaisuudesta. Ja sitä tarvitsevat nimenomaan nuoret voidakseen katsoa elämässään eteenpäin tavoitteita luoden.

Toivoa ovat viemässä aikamme fundamentalistit, jotka luulevat pitävänsä totuutta hallussaan. Nyt ei ole kyse ainakaan pelkästään uskonnollisista liikkeistä. Vaikka ei saisi leimata, niin todetaan kuitenkin, että punavihreät poliitikot ovat yksi kritiikin kohde. Toinen kohde on media. Ensimmäinen esimerkki tulee Yleisradion ohjelmasta 70-luvulta, kun Neuvostoliittoa kritisoiva Jori C. Ehrnroothia yritettiin tehdä naurunalaiseksi jopa käyttämällä teknisiä tehokeinoja. Esimerkiksi puhetta nopeutettiin niin, että se kuulosti ”säksättävän oravan” räkytykseltä. Ihmisistä tehtiin säälittäviä. Sarasvuo sanoin ”paremmisto oli ottanut vallan”.  Osuvan sanan on mies noille poliittisesti aktivoituneille toimittajille löytänyt. Jo tuolloin käytettiin naurunalaiseksi leimaamisessa hyödyksi myös kuvamateriaalia.

Ajankohtaisempiakin esimerkkejä toki nousee keskustelussa esille. Todetaan muutama sana mm. Atte Jääskeläisen erottamisesta, Terrafamesta ja Juha Sipilästä. Ja meillä jokaisella on vastaavanlaisia havaintoja toimittajien työstä. En nyt puutu kuitenkaan erityisemmin tähän teemaan. Keskityn aikamme toivottomuuteen. Seuraavassa en etene ihan kronologisesti mutta pyrin tuomaan esille keskeisiä asioita.

Sarasvuo toteaa hyvin painokkaasti, että ihmiset tarvitsevat rohkeutta, jotta he uskaltaisivat elää. Nyt ylhäältä luodussa paniikkimielialassa tuo on viety. Ihminen tarvitsee hallinnan tunnetta, että voitaisiin tehdä jotain asioiden eteen. Nyt on päädytty tilanteeseen, jossa päällimmäiseksi reaktioksi jää alistuminen ulkoiseen määräysvaltaan.

On vaarallista viedä nuorilta elämästä toivo. Sen toteaa myös Korhola. Hän ottaa vertailukohdaksi tieteen tekijöiden raportit. Kysymys koskee ilmaston muutosta.

”Minua vaivaa se, että tieteilijöiden raportit eivät ole niin alarmistisia, kuin millaisina ne myydään meille. Ne myydään meille katastrofiajatteluna.”

Nyt on päädytty kuitenkin myymään kansalle dystopiaa - sellaista maailmaa, että ”jos ei päästöjä saada peruttua vuoteen 2028, me kuolemme kaikki”.

Ihmisiltä viedään siis toivo, ja sen takaisin saamiseksi halutaan anarkismia ja väkivaltaa. Tämä on oma kiteytykseni.

Korhola jatkaa asiantuntevaa pohdiskeluaan:

”Olen vihainen siitä, että liian paljon tuetaan näitä aktivistien kirjoittamia yksinkertaistuksia. Jos lukee sitä varsinaista tieteellistä osuutta, niin on pakko sanoa, että ne ei ole kirjoitettu samalla planeetalla. Niissä on aivan eri viesti. Lehdistö valitsee sen liioitellun jutun. Se riistää monelta nuorelta paitsi yöunet, myös tulevaisuuden suunnitelmat. Se on harmittanut minua valtavasti.”

”Ei ole yhtään tieteellisempää sanoa, että ilmastonmuutos on kaikkein vaarallisin uhka, kuin todeta, että se on kohtuullinen haaste, joka me voidaan selättää, koska nuo molemmat skenaariot ovat olemassa eri ennusteissa.”

…

Palaan keskustelun pääteemaan – fundamentalismiin.

Jari Sarasvuo toteaa:

”Mä määrittelen fundamentalismin ehdottomuutena, dogmaattisuutena, jossa ihminen uskonnollisesti ottaa jonkin kannan, ja puolustaakseen tuota kantaa hän on valmis hylkäämään minkä tahansa rationaalisen tietopohjaisen […] logiikan. Ja usein fundamentalistit pystyvät jatkamaan olemassaoloaan ainoastaan viholliskuvien ravitsemana.

 Korhola:

”Mä olen ajatellut, että hallinnan ajatus on fundamentalismissa keskeinen. Mä näen sen itse eräänlaisena versiona uskonnosta, josta on olemassa kristillinen versio, islamilainen versio ja on ateistinen versio.”

Siinä on Korholan mukaan takana ajatus, että ”minulla on halussa totuus ja minä näen sen”. ”Ja teidän on parasta totella sitä. Totuuden haltijalla on valo ja muu on pimeyttä.”

Korhola tuntee ja tietää, mistä puhuu. Hän toimi itse aikoinaan jopa Kristillisen liiton puoluesihteerinä, mutta jätti sitten vuonna 2003 puolueen, kun puolueen keskeisenä toimijana oli henkilö, joka koki olevansa Jumalan edustajana politiikassa (”Jumala on mulla töissä”). Sen kaltaisessa tilanteessa ihminen ei tajua itse tulkitsevansa. Hän on asettunut muiden yläpuolelle.

Todetaan siis vielä.  Fundamentalisti voi olla paitsi kiihkouskovainen, myös poliittinen, monipuolista keskustelua ja pohdintaa välttelevä fanaatikko.

Fundamentalismista pitäisi päästä irti, unohtamatta kuitenkaan sukupolvemme vastuuta maapallon tulevaisuudesta. Keskustelijoiden mukaan moraali on kuitenkin pidettävä mielessä. Sarasvuo puhuu ”fundamentalistisesta krampista”. Emme saa jäädä sen loukkuun. Meidän on pystyttävä keskustelemaan ilman leimautumista.

Sarasvuo on ennenkin käyttänyt ajattelussaan raamatullista retoriikkaa. Sen hän tekee myös nyt. Hän puhuu kilvoittelusta. Vakavista asioista on kysymys ja tuo sana kuvaa, mitä kautta asioita on lähestyttävä. Myös Korhola lähestyy asioita uskonnollisen sanaston avulla. 

Korholan mukaan fundamentalismin vastakohta on ajatus siitä, että totuudella on mysteeriluonne. Fundamentalistin vastakohta on siis mystikko. Näin Sarasvuo asian kärjistää. Sana mystiikka tulee kreikan kielen verbistä ’vaieta’.

”Fundamentalistit ovat surkeita rationalisteja. He eivät ole ymmärtäneet, että totuus on aina sitä, jonka äärellä me joudumme nöyrtymään.” Se tarkoittaa pienentymistä. Emme saa olla ”muita tohtoroimassa”, mikä siis tarkoittanee, että emme ala kovin herkästi julistaa yhtä totuutta.

Sarasvuo nosta esille dogmaatikon ja dogmatistin käsitteet. Dogmatisti katsoo asioita yhdestä ikkunasta. Se on hänen dogminsa.

Dogmaatikko puolestaan yrittää katsoa sitä mysteeriksi jäävää todellisuutta eri ikkunoista ja kulmista oppiakseen tuntemaan sen paremmin. Hän rakentaa teoriakehyksiä, että voisi oppia lisää.

Ihmisen pitää luopua omasta narsistisesta egoistisesta ajattelustaan. On nöyrryttävä asioiden edessä. Ei saa antautua maailman vietäväksi. Vastuullisella johtajalla on kahta kauheampi tarve pienentää itseään, kilvoitella asioiden parissa, Sarasvuo kiteyttää. Jos on valtaa, on kyettävä kyseenalaistamaan jopa oma moraali. Tuo edellyttää hiljentymistä.

Nykyisin johtotehtäviin nousseet näyttävät humaltuvan vallasta. Sarasvuo puhuu turmeltumisesta. ”Hyvät ihmiset tekevätkin pahaa”. Korholan mukaan valta muuttaa ihmisen aivokemiaa. Valta toimii kuin huume. Tuo kauhukuva pitäisi olla mielessä.

….

Sarasvuota mukaillen nyt on vallalla ihmeellinen tarve painaa teollisuuttamme alas, pitää EU:n elvytyspakettia lähes pyhänä asiana. Kuten Sarasvuo toteaa, tällä menolla elämästä poistetaan realismi ja markkinakuri. Mistä löytyvät vastedes hyvinvointimme ja kulttuurimme rakentajat?

Tehdään maanis-depressiivista politiikkaa, kuten keskustelussa todetaan. Lyhytjännitteistä vauhkoamista! Keskustelijat toteavat, että tosiasiassa EU on kasvattanut kokonaispäästöjä. Ulkopuolelta on tuotu tuotteita, jotka on valmistettu likaisemmin.

Korhola toteaa, että elämässämme pitäisi tehdä luonnon eteen sellaista, joka on aivan varmasti tulevaisuudelle hyväksi. Hän mainitsee kaksi asiaa: saasteiden vähentäminen ja puiden istuttaminen. Siinäpä meille vaihtoehto vauhkoontumiselle.

…

Haluan nostaa tähän erään hyvin tutun aiheen. En nyt muista, puhuivatko siitä Sarasvuo ja Korhola. Olen nimittäin lueskellut viime päivinä Maria Asunnan ja Erkki Seppäsen tuoretta kirjaa Turvapaikka uutisissa, joka on katsaus viiden viime vuoden tapahtumiin yhteiskunnassamme. Asia saattaa olla mielessä myös tämän keskustelun myötä.

Yksi vallankäytön keino on uhriutumisen ja ns. turvallisen tilan ajattelu sekä leimakirveen heiluttelu. Tällä tapaa on haluttu torpata avoin keskustelu. Tätä mukailee pintaan nostettu totalitarismia myötäilevä ilmiantopolitiikka. Epämiellyttäviksi koetuilta ihmisiltä halutaan viedä työ ja toimeentulo – aivan kuin aikoinaan Neuvostoliitossa.  Kunpa työnantajapuolelta riittäisi rohkeutta panna tällaisille yhteydenotoille jyrkkä nollatoleranssi, mutta ei siltä näytä. Toimitaan leimautumisen pelossa kuin lampaat. Se on väärä suunta!

…

Elämme rankkaa aikaa. Oma elämäni on kyllä hyvällä raiteella, vaikka sisimmässäni onkin ollut ikäviä tuntemuksia. En tiedä, elänkö vielä parikymmentä vuotta vai onko nyt viimeinen päiväni.  Ei sillä ole väliä. Olen itseni kanssa sovussa. Nöyrin mielin otan vastaan uuden päivän. Haluan katsoa myös itseni ylitse. Haluaisin, että kansakunnallamme ja ihmiskunnalla olisi toivo – tie eteenpäin. Haluan, että perinteitä kunnioitetaan ja kulttuurielämä kukoistaa. Nykyisessä vimmassa jää luovuus jalkoihin ja esi-isiemme ponnistukset unohtuvat.

Eija-Riitta Korhola on isoäiti. Hän on siitä ylpeä ja hän kokee sen sisimmässään. Se on kärjistetysti todeten jopa eräänlainen ”taakka”. Ne joilla on lapsia, ovat antaneet tulevaisuudelle panttivankeja. Hän on ottanut ajatuksen Francis Baconilta, joka on puhunut ”kohtalon panttivangeista”. Korholalla on siis jälkipolvea, mikä tarkoittaa, että hänellä on samalla ”tulevaisuudessa panttivankeja”.  Se luo ihmisen toimintaan erityistä vastuullisuutta.

Usko kesti vainot ja vuosisatojen hiljaisuuden – nyt hiipumassa (Japanin kristillinen perintö)

Tapanani on ollut kirjoitella tähän blogiini kuukausittain pari juttua säännöllisesti.  Joskus tekstiä ei ole tahtonut millään syntyä mutta puoliväkisinkin olen jotakin rustannut. Muutaman kerran on jäänyt harmittamaan, kun olen uhrannut läheiseksi kokemani aiheen tutkimiseen paljon aikaa, mutta viimeistelyvaiheessa ei tarvittavaa potkua ole löytynytkään. Aika ajoin palaan tuttuihin teemoihin. Esimerkiksi kuluneena syksynä kirjoitin kaksi pitkää kirjoitusta liittyen Andrei Tarkovskiin ja hänen elokuviinsa. Nytkin palaan aiheeseen, jota olen käsitellyt kaksi vuotta sitten vuoden vaihtuessa.

Joulun pyhinä vuonna 2017 syvennyin katsomaan Martin Scorsesen elokuvaa Silence - Hiljaisuus. Vuoden viimeisenä päivänä julkaisin täällä blogissani siitä kirjoituksen. Elokuva vei katsojat uskonvainoihin 1600-luvun Japanissa. Aihe oli minulle tuolloin täysin vieras. Elokuvankin katsoin lähinnä Martin Scorsesen takia. Hän on yksi minun elämäni tärkeä kulttiohjaaja. Toki myös uskon kysymyksiin ja uskontoaiheet kiinnostavat.

Muutama päivä sitten silmiini osui eräs venäläinen lehtijuttu, jossa käsitellään noiden uskonsa takia vainottujen kristittyjen jälkipolvia. Se on julkaistu Lenta-verkkolehden sivuilla. Tuo juttu palautti mieleeni Martin Scorsesen elokuvan tapahtumat. Jutun sisältö on lohduton. Kristinusko pysyi Japanissa maan alla hengissä yli 200 vuotta 1870-luvulle asti. Sen jälkeen uskonnon harjoittaminen on ollut julkisesti sallittua. Nyt ollaan totisen paikan edessä, kun jälkipolvi ei halua sitoutua esi-isiensä perinteiden vaalimiseen.

Näkemäni lehtijutun myötä palasin elokuvan kuvaamiin tapahtumiin. Juttu käsittää laajan valokuvien kavalkadin ja kirjoitus etenee kuvien mukana. Laitan oheen linkin tuohon Lenta-verkkolehden kirjoitukseen, jonka kautta kuviin voi kukin halutessaan tutustua. Oma tekstini on melko vapaa käännös lehden tekstistä. Muutaman selkeän vuosilukuvirheen olen oikaissut.

Oikeastaan tämä surullinen tarina sopii nyt uuden vuoden alun hetkeen. Suuntaamme taas suurin toivein edessämme avautuvaan vuoteen. Odotuksia on, mutta pelko kalvaa mieltä. Löytyykö jälkipolvessamme tahtoa omien kansallisten perinteittemme vaalimiseen?

Toisaalta, varsin luonnollista kehitystä tämä on. Uusi aika synnyttää uusia haasteita. Huomio menee niihin. Ei voi jäädä täysin menneisyyden varaan. Kunnioituksemme se ansaitsee muttei välttämättä enempää. Siksipä – toivotaan, että uudet sukupolvet jalostuvat tekemään kypsiä ja pitkäjänteisesti perusteltuja päätöksiä ja elämään täyttä elämää, joka kantaa myös heidän oman elämän ylitse. Menneiltä sukupolvilta voi ottaa mallia ainakin uhrautuvaisesta asenteesta. Mukavuudenhalun ei aina pidä olla ensin. Siinäpä evästystä uudelle vuosikymmenelle.

Liitän tähän alkuun muutaman keskeisen linkin. Oma kaksi vuotta sitten luomani kirjoitus avautuu täältä. Siinä siis käsittelen Scorsesen elokuvaa ja sen taustalla olevaa historiaa. Tämä linkki vie Wikipedian artikkeliin vuonna 1637-38 tapahtuneesta Shimabaran kapinasta.  Kapinaa seurasi mieletön kaulan katkomisoperaatio, kun mestatuksi joutui arviolta 37 000 kapinallista ja heidän tukijaa. Tästä linkistä avautuu englanninkielinen artikkeli ”maanalaisista kristityistä”, joista Japanissa käytetään nimitystä Kakure Kirishitan .

Linkki Lenta-sivuston julkaisuun on tässä. Jos kieltä ei osaakaan, niin kuvat sieltä kuitenkin löytyvät. Rohkenen lainata sieltä tähän yhteyteen pari kuvaa. Huomasin myöhemmin, että lähes sama kirjoitus löytyy myös Izvestijasta. Itse asiassa se on tietojensa puolesta perusteellisempi ja kuvastossakin on eroja.  Kolmaskin lähde kirjoitukselle löytyy (täällä). Venäläiset verkkojulkaisut näyttävät laittavan kirjoituksensa kiertoon.

…

Alla on suomentamani teksti. Sieltä paljastuu paljolti samaa, mitä myös Scorsesen elokuvassa nostetaan esille.

 

Ikitsukin saaren museossa säilytettävä ”maanalaisten” risti ja vaatekappale, kuva Issei Kato/Reuters

”Katoaa se, minkä vuoksi esi-isämme kuolivat”

Kahden vuosisadan ajan kristityt loivat oman uskonsa. Miksei sitä kukaan enää tarvitse?

Kristinusko oli Japanissa kiellettyä yli 250 vuotta. Vallan kahvassa olleet pitivät sitä tuhoisana vieraana virtauksena. Kuitenkin monet japanilaiset uskoivat edelleen Kristukseen, huolimatta vainosta ja julmista tuomioista. Kun kristinusko myöhemmin laillistettiin, uskovat tulivat maan alta. Kaikki eivät kuitenkaan omaksuneet länsimaisia riittejä, vaan säilyttivät tuon kristinuskon, buddhalaisten ja šintolaisuuden perinteistä historian mukana muotoutuneen uskonsa. He vaalivat isiensä ja esi-isiensä uskoa, mutta heidän lapsiaan ja lastenlapsiaan se ei enää kiinnostakaan. Lenta-sivusto perehtyi japanilaisten ”maanalaisten kristittyjen” menneisyyteen ja otti samalla selvää, miten vähälukuinen, esi-isiensä opeille uskolliseksi jäänyt ihmisryhmä nykyisin elää.

Näistä entisistä maanalaisista kristityistä käytetään japaninkielistä ilmausta Kakure Kirishitan. Se on oma erityinen seurakuntansa. 1600-luvun alussa Japanin hallitsija kielsi kristinuskon, minkä vuoksi kristittyjen täytyi luopua uskostaan tai harjoittaa uskoaan salassa, asettuen samalla vaaralle alttiiksi. Vuonna 1873 - yli 250 vuotta myöhemmin – rajoitukset purettiin ja suurin osa uskovista liittyi katolisen kirkon piiriin. Osa heistä säilytti kiellon aikana omaksumansa, kristityille oudoilta tuntuvat tapansa. Siksi tuota ryhmää kutsutaan ”maanalaiseksi”.

Katolinen kirkko ei tunnusta ”maanalaisia kristittyjä”. Liian monet niistä riiteistä ja uskomuksista ovat salaisen uskon vuosisatoina muuttuneet. Kuitenkin Rooman paavi Franciscus suhtautuu heihin ja heidän menneisyyteensä kunnioituksella.

”Katolisten uskonnollisten johtajien eli pontifikaatin mukaan se, että japanilaiset kristityt pystyivät harjoittamaan uskoaan yli 250 vuotta vainoista huolimatta, on suuri oppitunti tulevaisuudelle,” kertoo Kagefumi Ueno, entinen Japanin edustaja Vatikaanissa. Kannattaa panna merkille, että kristinuskon toivat Japaniin jesuiitat. Se on munkkikunta, johon kuuluu myös nykyinen katolisen kirkon pää paavi Franciscus.

Espanjalainen lähetyssaarnaaja ja yksi jesuiittaveljeskunnan perustajista Francisco Xavier (1506-1552) oli Japanin ensimmäinen katolinen lähetyssaarnaaja. Hän teki 1500-luvulla pitkän lähetysmatkan Aasiaan, jääden Japanin saarille kahdeksi vuodeksi.  Hän poistui sieltä, kun sinne oli saatu syntymään ensimmäiset kolme katolista seurakuntaa. Saarnoissaan hän yritti välittää kristinuskon oppia japanilaisille sopivassa muodossa. Hän käytti opettaessaan buddhalaista ja šintolaista kielikuvastoa.

Kristittyjen vainot alkoivat aktivoitua 1500-luvulla. Lopullisesti päätös kristinuskon kieltämisestä tehtiin vuonna 1614. Senkin jälkeen jesuiittaveljiä jäi salaa Japaniin. On laskettu, että tuolloin maassa oli 70 00 – 300 000 kristittyä.

Lehtijutussa haastateltu yksi ”maanalaisten kristittyjen” johtaja Sinegori Murakami on 69-vuotias. Hänestä on tullut sukunsa seitsemäs seurakunnan johtaja. Se tapahtui 14 vuotta sitten hänen isänsä kuoltua.

”En ole vielä valinnut seuraajaa, mutta olen varma, että me onnistumme pitämään seurakunnan toiminnassa ja välittämään uskoamme jälkeläisillemme. En halua, että minun sukupolveni pettää esi-isämme, jotka puolustivat hengellään omaa uskoaan.”

Monilukuisten Kakure Kirishitan -ryhmien oli tapana rukoilla vaieten, jotta he eivät olisi tulleet ilmi. Eräillä ryhmillä oli tapana välittää jälkipolville virsilauluja ja rukouksia salaa ns. orasho-kääröjen kautta. Tekstien kieli koostui latinan, portugalin ja japanin sekoituksesta ja niillä oli perusluonteisesti symbolinen merkitys. Ne kuulostivat lähinnä buddhalaisilta rukouksilta. Kun nuo kääröt luotiin, niiden sisältämät rukoukset olivat kiellettyjä. Nykyisin niitä julkaistaan painetussa muodossa, mutta japanilaiset ovat alkaneet osoittaa uskon asioihin yhä vähemmän kiinnostusta.

Orasho-käärö 1700-luvulta (Murakamin kotoa), kuva Issei Kato/Reuters 

Yhtenä esimerkkinä kristillisten ja paikallisten tapojen sekoituksesta Kakure Kirishitan -seurakunnilla ovat riisipiirakat, jotka asetetaan kotialttarin eteen Jumalanäidin syntymän kunniaksi järjestetyn kristillisen juhlaseremonian aikana. Ne symboloivat Aurinkoa ja Kuuta.

Samanaikaisesti tiedetään, että yli kaksi vuosisataa kestäneen suullisen perimätiedon aikana ”maanalaiset kristityt” ovat myös menettäneet paljon. Esimerkiksi Pyhää Kolminaisuutta ei enää muisteta.

Myös pyhäinkuvat sopeutuivat aikojen kuluessa japanilaiseen buddhalais-šintolaiseen ympäristöön. Ne saivat selkeästi japanilaisen ulkoasun. Jumalanäidin patsaat alkoivat vahvasti muistuttaa Kannon-jumalatarta, joka on kiinalaisen Kuan Yin -jumalattaren (myötätunnon jumalatar, bodhisattva) japanilainen vastine. Ja kaksitoista apostolia saivat valaistuneiden bodhisattvojen ulkonäön, osin myös salaamisen tarkoituksessa.

Yksi esimerkki paikallisesta synkretismistä on myös uskonnollisten perinteiden ja tapojen muuttuminen samankaltaiseksi – esimerkiksi se, miten polvistutaan kunnioittamaan kuolleiden esi-isien muistoa. Tällöin ”maanalaisten kristittyjen” riitissä jäljitellään šintolaisuuden perinteisiä tapoja.

Aivan kuin ortodoksisessa perinteessä vanhauskoiset ovat eläneet ilman pappeja, ”maanalaisilla kristityilläkään” ei ole omaa papistoa. Julistuksen, ehtoollisen jaon ja kastamisen ovat ottaneet vastuulleen oppineet maallikot.

69-vuotias Masaiti Kawasaki rukoilee Jumalanäidille pyhitetyn kotialttarin edessä edelleen samalla tavalla kuin hänen vanhempansakin rukoilivat.

”Koen katkerana sen, että perinne, jota esi-isämme ovat pyrkineet vuosisatoja kovin ponnistuksin säilyttämään, on nyt katoamassa. Minulla on poika, mutta en edes elättele toiveita siitä, että hän ryhtyisi perinteitämme jatkamaan. On surullista ajatella, että se kaikki jää unholaan.” Näin Kawasaki toteaa.

Jumalanäidin kuva (Kawasakin kotoa), Issei Kato/Reuters

Karematsun kappeli on yksi Japanin kristittyjen kolmesta pyhästä paikasta. Se on rakennettu paikalle, jossa portugalilainen lähetyssaarnaaja-pappi menetti aikoinaan henkensä. Siellä vietetään katolisten, buddhalaisten ja ”maanalaisten kristittyjen” yhteinen muistojuhla.

Ikitsukin saarella Nagasakin prefektuurissa on myös muistomerkki. Paikkaan on pystytetty risti. Sillä paikalla kidutettiin vuonna 1609 kuoliaaksi katolinen japanilaisvirkamies Gaspar Nisi sekä hänen perheensä ja läheisensä. Perheen lisäksi 23 henkeä kidutettiin kuoliaaksi, koska he olivat kieltäytyneet luopumasta uskostaan.

Japanilaiset kristityt eivät tunne kovin hyvin ”perinteisiä” pyhimyksiä. Heillä oli omat marttyyrinsa – heidän esi-isänsä, jotka olivat joutuneet uskonsa tähden kärsimään.

Myös Nakanosiman saari on ”maanalaisille kristityille” erityisessä muistissa. Valtion organisoimien vainojen aikaan siellä kidutettiin ja rangaistiin heidän uskonveljiään ja -sisariaan.

Vuonna 1637 Simabaran ruhtinaskunnassa alkoi suuri kapina, johon kristityt osallistuivat. Seuraavana vuonna se kukistettiin raa’alla tavalla. Kapinan 37 000 osallistujalta ja heitä myötäilleiltä katkottiin päät. Pian tämän jälkeen keisarin johdolla valtakunnassa tehtiin suunnan muutos, joka johti lopulta maan täyteen eristäytymiseen. Suhteet Eurooppaan katkesivat.

Vainojen aikaan Japanin vallanpitäjät pakottivat kristityiksi epäillyt osallistumaan seremoniaan, joissa he joutuivat sylkemään kristillisiin symboleihin sekä astumaan jaloillaan ristien ja pyhäinkuvien päälle.

Siinä tapauksessa, että salainen kristittyjen ryhmä paljastui, sen kaikkia jäseniä odotti kuolemanrangaistus. Siitä huolimatta japanilaiset kristityt eivät luopuneet uskostaan. Nyt heidän määränsä on hupenemassa itsestään. 30 vuotta sitten Ikitsukin saarella oli jäljellä 20 ”maanalaisten kristittyjen” ryhmää, joiden yhteenlaskettu lukumäärä oli noin 2 000 henkeä. Nyt jäljelle on jäänyt vain neljä ryhmää, joiden jäsenmäärä on noin 300 henkeä.

”Nuoriso ei osoita enää kiinnostusta uskon perinteen jatkamiseen. Ylipäänsä nuoret ovat torjumassa kaikki muutkin uskonnot.”

Onko tulevaisuus Aasian? (”The Future is Asian”)

Parag Khanna. The Future is Asian. Global Order in the Twenty-first Century. Weidenfeld & Nicolson 2019, 433 p.

Kirjoitan nyt Aasiasta ja maailmamme 21. vuosisadasta. Akuutit kriisit jätetään taustalle. Tai on ehkä parempi sanoa, että ne ovat ruohonjuuressa ja suunta on niiden ylitse. Intialaistaustainen Parag Khanna on kirjoittanut kirjan, jonka mukaan vuosisadallamme maapallon hegemonia on siirtymässä Aasiaan. Kirjoittajan näkemyksestä huokuu kehitysoptimismi mutta ei hän ongelmia kiellä. Kirjoituksen pääpaino on Aasian valtioiden taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa kehityksessä sekä Aasian valtioiden keskinäisessä yhteistyössä. Aasiaan tutustutaan laajassa mitassa, mitään erityistä painopistettä ei ole. Aasialaisuuden käsite on pinnalla, vaikka tuskin hänen mukaansa Aasiassa asuvat mieltävät itsensä erityisesti aasialaisiksi. He ovat ensisijaisesti oman synnyinmaansa tai asuinmaansa edustajia. 

Khanna lähtee liikkeelle syvältä menneisyydestä löytäen perusteet uudelle kehityslinjalle. Erikseen käsitellään myös aasialaisuutta ja aasialaisväestön levinneisyyttä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Myös Afrikka saa oman lukunsa ja siellä nimenomaan Kiinan toiminta infran rakentajana nostetaan esille.

Teoksesta nousee pinnalle monella tapaa Kiina ja sen harjoittama perustavanlaatuinen rakennustyö. Kiina on hankkinut kiinnityksen eri puolille Aasiaa. Se kertoo juuri logistiikan luomista mahdollisuuksista kansainväliselle yhteistyölle ja teollisuuden kasvusta.

Aasia on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun minulla oli mahdollisuus tutustua paremmin Kiinaan ja kiinalaisiin. Sen myötä olen ollut kiinnostunut Aasiasta laajemminkin, vaikka en ole muualla kuin Kiinassa matkustellutkaan. Khanna haluaa kirjansa alussa vakuuttaa, että hänen Aasiansa on paljon laajempi kuin pelkkä Kiina. Ja niin todella onkin. Kiina on vain yksi tekijä, toki tärkeä. Aasia ulottuu Turkin länsiosasta Anatoliasta Tyynelle merelle, Siperiasta Australiaan. On mielenkiintoista, että Australiakin nähdään sen osana. Tekijän mukaan Australia on todellakin löytänyt viime vuosikymmeninä Aasian ja haluaa integroitua osaksi sen talousaluetta ja myös hyödyntää Aasiasta ja sen väestöstä nousevia voimavaroja. Esimerkiksi suhteet ASEAN:iin eli Kaakkois-Aasian kaupalliseen yhteistyöelimeen ovat tiivistymässä.  Ja Venäjä – kuten Khanna kuvaa - on Australian ohella toinen esimerkki ”valkoisesta Aasiasta”. On nähtävissä, että Venäjän Aasian puoleinen osa on ryhtynyt viime vuosina luomaan omaa aasialaista identiteettiä.

Khanna kuitenkin korostaa, että hänen visiossaan Eurooppa eikä Amerikka menetä merkitystään. Hän näkee maailman kuin maalauksena, johon Aasia tuo uuden kerroksen lisää. Eurooppa ja USA ovat tuoneet Aasian menneisyydelle ja kasvulle oman arvokkaan panoksensa.

Aasia ulottuu Välimereltä ja Punaiselta mereltä Tyynelle valtamerelle, Ja siihen väliin mahtuu kirjan mukaan 53 valtiota ja lähes 5 miljardia ihmistä, joista tosiaan vain 1,5 miljardia on kiinalaisia. Ja kun kirjan kannessakin annetaan viite, että olemme siirtymässä Aasian vuosisataan, niin voi kysyä, milloin tuo Aasian vuosisata alkaa. Siihen Parag Khanna antaa vastauksen. Se alkaa silloin, kun Aasialle kirkastuu, että se on kokonaisuudessaan suurempi kuin vain sen monien osien summa. Tuo prosessi on nyt meneillään.

Aasia on moninaisuudessaan hyvin kirjava alue. Sen eri osat tuntuvat vahvistavan toisiaan. Kunkin alueen erityispiirteet pääsevät oikeuksiinsa. Kiinassa on maapallon väkirikkaimpia ja pinta-alaltaan suurimpia maita. Toisaalta siellä on maapallon pienimpiä maita. Siellä on toisaalta äärimmäistä köyhyyttä, mutta siellä on myös maailman terveimmiksi katsottavia maita (Qatar, Singapore).

Tuo kirjavuus näkyy myös väestöpohjassa. Kiinalaiset ja japanilaiset ovat vain yksi osa Aasiaa. Lisäksi on olemassa ”valkoinen Aasia”, jolla viitataan Venäjään ja Australiaan. Lisäksi on edellisistä poikkeava Lähi-Idän väestö. 

Aasialaisuutta kuvatessaan Khanna käyttää ilmausta kosmopoliittisuus. Siitä esimerkki löytyy Kiinassa ajanlaskumme ensimmäisellä vuosituhannella toimineen Tang-dynastian hallitsemassa yhteiskunnassa. Kiinasta puheen ollen Khannan mukaan Kiinan päämies Xi Jinping on käyttänyt omasta maastaan ilmaisua ”harmoninen maailma”. Tuohon harmoniaan sisältyy yhtäältä Tang-dynastian kosmopoliittisuus ja vuosina 1368–1644 Kiinaa hallinneelle Ming-dynastialle ominainen ekspansionismi, laajenemishalu. Khannan mukaan Kiina haluaa liittää laajenemispyrkimyksiinsä kosmopoliittisuuden. Ja koska kyseessä on harmonia, niin myös laajenemishakuisuus on rauhanomaista.  Sitä voisi kai verrata Kiinan Ming-dynastian aikaisiin pyrkimyksiin suureksi merivallaksi, mikä oli massiivista mutta rauhanomaista merenkulkua. Noita tutkimusmatkoja johti maineikas eunukkimerenkävijä He Zheng. Hän oli taustaltaan muslimi mutta menetti jo lapsena sukukalleutensa. Hän ei kuitenkaan edustanut Kiinan valtauskontoja.  Yllä olevalla tavalla kirjan tekijä löytää Aasian historiasta juonteita nykyaikaan.

….

Kirjassa viitataan toki ajankohtaisiin ongelmiin, mutta jos mainitaankin, niin niihin ei juututa. Parag Khanna katsoo kehitysoptimismissaan eteenpäin. Kestävän kehityksen rakennustyö etenee uusien innovaatioiden tukemana. Yhteiskunta tasapainottelee ongelmiensa parissa. Suotuisa kehitys luo tasapainoa. Siihen on uskottava.

Suomenkielistä aiheen käsittelyä en ole juurikaan seurannut. Tuoreena muistissa on eräs radio-ohjelma, jonka otsikkona on ”Maailma lännen hegemonian jälkeen”. Siinäkin on juututtu aikamme poliittisiin kriiseihin ja niiden ratkaisuihin. Liikutaan siis eri sfääreissä.

Itse hankin kirjan vain tutustuakseni uusiin näkökulmiin. Khannan käsittelytapa on raikasta ja puoleensavetävää. Paria TV-keskustelua seurasin youtubessa. Miehen tyyli veti kyllä puoleensa, vaikken ihan avoimesti häntä hehkuttaisikaan. Nyt kirjan luettuani luulen, että alan seurata Aasian tapahtumia uusin silmin. Kiinnostus eri puolille Aasiaa on huomattavasti lisääntynyt. Mainitsen tässä Kaakkois-Aasian, Singaporen ja tietysti Keski-Aasiaa laajalti koskevan uuden Silkkitie-hankkeen. Enkä toki unohda myöskään Lähi-itää. Mutta Khanna käsittelee kattavasti myös Aasian historiaa lähtien liikkeelle muinaisuudesta. Ne antavat kehitykselle arvokasta pohjaa.

…

Kirja alkaa lainauksesta Napoleonin kuulusta Kiinaa koskevasta lausahduksesta: ”Antakaa sen nukkua, sillä herättyään se järisyttää maailmaa.” Alusta puuttuu kuitenkin hieman. Napoleon on kai todennut, että ”Kiina on nukkuva leijona, antakaa sen nukkua…” Napoleon näki Kiinan vaarallisuuden aikana, jolloin maa oli sukeltamassa taantumaan ja siitä oli tulossa 1800-luvulla eurooppalaisen kolonialistisen hyökkäyksen kohde.

Euroopan suhteissa Aasiaan taustalla omat rajoitteensa tuo sen kolonialistinen menneisyys. Ylimielisyydestä on ollut vaikea päästä eroon ja valitettavasti Aasian historiaakin katsotaan helposti tuon menneisyyden kautta. Khanna kuitenkin toteaa, että Eurooppa on antanut paljon Aasian kehitykselle. Euroopan kansallisvaltioiden kehitys ja sieltä noussut parlamentaarinen demokratia on antanut myös aasialaisille mallia niiden taistelussa itsemääräämisoikeuden puolesta. Valistuksen aika on ollut herätteenä myös Aasiassa.  Myös USA on tuonut Aasiaan paljon myönteistä, siis muutakin kuin raakaa ylimielistä valtapolitiikkaa, lähtien Yhdistyneiden kansakuntien toiminnasta. Ja läntisen maailman esimerkistä Aasian maissa monet hallitusten politiikasta riippumattomat kansalaisjärjestöt ovat rohjenneet ilmaista oman kantansa yksinvaltaan ja nousseet puolustamaan asukkaiden demokraattisia oikeuksia. Se on luonut kansalaisiin kehitysoptimismia. Ja kun nykyisin kovasti on pinnalla äärimuslimien toiminta ja väkivallan uhka, niin Khanna tuo esille myös toisenlaisia esimerkkejä, joissa islaminuskoiset ovat kyennyt rakentavaan yhteistyöhön muiden Aasian valtauskontojen edustajien kanssa. Erimerkiksi parlamentaarisin keinoin on kyetty tekemään yhteistyössä tärkeitä sosiaalisia uudistuksia köyhyyden poistamiseksi ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseksi.  

Parag Khanna korostaa, että aasialainen markkinatalous poikkeaa eurooppalaisesta liberalismista. Aasialainen toimintatapa on lähinnä neomerkantilismia, mikä merkitsee valtion ja sen alaisten organisaatioiden keskeistä roolia taloudenpidossa ja liike-elämässä. Se vaatii ulkomaisilta yrityksiltä mukautumista. Tuon järjestelmän rasitteena on byrokraattisuus, mikä myös on ulkomaisille toimijoille haaste.

Khanna itse on asunut Singaporessa ja sen kehitystä ja tilannetta hän näyttääkin tuntevan hyvin. Khanna luo Singaporesta kattavaa analyysia korostaen maan erityislaatuisuutta. Valtion meritokraattista teknokratiaa hän arvostaa, mutta varoittaa samalla sitä vajoamasta liian etäälle maan asukkaista. Elitismi on noussut pintaan ja se on haitannut demokraattista kehitystä.

Singaporelainen parlamentaarinen demokratia poikkeaa toiminnassaan sellaisesta parlamentista, johon on yleensä totuttu. Sen taustalla on brittiläinen perintö ja yhden puolueen valta-asema. Khannan mukaan siinä on mukana palanen ns. Oxfordin unionia. Sillä on siis enemmän konsultoiva rooli. Se ei siis ole pelkästään sellainen elin, jonka kautta kansa voi rangaista valtaapitäviä äänestämällä seuraavissa vaaleissa oppositiota. Tähän olisi mielenkiitoista tutustua tarkemmin.

Singaporen esimerkistä Khanna alkaa pohtia meritokraattista järjestelmää viitaten kanadalaiseen politiikan tutkijaan Daniel Belliin. Mielestäni on kiintoisaa lukea tällaisista näkemyksistä, joissa myös korruption vaaroja yritetään ehkäistä. Yritän sitä hahmottaa, vaikka asia on minulle vieras ja taidan mennä pahasti metsään.

Aikoinaan Deng Xiaoping lähti uudistamaan Kiinan taloutta ottaen Khannan mukaan esimerkkiä Singaporen taloudellisesta noususta. Sieltä saadusta mallista Kiina lähti kokeilujen tielle. Belliin viitaten Khanna esittää näkemyksen myös Kiinan kehitykselle, jota Bell kutsuu ”vertikaaliksi demokraattiseksi meritokratiaksi”. Paikallistasolla toimitaan demokratian pohjalta, ylemmällä provinssi- tai maakunnallisella tasolla on mentävä kokeiluihin. Tuolloin tehdään investointeja ja tuetaan kokeilevaa teollisuutta, joka soveltuu alueen luonnonvaroihin ja pääomaan. Huipulla on vallalla meritokratia, käsittäen pitkän linjan toimia.  Se on eräänlaista ”myötähakuista meritokratiaa”. Siinä toiminta perustuu julkiseen tarpeeseen ja lisäksi virastoja palkitaan korruptiovapaasta toiminnasta. Tämän Khanna näkee yleisesti sopivana mallina.

…

Aasian historiaa tarkastellessaan tekijä lähtee liikkeelle lounaisesta Aasiasta ja siellä 15 000 vuotta sitten vallinneesta Natufin kulttuurista. Kyse on Levantin alueesta Lähi-idässä Mesopotamian ja Vähä-Aasian välissä. Kirjoittaja viittaa arkeologisiin kaivauksiin, jotka avaavat elämää Tigris- ja  Eufrat -jokien laaksossa mainiten erityisesti sumerikulttuurin keskukset. Samassa yhteydessä tekijä toteaa, että esihistoriallinen kulttuuri kukoisti samanaikaisesti myös Itä-Aasiassa. Maanviljelys levisi Kaakkois-Aasiaan noin 6000 vuotta eaa, Japaniin ja Kiinaan hieman myöhemmin. Pronssikaudelle tultaessa kulttuuri levisi laajemmalle.

Nykyisen Pakistanin alueella sijaitsevassa Indus-virran laaksossa sijaitsivat mm. suuret keskukset  Harappa ja Mohenjo-Daro. Siellä oltiin kehityksessä pitkällä. Tiet olivat leveitä ja maanviljelykselle hyvät edellytykset. Palvonnan kohteena oli Shakti-jumalatar. Samassa yhteydessä mainitaan arjalaiset, jotka saapuivat Keski-Aasiasta noin 1800 eaa. Indo-arjalainen kulttuuri laajeni etelään Gangesin tasangolle. Sen kulttuurin sanskriitinkieliset hymnit – maailman vanhimmat uskonnolliset tekstit – ovat jääneet elämään ja muodostivat hindulaisuuden perustan. Samanaikaisesti lännempänä Mesopotamiassa hallitsi Akkadin valtakunta, seemiläinen imperiumi. Sen jälkeen päästään jo foinikialaisiin, Egyptin vaikutuspiiriin ja Kaspianmeren seudulla vaikuttaneisiin skyytteihin.

Kiinan alkujuuret katsotaan olevan Yangtse-joen laaksossa. Siellä maanviljelys alkoi kehittyä itsenäisesti, riippumatta Länsi-Aasian kehityksestä. Ensimmäinen Kiinan dynastia (Xia-dynastia) alkoi tarujen mukaan 2100 eaa.

Kušan-valtio oli puolestaan paimentolaiskansojen luoma valtakunta, joka vallitsi ajanlaskumme alkuvuosisatoine Intian niemimaalla ja osissa Keski-Aasiaa. Se kesti noin 400-luvulle asti.

Kiinan valtauskonnot ovat syntyneet paljon ennen kuin kristinusko ja islam olivat syntyneet. Vedalainen uskonto oli taustana hindulaisuudelle. Japanissa oli šintolaisuus, Persiassa zarathustralaisuus ja nykyisen Intian alueella Magadhassa buddhalaisuus. Ne levisivät kansan keskuudessa ja saivat omia painotuksia. Buddhalaisuus levisi Kiinaan ja sitten Japaniin.

Islam alkoi levitä 600-luvun puolivälissä. Kristinusko tuli samoihin aikoihin. Ne levisivät siis rinnan. Kristinusko ei saanut samaa asemaa kuin islam. Kiina oli varsin suvaitsevainen eri uskonnoille ja siellä sai Tang-dynastian aikaan (v. 618-907) islamin nousun rinnalla sijaa kristinuskon haara nimeltään nestoriolaisuus.

Kiinalaiset tottuivat islamiin lähemmin, kun mongolit valloittivat Kiinan 1200-luvulla, muslimien määrä kasvoi huomattavasti. Kapinoita eri uskontojen harjoittajien välillä oli mutta historian myötä kiinalaiset oppivat suhteellisen hyvin suvaitsemaan eriuskoisia. Toki on tunnustettava, että muslimit saivat tuta myös ajojahtia. Kun Ming-dynastia tuli valtaan, tehtiin muslimilapsista eunukkeja. Yllä mainittu merenkävijä He Zheng oli siitä esimerkki.

Buddhalaisuus on erottamaton osa Itä-Aasian uskonnollista ja kulttuurillista psyykettä. Kiinalaisessa filosofiassa vallalla olleet taolaisuus ja konfutselaisuus toimivat tavallaan sidoksena, jonka myötä opittiin ymmärtämään toista jopa silloin, kun keskinäiset suhteet olivat vihamieliset.

Suvaitsevaisesta asenteesta kertoo seuraava lainaus Khannan kirjasta. Tang-dynastian aikaisessa Kiinassa julistettiin, että buddhalaisuus on aurinko, taolaisuus on kuu ja konfutselaisuus viisi planeettaa. Tuo kertoo paljon uskontojen harmoniasta.

Kun nestoriolaiset kristityt puhuivat yhdestä Jumalasta, Tang-hallitsija julisti: ”Tiellä on enemmän kuin yksi nimi”. Lähdettiin harmonisesta maailman ymmärtämisestä: ”Opit vaihtelevat eri maissa, niiden hyödyt saavuttavat koko ihmiskunnan.”

Venäjän historiaa harrastaneena muistan, että kun keskiajalla mongolit valloittivat Venäjän ja loivat Kultaisen Ordan, niin he sallivat venäläisten säilyttää oman ortodoksisen uskonsa. Samalla lailla myös varhaiset kalifaatit, mongolit, mogulit ja ottomaanit suhtautuivat omia imperiumeja luodessaan suvaitsevaisesti uskontoihin. Se toki taitaa pitää vain pääosin paikkansa. Tuo asenne kuitenkin poisti väestössä turhia pelkoja, mikä taas antoi uutta potkua laajenemiselle.

Islamissa oli toki vallalla ns. uskontovero. Toisin sanoen, kun otti vastaan islamin, vapautui tuosta verosta. Toisaalta mitään varsinaisia uskonvainoja ei ollut.

Myöhemmin 1500-luvulla nykyisen Intian alueella luotiin islamien hallitsema Suurmogulien valtakunta. Se oli vallassa 1800-luvulle asti, jolloin Intia joutui Englannin siirtomaaksi.  Maa oli muslimien vallassa, mutta myös valtauskontoa hindulaisuutta ymmärrettiin. Kolmas mogulihallitsija Akbar jopa julisti, että islamiin kääntyneet hindut voivat palata hindulaisuuteen takaisin ilman rangaistusta. Hän oli sen verran vahvasti innostunut paikallisista uskonnoista, että hän jopa yritti muotoilla synkreettistä oppia zarathustralaisuuden, islamin ja hindulaisuuden pohjalta.

…

Vuonna 751 Keski-Aasiassa käyty Talasin taistelu käy hyväksi esimerkiksi siitä, miten historian tapahtuma saattaa olemassaolollaan vaikuttaa myös nykypäivän jännitteisiin. Vaikutus on toki epäsuora, mutta kai siitä on jotain jäänyt kansan alitajuiseen muistiin.

Mikä tuo Talasin taistelu sitten on? No, tämähän se. Taistelu käytiin Turkestanissa Talas-virran rannalla. Tästä linkistä löytyy siihen kuva. Khanna mainitsee tuon esimerkin Kiinan sopua rakentavasta toiminnasta.

Kiinaa hallitsi Tang-dynastia ja vastapuolena oli Abbasidien kalifaatti. Dynastia oli noussut valtaan vuonna 618 ja laajentunut vähitellen länteen. Abbasidit voittivat taistelun ja sen myötä sodan. Tang-dynastialle se merkitsi lopun alkua, vaikka dynastia oli vielä vallassa 900-luvun alkuun saakka. Abbasidit ottivat kiinalaisia sotavankeja, jotka auttoivat arabeja monella tapaa. Sotavankien joukossa oli myös henkilöitä, jotka osasivat valmistaa paperia. He opettivat taidon arabeille kalifaatin pääkaupungissa Bagdadissa. Sieltä paperi levisi myöhemmin länteen meidän eurooppalaisten iloksi.

Kiinalainen kulttuuri oli tuolloin ylivoimainen arabien omaan verrattuna. Abbasidit halusivat hyödyntää kiinalaisten taitoja. Islam jatkoi kyllä voittokulkuaan Keski-Aasiassa turkkilaisten kansojen keskuudessa mutta abbasideille sodasta suurin hyöty oli kiinalaisten kulttuurissa. Menetykset sodasta olivat heillekin  sen verran suuret, että he vetäytyivät jatkotaisteluista.

Palataan nykypäivään. Kiinassa samoilla seuduilla sijaitsevassa Xinjiangin maakunnassa valtakoneisto on jyrännyt raa’alla tavalla muslimienemmistöisen alueen kapinanpoikaset ja ajaa kapinoivat uiguurit uudelleenkoulutusleireille. Odottaisi, että ympärillä sijaitsevat muslimivaltiot tai ainakin siellä asustava äärisiipi nousisivat tukemaan uskonveljiään ja protestoisivat aktiivisesti kiinalaisten toimia.  Naapurimaissa, kuten Afganistanissa ja Pakistanissa, Kiina kuitenkin toimii kaikessa rauhassa yhteistyössä maiden hallitusten kanssa rakentaen infraa ja myötävaikuttaen maiden kehitykseen. Selitys tähän löytyy siitä, että Afganistan ja Pakistan ovat itse sekaisin omista kansalaissodistaan. Siellä ei ole halua eikä voimavaroja aloittaa painostustoimia Xinjiangin uiguurien puolesta. Yhteistyön säilyminen Kiinan kanssa katsotaan tulevaisuuden kannalta tärkeämmäksi. Kaiken lisäksi maissa ollaan helpottuneita Kiinan vahvenevasta hegemoniasta, sillä se saattaa estää USA:n liiallisen vaikutuksen. Kiinalla näyttäisi siis olevan tasapainottava rooli.

…

Kiinalla on projekteja monissa Aasian maissa, myös Lähi-idässä. Arabian kielen opiskelu on viime vuosina esimerkiksi Pekingin vieraiden kielten yliopistossa kasvanut eniten. Jordania on yksi merkittävä kohde

Turkki on mielenkiintoinen tapaus. Erdoganin valtaannousun myötä sen EU-jäsenyysneuvottelut ovat jäissä, mutta maa on kuitenkin Euroopan neuvoston ja Euroopan tulliunionin jäsen. Euroopan sijaan se on kääntänyt katseensa lujasti Keski-Aasiaan. Se onkin luonteva yhteistyön suunta, sillä Turkilla on kielellisiä ja kulttuurillisia yhteyksiä Turkestanin alueella pitkälle Mongoliaan asti.  Japani on yllättäen ollut Kiinan ohella maalle taloudellisena tukena

Keski-Aasiaa vahvistavassa uuden silkkitien hankkeessa on otteensa myös Turkilla ja Iranilla. Kaspianmeren rannikolla Azerbaidzanissa, Turkmenistanissa ja Kazakstanissa on muutama laaja suursatamahanke varmistamassa logistiikkaa myös lounaisen Aasian suuntaan. Turkki on kauttakulkumaana Kaspianmeren seudun energiaputkelle Välimerelle auttaen samalla Eurooppaa vapautumaan liiallisesta Venäjä-riippuvuudesta. Kiinan ohella myös Intialla ja varsinkin Japanilla on parantuneen infran ansiosta kauppa kehittynyt. Turkin kauppavaihto Kiinan kanssa on kaksinkertaistunut vuosien 2007-20116 välillä 27 miljardiin dollariin asti. Turkilla on perinteinen voimavaransa myös vuodesta 1952 peräisin oleva jäsenyys NATO:ssa, joka on sen myötä saanut jalansijansa Aasian turvallisuuspolitiikassa.

Saudi-Arabia on arvaamaton mutta varsin vahva vaikuttaja. Saudeilla on myös suhteet Kiinaan ja maa on hankkinut Kiinasta mm. ohjusjärjestelmiä. Toki USA:lla on vanhastaan maassa vankka asema.

Saudi-Arabialla on parhaillaan meneillään laaja 500 miljardin dollarin rakennustyö. Kyseessä on Neomin kaupunkihanke maan luoteisosassa Kairon lähistöllä, mikä herätti minun kiinnostukseni. Siihen on pantu suuria toiveita teknologiakehityksen ja myös matkailun suhteen. Sen ensimmäisen vaiheen on määrä valmistua vuonna 2025. Kun katsoo kaupungin omia verkkosivuja, paikka tuntuu paratiisilta. Jos tuollaista rakentaa, ei voi olla pahat mielessä.

…

Monia maita voisi vielä käsitellä. Intia jää nyt valitettavasti liian vähälle. Sen Kiina-suhteet eivät ole olleet parhaat mahdolliset. Intia ei katso suopeasti Kiinan tiivistyneitä suhteita Pakistaniin, kuin myös Afganistaniin ja Iraniin.  mutta suhteiden parantamiseksi Kiina on tehnyt sille myönnytyksiä.  Intia on halunnut todistella Kiinalle omaa taloudellista ja sotilaallista voimaansa. Nyt sinnekin on ovet avattu. Ja aivan kuin lohdutuksena Kiina on toivottanut Intian tervetulleeksi Shanghaissa toimivaan SCO-yhteistyöjärjestöön.

Myös Israelista voi todeta muutaman sanan. Myös se on aktivoitunut viime vuosina. On luotu suhteet paitsi Kiinaan myös Intiaan. Esimerkiksi vuonna 2012 Intian pääministeri vieraili ensi kerran Israelissa.

Australian olen jo yllä maininnut.  Australia on oikeastaan vasta viime vuosikymmeninä havahtunut huomaamaan Aasian merkityksen. Matkailu Aasian maista on vilkastunut ja Australia Open -tenniskisa on saanut piristettä, kun sitä on ruvettu markkinoimaan Aasian maihin. Australia on aloittanut yhteistyön ASEANin eli Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestön kanssa. Ja sen tavoitteena on luoda yhtenäinen markkina-alue ja kasvuodotukset ovat huomattavat.

…

Tarkastelen seuraavaksi lähemmin Japania ja sen suhteita naapurimaihin. Sitä ennen totean, että Japani vahvana talousmaana on tärkeä vastapaino Kiinan vahvistuneelle hegemonialle. Se tuo tasapainoa pientenkin maiden kansainvälisiin suhteisiin. Esimerkiksi kun Kaakkois-Aasiassa olevassa Laosissa Kiina on ottanut yhä vahvemman otteen, niin Japani on omilla pääomillaan vaikuttamassa, ettei Kiina ota köyhää maata täysin omaan hallintaansa.

Kiinalla ja Japanilla on raskaita muistoja 1900-luvun alkupuolen konflikteista. Nyt kuitenkin Japani on kiinalaisille erityisen kiinnostuksen kohde, mm. japanin kielen opiskelu on noussut huimasti. Toki Japani on  monille kiinalaisille edelleen kuuma peruna ja suhteiden kärjistymistä on vältettävä.

Luovasta perusluonteisesta yhteistyöstä ja kontaktihakuisuudesta Khanna mainitsee korealaiset, japanilaiset ja kiinalaiset nuoret. He pystyvät keskustelemaan toistensa kanssa jonkinlaisella englannilla löytäen myös omista kielistään heitä yhdistäviä tekijöitä. Menneisyyden haamut eivät ole heidän kanssakäymistään hidastamassa.

Japani on tällä hetkellä kehityksen eturintamassa luomassa ja kehittämässä uutta teknologiaa. Kiinnostus Japania kohtaan on muualla Aasiassa nousemassa. Se on ihmisrobottiteknologian (hybrid human robot) kehitystyössä maailman kärjessä, luomassa ihmiskuntaan uudenlaista toimintatapaa. Japani on levittämässä teknologisia innovaatioita ympäri Aasiaa. Khanna on optimisti mutta toivoo samalla, ettei maa sortuisi menneisyyden virheisiin viitaten 1900-luvun loppuvuosiin.

Väestöpoliittisesti se on ravistelemassa vakiintunutta varautunutta asennetta maahanmuuttoon. Se houkuttelee japanilaistaustaisia palaamaan kotimaahansa. Aasialaisväestä on kiinnostunut Japanista. Vuonna 2016 Japanissa asui ennätysmäärä maahan muuttanutta väestöä. Kiinalaistenkin määrä on kasvamassa. Kiinassa japaninkielen opiskelu on elpynyt. Myös seka-avioliittojen määrä on nousussa (mm. Kiinasta, Filippiineiltä, Koreasta). Työvoimasta kasvava määrä on vietnamilaisia, thaimaalaisia ja jopa nepalilaisia. Japanissa vuonna 2020 pidettävät olympialaiset ovat vetäneet huomattavan määrän ulkomaalaisia rakennustyöläisiä. Matkailu on kasvanut. Uudelle business-toiminnalle ja startup-yrityksille on alettu luoda verohelpotuksin parempia toimintaedellytyksiä. Fukuokan kaupunki on tästä hyvänä esimerkkinä. Pelkästään vuonna 2015 on perustettu 2 800 uutta yritystä, Fukuokaa halutaan kehittää Singaporen tyyppiseksi eläväksi IOT-teknologian eli esineiden internet-järjestelmän ”laboratorioksi”.

Toistaiseksi Singapore ja Etelä-Korea ovat vielä Japanin edellä startup-keskuksena, kuitenkin Japanissa on luotu biotekniikan ja farmasian alaan keskittyneitä rahastoja luomaan kehitys- ja yritystoimintaa. PeptiDream on esimerkki uudesta biotekniikkayrityksestä.

Kaikesta kehityksestä huolimatta Japanilla on oma historiansa aggressiivisena imperiumina. Japani on viime aikoina tehnyt työtä tuon imagon poistamiseksi. Se on toiminut USA:n kanssa liitossa ja maat ovat tehneet yhdessä työtä luoden konsultointiapua ja sotilaallista yhteistyötä Intian ja Australian kanssa. Samalla Japani on uudistamassa omaa lainsäädäntöä, jotta saisi enemmän liikkumavaraa. Kiinaan verrattuna se on kuitenkin paljon jäljessä.

TPP eli Tyynenmeren alueen vapaakauppasopimus on yksi erimielisyyttä aiheuttanut asia. Se on toki synnyttänyt tervettä dialogia Japanin ja Etelä-Korean kesken. Japani haluaisi, että Korea liittyisi TPP-sopimukseen. kun taas Korea haluaisi, että Japani liittyisi AIIB-infrastruktuuripankin yhteyteen.

Muutaman lauseen annan myös Pohjois-Koreasta ja sen suhteista veljeskansaansa, mitä mielenkiinnolla seurataan. Eräs eteläkorealainen tuttavani ei kyllä riemastu ajatuksesta, jossa Koreat yhdistyisivät. Se voisi olla talouden kannalta kaoottinen tilanne. Jos nykyhetkeä tarkastellaan, niin Khannan mukaan Pohjois-Korea on naapurimailleen koetinkivi.  Se on arvaamattomuudessaan uhka rauhalle, onhan maalla epäilty ydinohjelmansa kautta olevan suhteita Pakistaniin ja Syyrian Bashar al-Assadiin. Myös Iranin ballistista ohjusohjelmaa ja Venäjän verkkovalvontateknologiaa sen epäillään hyödyntävän.

Pohjois- ja Etelä-Korea ovat kuitenkin etsimässä yhteistä säveltä. Vuoden 2018 olympialaisten yhteydessä otettiin jo lupaavia ensiaskeleita. Venäjän rooli tuolla seudulla on mielenkiintoinen. Tuleeko Trans-Siperian rautatie saamaan jatkoyhteyden Vladivostokista Pjongjangin kautta Etelä-Korean Souliin? Myös Pohjois-Korean kannalta on mielenkiintoista seurata, mihin kasvamassa oleva Venäjän ja Etelä-Korean yhteistyö kehittyy. 

Tehdään yhteenvetoa. Keskinäiseen luottamukseen on pitkä matka. Mikään yksittäinen valtio ei voi päästä mielin määrin hallitsemaan ja ohjaamaan toista valtiota. Mutta yksittäisiin projekteihin keskittynyt alueellinen yhteistyö ei ole poissuljettu. Sen kautta edetään kohti luottamusta. Millekään maalle ei haluta antaa saneluvaltaa. Kukin haluaa pitää kiinni omista oikeuksistaan. Historia on sen opettanut. Myös USA on menettänyt tämän vuoksi asemiaan. Tuoreessa muistissa on USA:n hääräily Lähi-idässä.  Menneisyydestä on siinäkin otettu opiksi.

USA:n suhteen Khanna toteaa kokoavasti, että sen strateginen vaikutus Aasiassa on supistumassa, vaikkakin taloudellinen riippuvuus Aasiasta on kasvamassa.

…

Kirjan eräänlaisena loppukevennyksenä nostetaan esille erinäisiä seikkoja, jotka ovat auttaneet Aasian maita ja kansoja yhdentymään. Tilastot seka-avioliittojen määrän lisääntymisestä ovat siitä yksi merkki. Ksenofobinen nurkkakuntaisuus on ollut ongelma mutta vieraskaunasta on alettu päästä eroon. Aasialaiset ovat löytämässä yhä enemmän toisensa. Myös menneisyys yhdistää. Jo historiallinen silkkitie loi aikoinaan pohjaa kansojen yhteyksille ja uudet projektit palauttavat pitkän muistin. Lisäksi kolonialismin vastustaminen on ollut kansojen yhteinen projekti. Paitsi yhteistä kaunaa se on myös yhdistänyt maita ja kansoja taistelussa itsemääräämisoikeuden puolesta. Siitä halutaan luonnollisesti pitää kiinni. Kaunasta ollaan pääsemässä eroon ja positiivisempia yhteisiä tekijöitä löytyy. Näin kirjan tekijä uskoo.

On erilaista yhteistä ”brändäystä”, jolla Aasiaa tehdään maailmalla tunnetuksi. Siinä suuren kiitoksen ansaitsevat maailmalla suosioon nousseet aasialaistaustaiset henkilöt. Musiikin alueella esimerkkiinä mainittakoon intialainen Ravi Shankar ja israelilainen kapellimestarimaestro Zubin Mehta.  Ruokakulttuurin edistäminen on yksi seikka. Aasialainen keittiö on toki maailmalla tunnettua, nyt maat ovat ruvenneet lainaamaan toisiltaan ruokaperinteitä. Elokuvateollisuudesta Khanna löytää useita esimerkkejä.

Khannan mukaan Aasia on enemmän pesusieni kuin ihmisryhmä. Toisilta imetään vaikutteita. Avautumista on tapahtumassa. Esimerkiksi Neuvostoliitosta irtautuneet Keski-Aasian tasavalloissa siirryttiin latinalaiseen kirjoitusasuun, minkä myötä kanssakäyminen turkkilaisten ja intialaisten kanssa on helpottunut. Afganistanissa televisioon tulee ohjelmia pääasiassa Intiasta ja turkista. niin vaikutteita imetään. Yllä jo mainitsin seka-avioliitot. Työvoiman siirtyvyys on suurta ja sitä myötä ne ovat lisääntymässä. Esimerkiksi vierastyövoimaa paljon vetävässä Singaporessa virallisia kieliä ovat englanti, malaiji, mandariininkiina ja tamili. Yhteydet lisääntyvät. Sekin on menneisyydestä perittyä kosmopolitismia.