Juri Andropov (1914-1984)

 

Jatkan menneisyyteeni liittyvää teemaa. Lainaan päiväkirjamerkintöäni helmikuulta 1984. Maa on Neuvostoliitto ja kaupunki on Petroskoi, niin kuin edellisessäkin muistelukirjoituksessani kuluvan vuoden helmikuulta.

Aloitan johdannolla. On helmikuun 10. päivä. Edellisenä päivänä on ilmoitettu Neuvostoliiton johtajan Juri Andropovin kuolemasta. Hän oli valtakunnan kuudes johtaja, ja nousi valtaan marraskuussa 1982 edellisen kommunistisen puolueen pääsihteerin Leonid Brežnevin menehdyttyä sydänkohtaukseen. Tämä oli nostettu valtaan lokakuussa 1964 sen jälkeen, kun edellinen johtaja Nikita Hruštšov oli syrjäytetty. Brežnev oli siis vallassa 18 vuotta. Vallanvaihtoa odotettiin ja uuteen johtajaan asetattiin suuria toiveita. Kuolema kuitenkin korjasi satoaan. Vaikea sairaus vei mukanaan ja Andropov ehti olla vallassa vain reilun vuoden. Hänen jälkeensä vanhoillinen siipi pääsi jälleen voitolle ja jo ennestään sairas ja vanhuuden heikko Konstantin Tšernenko nostettiin maan johtoon. Yhteiskunta lamaantui entisestään. Mihail Gorbatšov odotti vielä vuoroaan.

Itse asiassa Tšernenkoa odotettiin jo Brežnevin seuraajaksi mutta tuolloin uudistusmieliset Andropovin kannattajat perivät vielä voiton. Hänen jälkeensä vanhoilliset voittivat, jos sitä voitoksi voi kehua. Ehkä ainakin hieman jälkiviisaasti todeten se todisti imperiumin olevan pahasti horjumassa. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan paljoa ollut. Tuolloin tuskin kukaan uskoi, että neuvostoimperiumin eli viimeistä vuosikymmentään.

Juri Andropov oli ollut Neuvostoliiton keskushallinnossa 60-luvun lähtien.  Ennen valitsemistaan maan johtoon hän oli toiminut KGB:n johtajana viidentoista vuoden ajan. Politbyroon jäsenenä hän oli toiminut vuodesta 1973 lähtien.

Seuraava tekstini perustuu päiväkirjamerkintöihini Andropovin poismenon jälkeen. Petroskoissa nimenomaan Andropovilta odotettiin paljon, sillä hän oli tavallaan oman kaupungin poikia. Hän oli toiminut kaupungissa 40-luvun alussa Komsomolin eli nuorisoliiton hommissa ja tavannut siellä myös tulevan vaimonsa. Wikipediasta suora lainaus:

Hän oli Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan Komsomolin ensimmäinen sihteeri vuosina 1940–1944. Toisen maailmansodan aikana Andropov organisoi partisaanitoimintaa Itä-Karjalassa.

40-luvun loppuvuodet kuluivat puoluetehtävissä paikallisen Komsomolin johtajana ja myös opinnoissa. 50-luvulla mies muutti Moskovaan. Ja sen myötä avautui myös kansainvälisiä tehtäviä. Hän oli mukana kukistamassa Unkarin kansannousua toimiessaan maassa suurlähettiläänä.

Petroskoissa hänen muistoaan kunnioitettiin. Muistomerkin lisäksi hänelle nimettiin oma katu. Kun keskustassa tuolloin 80-luvlla liikkui, niin minulle esiteltiin paikka, missä Andropov oli aikoinaan työskennellyt. Ja lisäosoituksena kunnioituksesta on sekin, että vuonna 2004 julkistettiin kaupungissa hänen muistomerkkinsä.

…

Tästä alkaa omat muistiinpanoni lähes 40 vuoden takaa. Se olkoon omanlaistansa ajankuvaa menneisyydestä. Laitan sen lähes sellaisenaan, tosin erään paikallisen tuttavani nimeä en julkista. Verrattain korrektisti olen tuolloin kuitenkin ajatellut. Otettakoon huomioon sekin, millaista aikaa elimme. Parissa kohdin en saa omasta käsialastani enkä liioin tausta-ajatuksestanikaan selvää. Laitan sen silti mukaan. Pyrin tuolloin kuitenkin ajattelemaan maan asukkaiden näkökulmasta. Esimerkiksi rauhantahto ja kansainvälisen jännityksen lieventyminen vaikuttavat positiivisesti kansan elintasoon. Tekstissäni on yksi alleviivaus, joka on myös alkuperäisessä merkinnässäni.

…

”Eilen ilmoitettiin Andropovin kuolemasta. Hän oli kuollut edellisenä päivänä kello kuuden paikkeilla. Hän oli elänyt keinomunuaisen avulla. Lisäksi hänellä oli sokeritauti ja muitakin sairauksia.

Ennen virallista ilmoitusta TV valmisti katsojia suureen uutiseen. Klassista musiikkia soi kaikessa mahdollisessa välissä. Kevyet viihdeohjelmat oli jätetty ohjelmistosta pois. Sitten illalla kello yhdeksän uutisissa kuolemasta kerrottiin hyvin juhlavasti. Uutisankkuri puhui ääni väristen. Ennen nimen lausumista ruutu pimeni. Sitten näkyviin tuli Andropovin kuva punamustassa kehyksessä. Vasta sen jälkeen lausuttiin hänen nimensä. Sitten jälleen ruutu pimeni, oli lyhyt hiljaisuus – ja uutistenlukija jatkoi.

Melkein koko uutislähetys käsitteli samaa aihetta. Hautajaiskomission johtoon oli valittu Konstantin Tšernenko, mikä oli samalla viesti seuraajasta. Hautajaiset ovat tiistaina 14.2. kello 12. Sitä ennen 11.-14.2. on suruaika. Hautajaispäivänä suuremmissa kaupungeissa kaikki pysähtyy kolmeksi minuutiksi. Tehtaan pillit soivat ja muistohetkeä juhlistetaan tykkien kunnialaukauksin. Näin tapahtuu myös Petroskoissa.

Kyseessä on suuri asia – maansuru – vaikka kovin etäiseltä se tuntuu tavallisen ihmisen elämässä ja tajunnassa. TV:ssä merkittävyys kyllä näkyy. Tänään tuli pääkanavalla ennen iltauutisia vain klassista musiikkia. Sarajevosta [olympialaiset] olisi pitänyt tulla taitoluistelua. Se taisi kuitenkin olla liian kevyttä. Muuten sieltä on kyllä tullut lähetyksiä.

Sekä eilen että tänään on tullut uutisissa välähdyksiä Andropovin muistotilaisuuksista tehtaissa eri puolilla maata.

Eilen luettiin myöhäisuutisissa myös presidentti Mauno Koiviston sähke. Siinä mm. korostettiin Juri Andropovin sisäpoliittista aktiivisuutta. Tänään lainattiin pääuutisissa Kansan Uutisten kirjoitusta, jossa korostettiin Andropovin työtä ydinsodan uhan estämisessä.

Myös N (eräs paikallinen kaverini) arvosti Andropovin työtä, vaikka sanoikin tämän olleen vain vähän aikaa maan johdossa. Itse panin merkille Neuvostoliiton rauhan tahdon voimallisen korostamisen. Nykyinen politiikka siitä kyllä saanut vakuuttumaan. Lisäksi ymmärrän Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa. Onhan se suurvalta. En hyväksy sen kaikkia periaatteita mutta se mitä rehellisesti kannatan ja ihailen, on vilpitön rauhantahto. Se on Andropovin aikana tullut ainakin minulle selkeästi ilmaistuksi.

 Vielä hieman TV-ohjelmista. Perjantain aamuvoimistelulähetys jäi myöskin pois.  Uutisten ja klassisen musiikin lisäksi näytti tulevan pelkästään neuvostoelämää kuvaavia dokumenttielokuvia ja kommunistista persoonallisuutta ylistäviä isänmaallisuutta korostavia historiallisia elokuvia.”

Venäjä Ukrainassa: Kauanko sota kestää?

 

Andrei Illarionov on entinen Putinin neuvonantaja ja nykyinen hänen politiikkansa armoton kriitikko. Olen seurannut hänen blogiaan ja ulostulojaan välillä tiiviistikin. Nyt Venäjän Ukraina-operaation sytyttyä osui silmiini tuore keskustelu ukrainalaisen toimittajan Tatjana Martynovan kanssa. Se on pitkä enkä mene nyt laajemmin sen yksityiskohtiin. Nostan sieltä yhden asian, johon lyhykäisesti kajotaan. Kyse on siitä, kuinka kauan tähän mennessä jo yli kaksiviikkoinen ”operaatio” kestää. Toistaiseksi vakuuttelut sen pikaisesta päättymisestä ovat osoittautumassa huuhaaksi.

Andrei Illarionovin taustoista voisi kertoa pitkäänkin. Wikipedia-sivusto on varmasti hyvä lähde. Minulla on hänestä lisätietoa, joka löytyy blogitekstistäni helmikuulta 2021(linkki), tarkemmin sanoen sen aivan lopusta. Jutun otsikkona on Kansakuntaa tarvitaan. Tuon kirjoituksen painopiste on ihan muussa, mutta lisäsin siihen Illarionovia käsittelevän osan, koska se mielestäni ainakin jossain määrin sivuaa kansallisvaltio-teemaa. Tarkoitukseni oli alun perin tehdä Illarionovin ajatuksista itsenäinen juttu, mikä ei kuitenkaan toteutunut.

Illarionovin tyyli on tullut minulle tutuksi. Hän voi olla välillä todella provosoiva, valmis tiukkoihinkin väittelyihin, jopa avoimeen sanaharkkaan. Siksi mikään ei hänen suhteen yllätä. Ennen tätä nykyistä kriisiä, kuuntelin muutama kuukausi sitten hänen näkemyksiään USA:n vetäytymisestä Afganistanista. Siitäkin aiheesta löytyi kiintoisaa polemiikkia ja uutta lähestymistapaa. Mitä taas Putiniin tulee, niin niin hänen mielenlaatunsa ja ajatuksenjuoksunsa on miehelle tuttuakin tutumpi aihe.

Mennään nyt tähän asiaan. Käytän puhujan itsensä sanavalintoja, mutta käännös on kuitenkin vapaasti mukailtu.

Toimittaja arvelee, että kyseessä on puolitoista tai korkeintaan kaksi kuukautta kestävä sota, mikä saa vieraan havahtumaan. Aivan kuin tulisi uusi vaihde silmään, äänenpaino muuttuu ja toimittaja jää lähes hölmistyneenä ihmettelemään vieraansa muodonmuutosta.

Illarionov on suorasanainen, varma mielipiteestään. Hänen mukaansa on valmistauduttava siihen, että tämä sota voi kestää hyvin kauan. Ei ole mitenkään selvä vaihtoehto, että se päättyisi pian. Ei sotaa tietenkään voi koskaan suunnitella pitkäksi. Sen lasketaan loppuvan pian. Mutta toisaalta kun ottaa huomioon ”Kremlin isännän” mielialan ja tuntemukset sekä toisaalta ukrainalaisten ”sataprosenttisen valmiuden” olla antamatta periksi, niin se merkitsee, että sota on luonteeltaan ”eksistentiaalinen”. Ukrainalle kyse on henkiinjäämisestä. Putinille puolestaan sodassa on kyse hänen omasta henkiinjäämisestään. Hän etenee pikkuhiljaa, päämäärätietoisesti…

Illarionovin mukaan tässä sodassa voittaa sitkeämpi, lujempi, itsepintaisempi, se joka ei anna ensin periksi, joka kestää pitempään kuin vastustaja.

Toimittaja: ”No, me olemme varautuneet puoleentoista-kahteen kuukauteen.” Illarionov keskeyttää: ”Ja minä aiheutan teille pettymyksen, ei pidä varautua puoleentoista-kahteen kuukauteen, pitää varautua pitkäksi ajaksi. Putin kuulee teidän käsityksenne ja toteaa olevansa puolestaan valmis käymään sotaa vuoden…”

”Me olemme virittäytyneet voittoon, vieköön se miten kauan tahansa,” Illarionov jatkaa.

Toimittaja: ”Se on pääasia, itsestään selvää.”

Illarionovin mukaan häviö sodassa merkitsisi Ukrainan tuhoa valtiona ja Ukrainan tuhoa etnoksena, ukrainalaisen kulttuurin ja ukrainan kielen tuhoa. Putinin ulostuloista on tullut selväksi, että hänen tavoitteena on tuhota Ukraina. Siksi sota kestää. Siinä ”ei ole lounastaukoja” eikä määräaikaa, vaan sen on tarkoitus johtaa täydelliseen voittoon. Illarionovin näkemyksessä se merkitsee, että maahan tunkeutunut hyökkääjä torjutaan totaalisesti. On pidettävä pää kylmänä. ”Vastustaja voi osoittautua todella vahvaksi, ovelaksi, kyyniseksi, säälimättömäksi. Siksi ei pidä kiireessä tehdä mitään lopullista luonnehdintaa tuhon vimmassa olevasta vihollisesta. Sen sijaan on tehtävä kaikki mahdollinen, jotta voisi säilyttää omat voimansa ja tuhota Ukrainan alueelle hyökännyt vihollinen...”

Toimittaja jää mietteliäänä pohtimaan: ”Minä ihailen omaa armeijaamme äärimmäisen vaikeassa tilanteessa…”

…

Tämä on siis lyhykäinen osa pitkästä keskustelusta. Seurataan tilanteen kehitystä. Omasta puolestani haluan todeta, että asiassa on monenlaisia näkökulmia. Myös venäläiset ovat sodan uhreja. Oman itärajamme läheisyydessä saattavat perheet saada ilmoituksia sodassa kaatuneista 19-20-vuotiaista nuorukaisista. Vastikään luin järkyttyneenä venäläiseltä keskustelupalstalta muistokirjoituksen sodassa kaatuneesta parikymppisestä sairasauton kuljettajasta. Venäjälläkin ollaan suuren surun vallassa. Kommenteista huomaa, että isänmaallinen patriotismi on tunteista päällimmäisenä. Se toistaiseksi kantaa surun yli. Halutaan tukea surevia läheisiä, valaa uskoa.  Sodan uhreja on siis molemmin puolin.

Kommenteista osui silmiini kaksi tunnelman rikkovaa näkemystä. ”Nuori komea kaveri kuoli vanhojen sekopäiden tähden. Ilman heitä hän eläisi ja kasvattaisi lapsia.”  ”Noin käy jokaiselle joka ase kädessä tunkeutuu Ukrainaan.” Niiden tarkoitus oli tuoda säröä ihmisten tunteisiin. Ne saivatkin perusteltuja vastareaktioita.

Kansa tekee surutyötään. Uhreja tulee vielä kai paljon. Kaiken informaation keskellä muistetaan kuitenkin se sodan ensimmäinen uhri – totuus. Niin idässä kuin lännessäkin. Ihmiset ovat kuitenkin paljolti mediapoolien ohjauksessa.

Kun piikki toi narkolepsian – ajankuvaa rokotusten kääntöpuolelta

 

Päivi Ketolainen, Piikki. Pro Bono kustannus 2021, 228 s.

…

Päivi Ketolaisen kirja ei liity koronarokotuksiin eikä ylipäänsä Covid-19 -pandemiaan, mutta kyllä se sitä koskettavasti pohjustaa. Se raportoi niitä prosesseja ja tuntemuksia, jotka lähtivät alkuun reilun kymmenen vuoden takaisesta sikainfluenssapandemiasta ja sitä varten kehitetystä Pandemrix-rokotteesta. Kirja on kertomus lasten ja nuorten kokemista vakavista rokotehaitoista, kun harmittoman rokotuksen jälkeen elämään arkeen aivan yllättäen putkahtaa ikuinen seuralainen. Suunnitelmat menevät uusiksi, kun joko oma tai oman rakkaan lapsen terveys alkaa yllättävästi reagoimaan. Koskettavaksi asian tekee myös se, että kirjan tekijällä on asiaan omakohtaisia kokemuksia. Hän käsittelee kuitenkin asiaa laajemmin tuoden esille rokotteesta kärsimään joutuneiden elämäntarinoita. Narkolepsia tulee tutuksi kaikkine oheisine häiriöineen.

Sikainfluenssan tarina itsessään on suhteellisen lyhyt. Sen sijaan siitä aiheutuvia jälkiseuraamuksia joutuvat monet kantamaan loppuelämänsä. Rokotehaitoista kärsivien elämäntarina jatkuu edelleen. On tärkeää pitää asiaa esillä. Virheitä ei pitäisi toistaa.

Päivi Ketolainen esittelee kirjaansa ja kertoo omista näkemyksistään muutamilla YouTube-videoilla: täällä, täällä ja täällä. Toisessa noista hän muun muassa kritisoi päätöstä antaa koronarokotteita lapsille. Kolmas juttu on Finnradion haastattelu.  Käytännöt koronarokotteessa ja sikainfluenssarokotteessa poikkeavat mm. siinä, että toisessa rokotukset aloitettiin lapsista, toisessa vanhuksista. Covid-käytännön Ketolainen näkee hyvänä: ikään kuin jostakin olisi otettu opiksi. Lapsille koronarokotteesta voi olla arvaamattomia seurauksia, mikä on monissa maissa otettu huomioon.

Sikainfluenssan ohessa Ketolainen nostaa esille myös toisen rokotuskampanjan, joka alkoi vuonna 2013. Kyseessä oli niin sanottu ”tyttöjen juttu” – HPV-rokotukset, sukupuoliteitse tarttuvaa papilloomavirusta vastaan. Tuolloin uhkana oli kohdunkaulansyöpä, joka on Suomessa seulontojen ansiosta kai suhteellisen harvinainen. Sekin on aiheuttanut vakavia terveyshaittoja. Ketolainen tuo siitä kaksi esimerkkitapausta. Kuinka paljon HPV on aiheuttanut haittoja, on Ketolaisen mukaan mahdotonta sanoa. Nuo kaksi kirjan tapausta kyllä itsessään järkyttävät. Kampanja kuitenkin jatkuu edelleen eivätkä viranomaiset katso rokotusten aiheuttavan haittoja. Viime vuodesta lähtien HPV-rokotetta on alettu jakaa myös pojille. Maallikko-tumpelona tulee mieleen, liekö siihen syynä yleinen sukupuolineutraali ilmapiiri.

Ennen kirjan tarkempaa käsittelyä nostaisin esille muutamia seikkoja, jotka eivät välttämättä liity kirjan sisältöön. Kun rokotteen haitoista puhutaan tai esitetään kritiikkiä (esim. suunnitteilla olevasta ”rokotepassista”), niin heti eräillä tahoilla leimakirves heilahtaa. Rakkaassa Suomessamme ollaan absurdissa tilanteessa, kun ihmiset katsovat parhaaksi vaieta, etteivät joudu ongelmiin esimerkiksi työpaikoillaan. Kirjan tekijä haluaa itse kaiken varalta korostaa, että hän ei ole rokotevastainen. En ole minäkään. Se ei kuitenkaan estä käsittelemättä näitä asioita kriittisesti.  Minua asia kiinnostaa ensiksikin, koska itselläni on elämänurallani ollut uniongelmia, ei toki narkolepsiaa. Sekin tekee uteliaaksi, koska rokotehaitoista halutaan ilmiselvästi valtamediassa ja -politiikassa vaieta. Kyllä haitoista on puhuttava avoimesti ja julkisesti. Virallisten tahojen salailumentaliteetti on inhottavaa.

Olen vahvasti samaa mieltä kuin kirjan tekijä sen suhteen, että jos valtio on järjestänyt rokotuskampanjan ja sen virastot hehkuttavat rokotusten puolesta, niin kyllä valtion on myös tutkittava mahdollisimman tarkkaan kaikki ilmenevät haitat ja sairastumiset ja korvattava ne täysimääräisesti, vaikkei rahalla voi terveyttä ja omia elämänunelmia korvatakaan. Nyt viranomaiset ovat ikään kuin ajautuneet puolustamaan omaa kunniaansa, vähätellen sen myötä itse ongelmia – ehkä huomaamattakin. Narkolepsiaan sairastuneiden korvauksia pantiin hoitamaan eri vakuutusyhtiöiden pooli. Ja niinhän siinä on käynyt, että se pyrkii korvaamaan elinikäisistä haitoista mahdollisimman vähän. Tämähän on ylipäänsä vakuutusyhtiöiden tapa.

Finnradion haastattelussa toimittaja Marcos Kuusjärvi kysyy kirjan vastaanotosta. Ketolainen ilmaisee pettymyksensä. Media on jäänyt poteroonsa, hänen toivomaansa julkisuutta ei asialle ole tullut. Ketolainen on kirjassaan varsin avomielinen ja vilpitön. Hän olisi senkin kautta halunnut vapauttaa keskustelua, poistaa kyräilyn. Siinä ei tunnuta onnistuneen. Ihmisiä joko leimataan tai ongelmia vähätellään. Median edustajat eivät uskalla nousta valtavirtaa vastaan.

Osaltaan tilanteeseen on tietysti vaikuttanut sosiaalinen media. Pelätään yhtyä erilaisiin ”laulukuoroihin”. Vapaa sana kirvoittaa kärjistämään, ja asettumaan vastakkain, syvää vastuuta hetkittäisistä heitoista ei kommentoijilla tunnu kehittyvän. On siis valittaen todettava, että syitä on niin sysissä kuin sepissäkin. Mutta olen joka tapauksessa vahvasti sitä mieltä, että valtamedian ja päätöksentekijöiden pitäisi kyetä tarkastelemaan ongelmia vastakkainasettelun sijaan ulkopuolelta ja analyyttisesti.

Yhtä kaikki, kauhistelen vielä sitä, mihin yhteiskuntamme on nimittelykiimassaan mennyt. Ketolainen toteaa haastattelussa, että sanomastaan on käsittämättömästi kaivettu jopa natsiaatetta. Millä perusteella häntä ollaan rinnastamassa joukkomurhaajiin?  Se on toki ääriesimerkki. Itse en pidä myöskään kaikenlaisista salaliittoteorioista enkä ”foliohattusyytöksistä”. Tuohon viimeksi mainittuun taisi eduskunnassa sortua jopa ministeritason henkilö keskusteltaessa rokotepassin ongelmista.

…

Kirjan varsinainen sisältö saa lähtölaukauksensa siitä, kun meksikolaisesta kylästä löydettiin sikainfluenssaa ja sitä varten luotiin pikaisesti rokote. Huhtikuussa 2009 tauti alkoi levitä maailmalle pikavauhtia. Maailman terveysjärjestö WHO oli valppaana ja julisti pandemiauhan. Suomalaiset tutkijat ja kansanedustajat kokoontuivat kesäkuussa. Tuolloin tautitapauksia oli löytynyt 26000. Suomessa oli löydetty neljä tapausta, kirjan tekijän sanoin ”matkatuliaisina”.

Kesäkuussa 2009 WHO julisti sikainfluenssan virallisesti pandemiaksi. Tautitapauksia oli yllä mainittu määrä, mutta ne olivat pääosin lieviä. Pandemian uskottiin olevan parissa vuodessa ohitse. Suomeen hankittiin rokotetta ilman kilpailutusta kalliilla hinnalla. Valmistajilleen se oli riskitön bisnes, tosiasiassa siis kultakaivos. Lokakuussa päästiin jo rokottamaan ja pian ihmiset jonottivat piikkiä. Tavoitteena oli saada koko kansakunta rokotettua. Rokotukset aloitettiin lapsista, mikä siis on osoittautunut virheeksi. Kirjan tekijä toteaa, että ”THL lietsoi tautipelkoa” ja samalla kehui rokotetta turvalliseksi. Rokotehaittoja alkoi kuitenkin tulla jo pian, virallisesti vuoden 2010 alkupuolella.

Mediakin rummutti pandemiaa ja rokotusten tärkeyttä. Vuoden 2010 lopulla alkoi kuitenkin jo näkyä, että pandemia hiipuu. Suomessa Pandemrix-rokotteita jäi 1,7 miljoonaa annosta THL:n varastoihin, samoin terveysasemilla ja sairaaloissa oli puolisen miljoonaa käyttämätöntä annosta. Niiden hävittäminen toi lisäkustannuksia. Kuten Ketolainen luonnehtii, oli ammuttu tykillä kärpästä.

Kevättalvella 2011 kesken perheen perinteisen retken Ketolaisen pojalle ilmestyi yllättäen vakavia oireita. Oli yli vuosi rokotteen ottamisesta.  Perheessä oli pohdittu, kannattaako se ottaa. Pojalle piikki annettiin. Uniongelmien ilmestyttyä päätöstä oli myöhäistä katua. Se oli sitten menoa. Haluttiin tehdä kaikki terveyden eteen.

Tekijän perheen omakohtaiset kokemukset ovat toki vain osanen kirjaa, mutta äidin ja isän taistelu oman poikansa puolesta tuo kirjaan koskettavuuden. Pyyteetön pyrkimys pojan terveyden puolesta käy kyllä ilmi joka hetkestä, jokaisesta kirjan rivistä. Ei jäädä toivomaan viranomaisten heräämistä vaan etsitään itse kysellen ja hapuillenkin uusia keinoja, uusinta tutkimustietoa, ongelmiin avoimesti suhtautuvia asiantuntijoita. Henkiset ja valitettavasti fyysisetkin iskut eivät ole hänelle edes hidaste vaan lapsen eteen on kaikki mahdollinen tehtävä.

Neurologi Markku Partinen Helsingin uniklinikalta oli se tutkija, joka antoi Ketolaisen perheelle toivoa.  Hän on tehnyt alallaan uraa uurtavaa työtä. Ketolaisen perheessä saatiin hänen tutkimuksistaan tietoa satunnaisesti, kun joku antoi vinkin erään aikakauslehden asiaa käsittelevästä artikkelista.

Kirjassa kuvataan myös muita tapauksia, joissa elämän haasteet tuovat draamaa ja hämmentävää kosketuspintaa. Nuo rokotushaitoja osakseen saaneet nuoret ja heidän läheisensä toimivat määrätietoisesti. He ovat joutuneet kamppailemaan elämässään tilanteessa, jossa julkisuus ei ole antanut heidän ongelmilleen tilaa.  Viranomaiset ovat saattaneet niitä jopa vähätellä. Kirjaa tulee lukeneeksi lähes kuin dekkaria, jännityksellä odottaen tulevia tapahtumia.

Kun rokotehaittoja alkoi nousta enemmän ilmi, onnistuttiin perustamaan vertaistukiryhmiä. Se oli eräänlainen käänne. Niin voitiin kannustaa avuttomuuden rajoilla ponnistelevia perheitä ja nuoria pääsemään elämän arjessa eteenpäin. Toisten kokemuksista ja ongelmista saatiin itse voimaa jatkaa. Tunnelin päähän toivottiin löytyvän valoa.

Kun sitten valtio tavallaan pesi kätensä ja vakuutusyhtiöiden pooli alkoi järjestää kärsineille korvauksia, oltiin valveilla ja kyettiin edes jotenkin puolustamaan omia täysin oikeutettuja vaatimuksia. Käsittämätöntä millaisella hehkutuksella selkeistä faktoista piittaamatta viranomaiset ovat runnoneet asioita eteenpäin.

…

Otan esille muutamia minua hämmentäviä seikkoja. Aluksi puutun tuohon valtion viranomaisten ja päättäjien rooliin. Valtion osana oli olla jonkinlainen perälauta. Se ei ollut riippumaton toimija, ja tuohon perälauta-sanaan pitäisi liittää sana ”olevinaan”. Toimittiin suurten rokotteita valmistavien yritysten ehdoilla. Puolueetonta tutkimusta rokotteiden haitoista oli mahdotonta tehdä, kun samat henkilöt istuivat milloin yhtiöiden johdossa tai palveluksessa, milloin valtion tutkimuslaitoksissa. Piiri pieni pyöri. Valtio lupasi kyllä korvata vahingot, mikäli niitä korvauksia ei muuten saada. Kirjan mukaan ne olivat tyhjiä lupauksia.  Poliitikoista siinä yhteydessä mainitaan peruspalveluministeri Paula Risikko. Hän lupaili kyllä, mutta loppujen lopuksi pesi asiasta kätensä. Kattavaa lakia korvauksista ei ole saatu aikaiseksi.

Eduskuntakin saa sapiskaa. Vuonna 2009 se päätti vapauttaa rokoteyritykset vastuusta. Sama tapahtui koronarokotteen tullessa markkinoille. Kun sitten reilun kymmenen vuoden kuluttua maailmalle iski Covid-19 -pandemia, mitään ei ollut menneestä opittu. Suunnattomia rahavirtoja on tuhlattu yritysten kassaan. Niiden liiketoiminta on täysin riskitöntä. Piikki on ollut auki. Ketolainen toteaakin, että mitään eivät päättäjät ole oppineet kymmenen vuoden takaisesta. Ja kansalaisten terveyttä valtio ei ole kyennyt takaamaan.

Nuo ”tyttöjen jutun” eli kohdunkaulan estoon tarkoitetun HPV-rokotteen haitat herättävät myös ihmetykseni. Se prosessi jatkuu aivan kuin ongelmia ei olisikaan. Siitä olen yllä jo maininnut enkä käsittele sitä enempää.

Kirjassa on monta surullista lohdutonta ja myös kannustavaa tarinaa. Viimeksi mainitulla tarkoitan, kuinka monet nuoret ovat jaksaneet taistella sairautensa kanssa epävarmoista näkymistä huolimatta. Esimerkiksi ne kaksi nuorta naista, jotka ovat joutuneet HPV-rokotteen uhreiksi.

Lasten koulunkäynnin ja opiskelun ongelmat kertovat kärsivällisyydestä, sitkeydestä. On jouduttu etenemään hitaasti, pienin askelin. Vanhemmat ja muut ulkopuoliset tukijat ansaitsevat myös kunnioituksen. On niitä, joilla tauti on puhjennut täysi-iän kynnyksellä. Sinisilmäisesti on menty rokotusjonoon ja sieltä on sitten viiveellä saatu tuliaisena vakava sairaus, minkä myötä ovat kaikki tulevaisuuden suunnitelmat parisuhde mukaan lukien romahtaneet. Elämää on täytynyt alkaa rakentaa täysin nollasta, vastassa ajoittain kylmän kalseasti suhtautuva virkavalta ja julkinen terveydenhuolto.

Kerron tässä yhteydessä erikseen erään nuoren miehen tarinan. Hän ei ole menettänyt uskoaan, vaan on löytänyt oman tiensä, vaikka umpikujaan välillä joutuikin. Tammikuussa 2010 hän oli 16-vuotias ammattikoululainen, joka otti rokotuksen julkisen painostuksen myötä. Alkuaan hän oli päätöstä kovasti empinyt.  Mutta hän taipui, kun ”media rummutti sikainfluenssan vaaroja” ja ihmiset ympäri Suomea jonottivat rokotetta. Piikin jälkeen alkoi tulla uupumuksen oireita, outoja väsymyskohtauksia, oppitunnilla nukahtelua. Ja väsymyskohtaukset vain lisääntyivät. Hänen tähtäimessään oli tulla isän perheyrityksen jatkaja. Kesällä ja syksyllä hänen tilanteensa paheni. Hän alkoi tutkia itsenäisesti asioita. Kun lisäksi jalatkin menivät välillä yhtäkkisesti alta, hän alkoi vahvasti aavistella narkolepsiaa, sillä sen oli todettu liittyvän sairauteen. Kun samanaikaisesti myös uutisissa kerrottiin narkolepsian olevan lisääntymässä, hän päätti mennä terveyskeskukseen selvittämään oloaan. 

”Lääkäri kuitenkin vastasi, että kuules poika. Narkolepsia on niin harvinainen tauti, ettei se voi sinulla olla. Hän lisäsi vielä, ettei pitäisi uskoa kaikkea, mitä netistä löytää.” s. 116

Lääkärin asenne jäi vaivaamaan ja nuorukainen hakeutui erikoislääkärin vastaanotolle, joka otti epäilyn tosissaan. Tuolloin nuorukainen oli 18-vuotias.

Elämä oli taistelua. Autokoulun teoriatunneilla hän nukkui, ratissa hän pysyi hereillä, koska ajaminen oli aktiivista toimintaa. Armeijaan hän meni, mutta se oli rankka kokemus. Oireet pahenivat. Hän keksi keinoja, miten pysyä hereillä. Yksi niistä oli kivun tuottaminen. Hän nipisteli itsensä mustelmille. Armeijan jälkeen hän hakeutui unitutkimuksiin. Diagnoosi vahvistettiin testeillä. Kyseessä oli narkolepsia-katapleksia. Onneksi hänen virallisista terveystiedoista löytyi merkintä oireista alle kaksi vuotta sikainfluenssarokotuksen jälkeen. Sen ansiosta hän oli oikeutettu vakuutuspoolin maksamiin korvauksiin. Hän sai kertakorvauksena hieman yli 20 000 euroa koko elämää rajoittavasta vammasta. Myöhemmin hänelle alettiin maksaa myös ansionmenetyskorvausta, mutta sen haun yhteydessä piti jo käydä kovaa taistelua byrokratian kiemuroissa. Korvaus oli niukempi, mitä odotettiin. Siinä vaiheessa 8-tuntista työpäivää oli jo jouduttu supistamaan neljään tuntiin.

Onneksi korvausten hakemiselle oli edes tuo kahden vuoden määräaika. Alkuaan pooli rajasi ilmoituksen kahdeksan kuukauteen rokotuksesta, mutta päätöstä muutettiin.

Nuorukainen alkoi jatkaa opintoja erityisjärjestelyin. Siihen kuuluu taukoja ja kävelyä kesken oppituntien, jotta vireystila säilyisi. Hänellä on koulussa tila, jossa hän voi välillä käydä nukkumassa. Kirjassa todetaan, että tuon kaltaisten erityisjärjestelyjen pitäisi olla malliesimerkkinä kaikille sikainfluenssarokotteiden uhreille. Tuki on räätälöity tilanne huomioon ottaen opiskelijan tarpeiden mukaisesti. Joku voi tarvita esimerkiksi fysio- tai muuta terapiaa.

Lääkitys on järjestetty niin, että syvä uni saadaan jatkumaan aamuun saakka. Nuorukainen pystyy itse tarkkailemaan unensa laatua.

Nyt tämän nuoren miehen tilanne on se, että hän on voittanut pelkonsa ja hän voi katsoa elämässään eteenpäin. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat kuitenkin menneet uusiksi. Hän ei enää aio pyrkiä jatkamaan isänsä perheyritystä. Hän on löytänyt oman tiensä. Hän opiskelee perinteistä hirsirakentamista, noudattaa omaa erityistä terveellistä ruokavaliota. Hän pyrkii elämässään kuuntelemaan entistä enemmän omaa kehoaan. Hänen unelmansa on rakentaa joskus oma hirsitalo.

Narkolepsia aiheuttaa psyykkisiä oireita, väsymys nostaa pintaan aggressioita ja ympäristön syyllistämistä. Murrosiässä ne voivat purkautua voimallisesti. Jatkuva vihan tunne on seuralaisena. Myös muisti häiriintyy. Jatkuvassa uupumuksen tilassa aivot eivät jaksa toimia. Myös aktiivinen puheaika on hyvin lyhyttä. Keskittymiskyvyn hiipuessa myös puhe hidastuu.

Kirjassa kerrotaan myös huostaanottotapauksesta. Se on kyllä mielestäni järkyttävä ylilyönti, mikä osoittaa sosiaaliviranomaisten ammattitaidottomuuden.

Oli kyse murrosikäisestä pojasta. Elämä kolhi, vanhemmat antoivat kaikkensa. Sattui tilanne, jossa äiti sai pojan unentokkuraisen käytöksen johdosta vammoja. Hän sattui siitä mainitsemaan koulun sosiaaliohjaajalle. Tämä päätyi tekemään lastensuojeluilmoituksen. Ja viranomaiset tekivät täysin älyttömän päätöksen - huostaanoton. Poika vietiin eroon kodistaan yli sadan kilometrin päähän nuorisokotiin. Siellä ei asiantuntemus riittänyt pojan auttamiseen, mutta onneksi perheen isä saattoi käydä siellä ja olla pojan tukena. Niinpä pojan vanhemmat jatkoivat työtään miten kykenivät. Sosiaaliviranomaiset olivat jarruina mutta vanhemmat jatkoivat sitkeästi. He jatkoivat heidän omaehtoisesti järjestämäänsä hoitoa. Onneksi he pääsivät helposti kosketukseen poikansa kanssa ja saattoivat kuljettaa häntä hoitoon. Mutta se kolmas osapuoli oli koko ajan ”läsnä”. Huostaanotolla oli omat ehtonsa.

Jatkan vielä huostaanotosta yleisellä tasolla. Asia ei siis liity Ketolaisen kirjaan, mutta kerron näkemykseni, koska se ensiksikin osoittaa, millaisessa todellisuudessa narkolepsiasta kärsivän nuoren huostaanotto on tapahtunut. Toiseksi asia on minua kiinnostanut oikeastaan jo vuosikymmeniä. Nämä huostaanotot ovat tulleet minulle omakohtaisesti läheisiksi, koska suoritin 80-luvulla siviilipalveluksen lastenkodissa, jossa näiden kipeiden asioiden kanssa oltiin tekemisissä. Itsekin olin läheisesti kosketuksissa muutamaan tapaukseen. Luin asiasta jokunen vuosi sitten Maria Syvälän (nyk. Asunta) kirjan.

Maria Syvälä, Hukassa huostassa: kertomuksia lastensuojelun runtelemista perheistä. Radium-kirjat 2013.

Se on vaikuttava raportti huostaanoton virkavaltaisuudesta, jota tekisi mieleni kutsua lähes byrokratian mielivallaksi. Valitettavasti kirjan painos on loppu mutta kirjastosta sen löytää.

Lastensuojeluviranomaisten hampaisiin joutuneet perheet ja yksinhuoltajat ovat vain numeroita byrokratian listassa. Huostaan otettujen vanhemmat joutuvat turvattomaan asemaan, kun heiltä kaikkien muiden vaikeuksien ohella on viety vielä lapsikin. He voivat vain avuttomina seurata sivusta viranomaisten omavaltaisia toimia. Nousee pelko, että jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, ollaan lähes dystopian tiellä. Onneksi nyt tuntuu, että suurimmista ylilyönneistä on alettu ottaa opiksi. Näen kuitenkin edelleen vaaroja kehityksessä.

On ensiksikin aiheettomien lastensuojeluilmoitusten vuoksi käynnistettyjä toimenpiteitä, joissa asioita ei tutkita tarkemmin vaan lapsi saatetaan ottaa huostaan suoralta kädeltä. Lastensuojeluviranomaisille se tuntuisi olevan se ensimmäinen ja ainoa toimenpide. Vaihtoehtoja ei ole. Sillä ei ole mitään väliä, kuinka tärkeää olisi pitää perhe kasassa, lapsi kosketuksessa äitiinsä. Ei minkään hataran ilmoituksen pohjalta saisi tehdä niin kipeitä toimia.

Tuntuisi olevan niin, että vastustus vain lisää halukkuutta vallankäyttöön. Vaihtoehtoja ei ole. Esimerkiksi kodin tukihenkilö olisi kannatettava ratkaisu, minkä myötä perhe pyrittäisiin pitämään kasassa. Johonkin levottomaan nuorisokotiin, lastenkotiin tai sijoitusperheeseen laittaminen vie lapsen eroon äidistään, ja äiti on kuitenkin se tärkein ihmissuhde. Voi jopa käydä niin, että vanhemmat eivät edes pääse tapaamaan lastaan. Mielenterveys siinä järkkyy.

Lisäksi on vielä oikeusvaltion kannalta kyseenalainen seikka. Valitus huostaanotosta on käytännössä mahdoton tehdä. Usein sen käsittelee hallinto-oikeus, jossa ei oteta kantaa itse päätökseen, pelkästään muodollisiin seikkoihin. Tätä ovat asiantuntijat kritikoineet.

Tällaiseen kehitykseen mennään julkisen sektorin kasvaessa, kun ihmiset oikeuksia puolustaessaan saavat vastaansa omaa kunniaansa puolustavan virkamieskunnan.

…

Palaan nyt Piikki-kirjan aiheeseen. Tärkeä virkamies asian hoitoon liittyvä virkamies olisi ollut lapsiasiain valtuutettu, johon myös kirjan tekijä on yhteydessä. Hän käy jopa keskusteluja tuolloin lapsiasianivaltuutettuna toimineen Tuomas Kurttilan kanssa. Ketolaisen mukaan juttu kyllä luisti. Hän pitää hyvänä, että virkamies ylipäänsä suostui ottamaan vastaan. Asiat eivät kuitenkaan hänen kauttaan edenneet. Kaiken lisäksi henkilö vaihtui. Seuraajan myötä onkin saatu hyvin kuvaava reaktio: ”Näihin yksittäisiin asioihin he eivät voi ottaa kansaa”. Noin siis sanoo virkamies, jonka tehtävänä on valvoa, että alaikäisten lasten oikeusturva toteutuu Suomessa. Tekijä kuitenkin toteaa ristiriitaiseksi sen, että paljon pienempien lapsiryhmien asemaan tuo samainen henkilö on ottanut kantaa.

…

Lopuksi lainaan kirjan tekijän näkemyksiä. Liikkeelle pitäisi lähteä lainsäädännöstä. Siihen hallitus ja eduskunta suhtautuvat kuitenkin haluttomasti. Mediakin voisi sysätä poliitikkoja liikkeelle, mutta - kuten yllä jo todettiin – valtamedia ei ole osoittanut asiaan kiinnostusta.

Ihmisten on kuitenkin otettava vastuu itsestään. Ketolaisen eräs painava viesti kohdistuu meihin jokaiseen. Kun joku kohtaa ongelmia, esimerkiksi rokotuksen jälkeen, ei kannata jäädä yksin ongelmiensa ja aivojensa kanssa. On etsittävä mahdollisimman nopeasti apua terveydenhuollosta ja vertaistuen piiristä. Apua löytyy, kun lähtee liikkeelle.  

Ketolaisen mukaan jokainen voi päättää itse, kuinka tarpeelliseksi hän rokotteet kokee. Suurimmalle osalle jälkioireita ei tule. Jos niitä tulee, niin pitää hakea apua. Koronaan liittyen hänen itsensä mielestä lapsia ei olisi pitänyt rokottaa, mutta se on vain hänen kantansa.

Jokaisen tulisi painaa mieleensä Ketolaisen muistutus, jonka hän toteaa yhdessä yllä linkitetyssä videopuheenvuorossaan: ”Jos sattuu tulemaan rokotehaittoja, niin kirjauttakaa ne heti omakantaan jonkun terveysviranomaisen kautta.” Sen kautta voidaan viedä asioita eteenpäin virallisesti eteenpäin. Hän kehottaa ihmisiä taistelemaan oikeuksistaan.

Kuoleman uhkaa ja Kassandran varoituksia toivottomuuden keskellä

 (Taustaa)

Yksinäinen ilta kotona. Hiljaisuuden täyttää keskustelu. Vakavaa pohdintaa elämästä. Kuuntelen puolittain, mieltä painaa toinen asia. Sitten saan jo tutuksi käyneen vieraan – ilman koputusta tai tervehdystä. Tunnistan hänet sydämessäni – kalsean tunteeton puristus. Yritän selvitä tyynenä. Nitrosuihke tuo lohdun. Olo helpottuu. Yritän jatkaa keskittymistä. Tulee mieleen eräs jo 60-luvulla lukemani Pekka Parkkisen runo: ”Yksinäisyyteen suhtaudu kuin ystävään. Kun ystävä lähtee, ystävä jää.”

……

Tuon tilanteen koin toissa iltana. Tuntemukseni ”kalseasta vieraasta” oli todellinen. Odotan pallolaajennusta eikä vointi ole aina huipussaan. Osaan olla varovainen, sillä muutaman kerran olen joutunut vaaran hetkeen. Odottavan aika on turhan pitkä.

 Kuuntelemani ohjelma tuli Youtube-kanavalta. Se oli viiden osa Jari Sarasvuon sarjasta Kassandran huuto (https://www.youtube.com/watch?v=WDnH9o1ACWo). Sarasvuon vieraana on Eija-Riitta Korhola ja aiheena fundamentalismi. Ei varmasti kuitenkaan siinä mielessä, kuin odotamme. Jostain sattuman oikusta tuossa ohjelmassa käsitellään myös kuolemaa ja toivottomuutta. Mutta käsitellään siinä muutakin, kuten nöyryyttä, johon myös itse olen viime aikoina joutunut taipumaan.

Mietin nitroa ottaessani, kuinka moni yksinäinen samaan aikaan haki turvaa ja lohtua samaan vaivaan. Senkin vuoksi ”empatiakäyräni” ohjelman edetessä hyvähenkistä keskustelua kuunnellessani nousi. Todettava kuitenkin on, että ohjelman annilla on hyvin löyhä yhteys omiin kokemuksiini. Tunnen kyllä luonnollista myötätuntoa tuota salaperäistä Kassandraa kohtaan, jota kukaan ei ota todesta.

……

Valitsen ohjelmasta muutamia kohtia. Jotkut niistä liittyvät jollain hataralla tavalla kuoleman teemaan. Pintaan nousee myös elämässämme näkyvä ja tuntuva toivottomuus. Elämme aikaa, jolloin ihmisiltä viedään tai on jo viety toivo turvallisesta tulevaisuudesta. Ja sitä tarvitsevat nimenomaan nuoret voidakseen katsoa elämässään eteenpäin tavoitteita luoden.

Toivoa ovat viemässä aikamme fundamentalistit, jotka luulevat pitävänsä totuutta hallussaan. Nyt ei ole kyse ainakaan pelkästään uskonnollisista liikkeistä. Vaikka ei saisi leimata, niin todetaan kuitenkin, että punavihreät poliitikot ovat yksi kritiikin kohde. Toinen kohde on media. Ensimmäinen esimerkki tulee Yleisradion ohjelmasta 70-luvulta, kun Neuvostoliittoa kritisoiva Jori C. Ehrnroothia yritettiin tehdä naurunalaiseksi jopa käyttämällä teknisiä tehokeinoja. Esimerkiksi puhetta nopeutettiin niin, että se kuulosti ”säksättävän oravan” räkytykseltä. Ihmisistä tehtiin säälittäviä. Sarasvuo sanoin ”paremmisto oli ottanut vallan”.  Osuvan sanan on mies noille poliittisesti aktivoituneille toimittajille löytänyt. Jo tuolloin käytettiin naurunalaiseksi leimaamisessa hyödyksi myös kuvamateriaalia.

Ajankohtaisempiakin esimerkkejä toki nousee keskustelussa esille. Todetaan muutama sana mm. Atte Jääskeläisen erottamisesta, Terrafamesta ja Juha Sipilästä. Ja meillä jokaisella on vastaavanlaisia havaintoja toimittajien työstä. En nyt puutu kuitenkaan erityisemmin tähän teemaan. Keskityn aikamme toivottomuuteen. Seuraavassa en etene ihan kronologisesti mutta pyrin tuomaan esille keskeisiä asioita.

Sarasvuo toteaa hyvin painokkaasti, että ihmiset tarvitsevat rohkeutta, jotta he uskaltaisivat elää. Nyt ylhäältä luodussa paniikkimielialassa tuo on viety. Ihminen tarvitsee hallinnan tunnetta, että voitaisiin tehdä jotain asioiden eteen. Nyt on päädytty tilanteeseen, jossa päällimmäiseksi reaktioksi jää alistuminen ulkoiseen määräysvaltaan.

On vaarallista viedä nuorilta elämästä toivo. Sen toteaa myös Korhola. Hän ottaa vertailukohdaksi tieteen tekijöiden raportit. Kysymys koskee ilmaston muutosta.

”Minua vaivaa se, että tieteilijöiden raportit eivät ole niin alarmistisia, kuin millaisina ne myydään meille. Ne myydään meille katastrofiajatteluna.”

Nyt on päädytty kuitenkin myymään kansalle dystopiaa - sellaista maailmaa, että ”jos ei päästöjä saada peruttua vuoteen 2028, me kuolemme kaikki”.

Ihmisiltä viedään siis toivo, ja sen takaisin saamiseksi halutaan anarkismia ja väkivaltaa. Tämä on oma kiteytykseni.

Korhola jatkaa asiantuntevaa pohdiskeluaan:

”Olen vihainen siitä, että liian paljon tuetaan näitä aktivistien kirjoittamia yksinkertaistuksia. Jos lukee sitä varsinaista tieteellistä osuutta, niin on pakko sanoa, että ne ei ole kirjoitettu samalla planeetalla. Niissä on aivan eri viesti. Lehdistö valitsee sen liioitellun jutun. Se riistää monelta nuorelta paitsi yöunet, myös tulevaisuuden suunnitelmat. Se on harmittanut minua valtavasti.”

”Ei ole yhtään tieteellisempää sanoa, että ilmastonmuutos on kaikkein vaarallisin uhka, kuin todeta, että se on kohtuullinen haaste, joka me voidaan selättää, koska nuo molemmat skenaariot ovat olemassa eri ennusteissa.”

…

Palaan keskustelun pääteemaan – fundamentalismiin.

Jari Sarasvuo toteaa:

”Mä määrittelen fundamentalismin ehdottomuutena, dogmaattisuutena, jossa ihminen uskonnollisesti ottaa jonkin kannan, ja puolustaakseen tuota kantaa hän on valmis hylkäämään minkä tahansa rationaalisen tietopohjaisen […] logiikan. Ja usein fundamentalistit pystyvät jatkamaan olemassaoloaan ainoastaan viholliskuvien ravitsemana.

 Korhola:

”Mä olen ajatellut, että hallinnan ajatus on fundamentalismissa keskeinen. Mä näen sen itse eräänlaisena versiona uskonnosta, josta on olemassa kristillinen versio, islamilainen versio ja on ateistinen versio.”

Siinä on Korholan mukaan takana ajatus, että ”minulla on halussa totuus ja minä näen sen”. ”Ja teidän on parasta totella sitä. Totuuden haltijalla on valo ja muu on pimeyttä.”

Korhola tuntee ja tietää, mistä puhuu. Hän toimi itse aikoinaan jopa Kristillisen liiton puoluesihteerinä, mutta jätti sitten vuonna 2003 puolueen, kun puolueen keskeisenä toimijana oli henkilö, joka koki olevansa Jumalan edustajana politiikassa (”Jumala on mulla töissä”). Sen kaltaisessa tilanteessa ihminen ei tajua itse tulkitsevansa. Hän on asettunut muiden yläpuolelle.

Todetaan siis vielä.  Fundamentalisti voi olla paitsi kiihkouskovainen, myös poliittinen, monipuolista keskustelua ja pohdintaa välttelevä fanaatikko.

Fundamentalismista pitäisi päästä irti, unohtamatta kuitenkaan sukupolvemme vastuuta maapallon tulevaisuudesta. Keskustelijoiden mukaan moraali on kuitenkin pidettävä mielessä. Sarasvuo puhuu ”fundamentalistisesta krampista”. Emme saa jäädä sen loukkuun. Meidän on pystyttävä keskustelemaan ilman leimautumista.

Sarasvuo on ennenkin käyttänyt ajattelussaan raamatullista retoriikkaa. Sen hän tekee myös nyt. Hän puhuu kilvoittelusta. Vakavista asioista on kysymys ja tuo sana kuvaa, mitä kautta asioita on lähestyttävä. Myös Korhola lähestyy asioita uskonnollisen sanaston avulla. 

Korholan mukaan fundamentalismin vastakohta on ajatus siitä, että totuudella on mysteeriluonne. Fundamentalistin vastakohta on siis mystikko. Näin Sarasvuo asian kärjistää. Sana mystiikka tulee kreikan kielen verbistä ’vaieta’.

”Fundamentalistit ovat surkeita rationalisteja. He eivät ole ymmärtäneet, että totuus on aina sitä, jonka äärellä me joudumme nöyrtymään.” Se tarkoittaa pienentymistä. Emme saa olla ”muita tohtoroimassa”, mikä siis tarkoittanee, että emme ala kovin herkästi julistaa yhtä totuutta.

Sarasvuo nosta esille dogmaatikon ja dogmatistin käsitteet. Dogmatisti katsoo asioita yhdestä ikkunasta. Se on hänen dogminsa.

Dogmaatikko puolestaan yrittää katsoa sitä mysteeriksi jäävää todellisuutta eri ikkunoista ja kulmista oppiakseen tuntemaan sen paremmin. Hän rakentaa teoriakehyksiä, että voisi oppia lisää.

Ihmisen pitää luopua omasta narsistisesta egoistisesta ajattelustaan. On nöyrryttävä asioiden edessä. Ei saa antautua maailman vietäväksi. Vastuullisella johtajalla on kahta kauheampi tarve pienentää itseään, kilvoitella asioiden parissa, Sarasvuo kiteyttää. Jos on valtaa, on kyettävä kyseenalaistamaan jopa oma moraali. Tuo edellyttää hiljentymistä.

Nykyisin johtotehtäviin nousseet näyttävät humaltuvan vallasta. Sarasvuo puhuu turmeltumisesta. ”Hyvät ihmiset tekevätkin pahaa”. Korholan mukaan valta muuttaa ihmisen aivokemiaa. Valta toimii kuin huume. Tuo kauhukuva pitäisi olla mielessä.

….

Sarasvuota mukaillen nyt on vallalla ihmeellinen tarve painaa teollisuuttamme alas, pitää EU:n elvytyspakettia lähes pyhänä asiana. Kuten Sarasvuo toteaa, tällä menolla elämästä poistetaan realismi ja markkinakuri. Mistä löytyvät vastedes hyvinvointimme ja kulttuurimme rakentajat?

Tehdään maanis-depressiivista politiikkaa, kuten keskustelussa todetaan. Lyhytjännitteistä vauhkoamista! Keskustelijat toteavat, että tosiasiassa EU on kasvattanut kokonaispäästöjä. Ulkopuolelta on tuotu tuotteita, jotka on valmistettu likaisemmin.

Korhola toteaa, että elämässämme pitäisi tehdä luonnon eteen sellaista, joka on aivan varmasti tulevaisuudelle hyväksi. Hän mainitsee kaksi asiaa: saasteiden vähentäminen ja puiden istuttaminen. Siinäpä meille vaihtoehto vauhkoontumiselle.

…

Haluan nostaa tähän erään hyvin tutun aiheen. En nyt muista, puhuivatko siitä Sarasvuo ja Korhola. Olen nimittäin lueskellut viime päivinä Maria Asunnan ja Erkki Seppäsen tuoretta kirjaa Turvapaikka uutisissa, joka on katsaus viiden viime vuoden tapahtumiin yhteiskunnassamme. Asia saattaa olla mielessä myös tämän keskustelun myötä.

Yksi vallankäytön keino on uhriutumisen ja ns. turvallisen tilan ajattelu sekä leimakirveen heiluttelu. Tällä tapaa on haluttu torpata avoin keskustelu. Tätä mukailee pintaan nostettu totalitarismia myötäilevä ilmiantopolitiikka. Epämiellyttäviksi koetuilta ihmisiltä halutaan viedä työ ja toimeentulo – aivan kuin aikoinaan Neuvostoliitossa.  Kunpa työnantajapuolelta riittäisi rohkeutta panna tällaisille yhteydenotoille jyrkkä nollatoleranssi, mutta ei siltä näytä. Toimitaan leimautumisen pelossa kuin lampaat. Se on väärä suunta!

…

Elämme rankkaa aikaa. Oma elämäni on kyllä hyvällä raiteella, vaikka sisimmässäni onkin ollut ikäviä tuntemuksia. En tiedä, elänkö vielä parikymmentä vuotta vai onko nyt viimeinen päiväni.  Ei sillä ole väliä. Olen itseni kanssa sovussa. Nöyrin mielin otan vastaan uuden päivän. Haluan katsoa myös itseni ylitse. Haluaisin, että kansakunnallamme ja ihmiskunnalla olisi toivo – tie eteenpäin. Haluan, että perinteitä kunnioitetaan ja kulttuurielämä kukoistaa. Nykyisessä vimmassa jää luovuus jalkoihin ja esi-isiemme ponnistukset unohtuvat.

Eija-Riitta Korhola on isoäiti. Hän on siitä ylpeä ja hän kokee sen sisimmässään. Se on kärjistetysti todeten jopa eräänlainen ”taakka”. Ne joilla on lapsia, ovat antaneet tulevaisuudelle panttivankeja. Hän on ottanut ajatuksen Francis Baconilta, joka on puhunut ”kohtalon panttivangeista”. Korholalla on siis jälkipolvea, mikä tarkoittaa, että hänellä on samalla ”tulevaisuudessa panttivankeja”.  Se luo ihmisen toimintaan erityistä vastuullisuutta.

OLAVI VIRTA - suutarin pojasta "laulavaksi tragediaksi"

Tuulien soittohon kaikki jää unhohon.

Kuuntelen hetken, kun puut huminoi.

Katkelma laulusta Tuulikannel (sävel ja sanat Olavi Virta).

Olavi Virta (1915-1972) on suomalaisen viihteen keskeisiä hahmoja. Minusta hän on ylitse muiden, mutta pelkään liioittelevani. Olen viime aikoina tavannut ihmisiä, joille Olavin persoona ja voimallinen lauluääni on edelleen elävässä muistissa. Se osui sydämeen. Toisaalta Virtaan liittyy myös ristiriitaisia tunteita. Aina joku muistaa mainita hänen alkoholin käyttönsä.  Hänen elämänsä viime vuosiin liittyy tragiikkaa, joka ei unohdu.

Otsikon ilmauksen ”laulava tragedia” olen lainannut Peter von Baghin, Markku Kosken ja Pekka Aarnion elämäkertakirjasta (Olavi virta – Legenda jo eläessään).  Mies ei elänyt kuusikymppiseksikään mutta siihen elämään sisältyy paljon. Oikeastaan sen kautta voi kokea Suomen itsenäisyyden kivuliaita ja osin loistokkaitakin vuosikymmeniä. Samalla voi nähdä, kuinka juopon suutarin Oskari Ilmenin pojasta tuli elämässä eteenpäin sitkeästi pyrkivä nuori mies, hurmaava swing-mies, suomalaisen tangon ja viihteen sydämeen iskevä tulkki, räiskyvä ja tunaroivakin liikemies, median armotta pilkkaama ”laulava lihapulla” ja lopulta lähes liikuntakyvytön osin puhekykynsäkin menettänyt - edelleenkin laulava - elävä tragedia. Viimeisinä vuosinaan hän joutui vielä keikkailemaan saaden osaksi pilkkaa ja naurua. Ymmärrän, että nöyryytettynäkin hän tunsi oman arvonsa.

Käännetään katse hänen loistonsa vuosiin. Hän eli hektistä elämää omistautuen täysin työlleen. Hän teki levytyksiä vuodesta 1938 vuoteen 1966. Siihen aikaan mahtuu reilusti yli 600 kappaletta. Tuotteliain vuosi taisi olla 1954. Levyt syntyivät kaiken muun ohessa. Hän keikkaili ahkerasti ja esiintyi 17 elokuvassa. Lisäksi hän oli perheenisä, joskin ura vei kaiken huomion eikä perheelle omistautumisesta tullut mitään.

Avioeron myötä perhe muutti Ruotsiin. Nuorin lapsista Sheila-tytär oli tuolloin parivuotias. Isänsä kuollessa hän oli 15-vuotias. Juttu Sheilasta löytyy osittain täältä. Hänellä ei ollut koskaan mahdollisuutta tutustua isäänsä. Myöhempinä vuosina kaipuu isään on vain syventynyt. Hänelle isä on jäänyt vieraammaksi kuin monelle suomalaiselle.

On ihmeellistä, että pilkan ja konkurssin keskellä Virta ei henkisesti romahtanut. Laulujen tulkinnassa alkoi kuulua syvä sävähdys elämän tuomaa surumielistä katkeruutta, ehkä sitä aidointa Olavia. Se on tainnut antaa oman vahvan sysäyksensä suomalaisen melankolian käsitteelle.

Legenda jo eläessään -kirjassa korostetaan Virran merkitystä suomalaisen viihteen kehityksessä. Siinä todetaan (s. 232), että Virran kuoleman jälkeen ”musiikin tulkinnan suunta ikään kuin kääntyi ympäri”. Virran laulut alettiin kokea ja ymmärtää hänen elämänvaiheittensa kautta. Ne saivat siis esittäjänsä kohtalosta uuden sisällön. Eikä tulkinnassa jämähdetä pelkästään Virtaan. Kirjassa rohjetaan arvella, että samalla myös suomalaisen tangon luonne ja merkitys muuttuivat. Melankolinen puoli vahvistui, toiveikkuus vaimeni.

Toki suomalaisesta kulttuurielämästä löytyy vastaavia tapauksia. Kirjassa nostetaan esille kulttuurimme perimmäisiin kivijalkoihin kuuluva kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi. Kun siirrytään kansainväliseen viihdemaailmaan, voi Olavin kohtalon rinnastaa aika moneen suvereeniin tähteen, joiden elämä sammui Virtaakin varhemmin.

Oskari Olavi Ilmen syntyi vuonna 1915. Hän oli suutarin perheen ainoa lapsi. Kansalaissodan aikoihin perheessä koettiin tragedia, kun punaisten puolella ollut isä tuomittiin vankeuteen.  Vankeus ei ollut pitkä, mutta perheelle traumaattinen. Kolmivuotias Olavi-poika kävi äitinsä kanssa katsomassa isää. Jotain hänen alitajuntaansa on siitä täytynyt jäädä.  Ja varmasti poika sai sen tuta myöhemmin, sillä isä alkoi saada vapauduttuaan juoppohulluuskohtauksia. Myöhäisiän runsaassa alkoholin käytössään hän tuntuu seuraavan isänsä kohtaloa.

Vuonna 1926 Oskari Olavi ilmanista tuli suomalaistamisaallon myötä Olavi Virta.  Tuolloin Lahdessa asunut perhe oli jo lähes hajonnut, seuraavana vuonna äiti muutti Olavin kanssa kotoa Helsinkiin. Poika joutui äitinsä entistä tiukempaan huomaan. Elämästä tuli selviytymiskamppailua. Köyhyydessä poika tajusi työn merkityksen. Hänestä tuli ompelijataräidin ahkera apuri. Kuitenkin aikuisiän kynnyksellä välit äidin kanssa menivät solmuun ja nuorukainen halusi tulla toimeen omillaan. Siihen hän oli saanut riittävästi eväitä. Hän oli valinnut tulevaisuuden alan, opiskellut sähkömieheksi. Kuitenkin veren perintönä saatu musiikki veti enemmän puoleensa. Hänestä tuli muusikko, jonka laulajan kyvytkin pian huomattiin. Ensi levy osui vuoteen 1938.

Orastavaan uraan tuli sotien myötä kuitenkin mutkia. Ne osoittautuivat vain hidasteeksi. Sodan päätyttyä ura alkoi selkiintyä, miehessä heräsi yrittäjähenki. Riskejä ei jälleenrakennuksen hengessä pelätty. Hän alkoi harjoittaa musiikkialan tarvikkeiden kauppaa. Siinä vielä kokeiltiin kepillä jäätä. Päätyöksi muotoutui musiikin esittäminen. Siihen riitti markkinoita. Myös elokuva-alalta avautui tehtäviä. 50-luvun alusta lähtien rahaa alkoi virrata siinä määrin, että entinen köyhän perheen poika ei pystynyt kuin tuhlaamaan ja lisäämään moottoriin kierroksia. Säästäminen oli nousuhuumassa täysin vieras käsite.

50-luvun alussa mies oli täyttä terästä. Tässä linkissä on pätkä elokuvasta Kipparikvartetti vuodelta 1952 (”Eipä voi ihminen jolla on vatsa vaativainen”). Se osoittaa Virran näyttelijänkyvyt ja esiintymistaidon luontevuuden. Mutta elokuvissa luontevimmillaan hän oli juuri laulaessaan.  Filmipätkän lopussa on myös hieman vuorosanailua, josta hän kyllä selviää tällä kertaa yllättävän hyvin. Huomatkaa noin kohdassa 1:15, kuinka ketterästi hän hypähtää pöydän yli. Virta oli teräksisessä kunnossa. Olihan hänellä takanaan myös lyhyt urheilijaura.

Vuosikymmenen puolivälissä oltiin uran huipulla. Sitten seuraavan vuosikymmenen vaihteessa tultiin ryminällä alas. Merkkejä romahduksesta oli jo olemassa mutta varsinaisesti tapahtumavyyhti pyrähti käyntiin maaliskuussa 1959, Ilomantsin keikan tapahtumien jälkeen.

Keikan tapahtumia alkoi media vääristellä haluamaansa suuntaan. Vastaani tuli 90-luvulta peräisin oleva lehtiotsikko, jossa todetaan ”lehtiankan murskanneen Olavi Virran elämän”. Otsikko kuitenkin kärjistää. Toki se oli vain sytykettä – kipinä, josta koko prosessi roihahti liekkeihin. Liiketoimet olivat jo muutenkin sekaisin ja myös levytyksissä oli tullut ylilyöntejä.

Ilomantsin keikka ja sitä seuranneet tapahtumat

Sen piti olla aivan normaali rutiininomainen kiertue Virran vahvalla tukialueella Itä-Suomessa. Kyseessä oli kolmen viikoin kiertue. Ilomantsi oli virran vahvinta tukialuetta ja osui kiertueen puoliväliin

Tanssipaikan sali oli täynnä. Kuten tyyliin kuuluu, ennen esitystä otettiin hiukan näkäräisiä. Eikä se muutamaan jäänytkään.  Virran viinapää kyllä kesti isommankin määrän, mutta hanuristi Arvo Nyström alkoi olla soittamaan lähdettäessä heikoissa kantimissa.

Nyströmistä voi lukea Wikipediassa. Hän oli nuorempana ollut hyvin säntillinen muusikko ja alkanut käyttää alkoholia vasta myöhemmällä iällä.  Nyt viina teki tepposet eikä soitosta tullut mitään. Yleisö osasi näköjään vaatia tasokkuutta ja tuolloin juopuneena esiintymiseen suhtauduttiin vakavuudella. Järjestysmiehetkin olivat tiukkoina.

Hanuristi jäi toistamaan yhtä ja samaa säveltä. Virta yritti laulaa mutta eihän siitä mitään tullut. Viimein Nyström heitti hanurinsa nurkkaan, kirosi raivostuneena ja häipyi lavalta. Soitto keskeytyi. Kiertueen järjestäjä lupasi yleisölle rahat takaisin. Poliisi tuli ja vei Nyströmin putkaan.

Virta häipyi nopeasti paikalta. Vuoden 1970 TV-jutussa Virralta kysyttiin tapauksesta. Kun toimittaja Heinivaho totesi, että virhe oli se, että Virta häipyi paikalta. Virta vastasi siihen, että mitä siinä muuta olisi ollut tehtävissä, kun olisivat vieneet putkaan.

Siitä tuli skandaali. Lehdet alkoivat hehkuttaa tapausta suurin otsikoin. Haukkumasana ”laulava lihapulla” sai enemmän näkyvyyttä.  Virran sanottiin häipyneen tilaisuudesta kassa mukanaan. Lavalta oli muka löydetty vain väkivaltaisesti käyttäytyvä Nyström.

Juttujen sarjan aloitti Ilta-Sanomat 18.3.1059, Viikkosanomat jatkoi. Totuudelle ei annettu mitään virkaa. Eikä tässä tapauksessa kyse ollut pelkästään sensaatioita janoavista toimittajista. Myös silminnäkijät alkoivat vääristellä näkemäänsä.

Joukko muusikoita oli tukemassa Virtaa, mutta lehdistö ei huolinut heidän sanojaan.

Yhtyeen rumpali Manu Teittinen kertoo teräväkielisestä vahtimestarin vaimosta, joka oli tietysti nähnyt ja kokenut kaiken. Tämä väitti, että kaikki olivat ”sikahumalassa” ja veivät kassan mukanaan. Naiselle yritettiin muistuttaa, että pöydän äärellä laskettiin kassaa ja hän oli ollut mukana. Ei hän kuunnellut vaan jankkasi yhtä ja samaa. Näin lehdistön ”totuus” saattaa muuttaa jopa silminnäkijöiden kokemuksia.

Myös yhtyeen alaikäisen naissolistin Kaarina Heikkisen ”uhripääomaa” käytettiin hyväksi.  Viikkosanomat julkaisi nimittäin jutun ja kuvan, josta saattoi päätellä Virran tehneen pahaa nuorelle naiselle. Kuvat olivat retusoituja. Jutun otsikko oli kuvaava: ”Karjalan maill kultakäköset kukkuu”. Tosiasiassa Heikkiseen ei ollut kajottu.

Esimerkkinä Heikkisen laulajan urasta löytyi levytys ”Ei koskaan sunnuntaisin” (https://www.youtube.com/watch?v=84R-V0wWuAQ).

Tapahtumasta vauhtia saaneella nimityksellä ”laulava lihapulla” halutaan viitata Virran pulskistuneeseen ulkomuotoon. Taustalla on kuitenkin myös hänen kulinaariset harrastuksensa. Lempiruoka oli lihapullat.

Ilomantsin tapauksen jälkeen Virran levyjen myynti romahti ja keikkojenkin loppuessa tulovirta loppui. Velat menivät perintään. Kun niitä ei voitu maksaa, jouduttiin pakkohuutokauppaan. Omaisuus meni pilkkahintaan. Vaimokin lähti lapsineen Ruotsiin. Olavi joutui asumaan ystäviensä nurkissa. Räksytys laulavasta lihapullasta jatkui. Hän ei kuitenkaan ihan kokonaan romahtanut. ”Ääntäni ette minulta kuitenkaan voi viedä,” kerrotaan Virran todenneen.

Vaimo palasi vielä vuonna 1961, mutta yritys oli toivoton ja kesti vain muutaman kuukauden.

…

Kun nykyisin kirjoitetaan paljon agendajournalismista, eli median tavasta viedä toimintana kautta läpi omaa aatettaan tai ajatustaan. Tämä haiskahtaa sen esiasteelta. Käsikirjoitusta ei varmaan ollut, mutta tavoite oli kaikille kirjoittamattomana mielessä. Virta oli suistettava valta-asemastaan ja raivata tilaa nuorten suosimalle kansainväliselle viihteelle. Rock-n-roll-kulttuuri oli leviämässä maailmalla. Kesällä 1959 nuorison suuri idoli Paul Anka vieraili Linnanmäellä ja sai nuorison hullaantumaan. Alkoholisoitunut Virran setä piti saada syrjään uusien aatteiden tieltä. Lamasta huolimatta viihdealan markkinat vetivät hyvin. Ne rahat kiinnostivat. Virrasta haluttiin tehdä pahis. 50-luvulla oli ollut poliittisia skandaaleja, joissa oli tuomittu poliitikkoja sakkoihin. Varsin ajankohtainen tapaus tuolloin oli Kätilöopiston juttu. Siinä pari ministeriä sai lopulta sakkotuomion. Rötösherroja oli alettu jahdata ja viihteen maailmastakin saatettiin haluta yksi lisää.

Median toiminta oli virittäytynyt Virran alasajoon kuin yhteisestä sopimuksesta. Puolustukselle ei annettu sijaa. Myös kansan oma Yleisradio osallistui teilaamiseen. Se asetti Virran levyt soittokieltoon. Sen myötä sijaa sai viihteen nuorempi polvi. Erityisen harmillista oli, että hieman ennen Ilomantsin keikkaa äänitetty kappale Tom Dooley ei saanut näkyvyyttä. Sen tarina olisi ollut liian osoittava Virran kohtaloa kohtaan.  Siitä kansa olisi saattanut antaa omalle idolilleen säälipisteitä.

”Itketkö nyt Tom Dooley, kadutko jälkeen työn?/ Näetkö puun Tom Dooley? Näetkö köyden myös?/ Kadutko jälkeen työs?

……

Ja Olavi osoitti, että ääni oli edelleen tallella. Vuonna 1960 näki päivänvalon Virran versio italialaisesta iskelmästä ”Guarda che luna” – Hopeinen kuu. Sen taustalla oli mm. äänityksen suhteen Suomen kekseliäimmät voimat. Seppo Rannikon saksofonisoolo on Legenda jo eläessään -kirjaa lainaten ”melkein yhtä legendaarinen kuin virran osuus”. Alkuperäinen kappale jää hyvin vaisuksi Virran ”metafyysisen” tulkinnan ansiosta.

Levyn valmisteluun käytettiin aikaa. Äänityksessä käytettiin tuon ajan uusimpia keinoja ja kikkoja (Legenda jo eläessään, s. 165). Taustakuoroonkin hankittiin parhaat voimat. Rannikon tenorisoolo ja Virran laulu osuivat täydellisesti yhteen. Aarre Elon kertomukseen viitaten saksofoni luo vaikutelman usvan takaisesta kuusta ja Virta osasi muokata äänensä juuri tuohon samaan tunnelmaan ja soundiin.

Mestari oli mestari. Pekka Gronowin mukaan Hopeinen kuu antoi välähdyksen siitä, mihin suuntaan Virran ura olisi voinut kehittyä. Laulajasta olisi ollut muuhunkin kuin vain oman vanhan materiaalinsa joskus liiankin melodramaattisiin uudelleen äänityksiin. Vanhan swing-veteraanin ääni olisi kyennyt taipumaan myös 60-luvun uusiin haasteisiin. Siitä on osoituksena myös mm. sielukkaat tulkinnat kappaleissa Tyttö metsässä ja Luonnonlapsi (”Nature boy”).

Virran vahvuus oli tulkinnan kerronnallinen puoli. Hän loi laulaessaan pienimuotoista draamaa. Aarre Eloa mukaillen lauluun sisältyvä dramaturgia tuli luonnostaan ja oli osa hänen taiteellisuuttaan. Hän toi lauluissa esille ”juuri ne oikeat asiat”.

Legenda-kirjan tekijöiden mukaan Virralle olisi sopinut myös rock and roll -vivahteinen ohjelmisto. Tätä aluksi epäilin, mutta eihän todella Bill Haleykaan ollut mikään poikanen omaa hittiään levyttäessään. Ja Virta hallitsi swingin. Ei Lasse Liemolan kaltaisista nuorukaisista ollut tähdiksi. Myötäilen jälleen Legenda-kirjaa, kun kysyn: Mitä olisikaan syntynyt, jos Virta olisi saanut levyttää Elvis Presleyn tuon ajan tuotantoa? Levy-yhtiö Scandia ei kuitenkaan osannut tai halunnut hyödyntää Virtaa.  Yhtiö panosti nuoriin naislaulajiin ja uusiin tangotähtiin. Hienoa sekin, että Laila Kinnunen, Annikki tähti, Eino Grön ja Reijo Taipale saivat nostetta.

Ja Virtakin pääsi vielä Scandiassa esille.  Hänen vuoden 1963 levytykset ovat upeita tulkintoja. Tuolloin miehen puhe saattoi olla jo kähinää mutta ei sitä äänessä huomannut. Niissä voi aistia jopa henkilökohtaisen tilityksen makua.

…

ERI PUOLIA VIRRAN URASTA JA ELÄMÄSTÄ

Tuon seuraavassa esille eräitä keskeisimpiä puolia Olavi Virran urasta ja elämästä. Yritän tiivistää, jos mahdollista. Laitan asiat selvyyden vuoksi pikku otsikoiden alle.

Uran tausta

Olavin musiikilliset lahjat olivat veren perintöä. Hänen isoisänsä oli kyliä kiertävä suutari, jonka laulutaito tunnettiin. Olavin vanhemmat tajusivat poikansa musikaaliset lahjat, koska lapselle ruvettiin jo varhain antamaan pianotunteja. Se oli tuohon aikaan todella harvinainen valinta sen kaltaisessa perheessä, jossa tulot olivat vähäiset ja epävarmat.

 Nousu huipulle

Viihdemaailman huipulle Olavi pääsi sitkeällä ja määrätietoisella työllä. Oli nuoruuden aikoja, jolloin töiden vuoksi yöunet jäivät muutamaan tuntiin.  Olen samaa mieltä kuin tässä lehtijutussa Virrasta todetaan. Ei hän alkoholistina olisi voinut nousta siihen asemaan, jossa hän huippuvuosinaan oli.

Hänen ensilevytyksensä osuu vuoteen 1938. Tuolloin ei varmasti ollut helppoa nousta pinnalle. Sen verran nimekkäitä viihdemaailman hahmoja oli hänen tiellään. Hän teki kuitenkin vaikutuksen. Dallape-orkesteri oli yksi koulu. Tuleva klassisen musiikin merkkisäveltäjä Tauno Marttinen työskenteli vielä tuolloin viihdealalla. Hän oli osaltaan edistämässä Virran uraa.

Ura klassisen musiikin alalla

Vuonna 1936 Virta lähti suorittamaan asepalvelustaan Viipuriin. Sielläkin hänen laulajan taitonsa laajalti huomattiin. Pääosassa oli tietysti viihde mutta hän lauloi myös viipurilaisessa mieskuorossa ja alkoi ottaa yksityistunteja. Ura klassisen musiikin parissa alkoi kiinnostaa. Klassinen koulutus oli vielä sota-aikana vakavasti mielessä, mutta sodan jälkeisessä uudessa tilanteessa ne haaveet unohtuivat. Syyt olivat ensi sijassa taloudelliset.  Ja kaiken lisäksi hän pääsi sotaväen jälkeen vuonna Rainbow-orkesterin laulusolistiksi, mistä alkoi ammattilaisuransa viihteen parissa.

Viihdyttäjä

Olavi oli kasvanut viihdyttäjäksi. Paitsi että hän oli swing-mies, hän oli myös luontainen humoristi ja hauskanpitäjä, joka kehittyi myöhemmin vakavampaan suuntaan.  Ei hän mikään pölkky ollut, niin kuin joskus Pekka Puupää -elokuvia katsellessa luulee. Rytmi oli veressä. Se sai liikkumaan niin sielun kuin ruumiin. Laulut eivät olleet tyhjiä sanoja. Hän kehitti ääntään, otti 40-luvulla yksityistunteja. Opettajana oli oopperalaulaja Thorild Brödermann, jota hän myöhemmin piti parhaana opettajanaan (Erola, s. 65).  Hän kertoi laulaessaan aina tarinaa. Lauluissa on sisältö, sen suomalainen yleisö oppi Olavia kuunnellessaan, sitä se odotti.

Kippari-kvartetti oli tietysti huikea ryhmä. Siinä Virta sai vertaistensa joukossa esitellä omia viihdyttäjän taitojaan.  Yhteistyö kaatui ristiriitaisuuksiin ja ennen muuta Virran muihin kiireisiin.

Virralla oli rooli 17 elokuvassa. Niistä seitsemässä hän esitti vain yhden laulun.

Ääni

Hän hioi määrätietoisesti ääntään. Esittämiään lauluja hän kävi harjoitellessaan tavu tavulta lävitse. Hän ymmärsi mikrofonin käytön tärkeyden. Hän liikutti siitä sovittaen etäisyyden äänen voimakkuuteensa. Hän osasi yhdistää oikean hengittämisen sopivaan äänen voimakkuuteen (Erola, s. 74.) 50-luvun alussa Virran ääni muuttui ratkaisevasti laadultaan. Virallisesti sen sanotaan muuttuneen vuonna 1953. Itse puhuisin vain 50-luvun alkuvuosista, sillä jo vuoden 1951 eräissä levytyksissä on kuultavissa uudenlaista Virtaa. 

Esimerkiksi äänen laadun muutoksesta sopii  kappale Öiset kitarat. Vuoden 1947 versiossa (nimeltään Yön kitarat)  Virta esittää loppunousunsa ohuessa falsetissa. Paremmin tunnetussa vuoden 1956 versiossa loppu huipentuu virtamaisella voimakkaalla rintaäänellä. Punatukkaiselle tytölle on toinen kuvaava esimerkki.

Levytyksiä

Levytyksiä on huikea määrä. 60-luvulla suosion hiipuessa ja kunnon heiketessä niiden määrä väheni. Tapana oli, että levy-yhtiöitä vaihdettiin tiuhaan, mistä osin johtuu, että eräitä hänen laulujaan hän levytti useamman kerran. Sodan jälkeen levy-yhtiöiden kanssa tehtiin yksittäisiä sopimuksia muutamasta laulusta.

Kaiken moninaisuuden keskellä huomionarvoista on yhteistyö Harmony sisters -lauluyhtyeen kanssa. Musiikki oli sopusointuista ja laulu soivaa. Siitä esimerkkeinä olkoot Syysunelmia ja Sinitaivas.

Olavi Virran uraan sisältyy paradoksi. Yhtäältä häntä yhtäältä pidetään suomalaisuuden tulkkina - suomalaisen tangon mestarina, tanssilavojen kuninkaana. Toisaalta suurin osa hänen tuotannostaan on ulkolaista alkuperää. Hän esittää ne suomeksi ja tulkita ne omalla tavallaan, liikoja jäljittelemättä. Suuri kiitos tästä kuuluu myös Reino Helismaan kaltaisille sanoittajille sekä monille taitaville sovittajille, esimerkkinä Toivo Kärki. Koemme siksi laulut omaksemme. Kaikkinensa suomalainen tango- ja tanssikulttuuri sai kehitykseensä Virrasta voimaa.

Perhe, koti

Perhe merkitsi Olaville paljon. Hänen oma perheensä oli hajonnut osin siitä syystä, että isä sai sisällissodan jälkimainingeista traumoja ja vajosi juoppohulluuteen.  En tiedä, oliko sillä merkitystä. Mutta perheidylliä hän kaipasi. Siitä on osoituksena myös Olavin lempiharrastus – ruoanlaitto. Ja myös muutamat harvat kuvat perheen yhteisistä onnellisilta vaikuttavista hetkistä kertovat omaa kieltään. Ei niitä väkisin luotu. Traagista oli se, että hän ei kyennyt huolehtimaan perheestään eikä elää tuota idylliään. Suhde vaimoon ja lapsiin jäi etäiseksi. Vauhdin kiihtyessä ei hän perhettään paljon nähnyt.

Virralla näytti olevan kiihkeä halu luoda perhe. Se oli kuitenkin vain yksi osa ”elämän käsikirjoitusta”. Muuhunkin oli ehdittävä.

Olavi Virran myönteisistä perhearvoista kertonee sekin, että laulu Sonny Boy oli hänelle itselleen läheinen laulu. Kenties omiin lapsiin liittyvät tunteet saivat purkautumistiensä sitä laulaessaan. Perheeseen ja lapsiin oli vauhdikkaan elämän myötä kehittynyt virtuaalisuhde.

Auto

Lauluissaan hän oli suomalaisempi kuin ehkä kukaan. Autoillaan hän eli amerikkalaista unelmaa. Autojen maailmaan liittyy vauhdin ihailu. Hän ajoi aina kovaa, vaikkei ollut kiire. Vaimo on jossain yhteydessä tehnyt havaintoja miehestään, kun tämä oli kokeilemassa moottorivenettä. Hän totesi miehensä vauhdin kaipuun ja se heijastui kaikessa tämän elämän vaiheissa. Muistaakseni Eino Grön on verrannut Virtaa diesel-autoon. Moottori kyllä kesti ja kesti raskaankin käytön mutta sitten se hajosi kerralla. 

Liikemiehenä, johtajana

Virran bisnekset menivät lopulta pieleen. Häntä läheltä seurannut Ossi Runne on todennut tähän liittyen olennaisen seikan. Vaikeudet johtuivat hänen mukaansa Virran kyvyttömyydestä asioiden pitkäjänteiseen hoitoon.

Kirjapainotoiminta olisi kyllä kannattanut. Mutta eihän siitä mitään tullut, kun otettiin liikaa tilauksia eikä kyetty niitä hoitamaan. Asiakkaat hävisivät.

Naiset

Ensimmäisen ihailijakirjeen hän taisi saada jo 30-luvun lopulla. Jo ensimmäisessä elokuvassaan hänen on todettu katsoneen kameraan niin polttavasti, että on saanut monen sydämen sykkimään. Sitten uran edetessä ja maineen kasvaessa naisia riitti varmasti enemmän kuin tarpeeksi. Eikä siinä tainnut oma perhekään olla esteenä.

Viimeinen naissuhde oli kuitenkin kaikkein tärkein. Hän oli Hulda Simula, Olavia 20 vuotta vanhempi. Hän huolehti äidillisesti miehestä Tampereen Pispalassa tilanteessa, jossa tämä olisi muuten joutunut täysin hunningolle. Siihen miksi hän otti Olaviin yhteyttä, on vain yksi syy. Hän oli rakastunut Olavi Virran musiikkiin, nähnyt ja kuullut hänen laulavan. Hän oli jo saattanut kaksi miestään hautaan ja päätti ottaa Olavin suojelukseensa. Pidän sitä jalona tekona.

 

Hulda Simula

Alkoholi

Hän kesti viinaa, ei humaltunut. Hän oli elämäntiensä valinnut. Hän poltti kynttilää molemmista päistään. Se oli tietoinen valinta. Olisikohan lapsuuden kokemukset sisällissodasta ja nuoruuden sotakokemukset vaikuttaneet mentaliteettiin. Hän koki elämän raadollisuuden ja riskit niin käsin kosketeltavan läheltä. Jokin sisäinen pakko pani hänet ajamaan koko ajan täysillä. Eikä sairastuminen ja kuoleman läheisyyskään vauhtia hidastanut.

Hän siirtyi uransa loppuvaiheessa valkoviiniin. Vielä 50-luvulla huippuvuosinaan hän oli viinin lipittäjiä halveksinut ja nostanut pöytään Johnny Walkeria. Vuonna 1963 alkoholismi oli pahassa vaiheessa. Siitä voi lukea Legenda jo eläessään -kirjasta, sivu 179. Se huipentui siihen, että kylpyamme täytettiin kiljulla. Kalliista juomista oltiin palattu vanhaan perinteeseen. Viinalakkoja kyllä tehtiin. Kuinka monta? Sitä en ole lukenut mistään.

Vuonna 1963 Virta joutui rattijuoppouden vuoksi vankilaan. Eikä hän malttanut sinäkään aikana pysyä erossa levytysstudiosta. Hän rikkoi tahallaan silmälasinsa, että pääsi pyykkiauton mukana käväisemään levyttämässä. Usein levytys onnistui parilla otoksella, eikä nytkään mennyt kuin varttitunti. Nin tuli levytettyä kaksi tangoa: Kun ilta ehtii ja Annabella.  

Muistot

Muistot Olavi Virrasta elävän edelleen. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat nähneet hänen elävänä ja kuulleet häntä tanssilavoilla. Toki kuorrutusta on tainnut tulla vuosien myötä, mutta edelleen he kertovat muistoistaan silmät hehkuen. Jotain todellistakin niiden takana täytyy olla. Eräällä on muistissa aivan erityinen lauluesitys. Ne muistot eivät unohdu!

OMAA MUSIIKKILISTAANI

Tähän olen poiminut Virran kappaleista erinäisin kriteerein mieleen jääneitä. En laita niitä paremmuus- tai huonousjärjestykseen.  Näihin vain päädyin hetken punnittuani. On voinut jokin erityinen helmi unohtua. Yritän laittaa jokaiseen listaan kolme laulua.

Inhokkejani:

Varsinaisia floppeja tai inhokkeja ei Virran tuotannossa ole. Aina hän pystyy äänellään jollain lailla lumoamaan. Joskus vain on levytyksessä hätiköity tai  sovituksen kanssa ei kaikki synkkaa tai sitten vain en pidä kappaleesta.

Vähiten pidän eräistä vuonna 1957 ja 1958 levytetyistä kansainvälisistä elokuvasävelmistä. Niiden teossa on kiirehditty, janottu liikaa markkinoiden rahavirtoja. Kun olen päättänyt valita kolme, niin ne ovat seuraavat:

-          Kwai-joen silta, 1958;

-          Johnny ratsastaa kotiin, 1957;

-          Lännen tyttö, 1957.

Muutama muukin erikoisuus on noilta vuosilta peräisin, mm. Arne Bendiksenin sävellys Cowboy. Siinä kuitenkin kävi niin, että aluksi tyrmistyin, mutta uudelleen kuunnellessani aloin siitä pitää.

Haluan kuitenkin mainita myös muita kuin elokuvasävelmiä:

-          Lazzarella, 1958 (säv. Domenico Modugno). Laila Kinnunen oli sen jo levyttänyt edellisenä vuonna. En ymmärrä, miksi Virran piti sählätä sama kappale.

-          Suudelmatango, 1957 (säv. Jose Belmonte). Mielestäni tulkinnassa on hätiköity. Panin merkille, että samoihin aikoihin Virta on levyttänyt useita todellisia helmiä. Niiden rinnalla tässä flopataan.

-          Miksi jätit minut, 1954 (säv. Olavi Virta). Halusin lisätä tähän ”inhokkilistaan” myös suomalaista tuotantoa ja valitsin Virran oman sävellyksen. Tulkinta on taattua Virtaa mutta sävellys on pikainen tekele.

-          Taivaan sinessä (Volare), 1958 (säv. Domenico Modugno). Tämä on monen muunkin levyttämä San Remon iskelmäfestivaalin voittajakappale vuodelta 1958 ja euroviisuihinkin se on osallistunut. Virran versio on vaisu.

Suosikkejani, kansainväliset sävelmät:

Huomasin oikeastaan vasta nyt, kuinka suuri enemmistö Virran levytyksistä on kansainvälisiä käännösiskelmiä. Valitsin tiukan seulonnan jälkeen kolme suosikkiani.

-          Romanesca, 1956 (säv. Jacob Gade). Tässä kappaleessa virran tarinankerronta on vaikuttavimmillaan.

-          Tango Poesie, 1956 (säv. Josef Rixner). Tämä on herkempää Olavia. Sen pariin palaan usein topi Sorsakosken versio on tämän rinnalla kehno.

-          Angelique, 1961 (säv. A. Rasmussen). Tämä oli aikoinaan Tanskan euroviisukappale, esittäjänä italialainen. Tunnustan, että Angelique on niitä kappaleita, joiden myötä muutama vuosi sitten varsinaisesti ihastuin Virtaan.

En malta olla vielä mainitsematta mielestäni ihaninta Virran valssia. Se on Kaunein iltamme. Ilmestymisvuosi on 1957 ja säveltäjä Juvenito Rosas.

Suosikkejani, Olavi virran sävellykset:

Suomalaisista sävellyksistä listaan tuli aluksi lähes pelkästään Olavi Virran sävellyksiä.  Päätin sitten laittaa ne omaan ryhmäänsä. Näistä seuraavista huokuu Virran elämän tuska:

-          Yö kerran unhoa annoit, 1948 ja 1963 (säv. ja sanat Olavi Virta).

-          Sä et kyyneltä nää, 1949 ja 1963 (säv. ja sanat Olavi Virta).

-          Punatukkaiselle tytölleni, 1952 ja 1963 (säv. ja sanat Olavi Virta).

Koskettavia ovat myös vuoden 1963 versiot tangoista Menneitä muistellessa ja Syysillan muistoja. Molemmat ovat Virran omia sävellyksiä.

Suosikkejani, muut suomalaiset sävellykset:

Nuo kolme Virran sävellystä ovat suomalaisista suosikkejani. Toki Virta levytti paljon muidenkin tuotantoa. Hän levytti mm. Kaarlo Valkaman tangon Valkovuokot kaikkiaan kolme kertaa, laulu on upea mutta Virran tulkinta ei minusta yllä aivan huipulle. Tähän listaan valitsin kaksi loistavaa kappaletta, toinen on foxtrot, toinen valssi:

-          Soittoniekka, 1948 (säv. Erkki Rahkola);

-          Rakkauden muisto, 1957 (säv. Vilho Korpela).

Muiden tulkinta Olavi Virran laulusta

Virran sävellyksiä ovat myös muut laulajat tulkinneet. Tähän listaan valitsin vain yhden. Toki esimerkiksi laulusta Punatukkaiselle tytölleni on mm. Sakari Kuosmanen tehnyt oman herkän versionsa.  Se kuitenkin jää lopulta melko veltoksi virran voimallisen vuoden 1963 version rinnalla. Sen sijaan Kari Piironen on tehnyt aivan loistavan version Virran säveltämästä ja sanoittamasta vuonna 1953 levyttämästä tangosta Tuulikannel.  Sanoitus siinä hieman ontuu eikä Virta onnistu tulkinnassaan. Mielestäni Piironen on kiertänyt karikot ja tulkinta tuosta syksyisen melankolisesta laulusta on koskettava. Se on julkaistu käsittääkseni vuonna 2001.

Erikoisuuksia:

Tähän listaan valitsin muita kuin tavanomaisia iskelmiä.

-          Ole armollinen, 1945 ja 1954 (säv. Nikolai Bakaleinikov). Kyseessä on vanha venäläinen romanssi Пожалей, johon suomenkieliset sanat on laatinut Wäinö Sola.

-          Close your eyes, 1944 (säv. Petkere). Loistava näyte Virran englanninkielisestä tuotannosta hänen uransa varhaisvuosilta. Kappale on levytetty Tukholmassa sota-aikana. Tuohon aikaan ei ollut soveliasta käyttää lauluissa englantia, mistä Virta ja muut äänitykseen osallistuneet saivat tiukkaa kritiikkiä.

-          Mustalaisruhtinatar, 1957. Kyseessä on operettisävelmistä koostuva valssisikermä.

Viimeisin yllätys:

Uusin positiivinen tuttavuus on laulu Janne parka vuodelta 1957, säveltänyt Marguerite Monnot.  Se on Saukin sanoittama ja Kaarlo Valkaman sovittama varsin rakkaasti etenevä foxtrot. Se osui kohdalleni vasta muutama päivä sitten. Saa nähdä, kestääkö laulu useampia kuuntelukertoja.

Paljon on moitittu ja väheksytty Virran Suuri sävelparaati -elokuvassa esittämää Lannevannelaulua (1958), samoin samankaltaista ilottelua Hula Hula Hoop (1958).  Minusta ne ovat ihan tyylikkäästi esitettyjä vaikka laulut sinällään ovat pelkkiä mitättömiä ralleja.  Viimeksi mainittu on Toivo Kärjen sävellys, Lannevannelaulu on peräisin ulkomailta.

LOPUKSI

Virran elämään tutustuessa minulle mielenkiintoiseksi on tullut myös Virran elämä aikakausi. Samalla voi tutustua aivan uudesta näkökulmasta Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniin. Eikä rajoituta vain Suomeen. Samalla avautuu maailmanlaajuisesti viihdemaailman raadollisuus. Onhan maailma täynnä noita Virran rinnakkaishahmoja. Tämä olisi taas uuden jutun tai uusien juttujen aihe. En tässä yhteydessä paneudu niihin, mutta aivan joka vuosikymmenestä 70-luvulle asti tulee jotain uutta esille. Ja ehkä ne avaavat silmiä myös 70-luvulta eteenpäin. Virta kuoli halveksittuna hylkiönä. Myöhemmin historiallinen muisti alkoi herätä ja arvostusta alkoi löytyä. Joku voi sanoa, että siihen tarvitaan aikaa. Minusta tuntuu, että 70-luku oli kuitenkin omanlaisensa kausi. Tuon ajan Neuvostoliittoa on moitittu historiattomaksi. Olisikohan mitään samankaltaisuutta?

Jostain syystä Virta levytti kappaleen Ennen kuolemaa neljä kertaa, joista kaksi ensimmäistä osuivat vuosille 1944 ja 1945 ja viimeisin eli vuoden 1957 versio sai nimen Sydämeni toivomus.  Levytyksistä ensimmäiset osuivat vuosille 1944 ja 1945. Aina laulua kuunnellessa tulee mieleen, että Virta kiirehti, koska halusi saada elämäntyönsä valmiiksi. Taisi työ valmistua hieman etuajassa, mistä syystä hommaan tulikin dramaattisia lisävärinöitä.

KIRJALLISUUTTA

Olavi Virta – laulaja. toim. Timo Lindström. Warner Music Finland OY 2013. Elämäkertatekstin laatinut Peter von Bagh.

Erola Lasse. Olavi Virta ja hänen maailmansa. Jyväskylä 2005.

Peter von Bagh, Markku Koski, Pekka Aarnio. Olavi Virta – legenda jo eläessään. 6. painos WSOY 2010. Ensimmäinen painos ilmestynyt 1977.