maanantai 9. marraskuuta 2020

Vadim Kozin - estradilaulajan outo elämäntarina

 

Vadim Kozin on minulle tuore tuttavuus. Ehkä olin häntä ja hänestä kuullut mutta se tieto oli mennyt toisesta korvasta ulos.  Vasta tänä syksynä kiinnostus heräsi, kun avasin uteliaana YouTubessa hänestä kertovan dokumenttifilmin. Sen alussa hyvin vanha mies kertoo elämästään. Aluksi hän toteaa, että syntyi kauppiasperheeseen vuonna 1903. Isä oli venäläinen ja äiti täysverinen mustalainen. Eipä tarvittu enempää. Halusin tutustua hänen musiikkiinsa. Sen myötä löysin paitsi loistavan muusikon myös koskettavan elämänkohtalon.

Kozin osoittautui monipuoliseksi ja tunnevoimaiseksi laulajaksi. Mustalaisveri toi musiikkiin tulkinnallista herkkyyttä, romanimusiikille ominaista intohimoa ja temperamenttia. Se tosin vain sävytti tulkintaa. Sukujuuriensa ansiosta miehelle oli muotoutunut persoonallinen laulutyyli.  Hänen ohjelmistoonsa kuuluu kevyttä iskelmää, tangoja ja valsseja, venäläisiä romansseja ja laulelmia, joissa esittäjä tulkitsee musiikin sanomaa. Usein taustalta löytyy koskettava runo.  Mukana on sopivassa mitassa myös aitoa mustalaismusiikkia. Kun nuoruuden tulkinnoissa tanssin rytmi vei mukanaan, niin myöhemmällä iällään hän vaikuttaisi keskittyneen enemmän laulujen sisältöön. Eikä saa unohtaa, että hän sävelsi myös itse.

Nimeän otsikossa häntä estradilaulajaksi. Hän lienee ollut suurissa saleissa kuin kala vedessä mutta varmaankin elämänsä aikana hän sai esiintyä runsaasti nimenomaan pienelle yleisölle. Voisin kuvitella, että niissä hänen tulkintansa olivat koskettavimmillaan.

Vadim Kozinin urasta on kirjoitettu paljon, hänestä löytyy kiinnostavia dokumentteja ja myös luentoja. Yritän jutussani avata hänen pitkän elämänsä vaiheita. Totean kuitenkin, että hänestä kerrotuista materiaaleista löytyy ristiriitaisuuksia, syntymävuotta myöten. Lisäksi on olemassa suoranaisia aukkoja. Jossain vaiheessa Kozinia on luonnehdittu tarinankertojaksi, joka saattoi värittää myös oman elämänsä faktoja. Olen muiden armoilla mutta yritän säilyttää kriittisyyteni. Hänen eräisiin elämänvaiheisiin olisin halunnut perehtyä tarkemmin, mutta aika ei nyt sitä salli.


 

Vadim Aleksejevitš Kozin syntyi 21. maaliskuuta vuonna 1903 Pietarissa. Hän kuoli valtakunnan toisella laidalla Magadanissa 19. joulukuuta vuonna 1994. Hän eli siis 91-vuotiaaksi ja yli puolet elämästään hän asui Kauko-idässä.  Uran huippuvuodet ajoittuvat kuitenkin Moskovaan 30-luvun lopulle ja 40-luvun alkuun. Hänen syntymänsä ja kuolemansa ajoittuvat Venäjälle, mutta hän oli kuitenkin selkeästi neuvostoliittolainen laulajatähti. Ja musiikki kuului olennaisena osana hänen elämäänsä. Vaikka hän lauloi venäjäksi, hänelle on kertynyt myös kansainvälistä mainetta. Hänen musiikkiaan on levytetty ainakin Yhdysvalloissa (vuonna 1984). Mielenkiintoa herättänee sekin, että lähinnä rokkariksi luokiteltu brittilaulaja Marc Almond on noin kymmenen vuotta sitten levyttänyt LP-levyllisen Vadim Kozinin tunnetuksi tekemiä lauluja. Almond tutustui miehen elämänkohtaloon Venäjän matkallaan. Siitä syntyi radiodokumentti In Search of Vadim Kozin  ja BBC:n julkaisema kirjoitus (venäjäksi täällä).

Kozinin voi todeta laulaneen koko ikänsä. Ura alkoi 20-luvun puolivälissä ja vielä 90-vuotiaana hän esiintyi lähes hampaattomana ukkona muutamassa TV-dokumentissa joko itseään pianolla säestäen tai ilman sitä. Se on elävää, vahvan omakohtaisesti koettua musiikkia. Siinä on jo aivan toinen sävy kuin uran alkupuolen tanssimusiikissa ja herkissä romansseissa. Tyylikkäästi karkeaääninen vanhus luo yhden miehen musiikkiteatteria.

Magadan ja Kauko-itä antavat valveutuneelle lukijalle viitettä miehen menneisyydestä. Hänet vangittiin vuonna 1944 ja seuraavan vuoden helmikuussa hän sai 8 vuoden pakkotyörangaistuksen ja joutui Siperian junaan. Mies oli tuolloin suuri tähti ja sen mukaisesti häntä kohdeltiin. Matkasta tuli tavallista pitempi, kun suuremmissa pysähdyspisteissä haluttiin kuulla hänen esiintymistään. Niin hyödynnettiin ainutkertaista mahdollisuutta. Perille Kolymaan tultiin vuoden loppupuolella.

Pakkotyövankina Kozin pääsi suhteellisen helpolla. Koviin uuvuttaviin ruumiillisiin töihin hän ei joutunut. Hänen taustansa otettiin toki huomioon. Hänet värvättiin vankileirin musiikkiteatteriin (Matlag). Sitä johti Vankileirin johtajan puoliso Aleksandra Gridasova. Hänestä kerron alempana lisää. Rangaistuksensa hän kärsi siinä määrin esimerkillisesti, että viiden vuoden kuluttua hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Moskovaan tai Leningradiin ei ollut kuitenkaan tuolloin paluuta ja mies jäi Magadaniin. Myöhemmin eläkeiässä, kun asumislupakin olisi heltynyt, hän ei enää halunnut palata.

Mennään laulajan sukutaustaan ja elämänvaiheisiin.

Äidin puolelta suvussa oli musikaalisuutta. Hänen isoisänsä sisko oli kuuluisa, jopa tsaari Nikolai II:n ihailema tummaääninen mustalaislaulajatar Varvara (Varja) Panina (1872-1911). Vadimin äiti lauloi ennen naimisiin menoaan kuorossa. Perheessä vieraili usein laulajia ja sen myötä myös Vadim kasvoi kiinni musiikkiin.

Myöhemmin aloittaessaan laulajanuraansa hän käytti taiteilijanimiä. Yhdessä vaiheessa hän kutsui itseään Varja Paninan lapsenlapseksi, mikä ei siis pitänyt paikkaansa. Hän ei kuitenkaan pannut kynttiläänsä vakan alle vaan yritti hyödyntää äitinsä sukujuuret. Myöhemmin 80-luvulla, kun USA:ssa julkaistiin Kozinin levy, miestä luonnehditaan edelleen tuon maineikkaan mustalaislaulajattaren lapsenlapseksi. Se oli oiva mainoskikka.

Kozin oli suhteellisen varakkaasta kauppiasperheestä. Voisi kai puhua ylellisyydestä, sillä kerrotaan, että perheessä oli Benz-merkkinen auto. Vallankumouksen jälkeen perheen elintaso romahti. Ja isän terveys meni mukana. Hän kuoli pian 20-luvun alussa. Vadimilla oli neljä sisarta ja myös hän joutui kantamaan osaltaan vastuuta elatuksesta. Vadim oli alkuaan pianistina mykkäelokuvaesityksissä. Niiden alussa oli tapana pitää konsertteja. Sitten kävi se ”tavallinen tarina”. Vadim joutui sattumoisin sijaistamaan laulusolistia ja siitä avautui uusi ura. 20-luvun villimmästä ilmapiiristä siirryttiin 30-luvulle. Yhteiskunta ”eheytyi”. Vuonna 1931 mies pääsi valtion viralliseen solistikaartiin. Palkka oli vakaa ja säännölliset mutta tulot niukat. 30-luvun puolivälin jälkeen hän rohkeni pyytää kollegansa kanssa organisaatioltaan palkankorotusta. Kollega sai haluamansa, Kozinille sitä ei herunut. Se kai otti miestä kunnian päälle ja hän päätti lähteä kokeilemaan onneaan pääkaupunkiin Moskovaan.  

Moskovassa hän sai pian osakseen huomiota ja pian hän pääsi jo levyttämään. Kozin on itse kertonut, että hän oli alkuvaiheessa täysin varaton, ravintona oli pelkkää leipää ja kuumaa vettä. Uralle tuli levytysten myötä äkkinousu.

Vauhti kiihtyi - ja yleisö hurmaantui. Levytyksiä tehtiin hurjaa vauhtia. Levyjä jonotettiin siinä määrin, että ainakin tämän artikkelin mukaan tarvittiin jopa miliisijoukkoja valvomaan järjestystä. Osaltaan miehen suosiosta kertoo sekin, että kun sodan alettua äänilevyjä jouduttiin sulattamaan sotatarviketuotantoa varten, Kozinin levyt olivat poikkeus, niihin ei kajottu. 

Sotavuosina Kozin oli viihdytysjoukoissa. Hänen yhtyeellään oli käytössä oma junanvaunu ja matkakilometrejä kertyi.  Hän esiintyi sotilaiden parissa ja mm. sairaaloissa siten taisteluhenkeä osaltaan kohottaen.

Jäädään vielä sotavuosiin. Koziniin liittyen on olemassa eräs uskomaton tarina, jota esitetään toteutuneena faktana, mutta jonka todenperäisyyttä sopinee epäillä.

Kyseessä on Teheranin konferenssi marraskuun ja joulukuun vaihteessa 1943 (28.11-1.12.). Siihenhän osallistuivat Neuvostoliiton , Ison-Britannian ja Yhdysvaltain päämiehet. Winston Churchillilla vietti siellä syntymäpäiviään marraskuun viimeisenä päivänä (69 vuotta). Paikan päällä järjestettiin luonnollisesti syntymäpäiväjuhla. Kerrotaan, että Churchill esitti Stalinille toiveen saada kuulla siellä venäläistä suosikkilaulajaansa Vadim Kozinia. Stalin tietysti kutsui Kozinin pikakomennuksella Teheraniin. Myös muita kansainvälisiä tähtiä hankittiin paikalle: Marlene Dietrich, Maurice Chevalier ja Argentiinassa asuva venäläistaustainen mustalaislaulajatar Isa Kremer. Tarinan mukaan Isa Kremer kehotti Kozinia pakenemaan Neuvostoliitosta. Hänen kerrotaan laulaneen juhlassa laulun, jonka sanomaan kätkeytyi jonkinlainen ”täky” eli vastenmielisyyden ilmaus Stalinille. Kozin palasi kuitenkin kiltisti kotimaahansa.

Tuo tapaus olisi luonnollisesti Kozinin uran kannalta kovin mairitteleva. Kyseenalaiseksi sen tekee kuitenkin  se seikka. että mikään muu taho ei ole vahvistanut noita synttäreitä. Marlene Dietrich ja Maurice Chevalier eivät ole siitä maininneet missään yhteydessä. Ja kaiken lisäksi tiedetään, että tuolloin ei liioin Dietrich eikä Chevalier olisi päässyt matkustamaan Teheraniin. Dietrich oli tuolloin Yhdysvalloissa, ja Chevalier oli miehitetyllä alueella Ranskassa, josta poispääsy oli mahdotonta.

Kaiken lisäksi ei edes Churchill ole maininnut noista syntymäpäivistä koskaan halaistua sanaa, ei edes omissa muistelmissaan. Luulisi, että tuollainen kanainvälinen tilaisuus olisi kertomisen ja muistelemisen arvoinen. Oudolta kuulostaa myös ajatus, että Churchill olisi tuntenut Kozinin musiikkia. Tuon tiedon kuulin eräästä dokumentista. Itse en toki ole koskaan lukenut Churchillin muistelmia.

Miten ylipäänsä tuollainen tarina on saanut alkunsa. Sitä on levitetty ihan vakavasti otetuissa julkaisuissa kritiikittömänä faktana. Toisaalta Kozinin tiedetään olleen lahjakas tarinan kertoja, eikä häntä aina voinut ottaa vakavasti. Kuitenkin tuollaisen tarinan keksiminen vaatii jo suurta lahjakkuutta.

Palaan vielä alempana erääseen Kozinin muisteloon, jolla on selkeä yhteys Teheranin ”synttärikutsuihin”.

….

Vuosi 1944 toi kuitenkin miehen elämään käänteen. Hänet vangittiin ja tuli tuomio. Vangitsemisen syitä onkin sitten spekuloitu kovin eri tavalla. Siitä saisi laajankin jutun, mutta yritän pysyä kohtuudessa. Totuus jää edelleen epäselväksi mutta kyllä menneestä jotain avautuu.

Yleisin versio ja eräänlainen puolivirallinen totuus on sanaharkka tuolloisen sisäministerin Lavrenti Berijan kanssa. Berija oli pyytänyt laulamaan Stalinista. Kozin oli kieltäytynyt vedoten siihen, että sellaiset laulut eivät sovi hänen ohjelmistoonsa. Berija oli  todennut, että onhan hän laulanut myös Leninistä. Toden totta, hänen tuotannossaan on 20-luvulta peräisin oleva vallankumousrunoilija Saša Tšornyin runoon sävelletty laulu, jonka lopussa mainitaan Lenin. Kozin ei kuitenkaan taipunut. Ristiriitaisuutta asiaan tuo sekin tieto, että Kozinin on kerrottu ihailleen Stalinia.

Toinen versio on hänen huumorinsa. Jonkun kerrotaan ilmiantaneen hänet poliittisesti arveluttavista vitseistä. Hän piti päiväkirjaa ja kerrotaan, että hän oli kirjoittanut siihen jotain arveluttavaa (hänellä kerrotaan olleen tapana kirjoittaa kuulemansa tarinat ylös) ja hänen hotellihuoneessaan käytiin vallinneen tavan mukaan urkkimassa. 

Sitten on yksi syy, josta eräissä dokumenteissa ja kirjoituksissa vältellään kertomasta eikä toki Kozin itsekään sitä mitenkään kommentoi. Huhut kuitenkin kiersivät aikoinaan vahvoina. Se oli hänen homoseksuaalisuutensa. Eri lähteissä on kerrottu, että Leningradissa häntä pidettiin julkihomona. Viitataan jopa alaikäisiin kohdistuneeseen seksuaaliseen häirintään. Toisaalta on niitä, jotka haluavat ylläpitää oman idolinsa julkisuuskuvan siloisena eivätkä tällaisesta edes vihjaa. Erään viitteen voisi kai antaa myös se tosiseikka, että Kozin ei elämässään koskaan avioitunut. Hän vietti eläkevuosiaan suhteellisessa yksinäisyydessä kissojensa kanssa. Aivan 80-luvun lopussa hänestä kiinnostuttiin uudelleen, oma rauha taisi mennä sen mukana mutta mies oli vain hyvillään, kun hänen musiikkinsa sai huomiota.

Tuo homoseksuaalisuus tarvitsee hiukan lisäystä. 20-luku varsinkin kulttuurielämässä oli Leningradin kaltaisessa metropolissa villiä aikaa.  Vapaamielinen ilmapiiri oli levinnyt myös Neuvostoliiton keskuksiin. Homoseksuaalisuus kiellettiin siellä virallisesti vasta 30-luvulla. Tästä hyvänä vertailukohtana on elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein. Hän pohti avoimesti omaa seksuaalisuuttaan ja kokeili mm freudilaista terapiaa siitä johtuvaan masennukseen. 30-luvulla maailma muuttui ja myös Eisenstein sai kokea ongelmia. Hän meni ”kaappiin” ja loi platonisen parisuhteen naisen kanssa.

Hauskan seikan voi kuulla tässä TV-dokumentissa musiikin keräilijä Nikolai Markovitšin suusta. Hän on erittäin pätevä ja selkeäsanainen asiantuntija. Ohjelman lopussa hän kuitenkin pitää lyhyen puheenvuoron, jossa hän hienovaraisesti ”irtisanoutuu” laulajan yksityiselämästä. Ei hän suoraan sitä sano, vaan tosiaankin yrittää selvitä tilanteesta diplomaattisesti. Hän kertoi arvostavansa ja ihailevansa Kozinin musiikkia, mutta yksityiselämään hän ei kajoa. Tuo asenne herätti kieltämättä ristiriitaisia tunteita.

Kozinin omista sanoista ei kertoman mukaan saa täyttä selvyyttä. Eräässä aivan loppuvaiheessa tehdyssä haastattelussa Kozinilta kysyttiin, mikä toi miehen Magadaniin. Kozin vastasi kutakuinkin seuraavaan tyyliin: ”Berija kutsui minut luokseen ja tarjosi matkaa Magadanin lomakeskukseen.”  Huumori oli tuolloin jo lähes ysikymppisellä miehellä vielä tallella. Mainitaan vielä sekin, että samassa yhteydessä haastattelija kysyi, miksei hän ole palannut Moskovaan. Vastaus oli selkeä: ei ole halunnut, vaikka hänelle oli tarjottu jopa asuntoa. Tämä luonnollisesti tarkoittaa eläkevuosia. Vankileirituomion päättyessä ei asumisoikeutta Moskovaan tai Leningradiin ollut mahdollisuutta saada.

 

Virallisesti syynä tuomioon oli valtiollisen salaisuuden paljastaminen. Viitataan siis sisäpoliittisiin asioihin, mikä merkitsee sitä, että Kozin oli poliittinen vanki. Siihen viittaa myös kanssakäyminen sisäministeri Berijan kanssa. Tosin esimerkiksi hänestä tehdyssä elämäkerrassa viitataan homosuhteet kieltävään lakiin, joka oli tullut Neuvostoliitossa voimaan vuonna 1933. Kun Kozin pääsi vuonna 1950 ehdolliseen vapauteen, asiapaperissa oli rangaistuksen perusteena pelkkä viiva.

….

Oikeastaan minun intuitiivinen käsitykseni tavallaan kirkastui, kun katsoin Kozia käsittelevän pätkän  Theo Uittenbogaardin vuonna 1993 ilmestyneestä  TV dokumentista Gold – Lost in Siberia (löytyy täältä). Siihen viitataan myös englanninkielisessä Kozinin Wikipedia-artikkelissa. Aluksi on todettava se, että tuon artikkelin mukaan Kozinia olisi pyydetty esiintymään Winston Churchillille helmikuussa 1945 pidettyyn Jaltan konferenssiin. Kozin kertoo haastattelussaan aivan muuta. Hän toteaa laulaneensa suurille johtajille ja mainitsee muiden ohessa myös Charles de Gaullen. Ja lisäksi hän puhuu tällä kertaa Moskovasta. Toden totta, historian kirjat kertovat, että de Gaulle kävi vuoden 1944 lopussa Moskovassa neuvottelemassa. Vierailun tavoitteena oli valmistella tulevaa Jaltan konferenssia, jonne de Gaullea ei kutsuttu.

Haastattelusta jää kyllä sekava kuva. Ensiksikin mies on jo täyttänyt 90 vuotta ja oli lopullisen sairastumisensa kynnyksellä. Hän ilmiselvästi hermostuu haastattelijaan, joka käy päälle ristikuulustelunomaisesti eikä annan Kozinin selvittää asiaansa rauhassa. Kozinin tunteet kuumenevat, kun nainen mm. tiuskii keskeyttäen miehen käsitystä Stalinista.

Kozin kertoo tavanneensa Stalinin ja esittää esimerkkinä tšastuškan (kansan suussa elävä humoristinen pilalaulu), jonka Stalin oli Kozinin mukaan laulanut. Haastattelija-nainen kuuntelee kai ilmeisen kärsimättömänä. Häntä ei laulu taida kiinnostaa.  Hänen tehtävänsä on muu. Kozin kertoo arvostaneensa Stalinia. Hänen myönteisyyttä tukee myös muualta lukemani tieto, jonka mukaan Kozinilla oli kirjahyllyssään Stalinin elämäkerta.  Sitten Kozin kertoo laulaneensa suurille johtajille Moskovassa, mm. Charles de Gaullelle.

Nainen yrittää tiuskia Kozinilta, miksi hänet vangittiin. Siinä yhteydessä hän mainitsee Berijan, joka ”lähetti hänet Kolyman lomakeskukseen”. Hän lisäksi kertoo jo yllä todetun asian. Berija oli vaatinut miestä laulamaan Stalinista ja vetosi siihen, että onhan hän laulanut Leninistäkin. Sitä kertoessa vanhan miehen ajatuksen juoksu hieman menee sekaisin. Hän alkaa laulaa tuota Saša Tšornyin runoon sävellettyä laulua, jonka lopussa mainitaan Lenin.  Nyt tuo muisto saa hiukan sekavan sävyn. Nainen saa lopulta selvää vastausta siihen, miksi mies vangittiin. Minusta Kozin koki kysymyksen tungettelevaksi. Siksi hän reagoi tuohon tapaan.

Tuo haastattelu avasi minulle jotain Kozinista. Hän näytti elävän täysin musiikille. Laulamista eivät muistiongelmat kiusanneet. Menneiden tapahtumien muisteluun hän ei kuitenkaan syttynyt. Hän oli jo vanha eikä kulunut kauaakaan, kun hän jo sairastui viimeisen kerran. Kun muistelu ei kiinnostanut, hän herkesi luontevasti kesken kerronnan laulun maailmaan. Mies oli joutunut elämänsä lopulla aikamoiseen myllerrykseen. Siinä tilassa vangitsemisen syistä tiuskiminen on jo liikaa. Ne asiat hän oli aktiivisesti unohtanut. Berijasta kertominen oli aivan kuin peitteeksi esitetty, vaikka oli varmasti totta. Muuhun ei ajatus taipunut.

Charles de Gaullesta Kozin kyllä kertoo niin vakuuttavasti, että taipuisin uskomaan, että hän toden todella esiintyi hänen kunniakseen. Tuolloin hän kuitenkin oli jo vangittuna ja näin ollen hänet oli täytynyt kuljettaa juhlaan kahleissa. Haastattelija olisi voinut kysyä siitä, mutta se ei kuulunut agendaan.

 

Yksi vainon ja tuomion syy saattoi ainakin osaltaan olla myös tähteys. Ollessaan suosionsa huipulla Kozinin suosio oli hämmästyttävä (ainakin tämän artikkelin mukaan). Konsertit olivat loppuunmyytyjä, hänen levyjään jonotettiin. Artikkelin mukaan tarvittiin jopa miliisivoimia valvomaan järjestystä. Osaltaan suosiosta kertoo sekin, että kun sodan alettua äänilevyjä jouduttiin sulattamaan sotatarviketuotantoa varten, Kozinin levyt olivat poikkeus, niihin ei kajottu. 

Tuo suosio ei luonnollisestikaan voinut olla vaikuttamatta laulajan mentaliteettiin.  Totalitaristinen byrokratiakoneisto ei seurannut kovin suopeana, jos siinä tilanteessa kansan suosikissa alkoi ilmetä ylimielisyyttä. Sotavuosina Kozin palkittiin valtakunnallisesti arvostetulla kunniamerkillä, kun hän kävi oman yhtyeensä kanssa esiintymässä taisteluihin valmistautuvien tai niistä toipuvien sotilaiden luona rintaman liepeillä. Tuolloin häneltä edellytettiin tuon kunnianosoituksen mukaista arvokasta käytöstä. Ylimielisyydeksi saatettiin kokea se, kun hän alkoi vaatia omien sukulaistensa (äidin ja sisarten) vapauttamista piiritetystä Leningradista. Kun sitten asia ei edistynyt, niin Kozin reagoi siihen voimakkaasti. Se koettiin maan sotavoimien halventamisena eikä sitä siedetty.

Neuvostoliiton historiassa on kyllä tapauksia, joissa suuret tähdet on vaiennettu. Olen aiemmin kirjoittanut hyvin nuorena huipulle nousseesta jalkapalloilija Eduard Streltsovista (täällä). Tapaus on tosin 50-luvulta. Hän oli mukana jopa  olympiakultaa voittaneessa Venäjän maajoukkueessa Melbournessa 1956. Tekaistun rikoksen perusteella hän sai kuitenkin raiskaustuomion. Hän kuitenkin vielä palasi huipulle Venäjän maajoukkueeseen. Kozinin ohella estraditähdistä on vaiennettu mm. Georgi Vinogradov.  Sekin tapahtui 50-luvun alussa. Kozinin tapaus tosin poikkeaa siinä, että vangitseminen ja tuomio tulivat sota-aikana. Yhtä kaikki, auktoriteettiaan herkkähipiäisesti suojeleva hallintokoneisto saattoi reagoida äärimmäisen voimallisesti. Sen me tiedämme historiasta.  Kansan huulilla ollut nimi katosi yhtäkkiä julkisuudesta. Hän unohtui, mutta siihen aukkoon tuli nopeasti muita tilalle.

Kozin pääsi vankileirivuosistaan verrattain helpolla. Noita vuosia ei voi rinnastaa niihin lukuisiin kauhukuvauksiin pakkotyöstä, nälästä, keripukista ja muista sairauksista. Mihinkään voimia raastaviin kaivostöihin tai vastaavaan häntä ei pakotettu. Nöyryytykset olivat henkistä laatua, sillä aina sopivin välein joku pomo hoksasi muistuttaa hänen homoudestaan. Sen mies kesti. Mies kärsi tuomionsa pääosin vankileirien musiikkiteatterissa laulusolistina.

Hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen ennen määräaikaa vuonna 1950. Asumislupaa Moskovaan ei miehelle myönnetty, eikä hän kai olisi sinne halunnutkaan lähteä. Vapauduttuaan mies jäi Magadaniin. Sieltä löytyi vaatimaton asunto. Hänellä oli aluksi myös tavallinen työpaikka, mutta varsin pian hänestä tuli paikallisen filharmonian solisti. Aluksi mies oli matkustuskiellossa mutta vähitellen esiintymismatkojen myötä luvat laajenivat. Hänen konserttinsa vetivät sen veran runsaasti yleisöä, että lipunmyyntitulojen ansiosta hän piti Magadanin filharmoniaa taloudellisesti pystyssä.

Konserttimatkat ulottuivat yhä kauemmas Siperiaan ja Kaukasukselle.  Kerrotaan, että hän käväisi myös Moskovassa esiintymässä. Se oli kuitenkin pikavisiitti ja esiintymistilaisuus oli täysin tavalliselta yleisöltä suljettu.

Sitten vuonna 1959 taas tapahtui. Kozin pidätettiin hänen ollessaan Habarovskissa esiintymismatkalla. Hän sai uuden tuomion.

Nyt hän selvisi kahdella vuodella. Vuonna 1961 mies pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Tuolloin hänellä ei ollut mahdollisuutta kärsiä rangaistusta laulamalla. Hän tosin pääsi toimistotöihin ollen puunjalostustehtaalla jonkinlaatuisena laskijana. Tehtävänsä hän täytti nähtävästi mallikkaasti. Tuon tuomion taustat viittaavat vielä vahvemmin homoseksuaalisuuteen. Häneen liittyen myös alaikäiseen kohdistunut seksuaalinen häirintä on joissain yhteyksissä mainittu. Mutta todettakoon, että siitäkään en voi esittää selkeää faktaa.

Tästä tuomiosta ainakin eräissä julkaisuissa mielellään vaietaan. Se ei sovi hänestä luotuun kuvaan Stalinin ajan mielivallan uhrina. Sen taustalla on lakipykälä nro 121, joka koskee homosuhteita. Wikipedian mukaan rikos miesten keskisestä sukupuolisuhteesta perustuu juridisesti epämääräisenä pidettyyn lainsäädäntöön. Kun 50-luvulla stalinismi kaatui, se ei suinkaan lopettanut homovainoja vaan jopa kärjisti niitä. Pelättiin, että joukkoarmahdusten myötä erilaiset rikollisten suosimat alakulttuurit saavat sijaa. Yhteiskunnassa vahvistettiin valvontaa sen ”ilmenemismuotoja kohtaan”. Kozinin tuomio vuonna 1959 on vielä alkusoittoa. 1960- ja 70-luvuilla todetaan homovastaisten tuomioiden lisääntyneen 40 %. Lisäksi yhteiskunnassa pyrittiin irti Stalinin ajan mielivallasta, se toi yhteiskunnassa omat vaatimuksensa myös lainsäädännön ja tuomioiden perusteisiin. ”Homolakien” suhteen tämä merkitsi sitä, että alettiin kehitellä niihin lääketieteellisiä perusteita. Vertailun vuoksi totean, että 60-luvulla alkoi vahvistua myös pyrkimys etsiä toisinajattelijoiden tuomioiden taustalle psykiatrisia syitä, mikä siis merkitsi heidän sulkemista mielisairaaloihin.

Samaisessa venäjänkielisessä Wikipedia-artikkelissa Vadim Kozinin tuomio mainitaan yhtenä esimerkkinä Hruštšovin ajan oikeuden päätöksistä. Muutamat taiteilijat kokivat uuden tilanteen sen verran uhkaavaksi, että pyrkivät pois maasta. Siitä esimerkkinä on balettitanssija Rudolf Nurejev, joka jäi vuonna 1961 palaamatta esiintymismatkaltaan.  

….

Tuon vielä tuohon tuomioon erään seikan pakkaa sekoittamaan – nimittäin Kozinin päiväkirjat. Hän teki vankileiriltäkin päiväkirjaa ja sieltä löytyy ainakin yksi homokuvaus. (Siitä kuvaus täällä). En viitsi sitä tähän nyt suomentaa, mutta totean, että Kozin itse on siinä kyllä osallinen mutta varsin passiivinen seurailija. Päiväkirjan arvo on lähinnä olla yhtenä autenttisena dokumenttina vankileirin arjesta. On epäselvää, tuomittiinko Kozin toisen kerran tuosta päiväkirjamerkinnästä vai onko käynyt ilmi jotain omakohtaisempaa. Epävarmuutta ja epätietoisuutta siis leijuu ilmassa, mielivallasta puhumattakaan. Jo ensimmäisen pidätyksen ja tuomion yhteydessä kerroin Kozinin tavasta tehdä muistiinpanoja ja siitä, että hän kirjoitti muistiin myös poliittisesti arveluttavia seikkoja. Tämä artikkeli toteaa, että Kozinin päiväkirja oli todellinen löytö, joka avasi ulkopuolisille vankileirien elämää, myös homoseksuaalisuutta. Minulla ei ole nyt aikaa eikä mahdollisuutta mennä asiassa pintaa syvemmälle.

Myös eräs toinen seikka tuo epäilyihin epäselvyyden verhoa. Nimittäin aina homoseksuaalisuudesta tuomittu mies ei välttämättä ollut harjoittanut haureutta toisen miehen kanssa. Tästä esimerkkinä elokuvaohjaaja Sergei Paražanovin tapaus 1970-luvulta.

 

Läpikäymissäni materiaaleissa kerrotaan Kozinin luonteenpiirteestä eräs olennainen, paljon selittävä seikka. Hän oli lähinnä boheemi taiteilija, joka ei aina ajatellut asioita nenäänsä pitemmälle. Se näkyy paitsi tavassa luoda päiväkirjaa myös ylipäänsä huolettoman rennoissa elämäntavoissa. En epäile, että Leningradin vuosina 20- ja 30-luvuilla hänestä on saattanut muotoutua erilaisia mielikuvia. Hänhän käytti muun muassa itsestään taiteilijanimiä, ensimmäisestä (näyttelijätär Vera Holodnajaa mukailevasta) hän joutui poliittisten seikkojen vuoksi luopumaan. Harmittomalla kaverilla ei jäänyt sormi suuhun vaan hän keksi uuden väittäen olevansa laulajatar Varvara Paninan lapsenlapsi. Luonteeseen kuuluu myös suorasukaisuus ja suoranainen nenäkkyys. Siitä kertoo paitsi monet mahdollisesti keksityt tarinat myös tapa vaatia hieman ennen pidätystään hallitukselta toimia omien lähisukulaisten pelastamiseksi piiritetystä Leningradista.

En voi siis tietää, mitä Habarovskissa aikoinaan on tapahtunut, mutta tässäkin nousee väkisin mieleen ajatus pelotevaikutuksesta. Tuntuu, että samalla tapaa kuin yllä jo mainitsemani jalkapalloilija Eduard Streltsovin saama raiskaustuomio, myös Vadim Kozinin tuomion haluttiin osaltaan olevan tuon ajan yhteiskunnassa pelotteena, pelkistetysti todeten osoittamassa väestölle, miten ei kannata käyttäytyä. Varovaisuus oli siis viisautta. Molemmathan pääsivät kaiken lisäksi ehdonalaiseen vapauteen.

Vapauduttuaan vuonna 1961 hän joutui kuitenkin ponnistelemaan päästäkseen uudelleen kiinni normaaliin elämään. Häneen oli lyöty leima ja työnantajat karttoivat sellaisen tuomion saaneen palkkaamista. Hänellä oli kuitenkin tukijoita, joilla riitti kärsivällisyyttä ja kansalaisrohkeutta. Hänen musiikkinsa ihailijat eivät halunneet jättää vaatimatonta miestä heitteille. Erään tukijansa ansiosta hän pääsi töihin Magadanin kirjastoon. Ilmiantokulttuuri oli kuitenkin yhteiskunnassa vallalla. Hänestä kanneltiin. Kerrotaan, että hänet jouduttiin erottamaan mutta kärsivällinen henkilö palkkasi hänet uudelleen. Vuonna 1965 Kozin eläköityi.

Henkisen paineen alla musiikki pelasti miehen. Koko ajan hän jatkoi musiikintekoa. Uskollisimmat ihailijat eivät häntä hylänneet. Hän pystyi jatkamaan esiintymisiään ja luomaan myös uutta musiikkia, mm. tunnettujen runoilijoiden teksteihin. Ohjelmistoon tuli jopa tuolloin ajankohtaisen Jevgeni Jevtušenkon runoon luotu sävellys (Идут белые снеги, 1965). Tuo runo on muuten Pentti Saaritsan suomentamana saanut nimen Leijuu valkeaa lunta. Itse pidän siitä kovasti ja myös suomennoksessa on kyetty välittämään sen ydinsanoma. Se löytyy kokoelmasta Runoni (Kirjayhtymä 1984, s. 179).

Vaikka valtakunnallisesti Kozin eli pimennossa, niin paikallisessa Magadanin televisiossa näytettiin 70-luvulla Kozinin musiikillisia tapaamisia. Netistä löytyy niiltä ajoilta filmikatkelmia, joissa nähtävästi hänen asuntoonsa on kokoontunut ystäviä musisoimaan. Brežneviläinen pysähtyneisyyden aika ei kuitenkaan suonut Kozinin kaltaiselle valtakunnallista ”come backia”.  80-luvun alkupuolella mies jäi hiljaiseloon käpertyen yksiöönsä lähinnä kissat seuranaan. Erään muistelijan mukaan hän seurusteli niiden kanssa siinä määrin tiiviisti, että nämäkin taisivat pitää isäntäänsä kissana. Se oli äärimmäisen vaatimatonta ja niukkaa elämää. Oma siisteys ja hyvinvointikin unohtuivat. Sitten vuosikymmenen lopussa herättiin, kun myös Moskovaan kiiri tieto, että Kozin on elossa. Dokumenttielokuva Viimeinen romanssi (täällä) kertoo eräästä Kozinin entisestä ihailijattaresta, joka matkustaa Magadaniin tavatakseen vielä idolinsa. Nainen huomaa miehen tilan, hän jää kaupunkiin huolehtimaan vanhuksesta. ”Asfaltinharmaaksi kauhtunut ukko” saa kasvoihinsa vielä uuden hehkun. Nainen saa ihmeitä aikaan. Miehen 90-vuotispäivän kynnyksellä laulajan asunnon viereiseen huoneistoon rakennetaan erityinen, sädehtivän punaiseksi koristeltu musiikkikabinetti. Myöhemmin Kozinin kuoleman jälkeen siihen ja Kozinin asuntoon luodaan kotimuseo. Nainen on kaiken takana. Hän jää kaupunkiin museon hoitajaksi.

Eräät Neuvostoliitossa ja Venäjällä vaikuttaneet kuuluisuudet, kuten Iosif Kobson, käyvät häntä tapaamassa ja saapuvat myös miehen 90-vuotisjuhliin vuonna 1993. Mies itse kuitenkin kieltäytyy viime hetkellä lähtemässä hänen kunniaksi järjestettyyn juhlaan. Siihen hänellä oli oma syynsä, jota on vaikea sanoiksi muovata. Ulkopuoliset voivat sen vain aavistaa. TV-dokumentissa naisystävä kertoo miehen todenneen, että ”muistettiin kyllä 90-vuotispäivillä, ei muulloin.”

Samana vuonna, kun juhlittiin Kozinin 90-vuotispäiviä, Venäjän parlamentti lakkautti pahamaineisen homolain. Se oli ollut voimassa vuodesta 1933 lähtien 60 vuotta. Jotain symboliikkaa kai siinäkin on.

Myöhemmin asuintalon lähistölle pystytetään muistomerkki. Siinä Kozin istuu penkillä talvitamineissa huopikkaat jalassa, kissa sylissä. Minusta se on sympaattinen muisto laulajasta. Kaikki eivät siitä kuitenkaan pidä, osa on jopa närkästynyt. Heidän mielestään Kozin olisi ansainnut arvokkaamman luomuksen.  Sen luonut taiteilija on kuitenkin luomuksensa takana. Hän oli asunut Magadanissa, nähnyt Kozinin juuri sellaisena, kuin muistomerkki esittää. Kuva siitä ja monista muistakin laulajaan liittyvistä asioista löytyy googlen hausta, kun syöttää sinne miehen nimen (”Вадим Козин”).


Kirjoitukseni voisi kai lopettaakin mutta kun kerran asiaa tuli tutkailtua hieman perusteellisemmin, niin jatkan vielä. Palataan vuoteen 1945, jolloin Kozin sai helmikuussa tuomion, mies pääsi Ljubjankan vankilasta Siperian matkalleen ja saapui viimein määränpäähän.

Miehen otti suojelukseen vankileirin musiikkiteatterin ”Maglagin” johtaja Aleksandra Gridasova – tai kuten sanottiin: ”Madame Gridasova”. Hän oli alueen vankileirien johtajan vaimo. Tämä oli hylännyt perheensä ja ottanut rinnalleen puolisoksi nuoren innokkaan Komsomolin tytön.

Gridasovasta on monta tarinaa. Hän sai toimia tehtävässään omien mielihalujensa mukaan. Kerrotaan, että hänellä oli koreita pukuja, koruja ja turkiksia kuin tsaarittarella. Eri yhteyksissä hänet on kuvattu milloin pedoksi, milloin enkeliksi. Kozinin suhteen hän oli jälkimmäinen.

Tunnettu vankileirin kokenut kirjailija Varlam Šalamov on kuvannut Kolyman kertomuksissaan Gridasovan lähinnä mielivaltaiseksi hirviöksi. Kyllä hänen parista kertomuksesta löytyy myös Kozin. Hän puolestaan on Šalamovin näkemänä hieman liero tyyppi - ilmiantaja. Tuo kuvaus sai aikoinaan Kozinin raivoihinsa. Hän ei myöntänyt ilmiantaneensa koskaan ketään. Toisessa tarinassa Kozin esiintyi pakkotyövangeille järjestetyssä konsertissa. Hänen kerrotaan pyytäneen vartijoita tiehensä ja esiintyneen sitten keskenään vankien kanssa. Se ei Kozinin itsensä mukaan pitänyt paikkaansa, sillä hän ei esiintynyt koskaan vangeille, vain päällystölle. 

Gridasova sai Maglag-teatterin toimimaan. Hän puki esittäjänsä hienosti. Hänellä oli varoja rajattomasti käytössään. Hän itse asui miehensä kanssa eristetyssä, ylellisyyttä säkenöivässä ”linnassa”. Kozin oli tuonut Moskovasta mukanaan oman esiintymisasunsa ja muut tamineet. Hän sai pitää yllään omaa komeaa turkkiaan ja hattuaan. Gridasova itse asiassa ihastui niihin siinä määrin, että tilasi Moskovasta omalle puolisolleen täsmälleen samanlaisen turkin ja turkishatun.

Jevgenija Ginzburg on kirjoittanut kolmiosaisen muistelmateoksen omista vankileirivuosistaan (Крутой маршрут, ensimmäinen osa on suomennettu nimellä Rajumyrskyn halki). Ginzburg vangittiin jo 30-luvun puolivälissä. Hän muistelee Gridasovaa ainakin yhdessä mielessä hyvällä. Tämän ansiosta hän sai luokseen Siperiaan poikansa, josta hän oli joutunut erilleen tämän ollessa nelivuotias. Tuo poika oli sittemmin maailmanmaineeseen noussut kirjailija Vasili Aksjonov.  

Kozinin konsertointi ei ollut aina kuitenkaan pelkkää riemukulkuetta. Kun yllä jo vihjailin nöyryyttämisestä, niin kerron esimerkin. Kozin oli esiintymässä paikalliselle valikoidulle yleisölle. Kun sitten yleisö villiintyi rajuihin suosionosoituksiin, niin eräs vankileirin johtajista hiljensi salin karjaisemalla isosti kutakuinkin tyyliin ”mitä te tuolle hintille hurraatte”. 

Noita ylläkin kuvattuja tarinoita ja huhuja kyllä Kozinista riittää. Kaikkien paikkansapitävyydestä ei voi olla varma.  Yhtä kaikki, mies suoritti vankileirivuotensa niin hyvin ja tunnollisesti, että hänet vapautettiin ennen määräaikaa.


Lopuksi yritän vielä koota yhteenvetoa. Kozin lauloi ja musisoi koko ikänsä. Myös miehen elämän tueksi 80-luvun lopussa ilmestynyt naisystävä kertoo dokumentissa, että vielä elämänsä viimeisinä vuosina hän lauloi päivittäin. Kun tarkastelee hänen koko uraansa, niin hänen ohjelmistonsa oli huomattavan laaja. Eräässä yhteydessä laulumääräksi kerrotaan 3000. Se on tietysti raaka arvio. Omaa sävellystuotantoakin hänellä oli huomattavasti. En muista tarkkaa lukua. Erään arvion mukaan niitä olisi ollut 300. Se tuntuu kyllä isolta määrältä. Toisesta yhteydestä muistiini on jäänyt luku 150.

Iän myötä pianosta tuli pienen yksiön nurkassa kissojen ohella miehelle läheinen seuralainen. Vaikka ikä toi ääneen muutoksia, niin laatu säilyi. Hän vielä 90-kymppisenä hampaattomana ukkona hän kykenee esiintymään voimallisesti. Tietystikään ei äänensävyssä ja -värissä ole sitä samaa nuoruuden samettia, jolla hän nuorempana särki sydämiä. Hempeät rakkausromanssit – jos hän niihin enää kajosi – saivat toisen soinnin. Siihenkin löytyi tarvittavaa voimaa ja tulkinnallista energiaa. Elämä jätti mieheen jälkensä, kokemukset toivat tulkintaan kypsyyttä. Loppuvuosien TV-dokumenteissa mies näyttää elävän yhdessä pianonsa kanssa. Sanat soljuvat syvältä mielen sopukoista. Minua koskettaa erityisesti kotikaupungille Magadanille omistettu rakkaudentunnustus, kuin myös eräs nimeämätön musiikkiteatterimainen tulkinta, jossa vahvana mukana on laulajan oman pianosäestyksen osuus. Ja mainio on myös se yllä mainittuun hollantilaisdokumenttiin sisältyvä ”rekilaulu” eli tšastuška, jonka Stalin Kozinin kertoman mukaan hänelle esitti. Siihen ysikymppiseltä löytyy vielä aidon vahvaa eläytymistä.


Kozinin suurin hitti lienee 30-luvun huippuvuosina levytetty Осень ”Syksy”. Siinä on tunnevoimaa. Mutta kun panen joskus hiljaisessa illassa Kozinin levykokoelman soimaan, niin itse vaikutun eniten hänen mustalaissävelistään. Niissä on liioittelemattoman aito tunnelma.

Kaiken kaikkiaan, kun tarkastelee Vadim Koxinin elämää kokonaisuutena, niin hän vaikuttaa olleen sangen huoleton veikko. Siten on päästy elämässä seuraavaan päivään - musiikki edellä.

Tässä on muutama linkki.

Täällä kerrotaan Vadim Kozinin kotimuseosta Magadanissa.

Tältä sivulta avautuu mm. valokuvia.









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti