Vadim Kozin - estradilaulajan outo elämäntarina

 

Vadim Kozin on minulle tuore tuttavuus. Ehkä olin häntä ja hänestä kuullut mutta se tieto oli mennyt toisesta korvasta ulos.  Vasta tänä syksynä kiinnostus heräsi, kun avasin uteliaana YouTubessa hänestä kertovan dokumenttifilmin. Sen alussa hyvin vanha mies kertoo elämästään. Aluksi hän toteaa, että syntyi kauppiasperheeseen vuonna 1903. Isä oli venäläinen ja äiti täysverinen mustalainen. Eipä tarvittu enempää. Halusin tutustua hänen musiikkiinsa. Sen myötä löysin paitsi loistavan muusikon myös koskettavan elämänkohtalon.

Kozin osoittautui monipuoliseksi ja tunnevoimaiseksi laulajaksi. Mustalaisveri toi musiikkiin tulkinnallista herkkyyttä, romanimusiikille ominaista intohimoa ja temperamenttia. Se tosin vain sävytti tulkintaa. Sukujuuriensa ansiosta miehelle oli muotoutunut persoonallinen laulutyyli.  Hänen ohjelmistoonsa kuuluu kevyttä iskelmää, tangoja ja valsseja, venäläisiä romansseja ja laulelmia, joissa esittäjä tulkitsee musiikin sanomaa. Usein taustalta löytyy koskettava runo.  Mukana on sopivassa mitassa myös aitoa mustalaismusiikkia. Kun nuoruuden tulkinnoissa tanssin rytmi vei mukanaan, niin myöhemmällä iällään hän vaikuttaisi keskittyneen enemmän laulujen sisältöön. Eikä saa unohtaa, että hän sävelsi myös itse.

Nimeän otsikossa häntä estradilaulajaksi. Hän lienee ollut suurissa saleissa kuin kala vedessä mutta varmaankin elämänsä aikana hän sai esiintyä runsaasti nimenomaan pienelle yleisölle. Voisin kuvitella, että niissä hänen tulkintansa olivat koskettavimmillaan.

Vadim Kozinin urasta on kirjoitettu paljon, hänestä löytyy kiinnostavia dokumentteja ja myös luentoja. Yritän jutussani avata hänen pitkän elämänsä vaiheita. Totean kuitenkin, että hänestä kerrotuista materiaaleista löytyy ristiriitaisuuksia, syntymävuotta myöten. Lisäksi on olemassa suoranaisia aukkoja. Jossain vaiheessa Kozinia on luonnehdittu tarinankertojaksi, joka saattoi värittää myös oman elämänsä faktoja. Olen muiden armoilla mutta yritän säilyttää kriittisyyteni. Hänen eräisiin elämänvaiheisiin olisin halunnut perehtyä tarkemmin, mutta aika ei nyt sitä salli.

 

Vadim Aleksejevitš Kozin syntyi 21. maaliskuuta vuonna 1903 Pietarissa. Hän kuoli valtakunnan toisella laidalla Magadanissa 19. joulukuuta vuonna 1994. Hän eli siis 91-vuotiaaksi ja yli puolet elämästään hän asui Kauko-idässä.  Uran huippuvuodet ajoittuvat kuitenkin Moskovaan 30-luvun lopulle ja 40-luvun alkuun. Hänen syntymänsä ja kuolemansa ajoittuvat Venäjälle, mutta hän oli kuitenkin selkeästi neuvostoliittolainen laulajatähti. Ja musiikki kuului olennaisena osana hänen elämäänsä. Vaikka hän lauloi venäjäksi, hänelle on kertynyt myös kansainvälistä mainetta. Hänen musiikkiaan on levytetty ainakin Yhdysvalloissa (vuonna 1984). Mielenkiintoa herättänee sekin, että lähinnä rokkariksi luokiteltu brittilaulaja Marc Almond on noin kymmenen vuotta sitten levyttänyt LP-levyllisen Vadim Kozinin tunnetuksi tekemiä lauluja. Almond tutustui miehen elämänkohtaloon Venäjän matkallaan. Siitä syntyi radiodokumentti In Search of Vadim Kozin  ja BBC:n julkaisema kirjoitus (venäjäksi täällä).

Kozinin voi todeta laulaneen koko ikänsä. Ura alkoi 20-luvun puolivälissä ja vielä 90-vuotiaana hän esiintyi lähes hampaattomana ukkona muutamassa TV-dokumentissa joko itseään pianolla säestäen tai ilman sitä. Se on elävää, vahvan omakohtaisesti koettua musiikkia. Siinä on jo aivan toinen sävy kuin uran alkupuolen tanssimusiikissa ja herkissä romansseissa. Tyylikkäästi karkeaääninen vanhus luo yhden miehen musiikkiteatteria.

Magadan ja Kauko-itä antavat valveutuneelle lukijalle viitettä miehen menneisyydestä. Hänet vangittiin vuonna 1944 ja seuraavan vuoden helmikuussa hän sai 8 vuoden pakkotyörangaistuksen ja joutui Siperian junaan. Mies oli tuolloin suuri tähti ja sen mukaisesti häntä kohdeltiin. Matkasta tuli tavallista pitempi, kun suuremmissa pysähdyspisteissä haluttiin kuulla hänen esiintymistään. Niin hyödynnettiin ainutkertaista mahdollisuutta. Perille Kolymaan tultiin vuoden loppupuolella.

Pakkotyövankina Kozin pääsi suhteellisen helpolla. Koviin uuvuttaviin ruumiillisiin töihin hän ei joutunut. Hänen taustansa otettiin toki huomioon. Hänet värvättiin vankileirin musiikkiteatteriin (Matlag). Sitä johti Vankileirin johtajan puoliso Aleksandra Gridasova. Hänestä kerron alempana lisää. Rangaistuksensa hän kärsi siinä määrin esimerkillisesti, että viiden vuoden kuluttua hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Moskovaan tai Leningradiin ei ollut kuitenkaan tuolloin paluuta ja mies jäi Magadaniin. Myöhemmin eläkeiässä, kun asumislupakin olisi heltynyt, hän ei enää halunnut palata.

Mennään laulajan sukutaustaan ja elämänvaiheisiin.

Äidin puolelta suvussa oli musikaalisuutta. Hänen isoisänsä sisko oli kuuluisa, jopa tsaari Nikolai II:n ihailema tummaääninen mustalaislaulajatar Varvara (Varja) Panina (1872-1911). Vadimin äiti lauloi ennen naimisiin menoaan kuorossa. Perheessä vieraili usein laulajia ja sen myötä myös Vadim kasvoi kiinni musiikkiin.

Myöhemmin aloittaessaan laulajanuraansa hän käytti taiteilijanimiä. Yhdessä vaiheessa hän kutsui itseään Varja Paninan lapsenlapseksi, mikä ei siis pitänyt paikkaansa. Hän ei kuitenkaan pannut kynttiläänsä vakan alle vaan yritti hyödyntää äitinsä sukujuuret. Myöhemmin 80-luvulla, kun USA:ssa julkaistiin Kozinin levy, miestä luonnehditaan edelleen tuon maineikkaan mustalaislaulajattaren lapsenlapseksi. Se oli oiva mainoskikka.

Kozin oli suhteellisen varakkaasta kauppiasperheestä. Voisi kai puhua ylellisyydestä, sillä kerrotaan, että perheessä oli Benz-merkkinen auto. Vallankumouksen jälkeen perheen elintaso romahti. Ja isän terveys meni mukana. Hän kuoli pian 20-luvun alussa. Vadimilla oli neljä sisarta ja myös hän joutui kantamaan osaltaan vastuuta elatuksesta. Vadim oli alkuaan pianistina mykkäelokuvaesityksissä. Niiden alussa oli tapana pitää konsertteja. Sitten kävi se ”tavallinen tarina”. Vadim joutui sattumoisin sijaistamaan laulusolistia ja siitä avautui uusi ura. 20-luvun villimmästä ilmapiiristä siirryttiin 30-luvulle. Yhteiskunta ”eheytyi”. Vuonna 1931 mies pääsi valtion viralliseen solistikaartiin. Palkka oli vakaa ja säännölliset mutta tulot niukat. 30-luvun puolivälin jälkeen hän rohkeni pyytää kollegansa kanssa organisaatioltaan palkankorotusta. Kollega sai haluamansa, Kozinille sitä ei herunut. Se kai otti miestä kunnian päälle ja hän päätti lähteä kokeilemaan onneaan pääkaupunkiin Moskovaan.  

Moskovassa hän sai pian osakseen huomiota ja pian hän pääsi jo levyttämään. Kozin on itse kertonut, että hän oli alkuvaiheessa täysin varaton, ravintona oli pelkkää leipää ja kuumaa vettä. Uralle tuli levytysten myötä äkkinousu.

Vauhti kiihtyi - ja yleisö hurmaantui. Levytyksiä tehtiin hurjaa vauhtia. Levyjä jonotettiin siinä määrin, että ainakin tämän artikkelin mukaan tarvittiin jopa miliisijoukkoja valvomaan järjestystä. Osaltaan miehen suosiosta kertoo sekin, että kun sodan alettua äänilevyjä jouduttiin sulattamaan sotatarviketuotantoa varten, Kozinin levyt olivat poikkeus, niihin ei kajottu. 

Sotavuosina Kozin oli viihdytysjoukoissa. Hänen yhtyeellään oli käytössä oma junanvaunu ja matkakilometrejä kertyi.  Hän esiintyi sotilaiden parissa ja mm. sairaaloissa siten taisteluhenkeä osaltaan kohottaen.

…

Jäädään vielä sotavuosiin. Koziniin liittyen on olemassa eräs uskomaton tarina, jota esitetään toteutuneena faktana, mutta jonka todenperäisyyttä sopinee epäillä.

Kyseessä on Teheranin konferenssi marraskuun ja joulukuun vaihteessa 1943 (28.11-1.12.). Siihenhän osallistuivat Neuvostoliiton , Ison-Britannian ja Yhdysvaltain päämiehet. Winston Churchillilla vietti siellä syntymäpäiviään marraskuun viimeisenä päivänä (69 vuotta). Paikan päällä järjestettiin luonnollisesti syntymäpäiväjuhla. Kerrotaan, että Churchill esitti Stalinille toiveen saada kuulla siellä venäläistä suosikkilaulajaansa Vadim Kozinia. Stalin tietysti kutsui Kozinin pikakomennuksella Teheraniin. Myös muita kansainvälisiä tähtiä hankittiin paikalle: Marlene Dietrich, Maurice Chevalier ja Argentiinassa asuva venäläistaustainen mustalaislaulajatar Isa Kremer. Tarinan mukaan Isa Kremer kehotti Kozinia pakenemaan Neuvostoliitosta. Hänen kerrotaan laulaneen juhlassa laulun, jonka sanomaan kätkeytyi jonkinlainen ”täky” eli vastenmielisyyden ilmaus Stalinille. Kozin palasi kuitenkin kiltisti kotimaahansa.

Tuo tapaus olisi luonnollisesti Kozinin uran kannalta kovin mairitteleva. Kyseenalaiseksi sen tekee kuitenkin  se seikka. että mikään muu taho ei ole vahvistanut noita synttäreitä. Marlene Dietrich ja Maurice Chevalier eivät ole siitä maininneet missään yhteydessä. Ja kaiken lisäksi tiedetään, että tuolloin ei liioin Dietrich eikä Chevalier olisi päässyt matkustamaan Teheraniin. Dietrich oli tuolloin Yhdysvalloissa, ja Chevalier oli miehitetyllä alueella Ranskassa, josta poispääsy oli mahdotonta.

Kaiken lisäksi ei edes Churchill ole maininnut noista syntymäpäivistä koskaan halaistua sanaa, ei edes omissa muistelmissaan. Luulisi, että tuollainen kanainvälinen tilaisuus olisi kertomisen ja muistelemisen arvoinen. Oudolta kuulostaa myös ajatus, että Churchill olisi tuntenut Kozinin musiikkia. Tuon tiedon kuulin eräästä dokumentista. Itse en toki ole koskaan lukenut Churchillin muistelmia.

Miten ylipäänsä tuollainen tarina on saanut alkunsa. Sitä on levitetty ihan vakavasti otetuissa julkaisuissa kritiikittömänä faktana. Toisaalta Kozinin tiedetään olleen lahjakas tarinan kertoja, eikä häntä aina voinut ottaa vakavasti. Kuitenkin tuollaisen tarinan keksiminen vaatii jo suurta lahjakkuutta.

Palaan vielä alempana erääseen Kozinin muisteloon, jolla on selkeä yhteys Teheranin ”synttärikutsuihin”.

….

Vuosi 1944 toi kuitenkin miehen elämään käänteen. Hänet vangittiin ja tuli tuomio. Vangitsemisen syitä onkin sitten spekuloitu kovin eri tavalla. Siitä saisi laajankin jutun, mutta yritän pysyä kohtuudessa. Totuus jää edelleen epäselväksi mutta kyllä menneestä jotain avautuu.

Yleisin versio ja eräänlainen puolivirallinen totuus on sanaharkka tuolloisen sisäministerin Lavrenti Berijan kanssa. Berija oli pyytänyt laulamaan Stalinista. Kozin oli kieltäytynyt vedoten siihen, että sellaiset laulut eivät sovi hänen ohjelmistoonsa. Berija oli  todennut, että onhan hän laulanut myös Leninistä. Toden totta, hänen tuotannossaan on 20-luvulta peräisin oleva vallankumousrunoilija Saša Tšornyin runoon sävelletty laulu, jonka lopussa mainitaan Lenin. Kozin ei kuitenkaan taipunut. Ristiriitaisuutta asiaan tuo sekin tieto, että Kozinin on kerrottu ihailleen Stalinia.

Toinen versio on hänen huumorinsa. Jonkun kerrotaan ilmiantaneen hänet poliittisesti arveluttavista vitseistä. Hän piti päiväkirjaa ja kerrotaan, että hän oli kirjoittanut siihen jotain arveluttavaa (hänellä kerrotaan olleen tapana kirjoittaa kuulemansa tarinat ylös) ja hänen hotellihuoneessaan käytiin vallinneen tavan mukaan urkkimassa. 

Sitten on yksi syy, josta eräissä dokumenteissa ja kirjoituksissa vältellään kertomasta eikä toki Kozin itsekään sitä mitenkään kommentoi. Huhut kuitenkin kiersivät aikoinaan vahvoina. Se oli hänen homoseksuaalisuutensa. Eri lähteissä on kerrottu, että Leningradissa häntä pidettiin julkihomona. Viitataan jopa alaikäisiin kohdistuneeseen seksuaaliseen häirintään. Toisaalta on niitä, jotka haluavat ylläpitää oman idolinsa julkisuuskuvan siloisena eivätkä tällaisesta edes vihjaa. Erään viitteen voisi kai antaa myös se tosiseikka, että Kozin ei elämässään koskaan avioitunut. Hän vietti eläkevuosiaan suhteellisessa yksinäisyydessä kissojensa kanssa. Aivan 80-luvun lopussa hänestä kiinnostuttiin uudelleen, oma rauha taisi mennä sen mukana mutta mies oli vain hyvillään, kun hänen musiikkinsa sai huomiota.

Tuo homoseksuaalisuus tarvitsee hiukan lisäystä. 20-luku varsinkin kulttuurielämässä oli Leningradin kaltaisessa metropolissa villiä aikaa.  Vapaamielinen ilmapiiri oli levinnyt myös Neuvostoliiton keskuksiin. Homoseksuaalisuus kiellettiin siellä virallisesti vasta 30-luvulla. Tästä hyvänä vertailukohtana on elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein. Hän pohti avoimesti omaa seksuaalisuuttaan ja kokeili mm freudilaista terapiaa siitä johtuvaan masennukseen. 30-luvulla maailma muuttui ja myös Eisenstein sai kokea ongelmia. Hän meni ”kaappiin” ja loi platonisen parisuhteen naisen kanssa.

Hauskan seikan voi kuulla tässä TV-dokumentissa musiikin keräilijä Nikolai Markovitšin suusta. Hän on erittäin pätevä ja selkeäsanainen asiantuntija. Ohjelman lopussa hän kuitenkin pitää lyhyen puheenvuoron, jossa hän hienovaraisesti ”irtisanoutuu” laulajan yksityiselämästä. Ei hän suoraan sitä sano, vaan tosiaankin yrittää selvitä tilanteesta diplomaattisesti. Hän kertoi arvostavansa ja ihailevansa Kozinin musiikkia, mutta yksityiselämään hän ei kajoa. Tuo asenne herätti kieltämättä ristiriitaisia tunteita.

…

Kozinin omista sanoista ei kertoman mukaan saa täyttä selvyyttä. Eräässä aivan loppuvaiheessa tehdyssä haastattelussa Kozinilta kysyttiin, mikä toi miehen Magadaniin. Kozin vastasi kutakuinkin seuraavaan tyyliin: ”Berija kutsui minut luokseen ja tarjosi matkaa Magadanin lomakeskukseen.”  Huumori oli tuolloin jo lähes ysikymppisellä miehellä vielä tallella. Mainitaan vielä sekin, että samassa yhteydessä haastattelija kysyi, miksei hän ole palannut Moskovaan. Vastaus oli selkeä: ei ole halunnut, vaikka hänelle oli tarjottu jopa asuntoa. Tämä luonnollisesti tarkoittaa eläkevuosia. Vankileirituomion päättyessä ei asumisoikeutta Moskovaan tai Leningradiin ollut mahdollisuutta saada.

 

Virallisesti syynä tuomioon oli valtiollisen salaisuuden paljastaminen. Viitataan siis sisäpoliittisiin asioihin, mikä merkitsee sitä, että Kozin oli poliittinen vanki. Siihen viittaa myös kanssakäyminen sisäministeri Berijan kanssa. Tosin esimerkiksi hänestä tehdyssä elämäkerrassa viitataan homosuhteet kieltävään lakiin, joka oli tullut Neuvostoliitossa voimaan vuonna 1933. Kun Kozin pääsi vuonna 1950 ehdolliseen vapauteen, asiapaperissa oli rangaistuksen perusteena pelkkä viiva.

….

Oikeastaan minun intuitiivinen käsitykseni tavallaan kirkastui, kun katsoin Kozia käsittelevän pätkän  Theo Uittenbogaardin vuonna 1993 ilmestyneestä  TV dokumentista Gold – Lost in Siberia (löytyy täältä). Siihen viitataan myös englanninkielisessä Kozinin Wikipedia-artikkelissa. Aluksi on todettava se, että tuon artikkelin mukaan Kozinia olisi pyydetty esiintymään Winston Churchillille helmikuussa 1945 pidettyyn Jaltan konferenssiin. Kozin kertoo haastattelussaan aivan muuta. Hän toteaa laulaneensa suurille johtajille ja mainitsee muiden ohessa myös Charles de Gaullen. Ja lisäksi hän puhuu tällä kertaa Moskovasta. Toden totta, historian kirjat kertovat, että de Gaulle kävi vuoden 1944 lopussa Moskovassa neuvottelemassa. Vierailun tavoitteena oli valmistella tulevaa Jaltan konferenssia, jonne de Gaullea ei kutsuttu.

Haastattelusta jää kyllä sekava kuva. Ensiksikin mies on jo täyttänyt 90 vuotta ja oli lopullisen sairastumisensa kynnyksellä. Hän ilmiselvästi hermostuu haastattelijaan, joka käy päälle ristikuulustelunomaisesti eikä annan Kozinin selvittää asiaansa rauhassa. Kozinin tunteet kuumenevat, kun nainen mm. tiuskii keskeyttäen miehen käsitystä Stalinista.

Kozin kertoo tavanneensa Stalinin ja esittää esimerkkinä tšastuškan (kansan suussa elävä humoristinen pilalaulu), jonka Stalin oli Kozinin mukaan laulanut. Haastattelija-nainen kuuntelee kai ilmeisen kärsimättömänä. Häntä ei laulu taida kiinnostaa.  Hänen tehtävänsä on muu. Kozin kertoo arvostaneensa Stalinia. Hänen myönteisyyttä tukee myös muualta lukemani tieto, jonka mukaan Kozinilla oli kirjahyllyssään Stalinin elämäkerta.  Sitten Kozin kertoo laulaneensa suurille johtajille Moskovassa, mm. Charles de Gaullelle.

Nainen yrittää tiuskia Kozinilta, miksi hänet vangittiin. Siinä yhteydessä hän mainitsee Berijan, joka ”lähetti hänet Kolyman lomakeskukseen”. Hän lisäksi kertoo jo yllä todetun asian. Berija oli vaatinut miestä laulamaan Stalinista ja vetosi siihen, että onhan hän laulanut Leninistäkin. Sitä kertoessa vanhan miehen ajatuksen juoksu hieman menee sekaisin. Hän alkaa laulaa tuota Saša Tšornyin runoon sävellettyä laulua, jonka lopussa mainitaan Lenin.  Nyt tuo muisto saa hiukan sekavan sävyn. Nainen saa lopulta selvää vastausta siihen, miksi mies vangittiin. Minusta Kozin koki kysymyksen tungettelevaksi. Siksi hän reagoi tuohon tapaan.

Tuo haastattelu avasi minulle jotain Kozinista. Hän näytti elävän täysin musiikille. Laulamista eivät muistiongelmat kiusanneet. Menneiden tapahtumien muisteluun hän ei kuitenkaan syttynyt. Hän oli jo vanha eikä kulunut kauaakaan, kun hän jo sairastui viimeisen kerran. Kun muistelu ei kiinnostanut, hän herkesi luontevasti kesken kerronnan laulun maailmaan. Mies oli joutunut elämänsä lopulla aikamoiseen myllerrykseen. Siinä tilassa vangitsemisen syistä tiuskiminen on jo liikaa. Ne asiat hän oli aktiivisesti unohtanut. Berijasta kertominen oli aivan kuin peitteeksi esitetty, vaikka oli varmasti totta. Muuhun ei ajatus taipunut.

Charles de Gaullesta Kozin kyllä kertoo niin vakuuttavasti, että taipuisin uskomaan, että hän toden todella esiintyi hänen kunniakseen. Tuolloin hän kuitenkin oli jo vangittuna ja näin ollen hänet oli täytynyt kuljettaa juhlaan kahleissa. Haastattelija olisi voinut kysyä siitä, mutta se ei kuulunut agendaan.

 …

Yksi vainon ja tuomion syy saattoi ainakin osaltaan olla myös tähteys. Ollessaan suosionsa huipulla Kozinin suosio oli hämmästyttävä (ainakin tämän artikkelin mukaan). Konsertit olivat loppuunmyytyjä, hänen levyjään jonotettiin. Artikkelin mukaan tarvittiin jopa miliisivoimia valvomaan järjestystä. Osaltaan suosiosta kertoo sekin, että kun sodan alettua äänilevyjä jouduttiin sulattamaan sotatarviketuotantoa varten, Kozinin levyt olivat poikkeus, niihin ei kajottu. 

Tuo suosio ei luonnollisestikaan voinut olla vaikuttamatta laulajan mentaliteettiin.  Totalitaristinen byrokratiakoneisto ei seurannut kovin suopeana, jos siinä tilanteessa kansan suosikissa alkoi ilmetä ylimielisyyttä. Sotavuosina Kozin palkittiin valtakunnallisesti arvostetulla kunniamerkillä, kun hän kävi oman yhtyeensä kanssa esiintymässä taisteluihin valmistautuvien tai niistä toipuvien sotilaiden luona rintaman liepeillä. Tuolloin häneltä edellytettiin tuon kunnianosoituksen mukaista arvokasta käytöstä. Ylimielisyydeksi saatettiin kokea se, kun hän alkoi vaatia omien sukulaistensa (äidin ja sisarten) vapauttamista piiritetystä Leningradista. Kun sitten asia ei edistynyt, niin Kozin reagoi siihen voimakkaasti. Se koettiin maan sotavoimien halventamisena eikä sitä siedetty.

Neuvostoliiton historiassa on kyllä tapauksia, joissa suuret tähdet on vaiennettu. Olen aiemmin kirjoittanut hyvin nuorena huipulle nousseesta jalkapalloilija Eduard Streltsovista (täällä). Tapaus on tosin 50-luvulta. Hän oli mukana jopa  olympiakultaa voittaneessa Venäjän maajoukkueessa Melbournessa 1956. Tekaistun rikoksen perusteella hän sai kuitenkin raiskaustuomion. Hän kuitenkin vielä palasi huipulle Venäjän maajoukkueeseen. Kozinin ohella estraditähdistä on vaiennettu mm. Georgi Vinogradov.  Sekin tapahtui 50-luvun alussa. Kozinin tapaus tosin poikkeaa siinä, että vangitseminen ja tuomio tulivat sota-aikana. Yhtä kaikki, auktoriteettiaan herkkähipiäisesti suojeleva hallintokoneisto saattoi reagoida äärimmäisen voimallisesti. Sen me tiedämme historiasta.  Kansan huulilla ollut nimi katosi yhtäkkiä julkisuudesta. Hän unohtui, mutta siihen aukkoon tuli nopeasti muita tilalle.

…

Kozin pääsi vankileirivuosistaan verrattain helpolla. Noita vuosia ei voi rinnastaa niihin lukuisiin kauhukuvauksiin pakkotyöstä, nälästä, keripukista ja muista sairauksista. Mihinkään voimia raastaviin kaivostöihin tai vastaavaan häntä ei pakotettu. Nöyryytykset olivat henkistä laatua, sillä aina sopivin välein joku pomo hoksasi muistuttaa hänen homoudestaan. Sen mies kesti. Mies kärsi tuomionsa pääosin vankileirien musiikkiteatterissa laulusolistina.

Hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen ennen määräaikaa vuonna 1950. Asumislupaa Moskovaan ei miehelle myönnetty, eikä hän kai olisi sinne halunnutkaan lähteä. Vapauduttuaan mies jäi Magadaniin. Sieltä löytyi vaatimaton asunto. Hänellä oli aluksi myös tavallinen työpaikka, mutta varsin pian hänestä tuli paikallisen filharmonian solisti. Aluksi mies oli matkustuskiellossa mutta vähitellen esiintymismatkojen myötä luvat laajenivat. Hänen konserttinsa vetivät sen veran runsaasti yleisöä, että lipunmyyntitulojen ansiosta hän piti Magadanin filharmoniaa taloudellisesti pystyssä.

Konserttimatkat ulottuivat yhä kauemmas Siperiaan ja Kaukasukselle.  Kerrotaan, että hän käväisi myös Moskovassa esiintymässä. Se oli kuitenkin pikavisiitti ja esiintymistilaisuus oli täysin tavalliselta yleisöltä suljettu.

Sitten vuonna 1959 taas tapahtui. Kozin pidätettiin hänen ollessaan Habarovskissa esiintymismatkalla. Hän sai uuden tuomion.

Nyt hän selvisi kahdella vuodella. Vuonna 1961 mies pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Tuolloin hänellä ei ollut mahdollisuutta kärsiä rangaistusta laulamalla. Hän tosin pääsi toimistotöihin ollen puunjalostustehtaalla jonkinlaatuisena laskijana. Tehtävänsä hän täytti nähtävästi mallikkaasti. Tuon tuomion taustat viittaavat vielä vahvemmin homoseksuaalisuuteen. Häneen liittyen myös alaikäiseen kohdistunut seksuaalinen häirintä on joissain yhteyksissä mainittu. Mutta todettakoon, että siitäkään en voi esittää selkeää faktaa.

…

Tästä tuomiosta ainakin eräissä julkaisuissa mielellään vaietaan. Se ei sovi hänestä luotuun kuvaan Stalinin ajan mielivallan uhrina. Sen taustalla on lakipykälä nro 121, joka koskee homosuhteita. Wikipedian mukaan rikos miesten keskisestä sukupuolisuhteesta perustuu juridisesti epämääräisenä pidettyyn lainsäädäntöön. Kun 50-luvulla stalinismi kaatui, se ei suinkaan lopettanut homovainoja vaan jopa kärjisti niitä. Pelättiin, että joukkoarmahdusten myötä erilaiset rikollisten suosimat alakulttuurit saavat sijaa. Yhteiskunnassa vahvistettiin valvontaa sen ”ilmenemismuotoja kohtaan”. Kozinin tuomio vuonna 1959 on vielä alkusoittoa. 1960- ja 70-luvuilla todetaan homovastaisten tuomioiden lisääntyneen 40 %. Lisäksi yhteiskunnassa pyrittiin irti Stalinin ajan mielivallasta, se toi yhteiskunnassa omat vaatimuksensa myös lainsäädännön ja tuomioiden perusteisiin. ”Homolakien” suhteen tämä merkitsi sitä, että alettiin kehitellä niihin lääketieteellisiä perusteita. Vertailun vuoksi totean, että 60-luvulla alkoi vahvistua myös pyrkimys etsiä toisinajattelijoiden tuomioiden taustalle psykiatrisia syitä, mikä siis merkitsi heidän sulkemista mielisairaaloihin.

Samaisessa venäjänkielisessä Wikipedia-artikkelissa Vadim Kozinin tuomio mainitaan yhtenä esimerkkinä Hruštšovin ajan oikeuden päätöksistä. Muutamat taiteilijat kokivat uuden tilanteen sen verran uhkaavaksi, että pyrkivät pois maasta. Siitä esimerkkinä on balettitanssija Rudolf Nurejev, joka jäi vuonna 1961 palaamatta esiintymismatkaltaan.  

….

Tuon vielä tuohon tuomioon erään seikan pakkaa sekoittamaan – nimittäin Kozinin päiväkirjat. Hän teki vankileiriltäkin päiväkirjaa ja sieltä löytyy ainakin yksi homokuvaus. (Siitä kuvaus täällä). En viitsi sitä tähän nyt suomentaa, mutta totean, että Kozin itse on siinä kyllä osallinen mutta varsin passiivinen seurailija. Päiväkirjan arvo on lähinnä olla yhtenä autenttisena dokumenttina vankileirin arjesta. On epäselvää, tuomittiinko Kozin toisen kerran tuosta päiväkirjamerkinnästä vai onko käynyt ilmi jotain omakohtaisempaa. Epävarmuutta ja epätietoisuutta siis leijuu ilmassa, mielivallasta puhumattakaan. Jo ensimmäisen pidätyksen ja tuomion yhteydessä kerroin Kozinin tavasta tehdä muistiinpanoja ja siitä, että hän kirjoitti muistiin myös poliittisesti arveluttavia seikkoja. Tämä artikkeli toteaa, että Kozinin päiväkirja oli todellinen löytö, joka avasi ulkopuolisille vankileirien elämää, myös homoseksuaalisuutta. Minulla ei ole nyt aikaa eikä mahdollisuutta mennä asiassa pintaa syvemmälle.

Myös eräs toinen seikka tuo epäilyihin epäselvyyden verhoa. Nimittäin aina homoseksuaalisuudesta tuomittu mies ei välttämättä ollut harjoittanut haureutta toisen miehen kanssa. Tästä esimerkkinä elokuvaohjaaja Sergei Paražanovin tapaus 1970-luvulta.

 

Läpikäymissäni materiaaleissa kerrotaan Kozinin luonteenpiirteestä eräs olennainen, paljon selittävä seikka. Hän oli lähinnä boheemi taiteilija, joka ei aina ajatellut asioita nenäänsä pitemmälle. Se näkyy paitsi tavassa luoda päiväkirjaa myös ylipäänsä huolettoman rennoissa elämäntavoissa. En epäile, että Leningradin vuosina 20- ja 30-luvuilla hänestä on saattanut muotoutua erilaisia mielikuvia. Hänhän käytti muun muassa itsestään taiteilijanimiä, ensimmäisestä (näyttelijätär Vera Holodnajaa mukailevasta) hän joutui poliittisten seikkojen vuoksi luopumaan. Harmittomalla kaverilla ei jäänyt sormi suuhun vaan hän keksi uuden väittäen olevansa laulajatar Varvara Paninan lapsenlapsi. Luonteeseen kuuluu myös suorasukaisuus ja suoranainen nenäkkyys. Siitä kertoo paitsi monet mahdollisesti keksityt tarinat myös tapa vaatia hieman ennen pidätystään hallitukselta toimia omien lähisukulaisten pelastamiseksi piiritetystä Leningradista.

En voi siis tietää, mitä Habarovskissa aikoinaan on tapahtunut, mutta tässäkin nousee väkisin mieleen ajatus pelotevaikutuksesta. Tuntuu, että samalla tapaa kuin yllä jo mainitsemani jalkapalloilija Eduard Streltsovin saama raiskaustuomio, myös Vadim Kozinin tuomion haluttiin osaltaan olevan tuon ajan yhteiskunnassa pelotteena, pelkistetysti todeten osoittamassa väestölle, miten ei kannata käyttäytyä. Varovaisuus oli siis viisautta. Molemmathan pääsivät kaiken lisäksi ehdonalaiseen vapauteen.

Vapauduttuaan vuonna 1961 hän joutui kuitenkin ponnistelemaan päästäkseen uudelleen kiinni normaaliin elämään. Häneen oli lyöty leima ja työnantajat karttoivat sellaisen tuomion saaneen palkkaamista. Hänellä oli kuitenkin tukijoita, joilla riitti kärsivällisyyttä ja kansalaisrohkeutta. Hänen musiikkinsa ihailijat eivät halunneet jättää vaatimatonta miestä heitteille. Erään tukijansa ansiosta hän pääsi töihin Magadanin kirjastoon. Ilmiantokulttuuri oli kuitenkin yhteiskunnassa vallalla. Hänestä kanneltiin. Kerrotaan, että hänet jouduttiin erottamaan mutta kärsivällinen henkilö palkkasi hänet uudelleen. Vuonna 1965 Kozin eläköityi.

Henkisen paineen alla musiikki pelasti miehen. Koko ajan hän jatkoi musiikintekoa. Uskollisimmat ihailijat eivät häntä hylänneet. Hän pystyi jatkamaan esiintymisiään ja luomaan myös uutta musiikkia, mm. tunnettujen runoilijoiden teksteihin. Ohjelmistoon tuli jopa tuolloin ajankohtaisen Jevgeni Jevtušenkon runoon luotu sävellys (Идут белые снеги, 1965). Tuo runo on muuten Pentti Saaritsan suomentamana saanut nimen Leijuu valkeaa lunta. Itse pidän siitä kovasti ja myös suomennoksessa on kyetty välittämään sen ydinsanoma. Se löytyy kokoelmasta Runoni (Kirjayhtymä 1984, s. 179).

Vaikka valtakunnallisesti Kozin eli pimennossa, niin paikallisessa Magadanin televisiossa näytettiin 70-luvulla Kozinin musiikillisia tapaamisia. Netistä löytyy niiltä ajoilta filmikatkelmia, joissa nähtävästi hänen asuntoonsa on kokoontunut ystäviä musisoimaan. Brežneviläinen pysähtyneisyyden aika ei kuitenkaan suonut Kozinin kaltaiselle valtakunnallista ”come backia”.  80-luvun alkupuolella mies jäi hiljaiseloon käpertyen yksiöönsä lähinnä kissat seuranaan. Erään muistelijan mukaan hän seurusteli niiden kanssa siinä määrin tiiviisti, että nämäkin taisivat pitää isäntäänsä kissana. Se oli äärimmäisen vaatimatonta ja niukkaa elämää. Oma siisteys ja hyvinvointikin unohtuivat. Sitten vuosikymmenen lopussa herättiin, kun myös Moskovaan kiiri tieto, että Kozin on elossa. Dokumenttielokuva Viimeinen romanssi (täällä) kertoo eräästä Kozinin entisestä ihailijattaresta, joka matkustaa Magadaniin tavatakseen vielä idolinsa. Nainen huomaa miehen tilan, hän jää kaupunkiin huolehtimaan vanhuksesta. ”Asfaltinharmaaksi kauhtunut ukko” saa kasvoihinsa vielä uuden hehkun. Nainen saa ihmeitä aikaan. Miehen 90-vuotispäivän kynnyksellä laulajan asunnon viereiseen huoneistoon rakennetaan erityinen, sädehtivän punaiseksi koristeltu musiikkikabinetti. Myöhemmin Kozinin kuoleman jälkeen siihen ja Kozinin asuntoon luodaan kotimuseo. Nainen on kaiken takana. Hän jää kaupunkiin museon hoitajaksi.

Eräät Neuvostoliitossa ja Venäjällä vaikuttaneet kuuluisuudet, kuten Iosif Kobson, käyvät häntä tapaamassa ja saapuvat myös miehen 90-vuotisjuhliin vuonna 1993. Mies itse kuitenkin kieltäytyy viime hetkellä lähtemässä hänen kunniaksi järjestettyyn juhlaan. Siihen hänellä oli oma syynsä, jota on vaikea sanoiksi muovata. Ulkopuoliset voivat sen vain aavistaa. TV-dokumentissa naisystävä kertoo miehen todenneen, että ”muistettiin kyllä 90-vuotispäivillä, ei muulloin.”

Samana vuonna, kun juhlittiin Kozinin 90-vuotispäiviä, Venäjän parlamentti lakkautti pahamaineisen homolain. Se oli ollut voimassa vuodesta 1933 lähtien 60 vuotta. Jotain symboliikkaa kai siinäkin on.

Myöhemmin asuintalon lähistölle pystytetään muistomerkki. Siinä Kozin istuu penkillä talvitamineissa huopikkaat jalassa, kissa sylissä. Minusta se on sympaattinen muisto laulajasta. Kaikki eivät siitä kuitenkaan pidä, osa on jopa närkästynyt. Heidän mielestään Kozin olisi ansainnut arvokkaamman luomuksen.  Sen luonut taiteilija on kuitenkin luomuksensa takana. Hän oli asunut Magadanissa, nähnyt Kozinin juuri sellaisena, kuin muistomerkki esittää. Kuva siitä ja monista muistakin laulajaan liittyvistä asioista löytyy googlen hausta, kun syöttää sinne miehen nimen (”Вадим Козин”).

…

Kirjoitukseni voisi kai lopettaakin mutta kun kerran asiaa tuli tutkailtua hieman perusteellisemmin, niin jatkan vielä. Palataan vuoteen 1945, jolloin Kozin sai helmikuussa tuomion, mies pääsi Ljubjankan vankilasta Siperian matkalleen ja saapui viimein määränpäähän.

Miehen otti suojelukseen vankileirin musiikkiteatterin ”Maglagin” johtaja Aleksandra Gridasova – tai kuten sanottiin: ”Madame Gridasova”. Hän oli alueen vankileirien johtajan vaimo. Tämä oli hylännyt perheensä ja ottanut rinnalleen puolisoksi nuoren innokkaan Komsomolin tytön.

Gridasovasta on monta tarinaa. Hän sai toimia tehtävässään omien mielihalujensa mukaan. Kerrotaan, että hänellä oli koreita pukuja, koruja ja turkiksia kuin tsaarittarella. Eri yhteyksissä hänet on kuvattu milloin pedoksi, milloin enkeliksi. Kozinin suhteen hän oli jälkimmäinen.

Tunnettu vankileirin kokenut kirjailija Varlam Šalamov on kuvannut Kolyman kertomuksissaan Gridasovan lähinnä mielivaltaiseksi hirviöksi. Kyllä hänen parista kertomuksesta löytyy myös Kozin. Hän puolestaan on Šalamovin näkemänä hieman liero tyyppi - ilmiantaja. Tuo kuvaus sai aikoinaan Kozinin raivoihinsa. Hän ei myöntänyt ilmiantaneensa koskaan ketään. Toisessa tarinassa Kozin esiintyi pakkotyövangeille järjestetyssä konsertissa. Hänen kerrotaan pyytäneen vartijoita tiehensä ja esiintyneen sitten keskenään vankien kanssa. Se ei Kozinin itsensä mukaan pitänyt paikkaansa, sillä hän ei esiintynyt koskaan vangeille, vain päällystölle. 

Gridasova sai Maglag-teatterin toimimaan. Hän puki esittäjänsä hienosti. Hänellä oli varoja rajattomasti käytössään. Hän itse asui miehensä kanssa eristetyssä, ylellisyyttä säkenöivässä ”linnassa”. Kozin oli tuonut Moskovasta mukanaan oman esiintymisasunsa ja muut tamineet. Hän sai pitää yllään omaa komeaa turkkiaan ja hattuaan. Gridasova itse asiassa ihastui niihin siinä määrin, että tilasi Moskovasta omalle puolisolleen täsmälleen samanlaisen turkin ja turkishatun.

Jevgenija Ginzburg on kirjoittanut kolmiosaisen muistelmateoksen omista vankileirivuosistaan (Крутой маршрут, ensimmäinen osa on suomennettu nimellä Rajumyrskyn halki). Ginzburg vangittiin jo 30-luvun puolivälissä. Hän muistelee Gridasovaa ainakin yhdessä mielessä hyvällä. Tämän ansiosta hän sai luokseen Siperiaan poikansa, josta hän oli joutunut erilleen tämän ollessa nelivuotias. Tuo poika oli sittemmin maailmanmaineeseen noussut kirjailija Vasili Aksjonov.  

Kozinin konsertointi ei ollut aina kuitenkaan pelkkää riemukulkuetta. Kun yllä jo vihjailin nöyryyttämisestä, niin kerron esimerkin. Kozin oli esiintymässä paikalliselle valikoidulle yleisölle. Kun sitten yleisö villiintyi rajuihin suosionosoituksiin, niin eräs vankileirin johtajista hiljensi salin karjaisemalla isosti kutakuinkin tyyliin ”mitä te tuolle hintille hurraatte”. 

Noita ylläkin kuvattuja tarinoita ja huhuja kyllä Kozinista riittää. Kaikkien paikkansapitävyydestä ei voi olla varma.  Yhtä kaikki, mies suoritti vankileirivuotensa niin hyvin ja tunnollisesti, että hänet vapautettiin ennen määräaikaa.

Lopuksi yritän vielä koota yhteenvetoa. Kozin lauloi ja musisoi koko ikänsä. Myös miehen elämän tueksi 80-luvun lopussa ilmestynyt naisystävä kertoo dokumentissa, että vielä elämänsä viimeisinä vuosina hän lauloi päivittäin. Kun tarkastelee hänen koko uraansa, niin hänen ohjelmistonsa oli huomattavan laaja. Eräässä yhteydessä laulumääräksi kerrotaan 3000. Se on tietysti raaka arvio. Omaa sävellystuotantoakin hänellä oli huomattavasti. En muista tarkkaa lukua. Erään arvion mukaan niitä olisi ollut 300. Se tuntuu kyllä isolta määrältä. Toisesta yhteydestä muistiini on jäänyt luku 150.

Iän myötä pianosta tuli pienen yksiön nurkassa kissojen ohella miehelle läheinen seuralainen. Vaikka ikä toi ääneen muutoksia, niin laatu säilyi. Hän vielä 90-kymppisenä hampaattomana ukkona hän kykenee esiintymään voimallisesti. Tietystikään ei äänensävyssä ja -värissä ole sitä samaa nuoruuden samettia, jolla hän nuorempana särki sydämiä. Hempeät rakkausromanssit – jos hän niihin enää kajosi – saivat toisen soinnin. Siihenkin löytyi tarvittavaa voimaa ja tulkinnallista energiaa. Elämä jätti mieheen jälkensä, kokemukset toivat tulkintaan kypsyyttä. Loppuvuosien TV-dokumenteissa mies näyttää elävän yhdessä pianonsa kanssa. Sanat soljuvat syvältä mielen sopukoista. Minua koskettaa erityisesti kotikaupungille Magadanille omistettu rakkaudentunnustus, kuin myös eräs nimeämätön musiikkiteatterimainen tulkinta, jossa vahvana mukana on laulajan oman pianosäestyksen osuus. Ja mainio on myös se yllä mainittuun hollantilaisdokumenttiin sisältyvä ”rekilaulu” eli tšastuška, jonka Stalin Kozinin kertoman mukaan hänelle esitti. Siihen ysikymppiseltä löytyy vielä aidon vahvaa eläytymistä.

Kozinin suurin hitti lienee 30-luvun huippuvuosina levytetty Осень ”Syksy”. Siinä on tunnevoimaa. Mutta kun panen joskus hiljaisessa illassa Kozinin levykokoelman soimaan, niin itse vaikutun eniten hänen mustalaissävelistään. Niissä on liioittelemattoman aito tunnelma.

Kaiken kaikkiaan, kun tarkastelee Vadim Koxinin elämää kokonaisuutena, niin hän vaikuttaa olleen sangen huoleton veikko. Siten on päästy elämässä seuraavaan päivään - musiikki edellä.

…

Tässä on muutama linkki.

Täällä kerrotaan Vadim Kozinin kotimuseosta Magadanissa.

Tältä sivulta avautuu mm. valokuvia.

OLAVI VIRTA - suutarin pojasta "laulavaksi tragediaksi"

Tuulien soittohon kaikki jää unhohon.

Kuuntelen hetken, kun puut huminoi.

Katkelma laulusta Tuulikannel (sävel ja sanat Olavi Virta).

Olavi Virta (1915-1972) on suomalaisen viihteen keskeisiä hahmoja. Minusta hän on ylitse muiden, mutta pelkään liioittelevani. Olen viime aikoina tavannut ihmisiä, joille Olavin persoona ja voimallinen lauluääni on edelleen elävässä muistissa. Se osui sydämeen. Toisaalta Virtaan liittyy myös ristiriitaisia tunteita. Aina joku muistaa mainita hänen alkoholin käyttönsä.  Hänen elämänsä viime vuosiin liittyy tragiikkaa, joka ei unohdu.

Otsikon ilmauksen ”laulava tragedia” olen lainannut Peter von Baghin, Markku Kosken ja Pekka Aarnion elämäkertakirjasta (Olavi virta – Legenda jo eläessään).  Mies ei elänyt kuusikymppiseksikään mutta siihen elämään sisältyy paljon. Oikeastaan sen kautta voi kokea Suomen itsenäisyyden kivuliaita ja osin loistokkaitakin vuosikymmeniä. Samalla voi nähdä, kuinka juopon suutarin Oskari Ilmenin pojasta tuli elämässä eteenpäin sitkeästi pyrkivä nuori mies, hurmaava swing-mies, suomalaisen tangon ja viihteen sydämeen iskevä tulkki, räiskyvä ja tunaroivakin liikemies, median armotta pilkkaama ”laulava lihapulla” ja lopulta lähes liikuntakyvytön osin puhekykynsäkin menettänyt - edelleenkin laulava - elävä tragedia. Viimeisinä vuosinaan hän joutui vielä keikkailemaan saaden osaksi pilkkaa ja naurua. Ymmärrän, että nöyryytettynäkin hän tunsi oman arvonsa.

Käännetään katse hänen loistonsa vuosiin. Hän eli hektistä elämää omistautuen täysin työlleen. Hän teki levytyksiä vuodesta 1938 vuoteen 1966. Siihen aikaan mahtuu reilusti yli 600 kappaletta. Tuotteliain vuosi taisi olla 1954. Levyt syntyivät kaiken muun ohessa. Hän keikkaili ahkerasti ja esiintyi 17 elokuvassa. Lisäksi hän oli perheenisä, joskin ura vei kaiken huomion eikä perheelle omistautumisesta tullut mitään.

Avioeron myötä perhe muutti Ruotsiin. Nuorin lapsista Sheila-tytär oli tuolloin parivuotias. Isänsä kuollessa hän oli 15-vuotias. Juttu Sheilasta löytyy osittain täältä. Hänellä ei ollut koskaan mahdollisuutta tutustua isäänsä. Myöhempinä vuosina kaipuu isään on vain syventynyt. Hänelle isä on jäänyt vieraammaksi kuin monelle suomalaiselle.

On ihmeellistä, että pilkan ja konkurssin keskellä Virta ei henkisesti romahtanut. Laulujen tulkinnassa alkoi kuulua syvä sävähdys elämän tuomaa surumielistä katkeruutta, ehkä sitä aidointa Olavia. Se on tainnut antaa oman vahvan sysäyksensä suomalaisen melankolian käsitteelle.

Legenda jo eläessään -kirjassa korostetaan Virran merkitystä suomalaisen viihteen kehityksessä. Siinä todetaan (s. 232), että Virran kuoleman jälkeen ”musiikin tulkinnan suunta ikään kuin kääntyi ympäri”. Virran laulut alettiin kokea ja ymmärtää hänen elämänvaiheittensa kautta. Ne saivat siis esittäjänsä kohtalosta uuden sisällön. Eikä tulkinnassa jämähdetä pelkästään Virtaan. Kirjassa rohjetaan arvella, että samalla myös suomalaisen tangon luonne ja merkitys muuttuivat. Melankolinen puoli vahvistui, toiveikkuus vaimeni.

Toki suomalaisesta kulttuurielämästä löytyy vastaavia tapauksia. Kirjassa nostetaan esille kulttuurimme perimmäisiin kivijalkoihin kuuluva kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi. Kun siirrytään kansainväliseen viihdemaailmaan, voi Olavin kohtalon rinnastaa aika moneen suvereeniin tähteen, joiden elämä sammui Virtaakin varhemmin.

Oskari Olavi Ilmen syntyi vuonna 1915. Hän oli suutarin perheen ainoa lapsi. Kansalaissodan aikoihin perheessä koettiin tragedia, kun punaisten puolella ollut isä tuomittiin vankeuteen.  Vankeus ei ollut pitkä, mutta perheelle traumaattinen. Kolmivuotias Olavi-poika kävi äitinsä kanssa katsomassa isää. Jotain hänen alitajuntaansa on siitä täytynyt jäädä.  Ja varmasti poika sai sen tuta myöhemmin, sillä isä alkoi saada vapauduttuaan juoppohulluuskohtauksia. Myöhäisiän runsaassa alkoholin käytössään hän tuntuu seuraavan isänsä kohtaloa.

Vuonna 1926 Oskari Olavi ilmanista tuli suomalaistamisaallon myötä Olavi Virta.  Tuolloin Lahdessa asunut perhe oli jo lähes hajonnut, seuraavana vuonna äiti muutti Olavin kanssa kotoa Helsinkiin. Poika joutui äitinsä entistä tiukempaan huomaan. Elämästä tuli selviytymiskamppailua. Köyhyydessä poika tajusi työn merkityksen. Hänestä tuli ompelijataräidin ahkera apuri. Kuitenkin aikuisiän kynnyksellä välit äidin kanssa menivät solmuun ja nuorukainen halusi tulla toimeen omillaan. Siihen hän oli saanut riittävästi eväitä. Hän oli valinnut tulevaisuuden alan, opiskellut sähkömieheksi. Kuitenkin veren perintönä saatu musiikki veti enemmän puoleensa. Hänestä tuli muusikko, jonka laulajan kyvytkin pian huomattiin. Ensi levy osui vuoteen 1938.

Orastavaan uraan tuli sotien myötä kuitenkin mutkia. Ne osoittautuivat vain hidasteeksi. Sodan päätyttyä ura alkoi selkiintyä, miehessä heräsi yrittäjähenki. Riskejä ei jälleenrakennuksen hengessä pelätty. Hän alkoi harjoittaa musiikkialan tarvikkeiden kauppaa. Siinä vielä kokeiltiin kepillä jäätä. Päätyöksi muotoutui musiikin esittäminen. Siihen riitti markkinoita. Myös elokuva-alalta avautui tehtäviä. 50-luvun alusta lähtien rahaa alkoi virrata siinä määrin, että entinen köyhän perheen poika ei pystynyt kuin tuhlaamaan ja lisäämään moottoriin kierroksia. Säästäminen oli nousuhuumassa täysin vieras käsite.

50-luvun alussa mies oli täyttä terästä. Tässä linkissä on pätkä elokuvasta Kipparikvartetti vuodelta 1952 (”Eipä voi ihminen jolla on vatsa vaativainen”). Se osoittaa Virran näyttelijänkyvyt ja esiintymistaidon luontevuuden. Mutta elokuvissa luontevimmillaan hän oli juuri laulaessaan.  Filmipätkän lopussa on myös hieman vuorosanailua, josta hän kyllä selviää tällä kertaa yllättävän hyvin. Huomatkaa noin kohdassa 1:15, kuinka ketterästi hän hypähtää pöydän yli. Virta oli teräksisessä kunnossa. Olihan hänellä takanaan myös lyhyt urheilijaura.

Vuosikymmenen puolivälissä oltiin uran huipulla. Sitten seuraavan vuosikymmenen vaihteessa tultiin ryminällä alas. Merkkejä romahduksesta oli jo olemassa mutta varsinaisesti tapahtumavyyhti pyrähti käyntiin maaliskuussa 1959, Ilomantsin keikan tapahtumien jälkeen.

Keikan tapahtumia alkoi media vääristellä haluamaansa suuntaan. Vastaani tuli 90-luvulta peräisin oleva lehtiotsikko, jossa todetaan ”lehtiankan murskanneen Olavi Virran elämän”. Otsikko kuitenkin kärjistää. Toki se oli vain sytykettä – kipinä, josta koko prosessi roihahti liekkeihin. Liiketoimet olivat jo muutenkin sekaisin ja myös levytyksissä oli tullut ylilyöntejä.

Ilomantsin keikka ja sitä seuranneet tapahtumat

Sen piti olla aivan normaali rutiininomainen kiertue Virran vahvalla tukialueella Itä-Suomessa. Kyseessä oli kolmen viikoin kiertue. Ilomantsi oli virran vahvinta tukialuetta ja osui kiertueen puoliväliin

Tanssipaikan sali oli täynnä. Kuten tyyliin kuuluu, ennen esitystä otettiin hiukan näkäräisiä. Eikä se muutamaan jäänytkään.  Virran viinapää kyllä kesti isommankin määrän, mutta hanuristi Arvo Nyström alkoi olla soittamaan lähdettäessä heikoissa kantimissa.

Nyströmistä voi lukea Wikipediassa. Hän oli nuorempana ollut hyvin säntillinen muusikko ja alkanut käyttää alkoholia vasta myöhemmällä iällä.  Nyt viina teki tepposet eikä soitosta tullut mitään. Yleisö osasi näköjään vaatia tasokkuutta ja tuolloin juopuneena esiintymiseen suhtauduttiin vakavuudella. Järjestysmiehetkin olivat tiukkoina.

Hanuristi jäi toistamaan yhtä ja samaa säveltä. Virta yritti laulaa mutta eihän siitä mitään tullut. Viimein Nyström heitti hanurinsa nurkkaan, kirosi raivostuneena ja häipyi lavalta. Soitto keskeytyi. Kiertueen järjestäjä lupasi yleisölle rahat takaisin. Poliisi tuli ja vei Nyströmin putkaan.

Virta häipyi nopeasti paikalta. Vuoden 1970 TV-jutussa Virralta kysyttiin tapauksesta. Kun toimittaja Heinivaho totesi, että virhe oli se, että Virta häipyi paikalta. Virta vastasi siihen, että mitä siinä muuta olisi ollut tehtävissä, kun olisivat vieneet putkaan.

Siitä tuli skandaali. Lehdet alkoivat hehkuttaa tapausta suurin otsikoin. Haukkumasana ”laulava lihapulla” sai enemmän näkyvyyttä.  Virran sanottiin häipyneen tilaisuudesta kassa mukanaan. Lavalta oli muka löydetty vain väkivaltaisesti käyttäytyvä Nyström.

Juttujen sarjan aloitti Ilta-Sanomat 18.3.1059, Viikkosanomat jatkoi. Totuudelle ei annettu mitään virkaa. Eikä tässä tapauksessa kyse ollut pelkästään sensaatioita janoavista toimittajista. Myös silminnäkijät alkoivat vääristellä näkemäänsä.

Joukko muusikoita oli tukemassa Virtaa, mutta lehdistö ei huolinut heidän sanojaan.

Yhtyeen rumpali Manu Teittinen kertoo teräväkielisestä vahtimestarin vaimosta, joka oli tietysti nähnyt ja kokenut kaiken. Tämä väitti, että kaikki olivat ”sikahumalassa” ja veivät kassan mukanaan. Naiselle yritettiin muistuttaa, että pöydän äärellä laskettiin kassaa ja hän oli ollut mukana. Ei hän kuunnellut vaan jankkasi yhtä ja samaa. Näin lehdistön ”totuus” saattaa muuttaa jopa silminnäkijöiden kokemuksia.

Myös yhtyeen alaikäisen naissolistin Kaarina Heikkisen ”uhripääomaa” käytettiin hyväksi.  Viikkosanomat julkaisi nimittäin jutun ja kuvan, josta saattoi päätellä Virran tehneen pahaa nuorelle naiselle. Kuvat olivat retusoituja. Jutun otsikko oli kuvaava: ”Karjalan maill kultakäköset kukkuu”. Tosiasiassa Heikkiseen ei ollut kajottu.

Esimerkkinä Heikkisen laulajan urasta löytyi levytys ”Ei koskaan sunnuntaisin” (https://www.youtube.com/watch?v=84R-V0wWuAQ).

Tapahtumasta vauhtia saaneella nimityksellä ”laulava lihapulla” halutaan viitata Virran pulskistuneeseen ulkomuotoon. Taustalla on kuitenkin myös hänen kulinaariset harrastuksensa. Lempiruoka oli lihapullat.

Ilomantsin tapauksen jälkeen Virran levyjen myynti romahti ja keikkojenkin loppuessa tulovirta loppui. Velat menivät perintään. Kun niitä ei voitu maksaa, jouduttiin pakkohuutokauppaan. Omaisuus meni pilkkahintaan. Vaimokin lähti lapsineen Ruotsiin. Olavi joutui asumaan ystäviensä nurkissa. Räksytys laulavasta lihapullasta jatkui. Hän ei kuitenkaan ihan kokonaan romahtanut. ”Ääntäni ette minulta kuitenkaan voi viedä,” kerrotaan Virran todenneen.

Vaimo palasi vielä vuonna 1961, mutta yritys oli toivoton ja kesti vain muutaman kuukauden.

…

Kun nykyisin kirjoitetaan paljon agendajournalismista, eli median tavasta viedä toimintana kautta läpi omaa aatettaan tai ajatustaan. Tämä haiskahtaa sen esiasteelta. Käsikirjoitusta ei varmaan ollut, mutta tavoite oli kaikille kirjoittamattomana mielessä. Virta oli suistettava valta-asemastaan ja raivata tilaa nuorten suosimalle kansainväliselle viihteelle. Rock-n-roll-kulttuuri oli leviämässä maailmalla. Kesällä 1959 nuorison suuri idoli Paul Anka vieraili Linnanmäellä ja sai nuorison hullaantumaan. Alkoholisoitunut Virran setä piti saada syrjään uusien aatteiden tieltä. Lamasta huolimatta viihdealan markkinat vetivät hyvin. Ne rahat kiinnostivat. Virrasta haluttiin tehdä pahis. 50-luvulla oli ollut poliittisia skandaaleja, joissa oli tuomittu poliitikkoja sakkoihin. Varsin ajankohtainen tapaus tuolloin oli Kätilöopiston juttu. Siinä pari ministeriä sai lopulta sakkotuomion. Rötösherroja oli alettu jahdata ja viihteen maailmastakin saatettiin haluta yksi lisää.

Median toiminta oli virittäytynyt Virran alasajoon kuin yhteisestä sopimuksesta. Puolustukselle ei annettu sijaa. Myös kansan oma Yleisradio osallistui teilaamiseen. Se asetti Virran levyt soittokieltoon. Sen myötä sijaa sai viihteen nuorempi polvi. Erityisen harmillista oli, että hieman ennen Ilomantsin keikkaa äänitetty kappale Tom Dooley ei saanut näkyvyyttä. Sen tarina olisi ollut liian osoittava Virran kohtaloa kohtaan.  Siitä kansa olisi saattanut antaa omalle idolilleen säälipisteitä.

”Itketkö nyt Tom Dooley, kadutko jälkeen työn?/ Näetkö puun Tom Dooley? Näetkö köyden myös?/ Kadutko jälkeen työs?

……

Ja Olavi osoitti, että ääni oli edelleen tallella. Vuonna 1960 näki päivänvalon Virran versio italialaisesta iskelmästä ”Guarda che luna” – Hopeinen kuu. Sen taustalla oli mm. äänityksen suhteen Suomen kekseliäimmät voimat. Seppo Rannikon saksofonisoolo on Legenda jo eläessään -kirjaa lainaten ”melkein yhtä legendaarinen kuin virran osuus”. Alkuperäinen kappale jää hyvin vaisuksi Virran ”metafyysisen” tulkinnan ansiosta.

Levyn valmisteluun käytettiin aikaa. Äänityksessä käytettiin tuon ajan uusimpia keinoja ja kikkoja (Legenda jo eläessään, s. 165). Taustakuoroonkin hankittiin parhaat voimat. Rannikon tenorisoolo ja Virran laulu osuivat täydellisesti yhteen. Aarre Elon kertomukseen viitaten saksofoni luo vaikutelman usvan takaisesta kuusta ja Virta osasi muokata äänensä juuri tuohon samaan tunnelmaan ja soundiin.

Mestari oli mestari. Pekka Gronowin mukaan Hopeinen kuu antoi välähdyksen siitä, mihin suuntaan Virran ura olisi voinut kehittyä. Laulajasta olisi ollut muuhunkin kuin vain oman vanhan materiaalinsa joskus liiankin melodramaattisiin uudelleen äänityksiin. Vanhan swing-veteraanin ääni olisi kyennyt taipumaan myös 60-luvun uusiin haasteisiin. Siitä on osoituksena myös mm. sielukkaat tulkinnat kappaleissa Tyttö metsässä ja Luonnonlapsi (”Nature boy”).

Virran vahvuus oli tulkinnan kerronnallinen puoli. Hän loi laulaessaan pienimuotoista draamaa. Aarre Eloa mukaillen lauluun sisältyvä dramaturgia tuli luonnostaan ja oli osa hänen taiteellisuuttaan. Hän toi lauluissa esille ”juuri ne oikeat asiat”.

Legenda-kirjan tekijöiden mukaan Virralle olisi sopinut myös rock and roll -vivahteinen ohjelmisto. Tätä aluksi epäilin, mutta eihän todella Bill Haleykaan ollut mikään poikanen omaa hittiään levyttäessään. Ja Virta hallitsi swingin. Ei Lasse Liemolan kaltaisista nuorukaisista ollut tähdiksi. Myötäilen jälleen Legenda-kirjaa, kun kysyn: Mitä olisikaan syntynyt, jos Virta olisi saanut levyttää Elvis Presleyn tuon ajan tuotantoa? Levy-yhtiö Scandia ei kuitenkaan osannut tai halunnut hyödyntää Virtaa.  Yhtiö panosti nuoriin naislaulajiin ja uusiin tangotähtiin. Hienoa sekin, että Laila Kinnunen, Annikki tähti, Eino Grön ja Reijo Taipale saivat nostetta.

Ja Virtakin pääsi vielä Scandiassa esille.  Hänen vuoden 1963 levytykset ovat upeita tulkintoja. Tuolloin miehen puhe saattoi olla jo kähinää mutta ei sitä äänessä huomannut. Niissä voi aistia jopa henkilökohtaisen tilityksen makua.

…

ERI PUOLIA VIRRAN URASTA JA ELÄMÄSTÄ

Tuon seuraavassa esille eräitä keskeisimpiä puolia Olavi Virran urasta ja elämästä. Yritän tiivistää, jos mahdollista. Laitan asiat selvyyden vuoksi pikku otsikoiden alle.

Uran tausta

Olavin musiikilliset lahjat olivat veren perintöä. Hänen isoisänsä oli kyliä kiertävä suutari, jonka laulutaito tunnettiin. Olavin vanhemmat tajusivat poikansa musikaaliset lahjat, koska lapselle ruvettiin jo varhain antamaan pianotunteja. Se oli tuohon aikaan todella harvinainen valinta sen kaltaisessa perheessä, jossa tulot olivat vähäiset ja epävarmat.

 Nousu huipulle

Viihdemaailman huipulle Olavi pääsi sitkeällä ja määrätietoisella työllä. Oli nuoruuden aikoja, jolloin töiden vuoksi yöunet jäivät muutamaan tuntiin.  Olen samaa mieltä kuin tässä lehtijutussa Virrasta todetaan. Ei hän alkoholistina olisi voinut nousta siihen asemaan, jossa hän huippuvuosinaan oli.

Hänen ensilevytyksensä osuu vuoteen 1938. Tuolloin ei varmasti ollut helppoa nousta pinnalle. Sen verran nimekkäitä viihdemaailman hahmoja oli hänen tiellään. Hän teki kuitenkin vaikutuksen. Dallape-orkesteri oli yksi koulu. Tuleva klassisen musiikin merkkisäveltäjä Tauno Marttinen työskenteli vielä tuolloin viihdealalla. Hän oli osaltaan edistämässä Virran uraa.

Ura klassisen musiikin alalla

Vuonna 1936 Virta lähti suorittamaan asepalvelustaan Viipuriin. Sielläkin hänen laulajan taitonsa laajalti huomattiin. Pääosassa oli tietysti viihde mutta hän lauloi myös viipurilaisessa mieskuorossa ja alkoi ottaa yksityistunteja. Ura klassisen musiikin parissa alkoi kiinnostaa. Klassinen koulutus oli vielä sota-aikana vakavasti mielessä, mutta sodan jälkeisessä uudessa tilanteessa ne haaveet unohtuivat. Syyt olivat ensi sijassa taloudelliset.  Ja kaiken lisäksi hän pääsi sotaväen jälkeen vuonna Rainbow-orkesterin laulusolistiksi, mistä alkoi ammattilaisuransa viihteen parissa.

Viihdyttäjä

Olavi oli kasvanut viihdyttäjäksi. Paitsi että hän oli swing-mies, hän oli myös luontainen humoristi ja hauskanpitäjä, joka kehittyi myöhemmin vakavampaan suuntaan.  Ei hän mikään pölkky ollut, niin kuin joskus Pekka Puupää -elokuvia katsellessa luulee. Rytmi oli veressä. Se sai liikkumaan niin sielun kuin ruumiin. Laulut eivät olleet tyhjiä sanoja. Hän kehitti ääntään, otti 40-luvulla yksityistunteja. Opettajana oli oopperalaulaja Thorild Brödermann, jota hän myöhemmin piti parhaana opettajanaan (Erola, s. 65).  Hän kertoi laulaessaan aina tarinaa. Lauluissa on sisältö, sen suomalainen yleisö oppi Olavia kuunnellessaan, sitä se odotti.

Kippari-kvartetti oli tietysti huikea ryhmä. Siinä Virta sai vertaistensa joukossa esitellä omia viihdyttäjän taitojaan.  Yhteistyö kaatui ristiriitaisuuksiin ja ennen muuta Virran muihin kiireisiin.

Virralla oli rooli 17 elokuvassa. Niistä seitsemässä hän esitti vain yhden laulun.

Ääni

Hän hioi määrätietoisesti ääntään. Esittämiään lauluja hän kävi harjoitellessaan tavu tavulta lävitse. Hän ymmärsi mikrofonin käytön tärkeyden. Hän liikutti siitä sovittaen etäisyyden äänen voimakkuuteensa. Hän osasi yhdistää oikean hengittämisen sopivaan äänen voimakkuuteen (Erola, s. 74.) 50-luvun alussa Virran ääni muuttui ratkaisevasti laadultaan. Virallisesti sen sanotaan muuttuneen vuonna 1953. Itse puhuisin vain 50-luvun alkuvuosista, sillä jo vuoden 1951 eräissä levytyksissä on kuultavissa uudenlaista Virtaa. 

Esimerkiksi äänen laadun muutoksesta sopii  kappale Öiset kitarat. Vuoden 1947 versiossa (nimeltään Yön kitarat)  Virta esittää loppunousunsa ohuessa falsetissa. Paremmin tunnetussa vuoden 1956 versiossa loppu huipentuu virtamaisella voimakkaalla rintaäänellä. Punatukkaiselle tytölle on toinen kuvaava esimerkki.

Levytyksiä

Levytyksiä on huikea määrä. 60-luvulla suosion hiipuessa ja kunnon heiketessä niiden määrä väheni. Tapana oli, että levy-yhtiöitä vaihdettiin tiuhaan, mistä osin johtuu, että eräitä hänen laulujaan hän levytti useamman kerran. Sodan jälkeen levy-yhtiöiden kanssa tehtiin yksittäisiä sopimuksia muutamasta laulusta.

Kaiken moninaisuuden keskellä huomionarvoista on yhteistyö Harmony sisters -lauluyhtyeen kanssa. Musiikki oli sopusointuista ja laulu soivaa. Siitä esimerkkeinä olkoot Syysunelmia ja Sinitaivas.

Olavi Virran uraan sisältyy paradoksi. Yhtäältä häntä yhtäältä pidetään suomalaisuuden tulkkina - suomalaisen tangon mestarina, tanssilavojen kuninkaana. Toisaalta suurin osa hänen tuotannostaan on ulkolaista alkuperää. Hän esittää ne suomeksi ja tulkita ne omalla tavallaan, liikoja jäljittelemättä. Suuri kiitos tästä kuuluu myös Reino Helismaan kaltaisille sanoittajille sekä monille taitaville sovittajille, esimerkkinä Toivo Kärki. Koemme siksi laulut omaksemme. Kaikkinensa suomalainen tango- ja tanssikulttuuri sai kehitykseensä Virrasta voimaa.

Perhe, koti

Perhe merkitsi Olaville paljon. Hänen oma perheensä oli hajonnut osin siitä syystä, että isä sai sisällissodan jälkimainingeista traumoja ja vajosi juoppohulluuteen.  En tiedä, oliko sillä merkitystä. Mutta perheidylliä hän kaipasi. Siitä on osoituksena myös Olavin lempiharrastus – ruoanlaitto. Ja myös muutamat harvat kuvat perheen yhteisistä onnellisilta vaikuttavista hetkistä kertovat omaa kieltään. Ei niitä väkisin luotu. Traagista oli se, että hän ei kyennyt huolehtimaan perheestään eikä elää tuota idylliään. Suhde vaimoon ja lapsiin jäi etäiseksi. Vauhdin kiihtyessä ei hän perhettään paljon nähnyt.

Virralla näytti olevan kiihkeä halu luoda perhe. Se oli kuitenkin vain yksi osa ”elämän käsikirjoitusta”. Muuhunkin oli ehdittävä.

Olavi Virran myönteisistä perhearvoista kertonee sekin, että laulu Sonny Boy oli hänelle itselleen läheinen laulu. Kenties omiin lapsiin liittyvät tunteet saivat purkautumistiensä sitä laulaessaan. Perheeseen ja lapsiin oli vauhdikkaan elämän myötä kehittynyt virtuaalisuhde.

Auto

Lauluissaan hän oli suomalaisempi kuin ehkä kukaan. Autoillaan hän eli amerikkalaista unelmaa. Autojen maailmaan liittyy vauhdin ihailu. Hän ajoi aina kovaa, vaikkei ollut kiire. Vaimo on jossain yhteydessä tehnyt havaintoja miehestään, kun tämä oli kokeilemassa moottorivenettä. Hän totesi miehensä vauhdin kaipuun ja se heijastui kaikessa tämän elämän vaiheissa. Muistaakseni Eino Grön on verrannut Virtaa diesel-autoon. Moottori kyllä kesti ja kesti raskaankin käytön mutta sitten se hajosi kerralla. 

Liikemiehenä, johtajana

Virran bisnekset menivät lopulta pieleen. Häntä läheltä seurannut Ossi Runne on todennut tähän liittyen olennaisen seikan. Vaikeudet johtuivat hänen mukaansa Virran kyvyttömyydestä asioiden pitkäjänteiseen hoitoon.

Kirjapainotoiminta olisi kyllä kannattanut. Mutta eihän siitä mitään tullut, kun otettiin liikaa tilauksia eikä kyetty niitä hoitamaan. Asiakkaat hävisivät.

Naiset

Ensimmäisen ihailijakirjeen hän taisi saada jo 30-luvun lopulla. Jo ensimmäisessä elokuvassaan hänen on todettu katsoneen kameraan niin polttavasti, että on saanut monen sydämen sykkimään. Sitten uran edetessä ja maineen kasvaessa naisia riitti varmasti enemmän kuin tarpeeksi. Eikä siinä tainnut oma perhekään olla esteenä.

Viimeinen naissuhde oli kuitenkin kaikkein tärkein. Hän oli Hulda Simula, Olavia 20 vuotta vanhempi. Hän huolehti äidillisesti miehestä Tampereen Pispalassa tilanteessa, jossa tämä olisi muuten joutunut täysin hunningolle. Siihen miksi hän otti Olaviin yhteyttä, on vain yksi syy. Hän oli rakastunut Olavi Virran musiikkiin, nähnyt ja kuullut hänen laulavan. Hän oli jo saattanut kaksi miestään hautaan ja päätti ottaa Olavin suojelukseensa. Pidän sitä jalona tekona.

 

Hulda Simula

Alkoholi

Hän kesti viinaa, ei humaltunut. Hän oli elämäntiensä valinnut. Hän poltti kynttilää molemmista päistään. Se oli tietoinen valinta. Olisikohan lapsuuden kokemukset sisällissodasta ja nuoruuden sotakokemukset vaikuttaneet mentaliteettiin. Hän koki elämän raadollisuuden ja riskit niin käsin kosketeltavan läheltä. Jokin sisäinen pakko pani hänet ajamaan koko ajan täysillä. Eikä sairastuminen ja kuoleman läheisyyskään vauhtia hidastanut.

Hän siirtyi uransa loppuvaiheessa valkoviiniin. Vielä 50-luvulla huippuvuosinaan hän oli viinin lipittäjiä halveksinut ja nostanut pöytään Johnny Walkeria. Vuonna 1963 alkoholismi oli pahassa vaiheessa. Siitä voi lukea Legenda jo eläessään -kirjasta, sivu 179. Se huipentui siihen, että kylpyamme täytettiin kiljulla. Kalliista juomista oltiin palattu vanhaan perinteeseen. Viinalakkoja kyllä tehtiin. Kuinka monta? Sitä en ole lukenut mistään.

Vuonna 1963 Virta joutui rattijuoppouden vuoksi vankilaan. Eikä hän malttanut sinäkään aikana pysyä erossa levytysstudiosta. Hän rikkoi tahallaan silmälasinsa, että pääsi pyykkiauton mukana käväisemään levyttämässä. Usein levytys onnistui parilla otoksella, eikä nytkään mennyt kuin varttitunti. Nin tuli levytettyä kaksi tangoa: Kun ilta ehtii ja Annabella.  

Muistot

Muistot Olavi Virrasta elävän edelleen. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat nähneet hänen elävänä ja kuulleet häntä tanssilavoilla. Toki kuorrutusta on tainnut tulla vuosien myötä, mutta edelleen he kertovat muistoistaan silmät hehkuen. Jotain todellistakin niiden takana täytyy olla. Eräällä on muistissa aivan erityinen lauluesitys. Ne muistot eivät unohdu!

OMAA MUSIIKKILISTAANI

Tähän olen poiminut Virran kappaleista erinäisin kriteerein mieleen jääneitä. En laita niitä paremmuus- tai huonousjärjestykseen.  Näihin vain päädyin hetken punnittuani. On voinut jokin erityinen helmi unohtua. Yritän laittaa jokaiseen listaan kolme laulua.

Inhokkejani:

Varsinaisia floppeja tai inhokkeja ei Virran tuotannossa ole. Aina hän pystyy äänellään jollain lailla lumoamaan. Joskus vain on levytyksessä hätiköity tai  sovituksen kanssa ei kaikki synkkaa tai sitten vain en pidä kappaleesta.

Vähiten pidän eräistä vuonna 1957 ja 1958 levytetyistä kansainvälisistä elokuvasävelmistä. Niiden teossa on kiirehditty, janottu liikaa markkinoiden rahavirtoja. Kun olen päättänyt valita kolme, niin ne ovat seuraavat:

-          Kwai-joen silta, 1958;

-          Johnny ratsastaa kotiin, 1957;

-          Lännen tyttö, 1957.

Muutama muukin erikoisuus on noilta vuosilta peräisin, mm. Arne Bendiksenin sävellys Cowboy. Siinä kuitenkin kävi niin, että aluksi tyrmistyin, mutta uudelleen kuunnellessani aloin siitä pitää.

Haluan kuitenkin mainita myös muita kuin elokuvasävelmiä:

-          Lazzarella, 1958 (säv. Domenico Modugno). Laila Kinnunen oli sen jo levyttänyt edellisenä vuonna. En ymmärrä, miksi Virran piti sählätä sama kappale.

-          Suudelmatango, 1957 (säv. Jose Belmonte). Mielestäni tulkinnassa on hätiköity. Panin merkille, että samoihin aikoihin Virta on levyttänyt useita todellisia helmiä. Niiden rinnalla tässä flopataan.

-          Miksi jätit minut, 1954 (säv. Olavi Virta). Halusin lisätä tähän ”inhokkilistaan” myös suomalaista tuotantoa ja valitsin Virran oman sävellyksen. Tulkinta on taattua Virtaa mutta sävellys on pikainen tekele.

-          Taivaan sinessä (Volare), 1958 (säv. Domenico Modugno). Tämä on monen muunkin levyttämä San Remon iskelmäfestivaalin voittajakappale vuodelta 1958 ja euroviisuihinkin se on osallistunut. Virran versio on vaisu.

Suosikkejani, kansainväliset sävelmät:

Huomasin oikeastaan vasta nyt, kuinka suuri enemmistö Virran levytyksistä on kansainvälisiä käännösiskelmiä. Valitsin tiukan seulonnan jälkeen kolme suosikkiani.

-          Romanesca, 1956 (säv. Jacob Gade). Tässä kappaleessa virran tarinankerronta on vaikuttavimmillaan.

-          Tango Poesie, 1956 (säv. Josef Rixner). Tämä on herkempää Olavia. Sen pariin palaan usein topi Sorsakosken versio on tämän rinnalla kehno.

-          Angelique, 1961 (säv. A. Rasmussen). Tämä oli aikoinaan Tanskan euroviisukappale, esittäjänä italialainen. Tunnustan, että Angelique on niitä kappaleita, joiden myötä muutama vuosi sitten varsinaisesti ihastuin Virtaan.

En malta olla vielä mainitsematta mielestäni ihaninta Virran valssia. Se on Kaunein iltamme. Ilmestymisvuosi on 1957 ja säveltäjä Juvenito Rosas.

Suosikkejani, Olavi virran sävellykset:

Suomalaisista sävellyksistä listaan tuli aluksi lähes pelkästään Olavi Virran sävellyksiä.  Päätin sitten laittaa ne omaan ryhmäänsä. Näistä seuraavista huokuu Virran elämän tuska:

-          Yö kerran unhoa annoit, 1948 ja 1963 (säv. ja sanat Olavi Virta).

-          Sä et kyyneltä nää, 1949 ja 1963 (säv. ja sanat Olavi Virta).

-          Punatukkaiselle tytölleni, 1952 ja 1963 (säv. ja sanat Olavi Virta).

Koskettavia ovat myös vuoden 1963 versiot tangoista Menneitä muistellessa ja Syysillan muistoja. Molemmat ovat Virran omia sävellyksiä.

Suosikkejani, muut suomalaiset sävellykset:

Nuo kolme Virran sävellystä ovat suomalaisista suosikkejani. Toki Virta levytti paljon muidenkin tuotantoa. Hän levytti mm. Kaarlo Valkaman tangon Valkovuokot kaikkiaan kolme kertaa, laulu on upea mutta Virran tulkinta ei minusta yllä aivan huipulle. Tähän listaan valitsin kaksi loistavaa kappaletta, toinen on foxtrot, toinen valssi:

-          Soittoniekka, 1948 (säv. Erkki Rahkola);

-          Rakkauden muisto, 1957 (säv. Vilho Korpela).

Muiden tulkinta Olavi Virran laulusta

Virran sävellyksiä ovat myös muut laulajat tulkinneet. Tähän listaan valitsin vain yhden. Toki esimerkiksi laulusta Punatukkaiselle tytölleni on mm. Sakari Kuosmanen tehnyt oman herkän versionsa.  Se kuitenkin jää lopulta melko veltoksi virran voimallisen vuoden 1963 version rinnalla. Sen sijaan Kari Piironen on tehnyt aivan loistavan version Virran säveltämästä ja sanoittamasta vuonna 1953 levyttämästä tangosta Tuulikannel.  Sanoitus siinä hieman ontuu eikä Virta onnistu tulkinnassaan. Mielestäni Piironen on kiertänyt karikot ja tulkinta tuosta syksyisen melankolisesta laulusta on koskettava. Se on julkaistu käsittääkseni vuonna 2001.

Erikoisuuksia:

Tähän listaan valitsin muita kuin tavanomaisia iskelmiä.

-          Ole armollinen, 1945 ja 1954 (säv. Nikolai Bakaleinikov). Kyseessä on vanha venäläinen romanssi Пожалей, johon suomenkieliset sanat on laatinut Wäinö Sola.

-          Close your eyes, 1944 (säv. Petkere). Loistava näyte Virran englanninkielisestä tuotannosta hänen uransa varhaisvuosilta. Kappale on levytetty Tukholmassa sota-aikana. Tuohon aikaan ei ollut soveliasta käyttää lauluissa englantia, mistä Virta ja muut äänitykseen osallistuneet saivat tiukkaa kritiikkiä.

-          Mustalaisruhtinatar, 1957. Kyseessä on operettisävelmistä koostuva valssisikermä.

Viimeisin yllätys:

Uusin positiivinen tuttavuus on laulu Janne parka vuodelta 1957, säveltänyt Marguerite Monnot.  Se on Saukin sanoittama ja Kaarlo Valkaman sovittama varsin rakkaasti etenevä foxtrot. Se osui kohdalleni vasta muutama päivä sitten. Saa nähdä, kestääkö laulu useampia kuuntelukertoja.

Paljon on moitittu ja väheksytty Virran Suuri sävelparaati -elokuvassa esittämää Lannevannelaulua (1958), samoin samankaltaista ilottelua Hula Hula Hoop (1958).  Minusta ne ovat ihan tyylikkäästi esitettyjä vaikka laulut sinällään ovat pelkkiä mitättömiä ralleja.  Viimeksi mainittu on Toivo Kärjen sävellys, Lannevannelaulu on peräisin ulkomailta.

LOPUKSI

Virran elämään tutustuessa minulle mielenkiintoiseksi on tullut myös Virran elämä aikakausi. Samalla voi tutustua aivan uudesta näkökulmasta Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniin. Eikä rajoituta vain Suomeen. Samalla avautuu maailmanlaajuisesti viihdemaailman raadollisuus. Onhan maailma täynnä noita Virran rinnakkaishahmoja. Tämä olisi taas uuden jutun tai uusien juttujen aihe. En tässä yhteydessä paneudu niihin, mutta aivan joka vuosikymmenestä 70-luvulle asti tulee jotain uutta esille. Ja ehkä ne avaavat silmiä myös 70-luvulta eteenpäin. Virta kuoli halveksittuna hylkiönä. Myöhemmin historiallinen muisti alkoi herätä ja arvostusta alkoi löytyä. Joku voi sanoa, että siihen tarvitaan aikaa. Minusta tuntuu, että 70-luku oli kuitenkin omanlaisensa kausi. Tuon ajan Neuvostoliittoa on moitittu historiattomaksi. Olisikohan mitään samankaltaisuutta?

Jostain syystä Virta levytti kappaleen Ennen kuolemaa neljä kertaa, joista kaksi ensimmäistä osuivat vuosille 1944 ja 1945 ja viimeisin eli vuoden 1957 versio sai nimen Sydämeni toivomus.  Levytyksistä ensimmäiset osuivat vuosille 1944 ja 1945. Aina laulua kuunnellessa tulee mieleen, että Virta kiirehti, koska halusi saada elämäntyönsä valmiiksi. Taisi työ valmistua hieman etuajassa, mistä syystä hommaan tulikin dramaattisia lisävärinöitä.

KIRJALLISUUTTA

Olavi Virta – laulaja. toim. Timo Lindström. Warner Music Finland OY 2013. Elämäkertatekstin laatinut Peter von Bagh.

Erola Lasse. Olavi Virta ja hänen maailmansa. Jyväskylä 2005.

Peter von Bagh, Markku Koski, Pekka Aarnio. Olavi Virta – legenda jo eläessään. 6. painos WSOY 2010. Ensimmäinen painos ilmestynyt 1977.