Radiokeskustelua maahanmuutosta vuonna 2004

 

Pengoin vanhaa roinaa täynnä olevaa kaappia ja käteeni osui vanhoja C-kasetteja.  Muutamaan kasettiin olin äänittänyt radio-ohjelmia, paitsi musiikkia myös puheohjelmia. Niistä yhdessä oli syyskuun 9. päivänä 2004 aamuradiossa lähetetty keskustelu maahanmuuttajien ammatillisesta koulutuksesta.  Se oli asiallinen ohjelma, jossa asiantuntijat kertoivat maahanmuuttajien kohtaamista haasteista ja ongelmista yrittäessään saada uudessa kotimaassa ammatin. Päähuomio oli terveysalan koulutuksessa. Yleisimmät alat ovat lähihoitaja- ja sairaanhoitajakoulutus.

Ongelmat ovat tyypilliset. Ohjelmassa todetaan, että maahanmuuttajalla saattaa olla lähtömaassaan hankittu korkeamman tason koulutus, mutta Suomessa on vaikeuksia saada ammattia vastaavaa työtä. Syyksi siihen mainitaan kielitaidon ongelmat. Haastateltavien mukaan Suomessa korostetaan kovasti hyvää suomen kielen taitoa. Ohjelmassa se kuitenkin hyväksyttiin.  Yksi tärkeä seikka on ammattitutkintojen vastaavuus. Sen todentaminen voi olla hankalaa. Viime kädessä ratkaisun tekee kuitenkin työnantaja. Sillä on siis päätäntävalta.

Ongelmista huolimatta ohjelmassa oli mielestäni optimistinen henki. Maahanmuuttajien saamiseksi työelämään tehdään vilpitöntä työtä ja uskotaan sen olevan maallemme hyväksi.

En mene nyt enemmälti ohjelman sisältöön. Kommentoin erästä sivuseikkaa. Noin varttitunnin ohjelmassa en kuullut kertaakaan sanaa ”rasismi”. Yhdessä vaiheessa toimittaja toteaa, että asenteet voivat olla ”jähmettyneitä”. Sekään ei saanut kovin suurta painoarvoa.

 Oma muistikelloni alkoi raksuttaa. Minulla on noilta vuosilta työkokemusta maahanmuuttajien kanssa. Pääasiassa Suomeen tultiin Venäjältä ja muualta Euroopasta. Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta oli muutamia yksittäisiä henkilöitä. Esimerkiksi minun tuolloisessa asuinkaupungissa Somaliasta taisi olla vain yksi perhe. Kotoutuminen ja työ olivat hyvin keskeisenä pyrkimyksenä. Rasismia sanan perinteisessä merkityksessä en suoranaisesti ole havainnut mutta muistissa on tapaus erään teini-ikäisen afrikkalaisen työharjoittelusta, jossa noita ”jähmettyneitä asenteita” suomalaisten työkavereiden keskuudessa voisin todeta havainneeni. En missään nimessä pidä sitä rasismina. Kyse oli vain lähinnä samanlaisesta koppavuudesta, kun itse koin ollessani kerran opiskelijapoikana sairaalassa kesätöissä kokemattomana huoltomiehenä. Uudelta henkilöltä odotettiin samanlaista työtehtävien hallintaa ja ripeyttä, kuin vakinaisilla. Ei osattu mukautua ulkomaalaisen työharjoittelijan tilanteeseen. Uudessa tilanteessa avuttomuutta saatettiin pitää laiskuutena.

Myöskään suomen kielen hallintaan suomalaisilla duunareilla saattoi olla ylisuuria odotuksia. Kieltämättä sen kaltaiset kokemukset   nuorelle miehelle saattavat tuoda kielteisiä reaktioita tai jopa traumoja. Helppoa ei ole maahanmuuttajalla päästä mukaan suomalaiseen työyhteisöön. Siihen vaaditaan erityistä avointa luonnetta.

2010-luvulla tilanne alkoi polarisoitua. Syytökset suomalaisten rasismista saivat lisää pontta ja tuota käsitettä onkin sitten alettu venyttää laajempiin sfääreihin. Suomalaisten syyllistäminen on vain kärjistänyt asenteita. Toisaalta myös maahanmuuttajien itsetietoisuus ja oma identiteetti alkoivat jollain lailla ottaa muutosten virrassa omaa suuntaa. Tämä on ehkä epäselvästi ilmaistu. Mutta kyllä siihen kavahtaa, jos joku nimittelee sinua jollakin leimasanalla.

Palaan vielä tuonne vuoden 2004 tietämille. Oman kokemukseni mukaan tuolloin monet Suomeen 90-luvun alkupuolella muuttaneet työperäiset maahanmuuttajat, kuten ravintolayrittäjät, esittivät kritiikkiä maahanmuuttopolitiikkamme suunnasta. He tajusivat kehityksessä olevan uhkakuvia.