Riikka Purra perussuomalaisten johtoon

Käsittelen nyt pääosin Purran blogia. Viimeisimmässä, 16.8. kirjoittamassaan tekstissä, hän käsittelee Afganistanin tilannetta. Siinä sivutaan maahanmuuttoa, mikä tässäkin jutussani on pääaihe. En nyt mene kuitenkaan päivänpolttaviin kysymyksiin, vaan palaan tapahtumien ketjussa kuuden vuoden päähän. Siihen on oma syyni.

Yhtä kaikki, laitan tähänkin yhteyteen tärkeän twitter-kiteytyksen Purralta. Siitäkin käy ilmi, että vuoden 2015 tapahtumien toistumisen uhka on pinnassa:

”Kansainvälisen yhteisön kaiken humanitaarisen energian ja resurssien pitäisi keskittyä sen varmistamiseen, että Afganistanista ei lähde laajamittaisia turvapaikanhakijavirtoja Eurooppaan. Humanitaarinen maahanmuutto ei ole ratkaisu, ei nyt eikä yleisesti.”

Myös entinen puheenjohtaja on jo ehtinyt Facebook-sivullaan kommentoida kiteytetysti Afganistanin tapahtumia. Tilanne kehittyy. Minä kuitenkin muistelen vanhoja. Sitä ovat osaltaan ruokkineet myös tapahtumat Valko-Venäjän ja Liettuan rajalla.

…

Riikka Purran valintaan perussuomalaisten puheenjohtajaksi minulla on erityinen näkökulma. Sen alkuna on syksy 2015. Löysin tuolloin hänen verkkosivunsa ja bloginsa. Se oli sattuman kauppaa, ehkä hauska sukunimikin veti puoleensa. Ensimmäisessä lukemassani jutussa hän viittasi radio Deissä käytyyn keskusteluohjelmaan, jossa hän oli puhumassa maahanmuutosta somalitaustaisen Maryan Abdulkarimin kanssa. Ohjelman toimitti Kai Kortelainen. Eipä olisi voinut olla parempaa tapaa aloittaa tutustuminen. Sain kuulla hänen luonnollisen äänensä ja seurata hänen argumentointiaan elävässä keskustelussa, jossa vieraat saivat kaiken lisäksi puhua verrattain vapaasti.

Kirjoitin tuosta radio-ohjelmasta heti blogitekstin, joka löytyy täältä. Jutun otsikoksi muotoutui Onko avointen sydänten politiikka kestävä ratkaisu? Se on toimittajan Purralle keskustelun alkuvaiheessa esittämä kysymys. Olin tuolloin kirjoittanut blogiani vajaat kaksi vuotta ja tuo juttuni minulta jonkinlainen päänavaus ajankohtaisiin poliittisiin aiheisiin, vaikka olinkin kyllä ehtinyt jo harhautua Ukraina-teemaan. Juttu onkin sitten saanut kivasti käyntikertoja, taitaa edelleenkin olla kymmenen suosituimman listalla. Valitettavasti itse radio-ohjelmaa ei ole enää kuunneltavissa. Jutussani raportoin keskustelun etenemistä kuitenkin jotensakin selkeästi.

Löysin ohjelman kautta järkevästi analysoivan tutkijan, jota oli ilo kuunnella. Tunteet olivat kuitenkin kaksijakoiset, koska toinen keskustelija liikkui aivan eri sfääreissä. Se oli välillä tuskastuttavaa ohipuhumista. Kirjoitinkin tuolloin, että ”radio-ohjelma olisi oikein mojovaa materiaalia kulttuurirajat ylittävän keskustelun tutkijoille”. Itse asiassa asetelma oli selvä. Realistisen lähestymistavan rinnalla oli ”korkeaotsaisen empatian” edustaja. Tuo oli Purran itsensä käyttämä luonnehdinta.

Täytyy mennä hieman pääasiasta syrjään ja kertoa hieman Abdulkarimiin liittyen. Hänhän on ollut sittemmin Yleisradion jälkiviisaissa. Minä tosin en ole hänen vuodatustaan siellä katsellut kuin kerran-pari sattumoisin, eikä kehitystä näyttänyt tapahtuneen. Olin tosin lopettanut koko ohjelman katsomisen jo ennen kuin hän sinne ilmestyi, koska siitä oli tullut jonkinlainen poliittisesti ohjautunut höpinäpiiri. Ritva Santavuori ja Kalle Isokallio toivat jutusteluun sopivasti särmää. Kun heidät savustettiin ulos, kiinnostukseni lopahti.

Mutta mennään Purraan. Samana syksynä innostuin käymään laajemmin lävitse Purran kirjoituksia ja kirjoitin marraskuussa 2015 myös niistä kirjoituksen, joka löytyy täältä. Se oli jonkin sortin yritys luoda Purran teksteihin ja ajatteluun yleisempää katsausta.

Purra käsitteli tuolloin monenlaisia asioita, kuten liberalismia, henkilökohtaisen ja poliittisen rinnakkaiseloa, Michel Houellebecqin romaania Alistuminen. Hän asettaa vastakkain rationalistin ja moralistin. Hän käsittelee terrorismin pelkoa. Toki hän toi myös tasa-arvon kysymyksiin omia näkökulmiaan.

Liitän esimerkin siitä, kuinka Purra pöllyyttää liberalismia osoittaen samalla omalla tavallaan oman ajattelunsa kansallismielisen perustan:

Liberalismi on muumimamma, joka ottaa kaikki syleilyynsä. Se vie elämää eteenpäin omaa rataansa, sitä on mahdotonta vastustaa. Muumilaakso on onnen maa, jonne kaikki ovat tervetulleita. Täällä tahdottomat nöyryytetyt idiootit odottavat.

Ongelma on se, että kaikki meistä eivät halua mitään muumilaaksoa. Yhtä kaikki karavaani kulkee.  Liberalismi tietää, että me nujerrumme.

Liberalismi tietää, mitä on olla kunnon ihminen. Enempään se ei pysty. Se on sokeutunut uskossaan, eikä tiedä, mitä on olla ihminen.

Se uskoo integroivansa koulutuksella ja tapakasvatuksella. Jumalattomuudessaan liberalismi on tyhmä. Se ei osaa arvostaa, mitä täällä on aikaansaatu.

Purra kärjistää, mutta tuo sarkasmillaan esille hiljaisimpien syviä tuntoja.

Menen Radio Dein keskustelun tiimoille tarkemmin alempana.  Sitä ennen suunnataan huomio kohti tätä päivää.

 

Miten minun blogiseurannalle sitten kävi.  Purra kirjoitteli harvakseltaan ja lueskelin hänen tekstejään, kun kohdalle sattui. Melko pian veivät muut asiat päähuomion. Kunnes sitten 2017 Purran nimi ilmestyi yllättäen PS-puolueen yhteyteen. Wikipedian mukaan hän oli liittynyt puolueen palvelukseen suunnittelijaksi jo edellisenä vuonna. Vuonna 2018 hän oli Laura huhtasaaren kampanjapäällikkönä presidentinvaaleissa. Seuraavana hän nousi eduskuntaan komealla äänisaaliilla.

Olin pitänyt häntä politiikan ulkopuolisena. En itse asiassa tiennyt hänen ammatistaan. Luulin, että työskenteli tutkijana ja halusi roolinsa vuoksi olla puolueista riippumaton. Wikipedian mukaan hän näyttääkin olleen jatko-opiskelijana. Ja blogin väliaikaisen hiljenemisen syynä lienevät olleet myös perheenäidin kiireet ja huolet.

No aloin toki seurata Purran toimintaa politiikassa. Hän alkoi tulla näkyville sosiaalisessa mediassa. Arvioin mielessäni hänen esiintymisiään ja luin hänen tekstejään. Olin utelias.

Youtubesta löysin hänen omia striimauksiaan. Niistä kävi ilmi Purran vahvuudet ja heikkoudet. Sitkeästi hän loi kuultavaksemme ja nähtäväksemme poliittisia katsauksiaan. Kiinnostavaa niitä oli kuunnella, mutta joskus puhti näytti olevan poissa. Ääneen tuli ponneton ja flegmaattinen sävy, ruuti puuttui. Turhan hento ote saattoi ruokkia epäuskottavuutta. Vaikutti siltä kuin suullisen viestinnän alueella Purrasta ei olisi ollut poliittiseksi toimijaksi. Tuo käsitys häipyi oikeastaan vasta myöhemmin kevään 2019 jälkeen, kun seurasin hänen esiintymisiään eduskunnassa ja A-studion kaltaisissa ohjelmissa. Hänen argumentointikykynsä näytti pääsevän esille.

Ja ehkä tuo välillä pintaan nouseva ”hento ote” saattoikin kääntyä voitoksi. Se olikin jonkun muun mielestä aitoutta.

Vahvuudet olivat tulleet selväksi jo blogitekstien kautta ja varsinkin kommenttiosastojen keskusteluissa. Hän näytti lukevan kommentit ja hänen tarkkuutensa ilmeni siinä, että hän särähti herkästi, jos kohtasi edes pientä kritiikkiä. Hän ei siis vältellyt keskustelua ja perusteli selventäen kantansa.

Eduskuntaan noustuaan Purra kasvoi tehtävässään. Analyysi ja argumentointi oli entisestään vahvistunut. Virallisissa esiintymisissään puheeseen oli tullut voimaa ja varmuutta. Sana oli hallussa tilanteessa kuin tilanteessa. Ajoittainen väsymys on tietysti julkisessa ammatissa luonnollista.

Odotin hänestä Halla-ahon seuraajaa. Ja niinhän siinä sitten kävi.  Hän oli ehdokkaista ylivoimaisin.

On kuitenkin tehtävä selkeä ero hänen ja Halla-ahon välillä. Entisellä puheenjohtajalla oli humanistinen koulutus, sivistystaso on laajempi. Kyllä se näkyy, kun seuraa erinäisiä keskusteluohjelmia. Lisäksi hän on oiva sanankäyttäjä, joka osaa lyhyellä kommentilla ”jauhottaa” vastustajansa. Poliittisen puolueen puheenjohtajaksi tarvitaan toki muitakin avuja. Ehkä Purra on siihen tehtävään sopivampi. Mene ja tiedä, mielikuvat ratkaisevat. Uskon joka tapauksessa, ettei hän erehdy mukautumaan edeltäjänsä saappaan jälkiin.  

…

Nyt palataan aikoihin, jolloin radio Dein ohjelma tuli eetteriin. Ja oikeastaan koukataan välillä myös 1990-luvun alkuvuosina. Kirjoitan muistini pohjalta, yksityiskohdissa voi olla puutteita tai pikkuvirheitäkin.

Vuonna 2015 alkoi siirtolaisvirta Eurooppaan.  Sinällään sitä on nyt tärkeä muistella, koska ajankohtainen Afganistanin kriisi voi synnyttää vähintään samanlaisen ihmisvirran myös alkavana syksynä. On arvioitu, että se tässä olisi jopa tavoitteena.

Olin seurannut kauhuissani, kun yli 30 000 lähi-itäläistä marssi vapaasti Haaparannasta (ja muualtakin ) Suomeen. Ruotsi auttoi näitä siirtymään rajalle, järjestäen kuljetuksia. Suomi ei tehnyt mitään. Oli katastrofin aineksia. Varusmiehiä vietiin lukemani mukaan rajalle auttamaan matkalaukkujen kannossa. Suomalaisia mielenosoittajia syyllistettiin. Toimittajakunta loi omaa agendajournalisminsa mukaista narratiivia.

Pääministeri Sipilältä tuli avuttomia ulostuloja, joista en nyt tämän enempää. Kokoomuslainen sisäministeri piti rasistisena epäillä turvapaikanhakijoiden motiivia.

PS-puolue oli tuolloin hallituksessa, sisäministeriö oli Kokoomuksen hallussa. Puolue oli hiljaa. Julkisuuteen tuli joitain yksittäisiä lausumia, joissa vaadittiin hallitusohjelman toteuttamista. Hallitusohjelmaa oli ollut maahanmuuton osalta ollut mm. Halla-aho valmistelemassa. Nurina jäi taustalle.

Nuo ajat ovat jättäneet jälkensä myös nykypäivän poliittiseen keskusteluun. Siihen demarit vetoavat edelleen, kun haluavat halventaa perussuomalaisia. Toki myös yksi tukipakettiratkaisu on jättänyt särön.

Onneksi virta loppui lähes tyystin.

Mielestäni naurettavuuden huippu oli se, kun Venäjän puolelta pääsi rajan yli korkeintaan pari tuhatta henkeä, en muista nyt tarkkaa lukua. Pienen yhteydenoton jälkeen valvonta tiivistyi eikä sieltä enää päästetty ketään ilman papereita. Naurettavaa tässä oli se, että mm. Soini halusi tästä ottaa hattuunsa sulkia.

 

Löysin Venäjän mediasta uutisen, jota minulla ei ole enää käsissäni enkä pysty sitä löytämään netistä. Tein kuitenkin siitä suomenkielisen tiivistelmän, joka on edelleen tallella. Sen yhteydessä on päiväys 9.syyskuuta 2015. Juttu koski Venäjän ja Norjan rajan tapahtumia:

”Nikkeli (Nikel) on taajama Petsamossa, asukkaita noin 13 000. Suomeen kuuluessaan nimi oli Kolosjoki.  Norjan rajalle on matkaa noin 7 km. Siellä ovat parin viime viikon aikana polkupyörät menneet todella hyvin kaupaksi, rikkinäisetkin kelpaavat. Kauppias kertoo tilanneensa lisää.

Matkaajat ovat saapuneet turistiviisumilla Beirutista lentoteitse Moskovaan ja sieltä kuka mitenkin Murmanskiin. Ja Murmanskista matka jatkuu taksilla Nikkeliin. Jutun mukaan se on noin kolmen tunnin matka (wikipedian mukaan 120 km). Matka jatkuu Norjan raja-asemalle Storskogiin pyörällä, koska jalkaisin ei rajaa saa ylittää.

Venäjän rajavartiosto ei tämänhetkisen kriisin vuoksi vaadi ulkomaalaisilta matkailijoilta Shengen-viisumeita, venäläisiä tämä vapaus ei koske.

Matkailijat ilmoittavat heti rajalla hakevansa poliittista turvapaikkaa. Heidät kuljetetaan lentokoneella Osloon.”

 

Asia oli minulle tärkeä, oli ollut jo 1990-luvulla. On muistossa eräs tapaus. Se oli varmaankin aivan vuosikymmenen alkupuolelta. Venäjä oli kaaoksessa. Teini-ikäinen sukulaispoikani toisteli oppimaansa ja sylki suustaan jonkinmoista Venäjän vastaista höpinää, naureskellen sille, kuinka maa oli sortumassa, toivoen samalla kai koko maan romahtamista. Totesin pojalle lyhykäisesti jotain siihen tyyliin, kuinka Suomelle on erittäin tärkeää, että Venäjä on vahva ja että rajavalvonta toimii vakaasti. Jos maa menettää voimansa eikä pysty huolehtimaan sisäiestä turvallisuudestaan, niin rajakin alkaa vuotaa. Silloin me Suomessa olemme todella katastrofin partaalla. Silloin Suomeen virtaa pakolaisia ja muita maahanmuuttajia todella paljon, toistin vielä saman painottaen sanaa ”TODELLA”. Sitä määrää ei olisi pystytty laskemaan muutamassa kymmenessä tuhannessa. Heitä tulisi omasta maasta ja Aasian puolelta naapurimaista, entisistä neuvostotasavalloista.

Onneksi se raja on pitänyt ja pitää edelleen. Valko-Venäjän ja Liettuan rajan viime aikaiset tapahtumat ja selkkaukset kertovat kuitenkin osaltaan, että uhka on olemassa. EU on osoittanut kyvyttömyytensä jo Välimerellä ja Kreikan rajaselkkauksissa. Siksi kansallisvaltioiden ei pidä tuudittautua mihinkään globaaliin hurmaan. On huomattava, että niin ikään Afrikan väestönkasvu on vuosien kuluessa räjähtämässä käsiimme.

En vielä tuolloin 1990-luvulla aavistanut, että se ongelmarajamme onkin lännen puolella. Suomen EU-jäsenyys oli vielä edessäpäin. Sen uskottiin mahdollistavan liberalistisen unelmatodellisuutemme, yhdistävän kansakuntia. Ja harva aavisti, mitä se tuo vuosien myötä mukanaan. Minä vastustin EU:ta alusta lähtien mutta Riikka Purra taisi Wikipedian mukaan äänestäneensä tuolloin vihreitä ja sen mukaisesti kai on ollut tiukasti EU-myönteinen. Itse asiassa eihän hän ollut 90-luvun alkupuolella vielä edes äänioikeutettu.

No tuolloin vielä yritettiin vakuuttaa, että EU on ensisijaisesti vapaakauppaliitto. Sillä se saatiin myytyä kansalaisten mieliin. Sittemmin EU:n suunta alkoi kehittyä tähän globaaliin suuntaan, jossa paisuva byrokratia vie lävitse agendaansa EU:n sääntöjä ja perussopimuksiaan rikkoen. 

…

Syksyllä 2015 olin itse maahanmuuttokriittinen tolkun ihminen. Kun vastaani tuli tuo Riikka Purran blogi ja radiokeskustelu, kuuntelin sen todella tarkasti ja innostuneena.  Oman tekstini loin nopeasti, lähes hurmiossa. Poimin sieltä tähän juttuni loppuun muutamia kohtia.

Juttuni otsikossa on alun perin toimittaja Kortelaisen käyttämä ilmaus ”avointen sydänten politiikka”. Purra toteaa, että avoimin sydämin toimitaan henkilökohtaisissa ihmissuhteissa, valtion tasolle se ei sovi. On tehtävä ero kansallisten ja henkilökohtaisten intressien välillä. Tämän päälle Purra nostaa esille nykyisin jo tutuiksi käyneitä seikkoja. Siinä Eurooppaan ja Suomeenkin tulevien ihmisvirrassa harva kuitenkin täyttää pakolaismääritteen mukaiset kriteerit.  Syyrian konfliktista tuli tekosyy lähteä liikkeelle. Suomen kaltaisella maalla oli houkuttelevia vetovoimatekijöitä.

Miten kulttuuriset ongelmat kärjistyvät maahanmuuttovirtojen mukana?  Vastauksessaan Purra viittaa mm. siihen, että kansalaisten verotaakka kasvaa. Hyvinvointiyhteiskunnan verorahoja siirretään köyhemmälle väestönosalle. ”Keskiluokka alkaa vähitellen huomata, että se ei hyödykään maksetuista veroista.”

Tässä yhteydessä Purra viittaa myös siihen, josta olen itse lukenut Roger Scrutonin kirjasesta Kansakuntaa tarvitaan (2020) ja käsitellyt sitä omassa blogissani täällä. Kansalaisyhteiskunnassa/kansallisvaltiossa on keskeisenä piirteenä yhteisyyden tunne. Kansalaiset tuntevat luonnostaan solidaarisuutta toisiaan kohtaan ja ovat valmiita maksamaan myös veroja toisten hyvinvoinnin eteen, koska toisaalta se on turvana myös heille itselleen, jos heille tulee elämässään taloudellisia ja esimerkiksi terveyteen liittyviä vaikeuksia. Siis vaikka yksittäinen kansalainen ei välttämättä jaakaan toisen kansalaisen kanssa samoja mielipiteitä, hän suostuu, että hänen verorahojaan voidaan käyttää heidän hyväkseen. ”Mutta kun yhteiskunnasta tulee rajaton, niin se vaikuttaa näihin asetelmiin.”

Näkökulma, jonka mukaan me voisimme avata sylimme ja ottaa kaikki ihmiset tänne elämään, on uskomattoman utopistinen. […] Me elämme valtiossa, jonka pitää päättää, ketä tänne tulee, miksi, millä ehdoilla, miten heitä pyritään tänne integroimaan ja mitä se kaikki maksaa.

Vahva valtio on etumme. Maailmassa on riittävästi huonoja esimerkkejä heikoista valtioista.

Suuret maailman ongelmat liittyvät mm. siihen, että valtio ei ole vahva, se on konfliktissa tai että sitä ei ole olemassa. Yksittäisten ihmisten auttamishalua hän pitää keskustelussa tärkeänä ja hyvänä, mutta ” sillä ei kuitenkaan ratkaista valtion turvapaikkaongelmia, eikä varsinkaan Euroopan ja globaalin tason ongelmia”.

Purran mukaan empatiasta kyse on silloin, kun vie vaatepaketin vastaanottokeskukseen. Talous tulee mukaan, kun valtio tekee omia ratkaisujaan. Tällöin on kyse politiikasta ja muista strategisista valinnoista, joissa empatia, solidaarisuus ja moraali ovat vain pieni osa.

Purra esittää keskustelussa Suomen strategiaksi turvapaikkapolitiikkaan kolme vaihtoehtoa. Lopullinen ratkaisu voisi olla hänen mukaansa niiden yhdistelmä. Tuota kantaa hän ei varmaan enää jaa, sillä hän katsoo, että humanitaarinen maahanmuutto on lopetettava kokonaan.  Ensimmäinen tarkoittaa, että autetaan köyhimpiä lähialueilla, toinen on valtion hyötynäkökulma. Kolmanteen vaihtoehtoon - jolla tarkoitetaan turvapaikanhakua maan rajalla – hän suhtautuu kielteisesti, koska silloin tänne tulevat vain varakkaimmat ja vahvimmat. Todelliset hätää kärsivät jäävät turvaa paitsi.

Toimittajalla on hyvä kysymys siitä, onko tämä nykyinen tilanne ”Troijan hevonen pyhälle sodalle”. Purra vastaa muistaakseni epäröiden: ”Se ei ole mahdollista, kunnes se on mahdollista.  Eli kun se kerran tapahtuu, niin se onkin mahdollista.”

Purra näkee riskit kuitenkin ihan muualla. Hän viittaa Ruotsin esimerkkiin.

”Konfliktialueella on paljon useampia ryhmittymiä eli klaaneja, joukkoja ja uskontoja, jotka taistelevat keskenään, ja näitä samoja ihmisiä tuodaan tänne. Mihin ne ristiriidat häviävät sillä matkalla?  Eivät ne mihinkään häviä. Paljon olennaisempana ongelmana näen, että täällä jo olemassa olevat ryhmät alkavat taistella.”

Nyt tiedämme, että tämä riski on nykyisin tullut yhä polttavammaksi.

Keskustelussa Maryan Abdulkarim yrittää vähätellä Ruotsin ongelmia. Hän vaatii Euroopan rajoja sepposen selälleen puhuen kolonialismista ja sen tuomasta vastuusta. Nyttemmin huomaamme, että nuo äänenpainot ovat saaneet yhä enemmän voimaa mm. valtamediassa. Siinä retoriikassa toivoisi järjen käyttöä.

Radiokeskustelua maahanmuutosta vuonna 2004

 

Pengoin vanhaa roinaa täynnä olevaa kaappia ja käteeni osui vanhoja C-kasetteja.  Muutamaan kasettiin olin äänittänyt radio-ohjelmia, paitsi musiikkia myös puheohjelmia. Niistä yhdessä oli syyskuun 9. päivänä 2004 aamuradiossa lähetetty keskustelu maahanmuuttajien ammatillisesta koulutuksesta.  Se oli asiallinen ohjelma, jossa asiantuntijat kertoivat maahanmuuttajien kohtaamista haasteista ja ongelmista yrittäessään saada uudessa kotimaassa ammatin. Päähuomio oli terveysalan koulutuksessa. Yleisimmät alat ovat lähihoitaja- ja sairaanhoitajakoulutus.

Ongelmat ovat tyypilliset. Ohjelmassa todetaan, että maahanmuuttajalla saattaa olla lähtömaassaan hankittu korkeamman tason koulutus, mutta Suomessa on vaikeuksia saada ammattia vastaavaa työtä. Syyksi siihen mainitaan kielitaidon ongelmat. Haastateltavien mukaan Suomessa korostetaan kovasti hyvää suomen kielen taitoa. Ohjelmassa se kuitenkin hyväksyttiin.  Yksi tärkeä seikka on ammattitutkintojen vastaavuus. Sen todentaminen voi olla hankalaa. Viime kädessä ratkaisun tekee kuitenkin työnantaja. Sillä on siis päätäntävalta.

Ongelmista huolimatta ohjelmassa oli mielestäni optimistinen henki. Maahanmuuttajien saamiseksi työelämään tehdään vilpitöntä työtä ja uskotaan sen olevan maallemme hyväksi.

En mene nyt enemmälti ohjelman sisältöön. Kommentoin erästä sivuseikkaa. Noin varttitunnin ohjelmassa en kuullut kertaakaan sanaa ”rasismi”. Yhdessä vaiheessa toimittaja toteaa, että asenteet voivat olla ”jähmettyneitä”. Sekään ei saanut kovin suurta painoarvoa.

 Oma muistikelloni alkoi raksuttaa. Minulla on noilta vuosilta työkokemusta maahanmuuttajien kanssa. Pääasiassa Suomeen tultiin Venäjältä ja muualta Euroopasta. Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta oli muutamia yksittäisiä henkilöitä. Esimerkiksi minun tuolloisessa asuinkaupungissa Somaliasta taisi olla vain yksi perhe. Kotoutuminen ja työ olivat hyvin keskeisenä pyrkimyksenä. Rasismia sanan perinteisessä merkityksessä en suoranaisesti ole havainnut mutta muistissa on tapaus erään teini-ikäisen afrikkalaisen työharjoittelusta, jossa noita ”jähmettyneitä asenteita” suomalaisten työkavereiden keskuudessa voisin todeta havainneeni. En missään nimessä pidä sitä rasismina. Kyse oli vain lähinnä samanlaisesta koppavuudesta, kun itse koin ollessani kerran opiskelijapoikana sairaalassa kesätöissä kokemattomana huoltomiehenä. Uudelta henkilöltä odotettiin samanlaista työtehtävien hallintaa ja ripeyttä, kuin vakinaisilla. Ei osattu mukautua ulkomaalaisen työharjoittelijan tilanteeseen. Uudessa tilanteessa avuttomuutta saatettiin pitää laiskuutena.

Myöskään suomen kielen hallintaan suomalaisilla duunareilla saattoi olla ylisuuria odotuksia. Kieltämättä sen kaltaiset kokemukset   nuorelle miehelle saattavat tuoda kielteisiä reaktioita tai jopa traumoja. Helppoa ei ole maahanmuuttajalla päästä mukaan suomalaiseen työyhteisöön. Siihen vaaditaan erityistä avointa luonnetta.

2010-luvulla tilanne alkoi polarisoitua. Syytökset suomalaisten rasismista saivat lisää pontta ja tuota käsitettä onkin sitten alettu venyttää laajempiin sfääreihin. Suomalaisten syyllistäminen on vain kärjistänyt asenteita. Toisaalta myös maahanmuuttajien itsetietoisuus ja oma identiteetti alkoivat jollain lailla ottaa muutosten virrassa omaa suuntaa. Tämä on ehkä epäselvästi ilmaistu. Mutta kyllä siihen kavahtaa, jos joku nimittelee sinua jollakin leimasanalla.

Palaan vielä tuonne vuoden 2004 tietämille. Oman kokemukseni mukaan tuolloin monet Suomeen 90-luvun alkupuolella muuttaneet työperäiset maahanmuuttajat, kuten ravintolayrittäjät, esittivät kritiikkiä maahanmuuttopolitiikkamme suunnasta. He tajusivat kehityksessä olevan uhkakuvia.

Unohtamisen taito (Alice Zeniterin romaani)

Alice Zeniter

Käsittelen vaihteeksi tänä vuonna Suomessa julkaistua romaania. Alkukielinen teos L’art de pertre on ilmestynyt Pariisissa vuonna 2017. Otavan julkaiseman laitoksen on suomentanut Taina Helkamo. Ranskassa teos on ollut ainakin jonkinlainen menestys.

On kai kerrottava, miten olen tällaisen teoksen löytänyt. En ole kovin aktiivinen kaunokirjallisuuden lukija, enkä seuraa erityisemmin nykykirjallisuutta. Kirja osui silmiini poiketessani Helsingin Akateemisessa. Se oli nimenomaan otsikon ansiota. Kävi ilmi, että teos käsittelee ajankohtaista aihetta - maahanmuuttajan kotoutumista. Lisäksi siinä etsitään omia juuria, ollaan perinteiden ristipaineessa. Ja kyse on Ranskan nykykirjallisuudesta, joka on herättänyt kirjailijan kotimaassa kiinnostusta. Ajattelin, että tuon kirjan myötä tutustun myös Ranskaan. Ja samaan kokonaisuuteen liittyy toinenkin minulle vieras aihe: Algerian historia ja sen itsenäistymisprosessi. Lisäksi tekijä on nuorehko nainen.  Siitä muodostui tutustumisen arvoinen yhtälö. En sitä kuitenkaan heti ostanut.  Menin kirjastoon ja kaikki kävi helposti, kun siitä ei ollut varauksia.

Ennen lukemista teoksen otsikko herätti minussa tiettyjä ajatuksia, jotka ovat hyvin kaukana Zeniterin romaanin maailmasta ja kertomisen tyylistä. Mieleeni nimittäin nousivat neuvostoliittolaisen kirjailijan Juri Trifonovin (1925-1980) teokset. Suomennetusta tuotannosta tärkein on ilman muuta 1970-luvulla julkaistu Talo rantakadulla.

Trifonov on käsitellyt historiallista muistia, joka on totalitarismin oloissa ihmisiltä kadonnut. On asioita, joista ei puhuta eikä niistä sovi puhua. Tuolloin ne vain ”unohtuvat”. Tajunnassa tilan saavat arkisemmat asiat. Menneisyyttä käsiteltäessä alkaa virallinen tulkinta dominoida ja puuduttaa ihmisten mieliä.

Trifonovin aikana kirjallisuudella ja muullakin korkeammalla kulttuurilla oli aivan erityinen tehtävänä. Kirjallisuuteen saattoi kätkeytyä myös piiloteltua näkemystä, mistä ei julkisesti voinut puhua ja mikä piti osata kätkeä myös sensorin ulottumattomiin. Se antoi kirjallisuudelle erityistä kiehtovuutta.

Trifonovin tuotantoa on kutsuttu kaupunkilaisromaaneiksi, joissa käsitellään ihmisen arkikäyttäytymistä. Elämän arjesta on selviydyttävä, pärjäämisen ja menestyksen tarve saa unohtamaan menneisyyden. Trifonov tuo aikansa karuun todellisuuteen henkilöitä, joiden kautta tuo unohdettu menneisyys herää eloon. Hän ei voinut Neuvostoliiton sensuurin oloissa sanoa asioita suoraan. Mutta kaunokirjallisuus antoi mahdollisuuden tuoda asioita esille pieninä, lähes huomaamattomina siruina. Ne olivat kipinöitä, jotka saattoivat aikanaan sytyttää tajunnan.

Trifonov liikkuu psykologisella tasolla. Historiallinen muisti nousee esiin henkilöiden mielen sopukoista. Se seuraa lukijaa punaisena lankana saaden kosketuksen lukijaan, myös hänen alitajuntaansa.  

Tämä nyt käsiteltävä Alice Zeniterin romaania ei kai kannattaisi Trifonoviin verrata. Zeniter liikkuu aivan eri ajassa ja erilaisessa perinteessä. Romaanissa on eri sukupolven edustajia ja ajattelutavat vaihtelevat sen mukaisesti. Keskeisin henkilö Naïma on nuori nainen, joka alkaa matkallaan Algeriaan kiinnostua isänsä Hamidin suvusta. Siitä syntyy hänen oman identiteettinsä kannalta tärkeä matka. Trifonovin romaaneissa tarvitaan myös joku, joka alkaa avata menneisyyden varjoja unohduksen takaa.  Ylipäänsä Trifonov on pessimistisempi nuoren sukupolven suhteen. Se tuntuu olevan kiinnostunut vain elintason pintakuorrutuksesta. Uusi sukupolvi on hänen teoksissaan menettänyt juurensa. Se elää kuin tyhjän päällä. Neuvostoyhteiskunta oli aikanaan omanlaisensa monikulttuurinen luomus, eri kansallisuuksia sekoittanut soppa. Siinä keitoksessa ei ollut tilaa juurille. Ehkä meidän aikamme ihmiset elävät monella tapaa samanlaisessa pintakulttuurissa mutta aikakausiemme välillä on kuitenkin selvä kuilu.

Yhtä kaikki, Zeniterin Naïma haluaa päästä selvyyteen omista taustoistaan. Siihen häneltä löytyy tahdon voimaa.

Unohtamisen taito kuvaa pääosin kolmen eri sukupolven elämää. Naïman isä Hamid on syntynyt Algeriassa ja hän pakenee perheensä mukana pienenä poikana Algeriasta Ranskaan. Minulle itselleni Hamid on romaanin ehdottomasti mielenkiintoisin henkilö.  Hänen isänsä Ali on algerialainen mutta hän edustaa vähemmistöä, jonka piirissä suhtauduttiin maassa Ranskan siirtomaavaltaan muista positiivisemmin.

Kirjassa käsitellään Algerian itsenäisyystaistelua 50-luvulla ja 60-luvun alussa. Lukija pääsee näin tutustumaan tuolloiseen Algerian tilanteeseen. Romaani kertoo paitsi Algerian tilanteesta myös Ranskan algerialaisista. Naïma haluaa päästä selvyyteen niistä kipeistä asioista, joista hänen isänsä ei ole halunnut kertoa.

Kirjassa on kyse kansallisesta identiteetistä. Yhteiskunnallista perspektiiviä tuo Ranskan menneisyys siirtomaavaltana. Se käsittelee niitä ongelmia, joita siirtomaavallan loppuminen aiheuttaa. Näkökulma on yksilöissä. Unohtaminen ei aina onnistu. Ja sen lisäksi on vielä perinteitäkin.

Ali kuluu Algerian alkuperäiskansaan kabyyleihin. Kabyylit ovat muslimeja ja kuuluvat osana isompaan ryhmään berbereihin, joita on levittäytynyt laajemmalle Pohjois-Afrikkaan.  Ali menestyy elämässään, hänestä tulee arvostettu oliiviviljelijä. Hän on taistellut II maailmansodan aikana Ranskan riveissä. Kun sitten Algeriassa alkaa taistelu itsenäisyydestä, Kansallinen vapautusrintama FLN aloittaa sodan siirtomaavaltaa vastaan. Ali valitsee kuitenkin väärän puolen ja joutuu pakenemaan Ranskaan. Alkaa kamppailu elämästä. Kotimaassaan vaurastunut Ali ei ole uudessa kotimaassaan enää mitään.

Ali kuului ns. harkeihin. Harkit olivat Ranskan armeijassa palvelleita algerialaisia ja heidän jälkeläisiään. He olivat pettureita ja kotimaassaan heillä ei ollut tulevaisuutta. FLN käytti heitä kohtaan raakaa väkivaltaa. Mutta eivät he olleet Ranskaankaan kovin tervetulleita. He joutuivat kotimaastaan paettuaan Ranskassa piikkilanka-aitojen ympäröimille leireille. Vaikea sieltä käsin oli aloittaa kotoutuminen. Ali joutuu sitten tyytymään tehdastyöläisen halveksittuun asemaan ja elättämään perhettään.

Hamid on perheen esikoispoika, joka on syntynyt Algeriassa ja joka jää tavallaan kahden kulttuurin väliin. Hän on lahjakas ja yritteliäs nuori, joka oppii uuden kielen ja onnistuu pääsemään sisälle ranskalaiseen yhteiskuntaan ympäristön asenteista huolimatta.

Hamid ei halua mukautua vanhempien häneltä edellyttämiin velvollisuuksiin. Hän haluaa irtautua perhesiteistään, mikä johtaa lopulta avoimeen konfliktiin. Hamid hylkää oman kulttuurinsa. Hän ei vietä ramadania. Hän ei halua muistella syntymämaataan.

Sitten Hamid kohtaa elämänsä rakkauden -  Clarissen. Se on lämpimästi kuvattu suhde. Tyttö on ennakkoluuloton asenteissaan. Hän uskaltaa esitellä poikaystävänsä vanhemmilleen näiden muukalaisvastaisista asenteistaan huolimatta. Teos kuvaa hyvin koskettavasti tuon ajan asuinoloja ja monenlaisia arjen ongelmia. Se kuvaa myös Hamidin muutosta. Hän saa rinnalleen itsenäisesti ajattelevan naisen. Suhde yhtäältä vapauttaa Hamidin, mutta se vaatii samalla tältä asenteiden muutosta ja henkistä kasvua. Rakkaus ylittää kaiken. Clarisse ja Hamid avioituvat. Hänen lapsensakin kasvavat täysin ranskalaisiksi. Perheeseen syntyy neljä tytärtä, ei yhtään poikaa. Se on kai kirjailijan luoma ratkaisu. Isän ja pojan suhdetta ei näin pääse syntymään. Jää arvoitukseksi, millaiseksi poika olisi Hamidin valvovan silmän alla kasvanut ja miten hän olisi suhtautunut isän taustoihin.

Sitten Naïma päättää matkustaa Algeriaan. Hän on harkin jälkeläinen ja siksi matkassa on edelleen omat vaaransa. Matka kuitenkin tuo hänelle kysymysten ohella myös vastauksia.

Kirjailija elää hyvin tunnevoimaisessa maailmassa. Tunteet ovat läsnä ja lukijan on niihin helppo eläytyä. Oman mielenkiintonsa siihen tuo historiallinen perspektiivi. Siitäkin huolimatta se on lukuromaani, jonka luulisi kiinnostavan laajaa lukijakuntaa. Löysin netistä muutaman romaania käsitelleen blogitekstin. Niissä arvostetaan juuri kirjan historiallista perspektiiviä. Sen myötä myös tiedollinen puoli avartuu. Joku on arvostellut käännöskieltä, se on paikoin raskassoutuinen, virkkeet ovat turhan pitkiä. En minäkään ole siihen täysin tyytyväinen, mutta ei se lukuprosessia lopulta häirinnyt. Eräitä sananvalintoja kyllä moitin. En tuo niitä nyt esille. Ne tuntuvat vain tilanteissaan todella töksähteleviltä ja siten häiritseviltä. Kyse on slangityyppisistä sanoista.

Eräs seikka on kerrottava. Se saattaa liittyä myös käännöskieleen. Minun oli nimittäin vaikea päästä romaanissa alkuun. Luin ja luin, kunnes huomasin, että en saanut lukemastani otetta. Sitten tein ratkaisun, jota olen kuullut monen modernia kirjallisuutta lukevan käyttävän. Avasin romaanin summittaisesti. Menin suoraan sisälle Hamidin ja hänen poikakaveriensa maailmaan, kun he yrittivät selvitä elämästä asuen ahtaassa poikamiesboksissa. Pojat kävivät naisissa ja elivät iloisesti niukkuudesta huolimatta. Pian tuleekin sitten jo Clarisse vastaan. Niin minun lukuprosessini alkoi. Ja alkuunkin oli sitten jo helpompi palata.

Eräs blogisti toteaa kirjasta, että siinä ei ole varsinaisesti väkivaltakohtauksia. Minulta on kyllä jäänyt yksi suoranaisen raaka väkivaltakohtaus todella elävästi mieleen. Siinä uhri on täysin puolustuskyvytön.  Kyse on ympärileikkausrituaalista, jossa kohteena on Hamid, kun tämä on vielä syntymämaassaan viisivuotiaana pikkupoikana.  Kirjailija on onnistunut kuvauksessaan. Hän tuo esille myös Hamidin äidin Yeman kauhun tunteet. Hän ei ole pelkkä kylmäkiskoinen uskonnollisen perinteen seuraaja, vaan seuraa järkyttyneenä tilannetta, jossa hänen pojastaan halutaan väkisin ”tehdä miestä”.  Se ei voi olla jättämättä poikaan ikuisia traumoja ja alkaa ymmärtää Hamidin aikuisena tekemiään ratkaisuja. 

Laitan tähän loppuun muutaman katkelman tuosta ympärileikkauksesta. Se on kylän yhteinen tapahtuma, joka kestää kaksi päivää. Alussa pojalle syötetään karamellia ja kaikenlaisia herkkuja. Hän on kylän naisten iloisessa syleilyssä. Pikkupoika on kuin juhlittu sankari.

Kun miehet lähtevät huoneesta, naiset saavat tulla taas sisään. He hukuttavat Hamidin suukkoihin ja kehuihin. He ojentavat pojalle korillisen leivonnaisia, pieniä makeita herkkuja, jotka sulavat kielelle ja tahmaavat sormet, ja Hamid käy silmin nähden riemastuneena niiden kimppuun. Yema katselee poikaansa, ja hänen rintaansa puristaa. Hän tietää, ettei pojalla ole aavistustakaan tuskasta, joka häntä odottaa. Poika iloitsee seremoniasta, koska tietää saavansa sen myötä uuden aseman yhteisössä, mutta toistaiseksi hän ei ole oppinut tuntemaan muuta fyysistä kipua kuin kivikoista ja piikkipensaista saamansa naarmut. Jotain sellaista hän varmaan odottaa tapahtuvan seuraavana päivänä: että hän saa yhden naarmun lisää. Eniten Yema kuitenkin suree sitä, että seremonian jälkeen Hamid ei ole enää lapsi – sukupuoleton olento – vaan mies, tai ainakin poika. Mikä puolestaan tarkoittaa, ettei hän voi enää jäädä äitinsä helmoihin, Yeman hellittäväksi. Hänestä tulee Alin poika, tämän liittolainen ja tulevaisuus. Yema menettää hänet huomenna, lapsensa, joka on vasta viiden.”

Seuraavana päivänä on varsinainen ympärileikkausseremonia. Paikalle saapuu kylässä asuva vanhus, tuon työn tekijä – hadjem, jonka kerrotaan olevan tottunut lasten ja heidän äitiensä itkuun. Hänet otetaan vastaan laulaen. Vanhuksella on mukanaan nyytti, josta löytyy mm. reiällinen lauta, veitsi ja katajansiemeniä..

Isä Ali ja äiti Yema eivät ole tapahtumaa näkemässä:

”Sillä hetkellä kun, veitsi tekee viillon, kumpikaan vanhemmista ei ole paikalla. Pojan on kestettävä miehuutensa ensimmäinen kipu yksin, tai ainakin ilman vanhempiaan. Hamid siirtyy yhden sukulaismiehen käsivarsilta toisille: […] Hadjem levittää pojan jalat ja laskee verta ja esinahkaa varten maahan lautasen, jolla on hiekkaa.”

Sitten päästään asiaan:

”Kun hän tarttuu sormillaan pojan peniksen päähän ja työntää esinahan alle katajansiemenen suojaamaan terskaa, Hamid alkaa parkua suoraa pidäkkeetöntä huutoa. Hän ei enää halua olla mies. Hän kutsuu apuun isäänsä ja äitiänsä. Hän tuntee joutuneensa ansaan: hänen kauniit vaatteensa, ruoka, nauru ja laulu. Kaikki se tähtäsi vain hänen elimensä silpomiseen. Huolimatta siitä, mitä hänelle on kerrottu, hän on varma, että veistä pitelevä vanhus aikoo leikata pois koko elimen, joka on vedetty läpi ympärileikkaajan laudassa olevasta reiästä. (Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Naïma itkee yhä kauhuissaan, kun Hamid ensimmäisen kerran huijaa varastaneensa hänen nenänsä ja esittelee etu- ja keskisormensa välistä kurkistavaa peukalonkärkeään. Tyttären itku palauttaa Hamidin mieleen epämääräisen muiston ympärileikkauksen tuottamasta ahdistuksesta.)

Hamid-poikanen kamppailee setänsä polvella. Tämä ei kykene pitämään poikaa paikallaan ja hän yrittää saada pojan rauhoittumaan. ”Jos rimpuilet liikaa, hän viiltää ohi”, hän sanoo.

”Se saa Hamidin itkemään vain kahta kauheammin. Ulkona odottava Yema haluaisi hyökätä sisään pelastamaan poikansa. Mutta naiset pitelevät häntä. Etkö halua, että pojastasi tulee mies? Myöhemmin, Yema haluaisi sanoa. Hänellä on koko elämä sitä varten. Lopettakaa jo pojan itkettäminen. Ettekö kuule, että hän pelkää? Että hän tarvitsee vielä äitiään?”

”Sisällä vanha hadjem katsoo Hamidia lempeästi suoraan silmiin. - En minä leikkaa kuin pikku palasen, hän selittää.” […]

”Hamid, jonka kasvot ovat kyynelten ja rään peitossa, rauhoittuu hieman. - Tsak, hadjem sanoo hymyillen kuin olisi kertomus hauskankin vitsin.

Hän tekee viillon samalla kuin päästää sanan huuliltaan. Lautasella oleva hiekka imee välittömästi sille roiskahtavan veren ja tummaa alustaa vasten jää vain esinahan palanen kuin juhla-aterialla maahan pudonnut suupala.

Hamidin reaktio on kaksijakoinen: ensin hän toteaa helpottuneena, että suurin osa hänen peniksestään on yhä kiinni hänessä, sitten kipu riiipaisee kuin piiskanisku. Hän haluaisi huutaa uudestaan, mutta hänen setänsä alkavat jo onnitella häntä…”

Euroopan jälkeen (Ivan Krastev)

Krastev, Ivan: After Europe

University of Pennsylvania Press 2017, 120 s.

Bulgarialainen tutkija Ivan Krastev on kirjoittanut kirjan Euroopasta Euroopan unionin nykytilasta. Tarkastelutapa on rohkeampi kuin Liberaalien strategioiden keskuksen (the Centre for Liberal Strategies) johtajana toimivalta tutkijalta odottaisi. Ennen kirjan hankkimista minulle kehuttiin kirjoittajan analyyttistä tyyliä. Krastevilla on laajalti meriittejä ja tehtäviä. Nykyisin hän työskentelee Sofiassa mutta hän on toiminut tutkijana myös USA:ssa.

Krastev ei kaunistele, niin kuin integraation kannattajalta odottaisi. Hän on nostaa rehellisesti esiin ongelmia ja niiden syitä. Se antaa ajatuksia ja avaa näkökulmia. Minua se ei tee yhtään myötämielisemmäksi pöhöttynyttä Euroopan unionia kohtaan. Se antaa kuitenkin itselleni kyvyn ajatella ongelmia laajemmin, olla suopeampi myös eri lailla ajattelevia kohtaan. Tämän jälkeen alan miettiä tarkemmin omia perustelujani.

Kiinnostuin Ivan Krastevin kirjasta lähinnä siksi, että tekijä on bulgarialainen. Todetaan heti, että huomion pääasiallisena kohteena on Eurooppa kokonaisuudessaan. Bulgariaa hän tarkastelee vain yhtenä muiden itäeurooppalaisten maiden joukossa. Kirjoituksesta kuitenkin näkyy hänen bulgarialaisuutensa, ehkä hän tarkastelee hieman muita maita intensiivisemmin. Minua jäi kirjoittaessani vaivaamaan, olisiko puhuttava Keski- vai Itä-Euroopasta. Tuntuu, että tekijä käyttää niitä sanoja sekaisin. Yhtä kaikki tarkoitan entisiä sosialistisia, myöhemmin Euroopan unioniin liittyneitä maita.

Kuvatessaan Bulgarian rosoista taivalta Euroopan integraation tiellä Krastev antaa ymmärtää olevansa ymmällä, hän näkee oman maansa tulevaisuuden suoraan sanoen surkeana. Hän tuntee myötätuntoa oman maansa hiljenevän maaseudun vanhuksia kohtaan, jotka pelkäävät oman kulttuuriperintönsä ja oman kansallisen muistinsa katoavan, kun nuoriso on karannut länteen eikä omassa kylässä ole vuosikausiin syntynyt uutta jälkipolvea. Hän haluaisi kai myötätunnon lisäksi ehdottaa jotain rakentavaa muttei taida uskoa siihen itsekään.

Bulgaria on minulle läheinen maa. Aikoinaan 90-luvulla se tuli minulle hyvin tutuksi. Maa kävi silloin ja käy myös nykyisin omaa selviämistaisteluaan. EU-jäsenyyden piti tuoda maan tulevaisuudelle valoa. Nyt tässä vaiheessa uhkana on, että se voi integraation kehittyessä kokonaan tuhoutua.  Maassa on kurjassa asemassa oleva mustalaisvähemmistö. Sen kotoutumisen suhteen toivo on jo lähes mennyt. He syrjäytyvät yhteiskunnan kehityksestä jo kouluiässä. Työllistyminen on käytännössä mahdotonta. Ja mahdollisen maahanmuuttovirran syntyessä syrjäytymisriskissä olevien on entistä vaikeampaa kilpailla harvenevista työpaikoista. 

Krastev on integraatioon positiivisesti suhtautuva tutkija, joka muistaa arvostella populismia. Se on hänen mukaansa integraation suurin vastavoima. Meillä Suomessa sanasta on tullut kansallismieliseen näkemykseen liitetty leimakirves, jonka poliitikot ja valtamedian toimittajat ”unohtavat” luonnollisesti määritellä. Krastev kuitenkin pyrkii populistisen toimintatavan määrittelemään ja luo siitä jonkinmoista kokonaiskuvaa. Hän etsii yhteisiä piirteitä erilaisille populistisille näkemyksille. Ne merkitsevät poliittisen polarisaation paluuta, vastakkainasettelun korostumista. Krastevin mukaan populismille on luonteenomaista henkilökeskeisyys,  vahvat johtajat. Poliittisiin instituutioihin kohdistuu epäluottamusta. Oikeisto-vasemmisto-akseli on korvautunut jaolla internationalisteihin ja nativisteihin.

Krastevin mielestä olennaista populismille on sen vihamielisuus ei elitismiä, vaan pluralismia kohtaan.  Krastev viittaa Jan Verner-Müllerin näkemykseen. Sen mukaan, kun populistit sanovat edustavansa yksin kansaa, sillä ei ole empiirisiä perusteita. Kyse on moraalisesta asenteellisuudesta.  Populistit eivät väitä edustavansa kaikkia puolalaisia, ranskalaisia tai unkarilaisia, vaan he vakuuttavat ajavansa ”todellisten” puolalaisten (”True Poles”), ranskalaisten tai unkarilaisten asiaa. Tässä yhteydessä demokratia-käsite saa uuden painotuksen. Siitä tulee väline toisten poissulkemiseen. Tämä luo populismille sen kielteisen sisällön.

Tätä näkemystä voisi verrata vaikka J. Hankamäen populismi-näkemykseen. Ainakin joissakin suhteessa  hän tuntuu kirjoittavan eri asiasta. Seuratessani nykypäivän suomalaista politiikkaa täytyy sanoa, että monet liberaaleiksi katsotut poliittiset johtajat käyttävät kyllä toimintamenetelmiä, jotka sopisivat Krastevin esittämään kuvaukseen.  Nimenomaan arvoliberaalit asettuvat moraalisesti muiden yläpuolelle. He kokevat oikeudekseen leimata poliittiset vastustajansa, voivat estää heitä sanomasta mielipiteitään. Sopivissa kohdin tuomioita väritetään pöyristymisillä. Krastevin riippumattomaksi katsova joukkotiedotus on näiden EU:n liittovaltiota ajavien poliitikkojen henkisenä tukipilarina antaen auliisti tilaa heidän näkemyksilleen ja ajaen avoimesti syvempää integraatiota edistävää agendaa.

Otan kuitenkin hieman kritiikkiäni takaisin. En itse tunne paljoakaan Unkarin ja Puolan henkistä ilmapiiriä. Krastev on kuitenkin luonut oman kuvauksensa paljolti niiden esimerkkien pohjalta. Arvelen, että Keski-Euroopassa kansallismielisten toiminta on rajumpaa kuin esimerkiksi Suomessa, joten kyllä kai Krastevilla on ollut jotain pohjaa luonnehdinnalleen.  Kaiken lisäksi Krastev liittää populismin yhteyksiin, joissa halutaan vastustaa yhteiskunnan riippumattomina pidettävien instituutioiden toimintaa. Toisekseen kyllä hän arvostelee eräissä kohdin myös EU-eliitin käyttämiä toimintatapoja.

Kirjan johdantoluvun ja päätelmän välissä on kaksi laajempaa lukua. Ensimmäinen on nimeltään ”Me eurooppalaiset” (We the Europeans), toinen luku ”He ihmiset” (They the People). Tuossa toisessa sanan ”ihmiset” sijaan voisi käyttää sanaa ”kansa”. Otsikot eivät paljon kerro luvun sisällöstä. Ensimmäisessä luku on katsaus Euroopan nykytilaan. Ongelmia tarkastellaan kosketuksessa 1800- ja 1900-lukujen historiaan. Krastev tarkastelee sitä muutosta, mitä Itä-Euroopan maissa on tapahtunut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Alkuvaiheessa haluttiin liittyä osaksi liberaalia Eurooppaa. Nyttemmin maissa optimismi muuttunut epäilevämmäksi. Toinen pääluku katsoo jo eteenpäin ja siinä pyritään katsoa EU:n mahdollisuuksiin selvitä kriisistään. Sitä varten kirjoittaja esittää kolme paradoksia, joiden kautta näkyy epäluottamus unioniin. Odotukset olivat vielä muutama vuosikymmen sitten suuret, mutta nyt kehitys näyttää kääntyneen päälaelleen. Itä-Euroopassa ovat kriittiset äänenpainot nousseet ja Britanniassa on käynnistynyt Brexit-prosessi.

Tarkastelen kirjaa hieman yllättävässä järjestyksessä. Katsotaan ensin, mitä kirjan alkusivut kertovat. Sen jälkeen tutustutaan, millaisiin näkymiin ja ajatuksiin kirja loppuu. Lopussa yritän tutkailla väliin jäävää osaa.

Kirja alkaa johdantoluvulla ”The Déjà Vu mind Set”. Ranskankielinen ilmaus viittaa ihmismielessä välkähtävään tuttuuden tunteeseen tyyliin ”tämän saman olen ennenkin kokenut”. Kirjoittaja onkin löytänyt hyvin tutun ja paljon kertovan yhteyden Euroopan historiasta.

Kirjan alkuriveillä lukija viedään vuoden 1914 kesäkuun viimeisiin päiviin Habsburgien imperiumissa. Hän kertoo pienestä käänteentekevästä tapahtumasta, jonka aiemmin on kertonut Joseph Roth romaanissaan The Radetzky March. Ollaan kaukaisessa varuskuntakaupungissa. sinne saapuu sähke, jossa kerrotaan, että Habsburgien kruununprinssi oli murhattu Sarajevossa. Ja välittömästi alkoi tapahtua. Eräs unkarilainen virkamies alkoi välittömästi puhua maanmiehilleen omalla äidinkielellään. Paikalla ollut sloveeni tunsi olonsa epämukavaksi ja vaati saksan kielen käyttöä. Unkarilainen vaihtoi kieltään ja kertoi tälle keskustelun olennaisen sisällön.  He olivat iloisia ”sen kusipään” kuolemasta.

Krastev toteaa ykskantaan, että Habsburgien imperiumin romahtaminen merkitsi ”multietnisen” eli monikulttuurisen valtiokokeilun päätöstä. Habsburgien imperiumi yritti keinotekoisesti yhdistää erilaisia kansoja erilaisine perinteineen ja ajatuksineen.  Vapauksia oli, mutta sitä tärkeintä -  kansojen itsemääräämisoikeutta - oli rajoitettu. Vuoden 1914 tapahtumista käynnistyi kehitys, jonka mukana keinotekoisesti ja väkisin pystyssä pidetty imperiumi hävisi kuin saippuakupla. Käykö EU:n samoin, kysyy Krastev. Merkitseekö Brexit-prosessi ja euroskeptisten puolueiden voittokulku päätöstä EU:n integraation kokeilulle, joka omalta osaltaan on yritys ratkaista Euroopan perusluonteinen ongelma?  

Johdannon Déjà-vu -ilmaisulla halutaan  yhdistää kaksi eri aikakauteen liittyvää kokemusta: Habsburgien monarkian romahdus  ja Euroopan unionin nykyvaihe. Molemmissa unelmana on ollut ajatus, että eri kansallisuudet voisivat elää sulassa sovussa. Pelkoa herättää luonnollisesti myös historian tapahtumien kulku Euroopassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Krastev on ymmällään. Hämmennystä lisää Jan Zielonkan havainto, että meillä on teorioita Euroopan integraatiosta, mutta disintegraatiosta ei ole yhtäkään. Euroopan projektin suunnittelijat ovat ”tehneet itsensä tyhmiksi” uskomalla, että kun välttää mainitsemasta ”D-sanaa”, se on varma keino estää sitä pahinta tapahtumasta. Tämä ei ole Krastevin mukaan sattumaa. Integraatio on ymmärretty pikajunaksi, joka ei pysähdy kertaakaan eikä siinä vilkuilla taakse. Näin siitä on haluttu tehdä väistämätön.

Siirrytään sitten kirjan loppuluvun viimeisiin sivuihin, jossa kertoo mm. yllättävistä demokratian puolustajista.

Krastev luo suuntaa integraatiota ajavien toimintastrategiaan. Hän toivoo heiltä uppiniskaisuuden sijaan joustavuutta. Virallisessa poliittisessa kielenkäytössä se merkitsee kompromissihalukkuutta ja sovittelua. Krastevin mukaan se on ainoa keino pelastaa Euroopan unioni. Niin voidaan vastata populistiseen ajattelutapaan ja vain siten voidaan lisätä integraation suosiota.  Periaatteena on se, että annetaan populististeille joissakin asioissa periksi. Tällainen asia voisi olla ulkoisten rajojen valvonta. Myös suhtautumisessa vapaakauppaan voitaisiin olla kriittisempiä. Näin Krastev uskoo integraatiossa päästävän pikkuhiljaa eteenpäin.

Esitän jo tässä yhteydessä oman kritiikkini. Krastev ajaa vahvaa EU:ta. Sitä kuvastavat myös hänen parannusehdotuksensa, jonka takaa tiukka pyrkimys keskusjohtoisuuteen. Kutsuisin Krastevin joustavuutta oveluudeksi tai kieroudeksi. Kaiken lukemani jälkeen olisin odottanut tiukempaa kritiikkiä. Nyt yhdentymisen ideasta tulee vain pelikenttä, jolla omaa agendaa saadaan vietyä eteenpäin ja arvostelijat saadaan vaiennettua. Nykyinen eurooppalainen politiikka on juuri tällaista kaksinaamaisuutta. Suurin ongelma EU:ssa näyttäisi olevan tiedotuksessa: miten saada oma viesti perille ja miten saada suuret kansanjoukot taivutettua integraation taakse. Sovittelevassa kompromississa kaikki luulevat voittaneensa. Toisaalla sitten käytännön politiikan tasolla toimitaan päinvastoin pyrkien samalla ”paimentamaan” ns. populisteja, etteivät he mene liian pitkälle.

EU:ssa mentäisiin oikeaan suuntaan, jos palautettaisiin ns. läheisyysperiaate päätöksentekoon. Paikallista päätösvaltaa pitäisi kunnioittaa. Ulkoa päin tulevia paimentajia ei tarvita.

Annan Krastevin jatkaa. Aivan kirjansa lopussa hän katsoo, että yksioikoisesti lineaarinen ajattelu on pahasta. Uusissa tilanteissa eurooppalaisen demokratian visionääreiksi voi nousta yllättäviäkin poliittisia johtajia. Hän lainaa esimerkin espanjalaisen kirjailijan Javier Cervasin kirjasta (The Anatomy of Moment). Siinä demokratian puolustajiksi nousee kolme espanjalaista poliitikkoa, joilta sitä vähiten olisi odottanut. Hän viittaa Espanjassa vuonna 1981 tapahtuneeseen vallankaappausyritykseen, joka on ratkaiseva vaihe Espanjan viimeaikaisessa historiassa. Nuo kolme henkilöä olivat Francon diktatuurin aikana uraansa luonut pääministeri Adolfo Suarez, kommunistijohtaja Santiago Carillo ja kenraali Gutierrez Mellado, joka oli aiemmin taistellut kansalaissodassa demokratiaa vastaan. Uudessa tilanteessa nuo kolme miestä nousivat yllättäen demokratian puolelle. Tällä esimerkillään Krastev haluaa vakuuttaa optimismiaan Euroopan yhdentymisessä. Demokratian aate on niin vahva, että ääritilanteessa sille kyllä löytyy puolustajansa.

Siirrytään tämän jälkeen kirjan varsinaisiin päälukuihin.

We the Europeans

Tämä kappale on ehkä kirjan parasta antia.  Sieltä avautuu kiinnostavia näkökulmia Euroopan ongelmiin. Se vaatii paikoin sulattelua enkä valitettavasti kykene välittämään sen kaikkia nyansseja.  Itä- ja Länsi-Eurooppa ovat kulkeneet 1800-luvulta näihin päiviin hyvin eri teitä. Niistä selittyvät monet Euroopan yhdentymiseen liittyvät ristiriidat. Tulevaisuuden suhteen Krastev on vähintäänkin hämillään.

Krastev käyttää monissa kohdin aika onnistuneita pikkuviitteitä eri kaunokirjallisiin tai myös muihin teoksiin. Viitteiden kautta Krastev alkaa kehitellä laajempaa näkökulmaa. Yllä kertomissani kohdissa on jo viittauksia Joseph Rothin ja Javier Cervasin teoksiin. Nobel-palkinnon vuonna 1998 voittanut Jose Saramago on yksi tunnettu kirjailijanimi. Joukkoon kuuluu myös romanialainen näytelmäkirjailija Eugène Ionesco (teoksellaan Rhinoceros). Koska maahanmuuttovirta on kirjan keskeisiä aiheita, niin ei voida välttää puhumasta myöskään islamin leviämisestä. Siksi on luonnollista, että Krastev joutuu viittaamaan myös ranskalaisen Michel Houellebecqin erääseen teokseen.

Tämän luvun alussa Krastev kertoo Jose Saramagon romaanista Death with interruptions (2005), joka on suomennettu nimellä Oikukas kuolema.  Romaani kuvaa maailmaa, jossa ihmiselämä on niin pitkä, että kuolemalta on riistetty olemassaolon oikeus. Tästä seuraa, että jopa kirkko kokee asemansa uhatuksi. Kuolemaan aletaan vaatia uusia lähestymistapoja.  Lopulta tilanne etenee siihen, että mafiatyylinen ryhmäkunta alkaa salakuljettaa vanhoja ja sairaita kuolemaan omaan erityiseen paikkaan. Krastev löytää romaanista aikamme, jossa on tullut tarve suhtautua uudella tavalla kuolemaan. Kuolemalla ei ole paikkaa elämässä. Ihmiset ovat joutuneet euforisen tunteen valtaan, että heidän elämäänsä on venytetty. Euroopan kokemukset maailmasta ilman rajoja (eli globalisaatiosta) muistuttaa Saramagon kuvittelemaa flirttailua kuolemattomuuden kanssa. Se on tarina unelmasta, josta tulee painajainen.

Ei siitä kauaa ole, kun useimmat eurooppalaiset olivat toiveikkaita globalisaation vaikutuksesta heidän elämäänsä. Nyt on mielen vallannut hämmennys. Enemmistö eurooppalaisista uskoo, että heidän lapsiaan odottaa kovempi elämä kuin heillä itsellään on, ja he ovat vakuuttuneita, että suunta on väärä.

Krastev nostaa pakolaiskriisin Euroopan unionin keskeiseksi ongelmaksi, mitä hän kuvaa esimerkillä katrillista, 1800-luvun suositusta yläluokan seuratanssista. Tanssissa osallistujat joutuivat vaihtamaan partnereitaan ja rooleja. Tuolloin sana alkoi saada metaforista sisältöä. Kumppanin vaihto ylläpiti Euroopan voimatasapainoa. Krastevin mielestä EU on Lehmannin konkurssin jälkeen joutunut katrillin pyörteisiin omien kriisiensä kanssa: on euroalue, Brexit, Ukraina jne. Maahanmuutto on kuitenkin tanssikumppaneista se läheisin, jonka EU on tuonut mukanaan kotiin. Se on Krastevin mukaan ainoa paneurooppalainen kriisi, joka panee Euroopan poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen mallin kyseenalaiseksi.

Turisteista ja pakolaisista on tullut globalisaation vastakkaiset kasvot. Turisti on globalisaation päähenkilö, tervehditty ja arvostettu. Hän tulee luoksemme, kuluttaa, ihailee aikansa, hymyilee hyväntahtoisesti ja poistuu. Hän saa meidät tuntemaan yhteyden suureen maailmaan ilman, että se toisi mukanaan ongelmia. Pakolainen puolestaan tulee kurjuuden ja ongelmien riivaamasta maailmasta. Hän on keskuudessamme mutta ei kuulu meihin. Esimerkiksi Kreikassa valtio pyrkii pitämään pakolaisjoukot etäällä turistikohteista.

…

Kylmän sodan päättyessä uskottiin, että Länsi oli voittanut ja maailma oli valmis.  Näin rohkeita päätelmiä Francis Fukuyama teki Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tulevaisuus piti rakentaa liberaalin länsimaisen mallin mukaan.  Uskottiin sinisilmäisesti tulevaisuuden suotuisaan kehitykseen. Krastev kysyy sarkastisesti, miksei historia loppunutkaan.

Liitän tähän lainauksen Wikipediasta:

Fukuyama tunnetaan parhaiten ajatuksestaan ”historian lopusta”, jonka hän esitti teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Hänen mukaansa kaikki inhimillisen historian kannalta merkittävä on jo tehty ja ihmiskunnan historian kehitys ideologioiden välisenä taisteluna on suurelta osin päättynyt liberaalin demokratian voittoon. Hänen ajatuksiinsa vaikuttivat erityisesti kylmän sodan päättyminen ja Berliinin muurin kaatuminen vuonna 1989.

Krastevin mukaan Eurooppa-projektia alettiin viedä eteenpäin harhakäsityksen vallassa. Uskottiin, että ihmiskunta edistyy ja kehittyy suvaitsevaisempaan suuntaan.

Kun itse muistelen tuota aikaa, niin jonkinmoisessa harhassa taisimme elää. Vihreä liike oli nosteessa ja sen imussa uskottiin arvoliberaaliin aatteeseen. Nyt moni tuolloin nuoruuttaan elänyt äänekäs kriitikko on todennut harhautuneensa virran mukana väärään junaan.

Fukuyama liikkui ajatusten tasolla. Vapaassa tilassa ajatukset saattoivat siirtyä vapaasti rajojen yli. Hän uskoi, että liberaali sananvapauden käsitys voittaisi sydämet ja mielet. Mitään massamaahanmuuttoa tai pakolaisaaltoa hän ei osannut odottaa.

Nyt lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin Länsi on sisäisesti muuttunut. Maailmasta on tullut arvojen markkinakenttä, on jouduttu identiteettikriisiin. Krastev ei itse kuitenkaan itse lähde tukemaan ajatusta, että pakolaisvirta olisi merkki demokratian epäonnistumisesta. On tarkasteltava uudelleen kylmän sodan päättymisen seurauksia ja selvitettävä, miksi suvaitsevaisuuden vaatimukset ovat muuttuneet monien silmissä karikatyyriksi ”poliittisesta korrektiudesta”.

Kenneth Jowitt on ehdottanut kylmän sodan päättymisestä erilaista tulkintaa. Hänen mukaansa se oli varoitus kriisistä ja epäjärjestyksestä. Kun Fukuyama näki edessään uuden globaalin liberaalin maailmanjärjestyksen, niin Jowitt näki Euroopassa vallinneen epäjärjestyksen uhkakuvana. Jowitt ennusti piiloon jääneiden etnisten, uskonnollisten ja heimoidentiteettien nousun. Tyytymättömyys lisääntyi. Vahva universaali ideologia merkitsi entistä suurempaa kapinaherkkyyttä länsimaistunutta liberaalia eliittiä vastaan.

Liberaali eliitti on ollut kyvytön ja haluton keskustelemaan maahanmuutosta ja toimimaan sen seurauksia vastaan.  Monet ovat tunteneet itsensä petetyiksi, kun he ovat kuulleet johtajiensa väittävän, että olemassa oleva politiikka on aina seurauksiltaan positiivista (win-win-tilanne). Liberaali ajattelu on saanut tekopyhän leiman ja kapina tuota eliitin tekopyhyyttä vastaan on muuttanut perusluonteisesti Euroopan poliittista kenttää.

Ajatusten vapaa virta auttoi hautaamaan kommunismin. Vanhat kylmän sodan aikaiset instituutiot on kuitenkin jätetty uudistamatta. Ne ovat olleet kykenemättömiä käsittelemään kehityksen mukanaan tuomia ongelmia. Tästä näkyvimpänä esimerkkinä on vuoden 1951 pakolaissopimus.

Siirtomaavallan purkamisessa on tultu uuteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa siirtomaat itsenäistyivät ja siirtomaavaltojen edustajat palasivat omiin maihinsa. Nyt toisessa vaiheessa entisten siirtomaiden asukkaat muuttavat kolonialistien perässä. Puoli vuosisataa sitten lupaus itsehallinnosta oli perusta siirtomaiden vapautumiselle. Nykyisessä tilanteessa vedotaan ihmisoikeuksiin, joiden nojalla on suotava oikeus saapua Eurooppaan.

Globalisaatio on tehnyt maailmasta suuren kylän. Internetin kautta köyhien siirtomaiden väestö on saattanut nähdä Euroopan korkean elintason.  Se on saanut heidät liikkeelle.

Krastev ottaa lyhyeen käsittelyynsä myös Michel Houellebecqin romaanin Submission (Alistuminen, v. 2015), josta keskustelu on ollut ristiriitaista ja kiihkeää.  Yhtäältä romaani kuvaa yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Päähenkilönä oleva kirjallisuuden professori tuntee elämänsä tarkoituksettomaksi. Hän ei kykene aitoihin tunteisiin eikä pysty rakentamaan läheisiä ihmissuhteita.

Mutta miehen yksinäisyys on Houellebecqille vain sivuseikka. Romaani on kuvaus maallistuneesta Euroopasta sen joutuessa kasvotusten nousevan Islamin kanssa.  Se kertoo Euroopasta, jolla ei ole tahtoa vastustaa, ei ole johtajia, jotka kykenisivät nousemaan vastarintaan maansa puolesta. Päähenkilöllä ei ole paikkaa, johon hän voisi tilannetta paeta. Eurooppa on kokenut invaasion, josta ei voi paeta.

Totta kai kirjassa vilahtaa myös Slavoj Žižek.  Hänen yhteydessä viitataan myös Euroopan vasemmiston kriisiin.  

Kirjassa esitetään Elisabeth Kübler-Rossin luoma klassinen kuvaus ihmisen tunnereaktioiden eri vaiheista tilanteessa, jossa hän saa kuulla olevansa kuolemansairas. Žižek on liittänyt nuo vaiheet pakolaiskysymyksen käsittelyyn.

Kübler-Ross tuo esiin viisi vaihetta:

1.       Kieltäminen: Eihän tämä minulle voi tapahtua.

2.       Viha: Miksi juuri minä!

3.       Kaupankäynti: Kunpa ehtisin vielä nähdä, kun lapseni valmistuvat!

4.       Masennus: Kuolen kuitenkin pian, miksi kiusaisin itseäni.

5.       Hyväksyminen: En voi tehdä asialle mitään, on aika valmistautua poislähtöön.

Žižekin versio maahanmuuttoon liittyen on seuraava:

1.       Eihän tässä mitään, ollaan kuin ei olisi mitään tapahtunut.

2.       Pakolaiset ovat uhka elämäntavallemme, muslimifundamentalistit ovat piiloutuneet heidän joukkoonsa. Heidät on pysäytettävä!

3.       OK. Luodaan kiintiöt ja tuetaan pakolaisleirien perustamista heidän omiin maihinsa.

4.       Olemme mennyttä. Euroopasta on tulossa Europastan!

Viides vaihe Žižekiltä puuttuu. Hänen mielipiteistään heijastuu se, että vasemmistolla ei ole maahanmuuttokriisiin yksimielistä ratkaisua. Euroopan vasemmisto on kriisissä. Ja maahanmuutto on yksi keskeinen rivejä rikkonut asia. Perinteinen työväestö näkee laajan maahanmuuton uhkana ja kilpailevana tekijänä muutenkin supistuvilla työmarkkinoilla. Siksi se on irtautunut nykyisen vasemmiston politiikasta, jossa solidaarisuuden periaatteet koskevat myös suhdetta maahanmuuttajiin. 

Maahanmuuttokysymys (pakolaiskriisi) on vienyt pohjan Eurooppaa hallinneelta liberaalilta konsensukselta. Monet perinteisesti vahvat puolueet vasemmistossa ja oikeistossa ovat kokeneet identiteettikriisin. Myös EU:ssa on tullut tarve pohtia oman olemassaolonsa perusteita. On kuitenkin edelleen laaja joukko EU:n kannattajia, jotka näkevät maahanmuuttajat viimeisenä  toivona Euroopalle  ja he toimivatkin asiansa puolesta.

Yksi alaluku on nimeltään ”Kapina suvaitsevaisuutta vastaan”.  Se kertoo 90-luvulla syntyneestä fasismin leviämisen uhasta. Suvaitsevainen asenne on ollut Euroopan unionin peruspilareita. Nyt se on havaittu merkiksi EU:n haavoittuvuudesta. Luvussa viitataan muun pohdinnan ohessa Eugene Ionescon näytelmään Rhinoceros. Ionesco pyrki käsitteellistämään sota edeltävässä Euroopassa tapahtuneen liberalismin kriisin sekä fasismin ja kommunismin nousun. Näytelmänsä kautta kirjailija kuvaa, kuinka sotaa edeltävä Eurooppa ajautui kollektiivisen hulluuden ajamana patologiseen konformismiin. Nyt meidän aikanamme pakolaiskriisi ja sen mukanaan tuoma pelko islamistisista terrori-iskuista on luonut Eurooppaan moraalisen paniikin siinä määrin, että tilanne on karkaamassa käsistä.

Tukitoimet sotaa ja vainoa pakenevien pakolaisten puolesta vuonna 2015 ovat nyt saaneet varjon niskaansa. Euroopan terveydenhoitomalli ja historiallinen kulttuuri ovat uhattuna, samoin yhteiskunnan liberaali perusta. Levottomuus kansan keskuudessa on lisääntynyt. Samaan aikaan pelätään robottilähtöisen teknologiakehityksen vievän tulevaisuudessa työpaikkoja. Edessä pilkistelee teknologinen dystopia. 

…

Itä-Euroopan maat eivät ole taipuneet Brüsselin vaatimaan pakolaisten vastaanottamisen taakanjakoon, ei liioin taloudellisesti vahva Tšekki eikä sitä paljon köyhempi Bulgaria. Bulgarian asennetta yhtäältä kirjoittaja ymmärtää. Maassa on huoli oman kansakuntansa jatkuvuudesta. Lisäksi mustalaisväestön integrointi on hyvin ikävänä esimerkkinä ja erittäin huonona integraatiomallina. Maan mustalaisväestö putoaa yhtiskunnan kärryistä jo kouluiässä. He eivät siis jää ilman työtä vaan heidän työllistäminen on mahdotonta kesken jääneen koulun takia.

Bulgarian tilanteeseen liittyy myös kiinnostavia historiallisia seikkoja. Bulgaria vapautui Turkin vallasta 1800-luvulla ja siitä lähtien turkkilaisvähemmistön ja bulgarialaisten kesken on ollut välillä pahaakin ristivetoa. Asenteet bulgaarien ja turkkilaisten välillä ovat olleet kireät. Bulgarialaiset ovat kyllä tarjonneet turvaa aikoinaan sotapakolaisille, mutta kyseessä oli etnisiä bulgarialaisia. Myös ortodoksiset perinteet ovat vahvistaneet bulgarialaisten yhteishenkeä ja tuoneet vahvalle etnisyydelle suojaa.

Vaikka nykypäivän Bulgariassakin on positiivisesti pakolaisiin suhtautuvia, niin pääosin maassa nähdään nyt meneillään oleva pakolaisongelma uhaksi omalle etniselle identiteetille.  

Kansankunnan merkitystä ihmisen tajunnassa ei saa väheksyä. Sen säilymisellä on oma historian rajat ylittävä metafyysinen puolensa. Uskonnon ohella kansa on ihmiskunnan suojakilpi kuolemaa vastaan. Ihmisen elämä on perheen ja kansan muistissa. Oman kansan olemassaolo on toivo elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Ryhmään kuuluminen tuo kuolemalle oman lisäpanoksensa.

Krastevin mielestä itäeurooppalaisten suoranainen vihamielisyys pakolaisia kohtaan ei siis ole mitenkään yllättävää. Juuret ovat historiassa, väestöpohjassa ja postkommunistisen siirtymäajan vääristymissä. Myös yleiset globalisaatiota vastustavat asenteet ovat saaneet jalansijaa.

Toisaalta on muistettava, että Länsi-Euroopassa kosmopoliittiset arvot ovat monille perustana uuden eurooppalaisen identiteetin luomiselle.

Krastev esittää kolme seikkaa, jonka vuoksi hänen on vaikea ymmärtää Keski-Euroopan kaunaista asennetta pakolaispolitiikkaa kohtaan.   Ensiksi (1) sen asukkaat ovat 1900-luvulla olleet Länsi-Euroopan keskeistä maahanmuuttajaväestöä. Keski- ja Itä-Euroopasta on muutettu suuressa määrin länteen ja heistä on pidetty huolta. Joskus puhuttiin ”Lännen puolaistumisesta” samalla tapaa kuin nykyisin puhutaan islamisaatiosta.  Toiseksi (2) Keski- ja Itä-Euroopassa on toistaiseksi otettu vastaan pakolaisia hyvin vähäisissä määrin. Luvut ovat mitättömiä verrattaessa Länsi-Eurooppaan. Kolmanneksi (3) on oma traaginen ironiansa on siinäkin, että Keski-Eurooppa tarvitsee kiireesti uutta väestöä . Vuonna 1989 alkaneen emigroitumisen seurauksena maiden asukasmäärät ovat vähenemässä ja niissä on krooninen työvoimapula. Näin ollen väestön vanhetessa mailla on ollut suuria ongelmia pitää yllä omaa hyvinvointijärjestelmäänsä. Esimerkkeinä Krastev mainitsee Puolan, Romanian ja Liettuan. Näistä Liettuan väestö on laskenut 3,5 miljoonasta 2,9 miljoonaan. 

Krastev kysyy, miksi nuiva asenne pakolaisia kohtaan jatkuu. Omalta osaltani vastaan. Maahanmuutto kohdistuu sellaisiin maihin, joilla on tarjottavanaan parhaimmat edut. Köyhemmät Itä-Euroopan maat eivät etuja voi tarjota. Tällaisia perusteita ei Krastev esitä.

Bulgariaan tuli traagisten Balkanin sotien jälkeen ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen paljon pakolaisväestöä. Bulgaria tarjosi heille suojan ja turvan. Ihmiset auttoivat. Tuolloin Bulgaria oli kuin Libanon ja Jordania. Bulgarialaiset ovat Krastevin mukaan edelleen oikeutetusti ylpeitä siitä, että he pystyivät tuolloin integroimaan niin monia ihmisiä.  Siinä on kuitenkin yksi seikka, mikä loi vahvan pohjan integroitumiselle. Maahanmuuttajat olivat etnisiä bulgarialaisia. Nyt vuosikausia jäytäneet ristiriidat turkkilaisväestön kanssa (ja myös mustalaisväestön integraatio-ongelmien kanssa) eivät kannusta ottamaan maahan pakolaisväestöä eikä varsinkaan islamuskoisia. Brüsselin taakanjakovaatimuksiin eivät bulgarialaiset helpolla taivu.

Krastev korostaa, että historialla on Keski- ja Itä-Euroopassa merkitystä. Hyvin usein alueiden historiallinen kokemus on ristiriidassa joidenkin globalisaation lupausten kanssa. Keskieurooppalaiset ovat enemmän kuin missään muualla Euroopassa tietoisia sekä monikulttuurisuuden eduista että sen pimeistä puolista. Itä-Euroopan maat ja kansat ovat kokeneet nousunsa 1800-luvun lopulla ja nousu on ollut lähes yhtäaikaista. Länsi-Euroopassa oli samanaikaisesti vallalla siirtomaavaltojen hegemonia, mikä on muokannut maiden suhteita Euroopan ulkopuolelle. Keski-Euroopan maat syntyivät Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän disintegraatiosta sekä niitä seuranneista etnisistä puhdistuksista.

Krastev tuo esiin perusteita ja historiallista perspektiiviä nykyisenkaltaisen tilanteen kehittymiseen. Hän selvittää syitä, miksi Itä-Eurooppa on EU:ta kohtaan nuivempi kuin länsi. 1800-luvun tilannetta käsitellessään hän kuvaa sitä yllättävällä rinnastuksella maalaustaiteesta.  Länsi-Euroopan poliittinen asema oli kuin harmoninen tunnelma Caspar David Friedrichin (1774-1840) maalauksissa. Keski-Eurooppaa kuvaa puolestaan Oskar Kokoschkan (1886-1980) värikylläiset ekspressionistiset työt.  Friedrich oli saksalainen romantikko, Kokoschka itävaltalaissyntyinen värikylläisiä teoksia luova ekspressionisti. Näin myös etninen tausta antoi vertaukseen perusteita. Molempien maalausten sisäisessä maailmassa heijastuu aikakauden etninen ilmapiiri.

Caspar David Friedrichin maalausten harmonista tunnelmaa

Esimerkiksi sotaa edeltävä Puola oli multietninen, monien eri uskontojen yhteiskunta, jossa yli kolmas osa väestöstä oli saksalaisia, ukrainalaisia tai juutalaisia. Nykyisin Puola on yksi maailman etnisesti homogeenisimmistä yhteiskunnista, jossa puolalaisväestön osuus on 98 prosenttia. Monille heistä paluu etnisesti moninaiseen yhteiskuntaan merkitsisi paluuta vaikeisiin sotienvälisiin aikoihin.

Krastev toteaa, että Euroopan unioni on perustettu ranskalaiselle käsitykselle kansasta. Sen mukaan kansakuntaan kuuluminen merkitsee uskollisuutta tasavallan instituutioihin. Valtiokäsitys tulee puolestaan Saksasta. Siihen kuuluvat vahvat osavaltiot ja suhteessa niihin heikohko federaation keskus. Keskieurooppalaiset valtiot ovat Krastevin mukaan puolestaan toimineet päinvastoin.  Ne yhdistävät ranskalaisen valtiokäsityksen, jossa ihaillaan keskusjohtoista ja kaikkivoipaa valtiota. Kansalaisuuden käsityksessä seurataan puolestaan saksalaista mallia, mikä merkitsee yhteistä polveutumista ja yhteisesti jaettua kulttuuria. Ajatus kansasta kulttuuriyksikkönä on omaksuttu 1800-luvun Saksasta.

Krastev lisää, että nuiva suhde pakolaisiin palautuu myös postkommunistisiin muutoskokemuksiin. Kommunismista jäi tajuntaan mukaan kyynisyys ja epäluottamus julkisia instituutioita kohtaan.

Oskar Kokoschka Omakuva

Oskar Kokoschkan maalausten värikylläistä monietnisyyttä

Monet tuntevat itsensä petkutetuiksi, kun he kuulevat Euroopan johtajien väittävän, että massamaahanmuutto on win-win-tilanne. Kirjassaan Exodus ekonomisti Paul Collier tekee selväksi, että siinä kun maahanmuutto köyhästä maasta länteen on hyödyllistä maahanmuuttajalle itselleen ja myös yleisestä ottaen sitä vastaanottavalle maalle, niin kuitenkin se voi vaikuttaa negatiivisesti näiden samojen maiden alempiin luokkiin ja erityisesti mahdollisuuksiin saada heidän lapsilleen parempi elämä. Kun liberaalit eivät halua tunnustaa, että maahanmuutosta olisi mitään negatiivista vaikutusta, niin se on antanut valtavirtaa vastustavalle vaihtoehtomedialle aiheen poliittisia asetelmia ravistelevaan reagointiin. 

Esimerkki Itävallassa asuneesta serbistä olkoon esimerkkinä siitä, kuinka viime vuosien Lähi-idästä tullut maahanmuuttovirta on muuttanut kantaväestön suhtautumista myös itäeurooppalaisiin maahanmuuttajiin. Eräs Itävallassa kahvilaa pitävä serbialaismies ironisoi hieman itävaltalaisten kritiikitöntä suhtautumista uusiin maahanmuuttajiin. Tuolloin häneen suhtauduttiin kuin omaan mieheen. Kun sitten pakolaisvirran tihetessä itävaltalaisten asenne muuttui kielteisemmäksi, niin serbialainen huomasi myös suhtautumisen häneen ja hänen serbialaiskavereihinsa muuttuneen. Saattaa olla, että itäeurooppalaiset ovat jäämässä lännessä varjoon.

Jossain yhteydessä Krastev kirjoittaa nurkkapatriotismin lisääntymisestä. Sen lisääntymiseen kehitys saattaa johtaa. Nurkkapatriotismi on kai sitä ”impivaaralaisuutta”, mistä meitä suomalaisia on moitittu. Tosiasiassa Seitsemälle veljekselle pako Impivaaraan oli tie sivistykseen. Sitä tietä rohkenen ehdottaa laajemminkin. 

…

They the People

Mennään toiseen päälukuun ja siinä tarkemmin Krastevin esittämiin paradokseihin. Luvussa käsitellään myös muita asioita mutta keskityn tässä katsauksessani tähän yhteen asiaan. Ivan Krastevin tarkoituksena on mitata, kuinka tyytymättömyys demokratian nykytilaan vaikuttaa EU:n mahdollisuuksiin selvitä kriisistään. Sen havainnollistamiseksi kirjoittaja luo kolme paradoksia.

Paradoksi 1: Keskieurooppalainen paradoksi

Miksi Itä-Euroopan äänestäjät ovat nyt alkaneet avoimesti  vastustaa riippumattomia instituutioita kuten oikeuslaitos, keskuspankit ja riippumaton media?

Paradoksi 2: Länsieurooppalainen paradoksi

Länsieurooppalainen nuoriso on ajatuksiltaan liberaalimpaa ja EU-myönteisempää. Miksi sen keskuudessaan ei kuitenkaan ole muodostunut populistista paneurooppalaista poliittista liikettä?

Paradoksi 3: Brüsselin paradoksi

Miksi eurooppalaiset vihaavat ja tuntevat vastenmielisyyttä Euroopan unionin eliittiä kohtaan, vaikka kyseessä on kuitenkin meritokraattinen eliitti, joka valitaan todellisten ansioiden perusteella?

KESKIEUROOPPALAINEN PARADOKSI (1)

Kylmiltään tarkastellen monella EU-kriittisellä olisi vastaukset jo valmiina. Selvitän kuitenkin Krastevin ajatuksen kulkua. Hän hyökkää tässä populismia vastaan, jossa riippumattomiksi luotujen instituutioiden toiminta kyseenalaistetaan epämääräisiksi katsotuin perusteluin.

Kun postkommunistiset Itä-Euroopan maat liittyivät Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Euroopan unioniin, maissa kannatettiin Euroopan integraatiota, jonka katsottiin takaavan maissa demokraattisen kehityksen. Euroopan hyvinvointivaltiojärjestelmä takasi maiden haavoittuvimmille kansanosille turvaverkoston. Uskottiin laajasti sen luovan yhteiskunnalle terveen pohjan kehitykselle. EU kehitti institutionaalisia mekanismeja, joilla oli keinot edistää uusien jäsenmaiden demokratiakehitystä. Odotuksissa kuitenkin petyttiin. Viktor Orbanin voitto Unkarissa, Jaroslaw Kaczynskin voitto Puolassa ja eräissä maissa tapahtuneet liberaalin suunnan tappiot ovat kääntäneet vakauttamisprosessissa suunnan.

Tässä yhteydessä Krastev käsittelee populismin kielteisiä puolia, jota olen jo käsitellyt yllä kirjoitukseni alussa. Populisteilla on Krastevin mukaan halu asettua moraalisesti muiden yläpuolelle. Krastev kuvaa sarkastisesti populistien näkevän, että EU-eliitti ja maahanmuuttajat ovat toisistaan voimaa imeviä kaksosia: kumpikaan ei ole ”meikäläisiä”, molemmat varastavat ja ryöväävät rehelliseltä enemmistöltä. Kumpikaan ei maksa veroja, joita heidän pitäisi maksaa ja molemmat vähät välittävät paikallisista perinteistä.

Yritän seuraavassa kuvata Krastevin äänenpainoja. Unkarin ja Puolan populististen hallitusten päätöksissä on kärjistetysti todeten viitattu kintaalla opposition perustuslaillisiin oikeuksiin. Keskuspankin riippumattomuuteen on kajottu ja on julistettu sota riippumatonta mediaa ja kansalaisjärjestöjä vastaan. Se on aiheuttanut maissa hämmennystä.

Demokraattisten instituutioiden tehtävänä on puolustaa vähemmistön oikeuksia. Vallassa olevat populistiset hallinnot haluavat riippumattomat instituutiot, kuten oikeuslaitoksen, keskuspankin sekä median ja kansalaisjärjestöt oman valvontansa alle. Tämä kehityssuunta on vaarallinen. Niissä kajotaan instituutioihin, joiden pitää olla hallinnosta riippumattomia. Samalla kapinoidaan EU:n perusluonteisia liberaaleja periaatteita vastaan.

Vähemmistön oikeuksia ajavat organisaatiot eivät populistien hallitessa kykene toimimaan vapaasti. En tunne itse tapauksia mutta Krastev toteaa tuon käytännön rikkovan vapaan liberaalin demokratian peruspilareita. Hallituksen on kyettävä ottamaan vastaan kritiikkiä. Nyt vallitsevat toimintatavat rajoittavat toimintavapauksia ja demokraattisia periaatteita. Krastevin mukaan asian tekee kummalliseksi se, että Itä-Euroopan maat itse liittyivät osaksi läntisiä demokratioita, että tuon kaltaiset, sosialismin ajoilta tutut toimintatavat saataisiin maista kitkettyä.

LÄNSIEUROOPPALAINEN PARADOKSI (2)

Tässä yhteydessä ongelmalliseksi asian tekee se, että kun ei ole paneurooppalaista liikettä, niin poliittinen keskustelu esimerkiksi EU:n tulevaisuudesta vaikeutuu.  

Krastev ymmärtää, että tämän kaltainen poliittinen liike ei voi syntyä yhtäkkisesti. Sen tulisi nousta pikkuhiljaa ja koota sen kautta taakseen voimaa. Kirjan vuoristokiipeilyesimerkkiin pohjautuen käy huonosti, jos pyritään heti valloittamaan Mount Everest. Ensin on asetettava pienempiä tavoitteita, jotta saisi voimaa suurempiin haasteisiin.

Kreikkalaisen Syrizan ja espanjalaisen Podemosin kaltaiset liikkeet ovat saaneet kannatusta, mutta ne liittävät demokratiavaatimuksiinsa kansallisen itsemääräämisoikeuden ja ovat rakentaneet asemansa kritiikille Brüsselin hallintoa kohtaan. Tämän kaltainen protestointi tuntuu sopivan luontevammin nuorille toimijoille.   Kyse on kyllä EU-myönteisistä liikkeistä, mutta ne periaatteillaan vain vahvistavat kansallista itsemääräämisoikeutta liittäen sen oleelliseksi osaksi demokratiaa. Aktivistien kompromissiton ja anti-institutionaalinen eetos tekee yhdistyneen Euroopan mahdottomaksi.

BRÜSSELIN PARADOKSI (3)

Brysselin paradoksi lähtee siitä, että EU on meritokratia. Wikipediaa mukaillen meritokratia tarkoittaa hallintoa, jossa uralla eteneminen perustuu ihmisen omiin ansioihin. Siinä annetaan kaikille tasavertaiset mahdollisuudet, heistä pätevimmät ja kyvykkäimmät pääsevät etenemään. Se torjuu esimerkiksi aristokratian, jossa valta on periytyvää. Ei myöskään yhteiskuntaluokka, kansallisuus tai sukupuoli saa olla valintoja määräävä seikka. Meritokratiassa arvostetaan koulutusta ja ammattipätevyyttä. Kyvykkyyttä tehtävin pyritään mittaamaan objektiivisesti.

Meritokratia on nähty hyvänä periaatteena, ainakin kun vertaa perimysvaltaan, mutta sillä on puutteensa. Kilpailu synnyttää paljon epäonnistujia, luusereita. Heille ei riitä meritokraattisessa yhteiskunnassa keneltäkään solidaarisuutta.

Krastev esittele kirjassaan yhden meritokratian häviäjän eli ”luuserin”. Hän on kreikkalainen George Papaconstantinou. Hän on suuren luokan talousalan asiantuntija, joka kuitenkin on nyt joutunut kotimaassaan epäsuosioon. EU:ssa ei tunneta armoa niitäkään kohtaan, joiden pitäisi olla parasta meritokraattista eliittiä.  

”Olen persona non grata omassa maassani, monet moittivat minua kriisistä, jossa olemme heidän henkilökohtaisten vaikeuksiensa vuoksi”, katkeroitunut Papaconstantinou kirjoittaa. ”Olen elänyt monia vuosia eräänlaisessa kummallisessa kotiarestissa. Kadulla kävelemisestä on tullut vaarallista urheilua.”

Kyseessä ei ole mikään poliitikko, joka on tehnyt omalla politikoinnillaan rahaa. Hän on tavallisesta perheestä lähtöisin oleva henkilö, joka on saanut hyvän koulutuksen ja noussut omalla työllään Kreikassa urallaan hyvään asemaan. Hänet pyydettiin mukaan George Papandreoun hallitukseen vain oman ammattipätevyytensä ja rehtiytensä perusteella.

Meritokratia luo yhteiskunnan, jossa on toisaalta röyhkeitä, ylimielisiä voittajia sekä toisaalta vihaisia ja katkeroituneita luusereita. Krastevin mukaan meritokratiasta kirjoittanut Michael Young (Meritokratian nousu 1870-2033)  ymmärsi aikoinaan, että meritokratian voitto johtaisi poliittisen yhteisön menettämiseen. Kyseessä ei ole kuitenkaan epätasa-arvoinen yhteiskunta, sillä kaikille on luotu koulutuksen kautta samat mahdollisuudet.

Meritokraattinen eliitti on kuin huippujalkapallotiimi. Se kerää joukkueensa ympäri Eurooppaa. Näin ”pelaajilta” yhteys omaan kotimaahansa katoaa. Solidaarisuutta löytyy näiden monikansallisten ”joukkueiden” sisältä. Sen sijaan esimerkiksi joku suomalainen menestyjä vähät välittää niistä oman kurssinsa luusereista. Solidaarisuus ei ulotu oman maan sisälle. Tunnepohjaa suomalaisuuteen ei löydy.   Hän elää globaalissa maailmassa ja vain ylimielisesti hymähtää kaikelle nurkkakuntaiselle kansallismielisyydelle.

Meritokraattien verkostot ovat horisontaalisia. Kun tuollainen meritokraattinen ”tiimi” hajoaa, kun joku jättää sen, niin se on siinä. Sitoumukset päättyvät ja henkilö lähtee nollasta ollen vapaa etsimään itselleen uutta tiimiä. Tällaisessa toiminnassa ei ole syvyysulottuvuuden luomaa solidaarisuusajattelua. Vaakatasossa liikutaan ja yhteisöllisyyden tunne rajoittuu vain siihen tiimiin, jossa tekijä kulloinkin on mukana.

Vastapainoksi Krastev luo historiallisen kuvan englantilaisesta aristokraattiperheen nuorukaisesta, joka on kasvanut tiiviissä velvollisuudentuntoisessa yhteydessä omaan sukuunsa ja omiin juuriinsa. Oman kotikartanon juhlasalin seinistä nuorta miestä tarkkailevat esi-isien kasvot. Nuori mies haluaa jatkaa heiltä saamaansa perintöä. Hänelle suvun kunnia ja sen puolesta uhrautuminen menee muiden asioiden. Suvun jatkuvuus puolestaan edellyttää perinteistä avioliittoa ja jälkipolvia. Sukupuolinen kanssakäyminen ei ole pelkkää fiilistelyä ja nautiskelua. Huoli suvun jatkumisesta ja perimyksen jatkumisesta on jatkuvasti läsnä.

Tämänkaltainen nuorukainen koki esimerkiksi sotaan osallistumisen velvollisuudeksi.  Siinä pidettiin yllä suvun kunniaa.  Krastev toteaa, että ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneita oli enemmän yläluokasta kuin työväenluokasta.

Uusi eliitti on oppinut hallitsemaan, mutta sitä ei ole opetettu uhrautumaan. Heidän lapsensa eivät ole kuolleet missään sodassa. Heillä ei ole kosketusta oman maansa koulutusjärjestelmään eikä liioin terveydenhoitojärjestelmään. Heille on omat yksityiskoulunsa ja klinikkansa. He ovat menettäneet kyvyn jakaa oman yhteisönsä tuskaa.

Joku kansainvälisesti menestynyt ekonomisti Bulgariasta on kyllä tuttu ruotsalaisten kollegojensa kanssa mutta hänellä on vähän tietoa tai edes kiinnostusta niihin opiskelukavereihin, jotka eivät ole läpäisseet tenttejä. Pragmaatikkona hän tajuaa, ettei hän heiltä voi oppia mitään.

Meritokratia luo tällaista elitismiä. Tämän vastapainona on populisteja - ihmisiä, joiden voimana on lojaliteetti omiin etnisiin, uskonnollisiin ja sosiaaliryhmiin. He lupaavat solidaarisuutta, mitä meritokratiassa edennyt byrokraatti ei voi tarjota. Populistit näkevät yhteiskunnan perheenä, jossa sen jäsenet tukevat toinen toisiaan. Siinä ryhmässä jaetaan keskenään yhteisesti kaikille kuuluvaa.  Populistit eivät lupaa äänestäjilleen kompetenssia vaan läheisyyttä, intimiteettiä. Tästä nousee heidän suosionsa.

Politiikassa ja politiikassa on eroa. Meritokraateille kriisi on lähinnä vain kommunikaatiokatkos. Kansaa ei ole osattu oikein informoida. Se on pöhöttyneen Euroopan unionin nykykuva.

Kirjan takakansi

Huom. Kirjoitusta muokattu ja täydennetty 29.3.2018.