”Älä jännitä mies, ei apua siitä, ei irvistys auta, jos
voima ei riitä.”
Betonimylläri.
Heikki Sarmannon sävellyksiä Lauri Viidan runoihin.
Orkesterille sovittanut Pekka Pohjola. LP, 1987.
Julkaisen tämän kirjoitukseni Lauri Viidan syntymäpäivänä,
perjantaina 16. joulukuuta 2022. Hän on syntynyt 106 vuotta sitten vuonna 1916.
Ja julkaisupäivästä kuuden päivän kuluttua - joulukuun 22. päivänä - tulee
kuluneeksi 57 vuotta hänen kuolemastaan. Hän nukkui pois vuonna 1965. Olkoon tämä tieto kirjoitukseni muodollisena
perusteena.
Motossa oleva teksti on peräisin runoilija Lauri Viidalta.
Alempana selviää sen käytön tarkempi yhteys. Ja tarkennetaan sekin ilmeinen
itsestäänselvyys, että otsikossa mainittu kohtaaminen tapahtuu virtuaalisesti
musiikin kautta.
…
Erään kauppakeskuksen aulaan oli luotu levymyyntiä. Siellä
viiden euron vinyylipinoa tutkaillessani silmiini osui kirjallinen äänilevy:
Heikki Sarmannon sävellyksiä Lauri Viidan runoihin. Tulkitsijana Tapani Kansa. Musiikin
on sovittanut orkesterille Pekka Pohjola, joka myös johtaa orkesteria. Neljä
tunnettua nimeä yhdessä nipussa! Jazzpianisti, rock-yhtyeen basisti, huippuluokan
iskelmälaulaja ja Suomen kirjallisuuden kärkinimiin kuuluva runoilija!
Jokaisella noilla neljällä levykannessa mainitulla henkilöllä oli vaikutuksensa
ostosvalintaani. Arvokasta tavaraa poistohintaan!
Otin levyn mukaani ja kotonani sai levysoittimeni
pyöritettävää. Se on ainutkertainen kokemus. Kokoelman kappaleet löytyvät
Youtuben seinältä mutta vinyylilevyn saundia se ei pysty korvaamaan.
Levy julkaistiin 35 vuotta sitten. Kun vertaa nykypäivään,
niin voi vain huokaista: kovin erilainen oli tuolloin 80-luvulla kulttuurin
maisema. Vinyylilevyt ovat nykyisin lähinnä keräilijöiden harrastus.
Kirjalliset äänilevyt kuuluvat nykyisin kuriositeettiin. Entä sitten
solisti! Se on kai ainoa sidos
nykypäivään, mutta paljastan heti ensikuuntelun jälkeisen päätelmäni: musiikissa
voi monen muun ansion ohessa kokea Tapani Kansan uran huipennuksen. Enkä
väheksy mitenkään laulajan muuta tuotantoa. Toki siinäkin on subjektiivisesti
katsoen jonkinlaista alisuorittamista, mutta tämä neljän taiteilijan yhteistyö
vaikuttaa muhevalta.
Betonimylläri oli
hänen esikoisrunokokoelmansa, ilmestymisvuosi 1947. Tapani Kansan tulkinta toi
eteeni 40-luvun sodanjälkeiset tunnelmat Tampereen Pispalasta.
….
Lauri Viidan tekstit ovat aikoinaan minuun osuneet ja
uponneet. Niiden syviin tuntoihin olen ihastunut ja teoksissa sykkivää elämää
mielessäni kokenut. Ne ovat osaltaan antaneet voimaa kohdata elämä koko
karheudessaan.
Kun nyt pitkähkön ajallisen välimatkan jälkeen sain eteeni
Sarmannon ja Kansan tulkinnat, Viidan sanat tulvahtivat Kansan värittäminä
tajuntaani kuin syke menneestä maailmasta. Siihen liittyi häivähdys jostain
kaukaisista lukukokemuksistani. Rajummin ilmaisten se oli oikeastaan potku: rankkari
keskeltä läpi. Näin toteaisin Qatarissa pidettäviä jalkapallon MM-kisoja jonkin
verran seuranneena.
Mennyt elämä tulvahti pintaan. Puuskainen tuuli toi mukanaan
jo unohdettua. Pispala oli Viidan kokemusmaailmaa Siihen minä toki olen voinut
tutustua vain kirjojen sivuilta. 40-luku sodan jälkeen – alan kuvitelmissani
elää siellä. Lauri Viita on osa meitä, suomalaisuutta, osa mennyttä Suomea,
suomalaisuutta, identiteettiämme, joka on lähtemättömästi jäämässä taakse.
Viita tuo äänellään ja rytmin täytteisellä kielellään
eteemme perustuksemme luojat, rakentaja, duunarit ja heidän kokemusmaailmansa.
Hän kuuluu osana suomalaisuuteen, mikäli siitä vielä edes häivähdys on
jäljellä.
Ennen kuin menen itse levyyn, kirjoitan sanasia Tapani
Kansasta. Tuon levyn kautta eteemme
avautuu aivan erilainen taiteilija, kuin mitä iskelmistä olemme tottuneet kuulemaan.
Hän on kypsä rankan ja raa’an, sekä myös herkän työläiskirjailijan lyriikan
tulkki. Viidan sanoista välittyy Tampereen työläiskaupunginosan sielukkuus
kaikessa monimuotoisuudessaan. Tapani Kansa ei ole mikään tyhjänpäiväisyyden
toistaja, jokaisella sanalla ja ilmaisulla on painava sisältönsä. Kansa on
elänyt Lauri Viidan tekstit sisimmässään, sulatellut ehyeksi kokonaisuudeksi.
Levyllä Kansa on parhaimmillaan, eletään Kansan laulajan
uran huippuvuosia. Hän osaa hyödyntää aikaisemman kokemuksensa, hän antaa
kaikkensa. Kaikki on pelissä ja mukana on vielä taiteilijan nöyryyttä täyteen
antautumiseen. Kokoelman luominen on vaatinut taiteilija Kansalta itseluottamusta.
Ilman sitä ei tuollaista kokoelmaa olisi syntynyt.
Nyt me tiedämme, että tuo itseluottamus johti myöhemmin
ylilyönteihin, niin uskallan todeta. Mutta hänen kunniakseen on todettava, että
hän on aina jaksanut nousta pystyyn ja käsittääkseni jatkaa edelleen uraansa.
Kerron vielä hiukkasen Tapani Kansan laulajanurasta, vaikka
se ei olekaan juttuni keskiössä. On eräs
toinenkin projekti, johon hän on kyennyt paneutumaan yhtä ansiokkaasti. Betonimyllärin levytystä seuranneella vuosikymmenellä
hän teki argentiinalaiselle tangolle omistetun levyn, joka sisältää kaksitoista
kappaletta, joukossa todellisia helmiä. Levy on nimeltään Päivä jolloin rakastat – argentiinalaisen tangon suurimmat klassikot.
Kansa on itse myös tuottanut kokoelman. Ne ovat hienoja sovituksia ja aivan
uudenlaisia suomennoksia, joissa pyritään välittämään eteläamerikkalaisen
musiikin aitoa tunnelmaa ja henkeä. On pyritty välttämään falski viihdemusiikin
pintakoreus – ja mielestäni onnistuttu. Laulut on suomentanut Ahti Taponen,
joka kirjallisessa tuotannossaan tunnetaan myös Jussi Taposena (ks. täältä). Hänen elämänsä
päättyi kuluvan vuoden syyskuussa. Siksikin hän ansaitsee maininnan.
Yhteistä noille kahdelle kokoelmalla on se, että ne molemmat
ovat unohdettua todellisuutta. ”Miks kaikki kaunis meiltä tahtoo kuolla” – niin
pohti aikoinaan Eino Leino, ja on osunut oikeaan.
Tuon 90-luvun lopun tangolevyn jälkeen Tapani Kansa ei ole
enää urallaan yltänyt samalle tasolle, ehkä muutamia yksittäisiä lauluja ja
esityksiä lukuun ottamatta. Eikä siinä mitään ihmeellistä. Se kuuluu elämään.
Tärkeintä on kuitenkin se, että Tapani Kansa on jatkanut uraansa ja tuonut sen
myötä varmasti ihailijoille kauniita hetkiä.
…
Mennään nyt Lauri Viitaan ja Sarmannon lauluihin. Levyn
takakannessa on kuvausta, jonka nyt teille välitän.
Betonimylläri sisältää seuraavat runot: Balladi, Alfhild, Joki, Kapina, Tomu, Pappi ja pakana, Betonimylläri,
Kotitaival, Iso mies, Vaeltaja. Niistä kruununkivenä on kymmenminuuttinen
Betonimylläri. Mutta yhtäkään ei voi vähätellä. Kullakin runolla (tai laululla;
miten vain kukin haluaa sen kokea) on oma painoarvonsa hienossa
kokonaisuudessa. Luulenpa kuitenkin, että jos suoritettaisiin äänestys, Alfhild
saisi suurimman suosion. Sehän on jäänyt vuosien myötä soimaan erityisenä
äitienpäivän juhlistajana.
”Laulusarja sai alkunsa New Yorkissa vuonna 1975, jolloin
sävelsin teoksen nimikkolaulun. Lauri Viidan runomaailma avautui minulle
Brooklynin latinalaiskortteleiden keskellä järisyttävän voimallisena, miltei
pelottavan syvälle tuntoihin tunkeutuen.”
Ensiesityksen jälkeen koitti parin vuoden kypsyttelyvaihe.
Sinä aikana, kuten säveltäjä kertoo, ”Viidan sanoma imeytyi syvälle Tapanin
tuntoihin”. ”Sana alkoi elää yhä voimakkaammin miehessä ja mies sanassa.”
Pekka Pohjola toi sitten kokonaisuuteen ja yhteistyöhön
ratkaisevan panoksensa. Hän sovitti laulut ja loi orkestraation. ”Betonimylläri
teki pitkän matkan Pispalan rinteiltä Brooklynin slummien kautta Pasilaan ja
jatkaa nyt äänilevyllä vaellustaan.” Näin Sarmanto kiteyttää kokoelman tarinaa
ja jatkaa: ”Tapani Kansan upean tulkinnan myötä Lauri Viidan sana nousee kirkkaana
kohti uusia ulottuvuuksia.”
…
Myös tunnettu yritys- ja urheilujohtaja Pertti Paloheimo (s. 1930) on saanut
levyn takakanteen puheenvuoronsa. Hän pitää Pispalaa Viidan ”henkisenä
lähtölavana”. Urheilumiehenä hän vertaa sitä kotikenttään, joka laajeni uusiin
sfääreihin. ”Mitalit lopulta jakaa vain aika ja avaruus.” Viidan rytmikorva on
tehnyt häneenkin vaikutuksensa. Viita on ennen muuta runoilija, myös proosasta
se käy ilmi.
Seuraava kuvauksen perusteella Viita oli tullut Paloheimolle
tutuksi jo nuoruudesta lähtien:
”Meilläpäin, siellä Pispalassa, suvaittiin monia
mielipiteitä. Niitä viljeltiin omassa ’Akatemiassa’ jo 1940 ja 1950 -lukujen
taitteessa. Se kokoontui lauantaisin työviikon päätteeksi Haapaniemen yleisessä
saunassa. Löylyn jälkeen pukuhuoneessa käsiteltiin kaikki mahdolliset ja
mahdottomat asiat, esityslista oli avara, pääalustajana oli aina Lauri Viita.”
Paloheimon sanoin Viita oli ”iso, komea ja voimakas mies”,
”urheilijana hän oli moniottelija”. Sitä kuvatkoon runo ”Iso mies”.
Paloheimo kiteyttää omaa suhdettaan Viitaan.
”Lauri oli ensimmäinen valmentajani, opetti minut
urheilemaan, juoksemaan, hyppäämään. Koripallossa ohjeita oli kaksi: palloa ei
saa antaa vastustajalle ja se pitää heittää korirenkaan läpi.”
”Ensimmäinen kesätyöni koulupoikana oli toimia hänen
lautapoikanaan, hanslankarina. Lauri Viita oli myös rakentaja, kirvesmies.”
Jotenkin tuota nyt lukiessa, tulee ikävä menneen ajan
henkeä. Ehkä se johtuu siitä, että minullakin oli siihen kosketukseni, tosin
aivan toisella puolen Suomea. Aikamme on menettänyt jotain lähtemättömästi.
Kun romaani Moreeni
ilmestyi vuonna 1950, Paloheimo sai Viidalta uunituoreen kappaleen, jonka
nimikkolehdellä runoilija oli kirjoittanut: ”Älä jännitä mies, ei apua siitä,
ei irvistys auta, jos voima ei riitä.”
Siinäpä aitoa evästystä elämän tielle!
Paloheimo liittää myös katkelman runosta ”Onni”.
Suvimaiseman tunnelmassa se päättyy vanhaan onnelliseen kaikuun merkiksi
jatkuvuudesta: ”Isä hei!”
Tämän myötä on ilo hiljentyä joulun aikaan. Tuokoon se
lämpöä sydämiimme - ja voimaa elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti