Dostojevskin Rikos ja rangaistus on suosikkikirjojani. Itse asiassa se ei ole kirja, vaan itse elämä.
Luin sen ensi kerran nuorena miehenä joskus 70-luvulla enkä sitä sen jälkeen
mielestä ole saanut.
Ensimmäisestä lukukokemuksestani tulee heti mieleen kirjassa
ollut kuvitus. Kuvat vaikuttivat varmasti mielikuviini romaanin henkilöistä.
Nuo kuvat jäivät niin kirkkaina mieleeni, etten romaanista tehtyihin
elokuviinkaan ole tutustunut ennen tätä syksyä. On toki muitakin syitä. En ole
halunnut nähdä suurta romaania vesitettynä.
Romaanin kuvitusta |
Muistelen lisää. Aloittaminen oli vastenmielistä. Romaani
oli pitkä ja kieli tuntui vanhahtavalta. Kirjan päähenkilö Rodion Raskolnikov alkoi
kuitenkin heti kiinnostaa enkä enää vierastanut vanhahtavia kielikuviakaan. Kun
Raskolnikov sitten surmasi kirveellä panttilainaamoa pitävän koronkiskurieukon,
lukeminen vain kiihtyi. Harpoin joidenkin pitkien vuorosanojen yli, halusin
päästä pikimmiten eteenpäin. Eläydyin tapahtumiin. Aina uudessa luvussa odotti
jokin yllätys.
Romaani oli minulle yhtäältä rikostarina: halusin tietää,
pystyykö Porfiri Petrovitsh selvittämään surman. Mutta se oli myös paljon
muuta. Moraalin ja oikeudenmukaisuuden kysymykset askarruttivat alusta lähtien.
Loppuratkaisu pani ajattelemaan myös uskon kysymyksiä. Kaikkinensa
lukukokemuksen myötä heräsi laajempikin kiinnostus 1800-luvun Venäjään, sen
kirjallisuuteen ja venäläisyyteen yleensä. Kirjan pariin on täytynyt palata
myöhemminkin.
Kuluneena syksynä syvennyin uudelleen romaanin maailmaan.
Löysin kirjastosta pari romaaniin perustuvaa elokuvaakin, joista saatan
kirjoittaa joskus tarkemmin. Varsinaisesti halusin kuitenkin tutustua vuonna
2008 ilmestyneeseen uuteen Olli Kuukasjärven käännökseen (F. M. Dostojevski: Rikos ja Rangaistus. Suom. Olli
Kuukasjärvi. Otava 2008). Olen venäjän kielen taitoinen ja tunnen
luonnollisesti alkukielisenkin version. Suomennoksia on kiva vertailla. Hienoa,
jos kirja on uuden suomennoksen ansiosta saanut uusia lukijoita.
Mielikuvissani Raskolnikov on aliravitsemuksen rajamailla
hoippelehtiva rutiköyhä resupekka, joka fyysisen heikkouden heikentämänä,
välillä kuumehoureisena ja vainoharhaisena, painajaistenkin uuvuttamana
menettää vähitellen otteen elämästään.
Romaanin alkuluvuilla hän suorittaa veritekonsa.
Koronkiskurin tappaessaan ja hänen omaisuutta ryöstäessään hän kokee toimivansa
oikeudenmukaisuuden nimissä eikä usko siitä sen vuoksi syntyvän omantunnon tuskia.
Ongelmia kuitenkin ilmenee jo surmahetkellä, kun paikalle yllättäen ilmestyy
surmatun viaton sisar Lizaveta, ja Raskolnikov joutuu surmaamaan myös tämän.
Tästä alkaa symbolinen kujanjuoksu, joka lopulta päättyy romaanin lopussa
pakkotyöleirille. Raskolnikov ei pääse irti murhaa seuranneesta syyllisyyden ja
säälin tunteista, vaikka hän romaanin loppuun asti – välillä hyvinkin
perustellen - vakuuttelee tappaneensa vain ”täin”, jollaisista yhteiskunnassa
on päästävä eroon.
Romaanin henkilöiden suhteet muodostavat tapahtumien
edetessä kudoksen, joiden avaamisessa on haasteensa. Raskolnikovin äiti ja
sisar Dunja tuovat romaaniin mukanaan laajan henkilö- ja tapahtumagallerian. Romaanin
salaperäisin henkilö on Arkadi Svidrigailov.
Hän on elämässään saanut vain pahaa aikaan. Hän on perinyt vastikään
(epäselvissä olosuhteissa) kuolleen vaimonsa rahat ja ilmestyy yllättäen
kaupunkiin (Pietariin). Myös Raskolnikovin sisar Dunja oli saanut hänestä
kärsiä ollessaan vaimon kartanossa kotiopettajattarena ja saatuaan työstänsä
potkut Svidrigailovin takia. Potkujen myötä koko perhe oli joutunut hankalaan
taloudelliseen tilanteeseen, jonka sisar aikoo ratkaista menemällä naimisiin
itseään paljon vanhemman virkamiehen Pjotr
Luzhinin kanssa. Hän tuleekin Pietariin juuri tapaamaan Luzhinia.
Romaanin keskeisiä henkilöitä ovat myös Marmeladovin perhe.
Isä Semjon Marmeladov on työstään potkut saanut juoppo virkamies, joka jo melko
varhaisessa vaiheessa romaania jää vossikan alle ja kuolee.
Hyväsydämisyydessään hän on mennyt vanhempana uusiin naimisiin keuhkotautia
sairastavan Katerina Ivanovnan kanssa, jolla on kolme lasta edellisestä
avioliitosta. Semjon Marmeladovilla on edellisestä avioliitostaan aikuinen
tytär Sonja Marmeladova, joka joutuu isänsä juoppouden takia ansaitsemaan
perheelle toimeentulon prostituutiolla. Ammattinsa vuoksi hän joutuu asumaan muusta
perheestä erillään.
Sekä Svidrigailov ja Raskolnikov ovat pahantekijöitä, joista
Svidrigailov päätyy kuitenkin elämässään erilaiseen ratkaisuun. Svidrigailov
osoittautuu hyväntekijäksi. Hän auttaa taloudellisesti Marmeladovin perheen
lapsia vanhempien kuoltua, myös Sonjaa. Sitten hän yrittää epätoivoisena
polvistuen kosia Dunjaa, jota hän aikaisemmassa elämässään oli törkeästi
lähennellyt. Dunja torjuu hänet sen jälkeen kun on yrittänyt häntä ampua.
Svidrigailov ampuu sen jälkeen itsensä.
Miksi Svidrigailov ja Raskolnikov päätyvät erilaisiin ratkaisuihin? Yksi
tulkinta on se, että Svidrigailov ei tuntenut tekemisistään minkäänlaista
katumusta (http://lit.1september.ru/article.php?ID=200600411).
Tatjana Bedova Sonjan roolissa Lev Kulidzhanovin elokuvassa Rikos ja rangaistus vuodelta 1969 |
Pysyäkseni jotenkin kohtuuden rajoissa keskityn tässä
kirjoituksessani lähinnä Raskolnikovin ja Sonja Marmeladovan suhteeseen. Haluan kuitenkin vielä vähän kertoa romaanin
miljööstä. Kyseessähän on myös romaani Pietarista. Sen tietyt paikat saavat erityisen
merkityksen. Romaaniin perehtynyt voi kai vielä nykyäänkin aistia Pietarin
kaduilla Raskolnikovin haamun liikkumassa. Kaupunkikuvauksissa paljastuu henkilöiden
sieluntila. Mielen sokkeloita kuvataan ympäristön
kautta. Tunnelma on välillä lähes klaustrofobinen. (Ks. Hannu Waaralan arvio vuodelta
2008 http://www.demari.fi/arkisto?id=349 .)
Pieni mutta paljon puhuva yksityiskohta on Raskolnikovin
asunto. Romaanissa se on kuvattu surkeaksi kopiksi, joka muistuttaa
ruumisarkkua. Siellä hän hautoi omia aatteitaan. Toisaalta Raskolnikov on
kuvattu vallankumouksellisena toimijana, joka on sosiaalista omaatuntoaan
seuraten tehnyt paljon hyvää jopa henkensä uhalla. Hänen mm. kerrotaan
pelastaneen pienen lapsen palavasta talosta ja saaneen siitä vakavia
palohaavoja. Osin olosuhteiden pakosta Raskolnikov kuitenkin käpertyy omaan
”ruumisarkkuunsa” ja hautoo yksinäisyydessään omia yli-ihmisteorioitaan.
Raskolnikov tuntee sääliä ja myötätuntoa köyhiä ja osattomia
kohtaan. Hän haluaisi auttaa ihmisiä, mutta on itse varaton. Tästä syystä
hänestä on tullutkin koronkiskurieukon asiakas. Oman äitinsä ja sisarensa
edessä hän kokee syyllisyyttä. Häneen on asetettu suuria toiveita, joita hän ei
kykene täyttämään. Äiti on halunnut kouluttaa hänet, että hän saisi joskus
hyvän viran ja sitä myöten voisi turvata myös hänen toimeentulonsa vanhuuden
päiviksi.
Suhteet entisiin opiskelutovereihin ovat lähes katkenneet. Hengenpitimiksi
pitäisi antaa edes yksityistunteja, mutta siitäkään ei tule mitään. Kun rahaa
jostakin tulee, se hupenee välittömästi. Esimerkiksi äidin vähistä rahoistaan
lähettämä apu hupenee nopeasti, kun hän avustaa epätoivoon ajautunutta
Marmeladovin perhettä hautajaisten järjestämisessä.
Sonja ja Raskolnikov (roolissa G.Taratorkin) Kulidzhanovin elokuvassa. |
Sonja Marmeladovan ja
Raskolnikovin kohtalot osuvat romaanissa lopulta yhteen. Raskolnikov tutustuu ensin eräässä kapakassa Sonjan
isään, joka kertoo hänelle perheestään ja tyttärestään ja surkeasta
kohtalostaan. Sonja on jo fyysisestikin kuin murenemassa: hento, heikko, yltä
päältä vapiseva hauras nuori nainen. Ihokin kuvataan läpikuultavaksi. Hän on kouluja
käymätön, hyväntahtoinen ja syvästi uskonnollinen ihminen. Hän on kärsinyt
paljon paitsi prostituoituna myös perheensä takia, Raskolnikovin mielestä
turhan tähden. Kaikesta huolimatta hän uskonnollista vakaumustaan seuraten
palvoo isäänsä ja puolustaa vilpittömästi äitipuoltaan tämän häijyydestä
piittaamatta. Kun isä ja myöhemmin myös äitipuoli kuolevat, tilanne näyttää
toivottomalta, Raskolnikov ja Sonja löytävät toisensa.
Romaanin vaikuttavimpia kohtauksia on se, kun Sonja lukee
Raskolnikoville Uudesta testamentista tarinaa Lasaruksen kuolleista
heräämisestä (Johanneksen evankeliumin 11.luku). Sonjan luona vieraillessaan
Raskolnikov löytää pöydältä Uuden testamentin. Osoittautuu, että sen on tuonut
hänelle sama Lizaveta , jonka Raskolnikov on tappanut koronkiskurin kanssa
kirveellä (mitä Sonja ei vielä silloin tiedä).
Raskolnikov murhatessaan ”täin” on samalla tappanut myös Sonjan sydänystävän,
jolle tämä oli voinut sisimmästään avautua.
Lasaruksen kuolleista herääminen |
Raskolnikov pyytää tai lähes vaatii Sonjaa lukemaan. Tämä
epäröi, koska Raskolnikov ei usko, mutta suostuu lopulta. Sonja Marmeladova
alkaa lukea ääni väristen ja ruumis vapisten, henki salpautuu, hän häpeilee
vapinaansa. Lukiessaan Sonja on kuin kuumeessa, vesissä silmin hän sitten haltioituu
ja ääni alkaa soida. Saatuaan lukemisensa loppuun, hän on täysin uupunut. Hän
häpeää katsoa Raskolnikovia joka seuraa lukemista liikuttuneena. Hän vaikuttuu
kuitenkin Sonjan eläytymisestä, siitä kuinka tämä avaa lukiessaan sisimpänsä. Raamatun
sisältö jättää hänet kylmäksi. Sonjan ruumis vapisee vielä pitkään lukemisen
loputtua. Romaanin mukaan kestää viisi minuuttia hiljaisuutta, kynttilä vain
lepattaa lopullaan.
Tällainen herkkä murhaajan ja porton yhteinen hetki jatkuu
kuitenkin yllättävällä tavalla. Raskolnikov alkaa puhua aivan toisella,
karummalla äänenpainolla. Kylmäkiskoisuus hämmentää Sonjan. Hän kertoo
hylänneenä vanhempansa, tunnustaa, että Sonja on hänen ainoansa ja pyytää tätä
lähtemään mukaansa. Sonja ei tajua mitä Raskolnikov tarkoittaa. Hän näkee Raskolnikovissa
mielipuolen, mutta toisaalta myös hyvin onnettoman ihmisen. Raskolnikovin
mielestä Sonja on tuhon oma, yksin hän ei selviä. Raskolnikov julistaa
vakaumustaan: köyhyys on poistettava, valta on otettava käsiin. Tämä saa
Sonjassa aikaan vain hysteerisiä puuskia. Sitten Raskolnikov ilmoittaa
kertovansa seuraavana päivänä Lizavetan surmaajan nimen. Sonja pelästyy ja
joutuu lähes järjiltään.
Raskolnikovin käytös selittyy kuitenkin Sonjan lukemasta
Lasarus-tekstistä (ks. Juri Lukinin artikkeli http://lit.1september.ru/article.php?ID=200600411). Raskolnikov yhdistää
Sonjan ja Lasaruksen. Sonja on prostituoituna
toimiessaan kuollut kuin Lasarus. Raskolnikov sen sijaan omassa
teoriassaan pitäytyen ottaa Kristuksen aseman. Hän puhuu kuin Jeesus. Raamatullista
kielikuvaa mukaillen hän pyytää Sonjaa seuraamaan itseään. Sonjan elämä on
tuhon oma. Raskolnikov tuo Sonjalle uuden elämän.
Raskolnikov on Sonjalle välillä hyvin
ilkeä tietoisesti kiusaten häntä. Hän järkyttää Sonjaa toteamalla, että myös
hänen äitipuolensa pienellä tytöllä
Polenkalla on edessään sama tie kuin Sonjalla. Sonja järkyttyy. Tämän
tapaamisen seurauksena Sonja nukkuu seuraavan yön kuumeessa levottomana
houraillen.
Seuraavana päivänä Raskolnikov
kertoo Sonjalle totuuden. Sonja ohjaa määrätietoisesti Raskolnikovia
tunnustamaan rikoksen. Sonjan mielestä kärsimys on otettava kannettavaksi ja
sovitettava rikos. Raskolnikov protestoi, mutta aikoo olla Sonjalle mieliksi..
Raskolnikovia vie eteenpäin hänen aatteensa. Viimeiseen asti
hän uskoo olevansa oikeassa. Kun hän kertoo olevansa murhaaja, hän ei luovu
periaatteistaan. Hän ei usko Jumalaan, mutta hän ei halua vastustaa Sonjaa. Hän
suostuu tämän pyyntöihin ja vaatimuksiin, koska hän haluaa olla Sonjalle
mieliksi eikä halua häntä menettää. Hän suostuu tunnustamaan rikoksensa, mutta
perusteena ei ole se, että hän olisi tehnyt jotain väärin, vaan pelkästään se,
että hän on niin heikko ihminen. Hän häpeää sitä, että ei ole pystynyt toimimaan
suunnittelemallaan tavalla. Sonjan uskonnollisuutta hän sisimmässään halveksii
aivan romaanin viimeiselle sivulle asti.
Raskolnikovin lähtiessä Sonjan luota poliisilaitokselle
tunnustamaan tekonsa Sonja antaa läksiäislahjaksi oman ristinsä ja pyytää tätä
tekemään ristinmerkin. Hymähtäen hän tekee sen, kaiken varalta useamman kerran.
Kun Sonja sitten vielä näyttää lähtevän mukaan, Raskolnikov vihan puuskassaan
tiuskaisee niin, että tämä jää pelästyneenä seisomaan ja hän lähtee jäähyväisiä
jättämättä. Ulkona hän yhä miettii tunnustamisen mielekkyyttä. Sonjan ajatukset
tuntuvat hölynpölyltä. Kun hän sitten torilla huomaa Sonjan salaa seuraavan häntä,
hän rauhoittuu. Sonja ei ole häntä hylkäämässä. Suuresti häveten hän täyttää torilla
myös Sonjan toisen toivomuksen: polvistuu maahan ja suutelee maata, jota hän on
Sonjan mielestä häpäissyt. Lausuessaan ”Olen tappanut” sanat takertuvat kuitenkin
kurkkuun. Kansa nauraa, Raskolnikov kärsii. Varsinainen romaani päättyy siihen
kun Raskolnikov tunnustaa poliisilaitoksella rikoksensa.
Romaani päättyy epilogiin, jossa kerrotaan pidätyksen
jälkeisistä tapahtumista. Raskolnikov tuomitaan lopulta vain kahdeksaksi vuodeksi
pakkotyöhön, Sonja seuraa hänen mukanaan, pitää yllä kirjeenvaihtoa Dunjaan. Raskolnikovin
asenne Sonjaa kohtaan on kuitenkin edelleen töykeän kylmä. Sonja käy
säännöllisesti tapaamassa Raskolnikovia. Häneen luotetaan ja päästetään
suhteellisen vapaasti liikkumaan vankien luona. Muut vangit alkavat pitää
hänestä, mutta Raskolnikov torjuu.
Entä tuo otsikossa mainittu rakkaus? No, sekin lopulta syttyy, ja iskee kuin humahdus. Sonja
sairastuu eikä häntä ole näkynyt muutamaan päivään. Raskolnikov huomaa kaipaavansa tätä. Hän ilahtuu, kun saa Sonjalta viestin. Siinä tämä kertoo olevansa vain vilustunut. Eräänä aamuna Sonja yllättäen ilmestyy. Sinä hetkenä he lopulta löytävät toisensa, kun vartijankaan silmät eivät onneksi osu kohdalle. Se on kuin koko
ruumiin lävistävä voima, joka heittää Raskolnikovin Sonjan jalkoihin. Sonja
ensin pelästyy, mutta sitten kun tilanne selvenee, hänen silmänsä alkavat säteillä pelkkää onnea.
Sonja ei edelleenkään yritä tyrkyttää uskoaan. Kun
Raskolnikov sairastuu, hän itse pyytää Sonjalta Uutta testamenttia. Lukemaan
hän ei ole vielä ryhtynyt, mutta käsissään hän on sitä jo pidellyt. Enää ei ole mahdoton ajatus, etteikö hän voisi Sonjalta jotain omaksua. Kun tunteet ovat lähestyneet, voisi myös rakkaan vakaumukselle olla sijaa.
Romaanin lopussa rangaistusta on jäljellä vielä seitsemän
vuotta, mutta rakastumisen hetkellä se tuntuu seitsemältä päivältä. Sitäkään Raskolnikov ei vielä tajua, kuinka kovalle työllä edessä oleva uusi elämä on lunastettava. Tulevaisuus on avoin, rakkaus antaa sille ainakin onnistumisen mahdollisuuden.
Selvästi tunnet kirjan hyvin, osaisitko suositella jotain tiettyä suomennosta?
VastaaPoistaIlman muuta suosittelen uusinta, eli Olli Kuukasjärven suomennosta vuodelta 2008. Kuukasjärvi on erittäin asiantunteva ja luotettava kääntäjä. Hän on perehtynyt taustoihin. Hän lienee aloittanut joskus aikoinaan venäjän opinnot pelkästään sen vuoksi, että voisi tutustua Dostojevskiin ja muihin Venäjän kirjallisuuden klassikoihin alkukielellä.
PoistaItse kylläkin olen lähinnä käyttänyt alkuperäisen teoksen ohessa Hollon suomennosta, joka on peräisin 1920-luvulta. Kuukasjärven suomennoksesta olen tutustunut vain joihinkin katkelmiin. Hänen suomentamansa Idiootti ja Kirjailijan päiväkirjat ovat minulle kuitenkin hyvin tuttuja. Ja onhan hän Dostojevskilta suomentanut myös ainakin Pelurin ja Kaksoisolennon sekä tehnyt tunnetuksi myös nykykirjallisuutta.
Yhtä kaikki, mielestäni myös Hollon teksti kelpaa. Kyllä sieltä löytyy se sama Dostojevskin maailma. Tuskinpa sen paikoittainen vanhahtavuus estää sanoman perillemenoa.