Yhteys ikuiseen (Rikoksen ja rangaistuksen jälkinäytös)

 Aluksi:

Fjodor Dostojevskiin olen jäänyt kiinni. Näkemykseni syvenevät vuosi vuodelta. Juttuakin on tähän blogiin kertynyt. Itselleni ehkä tärkein kirjoitukseni ”Raskolnikovin ja Sonjan rakkaus” (täällä). Se on kuitenkin jo yli yhdeksän vuoden takaa ja asioiden kehittely on siinä jäänyt aika lailla puolitiehen. Se kuuluu kuitenkin luetuimpiin teksteihini. Mainitsen toisenkin tekstini: ”Elämä, kuolema, ikuisuus”, joka on syntynyt edellistä kolme vuotta myöhemmin (täällä). Sen parissa muistan väännelleeni ajatuksiani pitkään. Yhtä kaikki, en pääse Dostojevskista eroon. Jälleen kerran olen lukenut Rikosta ja rangaistusta (1866) lumoutuneena, kuin ensi kertaa. Tutuksihan se on toki tullut jo vuosikymmeniä sitten. Nykyisin minua eniten vetää puoleensa Dostojevskin romaanien ketjun yhtenäisyys, niistä kumpuavat teemat: alkaen varhaisesta kirjeromaanista Köyhää väkeä (1846) ja päättyen Karamazovin veljeksiin (1880).  Ehkä löydän joskus aikaa ja energiaa senkin syvempään käsittelyyn. Nyt tässä jutussani keskityn yhteen romaaniin, mutta pieni raapaisu osuu myös Riivaajien (1872) suuntaan.

Tekstissäni Raskolnikovin ja Sonjan rakkaus tein itseni kannalta tärkeitä löytöjä, joiden kautta Dostojevskin filosofia ja uskonkäsitys alkoi minulle aueta. Nyt menen aluksi romaanin epilogiin, jota vanhemmassa J. A. Hollon suomennoksessa (vuodelta 1922) kutsutaan jälkilauseeksi ja vuodelta 2008 peräisin olevassa O. Kuukasjärven suomentamassa versiossa jälkinäytökseksi. Keskiössä on edelleen Sonjan ja Raskolnikovin välinen rakkaus, mutta en kylläkään täysin pysy siinä kehyksessä.

Tähän kirjoitukseen  tulee piakkoin jatkoa: Osa II, jossa käsittelen Sonjan Raskolnikovin valintoja romaanin muiden henkilöhahmojen kuin myös Dostojevskin oman maailmankatsomuksellisen kehityksen kautta. 

…

OSA I

Rikoksesta on kulunut puolitoista vuotta. Ollaan siperialaisessa kaupungissa, ”aution virran rannalla”. Kyseessä on Irtyš-joki. Kaupungin esikuvana on asiantuntijoiden mukaan ollut Omskin kaupunki, jossa myös Dostojevski itse vietti pakkotyövuosiaan. Kaupungin keskustassa on linnoitus. Siellä sijaitsevassa vankilassa Raskolnikov oli jo viettänyt yhdeksän kuukautta. Tuo tuntuu symboliselta ajalta, koska tässä lyhyehkössä jälkinäytöksessä kuvataan Raskolnikovin eräänlainen uudestisyntymä, jossa hän löytää lopullisesti yhteyden rakkaaseen Sonjaansa. Ristiriitaisesta suhteesta avautuu ikuinen ystävyyssuhde, joka on valmis kestämään raskaimmatkin koettelemukset.

 Elämä oli muotoutumassa uomilleen. Raskolnikov oli vankileirillä, Sonja oli asettautunut lähistölle asumaan. Karuissa oloissa hän oli löytänyt pikkuhiljaa oman paikkansa ja osansa. Se oli auttavaisen ja hyvään pyrkivän herkän ihmisen tie. Sairastelun rasittama arki toki toi omat ongelmansa, mutta ne eivät uskossaan nöyrän Sonjan elämänvoimaa pysäyttäneet.

Mennään ratkaisevaan tilanteeseen, sen kiihkeimpään hetkeen. Lainaukset ovat julkaistusta suomennoksesta.

”He olisivat tahtoneet puhua mutta eivät kyenneet. Molempien silmät olivat kyynelissä. He olivat kumpikin laihoja ja kalpeita, mutta heidän sairailla ja kalvakoilla kasvoillaan loisti jo uuden tulevaisuuden aamurusko, täydellinen herääminen uuteen elämään. Heidät oli herättänyt rakkaus: yhdestä sydämestä toiseen johtivat ehtymättömät elämänlähteet.” (Suom. Olli Kuukasjärvi, s. 687.)

Katkelma on romaanin jälkinäytöksen aivan lopusta, viimeistä edelliseltä sivulta. Se kuvaa hetkeä, jolloin Raskolnikov oli viimeinkin vastannut Sonjan rakkauteen. Raskolnikov oli heittäytynyt Sonjan jalkoihin ja vajosi kiihkeään syleilyyn. Arkuudessaan Sonja aluksi pelästyi mutta tajusi hetkessä, mistä oli kyse:

”Hänen silmissään alkoi loistaa suunnaton onnentunne, hän käsitti – eikä siinä ollut enää mitään epäilystä – että Raskolnikov rakasti häntä, rakasti äärettömästi, että se hetki oli lopultakin tullut…”

 

Se oli suuri hetki molempien elämässä. Ylimielinen Raskolnikov lopultakin nöyrtyi rakkauteen. Nöyrtyminen merkitsi käännettä. Ylimielisyys oli ollut syvällä eikä se sisimmästä poistunut, vaikka erinäiset mustasukkaisuuttakin muistuttavat tunnetilat taisivat kiusata häntä itseäänkin. Rikosten tunnustamisella ja sen myötä tulleella tuomiolla ei ollut kyetty sisintä puhdistamaan. Jonkinmoinen paremmuuden riesa vaivasi edelleen, vaikka mies oli joutunutkin nöyrtymään kohtaamaansa todellisuuteen. Sonja häntä tarvitsi, ei hän itse. Siinä uskossa hän oli Siperian matkansa aloittanut. 

Tässä ollaan tekemisissä ihmispsyyken arvaamattomien voimien kanssa. Olisi odottanut jonkinmoista nöyryyttä, mutta samoihin uomiin palattiin. Tarkastellaan hieman, miten tähän tilanteeseen päädyttiin.

Oikeudenkäynnissä Raskolnikov oli ollut rehellinen ja yhteistyöhaluinen ja kertonut seikkaperäisesti kaikki tekemänsä rikoksen vaiheet. Muisti toimi erinomaisesti, mikä osaltaan todisti Raskolnikovin vakaasta psyykkisestä terveydentilasta ja syyntakeisuudesta. Mutta vastakkaisestakin näkemyksestä oli näyttöä. Tuolloin muodissa oli ns. tilapäistä mielenhäiriötä koskeva teoria. Ja oli merkkejä, että hän olisi ollut jonkinlaisen ”murhaamis- ja ryöstämismanian” vaikutuksen alla. Siihen liitettiin myös Raskolnikovia ennen rikosta vaivannut ”sairaalloisen synkkämielisyyden tila”. Tämän olivat useat todistajat panneet merkille. Siihen vaikutti myös syytetyn hankala taloudellinen tilanne.

Tuomiosta tuli lopulta lievempi kuin odotettiin. Osaltaan siihen vaikutti Raskolnikovin opiskelukaverin, ystävän  ja sittemmin myös hänen sisarensa aviopuolison Razumihinin todistus. Tämä kertoi eräitä hellyttäviä tapauksia Raskolnikovin menneisyydestä. Hän oli opiskeluaikanaan auttanut pyyteettä erästä keuhkotautia potevaa kaveriaan ja tämän perhettä. Kaiken lisäksi hän oli kunnostautunut eräässä traagisessa tulipalossa. Hän oli hakenut liekkien vallassa olleesta huoneistosta kaksi pientä lasta pelastaen näin heidän henkensä. Hän sai lopulta kahdeksan vuoden tuomion.

Raskolnikov eli elämäänsä pakkotyöleirillä Irtyš-joelle avautuvassa laaksonäkymässä. Tilanne näytti jämähtäneen paikalleen. Sonja oli onnistunut löytämään pienoisen toimeentulonkin ompelijan töiden ansiosta. Lisäksi hän auttoi muita vankeja kirjeenvaihdossa ja yhteyden pidossa. Hänestä pidettiin, mikä nosti Raskolnikoviin lähinnä kiusaantuneita tunteita.  Sonja oli käynyt säännöllisesti vankileirillä Raskolnikovia tapaamassa. Joskus tuntui, että muut vangit iloitsivat hänestä enemmän. Tapaamiset olivat Raskolnikovillekin välttämättömiä, mutta pakonomaisia. Tämä tuntui miltei vähättelevän nöyristelevältä tuntuvaa Sonjaa. Samaan luontevuuteen hän ei kyennyt kuin muut vangit. Se sai Raskolnikovin hämmentymään. Oliko se mustasukkaisuutta, sitä ei hän kai halunnut tunnustaa, mutta vaivautuneisuudestaan hän ei päässyt eroon. Hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi, vieraantuneeksi. Hän halusi kai olla muiden yläpuolella. Tällaisessa tilanteessa muut vangit alkoivat häntä vierastaa. Tai se oli tosiasiassa vielä pahempaa: heidän välillään tuntui olevan syvä kuilu.

”Hänestä itsestään ei kukaan pitänyt, vaan kaikki karttoivat häntä. Lopulta he alkoivat suorastaan vihata häntä. Minkä takia? Sitä hän ei tiennyt. He halveksivat ja pilkkasivat häntä; hänen rikoksestaan tekivät pilkkaa nekin, jotka olivat paljon pahempia rikollisia kuin hän. Sinä olet herra! he sanoivat hänelle. – mikä pakko sinun oli kulkea kirves kourassa; ei se ole mitään herrojen työtä.” (suom. Ollli Kuukasjärvi, s. 682-683.)

Muut vangit pitivät häntä myös jumalankieltäjänä ja sen takia hänet olisi pitänyt heidän mielestään tappaa.  Näin hänet leimattiin, vaikkei hän ollut koskaan puhunut kenenkään vangin kanssa Jumalasta eikä uskon kysymyksistä. Tämän kaiken ohessa Raskolnikovia hämmensi se, kuinka kaikki pitivät Sonjasta, vaikkei tämä mitenkään pyrkinyt heitä mielistelemään.

Mennään vielä tarkemmin tuota kiihkeää rakastumisen hetkeä edeltäviin tapahtumiin Sonjan ja Raskolnikovin välillä.

Viime aikoina Sonja oli sairastellut eikä häntä ollut näkynyt pitkään aikaan. Raskolnikov oli havainnut itsessään kaipuun ja ikävän. Myös muut olivat ihmeissään, kun Sonjaa ei näkynyt. Sitten saatiin kuulla, että Sonja oli tervehtymässä eikä tarvinnut olla huolissaan.

Mikä oli konkreettisesti Raskolnikovin mielenmuutoksen takana? Se ei syntynyt itsestään, ei siinä mitään jumalallista ilmestystä tapahtunut. Tarvittiin yksinäinen hetki, joka kuvataan kirjan edellisellä sivulla.

Oli aamuvarhainen hetki joen rannalla. Raskolnikov teki aamuisia tehtäviään parin muun vangin kanssa. Koitti sattumoisin yksinäinen hetki, jolloin nuo työkaverit olivat muissa askareissa. Kun ei ollut mitään tekemistä, Raskolnikov käveli kohti joen rantaa ja alkoi korkealta törmältä tutkailla kauempana avautuvaa rantanäkymää.

”Kaukaa toiselta rannalta kantautui laulua hädin tuskin kuuluvana. Siellä auringonpaisteessa kylpevällä silmänkantamattomalla arolla erottui häviävän pienenä pisteenä paimentolaisten majoja. Siellä oli vapaus, siellä eli toisenlaisia ihmisiä, jotka eivät muistuttaneet lainkaan täkäläisiä, siellä itse aikakin tuntui seisahtuneen, aivan kuin Abrahamin ja hänen karjalaumojensa päivät eivät vielä olisikaan menneet ohi. Raskolnikov istui ja katseli hievahtamatta, herpaantumatta; hänen ajatuksensa muuttuivat haaveiksi, kuvitelmiksi; hän ei ajatellut mitään, mutta epämääräinen tuska teki hänet levottomaksi ja kiusasi häntä.”

 

Tuohon hetkeen ilmestyi yllättäen Sonja. Se oli jälleennäkeminen sairastumisen vuoksi poikkeuksellisen pitkäksi käyneen eron jälkeen. Sonja istuutui hänen viereensä. Oli vielä kylmää ja Sonja ojensi kätensä Raskolnikoville -  ”tapansa mukaan arasti”.

Sonja oli vielä sairautensa jäljiltä heikkona. Yleensä Raskolnikov oli reagoinut Sonjan saapumiseen kylmäkiskoisesti, ”vastahakoisesti”, saattanut jopa jättää reagoimatta Sonjan käden ojennukseen. Mutta tällä kertaa hän koki Sonjan saapumisen aivan toisin. Hän heittäytyi itkien syleilyyn. Sonja pelästyi aluksi yllättävän voimalliseen tunteenpurkaukseen mutta oivalsi, että nyt oli se hänen pitkään odottamansa hetki. Siitä se alkoi. Kaikki oli selvää.

Jatketaan suoraa lainausta:

”He olisivat tahtoneet puhua, mutta eivät kyenneet. Molempien silmät olivat kyynelissä. He olivat kumpikin laihoja ja kalpeita, mutta heidän sairailla ja kalvakoilla kasvoillaan loisti jo uuden tulevaisuuden aamurusko, täydellinen herääminen uuteen elämään. Heidät oli herättänyt rakkaus: yhdestä sydämestä toiseen johtivat ehtymättömät elämänlähteet.

He päättivät odottaa ja kestää. Heillä oli jäljellä vielä seitsemän vuotta ja miten paljon edessä vielä oli sietämätöntä kärsimystä, miten paljon ääretöntä onnea! Mutta Raskolnikov oli herännyt uuteen elämään, ja hän tiesi sen, tunsi sen koko uudistuneella olemuksellaan, ja Sonja – hänhän oli elänyt vain Raskolnikovin elämää!” (s. 687-688.)

Sonjasta todetaan, että ”hän oli niin onnellinen, että melkein pelästyi onneaan.” ”Seitsemän vuotta, vain seitsemän vuotta!” Näin Sonja kokee onnensa. Ne tuntuvat tuolloin kuin seitsemältä päivältä.

Kirjailija kuitenkin samalla varoittaa: ”Raskolnikov ei tiennytkään vielä silloin, että uusi elämä ei tule ilmaiseksi, että se täytyy vielä ostaa kalliilla hinnalla…” Jotain arvaamatonta oli mahdollisesti edessä, mutta siitä ei tarkemmin kerrota. Kaikki riippuu ”tulevaisuudessa tehtävällä työllä”. Nyt alkaa ihmisen sisäisen uudistumisen vaihe, minkä myötä valmistaudutaan uuteen tuntemattomaan todellisuuteen. Romaani päättyy tällaisiin odottaviin tunnelmiin.

Vanhoillislestadiolaisuus – syrjäisiä huomioita

 

Tuli kesällä hiukan kuunneltua vanhoillislestadiolaisten suviseuroja. Alempana analysoin sieltä ja vähän muualtakin kuulemaani. Yleensä ne on järjestetty massiivisina ns. peltoseuroina, joissa avaralla alueella on jopa 80 000 kuulijaa. Siellä se on toiminut talkoovoimin. Nyt ne järjestettiin koronan vuoksi nettitapahtumana liikkeen omistuksessa olevan Reisjärven opiston tiloissa. Vanhoillislestadiolaisuudellahan tarkoitan tässä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen eli SRK:n toimintaa. Sen jäsenistö pitää kai edelleen itseään ainoina oikeina taivaspaikan lunastajina.

Tehdään heti selväksi oma suhteeni tuohon uskon suuntaan. En ole koskaan kuulunut vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, mutta minulla on kyllä ollut välillä melko laajaltikin kosketuspintaa lestadiolaisuuteen ja lestadiolaisiin. Erinäisten hajaannusten jälkeen on olemassa eri suuntauksia. SRK on kuitenkin selkeästi keskeisin lestadiolaisen herätysliikkeen organisaatio. Ja mainitsen vielä senkin, että tuttavapiiriini ei ole vanhoillislestadiolaisia kuulunut. Siksi tarkkailen liikettä aivan kuin syrjästä.

Mutta johdattelen ensin asiaan. Aiheella on oma taustansa. Kerron omasta suhteestani lestadiolaisuuteen ja ylipäänsä herätyskristillisyyteen. Alla olevan Oulun tuomiokirkon alttaritaulua esittävän kuvan jälkeen siirryn noiden seurojen antiin.

…

Vaikka olenkin maallistunut, niin minua on herätyskristillisyys kiinnostanut tavalla tai toisella läpi elämän.  Olen uskonnollisesta kodista, mutta se ei ollut vanhoillislestadiolainen. Päinvastoin, olin siihen nuorena hyvin kriittinen. Olen kuitenkin kasvanut lestadiolaisessa ympäristössä, ja näin vanhempana elämässä tulee tehneeksi tiliä menneisyyden kanssa. Hieman ihmetellen tulee huomanneeksi, kuinka vahvasti vanhoillislestadiolainen uskonsuunta edelleen elää. Tällä tarkoitan tätä valtasuuntausta. Muilla lestadiolaisilla suuntauksilla elo on lähinnä sinnittelyä kehityksen juoksussa. 

Todetaan vielä sekin, että olen elämän saatossa varsinkin nuorempana joutunut painiskelemaan uskonnollisten kysymysten kanssa, jopa siinä määrin, että kipeääkin on välillä käynyt. Sitä en nyt tarkemmin erittele.

Olen pienestä asti kiinnostunut liikkeen historiasta ja erinäisistä hajaannuksista. Lars Levi Laestadiuksen elämästä ja urasta olen lukenut, hänen kirjoituksiaan läpikäynyt.  Esimerkiksi hänen tutkielmansa Hulluinhuonelainen oli aikanaan kiintoisa lukukokemus.

Paljon muutakin olen lukenut ja seurannut liikkeen eri vaiheet ovat tulleet tutuiksi, vaikka todettava on, että muistissa ei monikaan asia ole säilynyt. Moniin esille nousseisiin väärinkäytöksiin olen ahnaasti tutustunut. Liikkeestä eronneiden tuntoja olen yrittänyt myötäeläen ymmärtää. En kuitenkaan ole tuominnut vastapuoltakaan, niitä jotka ovat katsoneet paremmaksi jäädä liikkeen sisälle. Vieroksun kaikkea leimaamista ja ennakkoluuloista halveksintaa ja naureskelua. Haluan kunnioittaa jokaisen uskoa, ja ainakin jollain tapa ihailen liikkeen sisäistä yhteyttä monien myllerrysten keskellä. ”Koirat haukkuu, karavaani kulkee”. Siinä on jotakin sisäistä voimaa.

Kun elin pohjoisessa lapsuuttani ja nuoruuttani, lestadiolaisista puhuttiin monenlaista. Televisio oli synti, se oli kielletty, kerrottiin myös, että ikkunallinen pesukone oli synti, Joku kaverini vitsaili, että se johtui siitä, että sieltä saattoi näkyä naisten alusvaatteita, mikä nostaa syntisiä ajatuksia.

Nyt nettiaikana liike on sopeutunut aikaan, tai ainakin yrittää. Se hyödyntää nettiä ja nuorisoa on viimeisten havaintojeni perusteella pyritty ohjaamaan vastuulliseen ja järkevään netin ja sosiaalisen median käyttöön. Samalla uskon peruskysymykset ovat näköjään säilyneet samoina. On ollut ilo seurata, kun lestadiolaiset nuoret ovat alkaneet avoimesti pohtia elämisen haasteita eivätkä halua sulkeutua täysin ulkopuoliseksi valtavirrasta.

Kirjallisuudessa on nostettu esiin liikkeen varjopuolia. Pääsiäisen aikoihin kirjotin jutun Hiljaisen viikon matka 3, jossa nostin esiin Anna-Maija Ylimaulan romaanin Papintyttö vuodelta 1976.

Tässä on suoraa lainausta tekstistäni:

Muistan elävästi sen kohun, minkä heihin kuuluvan papin tytär Anna-Maija Ylimaula aiheutti romaanillaan Papintyttö. Vuosi oli 1976. Se paljasti vanhoillislestadiolaisuudesta nurjaa puolta. Minuunkin romaani vaikutti, luin sen ahnaasti – paikoittain se myös järkytti. Kirjailijalle se oli varmaan tärkeä teos, joka piti kirjoittaa. Se oli tavallaan puhdistautumisrituaali. Nuori urallaan jo etenevä nainen vapautui jostakin raskaasta lapsuuden taakasta. Sittemmin hän on luonut merkittävän uran arkkitehtina. Kirjailijan ura on jatkunut siinä sivussa, mutta uskaltaisin arvella, että vaikka kiitosta on tullut, niin esikoisromaani oli kuitenkin se tärkein työ. Nykyisin ei varmaan tajuta, kuinka rohkea se romaani oli silloin, jopa uhkarohkea.

 

Järkyttävämpää oli tutustua niin sanottuun korpelalaisuuteen, jota on muun muassa käsitellyt Bengt Pohjanen romaanissaan Kristalliarkki (1987) ja sen itsenäisessä jatko-osaan Kolmen kyynärän Jumalat (1988). Kristalliarkin pohjalta korpelalaisesta herätyksestä tehtiin myös Oulun kaupunginteatterissa näytelmä, joka taisi olla valtava yleisömenestys. Näytelmä sai nimen Jerusalemin tanssi ja kantaesitys oli vuonna 1990. Sitä esitettiin myös Tampereen teatteripäivillä. Romaanin taustalla oli siis 1930-luvulla Lapin maaseudun kansaa villinnyt uskonnollinen liike, joka kehittyi Vaasan läänistä Ähtärin kunnasta kotoisin olleen saarnamiehen Toivo Korpelan ympärille. Siinä ajauduttiin tietyssä vaiheessa voimakkaasti seksuaalispainotteisiin uskonnollisiin liikutuksiin. Varsinaisesti siinä taisivat kunnostautua Korpelan seuraajat. Tuosta liikkeestä voisi kertoa enemmänkin, mutta tällä kertaa en mene yksityiskohtiin.

Timo K. Mukan esikoisteoksessa Maa on syntinen laulu (1964), on yksi seurakohtaus, joka kehittyy suoranaiseksi irstailuksi. Siinä kirjailija kuvaa tyylitellysti juuri tuota korpelalaista seurahurmiota tai -hulluutta. Rauni Mollberg teki romaanista vuonna 1973 kohua aiheuttaneen elokuvan, jossa tuo seurakohtaus on kuvattu voimallisen naturalistisesti.

Pohjasen romaanit olivat minulle aiheesta jo tavallaan jälkilöylyjä. Näytelmä Jerusalemin tanssi oli tavallaan yleisön kalastusta uskontoon liittyvällä seksuaalisella hekumoinnilla. Se kävi kaupaksi siinä murroksessa. Oulun teatterilla meni hyvin.  Oli lisäksi syntynyt jonkinlaista ehkä alitajuistakin tarvetta painaa alas lestadiolaisten henkistä hegemoniaa.

Kyllä minun tutustumiseni korpelalaisuuteen ajoittuu 70-luvulle, mahdollisesti Mollbergin elokuvan myötä nousseisiin juttuihin. Pohjasen romaanit kuvaavat ennen kaikkea Ruotsin puolisen läntisen Lapin kansan kipuilua lestadiolaisuuden ja kommunismin ristitulessa. Ne olivat sen alueen uskonnollisia vaihtoehtoja, niin voi sanoa.

Yllä mainituista teoksista nousi esille Lapin uskonnon nurja puoli. Tietysti on myös monia muita teoksia ja tapahtumia. Nuo asiat aiheuttivat paljon pohdintaa, olinhan kodissani kasvanut herätyskristillisyyteen myönteisessä kunnioittavassa hengessä. Tuntui, että lapsi menee pesuveden mukana.

…

Nyt myöhemmin voin kiteyttää oman käsitykseni. Haluan uskoa, että lestadiolaisuus ja muutkin herätysliikkeet ovat kaiken kaikkiaan olleet omalle kansallisvaltiollemme siunaukseksi. 90-luvulla, kun Nokia teki nousuaan, kuului senkin kaltaisia äänenpainoja, että yrityksen noususta saa kiittää lestadiolaisuutta. Näet Nokia toimi Oulussa ja useat yrityksen tunnolliset työntekijät olivat laestadiolaistaustaisia. En tiedä, onko tuolle heitolle faktapohjaa, mutta se kertoo kuitenkin sen, että laestadiolaisessa herätysliikkeessä on arvostettu rehtiä tunnollista työntekoa. Maallinen elämä on kilvoittelua ja siitä pyritään selviämään kunniakkaasti. Tämä on yksi mieleen noussut näkemys. Ahkeruus on hyve, elämä ei ole nautintoja eikä turhanpäiväistä ajanvietettä varten. Sinä pyritään eteenpäin. Varsinainen palkinto on kuitenkin tulevassa. Elämän kiinnekohtana on tuonpuoleinen, joka antaa suuntaa myös maallisessa elämässä.

Kirjoitin aikoinani pitkän jutun Jordan B. Petersonin teoksesta 12 elämänohjetta – käsikirja kaaosta vastaan (2018). Juttuni otsikoksi kirkastui viime hetkellä ”Taakkana hyvä elämä”. Peterson on psykologian professori, joka on löytänyt ajattelunsa pohjaksi perusteluja myös uskonnollisesta perinteestä. Lestadiolaisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, mutta tuo juttuni otsikko sopisi varmaan myös lestadiolaiseen herätyskristillisyyteen, jossa tosin turhan usein tiukka yhteisöllisyys ja myös henkinen painostus voivat tehdä tuosta taakasta ylitsepääsemättömän. Seuroja kuunnellessani oli tosin ilo panna merkille, että lestadiolaiset ovat jossain määrin havaitsemassa ongelmiaan. Tämä saattaa kyllä olla liian optimistinen päätelmä.

Tähän pitkään johdantoon nostan vielä yhden muiston varhaisesta nuoruudestani. Nyt jälkeenpäin ajatellen sillä on voinut olla yllättävän iso merkitys. Pappinakin toimineen Iikka Vuotilan romaani Virrensiru (1963) kirvoitti minua aikoinaan teinivuosina pohtimaan uskonasioita ja myös uskonyhteisöjen nurjia puolia. Siitä tehtiin myös TV-näytelmä, jossa pääosaa esitti nuori mies Heikki Kinnunen. Siinä opiskelijapoika painiskelee ja kipunoi uskoon tulon ja maailmallisten houkutusten välillä. Romaani on tietysti aikansa tuote ja kuvastaa myös pappina toimineen kirjailijan omia tuntoja. Taisin nähdä vielä kouluvuosina näytelmän ensin ja sitten piti hakea kirjastosta itse romaanikin.

TV-näytelmä ilmestyi vuonna 1969. ”Televisionäytelmä uskonnollisesta epäröinnistä, ympäristön paineesta, epävarmuudesta ja mukautumisesta.” Näin on kiteytetty tällä sivustolla näytelmän teemaa. Olin siinä vaiheessa keskikoulua käyvä nuori, jolle uskontoon ja uskoon liittyvät kysymykset olivat nousemassa pintaan. TV-näytelmä sai pysähtymään.  Siitä kai omaksuin sisimpääni ensi kerran jonkinlaisen epäilyn siemenen, joka on kulkenut elämäni seuralaisena - uskon rinnalla. Tämä on herkkä henkilökohtainen asia.

Palaan vielä yhteen vanhaan aiheeseeni. Kirjoitin keväällä Johann Sebastian Bachin Matteus-passiosta ja lainasin siihen Topi Linjaman teosta Matkaopas Matteus-passioon (2020). Tekijä on kasvanut lapsuutensa lestadiolaisympäristössä Pohjanmaalla mutta toteaa kirjassa hylänneensä sittemmin lapsuuden hengellisen kodin. Kristillisyyden tuntemus on sielun syvyyksissä. Bachin luterilaisuutta hän tulkitsee johdantoluvussa todeten, että ”Jumala kätkeytyy vaivaan ja kärsimykseen ja on pikemminkin hiljainen kanssakulkija kuin taivaiden valtias”. Bachin Matteus-passiossa taustalla on pietistinen uskonkäsitys, josta on juurtunut myös lestadiolainen usko. Elämää katsotaan kuolemaa vasten.

Linjama toteaa kirjoittaneensa kirjasen nykyhetkisten tuntemuksien pohjalta, se on kuin raportti, ei tieteellinen tutkimus. Tekijän omakohtaisuus sieltä nouseekin esiin. Äitinsä varhain menettänyt poika löysi turvan musiikista. Bachin passio toi lohdun tilanteeseen, jossa kuolemasta ja siihen liittyneistä tunteista vaiettiin. Siitä lähtien musiikki ja sinne sisältynyt kärsimyshistoria on kulkenut hänen seuranaan.

Siinä vaiheessa, kun Kristus kantaa passiossa omaa ristiään, tekijä tekee hienoisen syrjähypyn ja tulee paljastaneeksi myös suhteensa lestadiolaisuuteen. Hänen lapsuutensa kasvuympäristössä korostettiin, että elämässään kristitty joutuu kestämään pilkkaa, mutta sen hän kestää, koska tuonpuoleisessa odottaa palkinto. Maallinen elämä on siis ikuisen elämän odotusta. Siksi yksilö kestää valtavirrasta poikkeavat elämäntapanormit. Linjama toteaa kasvaneensa aikuisena tuosta käsityksestä erilleen. Tuonpuoleisuuteen hän ei löytänyt enää kosketuspintaa:

”… ainut todellisuus, josta saatoin jotakin edes jonkinlaisella varmuudella sanoa, on tämänpuoleinen.” (s. 75)

Lestadiolaisuudessa ja muussa herätyskristillisyydessä ytimessä on se, että ihminen ”tekee parannuksen”. Vanhoillislestadiolaisuudessa se ei tarkoita pelkästään sitä, että kokisi Jeesuksen tulleen sydämeen. Parannuksessa ihminen liittyy seurakuntaan ja sen uskonyhteisöön. Sen osana hän pystyy kestämään ulkopuolisten nuivaa asennetta ja siitä johtuvaa häpeää.  Linjamalle parannus alkoikin olla sisäistä tutkiskelua ja omantunnon kuuntelemista. Siten hän saikin kosketuksen ensi sijaisesti maanpäälliseen elämään.

Hänelle etääntyminen vanhoillislestadiolaisesta uskonyhteisöstä on varmaankin sujunut verrattain luontevasti, mutta monille omasta lapsuuden uskonyhteisöstä eroaminen voi olla ankaraa kipuilua, ehkä läpi elämän. Oman ristinsä kantaminen voi käydä yli voimien. Ystävät ovat kadonneet, apua ei löydy.

…

Luin Uusi tie -lehdestä kiinnostavan haastattelun. Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta professorin virasta vastikään eläkkeelle jäänyt Jouko Talonen on ollut nuoruudesta lähtien mukana lestadiolaisessa liikkeessä, tullut uskoon rippileirillä. Hän ei ole kuitenkaan vanhoillislestadiolainen vaan kuuluu lähetysyhdistys Rauhan Sanaan, jonka taustalla on aikoinaan 30-luvulla liikkeestä erkaantunut ryhmä. Hän on keskeisiä lestadiolaisuuden asiantuntijoita. Hän toteaa haastattelussa kylmäävää tietoa. Jutun otsikossa kysytään, onko kristinuskolla enää tulevaisuutta Suomessa. Sitä hän perustelee kasvavalla kirkon jäsenkadolla. Helsingissä enää puolet kuuluu kirkkoon. Toisaalta pohjoisessa on kuntia, kuten Reisjärvi, jossa kirkossa on 90 % asukkaista, mutta siellä väestö on ylipäänsä vähenemässä. Talonen puhuu romahduksesta, joka ei koske ainoastaan luterilaista kansankirkkoamme. Myös herätysliikkeiden aktiivijäsenistö on alkanut supistua. Hän mainitsee herännäiset ja myös vanhoillislestadiolaiset, josta nuorisoa on lähtenyt hänen mukaansa useita tuhansia.

Tämä on siis suunta. Sitä totuutta eivät lestadiolaiset itse ainakaan äänekkäin sananpainoin julki tuo, mutta tein kyllä vähintäänkin rivien välistä samankaltaisen havainnon. Syytä on siellä huoleen ja sen johdosta nuorten kysymyksiin ja pohdintoihin on alettu antaa tilaa. Toki on tiedettävä, että liike yhä edelleen on valtavan suuri, nuorisoa riittää ja kun heidän asioihin ja näkökulmiin halutaan yhä enemmän tilaa, niin ulospäin kuva voi näyttää myönteisemmältä. Uskon perusasioihin ei puututa, mutta nuorten ääntä ei haluta vaientaa.

….

                                                        

Tuon nyt esille seuroista kuulemaani. Haluan korostaa, että seurasin suviseurojen tapahtumia vain osittain.  Tutulta kaikki vaikutti, mutta jotain uutta ja kiintoisaakin sieltä nousi esille. Yritän avata, missä hengessä liikkeessä edetään kaiken maallisuuden ja uskontokielteisyyden nousun keskellä. Käsittelen myös erään suviseuroista erillisen konfirmaatiojumalanpalveluksen saarnaa. Haluan vielä korostaa ulkopuolisuuttani, en henkilökohtaisesti tunne ketään vanhoillislestadiolaista. Olen toki tavannut, mutta uskonasioista olen jutellut vain sellaisten kanssa, jotka ovat sen liikkeen hylänneet eivätkä pidä itseään uskovaisina.

Olen lapsena kuullut saarnoja, jotka ovat todella elävää kuultavaa. Myös nuori kuulija saattaa seurata raamattunsa tuntevan maallikkosaarnaajan herpaantumatonta vuodatusta. Myös aidot uskonnolliset korkealle kuin itkuvirsinä kaikuvat mummojen liikutukset ovat tulleet lapsena tutuiksi. Tuntuisi, että nykyisin niitä ei kai enää voi kokea.

Nyt kuulemani saarnat olivat verrattain punnittua sanailua, vanhan ajan lennokkuudesta ei löytynyt merkkejä. Havainnollistamista tulee siinä vaiheessa, kun puhuja kertoo jotakin omista kokemuksistaan, tavallaan ryydittää sanomaansa elävän elämän tapahtumilla. Yleensä niissä on hieman väkisin puserretun makua, yritetään tuoda puheeseen eloa. Mutta puheissa ei kuitenkaan sorruta pikkunäppäriin opillisiin saivartelulta vaikuttaviin tulkintoihin. Suuri linja ja laaja näkemys ovat koko ajan läsnä. Puhuja muistaa välillä viitata elävään elämään ja kuulijan oletettuihin tuntoihin.

Vanhoillislestadiolaisessa saarnan rakenteessa on pantava merkille Raamatun selityksen jälkeinen loppuhuipennus - syntien anteeksi julistaminen.

”Sinun on lupa tällä hetkellä tässä ja nyt uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliisti vuodatetussa sovintoveressä…”

Ja lähes poikkeuksetta myös saarnaaja itse pyytää seurakuntalaisilta anteeksi omia syntejään. Se on kuin rituaali, jota muistetaan noudattaa. Tietyt sanamuodot ja kielikuvat toistuvat monissa kohdin mutta varsinkin tuossa loppuosassa. Tuo syntien anteeksi julistaminen on käsittääkseni Juhani Raattamaan perintöä. Hän oli Lars Leevi Laestadiuksen oppilas ja herätysliikkeen varsinainen perustajahahmo. Hänen toimintansa kautta liike lähti kasvamaan ja hänen paimenkirjeillään ohjattiin liikkeen alkuaikojen kehitystä. Raattamaa julisti, että syntejä on julistettava anteeksi päivittäin, jatkuvasti. Minulla ei ole tähän tietoon mitään lähdettä, mutta tuo käsitys on vain jäänyt päähäni.

Minulla on ollut sellainen käsitys, että oppineiden saarnamiesten ja pappien saarnat ovat jotenkin analyyttisempiä ja samalla puisevampaa Raamatun selitystä. Nyt en tätä huomannut. Eivät kouluja käyneet halua korostaa omaa oppineisuuttaan, eikä toisaalta niiltä todellisilta maallikoilta enää irtoa sellaista vapautunutta tunteiden purkautumista kuin lapsena joskus olen kuullut. Jokainen pyrkii tavalla tai toisella tuoda väriä puheeseensa ja irtautua Raamatun todellisuudesta omaan arkeemme. Se on havainnollistamista ja vertailukohtaa, jonka myötä saarnan sanoman on tarkoitus osua kuulijan omalletunnolle. Niissä sanasto on arkikielistä ja puheessa tuodaan mukaan omakohtaisuutta, johon myös muiden on mahdollista samaistua.

Otan esimerkiksi erään lääketieteen tohtorin saarnan. Hän ei tuo saarnaansa omaa ammatillista kokemustaan. Hän pyrki välttämään sitä kirjakielistä tieteellisväritteistä puhetyyliä, jollaista itse olin odottanut. Tosin puheessa sivuttiin kyllä korona-aikaa ja korona-virusta. Saarnassa edetään sitten kuitenkin tuttua rataa, voi kuulla tuttuja sanakäänteitä. Se on hienostelematonta puhetta, elämän makuista. Hän havainnollistaa saarnaansa kertoen jostakin perheensä yhteisestä kalastusretkestä. Hän päätyy aivan samaan loppuhuipennukseen kuin muutkin – syntien anteeksi antamiseen ja tulevan kuoleman jälkeisen elämän odotukseen. Yhden piirteen voisin mainita. Kyseessä on kuitenkin ihminen, joka joutuu ammatissaan paljon esiintymään erilaisissa tilanteissa. Se näkyy myös tässä saarnassa luontevuutena. Saarna etenee sujuvasti. Sitä on helppo kuunnella.

Saarnassa suunta on selvä. Oppia ei tarvitse korostaa, kristityn tie ja päämäärä ovat selvät. Puhuja ohjaa kuulijoita seurakunnan yhteyteen.

Seurasin jonkin verran myös toisen lestadiolaisuuden suuntauksen Rauhan Sanan suvijuhlia. Siellä kuulin kyllä paljon yksitotisempaa esiintymistä, vieressä oli myös tulkki hidastamassa esitystä. Se teki kaikesta katkonaisempaa. Mutta käsittääkseni sen liikkeen sisällä on paljon suurempi tarve opettaa kuulijoita siihen , miten ihminen tulee autuaaksi ja voi sitten lunastaa itselleen ikuisen elämän. Siinä tullaan ehkä tahtomattaankin korostaneeksi opillista puolta. Mutta vanhoillislestadiolaisessa pääsuuntauksessa lähestymistapa on toinen. Se on ”Jumalan lasten” yhteisö, johon kuuluvat lunastavat itselleen ikuisen elämän. Heillä on – näin kärjistäen todeten – Jumalan valtakunnan avaimet käsisään. Siellä pitäydytään vanhassa opissa eikä ole tarvetta mihinkään vakuutteluihin. Kuulijat on sn pidettävä tai heidät on saatava mukaan uskonyhteisöön, paikalliseen seurakuntaan. Sieltä löytyy tuki ja voima, joka kannattelee elämän matkalaista. ”Usko tulee kuulemisesta.” Tuon lausahduksen kuulen useasti. Seurojen kautta kuulijat pidetään mukana omassa yhteisössä, heille julistetaan synnit anteeksi ja he tuntevat olevansa Jumalan lapsia omassa yhteisössään. Se riittää. Pienemmässä liikkeessä ei yhteisö pysty kannattelemaan kristittyä matkalaista samalla voimalla. Näin itse järkeilisin kuulemani perusteella.

Siionin laulut kuuluvat hyvin olennaisena osana seuroihin. Niihin olen kummasti kiintynyt. Seuroissa oli esilaulaja, komeaääninen kanttori, jonka mukana oli varmasti nautinto laulaa itsekin. Minä jätin laulamisen väliin, mutta jos olisin ollut paikan päällä, niin olisin saattanut ainakin joissakin tutuissa melodioissa yhtyä. Tarkastelin hieman SRK:n Siionin laulujen kokoelmaa. Huomaan, että viime vuosikymmenen aikana – ja tietysti myös sitä aiemmin - laulujen kieliasua on paljon uudistettu. Mielestäni siinä prosessissa – vaikka uskon, että se on tehty tarkasti punniten - laulu saattaa menettää jotain alkuperäistä voimaansa. Tämä siitäkin huolimatta, että kieliasua uudistamassa on senkin tason runoilija kuin Niilo Rauhala.

Minulla tuli vastaan sellainenkin tilanne, että saarnaaja lainasi erään Siionin laulun sanoja käyttäen vanhempaa kieliasua. Runona se soi soljuvammin.

…

Muutamien seurojen ja raamattutuntien alussa puhuja luki lähetettyjä esirukouspyyntöjä. Niistä paljastui ainakin minulle kiintoisia asioita. Niissä tultiin maininneeksi yleensä piilossa pidettyjä asioita. Suunta näyttäisi olevan kohti avoimuutta. Ei asia minulle toki mikään uusi ole.

Tavanomaisimpia ovat sellaiset pyynnöt, joissa pyydetään esirukousta sen puolesta, että ”epäuskoiset läheiset saisivat parannuksen armon”. Muita tavallisia olivat sellaiset, joissa pyydetään uskon vahvistusta, apua työelämän tai työttömyyden haasteisiin ja voimia selvitä vaikeista sairastumisista. Mutta pyyntöjen takaa nousee esille myös todellisuuden karumpi puoli. Pyydetään apua seksuaalisesta hyväksikäytöstä johtuviin traumoihin. Isä, joka on haavoittanut omia lapsia, pyytää voimaa ja lapsilta anteeksiantavaa sydäntä. On myös pyyntö, että seksuaalivähemmistöön kuuluva jaksaisi kilvoitella. Nuori mies pyytää esirukousta pornoriippuvuudesta pääsemiseen. Nostetaan esille myös henkisen väkivallan satuttamia ja mielenterveysongelmista kärsiviä. Lasten kasvatustyöhön toivotaan armollisuutta. On esirukouspyyntöjä nuorten puolesta, minkä taustalla lienee pelko, että nuoret hylkäävät uskon ja seurakuntayhteyden. Myös henkinen väkivalta mainitaan.

Nuo seikat kertovat yhtäältä, että ongelmia ei salailla, ei pistetä vakan alle. Jumalalta pyydetään turvaa rohkeasti. Se on avain selviämiseen. Avoimuus on terve merkki, vaikka toki nuo pyynnöt on esitetty nimettöminä. Asioita kuitenkin kutsutaan niiden oikeilla nimillä.

….

Nuorten osuus vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä kiinnostaa. Olen viime aikoina huomannut avoimuuden nousua. Nuoretkin ovat saaneet esille oman äänenpainonsa. Siitä hyvänä esimerkkinä on suviseurojen yhteydessä ollut lähetys, jossa esiteltiin kirjauutuuksia. Erään kirjan tekijä on alle kaksikymppinen nuori nainen. Hän on kirjoittanut alustavasti tarinansa peruskoulun yhdeksättä luokkaa käydessään. Teoksella on hyvin lämminhenkinen nimi: Käsi enkelin kädessä.  Hänelle tuli tuolloin tarve saada paperille ajatuksia sen hetkisistä sisäisistä tunnoista. Kirjansa avulla hän haluaa opastaa ikäisiään nuoria löytämään kristittyinä oman tiensä ja auttaa heitä selviämään nykyajan haasteista. Kirjalle toivotaan myös aikuisia lukijoita, jotka voivat sen kautta ymmärtää nuorten kilvoittelua uskon kysymyksissä ja elämän suuntaa etsiessä. Kirja on ensi sijaisesti näkökulma liikkeen sisältä ja tavoitteena on se, että nuoret säilyisivät mukana liikkeessä.

Olen netin kautta seurannut joitakin vanhoillislestadiolaisten nuorten keskusteluja ja havainnut, että he kykenevät yllättävän avoimeen asioiden käsittelyyn. Missään umpiossa he eivät enää kykene elämään. Se on tietysti positiivinen seikka, mutta haasteet tulevat varmaan kasvamaan nuorten pysymiseksi uskon yhteisössä.

Netissä on haastateltu myös seuravieraita. Eräs heistä on nuorimies, käsittääkseni opiskelija. Teemana on maallinen elämä uskottomien seurassa ja uskon tunnustaminen. Nuori mies toteaa, että hän kyllä suostuu keskusteluihin uskoon liittyvistä kysymyksistä mutta toteaa, että keskustelu on vaikeaa, jos saa vastaansa päällekäyvyyttä ja jyrkkiä kysymyksiä. Niistä hänelle on muotoutunut sen verran ikävää kokemusta, että hän välttää sellaista sananvaihtoa, joka johtaa vain turhaan väittelyyn. Hänellä on kyllä myös hyviä kokemuksia kahdenkeskisistä keskusteluista ”uskottomien kanssa”. Ne ovat avoimia ja lämminhenkisiä. Niiden myötä hän on saanut voimaa keskustella ja kertoa omakohtaisesta uskosta. Eräs yksittäinen automatka on jäänyt erityisesti mieleen, kun kyytiin tuli epäuskoinen kaveri. Keskustelusta huokui vapaus ja luottamus.

Haastattelija kysyy, kokeeko hän, että usko näkyy ulospäin. Hän ei sitä myönnä, ei koe olevansa erityisen valoisa persoonallisuus eikä hänestä hänen kristillisyytensä näy ulospäin.  Mutta hän toteaa saaneensa palautetta muilta (joita hän kutsuu epäuskoisiksi). Nämä toteavat aavistaneensa, että hän edustaa jotakin uskontokuntaa, koska hän ei esimerkiksi koskaan kiroile. Lopussa on kysymys, onko hän uskaltanut tunnustaa uskonsa. Nuori mies vastaa muistaakseni tähän tapaan: ”Aina en ole uskaltanut, mutta kun olen, niin se on kannattanut.”

…

Nyt siirryn rippikoulun konfirmaatiotilaisuuden saarnaan. Se pidettiin myös tämän vuoden heinäkuussa Reisjärvellä. Jumalanpalveluksessa saarnannut nuorehko mies oli rippikoulun yksi vetäjä ja kertoi nuorten kanssa käymistään keskusteluista. Puhuja käsitteli rippikoulua pitäessään vastaan tulleita nuorten ongelmia ja heidän esittämiään kysymyksiä. Yksi kysymys oli esimerkiksi tällainen: miten voi säilyä uskossa ja samanaikaisesti olla mukana ”maallisissa menoissa”? Puhuja johdatteli saarnassaan nuoria ja kirkkokansaa sanan ääreen ja korosti ripin merkitystä. Siitä kerron enemmän hieman alempana.

Nostan esille toisen samankaltaisen kysymyksen, joka saarnaajan mukaan pysäytti koko rippikoulun henkilökunnan: Miten säilyä uskomassa, kun niin moni ystävä ja tuttu kieltää sen? Puhuja ei alkanut ojentaa eikä julistaa rippilapsille, vaan – mukailen hänen sanojaan - halusi antaa matkaevästä. Vastaamalla Raamatun lausein ei saa otetta nuoren sisäisistä tunnoista. Puhuja korostaa lestadiolaisten hyvin usein toistamaa lausahdusta: ”Usko tulee kuulosta”. Se on yksi peruste, miksi lestadiolaiskristityt kokoontuvat säännöllisesti seuroihinsa kuulemaan maallikoiden sanaa, jotka ulkopuolisista vaikuttavat saman toistolta.  Oman uskonyhteisön maallikoiden ja pappien kuuleminen vahvistaa uskoa. Siksi ”Jumalan sanaa” on kuultava mahdollisimman usein. Puhuja vetosi rippilapsille, että he hakeutuisivat sinne, missä ”elävän Jumalan sanaa puhtaasti saarnataan”.  Tuo on suora lainaus puheesta. Hän jatkaa todeten, että usko tekee työtään rakkauden kautta. Siksi hän kehottaa nuoria hakeutumaan oman ”Kotisiionin” tehtäviin. Puhuja siis vetoaa, että rippilapset oppisivat ylläpitämään yhteyttä omaan paikalliseen seurayhteisöönsä

Lisäksi puhuja haluaa nostaa esille kehittyvää uskontuntoa korostaen omantunnon herkkyyttä, josta kannattaa pitää kiinni. ”Voi tuntea vapaana armolapsena iloa, rauhaa ja rakkautta!” Tähän yhteyteen puhuja nostaa yllä jo mainitsemani lestadiolaissaarnan huipentuman: ”Kaikki saavat uskoa omat synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä.”

Puhuja kuitenkin haluaa mennä hiukan syvemmälle. Hän ei halua jäädä vain pintapuolisoksi anteeksiannon julistajaksi. Nyt päästään siihen rippiin.

 

Rippi on nähtävästi lestadiolaisuuteen keskeisesti liittyvä seikka. Lisään sitä tukemaan erään kohdan yllä mainitusta professori Jouko Talosen haastattelusta. Tämä toteaa, että

”rippi on verraton sielun voide. Vaikeiden asioiden jakaminen pitää pään veden pinnalla.”

Näin siis Rauhan Sanan liikkeen edustaja vahvistaa tuota samaa lestadiolaisuuteen liittyvää keskeistä opinkohtaa. Minusta kuitenkin tuntuu, että lestadiolaisilla tuosta ripistä on tullut lähinnä muodollinen seikka. Saarnaaja tähtää siihen, että julistaa synnit anteeksi. Se on kuin rituaali. Todelliseen uskonnolliseen puhdistautumiseen ei muotoseikoiksi kehkeytyneet tavat anna mielestäni eväitä. Rippilapsille konfirmaatiotilaisuudessa puhuva saarnaaja haluaa kuitenkin ainakin mennä syvemmälle.

”Kivi kengässä, se vie uskomisen iloa pois. Rippi on meille jokaiselle uskovalle kultaakin kalliimpaa.”

Saarnaaja vertaa syntiä kiveksi kengässä. Rippi on kultaakin kalliimpaa.

Seuraava puhujan esille nostama kysymys tarkentaa ripin merkitystä: ”Mitä jos haluaa olla uskomassa, mutta ei halua päästä irti maailman tavoista?”

Puhuja varoittaa hetkellisiä nautintoja, jotka vievät ihmistä vain kauemmaksi Jumalasta. ”Paatumuksen rauha on tila, jossa Taivaan isä ei meidän tunnollamme lue syntiä synniksi.” Puhuja julistaa yksikantaan: ”Kahden maan kansalaisena ei voi asua.” Tämä on lestadiolaista ehdottomuutta. Puhuja korostaa rukouksen merkitystä. Rukouksen kautta nuori voi pyytää kohdallensa ”uskonystävää, jolle voi käydä puhumaan murheistaan.” Puhuja toteaa, että uskovainen on kaidan tien kulkija, siinä ei omin voimin jaksa taivaltaa.

Hän korostaa tuttuun tapaan, kuinka rajuna syntielämä käy ihmisen kimppuun. Sitä vastaan ihminen ei jaksa muuta kuin Jumalan turvin: ”Taivaan isä on luvannut antaa uskomisen voimat.” ”Meillä on armon taivas keskellämme – Jumalan valtakunta.” Tästä ilmenee lestadiolaisen yhteisöllisyyden merkitys. Oma seurayhteisö on heille se aito kristillinen kosketuspinta.

Tähän puhuja liittää vielä sen lopullisen voittopalkinnon, jonka vuoksi ihminen on uskomassa.

Halusin ottaa esille tämän hieman seikkaperäisemmin, koska puhuja menee rippilapsille puhuessaan liikkeen ydinkysymyksiin. Kun totesin yllä, että monet lestadiolaisnuoret ovat jättäneet oman lapsuuden uskonyhteisönsä, niin totean samalla, että monet ovat myös jääneet. Ne jättäneet ovat varmasti jääneet jostakin yhteisöllisyyden voimasta paitsi. Täydellinen individualismi – itsekeskeisyys – voi käydä raskaaksi. Tästä kirjoittaa myös Owe Wikström teoksessaan Pyhän salaisuus. Kirja on kirjoitettu 90-luvulla, suomenkielinen laitos on vuodelta 2004.Wikström toteaa sen tosiseikan, että hyvin moni kristityksi itsensä tunnustava on luonut itse päässään oman uskonkäsityksensä. Hän haluaa uskoa omalla tavallaan. Se voi olla hyvä juttu, mutta tuollaisessa individualismissa ihminen jää aivan yksin, hän on itse olemassaolon keskus. En tiedä kumpi on parempi. Uskonyhteisön puuttuessa ihminen jää rammaksi,. Jos taas ympärillä on ahdistavaksi ja painostavaksi käynyt yhteisö, siitä irtautumisessa voi tarvita tueksi vähintäänkin jotain vertaistukea.

…

Menen lopuksi ajankohtaiseen teemaan. Käsittelen lestadiolaisten suhdetta politiikan kysymyksiin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Siitä kertoo eräs kirjauutuus, ajankohtaisiin asioihin pureutuva vuosikirja. Se koostuu eri tekijöiden kirjoituksista ja kuulemassani keskustelussa päähuomion saa yhteiskunnallisiin asioihin paneutuva teksti, jossa toisena kirjoittajana on entinen kansanedustaja ja ministerinäkin toiminut Tapani Tölli.

Kirjoitusta en ole voinut lukea. Arvioni koskee käytyä keskustelua, jossa toimittaja juttelee sen kahden tekijän kanssa. Siinä annetaan suuntaviivoja lestadiolaisten kristittyjen toiminnalle yhteisten asioiden parissa. Samalla kosketellaan myös kipupisteitä, joista sangen mielenkiintoinen kysymys oli suhde sosiaaliseen mediaan. Luonnollisesti keskustelijat haluavat kannustaa kaikkia kristittyjä ottamaan vastuuta yhteiskunnassa korostaen kuitenkin, että kaikki toimisivat omien mahdollisuuksiensa mukaan välttäen loppuun palamista.

On mainittava eräs seikka. Loppujen lopuksi tuo keskustelu nimenomaan sysäsi minua luomaan tämän kirjoituksen. Sitten kirjoitusvaiheessa prosessi alkoi luonnollisesti elää omaa elämäänsä ja sen painopiste kehittyi toiseen suuntaan.

Keskustelussa Suomessa vallitseva oikeusvaltioperiaate saa hehkutusta. Suomen demokratiaa ylistetään.  Tölli nostaa hyvin korkealle suomalaisen yhteiskunnan oikeusvaltion merkitystä. Se pitää sisällään tärkeitä kansalaisvapauksia, joista keskeisenä hän pitää uskon vapautta, ja vapautta julistaa uskoa ja puhua uskosta. Mutta se on vain yksi monista vapauksista, mutta se mm. antaa uskovaisille mahdollisuuden osallistua seuroihin, mitä vanhoillislestadiolaiset arvostavat ylitse muiden. Tölli mainitsee myös muita asioita, kuten sanan vapauden ja oikeuden äänestää. Perustuslakimme takaa myös ihmiselle olennaisen suojan - oikeuden elämään. Ja lisäksi yhteiskuntamme vahvuuksiin kuuluvat sivistykselliset oikeudet, oikeus työhön, elinkeinovapaus, sosiaaliturva. Ne näkyvät Töllin mukaan elämässämme, turvaten kasvun lapsesta vanhuuteen.

Vapaudesta ja oikeuksista molemmat kirjoittajat korostavat myös vastuuta. Vastuun ja velvollisuuksien on kuljettava vapauden rinnalla. Tekijät haluavat kannustaa kristittyjä (viittaa oman liikkeen sisälle) ottamaan vastuuta yhteiskunnallisista asioista.

Tein heti kuunnellessani yhden huomion. Yhteiskuntamme kipupisteistä ei haluta mainita sanaakaan. Euroopan unionista en muista kuulleeni yhtään mainintaa. Viime aikaisiin sananvapauden ongelmiin – kuten Päivi Räsäsen saamat syytteet – ei hiiskahdustakaan.

Jokaisen kristityn pitäisi vapauksien ja oikeuksien ohessa muistaa oman vastuunsa omakohtaisesti. Olkoon kyse sitten lähimmäisestä tai yhteiskunnan asioiden hoidosta, päätöksenteosta.

Vanhempia kehotetaan tuntemaan vastuuta lapsistaan. Ylipäänsä perheen merkitystä korostetaan, mutta siinäkään yhteydessä ei kosketella yhteiskunnassamme sikiävää globaalia suuntausta heikentää kasvatuksessa perheen merkitystä. Mihinkään vinoutumiin ei puututa, vanhemmilta kyllä toivotaan määrätietoisuutta, mutta myös tervettä asennetta. Tölli korostaa erityisesti, että mitään ”kuriyhteiskuntaa” ei toivota. Tässä viitataan varmasti menneisyyden ylilyönteihin, josta vanhemmilla on varmasti omakohtaisia muistikuvia ja tuntemuksia.

Vastuusta ja velvollisuksista käy keskustelijoiden mielestä hyväksi esimerkiksi suviseurojen perinne, jossa on huolehdittu yhteisvastuullisesti toimintojen jouhevuudesta ja ympäristön siisteydestä.

Mutta vastuullisuudesta puhuttiin myös eräästä ajankohtaisesta asiasta: mielipiteen ilmaisusta sosiaalisessa mediassa. Se saa erityisen painotuksen. Vanhempien on tunnettava vastuunsa lapsista – siitä miten he käyttävät älypuhelinta ja osallistuvat sosiaaliseen mediaan. Joskus se – kuten television käyttö – haluttiin kieltää. Nyt on ilmapiiri muuttunut. Kieltomentaliteetin sijaan on korostunut avoimempi asenne – vastuuntunnon lisääminen ja kasvatustyö, mikä toki on mielestäni terve piirre.

 Hengellinen työ on toki tärkeintä:

”Me olemme Jeesuksen opetuslapsia ja viemässä sanomaa eteenpäin. Me voimme viedä sanomaa esimerkiksi verkon kautta.”

”Usko rakkauden kautta työtä tekee. Usko synnyttää rakkauden.”

Keskustelijoiden mukaan kristittyjen on tunnettava vastuunsa ja oltava aktiivisia, mutta vain omien voimavarojensa rajoissa. Vapaaehtoistyössä siis kehotetaan jonkinlaiseen maltillisuuteen, on varottava loppuun palamista, mikä niin ikään on kohtuullinen vaatimus. Yhteisestä toiminnasta pitää osata myös tarvittaessa irtautua. Kiteyttäisin tämän, että terveys edellä on mentävä.

Hengellisen työn ohessa painotetaan myös vastuuta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Entinen kansanedustaja ja ministeri toki kehottaa siihen kaikkia osallistumaan. Ja siitä nousee esille kysymys yhteisen toiminnan haasteista ja myös tähän liittyy sosiaalinen media. On muistettava hyvä käytös. Se saa lopulta keskeisen sijan keskustelussa. Kristityiltä vaaditaan rakentavaa asennetta. On pakko löytää yhteinen sävel, ratkaisuja tehtäessä on osattava kuunnella toisten mielipiteitä.

Tölli korostaa, että oma näkemys on tuotava selkeästi esille, mutta hän muistuttaa, että ei saa missään nimessä olla hyökkäävä. Omalla käytöksellä voidaan päästä rakentaviin ratkaisuihin. Silloin tulee myös kuulluksi. Oma vakaumus on voitava tuoda rohkeasti ja avoimesti esille, mutta toisten näkemyksiä on kunnioitettava. Se ei tarkoita, että pitää olla samaa mieltä. On pystyttävä kuuntelemaan myös muita. Vakaumuksesta on pidettävä toki kiinni. Ja on osattava käyttäytyä vakaumuksen mukaisesti. Tässä viitataan kai lähinnä itsehillintään. Jos osaa kuunnella muita, se osoittaa, että ollaan asioistakin aidosti kiinnostuneita. Tölli korostaa sitä, että hänellä ei ole menneet välit poliittisten vastustajien kanssa poikki. Keskinäinen kunnioitus on säilynyt.

 Sosiaalisessa mediassa on tarkoituksena usein provosoida muita. Muiden kuuntelu ja heidän näkemystensä ymmärtäminen loistavat poissaolollaan. Sinne kaivattaisiin keskinäistä kunnioitusta ja yhteisymmärrystä. ”On tärkeää, että me sielläkin käyttäydymme rakentavasti.”

Helposti ihminen sortuu ilmaisemaan ajatuksensa liian kärkevästi ja sitten harmittaa, kun  lausumaansa ei voi enää perua. Niillä hetkellisillä virheillä rakentaa omaa profiiliaan tahtomattaan.  Tölli korostaa, että todellinen päätösvalta ei koskaan siirry sosiaaliseen mediaan. Sen kautta saatu negatiivinen maine vaikuttaa kuitenkin keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja vaikeuttaa yhteistä päätöksentekoa. Kritisoinnin on oltava rakentavaa. On tärkeää muistaa kunnioitus. Töllin mukaan kärjekäs kritiikki ei ole rakentavaa.

Tuosta yllä olevasta mielestäni paljastuu vanhoillislestadiolaisten asenteesta ehkä tyypillistä. Käytös on hillittyä. On varmasti monia, jotka pitävät sitä pehmoiluna ja ehkä liiallisena sopuiluna, mutta se nousee kristillisestä vakaumuksesta. Samalla vältetään kipeiden asioiden avoin käsittely. Nostan esille erään asian, joka ei tässä keskustelussa varsinaisesti noussut esille. Lestadiolaiset ovat varmasti yhtä mieltä siitä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Kovin kevyesti he tuntuvat kuitenkin ohittavan ne julkiset paineet, jotka kohdistuvat avioliitoinstituutioon ja sukupuolisuuden uudelleen määrittelyyn. Olisiko niin, että lestadiolaisia kristittyjä kiinnostaa ensi sijaisesti vain se, että nimenomaan heidän keskuudessaan avioliitto säilyy perinteisen muotoisena. Kun siihen kajotaan, niin sitten hekin varmasti havahtuvat. On muistettava, että lestadiolaisille myös luterilainen kirkko on maallinen organisaatio. Jos siellä päädytään siunaamaan saman sukupuoliset avioliittoon, niin siihen he varmaan taipuvat, kuten taipuivat myös naispappeuteen.

Viimeisenä asiana keskustelussa nostetaan esille Raamatun opetukset. Paavalin kirjeissä roomalaisille korostuu esivallan kunnioittaminen. Paavali joutui vankilaan, mutta hän kuitenkin sielläkin halusi kunnioittaa esivaltaa. On voitava olla kriittinen, mutta on myös tyydyttävä kuuliaisuuteen. Tämä kiteyttää aika selkeästi vanhoillislestadiolaisen näkemyksen. Ratkaisuja on kunnioitettava, vaikka päätökset olisivat vääriä. Rakentava kritiikki kantaa hedelmää. Rakentavalla asenteella voi vaikuttaa. Siihen on monia eri kanavia. Tölli kiteyttää, että kunnioittavasti ja rakentavasti esiintymällä voi myös tuoda asiansa esille.

Tämä oli yhtäältä parhaita kuulemiani keskusteluja, jos sellainen suviseurojen lähetyksistä pitäisi valita. Kuten jo mainitsin, ilman tätä keskustelua en olisi tähän kirjoitusprosessiin ryhtynyt. Olen toki eri mieltä siitä, että monet tärkeät asiat ja kipupisteet lakaistaan maton alle. Siihen syynä lienee olleet kuntavaalit, joita ennen teksti oli kirjoitettu. Niihin liittyen on haluttu saada liikkeen kannattajat Keskustapuolueen taakse.

Lopetan tämän ehkä turhan pitkäksi venyneen kirjoituksen omiin ajatuksiini ja omaan lainaukseeni Markuksen evankeliumista, luku 12. Siellä on keskustelu, jossa Jeesukselta kysytään verojen maksamisesta.

”Onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?”

Jeesus tiesi heidän teeskentelevän ja sanoi: »Miksi te yritätte saada minut ansaan? Näyttäkää minulle denaarin raha.» He ottivat esiin rahan, ja hän kysyi: »Kenen kuva ja nimi siinä on?» »Keisarin», he vastasivat.  Silloin Jeesus sanoi heille: »Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.» Tämä vastaus jätti heidät ymmälle.

No tuo kohtaus on uudesta testamentista niitä, joissa Jeesus puhekielellä ilmaisten panee leikiksi, lyö kommentillaan muut ällikällä. Asia ei voisi häntä vähemmän kiinnostaa. Häntä kiinnostavat suuremmat asiat. Tuo kohta tuli minulle Töllin ja kumppaneiden keskustelua kuunnellessani ja tuntuisi, että vanhoillislestadiolaiset ovat sen omalla tavallaan sisäistäneet. 

JOULUYÖN KIRJOITUS

Kävin jouluaattoillan yökirkossa. Virallisesti kyseessä oli ”yöhartaus”. Paikkana oli Kouvolan Keskuskirkko. Saman kaupungin maalaisseurakunnissa pidettiin kyllä samanaikaisesti messuja. Kouvolan keskustassa asuville järjestettiin kaiken varalta pienimuotoisempi tilaisuus.

Olisin tietysti halunnut mennä joulupäivän aamuna kello seitsemäksi oikein perinteisellä hevosreellä joulukirkkoon ja lauleskella riemuisasti kulkusten kilistellessä Joulukirkkoon-laulun säkeitä ”Ruuna virsta vielä tepsuttele pois…” Tämä on vain perinteitä janoavan sieluni unelmointia. Tuskin olisin kuitenkaan jaksanut herätä. Tai ehkä olisinkin, jos olisi tarjottu mahdollisuus hevoskyydistä. Yhtä kaikki, nyt oli tyydyttävä vaatimattomaan yöhartaushetkeen. Se sopii tällaisen iltavirkun kaupunkilaiskundin elämään. Ja oma eksotiikkansa oli kävellä hiljaisessa myöhäisillassa kaupungin halki kohti kirkkoa, jossa ylipäänsä tulee hyvin harvoin käytyä.

Itse asiassa tilaisuus kesti kolme varttia. Mukana oli hieman eksotiikkaakin, kun seurakunta oli kutsunut tilaisuuteen saksofonistin. Hän toi muuten niin kovin arkiseen kirkkotilaan hieman salaperäisen mystistä sointia. Laulut olivat kaikki Kauneimmat joululaulut -vihkosesta, tuttuja jokainen.  Kerron pari sanaa niistä. Keskiaikaista perua olevassa laulussa Kuului laulu enkelten oli kiva hoilata venytellen latinankielistä osiota Gloria in excelsis Deo!. Laulettaessa Kassu Halosen laulua Sydämeeni joulun teen tunsi selvästi, että seurakuntaväki aasi jo innokkaammin äänensä. Lopussa laulettiin Maa on niin kaunis. Siinä seurakunta oli mielestäni innokkaimmin mukana. Aivan kuin itsestään seurakunta nousi viimeisen säkeistön alkaessa seisomaan.

Hartauteen sisältyi jouluevankeliumin luku ja lyhyt saarna. Puhujana oli kirkkoherra itse. Huumorimiehenä hän totesi saarnan alussa, että jos se kestää yli kahdeksan minuuttia, niin kanttori saa sammuttaa kirkosta sähköt. En laskenut aikaa, mutta hän olisi saanut kyllä puhua vielä toisen mokoman, jolloin vasta olisin ehkä alkanut pitkästyä. Saarna oli minusta tiivis, asiallinen ja selkeästi kerrottu. Minä jaksoin sen kuunnella lähes kokonaan. Tuo ”lähes” viittaa niihin pakollisiin loppukaneetteihin, joissa kuulijoita kehotetaan henkilökohtaiseen ratkaisuun. Ne eivät minua enää puhuttele ja huomioni alkaa harhailla muissa asioissa. Tämä osio oli onneksi puheessa hyvin lyhyt.

Puheen alkuosa eteni selkeästi. Alussa puhuja totesi evankelista Luukkaan ominaispiirteen. Hän kertoi Jeesuksen syntymätarinan Marian näkökulmasta.  Luukas raportoi faktat, ei jaaritellut. Vertauskohtana hän mainitsi Matteuksen, jonka evankeliumi alkaa pitkällä sukuluettelolla. Luukas osasi kertoa tarinaa. Sitten kirkkoherra jäsensi saarnansa sisällön neljällä sanalla: mitä, miten, missä ja miksi. En kykene sisältöä enää jäsentyneesti hahmottamaan, mutta tuon esille muutaman mieleen jääneen seikan.  Puhuja kertoi kiinnostavasti keisari Augustuksesta ja hänen verotuskäytännöstään. Kansa joutui maksamaan tuloistaan puolet veroa: neljäsosan keskusvallalle ja toisen neljänneksen kuningas Herodeksen käyttöön. Verotus suoritettiin muistaakseni neljäntoista vuoden välein. Puhuja asettui myös Joosefin tilanteeseen. Sen on täytynyt olla vaikea. Ei tuolloin uskottu enempää kuin nykyisinkään neitseestä syntymiseen. Mies kantoi kuitenkin vastuunsa kihlatustaan. Tallin eläimet olivat Jeesuksen syntymän todistajia, paimenet ja kolme itäisenmaan tietäjää ensimmäisiä vieraita.

Puhuja hieman vähättelee kaikkia postikorttikuvia, joissa syntymää on kuvattu. Tilanne ei ollut niin kiiltokuvamainen. Ei postikorteissa ole kuvia, kun Herodes tapattaa kaikki poikalapset eikä postikorteissa ole voitu välittää sitä tuskaa, jota nuoren Maria-tytön on täytynyt kokea, kun yöpaikaksi oli löytynyt vain risainen, löyhkäävä tallin nurkka.

En malta olla mainitsematta puhujan islam-viittausta. Islamissa huudahdetaan Allahu akbar! - ”Jumala on suuri!”. Kristittyjen Jumala on pieni. Näin hieman pelkistäen voisi puhujan ajatuksen ilmaista.

Tämänkaltaisessa saarnassa ei ruveta pohtimaan syvemmin faktojen todenperäisyyttä. Kirkossa puhe perustuu Raamatun ilmoittamiin faktoihin. Jeesuksen syntymistarinaan liittyviä epäloogisuuksia tai ristiriitaisuuksia en odottanutkaan kuulevani.    

Tilaisuus loppui Adamin sävelmään Oi Jouluyö. Solistina kuulimme saksofonia urkujen säestäessä. Se soolo jäi suoraan sanoen laimeaksi, mutta siihen oli tyytyminen. Kansa poistui hiljaa koteihinsa. Luulen että kaikki olivat tyytyväisiä, rauhallisin mielin. He saivat kirkosta, mitä hakivat. Ehkä se joillekuille oli vain välietappina yksinäisen illan kävelyretkellä. Yö oli hyvin valoisa. Siitä tuli mieleen kirkkoherran sanat, kun hän korosti jouluyön valoisuutta.

Jouluaatto, seurakuntalaiset poistuvat yöhartaudesta 

…

En lopeta kirjoitustani vielä tähän. Liitän tähän yhteyteen pari asiaa, jotka nyt ovat tulla tupsahtaneet mieleen. Siirrytään historiaan.

Kerron hieman vuosina 1915-1982 eläneen itämaisen kirjallisuuden sekä assyrologian ja seemiläisen filologian professorin Armas Salosen eräästä kirjoituksesta. Se on julkaistu vuonna 1973 ilmestyneessä teoksessa, joka koostuu Salosen muinaiseen lähi-itään liittyvistä hauskoista pakinoista. Kirjan tiedot ovat tässä:

Salonen, Armas. Elettiinpä ennenkin eli muinaisuus elää nykyajassa. Helsinki 1973.

Sen sivuilla 10 – 12 on tarina kolmesta tietäjästä, jotka saapuivat Idästä Jeesuslasta katsomaan. Pakinan otsikkona on Tietäjät itäisiltä mailta.

Kyse on siis niistä ”kolmesta itäisenmaan viisaasta miehestä”, joista kuningas Herodes kysyy Knihdiltä kaikille tutussa Tiernapojat-laulunäytelmässä. Ne miehethän tiernapoikien esitystä mukaillen ”tekivät kuin viekkaat varkaat ja väärät valtiaat ja ottivat toisen tien ja menivät kukin eri tietä omalle maalleen”.

Matteuksen toisen luvun mukaan kerrotaan, kuinka tietäjät tulivat itäisiltä mailta Jerusalemiin. He kertoivat tulleensa kumartamaan vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta, sillä he olivat nähneet hänen tähtensä itäisillä mailla. Salosen kirjoituksen mukaan kyse ei ole ”tietäjistä”. Alkukielen sana on magoi, jolla tarkoitetaan muinaispersialaisen pappiskunnan jäseniä. Heidät tunnetaan maageina, jotka olivat luoteis-Persiassa asuneen maadialaisen heimon pappeja.

Kun evankeliumissa kirjoitetaan ”itäisistä maista”, on tarkasteltava asiaa Palestiinan näkökulmasta. Tuolloin Eufrat-virta oli Rooman valtakunnan rajana. Virran toisella puolella – siis idässä - sijaitsi Jeesuksen syntymän aikoihin Parthia.  ”Tietäjät” tulivat Jeesus-lapsen luo luoteis-Persiasta, nykyisen Iranin alueelta. Armas Salonen pitää selvänä, että he olivat Parthiasta kotoisin olevia maageja.

Roomalaisten ja parthialaisten välillä elettiin tuolloin sotaisaa kautta. Nelisenkymmentä vuotta ennen Kristuksen syntymää parthialaiset olivat uhanneet Rooman herruutta Syyriassa ja Palestiinassa. Historian kulku eteni niin, että 220-luvulla Parthian taru loppui ja alueella valtaan nousivat sassanidit.

Uuden testamentin kertomuksessa maageihin viittaa Salosen mukaan kolme motiivia: tähden ilmestyminen (1), uuden kuninkaan syntyminen (2) ja maagien kumarrusmatka (3).  

”Kreikkalaisessa alkutekstissä käytetään tähdestä sanaa asteer, joka tarkoittaa yksityistä tähteä. Tämän yhden tähden sanotaan ilmestyneen ”itäisillä mailla”, siis parttilaisvaltakunnassa, missä maagit sen huomasivat.”

Tähti kertoo kuninkaan syntymisestä. Hän ei ole tavallinen kuningas, vaan ”Messias” (pelastajakuningas), jonka syntymä oli ennustettu.   

”Tähden ilmestyminen on maageille merkki siitä, että pelastajakuningas on syntynyt. Siksi he nimittävät tähteä hänen tähdekseen.”

Tämän lisäksi Salonen tuo esille myös neljännen seikan, jota ei kuitenkaan ole Matteuksen evankeliumissa tuotu ilmi. Kyse on Jeesuksen syntymäpaikasta. Jeesus ei syntynyt tallissa eikä missään huoneessa, vaan kallioluolassa:

Toisella Kristuksen syntymän jälkeisellä vuosisadalla elänyt kristitty kirjailija Justinus pitää selviönä ja kaikkien tuntemana tosiasiana, että Jeesus syntyi luolassa. Vanhimmassa kristillisessä taiteessa Jeesuksen syntymäpaikka kuvataan aina luolaksi! Luukas puhuu tallista, jonka hän on ilmeisesti yhdistänyt luolaan. Vanhimmassa armeniankielisessä Matteuksen evankeliumin käännöksessä sanotaan: ”Tähti tuli… ja pysähtyi sen luolan yläpuolelle, missä lapsi oli”. Alkuperäisen kertomuksen mukaan syntymäpaikka on aivan ilmeisesti ollut luola siinä olevine talleineen.

Salonen kertoo, että Kristuksen syntymän aikoihin Parthian valtakunnan huomattavin jumala oli Mithra, josta tuli myöhemmin myös Rooman imperiumin eniten palvottu jumala. Sen palvonta kilpaili ajanlaskumme ensi vuosisadoilla kristinuskon kanssa.   Mithran pyhättöjä on tavattu kaikkialla Rooman valtakunnan alueella. Salosen mukaan Kristuksen syntymän aikoihin tiedettiin Syyriassa ja Palestiinassa maagi-papeista ja heidän Mithra-uskonnostaan hyvin paljon. Hän kertoo mielenkiintoisesta noihin pappeihin liittyvästä perinteestä:

Vuodesta toiseen, sukupolvesta toiseen persialaiset maagit kokoontuivat tiettyinä aikoina tietylle vuorelle, jossa oli luola kirkkaine lähteineen ja viheriöivine puineen. Siellä he peseytyivät, harjoittivat hartautta ja ylistivät Jumalaa kolmen päivän ajan. Tämän he tekivät sen vuoksi, että he odottivat onnentähden ilmestyvän ja laskeutuvat tälle vuorelle, jota nimitetään ”Voiton vuoreksi”.

Tähti oli merkkinä siitä, että maailmankuningas ja vapahtaja syntyisi. Ennusteet siitä levisivät laajalle Etu-Aasiaan, juuri Kristuksen syntymää edeltäneellä vuosisadalla.

Tätä suurta kuningasta pidettiin Mithra-jumalan ruumiillistumana, hän on maan päällä uudestisyntynyt, ihmiseksi tullut Mithra. Ennustuksissa puhutaan nimenomaan jumalan ”ihmiseksi tulemisesta”. Eräässä tekstissä puhutaan siitä, että sinä yönä, jolloin uusi vapahtaja syntyy, tähti tulee olemaan tapauksen erikoismerkkinä.

Salonen toteaa, että tuo perinteen esittämä luola voidaan jopa paikantaa. Se sijaitsee Urmia-järven lähistöllä. Paikankin Salonen mainitsee, mutta valitettavasti minun hallussani olevassa kirjan kopiossa, se tekstin kohta on sotkuinen enkä saa kirjaimista selvää. Paikan viimeiset kirjaimet ovat kuitenkin ”iz”.

Salosen mukaan pienessä Juudan valtakunnassa pidettiin parthialaisia pelastajina. Heidän avullaan voitiin päästä Rooman ikeestä ja julmasta kuningas Herodeksesta. Näin juutalaiset olivat luonnostaan ystävällismielisiä parthialaisia kohtaan ja omaksuivat heidän uskomuksiaan.

Näin Salonen toteaa pakinansa lopussa:

”On kieltämätön tosiasia, että loppiaiskertomuksen iraanilainen tähti tunnettiin juutalaisten piireissä laajalti ennen Kristuksen syntymää… Rooman valtakunnassa ihmiset joutuivat valitsemaan Kristuksen ja Mithran välillä.”  

Joulukuun 25. päivästä lähtien loppiaiseen saakka vietetään kristillistä valon juhlaa. Se sijoittuu samaan aikaan, jolloin on vietetty Mithran valonjuhlaa.

Mathrasta ja mithralaisuudesta sekä mithran ja Kristuksen suhteesta voi wikipedian artikkelien lisäksi lukea täältä: http://www.truthbeknown.com/mithra.htm. Nyt jätän asian käsittelyn Armas Salosen varaan.   

…

 

Giovanni Bellinin (n. 1430-1516) maalaus

Tuo tieto, että Jeesus on syntynyt luolassa, tulee näkyviin myös venäläisen runoilijan Boris Pasternakin (1890-1960) runossa Joulun tähti (Рождественская звезда).  Runon suomennos tunnetaan nimellä ”Joulutähti”. Pasternak oli perehtynyt kulttuurihistoriaan ja nähnyt varmaan nuorena opiskelijana Venetsiassa matkatessaan maalauksia, joissa Maria ja Joosef on kuvattu Jeesus-lapsen kanssa kallioluolassa.

Runo on julkaistu Pasternakin pääteoksessa Tohtori Živagossa, sen lopussa olevassa runoliitteessä. Romaani julkaistiin vuonna 1957, runo ilmestyi ensimmäisen kerran kymmenen vuotta aikaisemmin. Romaani on Juhani Konkan suomentama. Runon on riimitellyt Helvi Juvonen. Hän on tehnyt parhaansa ja saanut siitä niin hyvän kuin ylipäänsä käännöksestä voi saada. Kaikkea suomennos ei voi kuitenkaan välittää. Runossa on seikkoja, joita on vaikea ilmaista vieraalla kielellä, mutta Juvosella on ollut kykyä ottaa myös ne huomioon.

Kirjailija, toimittaja ja tutkija Dmitri Bykov pitää sitä Pasternakin runoista parhaimpana. Siinä hän toki hieman liioittelee, koska joutuu heti täydentämään, etteivät muutkaan ole huonompia. Mutta yhtä kaikki Bykov on monipuolinen kirjallisuuden tuntija ja jotain siinä runossa on, kun kerran hän haluaa nostaa Joulun tähden erikoisasemaan.  Bykov ei ole ainoa. Vuonna 1947 pianistilegenda ja Pasternakin ystävä Maria Judina ihastui siihen lähtemättömästi. ”Jos te vaikka ette kirjoittaisi mitään muuta elämänne aikana, se riittäisi antamaan Teille kuolemattomuuden maan päällä ja taivaissa”, syvästi kristillinen Judina kommentoi. Judina oli tuntenut Pasternakin ainakin 20-luvun alusta alkaen. Hän oli kääntynyt juutalaisuudesta ortodoksiseen uskoon eikä Stalinkaan rohjennut kajota häneen. Hän ilmaisi musiikissaan vainoista kärsivän kansan tuntoja ja koki runosta nousevat tunnot itselleen läheisiksi. Vainottu runoilija Nikolai Zabolotski oli sanoissaan hieman lakonisempi todeten, että ”Pasternakin Joulutähti on laitettava kehyksiin, ripustettava seinälle ja joka aamu otettava sen edessä hattu päästä”.

Runo on villi purkauksenomainen kuvaus suuresta kansan liikehdinnästä suuren mysteerin äärelle. Pasternakin mielestä eurooppalainen sivistys on kehittynyt kristinuskon juurille. Tohtori Živagon runojen kristillinen teema käsittelee kuitenkin laajemmin Euroopan ja kulttuurin kehitystä. Mikään uskonnollinen henkilö hän ei ollut. Kristillinen perinne oli hänelle vain keino välittää elämää suurempia asioita, aivan samoin kuin antiikin kulttuuri oli väline jollekulle toiselle runoilijalle.

Runossa kuvataan kaaosta, jonka keskelle syntyy valo.  Kansa pyrkii valoa kohti haluten löytää elämälleen toivon. Kansainvaellus laajenee, tilanne on hajoamassa hallinnasta. Runoilija ei pyri kuvittamaan Raamatun kertomusta. Koko runo on täynnä monen moisia viitteitä venäläiseen maisemaan ja yhteiskuntaan. Runoa lukiessani minä ainakin elän mielessäni Venäjän historian välillä julmiakin vuosia. Kansa on kuitenkin sitkeästi pyrkinyt eteenpäin joulun tähden ohjaamana uutta toivoa kohti.

Minulla on oma tulkinta, jonka uskon havainneeni runosta. Joulun tähden pitäisi olla merkkinä Jeesus-lapsen syntymästä. Kansa haluaa hiljentyä hänen edessään. Tähteä seuraten se pyrkii häntä kohti. Lopussa kuitenkin kaikessa mystisen kauneuden keskellä paljastuu tuon tähden toinen puoli.

Marian lapsi valoa säteilevänä makasi kylmässä seimessä saaden lämpönsä härän sieraimista. Taustalla vieraiden joukossa neitsyttä päin katsoi ”joulun tähti”.

Alussa tähti oli loistanut kertoen uudesta Messiaasta. Mutta lopulta tähti ei olekaan pelkkä tiennäyttäjä. Se seuraa, se valvoo ja tarkkailee.  Minä näen tässä uhan. Tiennäyttäjästä on tullut tarkkailija. Pasternak oli kokenut elämässään oman kansansa karun historian juuri näin. Siinä on tuo mysteerin ristiriitaisuus. Kaikki kääntyykin päälaelleen, vaikka toki toivo jää elämään.