Yleisradion budjetti ja tuoreen kansanedustajan neitsytpuhe

 Historioitsija Teemu Keskisarja on pitänyt vapun jälkeisenä tiistaina ensiesiintymisensä eduskunnan täysistunnossa. Käsittelyssä oli Yleisradion hallintoneuvoston kertomus yhtiön toiminnasta vuonna 2022. Vuosikertomus löytyy täältä ja kansanedustajan puheenvuoro on luettavissa täällä. Mielestäni Keskisarjan esiin nostama näkökulma on huomion arvoinen.

Luettunakin tekstistä erottuu jo tutuksi tulleet äänenpainot. Yleensä sosiaalisessa mediassa yleisradion toimintaa arvosteltaessa viitataan 60-luvun lopun ja 70-luvun Neuvostoliiton myötäilyyn. Sama maininta on Keskisarjallakin mutta puheenvuoron painopiste on kuitenkin toisaalla, nimenomaan itse vuosikertomuksessa. Tässä pari lainausta:

”Hallintoneuvoston kertomuksesta ja kaikista julkisista asiakirjoista puuttuvat Ylen menojen yksityiskohdat. Läpinäkymättömyys ei ole pikkuseikka. Me erotamme ainoastaan uomat, joiden sisällä soljuu 500—600 miljoonaa euroa vuodessa.”

”Ja kiperin kysymys: montako päällikköä ja byrokratian porrasta Yleisradio tarvitsee yhteen omatekoiseen ohjelmaan?”

Loppukaneetissaan Keskisarja esittää oman toiveensa:

”Uskon, että tämä eduskunta ja seuraava hallitus laajentavat julkisuuslain soveltamisalaa, jotta Ylen kulut näkyvät kunnolla hallintoneuvostolle, kansanedustajille ja jopa rahvaalle.”

…

Tuo toive on aiheellinen. Meidän rakkaassa Suomessamme valtion budjetti on ollut viimeiset 15 vuotta alijäämäinen. Sama meno ei voi jatkua. Valtion velan korkomenot ovat nousemassa. Myös yleisradion olisi tunnettava vastuunsa tulevien sukupolvien edessä. Naapurimaamme Viron vastaava laitos EER tulee toimeen kymmenesosalla siitä, mitä meidän Ylemme nielee. On todella kummallista, jos kansanedustajatkaan eivät voi nähdä sitä byrokratian portaikkoa, joka noissa eri ohjelmayksiköissä pyörii. Suojatyöpaikkoja ne ovat ja hallintokoneiston järkiperäistäminen on vähintä mitä pöhöttyneeltä valtakunnan radio- ja tv-toiminnan pyörittämiseltä voidaan vaatia.

Sen jälkeen, kun YLE-vero otettiin käyttöön, vauhti on vain kiihtynyt. Yleisradion lakisääteinen tehtävä ei enää riitä. Tuonkaltainen laitos ei anna enää tilaa yksityisille toimijoille. Alfa-TV:n tarina on osaltaan siitä surullisena esimerkkinä. Onneksi vielä sosiaalinen media voi antaa kansalaisille mahdollisuuden vaihtoehtoiseen asioiden käsittelyyn ja moniäänisyyteen. Mutta sitäkin halutaan suitsia demokratian periaatteiden vastaisesti.

Avoimuutta vaaditaan ja nyt Yleisradion toimitusjohtaja voisikin näyttää todelliset kykynsä. Hänen vuosipalkkionsa kaikkine etuinensa on huima. Eikä se ole edes riittänyt. Rahaa on tuhlattu lisäksi vuosittain ylimääräisiin tulospalkkioihin. Nytpä toimitusjohtajalla olisikin näytön paikka. Onko hänestä mihinkään muuhun, kuin köllötellä kansalaisten verorahoin ylläpidetyssä instituutiossa turvassa kaikelta julkiselta kritiikiltä. Onko hänestä hallintorakenteen uudistajaksi? Ei tarvita mitään johtajarivistöä, jonka yhtenä tehtävänä taitaa kärjistyneesti ilmaisten olla se, miten saada budjettiin varattu rahasumma käytetyksi.

Pääpaino julkisessa keskustelussa pitäisikin siis olla hallinnon järkiperäistämisessä eikä painopistettä tulisi siirtää vallassa olevan poliittisen eliitin toiveiden mukaisesti yksittäisiin ohjelmiin. Kaikenlaista höpöhöpöä sieltä kyllä löytyy mutta jonkun yksittäisen ”p**lupäiväkirja-ohjelman” lopettaminen ei ratkaise ongelma ydintä.

Translaki – pohdintoja, päätelmiä, tunteilua…

Eduskunta hyväksyi tiistaina (1.2.2023) lain sukupuolen vahvistamisesta äänin 113 – 69 (lähde). Yleisestihän puhutaan translaista, mutta kuten tämän videon alussa todetaan, kyse on nimenomaan sukupuolen vahvistamisesta. Transsukupuolisia se ei välttämättä pelkästään koske. Se koskee meitä kaikkia Suomen kansalaisia.

Kommentoin aluksi hiukan äänestystulosta.  Oppositiopuolueista kokoomus jakautui äänestyksessä (26 – 10), muut eivät. Hallituspuolueista puolestaan Keskusta jakautui, 12 äänesti puolesta, 13 vastaan, poissa oli 5 edustajaa. Havaitsin, että ainakin eräät tunnustukselliset kristityt olivat sitä vastaan, mm. kaksi vanhoillislestadiolaista ja myös entinen pääministeri Juha Sipilä. Muista hallituspuolueista ei vastustajia löytynyt. Mutta myös niiden ryhmissä oli protestointi mahdollista: poissaolo. Sosiaalidemokraateista oli poissa viisi edustajaa, vasemmistoliitosta neljä ja vihreistäkin kaksi. Heidän taustoista teen nyt vain yhden havainnon. Sekä demareitten että Vasemmistoliiton muslimikansanedustajat – yksi kummastakin ryhmästä - eivät osallistuneet äänestykseen.

En kirjoittele tästä aiheesta nyt ensimmäistä kertaa. Käsittelin 10. toukokuuta 2021 blogissani Päivi Räsäsen syytteitä. Jutun otsikkona oli Lainsäätäjän kujanjuoksu (täällä). No, Räsänen roikkuu edelleen löysässä hirressä, koska hovioikeus ei ole vielä ”ehtinyt” juttua käsitellä. Mutta se siitä.  Kirjoituksen lopussa tulen viitanneeksi tuolloin jo valmisteilla olleeseen translakiin. Monet ovat ihmetelleet, miksi vasta nyt viime hetkellä lakiin liittyviä ongelmia on nostettu esille, mutta kyllä niistä puhuttiin myös silloin, tosin vain sosiaalisessa mediassa. Itse olen ainakin seurannut keskustelua niistä ajoista lähtien. Se on tosin ollut muutamien henkilöiden varassa. Etunenässä äänessä on ollut emeritusprofessori Tapio Puolimatka. Tosin eduskunnassa keskustakin on mennyt vuonna 2019 mukaan hallitukseen, jonka ohjelmassa tuon lain valmistelu on ollut. Se kertoo myös osaltaan jotakin arviointikyvyn puutteesta.

Totean jutussani, että ”valmisteilla olevaan lakiin sisältyy monia kyseenalaisia ja eettisesti arveluttavia kohtia”, jotka askarruttavat myös opposition kansanedustajia. Niistä on voitava keskustella vapaasti. Pelkäsin tuolloin Räsäsen tapaus esimerkkinä, että kansanedustajat varovat nostamasta esille sen kaltaisiin lakeihin liittyviä kriittisiä huomioita, koska siitä voi olla ikäviä seuraamuksia, jopa syyte. Lainaan siinä kansanedustaja Sebastian Tynkkystä, jonka mukaan on olemassa pelko, että syyte voi tulla jälkikäteen, aivan kuin Räsäsellekin tuli. Nyt voisi kai todeta, että pelko syytteistä on laantunut. Ehkä syyttäjävirastokin on alkanut varoa nostamasta yksittäisten kansanedustajien sanomisia esille, kun tuosta Räsäsen tapauksestakin on koittanut sille monenmoista harmia.

Julkinen keskustelu tiivistyi lopulta vasta ratkaisevan äänestyksen koittaessa. Ehkä se johtuu hektisestä ajastamme. Ääntä piti ennen kaikkea oppositio. Kirjoitin tuolloin vuonna 2021, että hallitus saattaa käydä tiukkaa kampanjaa saadakseen yleisen mielipiteen asian taakse. Tosiasiassa tilanne on kehittynyt siihen, että valtamedia on hallituksen ja erinäisten kansalaisryhmien sylikoirana pitänyt huolen siitä, että kärkevätkin kannanotot ovat pehmenneet. Ehkä kriittiset ajatuksetkin halutaan pitää sisimmässä ja toivotaan samalla, ettei mitään traagista nouse esille. Ajallemme tyypillistä on myös leimatuksi tulemisen pelko.

Nyttemmin juttua on tullut tiuhaan. Mainitsen tässä yhteydessä pari vastikään ilmestynyttä kirjoitusta niitä tarkemmin käsittelemättä. Entinen kokoomuksen meppi Eija-Riitta Korhola on julkaissut paljon keskustelua herättäneen kirjoituksen (Translaki irrottaa sokan). Päivi Räsäsen ”kohtalotoveri”, lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola on myös julkaissut aiheesta oman tekstin (Uusi translaki edustaa ideologista ihmiskäsitystä).  Helsingin Sanomissa asiaa on 27.1. käsitellyt nuorisopsykiatrian professori Riitta-Kerttu Kaitiala, jota voi pitää todellisena asiantuntijana. Hänen näkemykseen viittaan lisää alempana. Eikä unohtaa pidä myöskään aivan juttuni alussa viittaamaani videota, jossa Janne Saarela nostaa tiivistetysti esille kymmenen asiaan liittyvää ongelmaa. Samasta yhteydestä löytyy myös keskeisiä linkkejä, muun muassa juuri yllä mainitun Kaitialan asiantuntijalausuntoon eduskunnan Sosiaali- ja terveysvaliokunnalle.

Tapio Puolimatka on nostanut esille vastaavanlaisista laeista nousseita seuraamuksia muualla maailmassa, kuten Britanniassa ja Kanadassa. Englannissa aiheesta on kirjoittanut Helen Joyce, joka on itse feministi mutta liittynyt lain vastustajiin. Häneltä on vuonna 2021 ilmestynyt kirja Trans – When Ideology Meets Reality. Teos on ollut valtava myyntimenestys ja itsekin olen tuota menestystä ollut osaltani pönkittämässä.

Todettakoon, että on minulle toinenkin transsukupuolista käsittelevä kirjoitus. Se löytyy täältä. Siitä käy ilmi ainakin se, että Yhdysvalloissa voi muslimikin suhtautua myötämielisesti lapsensa sukupuolen korjaukseen.

…

Tutustutaan seuraavaksi muutamaan sosiaalisessa mediassa kohtaamaani kriittiseen näkemykseen. Varoitan, että nyt kieli menee jo räväkäksi. Onni Rostila on nouseva poliitikko, joka tuo asioihin myös oman juristin näkökulmansa. Hän pohtii keskustelun yksipuolisuutta ja ihmettelee samaa kuin minäkin eli sitä, miksi laajempaa keskustelua translain mukanaan tuomista ongelmista on ruvettu käymään vasta sen lopullisen äänestyksen loppumetreillä. Hän antaa ymmärtää, että on suuri vaara, että nyt hyväksytty laki laajenee koskemaan myöhemmin myös alaikäisiä lapsia. Kovasti sitä ainakin agitoidaan.

Rostila viittaa juuri yllä jo mainittuun Riitta-Kerttu Kaitialan haastatteluun. Hän on Rostilan mukaan paras mahdollinen asiantuntija ja pitää juttua hyvänä. Kaitiala ottaa kriittisen kannan lain ulottamista lapsiin. Hän viittaa esiin räjähdysmaisesti kasvaneeseen sukupuoliahdistukseen, mikä on yhtenä keskeisenä osana nyt vallitsevaa mielenterveyskriisiä. Lapselle on annettava kasvurauha. Heidän elimistönsä ja psyyke ovat vielä kehitysvaiheessa.

Rostilan mielestä nuorten ja lasten päitä tarkoituksellisesti sekoitetaan, syötetään aktivistijärjestöjen toimesta tietynlaista poliittista ja ideologista agendaa. Monet viralliset instituutiot on saatu näiden aktivistijärjestöjen puolelle.

Yksi tällainen instituutio on lapsiasiain valtuutetun toimisto. Kun Kaltialan asiantuntemuksesta nousee perusteltu kanta, että lapsiin ei pitäisi ulottaa oikeutta vain muutella juridista sulkupuolta oman mielen mukaan, niin lapsiasiain valtuutettu on omassa lausunnossaan ollut toista mieltä. Lapsiasiainvaltuutetun perustelu vaikuttaa Rostilan mukaan oudolta. Tämä katsoo, että koska on vähän tutkimustietoa siitä, miten juridisen sukupuolen vaihtaminen vaikuttaa lapsen muun sukupuoliahdistuksen kokemukseen ja sen kehittymiseen, niin meidän pitäisi sen vuoksi sallia se. Olisi itsemääräämisoikeuden rajoittamista, jos sitä ei sallita. Vaikka lapsiasiainvaltuutettu on esittänyt kantansa ennen Helsingin Sanomien haastattelun julkaisemista, niin sopii ihmetellä, mihin asiantuntijoihin hänen kantansa perustuu.

Rostila ihmettelee tuota logiikkaa: ikään kuin varmuuden vuoksi pitäisi tehdä radikaali uudistus, koska meillä ei ole siitä tarpeeksi tietoa. Rostilan mukaan siinä ei ole mitään järkeä, mutta ”näin toimitaan sukupuolikysymyksissä asiassa kuin asiassa: mennään pienien ryhmien ehdoilla”. 

Kun on kyse lapsen edusta, niin siten ei pitäisi ajatella. Lapsi on muutenkin juridisesti vajaavaltainen. ”Tolkun ihmiset eivät enää uskalla puhua näistä asioista, koska pieni vähemmistö huutaa muut hiljaisiksi ja kyseenalaistaa asiantuntijatietoa.” Näin Rostila reagoi vallitsevaan vaikenemisen kulttuuriin.

Rostila käsittelee myös Helsingin koululaitoksen päätöstä antaa SETAn järjestää Sateenkari- ja sukupuolen moninaisuus -työpajan Helsingin yläkoululaisille (6. – 9. luokat). Hän ihmettele, miten näin nuorten psyyken kannalta tärkeän aiheen käsittely on ohjattu aktivistiryhmän käsiin.

Kaitialan artikkelia käsittelee Facebook-päivityksessään myös Jussi Halla-aho. Hänkin suhtautuu haastatteluun ja Kaitialan kantoihin myötäsukaisesti. Hän ihmettelee, miksi tutkimustieto lentää kovin kevyesti ”roskakoppaan”. Lobbausjärjestö saa määrätä, eivät nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset.

Halla-aho nostaa kysymyksen: ”Seta ja sen ohjauksessa olevat poliitikot ajavat lainsäädäntöä ja kulttuuria, jonka seuraukset ovat kohteena oleville ihmisille vahingollisia, jopa tuhoisia?”

Professori Kaltialan vastausta hän pitää ”lempeänä”:

"Haluan ystävällisesti ajatella, että sellaiset aikuiset, jotka ovat itse saaneet apua sukupuolen korjaamisesta, ovat halunneet lähteä pelastamaan lapsia ja nuoria. Mutta heiltä puuttuu ymmärrys siitä, että lapsi ei ole pienikokoinen aikuinen."

Itse hän ilmaisee asian verrattain ronskisti. Ollaan kytköksissä ikiliikkujaan, mikä vain lisää myrkynkylvöä:

”Transfanaatikot eivät halua ihmisten voivan hyvin. Heille hajalla olevat nuoret, jotka luulevat ongelmiensa johtuvan väärästä kehosta, ovat uhreja ja he itse näiden uhrien jaloja puolustajia. Mitä enemmän yhteiskunnassa on itsetuhoisia mielenterveyspotilaita, sitä enemmän "tarvitaan" Setaa ja sen poliittisia jatkeita, ja sitä enemmän Seta tarvitsee julkista rahaa uhrien "puolustamiseen".”

….

Muutan radikaalisti näkökulmaa ja siirryn teologiseen ja filosofiseen argumentointiin. Teologi Santeri Marjokorpi sivuaa kommentillaan lakia nettiluennossaan, jonka varsinainen aihe on Jälkikristillisen ajan haasteet Yhdysvalloissa. Kommentit translaista hän esittää noin neljän minuutin ajan kohdasta 39:00 alkaen.

Jälkikristilliseen aikaan liittyy todellisuutta koskevien perusoletusten dekonstruktio eli asioiden merkitysten purkaminen. Postmoderni maailma pyrkii vaikuttamaan ihmisiin. Dekonstruktiota esiintyy koko ajan ja sitä on aika vaikea vastustaa. Hän viittaa filosofi Jacques Derridaan, joka näitä dekonstruktioita on tuonut esille.

Hän lainaa Johanneksen evankeliumin aloitusta (alussa oli sana – logos). Derridalle dekonstruktio on tapa vastustaa rationaliteettia, siis logosta. Se on kaiken rationaalisuuden keskiössä ja siitä pitää pyrkiä eroon. Tässä mielessä kyseessä on myös hengellinen kysymys.

”Moderni maailma haluaa kyseenalaistaa sanojen riippuvuuden todellisuudesta. Sanojen objektiivista, jaettua merkitystä vähätellään, ja kun meillä ei ole enää luottamusta siihen, että sanat tarkoittavat sitä, mitä ne tarkoittavat, on mahdollista antaa sanoille millaisia merkityksiä tahansa. Ja jos sanat voi tarkoittaa mitä tahansa, silloin niillä ei ole mitään merkitystä itsessään, tai ei ainakaan jaettua merkitystä. Se tarkoittaa sitä, mitä sanomme sen itse tarkoittavan.”

Tästä hyvänä esimerkkinä Marjokorven mukaan on juuri translakikeskustelu. Jos kuka tahansa voi vapaasti ilmoittaa olevansa joko mies tai nainen, se tarkoittaa, että sanojen merkitys purkaantuu täydellisesti. Eikä meillä ole sen jälkeen sellaisia sanoja. ”Tällöin jaettu viittauskohde katoaa. Meillä ei ole mitään auktoriteettia, joka ratkaisisi merkityksen.”

Marjokorven mukaan tämän hajoamisprosessin alla sellaiset sanat kuin Jumala, luonto, tiede, demokratia ja traditio ”voivat saada epäilevän katseen”.

”Ne ovat sanoja, joista tietyllä tapaa on poistettu merkitys. Eli meillä on tavallaan kyky epäillä kaikkea, mutta vähän kykyä vahvistaa mitään. Tällöin tietenkin jäljelle jää nietzscheläisittäin tai marxilaisittain halu ja voima – tai väkivalta.”

Tässä on havaittavissa arvelua, että kehitys voi johtaa jopa arvaamattomiin seuraamuksiin. Tämän ymmärtää, kun ottaa huomioon luennon laajemman kontekstin. Luennon aikana tuodaankin esille erilaisia mahdollisia ratkaisuja siihen, miten kristilliset yhteisöt selviävät nykykehityksen paineessa.

Marjokorven mukaan hajoamisen ongelma on aivan todellinen. Emme ylipäänsä voi enää käydä keskustelua, kun sanojen merkitykset pirstaloituvat ja jakaantuvat. Meillä ei ole edes yhteistä ymmärrystä siitä, mitä sanoilla tarkoitetaan. Ja välttämättä ei edes ajatella, että ne sanat viittaisivat mihinkään ulkopuoliseen todellisuuteen.

Kulttuurissa, jossa merkin ja sanan liiton välillä on rikki, sanat tyhjentyvät merkityksestä. ”Hajottavat voimat johtavat meidät poissaolon tilaan, jossa me ei koskaan voi olla varmoja, mikä on todellista, mikä on totta, mikä on hyvää. Jäämme relativistiseen pimeyteen, nihilistiseen tilaan.”

Yleisön puolelta kysytäänkin, tarkoittaako se, että ”minä olen minulle jumala”. Marjokorven mukaan se ainakin johtaa siihen: ei ole mitään ulkopuolista auktoriteettia, ihmisen halu ja voima ratkaisee. Hänen mukaansa Derrida arvostelee ”logosentrismiä”. Jos on olemassa jokin ihmisen ulkopuolinen ”logos”, jokin totuus mihin pitäisi sitoutua, niin ”se alistaa ja rajoittaa meitä”.

…

Liitän tähän oman sivuhuomion, jossa tosin etäännytään pääaiheesta. Tuo nihilismin esiin nosto on minulle kiinnostava. 1800-luvun lopun aatteesta näin jälkeen päin tiedämme, että siitä poiki yhteiskunnassa arvaamaton kehityskulku, kuten valheellisen utopismin ohjaama bolševikkivallankumous. Olen itse tutustunut viime aikoina venäläisen kirjailijan Jevgeni Vodolazkinin ajatuksiin. Hänhän on siviiliammatiltaan Venäjän keskiajan kirjoitusten tutkija. Hänen mukaansa keskiajalla ei katsottu tulevaan, ei luotu mitään ”utopioita”. Katse oli menneessä, jossa Jumala oli tullut lihaksi ihmisten keskuuteen. Se yhdisti.

…

Lopuksi palataan arkisempaan ”suunsoittoon”. Se olkoon jatkeena tuohon teologiseen ja filosofiseen pohdintaan, vaikka uskonnosta ollaankin kaukana. Kyseessä on Ivan Puopolon nettikeskustelu, jossa yhtenä vieraana on Joakim Vigelius, joka sai aikoinaan paljon huomiota sosiaalisessa mediassa, kun oli Tampereen yliopistossa sukupuolen tutkimuksen laitoksen massaluennolla kyseenalaistanut luennoitsijan esittämän oletuksen miesten kuukautisista. Vigelius julkaisi näkemyksensä sosiaalisessa mediassa ja hän sai syytöksiä siihen suuntaan, että hänen ulostulonsa myötä ”luottamuksellinen ilmapiiri” oli hävinnyt ja hän oli käytöksellään aiheuttanut ”turvallisuusuhkaa”. Oli myös vaarannettu yhdenvertaisuus ja opiskelijoiden välinen tasa-arvoisuus. Ja totta kai häntä myös nimiteltiin.

Hänet suljettiin luennolta, mutta asia ei jäänyt siihen Vigelius vei asiaa eteenpäin hallintokanteluna. Varadekaanin kanssa käydystä viestien vaihdosta selveni, että ”miesten kuukautiset” on osa tietopohjaista opetusta. Yliopisto ei voi siihen puuttua. Kyse on siis sukupuoli-identiteetistä tai sukupuolikokemuksesta, jota kutsutaan sukupuoleksi. Näin tämä käsitesekaannus etenee.

Puopololla on hauska räväkkä tyyli. En kykene sitä tähän kopioimaan, mutta ilmaisen asian hieman totisemmin. Hänen mielestään ehkä laista ei seuraa mitään traagista mutta häntä hämmentää se, että mahdollisista uhista ei voi puhua julkisesti, koska silloin aletaan nimitellä transfoobikoksi. Yleensähän on kuitenkin lakien yhteydessä tapana pohtia niiden toteutumista.

Vigelius puolestaan kiteyttää oman huolensa näin:

”Eniten minua hämmentää, että kun esitetään niitä ihan valideja argumentteja, niin minkä takia mahdollistetaan sukupuolimerkinnän muuttaminen koko suomalaiselle aikuisväestölle ilmoitusasiana kuukauden harkinta-ajalla vuoden välein. Ja kun tätä kysyy, niin saa vastaukseksi ’koska ihmisoikeudet vaativat’.”

…

Tulee moninaisia ajatuksia ja ymmälle jäädään. Mihin yhteiskuntamme on muotoutumassa, kun faktoilla ei ole mitään virkaa ja omat tuntemukset ottavat ohjat? Toisaalta suvaitsevaisuudesta huolimatta annetaan leimakirveille valta iskeä.

...

Lisäys 5.2.2023.

Kun yllä vihjattiin Friedrich Nietzscheen, niin vapaasti muotoillen kiteytän hänen ajatteluun liittyen muutaman sanan. Lisään myös kommentin Jacques Derridan filosofiaan. Olen heitä hiukkasen käsitellyt aiemminkin.

Nietzsche joutui toteamaan, että Jumala on kuollut, syy löytyi itse kirkkoinstituutiosta. Ja kun Jumala oli kuollut, niin ihminen tekee itsestään jumalan. Siinä maailmassa hän ja hänen tuntemuksensa ovat keskuksena, kaikki on periaatteessa sallittua ja mahdollista. Ei hiljennytä korkeamman voiman edessä. ”Yli-ihmisajattelua” mukaillen hän voi myös nousta toisen ihmisyksilön mukaan, mennä virran mukana. Se veturi voi viedä arvaamattomiin seurauksiin.

Jacques Derridan uusmarxilaista ajattelua on kommentoinut mm. Jordan Peterson. Kun Marxilla perustana oli talousjärjestelmä, Derridan ajattelussa kaikki palautuu valtarakennelmaan. Se ohjaa käyttäytymistämme, ei olisi mitään vastavuoroista sisäistä pohdintaa. Siihen perustuu myös kielen peruskäsitteiden purkaminen. Petersonia mukaillen ideologit ottavat vallan ihmisestä, oma moraalinen pohdinta jää taustalle.

Tähän yhteyteen liittyy käsite ressentiment – ’vihamielinen kauna’. Kun oman heikomman aseman tai riittämättömyyden tunteen katsotaan olevan seurausta järjestelmän epäoikeudenmukaisuudesta, niin yksilö sitä vastustaessaan näkee syyllisen yhteiskunnassa menestyneissä muissa ihmisissä, ja siksi hän alkaa vastustaa heitä ja käydä jopa heidän kimppuunsa. Kyseessä on katkeruuteen johtava ”kaunan tie”. Olisiko myös tämä nykyinen leimakirveiden heittely palautettavissa tähän? ”Jos ongelma on maskuliinisuus, niin silloin kaikkia miehiä ja jopa miehisyyden käsitettä täytyy vastustaa ja halventaa.” Näin toteaa Peterson (12 uutta elämänohjetta, s 179-180). Tämän tapainen ajattelu oikeuttaa hänen mukaansa omahyväiseen vihaan. Peterson kehottaa ihmisiä menemään itseensä, etsimään malkaa omasta silmästä.

Susia ja ihmisiä

Tässä ulostulossani käsittelen kahta eri asiaa, joita yhdistää otsikossa mainittu ”susi”. Kyse on luonnonsuojelusta, mutta todettava on heti, että luontoon minulla on ulkokohtainen suhde. Se on minulle siis lähinnä ihailun kohde, paikka virkistäytyä. Pysyttäydyn kuitenkin luonnon pariin mennäkseni kaupungin lähistöllä. Metsästystäkin – varsinaisesti susien kaatolupia – käsittelen, mutta siitä keskusteltaessa olen vain pelkkä mitään tietämätön kuuntelija.

Yksi näkökulma jutussani liittyy siihen, että on ilmestynyt huolestuneita viestejä siitä, kuinka sudet ovat tulleet vaarallisen lähelle ihmisasutusta ja saaneet aikaan paitsi pelkoa myös ikävää jälkeä. Keskustelua susien kaatolupien lisäämisestä on nostettu jopa Suomen eduskunnassa.

 

”Susi tulee” on tuttu iskulause ympäri maailman. Turhien uhkakuvien luominen on haitaksi siinä vaiheessa, kun uhkasta tuleekin todellinen. Nytkin susien tuhoista kärsineiden maaseudun ihmisten hätähuutojen vastapainona sosiaalisessa mediassa asian esille nostaminen on saanut osakseen naurua ja pilkkaa. Ollaan tilanteessa, että asiaan saatetaan puuttua liian myöhään.

Menen kuitenkin tässä vaiheessa alussa lupaamaani toiseen asiaan, jossa susikannan leviäminen nähdään myönteisenä ilmiönä, osana luonnon monimuotoisuutta. Nyt liikutaan kyllä kaukana Suomesta, mutta oman planeettamme tulevaisuus tekee asian meille yhteiseksi.

David Attenborough on BBC:n Avara Luonto tv-dokumentteja katsoneille tuttu nimi. 94-vuotias mies on jättänyt meille kirjallisen testamenttinsa, jossa hän vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Kyseessä on teos, joka herättää ajattelemisen aihetta meille jokaiselle:

David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta. Suomentanut Ilkka Rekiaro. WSOY, 2020, 286 s. (https://www.wsoy.fi/kirja/yksi-elama-yksi-planeetta/9789510456583 )

Kyseessä on rakastetun luontodokumentaristin vetoomus planeettamme puolesta. Teos tutkailee ekologista kehitystä viime vuosisadan aikana ja tekijä vaatii kiireisiä toimia, jotta tuhon suunta voidaan kääntää. Hän puhuu villiinnyttämisestä ja luonnon moninaisuuden palauttamisesta, tavoitteena pelastaa maapallo. Keskeinen käsite on biodiversiteetti, joka määritellään kirjassa seuraavasti:

Näin kustantajan verkkosivulla kiteytetään kirjan ydinsanoma: ”Yksi elämä, yksi planeetta on aikamme tunnetuimman luonnontieteilijän Sir David Attenborough’n näkemys viisaamman tulevaisuuden turvaamiseksi, yhdessä luonnon kanssa.” Teokseen liittyy dokumenttielokuva A Life on Our Planet, jonka videoesittely on nähtävissä täällä.

 Attenborough tuo petonisäkkäiden palautuksesta esimerkkinä Yellowstonen kansallispuiston tapahtumat sen jälkeen, kun sinne palautettiin susia vuonna 1995. Puistossa oleilleet vapitilaumat  pelästyivät susia. Sen johdosta ne alkoivat vaihtaa useammin paikkaa. Siitä seurasi, että puut alkoivat kasvaa siinä määrin, että kuuden vuoden kuluttua ne varjostivat rantavettä, mikä puolestaan tarjosi kaloille suojaisan kokoontumispaikan. Laaksoihin ja niiden laitamille nousi haapa-, paju- ja jättipoppelitiheikköjä. Eläinkunta elpyi:

Metsälintujen, majavien ja biisonien populaatiot kasvoivat. Sudet saalistivat myös kojootteja, joten jänis- ja hiiripopulaatiot elpyivät ja ketut, kärpät ja haukat runsastuivat. Jopa karhukanta kasvoi, koska karhut pääsivät susien kaatamien eläinten haaskoille. Syksyllä karhut söivät marjoja puista ja pensaista, jotka eivät olisi muuten tuottaneet hedelmää. (s. 198)

Attenboroughin päätelmä on, että ”jos Yellowstonen kaltaisessa luonnossa halutaan edistää biodiversiteettiä ja ottaa talteen hiiltä, ekosysteemiin on lisättävä susia”. Kirjassa esitetään , että tuosta kokeilusta otetaan myös Euroopassa oppia. Metsän uudelleenkasvusta lähdetään liikkeelle. Toiveena olisi, että ne olisivat mahdollisimman monimuotoisia ja sitoisivat mahdollisimman paljon hiiltä. Luonnon villiintyminen on hänen mukaansa käytännöllinen vaihtoehto niille, ”jotka ymmärtävät luonnon todellisen arvin ja sen vaikutuksen vakauteen ja hyvinvointiin” (s. 201) .

Toisena esimerkkinä Attenborough tuo Costa Rican puiden istutusprojektin. Maan viranomaiset huolestuivat siitä , että metsien hävityksen johdosta ja päättivät ryhtyä toimiin. Maanomistajille tarjottiin avustuksia kotoperäisten puiden istutukseen. Projektin myötä metsät ovat alueella elpyneet ja nyt kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua ne peittävät jo puolet valtion maa-alueesta. ”Nykyisin maan luonnonvaraisten alueiden osuus kansantulosta on merkittävä ja niillä on keskeinen rooli kansallisessa identiteetissä” (s. 201). Tekijä toivoo, että sama saavutettaisiin globaalissa mittakaavassa. Tutkimuksen mukaan ”metsien palautus voisi teoriassa sitoa jopa kaksi kolmannesta aiheuttamistamme ilmakehän päästöistä”. Näin tekijä kiteyttää:

”Maa-alueiden villiinnytys on ulottuvillamme ja se on kiistattoman arvokas asia. Jos loisimme   villiä luontoa eri puolille maailmaa, biodiversiteetti elpyisi ja tekisi sen, mihin se parhaiten pystyy: vakauttaisi planeetan.” (201)

 Attenboroughin kirja vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Hän esittää raakaa faktaa maapallomme luonnon kehityksestä viime vuosisadan aikana. Hän vetoaa, että ryhdyttäisiin vakaviin toimiin alkuperäisen luonnon säilyttämiseksi ja palauttamiseksi. Hän antaa myös esimerkkejä, miten ihmisten toimin on päästy suotuisaan kehitykseen. Näin ollen kyseessä ei ole mikään maailmanlopun viesti.

Tuonkaltaisten viestien opetukset ovat varmasti myös globaalisti ajattelevien eurooppalaisten vaikuttajien mielissä, mikä on sinällään hieno asia. En kuitenkaan monien muiden kanssa pidä siitä paniikkimielialasta, joka on päässyt jossain määrin vallalle ja herättää samalla nuorissa turhaa tervettä elämää ja kehitystä vahingoittavaa ahdistusta.

Vaikka monien mielestä tämä voi ehkä tuntua liioittelulta, on aiheellista kysyä, uhrataanko Suomi keskisen ja eteläisen Euroopan edessä tuonkaltaisia tavoitteita täyttämään. Kehitystä kyllä ohjataan siihen suuntaan, että varsinkin syrjäseuduilla asuminen tulee Suomessa lähes mahdottomaksi. Osasta aluettamme uhkaa muuttua luonnonsuojelureservaatiksi. Kun hieman googlaa, niin havaitsee, että tästä uhasta on kirjoitettu jo vuosia sitten.

Kirjoitukseni on lähinnä ihmettelyä ja epätietoisuutta. Kummastelen ja kyselen, mihin tätä Suomeamme ollaan viemässä. Tuo luonnon villiinnyttäminen on vain yksi osanen ihmettelyäni. En tiedä mitään hallituksen tai EU-tason tavoitteista ja pyrkimyksistä. Kun Neste päätti investoida uuden jalostamon Hollantiin, niin siinä yhteydessä pääministerimme heitti salaperäiseltä tuntuvan käsitteen ”vihreä siirtymä”, jonka todellinen sisältö on arvoitus.

Halusin kirjoittaa aiheesta jo siinä vaiheessa, kun tuon Attenboroughin kirjan lukaisin, mutta asia jäi pöydälle. Nyt on viime aikoina tullut esiin uutisia susien tuhotöistä ja myös tuttavapiiristäni on noussut esille huolta herättäviä viestejä. Eräs näkemäni video kauhistuttaa: pihapiiriin sijoitettu riistakamera näyttää, kun vierailulle tullut susi tekee häntäänsä heiluttavasta koirasta selvää jälkeä. Etelä-Pohjanmaalta ja muualtakin Länsi-Suomesta on hälyttäviä viestejä ollut susien tunkeutumisesta ihmisten elinalueelle. Pohjois-Karjalassa on lampaiden kasvattaja joutunut vakaviin ongelmiin, kun sudet eivät piittaa niille asetetuista esteistä ja ovat onnistuneet saamaan tuhoa aikaan. Ja aivan tuoreeltaan on tehty myös eduskunnassa aloite, jossa vaaditaan susikannan kannanhoidollisia kaatolupia. Siitä laitoin juttuni alkuun linkin.

Virallisesti asiasta vaietaan ja sosiaalisessa mediassa tietyt piirit vähättelevät ongelmaa, mikä hämmentää ja suututtaakin. Uhista pitäisi keskustella avoimesti ja ottaa huomioon niiden ihmisten huoli jotka tuon uhan kanssa joutuvat konkreettisesti elämään päivittäin. Heidän elinkeinonsa ja myös turvallinen perhe-elämä saattavat olla vaarassa.

Opetusministerimme käytti kerran yleisradion keskustelussa ilmaisua ”paskapuhetta”. Se oli heitto Jussi Halla-aholle. Ei siitä nyt sen enempää, mutta jokainen voi palauttaa muistiinsa, missä yhteydessä tuo kommentti heitettiin. Tuolloisella perussuomalaisten puheenjohtajalla oli aito huoli.

Suomen hallituksessa on siis pyrkimyksiä, joista emme ihan konkreettisesti tiedä. En itse rupea silmiäni kiusaamaan lukeakseni hallituksen ohjelmia ja tavoitteita, josko sieltä tulisi jotain selvemmin esille. Mutta kyllä huolta yritetään kantaa. Tässä eräs esimerkki eduskunnasta. Kansanedustaja kaipaa keskusteluun tervettä kriittisyyttä ja maalaisjärkeä. Hän pelkää, että Suomesta ollaan tekemässä ”EU:n viheralue”.

Eräs kaverini esittämä kommentti on selkeä. Suomessa on pitkän ajan kuluessa onnistuttu karkottamaan susi kauemmas asuma-alueelta. Sekä ihmiset että sudet ovat ottaneet haltuunsa omat reviirinsä. Kantaa on pyritty hoitamaan ja ihmisten turvallista elämää suojelemaan. Nyt tuo työ ikään kuin haluttaisiin vesittää. Menneiden sukupolviemme työtä ja kansanviisautta ei pitäisi vähätellä sinisilmäisen maailmanhalailun vuoksi. Suomalaiset ovat vuosisatoja oppineet elämään yhdessä villin luonnon kanssa. Se on viisautta. Tyhmentymiskehitystä ei saa päästää valloilleen.

Keskieurooppalaisessa perinteessä (kuten Grimmin veljesten sadussa Hannu ja Kerttu) metsä on pelottava asia, siellä vaanii todellisia uhkia. Suomalaisessa perinteessä metsä on pyhä paikka, sitä kunnioitetaan mutta myös hallitaan.

Muutama sananen myös metsänhoidosta. Olen samaa mieltä siitä, että avohakkuissa on menty liiallissuuksiin, Siitä on minunkin silmiini tullut ikäviä esimerkkejä. Mutta kyllä suomalaisessa metsänhoitotaloudessa hallitaan myös toisenlainen käytäntö. Taito on hallussa. Tämä koskee myös metsäpalojen ennakointia. On osattu ennakolta varautua, ja palot saadaan hallintaan paljon paremmin kuin muualla maailmassa.

Kun edellinen USA:n presidentti Donald Trump kehui Suomessa käydessään suomalaista metsänhoitoa. Suomessa pätevätkin ihmiset muuttuivat ”hörhöiksi” ja alkoivat nauraa retostelemaan typerillä ”haravajutuilla”. Oltiin sokeina mukana globaalissa agendassa. Trump haluttiin asiassa kuin asiassa saattaa huonoon valoon. Kansa naureskeli mukana ja globaali eliitti pääsi tavoitteeseensa. Tuolloin Suomen olisi pitänyt ruveta kylmän viileästi markkinoimaan Yhdysvalloissa oma metsänhoitotaitoamme ja metsänhoitokoneita. Näin olisi Suomen kauppatase tykännyt.

Virallisesti vedotaan Euroopan unionin vastuulliseen toimintaan. Toisaalta päätöksenteko on siirtymässä yhä enemmän pois Suomesta, keskittymässä globaalien toimijoiden käsiin. Mihin on unohtunut subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate, jota vielä reilut perikymmentä vuotta sitten EU:sta puhuttaessa innolla hehkutettiin.  Kammottavana esimerkkinä kierosta päätöksenteosta ovat valkoposkihanhet. Tuhojen aiheuttamia tukia saa byrokratian rattaissa yrittää anella. Kaasutykit saavat laulaa. Viittaan Kouvolan Sanomien kirjoitukseen 16.9.2021, jossa kerrotaan, kun maanviljelijä on saanut viranomaisilta luvan hätistää hänen elinkeinoaan kiusaavia hanhia.

Päätän kirjoitukseni tähän. Susista ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä päädyin byrokratian valtaan. Näin tällä kertaa. 

...

Päivitys 2.11.2021

Eilen pian juttuni julkaisun jälkeen näin uutisen, jonka mukaan hallitus kaavailee suden kannanhoidollisia kaatolupia 20 kappaletta. Se on sinällään positiivinen asia. Vainusin kuitenkin uutisesta anteeksipyytelevän selittelyn makua. Olisiko niin, että oltaisiin päätymässä kompromissiratkaisuun, koska osassa hallituspuolueita ollaan kaatoja vastaan? Kyseessä on siis vasta ministeriön esitys. Odotellaan lopullista päätöstä. Tässä se osa teksti-TV:n uutisesta, joka saa mietteisiin:

”Ministeriön mukaan metsästyksen avulla pyritään vähentämään susikantaan liittyviä sosiaalisia konflikteja ja edistämään suden hyväksyttävyyttä niin, että suden suojelutaso voidaan turvata.

EU:n luontodirektiivin mukaan susi on Suomessa poronhoitoalueen ulkopuolella tiukasti suojeltu laji, mutta tästä voidaan poiketa, jos metsästykselle asetetaan selkeä tavoite ja osoitetaan, ettei muuta tyydyttävää ratkaisua ole.”

…

Kun piikki toi narkolepsian – ajankuvaa rokotusten kääntöpuolelta

 

Päivi Ketolainen, Piikki. Pro Bono kustannus 2021, 228 s.

…

Päivi Ketolaisen kirja ei liity koronarokotuksiin eikä ylipäänsä Covid-19 -pandemiaan, mutta kyllä se sitä koskettavasti pohjustaa. Se raportoi niitä prosesseja ja tuntemuksia, jotka lähtivät alkuun reilun kymmenen vuoden takaisesta sikainfluenssapandemiasta ja sitä varten kehitetystä Pandemrix-rokotteesta. Kirja on kertomus lasten ja nuorten kokemista vakavista rokotehaitoista, kun harmittoman rokotuksen jälkeen elämään arkeen aivan yllättäen putkahtaa ikuinen seuralainen. Suunnitelmat menevät uusiksi, kun joko oma tai oman rakkaan lapsen terveys alkaa yllättävästi reagoimaan. Koskettavaksi asian tekee myös se, että kirjan tekijällä on asiaan omakohtaisia kokemuksia. Hän käsittelee kuitenkin asiaa laajemmin tuoden esille rokotteesta kärsimään joutuneiden elämäntarinoita. Narkolepsia tulee tutuksi kaikkine oheisine häiriöineen.

Sikainfluenssan tarina itsessään on suhteellisen lyhyt. Sen sijaan siitä aiheutuvia jälkiseuraamuksia joutuvat monet kantamaan loppuelämänsä. Rokotehaitoista kärsivien elämäntarina jatkuu edelleen. On tärkeää pitää asiaa esillä. Virheitä ei pitäisi toistaa.

Päivi Ketolainen esittelee kirjaansa ja kertoo omista näkemyksistään muutamilla YouTube-videoilla: täällä, täällä ja täällä. Toisessa noista hän muun muassa kritisoi päätöstä antaa koronarokotteita lapsille. Kolmas juttu on Finnradion haastattelu.  Käytännöt koronarokotteessa ja sikainfluenssarokotteessa poikkeavat mm. siinä, että toisessa rokotukset aloitettiin lapsista, toisessa vanhuksista. Covid-käytännön Ketolainen näkee hyvänä: ikään kuin jostakin olisi otettu opiksi. Lapsille koronarokotteesta voi olla arvaamattomia seurauksia, mikä on monissa maissa otettu huomioon.

Sikainfluenssan ohessa Ketolainen nostaa esille myös toisen rokotuskampanjan, joka alkoi vuonna 2013. Kyseessä oli niin sanottu ”tyttöjen juttu” – HPV-rokotukset, sukupuoliteitse tarttuvaa papilloomavirusta vastaan. Tuolloin uhkana oli kohdunkaulansyöpä, joka on Suomessa seulontojen ansiosta kai suhteellisen harvinainen. Sekin on aiheuttanut vakavia terveyshaittoja. Ketolainen tuo siitä kaksi esimerkkitapausta. Kuinka paljon HPV on aiheuttanut haittoja, on Ketolaisen mukaan mahdotonta sanoa. Nuo kaksi kirjan tapausta kyllä itsessään järkyttävät. Kampanja kuitenkin jatkuu edelleen eivätkä viranomaiset katso rokotusten aiheuttavan haittoja. Viime vuodesta lähtien HPV-rokotetta on alettu jakaa myös pojille. Maallikko-tumpelona tulee mieleen, liekö siihen syynä yleinen sukupuolineutraali ilmapiiri.

Ennen kirjan tarkempaa käsittelyä nostaisin esille muutamia seikkoja, jotka eivät välttämättä liity kirjan sisältöön. Kun rokotteen haitoista puhutaan tai esitetään kritiikkiä (esim. suunnitteilla olevasta ”rokotepassista”), niin heti eräillä tahoilla leimakirves heilahtaa. Rakkaassa Suomessamme ollaan absurdissa tilanteessa, kun ihmiset katsovat parhaaksi vaieta, etteivät joudu ongelmiin esimerkiksi työpaikoillaan. Kirjan tekijä haluaa itse kaiken varalta korostaa, että hän ei ole rokotevastainen. En ole minäkään. Se ei kuitenkaan estä käsittelemättä näitä asioita kriittisesti.  Minua asia kiinnostaa ensiksikin, koska itselläni on elämänurallani ollut uniongelmia, ei toki narkolepsiaa. Sekin tekee uteliaaksi, koska rokotehaitoista halutaan ilmiselvästi valtamediassa ja -politiikassa vaieta. Kyllä haitoista on puhuttava avoimesti ja julkisesti. Virallisten tahojen salailumentaliteetti on inhottavaa.

Olen vahvasti samaa mieltä kuin kirjan tekijä sen suhteen, että jos valtio on järjestänyt rokotuskampanjan ja sen virastot hehkuttavat rokotusten puolesta, niin kyllä valtion on myös tutkittava mahdollisimman tarkkaan kaikki ilmenevät haitat ja sairastumiset ja korvattava ne täysimääräisesti, vaikkei rahalla voi terveyttä ja omia elämänunelmia korvatakaan. Nyt viranomaiset ovat ikään kuin ajautuneet puolustamaan omaa kunniaansa, vähätellen sen myötä itse ongelmia – ehkä huomaamattakin. Narkolepsiaan sairastuneiden korvauksia pantiin hoitamaan eri vakuutusyhtiöiden pooli. Ja niinhän siinä on käynyt, että se pyrkii korvaamaan elinikäisistä haitoista mahdollisimman vähän. Tämähän on ylipäänsä vakuutusyhtiöiden tapa.

Finnradion haastattelussa toimittaja Marcos Kuusjärvi kysyy kirjan vastaanotosta. Ketolainen ilmaisee pettymyksensä. Media on jäänyt poteroonsa, hänen toivomaansa julkisuutta ei asialle ole tullut. Ketolainen on kirjassaan varsin avomielinen ja vilpitön. Hän olisi senkin kautta halunnut vapauttaa keskustelua, poistaa kyräilyn. Siinä ei tunnuta onnistuneen. Ihmisiä joko leimataan tai ongelmia vähätellään. Median edustajat eivät uskalla nousta valtavirtaa vastaan.

Osaltaan tilanteeseen on tietysti vaikuttanut sosiaalinen media. Pelätään yhtyä erilaisiin ”laulukuoroihin”. Vapaa sana kirvoittaa kärjistämään, ja asettumaan vastakkain, syvää vastuuta hetkittäisistä heitoista ei kommentoijilla tunnu kehittyvän. On siis valittaen todettava, että syitä on niin sysissä kuin sepissäkin. Mutta olen joka tapauksessa vahvasti sitä mieltä, että valtamedian ja päätöksentekijöiden pitäisi kyetä tarkastelemaan ongelmia vastakkainasettelun sijaan ulkopuolelta ja analyyttisesti.

Yhtä kaikki, kauhistelen vielä sitä, mihin yhteiskuntamme on nimittelykiimassaan mennyt. Ketolainen toteaa haastattelussa, että sanomastaan on käsittämättömästi kaivettu jopa natsiaatetta. Millä perusteella häntä ollaan rinnastamassa joukkomurhaajiin?  Se on toki ääriesimerkki. Itse en pidä myöskään kaikenlaisista salaliittoteorioista enkä ”foliohattusyytöksistä”. Tuohon viimeksi mainittuun taisi eduskunnassa sortua jopa ministeritason henkilö keskusteltaessa rokotepassin ongelmista.

…

Kirjan varsinainen sisältö saa lähtölaukauksensa siitä, kun meksikolaisesta kylästä löydettiin sikainfluenssaa ja sitä varten luotiin pikaisesti rokote. Huhtikuussa 2009 tauti alkoi levitä maailmalle pikavauhtia. Maailman terveysjärjestö WHO oli valppaana ja julisti pandemiauhan. Suomalaiset tutkijat ja kansanedustajat kokoontuivat kesäkuussa. Tuolloin tautitapauksia oli löytynyt 26000. Suomessa oli löydetty neljä tapausta, kirjan tekijän sanoin ”matkatuliaisina”.

Kesäkuussa 2009 WHO julisti sikainfluenssan virallisesti pandemiaksi. Tautitapauksia oli yllä mainittu määrä, mutta ne olivat pääosin lieviä. Pandemian uskottiin olevan parissa vuodessa ohitse. Suomeen hankittiin rokotetta ilman kilpailutusta kalliilla hinnalla. Valmistajilleen se oli riskitön bisnes, tosiasiassa siis kultakaivos. Lokakuussa päästiin jo rokottamaan ja pian ihmiset jonottivat piikkiä. Tavoitteena oli saada koko kansakunta rokotettua. Rokotukset aloitettiin lapsista, mikä siis on osoittautunut virheeksi. Kirjan tekijä toteaa, että ”THL lietsoi tautipelkoa” ja samalla kehui rokotetta turvalliseksi. Rokotehaittoja alkoi kuitenkin tulla jo pian, virallisesti vuoden 2010 alkupuolella.

Mediakin rummutti pandemiaa ja rokotusten tärkeyttä. Vuoden 2010 lopulla alkoi kuitenkin jo näkyä, että pandemia hiipuu. Suomessa Pandemrix-rokotteita jäi 1,7 miljoonaa annosta THL:n varastoihin, samoin terveysasemilla ja sairaaloissa oli puolisen miljoonaa käyttämätöntä annosta. Niiden hävittäminen toi lisäkustannuksia. Kuten Ketolainen luonnehtii, oli ammuttu tykillä kärpästä.

Kevättalvella 2011 kesken perheen perinteisen retken Ketolaisen pojalle ilmestyi yllättäen vakavia oireita. Oli yli vuosi rokotteen ottamisesta.  Perheessä oli pohdittu, kannattaako se ottaa. Pojalle piikki annettiin. Uniongelmien ilmestyttyä päätöstä oli myöhäistä katua. Se oli sitten menoa. Haluttiin tehdä kaikki terveyden eteen.

Tekijän perheen omakohtaiset kokemukset ovat toki vain osanen kirjaa, mutta äidin ja isän taistelu oman poikansa puolesta tuo kirjaan koskettavuuden. Pyyteetön pyrkimys pojan terveyden puolesta käy kyllä ilmi joka hetkestä, jokaisesta kirjan rivistä. Ei jäädä toivomaan viranomaisten heräämistä vaan etsitään itse kysellen ja hapuillenkin uusia keinoja, uusinta tutkimustietoa, ongelmiin avoimesti suhtautuvia asiantuntijoita. Henkiset ja valitettavasti fyysisetkin iskut eivät ole hänelle edes hidaste vaan lapsen eteen on kaikki mahdollinen tehtävä.

Neurologi Markku Partinen Helsingin uniklinikalta oli se tutkija, joka antoi Ketolaisen perheelle toivoa.  Hän on tehnyt alallaan uraa uurtavaa työtä. Ketolaisen perheessä saatiin hänen tutkimuksistaan tietoa satunnaisesti, kun joku antoi vinkin erään aikakauslehden asiaa käsittelevästä artikkelista.

Kirjassa kuvataan myös muita tapauksia, joissa elämän haasteet tuovat draamaa ja hämmentävää kosketuspintaa. Nuo rokotushaitoja osakseen saaneet nuoret ja heidän läheisensä toimivat määrätietoisesti. He ovat joutuneet kamppailemaan elämässään tilanteessa, jossa julkisuus ei ole antanut heidän ongelmilleen tilaa.  Viranomaiset ovat saattaneet niitä jopa vähätellä. Kirjaa tulee lukeneeksi lähes kuin dekkaria, jännityksellä odottaen tulevia tapahtumia.

Kun rokotehaittoja alkoi nousta enemmän ilmi, onnistuttiin perustamaan vertaistukiryhmiä. Se oli eräänlainen käänne. Niin voitiin kannustaa avuttomuuden rajoilla ponnistelevia perheitä ja nuoria pääsemään elämän arjessa eteenpäin. Toisten kokemuksista ja ongelmista saatiin itse voimaa jatkaa. Tunnelin päähän toivottiin löytyvän valoa.

Kun sitten valtio tavallaan pesi kätensä ja vakuutusyhtiöiden pooli alkoi järjestää kärsineille korvauksia, oltiin valveilla ja kyettiin edes jotenkin puolustamaan omia täysin oikeutettuja vaatimuksia. Käsittämätöntä millaisella hehkutuksella selkeistä faktoista piittaamatta viranomaiset ovat runnoneet asioita eteenpäin.

…

Otan esille muutamia minua hämmentäviä seikkoja. Aluksi puutun tuohon valtion viranomaisten ja päättäjien rooliin. Valtion osana oli olla jonkinlainen perälauta. Se ei ollut riippumaton toimija, ja tuohon perälauta-sanaan pitäisi liittää sana ”olevinaan”. Toimittiin suurten rokotteita valmistavien yritysten ehdoilla. Puolueetonta tutkimusta rokotteiden haitoista oli mahdotonta tehdä, kun samat henkilöt istuivat milloin yhtiöiden johdossa tai palveluksessa, milloin valtion tutkimuslaitoksissa. Piiri pieni pyöri. Valtio lupasi kyllä korvata vahingot, mikäli niitä korvauksia ei muuten saada. Kirjan mukaan ne olivat tyhjiä lupauksia.  Poliitikoista siinä yhteydessä mainitaan peruspalveluministeri Paula Risikko. Hän lupaili kyllä, mutta loppujen lopuksi pesi asiasta kätensä. Kattavaa lakia korvauksista ei ole saatu aikaiseksi.

Eduskuntakin saa sapiskaa. Vuonna 2009 se päätti vapauttaa rokoteyritykset vastuusta. Sama tapahtui koronarokotteen tullessa markkinoille. Kun sitten reilun kymmenen vuoden kuluttua maailmalle iski Covid-19 -pandemia, mitään ei ollut menneestä opittu. Suunnattomia rahavirtoja on tuhlattu yritysten kassaan. Niiden liiketoiminta on täysin riskitöntä. Piikki on ollut auki. Ketolainen toteaakin, että mitään eivät päättäjät ole oppineet kymmenen vuoden takaisesta. Ja kansalaisten terveyttä valtio ei ole kyennyt takaamaan.

Nuo ”tyttöjen jutun” eli kohdunkaulan estoon tarkoitetun HPV-rokotteen haitat herättävät myös ihmetykseni. Se prosessi jatkuu aivan kuin ongelmia ei olisikaan. Siitä olen yllä jo maininnut enkä käsittele sitä enempää.

Kirjassa on monta surullista lohdutonta ja myös kannustavaa tarinaa. Viimeksi mainitulla tarkoitan, kuinka monet nuoret ovat jaksaneet taistella sairautensa kanssa epävarmoista näkymistä huolimatta. Esimerkiksi ne kaksi nuorta naista, jotka ovat joutuneet HPV-rokotteen uhreiksi.

Lasten koulunkäynnin ja opiskelun ongelmat kertovat kärsivällisyydestä, sitkeydestä. On jouduttu etenemään hitaasti, pienin askelin. Vanhemmat ja muut ulkopuoliset tukijat ansaitsevat myös kunnioituksen. On niitä, joilla tauti on puhjennut täysi-iän kynnyksellä. Sinisilmäisesti on menty rokotusjonoon ja sieltä on sitten viiveellä saatu tuliaisena vakava sairaus, minkä myötä ovat kaikki tulevaisuuden suunnitelmat parisuhde mukaan lukien romahtaneet. Elämää on täytynyt alkaa rakentaa täysin nollasta, vastassa ajoittain kylmän kalseasti suhtautuva virkavalta ja julkinen terveydenhuolto.

Kerron tässä yhteydessä erikseen erään nuoren miehen tarinan. Hän ei ole menettänyt uskoaan, vaan on löytänyt oman tiensä, vaikka umpikujaan välillä joutuikin. Tammikuussa 2010 hän oli 16-vuotias ammattikoululainen, joka otti rokotuksen julkisen painostuksen myötä. Alkuaan hän oli päätöstä kovasti empinyt.  Mutta hän taipui, kun ”media rummutti sikainfluenssan vaaroja” ja ihmiset ympäri Suomea jonottivat rokotetta. Piikin jälkeen alkoi tulla uupumuksen oireita, outoja väsymyskohtauksia, oppitunnilla nukahtelua. Ja väsymyskohtaukset vain lisääntyivät. Hänen tähtäimessään oli tulla isän perheyrityksen jatkaja. Kesällä ja syksyllä hänen tilanteensa paheni. Hän alkoi tutkia itsenäisesti asioita. Kun lisäksi jalatkin menivät välillä yhtäkkisesti alta, hän alkoi vahvasti aavistella narkolepsiaa, sillä sen oli todettu liittyvän sairauteen. Kun samanaikaisesti myös uutisissa kerrottiin narkolepsian olevan lisääntymässä, hän päätti mennä terveyskeskukseen selvittämään oloaan. 

”Lääkäri kuitenkin vastasi, että kuules poika. Narkolepsia on niin harvinainen tauti, ettei se voi sinulla olla. Hän lisäsi vielä, ettei pitäisi uskoa kaikkea, mitä netistä löytää.” s. 116

Lääkärin asenne jäi vaivaamaan ja nuorukainen hakeutui erikoislääkärin vastaanotolle, joka otti epäilyn tosissaan. Tuolloin nuorukainen oli 18-vuotias.

Elämä oli taistelua. Autokoulun teoriatunneilla hän nukkui, ratissa hän pysyi hereillä, koska ajaminen oli aktiivista toimintaa. Armeijaan hän meni, mutta se oli rankka kokemus. Oireet pahenivat. Hän keksi keinoja, miten pysyä hereillä. Yksi niistä oli kivun tuottaminen. Hän nipisteli itsensä mustelmille. Armeijan jälkeen hän hakeutui unitutkimuksiin. Diagnoosi vahvistettiin testeillä. Kyseessä oli narkolepsia-katapleksia. Onneksi hänen virallisista terveystiedoista löytyi merkintä oireista alle kaksi vuotta sikainfluenssarokotuksen jälkeen. Sen ansiosta hän oli oikeutettu vakuutuspoolin maksamiin korvauksiin. Hän sai kertakorvauksena hieman yli 20 000 euroa koko elämää rajoittavasta vammasta. Myöhemmin hänelle alettiin maksaa myös ansionmenetyskorvausta, mutta sen haun yhteydessä piti jo käydä kovaa taistelua byrokratian kiemuroissa. Korvaus oli niukempi, mitä odotettiin. Siinä vaiheessa 8-tuntista työpäivää oli jo jouduttu supistamaan neljään tuntiin.

Onneksi korvausten hakemiselle oli edes tuo kahden vuoden määräaika. Alkuaan pooli rajasi ilmoituksen kahdeksan kuukauteen rokotuksesta, mutta päätöstä muutettiin.

Nuorukainen alkoi jatkaa opintoja erityisjärjestelyin. Siihen kuuluu taukoja ja kävelyä kesken oppituntien, jotta vireystila säilyisi. Hänellä on koulussa tila, jossa hän voi välillä käydä nukkumassa. Kirjassa todetaan, että tuon kaltaisten erityisjärjestelyjen pitäisi olla malliesimerkkinä kaikille sikainfluenssarokotteiden uhreille. Tuki on räätälöity tilanne huomioon ottaen opiskelijan tarpeiden mukaisesti. Joku voi tarvita esimerkiksi fysio- tai muuta terapiaa.

Lääkitys on järjestetty niin, että syvä uni saadaan jatkumaan aamuun saakka. Nuorukainen pystyy itse tarkkailemaan unensa laatua.

Nyt tämän nuoren miehen tilanne on se, että hän on voittanut pelkonsa ja hän voi katsoa elämässään eteenpäin. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat kuitenkin menneet uusiksi. Hän ei enää aio pyrkiä jatkamaan isänsä perheyritystä. Hän on löytänyt oman tiensä. Hän opiskelee perinteistä hirsirakentamista, noudattaa omaa erityistä terveellistä ruokavaliota. Hän pyrkii elämässään kuuntelemaan entistä enemmän omaa kehoaan. Hänen unelmansa on rakentaa joskus oma hirsitalo.

Narkolepsia aiheuttaa psyykkisiä oireita, väsymys nostaa pintaan aggressioita ja ympäristön syyllistämistä. Murrosiässä ne voivat purkautua voimallisesti. Jatkuva vihan tunne on seuralaisena. Myös muisti häiriintyy. Jatkuvassa uupumuksen tilassa aivot eivät jaksa toimia. Myös aktiivinen puheaika on hyvin lyhyttä. Keskittymiskyvyn hiipuessa myös puhe hidastuu.

Kirjassa kerrotaan myös huostaanottotapauksesta. Se on kyllä mielestäni järkyttävä ylilyönti, mikä osoittaa sosiaaliviranomaisten ammattitaidottomuuden.

Oli kyse murrosikäisestä pojasta. Elämä kolhi, vanhemmat antoivat kaikkensa. Sattui tilanne, jossa äiti sai pojan unentokkuraisen käytöksen johdosta vammoja. Hän sattui siitä mainitsemaan koulun sosiaaliohjaajalle. Tämä päätyi tekemään lastensuojeluilmoituksen. Ja viranomaiset tekivät täysin älyttömän päätöksen - huostaanoton. Poika vietiin eroon kodistaan yli sadan kilometrin päähän nuorisokotiin. Siellä ei asiantuntemus riittänyt pojan auttamiseen, mutta onneksi perheen isä saattoi käydä siellä ja olla pojan tukena. Niinpä pojan vanhemmat jatkoivat työtään miten kykenivät. Sosiaaliviranomaiset olivat jarruina mutta vanhemmat jatkoivat sitkeästi. He jatkoivat heidän omaehtoisesti järjestämäänsä hoitoa. Onneksi he pääsivät helposti kosketukseen poikansa kanssa ja saattoivat kuljettaa häntä hoitoon. Mutta se kolmas osapuoli oli koko ajan ”läsnä”. Huostaanotolla oli omat ehtonsa.

Jatkan vielä huostaanotosta yleisellä tasolla. Asia ei siis liity Ketolaisen kirjaan, mutta kerron näkemykseni, koska se ensiksikin osoittaa, millaisessa todellisuudessa narkolepsiasta kärsivän nuoren huostaanotto on tapahtunut. Toiseksi asia on minua kiinnostanut oikeastaan jo vuosikymmeniä. Nämä huostaanotot ovat tulleet minulle omakohtaisesti läheisiksi, koska suoritin 80-luvulla siviilipalveluksen lastenkodissa, jossa näiden kipeiden asioiden kanssa oltiin tekemisissä. Itsekin olin läheisesti kosketuksissa muutamaan tapaukseen. Luin asiasta jokunen vuosi sitten Maria Syvälän (nyk. Asunta) kirjan.

Maria Syvälä, Hukassa huostassa: kertomuksia lastensuojelun runtelemista perheistä. Radium-kirjat 2013.

Se on vaikuttava raportti huostaanoton virkavaltaisuudesta, jota tekisi mieleni kutsua lähes byrokratian mielivallaksi. Valitettavasti kirjan painos on loppu mutta kirjastosta sen löytää.

Lastensuojeluviranomaisten hampaisiin joutuneet perheet ja yksinhuoltajat ovat vain numeroita byrokratian listassa. Huostaan otettujen vanhemmat joutuvat turvattomaan asemaan, kun heiltä kaikkien muiden vaikeuksien ohella on viety vielä lapsikin. He voivat vain avuttomina seurata sivusta viranomaisten omavaltaisia toimia. Nousee pelko, että jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, ollaan lähes dystopian tiellä. Onneksi nyt tuntuu, että suurimmista ylilyönneistä on alettu ottaa opiksi. Näen kuitenkin edelleen vaaroja kehityksessä.

On ensiksikin aiheettomien lastensuojeluilmoitusten vuoksi käynnistettyjä toimenpiteitä, joissa asioita ei tutkita tarkemmin vaan lapsi saatetaan ottaa huostaan suoralta kädeltä. Lastensuojeluviranomaisille se tuntuisi olevan se ensimmäinen ja ainoa toimenpide. Vaihtoehtoja ei ole. Sillä ei ole mitään väliä, kuinka tärkeää olisi pitää perhe kasassa, lapsi kosketuksessa äitiinsä. Ei minkään hataran ilmoituksen pohjalta saisi tehdä niin kipeitä toimia.

Tuntuisi olevan niin, että vastustus vain lisää halukkuutta vallankäyttöön. Vaihtoehtoja ei ole. Esimerkiksi kodin tukihenkilö olisi kannatettava ratkaisu, minkä myötä perhe pyrittäisiin pitämään kasassa. Johonkin levottomaan nuorisokotiin, lastenkotiin tai sijoitusperheeseen laittaminen vie lapsen eroon äidistään, ja äiti on kuitenkin se tärkein ihmissuhde. Voi jopa käydä niin, että vanhemmat eivät edes pääse tapaamaan lastaan. Mielenterveys siinä järkkyy.

Lisäksi on vielä oikeusvaltion kannalta kyseenalainen seikka. Valitus huostaanotosta on käytännössä mahdoton tehdä. Usein sen käsittelee hallinto-oikeus, jossa ei oteta kantaa itse päätökseen, pelkästään muodollisiin seikkoihin. Tätä ovat asiantuntijat kritikoineet.

Tällaiseen kehitykseen mennään julkisen sektorin kasvaessa, kun ihmiset oikeuksia puolustaessaan saavat vastaansa omaa kunniaansa puolustavan virkamieskunnan.

…

Palaan nyt Piikki-kirjan aiheeseen. Tärkeä virkamies asian hoitoon liittyvä virkamies olisi ollut lapsiasiain valtuutettu, johon myös kirjan tekijä on yhteydessä. Hän käy jopa keskusteluja tuolloin lapsiasianivaltuutettuna toimineen Tuomas Kurttilan kanssa. Ketolaisen mukaan juttu kyllä luisti. Hän pitää hyvänä, että virkamies ylipäänsä suostui ottamaan vastaan. Asiat eivät kuitenkaan hänen kauttaan edenneet. Kaiken lisäksi henkilö vaihtui. Seuraajan myötä onkin saatu hyvin kuvaava reaktio: ”Näihin yksittäisiin asioihin he eivät voi ottaa kansaa”. Noin siis sanoo virkamies, jonka tehtävänä on valvoa, että alaikäisten lasten oikeusturva toteutuu Suomessa. Tekijä kuitenkin toteaa ristiriitaiseksi sen, että paljon pienempien lapsiryhmien asemaan tuo samainen henkilö on ottanut kantaa.

…

Lopuksi lainaan kirjan tekijän näkemyksiä. Liikkeelle pitäisi lähteä lainsäädännöstä. Siihen hallitus ja eduskunta suhtautuvat kuitenkin haluttomasti. Mediakin voisi sysätä poliitikkoja liikkeelle, mutta - kuten yllä jo todettiin – valtamedia ei ole osoittanut asiaan kiinnostusta.

Ihmisten on kuitenkin otettava vastuu itsestään. Ketolaisen eräs painava viesti kohdistuu meihin jokaiseen. Kun joku kohtaa ongelmia, esimerkiksi rokotuksen jälkeen, ei kannata jäädä yksin ongelmiensa ja aivojensa kanssa. On etsittävä mahdollisimman nopeasti apua terveydenhuollosta ja vertaistuen piiristä. Apua löytyy, kun lähtee liikkeelle.  

Ketolaisen mukaan jokainen voi päättää itse, kuinka tarpeelliseksi hän rokotteet kokee. Suurimmalle osalle jälkioireita ei tule. Jos niitä tulee, niin pitää hakea apua. Koronaan liittyen hänen itsensä mielestä lapsia ei olisi pitänyt rokottaa, mutta se on vain hänen kantansa.

Jokaisen tulisi painaa mieleensä Ketolaisen muistutus, jonka hän toteaa yhdessä yllä linkitetyssä videopuheenvuorossaan: ”Jos sattuu tulemaan rokotehaittoja, niin kirjauttakaa ne heti omakantaan jonkun terveysviranomaisen kautta.” Sen kautta voidaan viedä asioita eteenpäin virallisesti eteenpäin. Hän kehottaa ihmisiä taistelemaan oikeuksistaan.

Riikka Purra perussuomalaisten johtoon

Käsittelen nyt pääosin Purran blogia. Viimeisimmässä, 16.8. kirjoittamassaan tekstissä, hän käsittelee Afganistanin tilannetta. Siinä sivutaan maahanmuuttoa, mikä tässäkin jutussani on pääaihe. En nyt mene kuitenkaan päivänpolttaviin kysymyksiin, vaan palaan tapahtumien ketjussa kuuden vuoden päähän. Siihen on oma syyni.

Yhtä kaikki, laitan tähänkin yhteyteen tärkeän twitter-kiteytyksen Purralta. Siitäkin käy ilmi, että vuoden 2015 tapahtumien toistumisen uhka on pinnassa:

”Kansainvälisen yhteisön kaiken humanitaarisen energian ja resurssien pitäisi keskittyä sen varmistamiseen, että Afganistanista ei lähde laajamittaisia turvapaikanhakijavirtoja Eurooppaan. Humanitaarinen maahanmuutto ei ole ratkaisu, ei nyt eikä yleisesti.”

Myös entinen puheenjohtaja on jo ehtinyt Facebook-sivullaan kommentoida kiteytetysti Afganistanin tapahtumia. Tilanne kehittyy. Minä kuitenkin muistelen vanhoja. Sitä ovat osaltaan ruokkineet myös tapahtumat Valko-Venäjän ja Liettuan rajalla.

…

Riikka Purran valintaan perussuomalaisten puheenjohtajaksi minulla on erityinen näkökulma. Sen alkuna on syksy 2015. Löysin tuolloin hänen verkkosivunsa ja bloginsa. Se oli sattuman kauppaa, ehkä hauska sukunimikin veti puoleensa. Ensimmäisessä lukemassani jutussa hän viittasi radio Deissä käytyyn keskusteluohjelmaan, jossa hän oli puhumassa maahanmuutosta somalitaustaisen Maryan Abdulkarimin kanssa. Ohjelman toimitti Kai Kortelainen. Eipä olisi voinut olla parempaa tapaa aloittaa tutustuminen. Sain kuulla hänen luonnollisen äänensä ja seurata hänen argumentointiaan elävässä keskustelussa, jossa vieraat saivat kaiken lisäksi puhua verrattain vapaasti.

Kirjoitin tuosta radio-ohjelmasta heti blogitekstin, joka löytyy täältä. Jutun otsikoksi muotoutui Onko avointen sydänten politiikka kestävä ratkaisu? Se on toimittajan Purralle keskustelun alkuvaiheessa esittämä kysymys. Olin tuolloin kirjoittanut blogiani vajaat kaksi vuotta ja tuo juttuni minulta jonkinlainen päänavaus ajankohtaisiin poliittisiin aiheisiin, vaikka olinkin kyllä ehtinyt jo harhautua Ukraina-teemaan. Juttu onkin sitten saanut kivasti käyntikertoja, taitaa edelleenkin olla kymmenen suosituimman listalla. Valitettavasti itse radio-ohjelmaa ei ole enää kuunneltavissa. Jutussani raportoin keskustelun etenemistä kuitenkin jotensakin selkeästi.

Löysin ohjelman kautta järkevästi analysoivan tutkijan, jota oli ilo kuunnella. Tunteet olivat kuitenkin kaksijakoiset, koska toinen keskustelija liikkui aivan eri sfääreissä. Se oli välillä tuskastuttavaa ohipuhumista. Kirjoitinkin tuolloin, että ”radio-ohjelma olisi oikein mojovaa materiaalia kulttuurirajat ylittävän keskustelun tutkijoille”. Itse asiassa asetelma oli selvä. Realistisen lähestymistavan rinnalla oli ”korkeaotsaisen empatian” edustaja. Tuo oli Purran itsensä käyttämä luonnehdinta.

Täytyy mennä hieman pääasiasta syrjään ja kertoa hieman Abdulkarimiin liittyen. Hänhän on ollut sittemmin Yleisradion jälkiviisaissa. Minä tosin en ole hänen vuodatustaan siellä katsellut kuin kerran-pari sattumoisin, eikä kehitystä näyttänyt tapahtuneen. Olin tosin lopettanut koko ohjelman katsomisen jo ennen kuin hän sinne ilmestyi, koska siitä oli tullut jonkinlainen poliittisesti ohjautunut höpinäpiiri. Ritva Santavuori ja Kalle Isokallio toivat jutusteluun sopivasti särmää. Kun heidät savustettiin ulos, kiinnostukseni lopahti.

Mutta mennään Purraan. Samana syksynä innostuin käymään laajemmin lävitse Purran kirjoituksia ja kirjoitin marraskuussa 2015 myös niistä kirjoituksen, joka löytyy täältä. Se oli jonkin sortin yritys luoda Purran teksteihin ja ajatteluun yleisempää katsausta.

Purra käsitteli tuolloin monenlaisia asioita, kuten liberalismia, henkilökohtaisen ja poliittisen rinnakkaiseloa, Michel Houellebecqin romaania Alistuminen. Hän asettaa vastakkain rationalistin ja moralistin. Hän käsittelee terrorismin pelkoa. Toki hän toi myös tasa-arvon kysymyksiin omia näkökulmiaan.

Liitän esimerkin siitä, kuinka Purra pöllyyttää liberalismia osoittaen samalla omalla tavallaan oman ajattelunsa kansallismielisen perustan:

Liberalismi on muumimamma, joka ottaa kaikki syleilyynsä. Se vie elämää eteenpäin omaa rataansa, sitä on mahdotonta vastustaa. Muumilaakso on onnen maa, jonne kaikki ovat tervetulleita. Täällä tahdottomat nöyryytetyt idiootit odottavat.

Ongelma on se, että kaikki meistä eivät halua mitään muumilaaksoa. Yhtä kaikki karavaani kulkee.  Liberalismi tietää, että me nujerrumme.

Liberalismi tietää, mitä on olla kunnon ihminen. Enempään se ei pysty. Se on sokeutunut uskossaan, eikä tiedä, mitä on olla ihminen.

Se uskoo integroivansa koulutuksella ja tapakasvatuksella. Jumalattomuudessaan liberalismi on tyhmä. Se ei osaa arvostaa, mitä täällä on aikaansaatu.

Purra kärjistää, mutta tuo sarkasmillaan esille hiljaisimpien syviä tuntoja.

Menen Radio Dein keskustelun tiimoille tarkemmin alempana.  Sitä ennen suunnataan huomio kohti tätä päivää.

 

Miten minun blogiseurannalle sitten kävi.  Purra kirjoitteli harvakseltaan ja lueskelin hänen tekstejään, kun kohdalle sattui. Melko pian veivät muut asiat päähuomion. Kunnes sitten 2017 Purran nimi ilmestyi yllättäen PS-puolueen yhteyteen. Wikipedian mukaan hän oli liittynyt puolueen palvelukseen suunnittelijaksi jo edellisenä vuonna. Vuonna 2018 hän oli Laura huhtasaaren kampanjapäällikkönä presidentinvaaleissa. Seuraavana hän nousi eduskuntaan komealla äänisaaliilla.

Olin pitänyt häntä politiikan ulkopuolisena. En itse asiassa tiennyt hänen ammatistaan. Luulin, että työskenteli tutkijana ja halusi roolinsa vuoksi olla puolueista riippumaton. Wikipedian mukaan hän näyttääkin olleen jatko-opiskelijana. Ja blogin väliaikaisen hiljenemisen syynä lienevät olleet myös perheenäidin kiireet ja huolet.

No aloin toki seurata Purran toimintaa politiikassa. Hän alkoi tulla näkyville sosiaalisessa mediassa. Arvioin mielessäni hänen esiintymisiään ja luin hänen tekstejään. Olin utelias.

Youtubesta löysin hänen omia striimauksiaan. Niistä kävi ilmi Purran vahvuudet ja heikkoudet. Sitkeästi hän loi kuultavaksemme ja nähtäväksemme poliittisia katsauksiaan. Kiinnostavaa niitä oli kuunnella, mutta joskus puhti näytti olevan poissa. Ääneen tuli ponneton ja flegmaattinen sävy, ruuti puuttui. Turhan hento ote saattoi ruokkia epäuskottavuutta. Vaikutti siltä kuin suullisen viestinnän alueella Purrasta ei olisi ollut poliittiseksi toimijaksi. Tuo käsitys häipyi oikeastaan vasta myöhemmin kevään 2019 jälkeen, kun seurasin hänen esiintymisiään eduskunnassa ja A-studion kaltaisissa ohjelmissa. Hänen argumentointikykynsä näytti pääsevän esille.

Ja ehkä tuo välillä pintaan nouseva ”hento ote” saattoikin kääntyä voitoksi. Se olikin jonkun muun mielestä aitoutta.

Vahvuudet olivat tulleet selväksi jo blogitekstien kautta ja varsinkin kommenttiosastojen keskusteluissa. Hän näytti lukevan kommentit ja hänen tarkkuutensa ilmeni siinä, että hän särähti herkästi, jos kohtasi edes pientä kritiikkiä. Hän ei siis vältellyt keskustelua ja perusteli selventäen kantansa.

Eduskuntaan noustuaan Purra kasvoi tehtävässään. Analyysi ja argumentointi oli entisestään vahvistunut. Virallisissa esiintymisissään puheeseen oli tullut voimaa ja varmuutta. Sana oli hallussa tilanteessa kuin tilanteessa. Ajoittainen väsymys on tietysti julkisessa ammatissa luonnollista.

Odotin hänestä Halla-ahon seuraajaa. Ja niinhän siinä sitten kävi.  Hän oli ehdokkaista ylivoimaisin.

On kuitenkin tehtävä selkeä ero hänen ja Halla-ahon välillä. Entisellä puheenjohtajalla oli humanistinen koulutus, sivistystaso on laajempi. Kyllä se näkyy, kun seuraa erinäisiä keskusteluohjelmia. Lisäksi hän on oiva sanankäyttäjä, joka osaa lyhyellä kommentilla ”jauhottaa” vastustajansa. Poliittisen puolueen puheenjohtajaksi tarvitaan toki muitakin avuja. Ehkä Purra on siihen tehtävään sopivampi. Mene ja tiedä, mielikuvat ratkaisevat. Uskon joka tapauksessa, ettei hän erehdy mukautumaan edeltäjänsä saappaan jälkiin.  

…

Nyt palataan aikoihin, jolloin radio Dein ohjelma tuli eetteriin. Ja oikeastaan koukataan välillä myös 1990-luvun alkuvuosina. Kirjoitan muistini pohjalta, yksityiskohdissa voi olla puutteita tai pikkuvirheitäkin.

Vuonna 2015 alkoi siirtolaisvirta Eurooppaan.  Sinällään sitä on nyt tärkeä muistella, koska ajankohtainen Afganistanin kriisi voi synnyttää vähintään samanlaisen ihmisvirran myös alkavana syksynä. On arvioitu, että se tässä olisi jopa tavoitteena.

Olin seurannut kauhuissani, kun yli 30 000 lähi-itäläistä marssi vapaasti Haaparannasta (ja muualtakin ) Suomeen. Ruotsi auttoi näitä siirtymään rajalle, järjestäen kuljetuksia. Suomi ei tehnyt mitään. Oli katastrofin aineksia. Varusmiehiä vietiin lukemani mukaan rajalle auttamaan matkalaukkujen kannossa. Suomalaisia mielenosoittajia syyllistettiin. Toimittajakunta loi omaa agendajournalisminsa mukaista narratiivia.

Pääministeri Sipilältä tuli avuttomia ulostuloja, joista en nyt tämän enempää. Kokoomuslainen sisäministeri piti rasistisena epäillä turvapaikanhakijoiden motiivia.

PS-puolue oli tuolloin hallituksessa, sisäministeriö oli Kokoomuksen hallussa. Puolue oli hiljaa. Julkisuuteen tuli joitain yksittäisiä lausumia, joissa vaadittiin hallitusohjelman toteuttamista. Hallitusohjelmaa oli ollut maahanmuuton osalta ollut mm. Halla-aho valmistelemassa. Nurina jäi taustalle.

Nuo ajat ovat jättäneet jälkensä myös nykypäivän poliittiseen keskusteluun. Siihen demarit vetoavat edelleen, kun haluavat halventaa perussuomalaisia. Toki myös yksi tukipakettiratkaisu on jättänyt särön.

Onneksi virta loppui lähes tyystin.

Mielestäni naurettavuuden huippu oli se, kun Venäjän puolelta pääsi rajan yli korkeintaan pari tuhatta henkeä, en muista nyt tarkkaa lukua. Pienen yhteydenoton jälkeen valvonta tiivistyi eikä sieltä enää päästetty ketään ilman papereita. Naurettavaa tässä oli se, että mm. Soini halusi tästä ottaa hattuunsa sulkia.

 

Löysin Venäjän mediasta uutisen, jota minulla ei ole enää käsissäni enkä pysty sitä löytämään netistä. Tein kuitenkin siitä suomenkielisen tiivistelmän, joka on edelleen tallella. Sen yhteydessä on päiväys 9.syyskuuta 2015. Juttu koski Venäjän ja Norjan rajan tapahtumia:

”Nikkeli (Nikel) on taajama Petsamossa, asukkaita noin 13 000. Suomeen kuuluessaan nimi oli Kolosjoki.  Norjan rajalle on matkaa noin 7 km. Siellä ovat parin viime viikon aikana polkupyörät menneet todella hyvin kaupaksi, rikkinäisetkin kelpaavat. Kauppias kertoo tilanneensa lisää.

Matkaajat ovat saapuneet turistiviisumilla Beirutista lentoteitse Moskovaan ja sieltä kuka mitenkin Murmanskiin. Ja Murmanskista matka jatkuu taksilla Nikkeliin. Jutun mukaan se on noin kolmen tunnin matka (wikipedian mukaan 120 km). Matka jatkuu Norjan raja-asemalle Storskogiin pyörällä, koska jalkaisin ei rajaa saa ylittää.

Venäjän rajavartiosto ei tämänhetkisen kriisin vuoksi vaadi ulkomaalaisilta matkailijoilta Shengen-viisumeita, venäläisiä tämä vapaus ei koske.

Matkailijat ilmoittavat heti rajalla hakevansa poliittista turvapaikkaa. Heidät kuljetetaan lentokoneella Osloon.”

 

Asia oli minulle tärkeä, oli ollut jo 1990-luvulla. On muistossa eräs tapaus. Se oli varmaankin aivan vuosikymmenen alkupuolelta. Venäjä oli kaaoksessa. Teini-ikäinen sukulaispoikani toisteli oppimaansa ja sylki suustaan jonkinmoista Venäjän vastaista höpinää, naureskellen sille, kuinka maa oli sortumassa, toivoen samalla kai koko maan romahtamista. Totesin pojalle lyhykäisesti jotain siihen tyyliin, kuinka Suomelle on erittäin tärkeää, että Venäjä on vahva ja että rajavalvonta toimii vakaasti. Jos maa menettää voimansa eikä pysty huolehtimaan sisäiestä turvallisuudestaan, niin rajakin alkaa vuotaa. Silloin me Suomessa olemme todella katastrofin partaalla. Silloin Suomeen virtaa pakolaisia ja muita maahanmuuttajia todella paljon, toistin vielä saman painottaen sanaa ”TODELLA”. Sitä määrää ei olisi pystytty laskemaan muutamassa kymmenessä tuhannessa. Heitä tulisi omasta maasta ja Aasian puolelta naapurimaista, entisistä neuvostotasavalloista.

Onneksi se raja on pitänyt ja pitää edelleen. Valko-Venäjän ja Liettuan rajan viime aikaiset tapahtumat ja selkkaukset kertovat kuitenkin osaltaan, että uhka on olemassa. EU on osoittanut kyvyttömyytensä jo Välimerellä ja Kreikan rajaselkkauksissa. Siksi kansallisvaltioiden ei pidä tuudittautua mihinkään globaaliin hurmaan. On huomattava, että niin ikään Afrikan väestönkasvu on vuosien kuluessa räjähtämässä käsiimme.

En vielä tuolloin 1990-luvulla aavistanut, että se ongelmarajamme onkin lännen puolella. Suomen EU-jäsenyys oli vielä edessäpäin. Sen uskottiin mahdollistavan liberalistisen unelmatodellisuutemme, yhdistävän kansakuntia. Ja harva aavisti, mitä se tuo vuosien myötä mukanaan. Minä vastustin EU:ta alusta lähtien mutta Riikka Purra taisi Wikipedian mukaan äänestäneensä tuolloin vihreitä ja sen mukaisesti kai on ollut tiukasti EU-myönteinen. Itse asiassa eihän hän ollut 90-luvun alkupuolella vielä edes äänioikeutettu.

No tuolloin vielä yritettiin vakuuttaa, että EU on ensisijaisesti vapaakauppaliitto. Sillä se saatiin myytyä kansalaisten mieliin. Sittemmin EU:n suunta alkoi kehittyä tähän globaaliin suuntaan, jossa paisuva byrokratia vie lävitse agendaansa EU:n sääntöjä ja perussopimuksiaan rikkoen. 

…

Syksyllä 2015 olin itse maahanmuuttokriittinen tolkun ihminen. Kun vastaani tuli tuo Riikka Purran blogi ja radiokeskustelu, kuuntelin sen todella tarkasti ja innostuneena.  Oman tekstini loin nopeasti, lähes hurmiossa. Poimin sieltä tähän juttuni loppuun muutamia kohtia.

Juttuni otsikossa on alun perin toimittaja Kortelaisen käyttämä ilmaus ”avointen sydänten politiikka”. Purra toteaa, että avoimin sydämin toimitaan henkilökohtaisissa ihmissuhteissa, valtion tasolle se ei sovi. On tehtävä ero kansallisten ja henkilökohtaisten intressien välillä. Tämän päälle Purra nostaa esille nykyisin jo tutuiksi käyneitä seikkoja. Siinä Eurooppaan ja Suomeenkin tulevien ihmisvirrassa harva kuitenkin täyttää pakolaismääritteen mukaiset kriteerit.  Syyrian konfliktista tuli tekosyy lähteä liikkeelle. Suomen kaltaisella maalla oli houkuttelevia vetovoimatekijöitä.

Miten kulttuuriset ongelmat kärjistyvät maahanmuuttovirtojen mukana?  Vastauksessaan Purra viittaa mm. siihen, että kansalaisten verotaakka kasvaa. Hyvinvointiyhteiskunnan verorahoja siirretään köyhemmälle väestönosalle. ”Keskiluokka alkaa vähitellen huomata, että se ei hyödykään maksetuista veroista.”

Tässä yhteydessä Purra viittaa myös siihen, josta olen itse lukenut Roger Scrutonin kirjasesta Kansakuntaa tarvitaan (2020) ja käsitellyt sitä omassa blogissani täällä. Kansalaisyhteiskunnassa/kansallisvaltiossa on keskeisenä piirteenä yhteisyyden tunne. Kansalaiset tuntevat luonnostaan solidaarisuutta toisiaan kohtaan ja ovat valmiita maksamaan myös veroja toisten hyvinvoinnin eteen, koska toisaalta se on turvana myös heille itselleen, jos heille tulee elämässään taloudellisia ja esimerkiksi terveyteen liittyviä vaikeuksia. Siis vaikka yksittäinen kansalainen ei välttämättä jaakaan toisen kansalaisen kanssa samoja mielipiteitä, hän suostuu, että hänen verorahojaan voidaan käyttää heidän hyväkseen. ”Mutta kun yhteiskunnasta tulee rajaton, niin se vaikuttaa näihin asetelmiin.”

Näkökulma, jonka mukaan me voisimme avata sylimme ja ottaa kaikki ihmiset tänne elämään, on uskomattoman utopistinen. […] Me elämme valtiossa, jonka pitää päättää, ketä tänne tulee, miksi, millä ehdoilla, miten heitä pyritään tänne integroimaan ja mitä se kaikki maksaa.

Vahva valtio on etumme. Maailmassa on riittävästi huonoja esimerkkejä heikoista valtioista.

Suuret maailman ongelmat liittyvät mm. siihen, että valtio ei ole vahva, se on konfliktissa tai että sitä ei ole olemassa. Yksittäisten ihmisten auttamishalua hän pitää keskustelussa tärkeänä ja hyvänä, mutta ” sillä ei kuitenkaan ratkaista valtion turvapaikkaongelmia, eikä varsinkaan Euroopan ja globaalin tason ongelmia”.

Purran mukaan empatiasta kyse on silloin, kun vie vaatepaketin vastaanottokeskukseen. Talous tulee mukaan, kun valtio tekee omia ratkaisujaan. Tällöin on kyse politiikasta ja muista strategisista valinnoista, joissa empatia, solidaarisuus ja moraali ovat vain pieni osa.

Purra esittää keskustelussa Suomen strategiaksi turvapaikkapolitiikkaan kolme vaihtoehtoa. Lopullinen ratkaisu voisi olla hänen mukaansa niiden yhdistelmä. Tuota kantaa hän ei varmaan enää jaa, sillä hän katsoo, että humanitaarinen maahanmuutto on lopetettava kokonaan.  Ensimmäinen tarkoittaa, että autetaan köyhimpiä lähialueilla, toinen on valtion hyötynäkökulma. Kolmanteen vaihtoehtoon - jolla tarkoitetaan turvapaikanhakua maan rajalla – hän suhtautuu kielteisesti, koska silloin tänne tulevat vain varakkaimmat ja vahvimmat. Todelliset hätää kärsivät jäävät turvaa paitsi.

Toimittajalla on hyvä kysymys siitä, onko tämä nykyinen tilanne ”Troijan hevonen pyhälle sodalle”. Purra vastaa muistaakseni epäröiden: ”Se ei ole mahdollista, kunnes se on mahdollista.  Eli kun se kerran tapahtuu, niin se onkin mahdollista.”

Purra näkee riskit kuitenkin ihan muualla. Hän viittaa Ruotsin esimerkkiin.

”Konfliktialueella on paljon useampia ryhmittymiä eli klaaneja, joukkoja ja uskontoja, jotka taistelevat keskenään, ja näitä samoja ihmisiä tuodaan tänne. Mihin ne ristiriidat häviävät sillä matkalla?  Eivät ne mihinkään häviä. Paljon olennaisempana ongelmana näen, että täällä jo olemassa olevat ryhmät alkavat taistella.”

Nyt tiedämme, että tämä riski on nykyisin tullut yhä polttavammaksi.

Keskustelussa Maryan Abdulkarim yrittää vähätellä Ruotsin ongelmia. Hän vaatii Euroopan rajoja sepposen selälleen puhuen kolonialismista ja sen tuomasta vastuusta. Nyttemmin huomaamme, että nuo äänenpainot ovat saaneet yhä enemmän voimaa mm. valtamediassa. Siinä retoriikassa toivoisi järjen käyttöä.

Lainsäätäjän kujanjuoksu: Päivi Räsäsen tapaus

 Päivi Räsäsen syytteistä on ehditty jo kirjoittelua ja keskustelua riittänyt. Olin itse kahden vaiheilla mutta päätin laittaa omankin näkökulmani esille. Räsänenhän on saanut kolme syytettä: yhdestä pamfletista (Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi), twiitistä ja Ruben Stillerin radio-ohjelmasta. Maria Veitolan ohjelmasta ei nostettu syytettä, mutta samalla Räsäsen itsensä mukaan annettiin ymmärtää, että se tehtiin rikoksen vähäisyyden vuoksi.  Syytteen on saanut myös Suomen evankeliumisluterilaisen lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola, mikä tuntuu ihmeelliseltä.  Hän ei joudu siihen piispana vaan päätoimittajana. Hän on julkaissut lähetyshiippakunnan sivuilla tuon yllä mainitsemani Räsäsen pamfletin.  Julkaisu liittyy laajempaan kirjoitusarjaan, jossa nostetaan esiin teologisia kysymyksiä. Tuo peruste joutuu todella ihmeelliseen valoon, sillä Suomen yleisradion päätoimittaja ei ole saanut syytettä, vaikka Ruben Stiller -ohjelma ja katsottavissa Maria Veitola -ohjelma ovat edelleen kuunneltavissa ja katsottavissa Ylen Areenassa. Voisi kai siitäkin päätellä, että kyse on suunnitellusta ajojahdista. Tasavertaisuus on hukassa. Räsänen itse on esimerkiksi Alfa-TV:n keskustelussa todennut, että saman kaltaista näkemystä on verkosta löydettävissä runsaasti, esimerkiksi katolisen kirkon verkkosivulla. Jostain syystä siihen ei kuitenkaan kajota. Lähetyshiippakunnan sivuilla pamfletti kuuluu sarjaan, jonka kautta seurakuntalaiset voivat perehtyä kristilliseen oppiin. Mielensä pahoittajien ei tarvitsisi ylipäänsä mennä noille sivuille lainkaan.

Voisi päätellä, että on jokin erityinen syy, miksi nimenomaan kansanedustaja Räsänen on nuo syytteet saanut. Valtakunnallisesti tunnetusta ja kristillistä uskoaan julkisesti tunnustavasta päättäjästä on haluttu kai tehdä silmätikku. Sekin on vielä lisättävä, että valtakunnan syyttäjä on itse henkilökohtaisesti ajanut poliisia esitutkintaan, vaikka se alustavissa kuulusteluissa on päätynyt ainakin osittain toisenlaiseen ratkaisuun. Kuten toimittaja Ivan Puopolo on ihmetellyt, kun itse poliisikaan ei tiedä, mikä on kiellettyä, miten sen voisi tietää tavallinen kansalainen.

 Räsänen on ihan oikeudenmukaisesti saanut reilusti myötäsukaisia kansalaisten ulostuloja. On oltu järkyttyneitä, mihin maassamme oikein menossa. Toisaalta on näkyvästi huudeltu myös sitä, miksi Räsänen jankuttaa koko ajan tuota yhtä ja samaa. Aivan kuin hän ei muusta puhuisikaan.

Itse olen maallistunut kristitty, luterilainen. Arvostan Räsästä monessa suhteessa. En ole samaa mieltä hänen raamatun tulkinnoistaan. Olen kuitenkin vain pieni mitätön seurakuntalainen. Olen taipuvainen ajattelemaan, että apostoli Paavalin päähuomio oli silloin vallalla olleessa irstaassa käytöksessä, johon saattoi kuulua myös hyvin vapaa suhde seksuaalisuuteen. Mitä syntiin tulee, niin syyttäjän virastossa ollaan kyllä vajavaisin tiedoin liikkeellä. Kaikki me olemme syntisiä, kuten Räsänenkin korostaa. Teologiseen pohdintaan en nyt kuitenkaan mene. Päähuomioni on sananvapaudessa ja myös oikeuslaitoksen toimissa.

Juna on lähtenyt liikkeelle. Netistä löytyy runsaasti kirjoituksia, keskusteluja ja kannanottoja, joissa asiaa on käsitelty. Laitan tähän malliksi linkkijonon satunnaisessa järjestyksessä: linkki1, linkki2, linkki3, linkki4, linkki5, linkki6, linkki7, linkki8. Nämä ovat olleet itselleni taustatietona. Saatan eräisiin viitata alempana. Lisäksi haluan erikseen mainita Räsäsen vierailun viime vuoden marraskuussa Levelin kanavan Live-striimissä. Kahden reippaan miehen nuorekkaassa porukkaan Räsänen tuntui sopeutuvan erinomaisesti. Oli ilo seurata kaikin puolin avointa sananvaihtoa.

Kun syytteen alla olevia asiakokonaisuuksia käsittelee, on tärkeä pitää asiayhteydet mielessä. Ei pidä poimia pelkkiä irrallisia epämääräisiä lausahduksia. Syytteissä väitetään Räsäsen todenneen yhtä ja toista, mutta Räsänen ei itse tunnista niitä sanomisikseen. Syytteen laatijat ovat laittaneet mutkat suoriksi, pelkistäneet Räsäsen sanomisia kuin kirveellä veistäen. Räsänen onkin itse julkaissut tiedotteen, jossa hän ihmettelee valtakunnansyyttäjän viraston tiedotustapaa ja torjuu esitetyt väitteet. Perehdyin itse tuohon pamflettiin sekä kuuntelin Stillerin ja Veitolan ohjelmat perusteellisesti ennen kuin tiesin mitään Räsäsen ulostulosta. Ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Eräässä keskustelussa todettiin, että tulkintoja tehtäessä valtionsyyttäjän virastossa on puuttunut raamatullinen lukutaito. Tästäkin on kyse. Väitän, että vaikka en olekaan teologi, niin minulla tuota lukutaitoa kyllä on enemmän. 

Eräs nimeltä mainitsematon henkilö väittää YouTube-kanavallaan, että kun syytteessä on pantu Räsäsen suuhun homoja selkeästi halventava ja loukkaava väite, syyllistytään selkeästi rikokseen. Hän harkitseekin vakavasti tutkintapyynnön tekemistä valtakunnansyyttäjän toimista. Sama pyyntö koskee myös sitä, että tuota väitettä pidetään julkisuudessa ja se on kaikkien luettavissa.  Se on raju väite. En sitä nyt kuitenkaan käsittele. Yritän kyllä seurata, ryhtyykö tuo henkilö toimiin.  

Eräässä keskustelussa Räsänen toteaa, että kuulusteluissa poliisin edustajan kysymykset sisälsivät kompia, joilla haluttiin saada kuulusteltava koukkuun. Sekin viitannee siihen, että poliisille oli etukäteen annettu ylhäältä käsin tietty agenda, jota pitää noudattaa.

Totean vielä senkin käsitykseni, että ei kyse ole pelkästään siitä, että Räsänen vain pyörii tuon yhden ja saman kysymyksen äärellä. Kyllä häntä pidetäänkin sen kysymyksen äärellä. Esimerkiksi Stillerin ja Veitolan ohjelmissa tuo käy ilmi. Stillerkin tiuskii asiasta lähes painostaen vierastaan lausumaan käsityksiään voidakseen sitten omaan tyyliinsä irvailla vieraalleen. Taisipa itse juontaja jopa keskeyttää vieraansa niin, että tämä ei pystynyt perustelemaan täysin kantaansa. Senkin vuoksi kuulijalle saattoi jäädä virheellinen käsitys.

Tässä kirjoituksessani lähden siitä, että kun Räsänen on ottanut asioihin alun perin kantaa, siihen on liittynyt konkreettinen tarkoitus. Samalta pohjalta myös Räsänen itse on edennyt kuvatessaan tapahtumien kulkua. Ei hän sitä kiihottamistarkoituksessa ole tehnyt. Puhumattakaan mistään joukkotuhosta, mikä tuon kiihotuspykälän juridinen konteksti alun perin on ollut.

Eräs kommentoija totesikin: jos sattuisi käymään niin, että Päivi Räsänen vapautettaisiin syytteistä, niin alkaisi jo uuden uhrin etsintä. Kukaan ei olisi enää kyräily-yhteiskunnassamme turvassa, ei edes Räsänen itse.

Tarkastelen nyt tuon pamfletin taustoja. Sehän julkaistiin vuonna 2004, seitsemän vuotta ennen kuin laki kiihottamisesta kansanryhmää kohtaan tuli voimaan. Ensimmäisenä ja tärkeimpänä on eduskunnan lainsäädäntötyö. Räsänenhän on toiminut kansanedustajana 90-luvulta lähtien. Vuosituhannen vaihteessa hyväksyttiin eräs tärkeä laki, josta samaa sukupuolta olevien aseman oikeudellinen parantaminen lähti toden teolla etenemään.  Siitä kertoo Räsänen pamflettinsa alkuluvussa.

Oikeusministeriö asetti joulukuussa 1997 työryhmän selvittämään “samaa sukupuolta olevien kumppaneiden yhteiselämään liittyvien epäkohtien poistamiseksi tarpeelliset lainsäädäntötoimenpiteet”. Mietintö valmistui toukokuussa 1999. Siinä ehdotettiin, että samaa sukupuolta oleville annettaisiin mahdollisuus virallistaa parisuhteensa. Hallitus teki asiasta mietinnön pohjalta lakiesityksen joulukuussa 2000. Laki virallistetusta parisuhteesta hyväksyttiin eduskunnassa 28.9.2001 äänin 99 puolesta, 84 vastaan.

Räsänen itse toteaa, että tuosta päätöksestä on lähtenyt liikkeelle kehitys, jota ei ole voitu pysäyttää. Ensimmäisenä painostuksen kohteena oli Suomen evankelisluterilainen kirkko. Kun tuota yllä mainittua parisuhdelain muutosta valmisteltiin, Räsäsen mukaan kirkolle ja asiasta kiinnostuneille seurakuntalaisille vakuuteltiin, että kirkko saa pitää omat näkemyksensä. Kuitenkin lain hyväksymisen jälkeen kirkkoa alettiin varoittaa syrjinnästä. Lisäksi hallituksessa alettiin valmistella uutta homoparien adoptio-oikeuden mahdollistavaa lakia sekä esityksiä lesboparien hedelmöitysoikeudesta.  

Räsänen on siis lainsäätäjänä ottanut vakaumuksensa pohjalta kantaa tuosta vuonna 2001 hyväksytystä laista liikkeelle lähteneeseen kehityssuuntaan. Nyt ollaan siis vaientamassa lainsäätäjän ääntä.

Lisäksi Räsänen on toiminut myös kirkollisena vaikuttajana, ei pelkästään rivijäsenenä vaan päättäjänä. Siinä ominaisuudessa hän otti vuonna 2019 kantaa luterilaisen kirkon päätökseen osallistua Helsinki Pride 2119 -tapahtumaan. Hän julkaisi asiaan liittyen syytteeseen lopulta johtaneen twiittinsä. Joku nimettömäksi jäänyt kansalainen teki asiasta ilmiannon, mikä johti kuulusteluihin. Tosiasiassa hän kohdisti kantansa Suomen evankeliumisluterilaiselle kirkolle, mihin hänellä kirkollisena vaikuttajana pitää olla oikeus. Nyt sitten Räsänen joutuu sen johdosta syytteeseen, koska joku yksittäinen kansalainen on tykännyt Räsäsen viestin sisällöstä huonoa ja ehkä jopa ahdistunut.

Räsänen oli hiljattain vieraana Alfa-TV:n Alfastudio-ohjelmassa. Siinä hän kiinnittää huomiota toisenlaiseen sananvapausongelmaan, jonka kohteena ovat kristityt. Keskustelun loppuvaiheessa hän toteaa kutakuinkin seuraavasti: ”Jos elämme yhteiskunnassa, jossa ei uskalleta sanoa vakaumusta, meillä on sananvapausongelma.” Tuota lausumaansa hän perustelee saamillaan yhteydenotoilla. Useat kristityt jo suoranaisesti pelkäävät ilmaista omaa kantaansa. Toistaiseksi he pelkäävät halveksuntaa ja lähipiirin asenteita. Onko se kaukana suoranaisesta mielipidevainosta?

Kolumnisti Eero iloniemi ja toimittaja Ivan Puopolo käyvät jälkimmäisen YouTube-kanavalla mielenkiintoisen puhelinkeskustelun. Sieltä avautuu avartavia näkökulmia. Arvostellessaan tämänkaltaisia syytteitä he painottavat kontekstin merkitystä. Ei Raamatun sanoja voi verrata siihen mitä kadulla huudetaan. Eikä esimerkiksi vanhempaa kaunokirjallisuutta pidä ruveta hyljeksimään, jos siitä nykymittapuun mukaan ollaan löytävinään rasismia. Se on suora isku Yhdysvalloista alkunsa saaneeseen cancel-kulttuuriin.

Räsäsen tapauksessa tärkeä on raamatullinen konteksti. Jos jotain pitää syntinä ja siitä lähdetään viemään oikeuteen niin ollaan harhateillä. Kyse todellakin on uskonnollisen lukutaidon puutteesta.

Iloniemi ja Puopolo panevat merkille myös virallisen Suomen osittaisen vaikenemisen.  Se on tärkeä havainto. Sosiaalisessa mediassa käydään keskustelua mutta merkittävässä asemassa olevat suomalaiset eivät uskalla ajatella vallitsevan valtavirran vastaisesti. Se on osoitus pelosta ja vahvistaa osaltaan nyt alkanutta kehityssuuntaa. Iloniemi toteaa karun totuuden: ”Olemme kovaa vauhtia matkalla orwellilaisuuteen.”

Hyvä vertailukohta on Hannu Salaman 60-luvulla saama jumalanpilkkatuomio. Tuomio tuli, mutta presidentti lopulta armahti kirjailijan. Julkinen mielipide oli Salaman puolella, nyt ei sieltä taholta tukea heru. Rohkeita ovat ne henkilöt, jotka puolustavat sananvapautta siitä huolimatta, mitä mieltä he ovat henkilökohtaisesti Räsäsen näkemyksistä.

Entinen vihreä Jarkko Tontti on yksi sananvapauden aito puolustaja. Hänen mukaansa sananvapauden ydintä on, että tuetaan myös eri mieltä olevia. Ollaan demokratian perustavissa kysymyksissä. Lainaan suoraan Alfastudion keskustelusta poimimaani:

”Ei saa olla niin, että jos joku esittää vihaista puhetta, niin tehdään tutkintapyyntö poliisille. Parasta olisi käydä dialogia, voisi kirjoittaa vastineen.”

…

Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on saanut murskakritiikin. Sitä pidetään epämääräisenä. Alfastudion sananvapauskeskustelussa eräs vieras toteaakin hyvin osuvasti: ”Nyt tuo laki perusmuodossaan suojelee vain loukkaantumiselta. Ja siihen on nykyisessä yhteiskunnassa kyllä herkistytty liiallisuuteen asti.” Lain arvaamattomuutta lisää sen loppuun sijoitettu ”…taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella”. Se antaa tuomioistuimelle vapaat kädet. Ylipäänsä lain pitäisi suitsia pelkästään konkreettista väkivaltaan yllyttämistä.

Iloniemen ja Puopolon mielestä lainsäädäntö on mielestä lähtenyt väärään suuntaan. Sen tulisi olla vapauttavaa. Mennään hunningolle, jos viranomainen pyrkii päättelemään, millaisia ajatuksia, jonkun yksittäisen henkilön päässä pyörii. Iloniemi kannattaa perinteistä anglosaksista perinnettä. Näin hän ilmaisee kantansa: ”Anglosaksinen ajattelu lähtee siitä, että valtioiden tehtävä on ratkaista yksilöiden välisiä riitoja, eikä ottaa kantaa siihen, mikä on se oikea arvopohja, jolla niitä tehdään.” Pääsääntöisesti se ei kuulu viranomaiselle, mitä ajatuksia kansalaisen pään sisällä liikkuu. Puopolon mielestä valtiolla ei pitäisi olla sellaisia arvoja, että ruvetaan ohjailemaan kansalaisten ajattelua. Nyt on kuitenkin vallalla kehitys, että vihapuheen varjolla pyritään nyt ohjailemaan laillista puhetta vihapuheen varjolla.

…

Laajennan hieman perspektiiviä ja menen ehkä etäälle Räsäsen oikeusjutusta. Tuo viittaus tuomioistuimen rooliin ja anglosaksiseen perinteeseen tuo minulle mieleen helmikuussa julkaisemani kirjoituksen Roger Scrutonin vastikään suomennetusta kirjasesta Kansakuntaa tarvitaan. Scruton puolustaa brittiläistä perinnettä, jossa edettiin enemmän kansalaislähtöisesti. Scrutonin kritiikki kohdistuu Ranskan vallankumouksesta lähteneeseen oikeuskäytäntöön, jolloin tuomareista tuli eräänlaisia filosofoivia laintulkitsijoita. Samalla hän kritisoi sitä lain ja oikeuden periaatetta, joka on noussut viime aikoina vallalle.

Tässä suora lainaus kirjoituksestani:

Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien tausta on keskiaikaisissa luonnollisen oikeuden pohdinnoissa. Se on kuin taivaallista oikeutta, jonka kautta arvioidaan myös ihmisten luomia lakeja. On ”luovuttamattomia luonnollisia oikeuksia”, joita mikään poliittinen järjestelmä ei voi kumota tai peruuttaa.  1700-luvun Euroopassa keskustelu ihmisoikeuskysymyksistä kiihtyi, kun despoottisena pidetty hallinto haluttiin kaataa. Scruton kuitenkin kyseenalaistaa tuon ihmisoikeuskäsityksen tavalliselle kansalaiselle tuoman turvan. Hän tuo esimerkin Ranskan vallankumouksesta, kun annettiin uusi ”ihmis- ja kansalaisoikeuksien” julistus. Siitä tuli mielivallan oikeuttava poliittinen ase. Scrutonin mukaan vankiloissa virui satojatuhansia ihmisiä äärimmäisen kurjissa oloissa. Vallankumoustuomioistuimet epäsivät syytetyiltä erinäisiin syihin vedoten oikeudet avustajiin ja perusoikeuksiin. Syyt oli muotoiltu epämääräisellä kielellä. Perinteinen oikeus oli pantu romukoppaan. Julistuksen myötä tuomiovalta oli valunut ryhmälle lain tulkitsijoita, jotka toteuttivat käytäntöään perustellen sitä omalla filosofisella oppijärjestelmällään.

Tähän rinnasteinen on Neuvostoliitossa vuonna 1936 hyväksytty perustuslaki. Venäjän bolševikkien vallankumous oli Ranskan vallankumouksen perillinen. Tuo uusi perustuslaki piti sisällään myös neuvostokansalaisen oikeuksien julistukset. Silläkin saattoi olla hyvä tarkoitus, jos niin haluaa uskoa. Sitä pidettiin vapaamielisenä ja sivistyneessä maailmassa siihen suhtauduttiin myötäsukaisesti. Mutta - kuten Scruton toteaa – aivan kuin Ranskan vallankumouksen aikainen julistus, tämäkin perustuslaki jätti antamatta tavalliselle kansalaiselle keinot, miten soveltaa sitä käytäntöön. Sovellus, tulkinta ja toimeenpano olivat hallitsevan puolueen käsissä, siis Stalinilla itsellään.

Scruton puolustaa brittioikeutta. Hänen sanojaan mukaillen se perustuu menettelytapoihin, jossa laki otetaan pois valtiolta ja annetaan tavalliselle ihmiselle.

 

Tähän on nyt tultu. Kaikella on historiallinen ulottuvuutensa. Neuvostoliitossa uuden perustuslain tultua voimaan kansalaiset reagoivat mielivaltaisiin pidätyksiin korkeintaan varovaisella supinalla (esim. Juri Trifonovin romaanissa Talo rantakadulla). Nyt me elämme sentään eri maailmassa mutta varuillaan mekin joudumme olemaan mahdollisen mielivallan edessä. Tätä voisi pohtia laajemminkin, mutta pysytään nyt tässä asiassa. Lainaan kuitenkin vielä S. Oikkosen kommenttia professori Timo Vihavaisen blogin yhteydestä: Uusi totalitarismi syntyy "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" aatteellisissa kulisseissa.

…

Palaan takaisin Räsäsen tapaukseen. Kansanedustaja Sebastian Tynkkysen videopäivityksestä jäi minulla mieleen muutama kiinnostava seikka. Hän on Räsäsen kanssa eri mieltä, mutta hän puolustaa sananvapautta – siitäkin huolimatta, että Räsäseltä ei ole häntä itseään kohtaan herunut myötätuntoa. Tynkkynen korostaa, että Räsäsellä tulee olla oikeus ilmaista näkemyksensä ja että hänellä tulee olla oikeus käydä vapaata keskustelua ja väittelyä kansanedustajakokollegansa kanssa. Hän arvostaa sitä, että Räsänen on käsityksensä selkeästi perustellut.

Tynkkynen pitää kollegansa saamaa kohtelua kohtuuttomana. Hän näkee siinä selkeän tarkoituksen. Tavoitteena on suitsia poliittista keskustelua, koska eduskunnan edessä on kuitenkin merkittäviä päätöksiä. Tämä on tärkeä näkökulma. Itsellenikin nousi tuo seikka keskiöön. Tynkkynen ja Räsänen ovat kansan valitsemia lainsäätäjiä. Heillä on oltava mahdollisuus ottaa vapaasti kantaa eduskunnassa käsiteltäviin lakialoitteisiin.  Yksi eduskunnan käsittelyä odottava aloite on ns. translaki. Siihen lienee myös vahvaa kansainvälistä painetta. Itse nostaisin esille myös maalituslain. En tosin tiedä, miten se hanke etenee.

Translaki on kuuma kysymys. Tynkkysen mukaan on pelko, että keskusteluun osallistujat voivat saada jälkikäteen syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Valtakunnansyyttäjän toimet saavat lainsäätäjiä varomaan sanojaan. Valmisteilla olevaan lakiin sisältyy monia kyseenalaisia ja eettisesti arveluttavia kohtia. Olen itsekin asiaan hieman tutustunut. Monille opposition kansanedustajilla on siihen varmasti oma poikkeava näkemyksensä. Hallitus saattaa käydä tiukkaa kampanja saadakseen yleisen mielipiteen sen taakse. Tynkkysen mielestä ollaan käsittämättömässä tilanteessa, jos yhden kiihotuspykälän vuoksi kansanedustajat varovat ottamasta vapaasti kantaa lain valmistelun yhteydessä. Pahimmassa tapauksessa edessä voi olla oikeusprosessi. Kuten Tynkkynen ilmaisee, tavallaan siis ennalta päätetään, mitä mieltä äänestykseen osallistuva kansanedustaja saa olla. Sanomattakin selvää, että se on demokratian vastaista.

Lopuksi  tuon vielä muutakin taustaa kehitykseen. Lainsäädännön kehittyminen on edennyt oikeastaan selkeässä kansainvälisessä ohjauksessa. Edetään määrätietoisesti tiettyä kehityssuuntaa. Valtioneuvoston sivuilla on viimeistään viime vuosikymmenen puolivälistä alkaen julkaistu kirjelmiä ja kannanottoja, joissa on vaadittu vihapuhelainsäädännön kehittämistä ja rangaistusten koventamista. Todennäköisesti niihin sisältyvät raportit on suomalaisten tahojen itse valmistamia, mutta ne on kuitenkin lähetetty ulkomaalaisten tahojen kautta. Lähettäjinä on monia organisaatioita, kuten mm. ECRI (European Comission against Racism and Intolerance), YK, Unesco. Yksittäiset ministeriöt ovat luoneet niiden pohjalta erityisiä kampanjoita vihapuheen kitkemiseksi. Piispa Kari Mäkisen johtaman työryhmän raportti on yksi julkisuudessakin huomiota saanut kannanotto. Vuonna 2019 käynnistyi valtioneuvostossa edellisen hallituksen aloitteesta Against Hate -hanke. Suomelta on alettu vaatia lisää vihapuheoikeudenkäyntejä ja kovia tuomioita. Nykyinen valtakunnansyyttäjä on nähtävästi noussut virkaansa nimenomaan toteuttamaan noita vaatimuksia. On siis pidettävä mielessä, että kyse ei ole mistään kotikutoisesta toiminnasta, yhteistä ”globaalia arvoperustaa” tässä seurataan.

Karmeinta noissa kirjelmissä on se, että vaaditaan rangaistusten määrän lisäämistä ja rangaistusten koventamista. Se on tärkein tavoite. Ei puhuta lainkaan siitä, onko rangaistuksiin aihetta. Itäisen naapurimaamme menneisyyden kauhukuvat nousevat mieleen.

On hyvä pitää mielessä, että oikeusjutuissa nykyisin ratkaisun tekee tuomari yksin, niin se mahdollistaa mielivallan. On tullut seuranneeksi eräitä oikeusjuttuja. Ei niissä puolustukselle anneta mahdollisuutta. Siksi yllä oleva Scrutonin kirjaseen liittyvä lainauksenikin tuntuu niin todelta.

Aivan lopuksi tuon esille seikan, josta sain vinkin Puopolon ja Iloniemen keskustelusta. Sisäministeriössä on muutama viikko sitten valmistunut ns. vihateko-ohjelma. Se avaa kyllä outoja näkymiä. Tavallisten kansalaisten puheita seurataan. Kansalaisia kannustetaan ilmiantoihin. Epäluulot kasvavat.