Yleisradion budjetti ja tuoreen kansanedustajan neitsytpuhe

 Historioitsija Teemu Keskisarja on pitänyt vapun jälkeisenä tiistaina ensiesiintymisensä eduskunnan täysistunnossa. Käsittelyssä oli Yleisradion hallintoneuvoston kertomus yhtiön toiminnasta vuonna 2022. Vuosikertomus löytyy täältä ja kansanedustajan puheenvuoro on luettavissa täällä. Mielestäni Keskisarjan esiin nostama näkökulma on huomion arvoinen.

Luettunakin tekstistä erottuu jo tutuksi tulleet äänenpainot. Yleensä sosiaalisessa mediassa yleisradion toimintaa arvosteltaessa viitataan 60-luvun lopun ja 70-luvun Neuvostoliiton myötäilyyn. Sama maininta on Keskisarjallakin mutta puheenvuoron painopiste on kuitenkin toisaalla, nimenomaan itse vuosikertomuksessa. Tässä pari lainausta:

”Hallintoneuvoston kertomuksesta ja kaikista julkisista asiakirjoista puuttuvat Ylen menojen yksityiskohdat. Läpinäkymättömyys ei ole pikkuseikka. Me erotamme ainoastaan uomat, joiden sisällä soljuu 500—600 miljoonaa euroa vuodessa.”

”Ja kiperin kysymys: montako päällikköä ja byrokratian porrasta Yleisradio tarvitsee yhteen omatekoiseen ohjelmaan?”

Loppukaneetissaan Keskisarja esittää oman toiveensa:

”Uskon, että tämä eduskunta ja seuraava hallitus laajentavat julkisuuslain soveltamisalaa, jotta Ylen kulut näkyvät kunnolla hallintoneuvostolle, kansanedustajille ja jopa rahvaalle.”

…

Tuo toive on aiheellinen. Meidän rakkaassa Suomessamme valtion budjetti on ollut viimeiset 15 vuotta alijäämäinen. Sama meno ei voi jatkua. Valtion velan korkomenot ovat nousemassa. Myös yleisradion olisi tunnettava vastuunsa tulevien sukupolvien edessä. Naapurimaamme Viron vastaava laitos EER tulee toimeen kymmenesosalla siitä, mitä meidän Ylemme nielee. On todella kummallista, jos kansanedustajatkaan eivät voi nähdä sitä byrokratian portaikkoa, joka noissa eri ohjelmayksiköissä pyörii. Suojatyöpaikkoja ne ovat ja hallintokoneiston järkiperäistäminen on vähintä mitä pöhöttyneeltä valtakunnan radio- ja tv-toiminnan pyörittämiseltä voidaan vaatia.

Sen jälkeen, kun YLE-vero otettiin käyttöön, vauhti on vain kiihtynyt. Yleisradion lakisääteinen tehtävä ei enää riitä. Tuonkaltainen laitos ei anna enää tilaa yksityisille toimijoille. Alfa-TV:n tarina on osaltaan siitä surullisena esimerkkinä. Onneksi vielä sosiaalinen media voi antaa kansalaisille mahdollisuuden vaihtoehtoiseen asioiden käsittelyyn ja moniäänisyyteen. Mutta sitäkin halutaan suitsia demokratian periaatteiden vastaisesti.

Avoimuutta vaaditaan ja nyt Yleisradion toimitusjohtaja voisikin näyttää todelliset kykynsä. Hänen vuosipalkkionsa kaikkine etuinensa on huima. Eikä se ole edes riittänyt. Rahaa on tuhlattu lisäksi vuosittain ylimääräisiin tulospalkkioihin. Nytpä toimitusjohtajalla olisikin näytön paikka. Onko hänestä mihinkään muuhun, kuin köllötellä kansalaisten verorahoin ylläpidetyssä instituutiossa turvassa kaikelta julkiselta kritiikiltä. Onko hänestä hallintorakenteen uudistajaksi? Ei tarvita mitään johtajarivistöä, jonka yhtenä tehtävänä taitaa kärjistyneesti ilmaisten olla se, miten saada budjettiin varattu rahasumma käytetyksi.

Pääpaino julkisessa keskustelussa pitäisikin siis olla hallinnon järkiperäistämisessä eikä painopistettä tulisi siirtää vallassa olevan poliittisen eliitin toiveiden mukaisesti yksittäisiin ohjelmiin. Kaikenlaista höpöhöpöä sieltä kyllä löytyy mutta jonkun yksittäisen ”p**lupäiväkirja-ohjelman” lopettaminen ei ratkaise ongelma ydintä.

Sensuuria kulttuurin saralla

 En ole mikään äänikirjojen harrastaja mutta tämä esimerkki tuli tänään sattumoisin vastaan. Yleisradion ykköskanavalla kuunnellaan arkipäivisin kello 18.20 kymmenen minuuttia kerrallaan feministikirjailija Virginia Woolfin (1882-1941) erästä keskeistä romaania Orlando (valmistumisvuosi 1928), suomentanut Kirsti Simonsuuri (1984). Näin todetaan ohjelman esitteessä:

Fiktiivinen elämäkerta kuvaa nuoren aristokraatin Orlandon elämää 1500-luvun lopusta kirjan ilmestymisvuoteen asti. Orlando elää läpi eri aikakausien, mutta säilyy 36-vuotiaana ja muuttuu miehestä naiseksi.

Tuota kymmenminuuttista ei lähetetä uusintana mutta kirja on kokonaisuudessaan kuunneltavissa enää Areenassa äänikirjana täällä.

Itse havahduin kuuluttajan sanoihin tämän iltaisen kuuntelun lopussa. Hän totesi suurin piirtein näin: Teksti sisälsi rasistisia ilmaisuja ja luettaessa ne kohdat oli sensuroitu.

En tiedä, mistä ilmaisuista oli kyse enkä voi vahvistaa, löytyvätkö ne äänikirjasta, jonka siis pitäisi olla kokonaan kuultavissa Areenassa. Areenassa on vain todettu, että ”ohjelma sisältää yksittäisiä rasistisia ilmauksia luvuissa 2, 3, 5 ja 6”.

Tätä voin vain ihmetellä. Yleisradio on mennyt omavaltaisesti muuttamaan historiallista taideteosta. Enää ei voi luottaa teosten aitouteen. Aikoinaan historian tutkija Teemu Keskisarja jätti hommansa Yleisradion kolumnistina, kun hänen käyttämänsä ryssä-sana haluttiin kieltää. Hän oli kuitenkin käyttänyt sanaa omassa historiallisessa kontekstissaan. On jo alettu mukauttaa kaunokirjallisuuden klassikoita. Kuinka kauan kestää, että elokuvia aletaan leikata uudestaan?

Todetaan loppuun yksi positiivinen seikka: poistoista on sentään kerrottu.

Kosketus, etäisyys – unkarilainen elokuva yksinäisyydestä ja kohtaamisesta

Testről és lélekről (”Sielusta ja ruumiista”) 2017; käsikirjoitus ja ohjaus: Ildikó Enyedi. Pääosissa Géza Morcsányi (Endre), Alexandra Borbély (Maria).

Katson nykyisin aika harvoin tuoreita elokuvia. Tuohon kuitenkin tartuin, koska minulla on unkarilaisista elokuvista hyviä kokemuksia ja lisäksi se tärkein - aihe tuntui sopivan. Enkä sitten selvinnytkään elokuvasta millään tyhjänpäiväisellä olankohautuksella. Se hämmensi ja kosketti, jäi sisimpääni pyörimään. Eikä elokuvan henkilöt lähteneet mielestä. Siksi päätin kirjoittaa, tutkailla, miksi koin sen läheiseksi.

Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Kosketuksissa. Se on esitetty YLEn Teema-kanavalla ja on ainakin tämän julkaisuhetkellä nähtävissä Areenalla: https://areena.yle.fi/1-4412360. Elokuvaan johdattava artikkeli löytyy täältä. Jutun otsikko on paljonpuhuva: ”Et ole turvassa – Kosketuksissa on elokuva kallisarvoisesta mahdollisuudesta.” Suosittelen siihen tutustumista. Totean myös, että käyttämäni kuvat eivät liity elokuvaan.

…

Otan alkuun hetkeksi etäisyyttä itse elokuvan sisältöön. Sekin osaltaan nosti ajatukseni vallitsevaan yhteiskuntamme kehityssuuntaan. Elämme kummallisessa kahtiajaossa. Yhtäältä keskuudessamme vallitsee äärimmäinen individualismi. Yksilöt ovat kuin kuplassa. Perhe instituutiona on alkanut menettää merkitystään. Lapsen suhteet vanhempiinsa irtautuvat, yhteiskunta saa heidät otteisiinsa yhä varhemmin. Ja kehityskulussamme äidistä ja isästäkään ei saisi virallisesti puhua, kun sattuvat tunnevoimaisina olemaan liian sitouttavia. Kun nuori jää helposti irralleen suvustaan ja sen turvasta. Ei ole velvoitteita, ei mitään henkistä perintöä, ei tukiverkkona toimivaa lähipiirinä. Nuori hapuilee kohti jotain abstraktia uranvalinta. Hän saattaa jäädä vuosiksi yhteiskunnan suoman tuen avulla yksiössään aprikoimaan, mitä elämällään tekisi.  Joutuu helposti sivuraiteille. Vanhemmilla ei ole sananvaltaa lapsiinsa, eikä sitä yhteiskunta sisäinen juridiikka katso hyvällä, jos edes vanhemmat puuttuvat omien lastensa itsemääräämisoikeuteen.

Toisaalta yksilö tarvitsee ympärilleen turvaverkkona toimivaa yhteisöä ja lähipiiriä. Niiden kautta nuori saattaa joutua aivan omanlaisensa ryhmähengen vaikutuspiiriin. Eletään kuin joukkohysteriassa. Ympärille halutaan vain samaa mieltä olevia. Yksilö ei kestä henkisesti sitä painetta, kun joutuu kohtaamaan eri lailla ajattelevia ja toimivia. Herkkähipiäisyydessä on alettu mennä liiallisuuksiin. Kaikki yhteydenotot leimataan henkiseksi painostamiseksi, jota vastaan yhteiskunnan oikeusjärjestelmäkin halutaan valjastaa. ”Paniikkinappulaa” on alettu käyttää aivan liian helposti. Maailmassa ollaan jonkinlaisen laumasuojan piirissä. Vapaaseen ajatusten vaihtoon ei ole mahdollisuutta. On vain oikein ja väärin ajattelevien ryhmiä. Jokainen yrittää kyräillen valvoa, ettei tule huomaamattaan loukanneeksi ketään.

Minulle elokuvasta nousi tuo kahtiajako mieleen, vaikkei sitä suoranaisesti käsitelläkään. Unkarilainen kulttuuri ja elämäntapa ovat minulle jossain määrin tulleet tutuiksi. Siksi ihmettelin, kun elokuvan toisella päähenkilöllä Marialla ei ole minkäänlaista yhteyttä perheeseensä ja sukuunsa. Elokuvan alkupuoliskolla hänellä ei edes puhelinta, jolla voisi pitää kehenkään läheiseksi kokemaansa ihmiseen yhteyttä. Myös miespuolisen päähenkilön Endren maailmassa on irtauduttu ”entisestä elämästä”. Siihen toki löytyy elokuvassa kosketuskohtia.

Kaiken lisäksi elokuvan yhteydessä on varoitettu, että se ei sovi herkille katsojille. Joku voi siitä järkyttyä. Se on kyllä totta. Elokuvassa eletään todella järkyttäviä hetkiä, jossa eläimiä teurastetaan ja ihmiselläkin hengenlähtö on lähellä. Minusta sen korostaminen tuntui kuitenkin kovin kummalta.

… 

Elokuvan alkuperäinen nimi viittaa ihmisen sielun ja ruumiin kahtiajakoon ja myös yhteyteen. Meidät on luotu ruumiiseemme, siihen sielumme on sopeuduttava. Elokuvan toisella päähenkilöllä keski-ikäisellä Endrellä on ruumiinvamma, hän on tavallaan yksikätinen, mutta hän elää sopusoinnussa oman vammansa kanssa. Toisaalta kyllä tapahtumien taustalta ikään kuin ilmenisi, että juuri on osasyynä miehen yksin elämiseen. Sielussa soi pettymys.

Maria on kaunis nuori nainen, joka on kuitenkin jäänyt umpioonsa oman yksinäisyytensä vangiksi. Hän ei ole löytänyt sieltä sielulleen ulospääsyä, jos näin rohkenisi kuvata. Maria tulee laaduntarkastajaksi teurastamoon, jossa Endre on talouspäällikkönä. Hän on työelämässä vielä kokematon. Endre puolestaan on seurallinen ja ulospäin suuntautunut mutta ikä tuntuu jättäneen häneen jo jälkensä.  Hän on päätynyt avioliiton jälkeen yksin elämiseen. Naisen kaipuuta näkyy. Molempien luonteessa havaitsin sarkasmia.

Elokuvan ilmapiiri on ainakin minulle välillä painostava. Sen inhorealistisuus saattaa kiusata. Alkuun se vaikuttaa hidassoutuiselta, mutta sitten juonessa lähdetään yllättäen mystiikan suuntaan. Teurastamossa tapahtuu varkaus, jonka selvittämiseen tarvitaan myös psykologin panosta. Tämän tehtävänä on selvittää keskustelujen kautta, kenellä on ollut tarvetta viedä teurastamon varastosta sonnien astutukseen käytetty lääkevalmiste. Hän keskustelee henkilökohtaisesti kunkin mahdollisen epäillyn kanssa. Kysymyksissä mennään hyvin intiimeille alueille. Käy ilmi, että Endre ja Maria näkevät täsmälleen samoja unia. Psykologi kutsuu heidät vielä erikseen luokseen luullen taustalla olevan jokin yhdessä sovittu jujutus. Se on alku päähenkilöiden lähemmälle tutustumiselle. 

Endren kautta Maria saa elämäänsä uutta suuntaa. Suhde kehittyy verkkaisesti, mutta jännittävin kääntein. Kumpikin tekee vuorollaan ulostuloja, on epävarmuutta ja empimistä. Jännitteisiin tulee kuitenkin ratkaisu. Prosessi etenee. Tutustumisen myötä Maria alkaa päästä ulos sielunsa umpiosta. Kun mennään siihen vaiheeseen, että Endre pyytää Marian puhelinnumeroa, Maria katsoo häntä pelokkaan hämillään. Endre huomaavaisena miehenä luulee käyttäytyvänsä tunkeilevasti. Tosiasiassa Maria elää niin syvällä omassa kuplassaan, ettei hänellä edes ole puhelinta. Toisaalta myös Endren reagoinnista tulee vaivihkaa esiin jotain menneisyyden traumoja. Marian tuijotus ei kuitenkaan ole pöyristymistä seksuaalisesta häirinnästä. Se on pelkkää hämmennystä. Hän hankkii puhelimen, mutta siihen ostoprosessiinkin hänen on tavallaan koottava itsensä, voitettava pelkonsa.

Totean jo tässä vaiheessa, että vaikka elokuvassa on rankkoja vaiheita, niin loppu on onnellinen. Mitään Happy end -fiilistä en siitä kuitenkaan löydä. Kovia kokeneet päähenkilöt voivat kuitenkin kääntää katseensa jo rehdisti eteenpäin. Portti on avattu uusille mahdollisuuksille. Ikisuhdetta siitä tuskin muodostuu. Sidos toisiin säilyy, mutta elämässä on rohkeutta mennä suuntaan tai toiseen, kun taustalla on turvalliseksi koettu ystävyys. Sitä ei ole käsikirjoituksessa kerrottu, mutta niin kuvittelen.

…

Olen Andrei Tarkovskin elokuvien ystävä, ja olin havaitsevani tässä Ildikó Enyedin ohjauksessa jotain sitä kautta tutuksi tullutta lähestymistapaa.  Tarkoitan sillä sitä, että katsoja muuttuu elokuvassa kohteesta subjektiksi. Hän alkaa elää elokuvan tapahtumissa mukana. Hän kohtaa elokuvassa oman elämänsä kipukohtia, elää niitä. Katsojalle löytyy sieltä tilaa. Eikä siinä välttämättä Tarkovskia tarvita. Tuntuisi, että ohjaaja Marian hahmoa luodessaan on tehnyt hänestä sellaisen, johon on helppo samaistua. Katsoja kääntyy Marian ja Endren maailman kautta myös itseensä. Niin sen itse koin. Elokuva osui minuun. Sen hahmoissa on jotain omasta todellisuudestani. Ne on voitu tuoda ehkä sopivan yliampuvastikin esille, jotta vaikutus menisi perille.

Koin elokuvaa katsoessani Marian tuntemukset itselleni läheisiksi. Osin samaistuin häneen hänen käydessään vaiteliasta sisäistä kamppailuaan. Ne peilautuivat omiini. Sittemmin kävi kyllä ilmi, että ei tuo samaistuminen ihan yksi yhteen mene.

Maria elää omassa sisäisessä maailmassaan. Hän ei varsinaisesti pelkää kontakteja, mutta hän elää niin umpiossa, että häntä on vaikea lähestyä ja hänen on ponnisteltava päästäkseen sieltä maailmastaan ulos. Hän ei osaa teeskennellä. Slovakialaistaustainen näyttelijä hänen roolinsa takana oli todella osuva valinta.

Elokuvan keskiössä on kosketus. Henkisestä sielunyhteydestä on tietysti todellisuudessa kyse, mutta menen täysin konkreettiseen koskettamiseen. Olen itse kasvanut pohjoisella Pohjanmaalla - kulttuuripiirissä, joka esimerkiksi karjalaisuuteen verrattuna on varsin jäyhää. Siellä ei ainakaan minun lapsuuden ja nuoruuden aikoihin juurikaan kosketeltu. Minulle on jäänyt elämäni seuralaiseksi jopa eräs trauma. Äitini kuoleman jälkeen aloin muistella, milloin häntä viimeisen kerran kosketin. Se saattoi olla melko nuorena, kenties jopa lapsuudessa.

Muistan joskus lukeneeni lehtihaastattelun eräästä historian alalta tohtoriksi väitelleestä pohjoispohjalaisesta miehestä. Se oli siinä mielessä poikkeuksellinen tapaus, että hän oli ollut psykiatrisessa hoidossa, mutta parantunut siinä määrin, että pystyi luomaan väitöskirjansa ja selvisi koko prosessista. Sairaus toki oli edelleen jossain muodossa seuralaisena. Lehtijutussa mies valitti yhtä erityistä seikkaa, jolla hän arvelee olleen vaikutuksensa omaan sairastumiseensa. Se oli juuri kasvuympäristö, jossa välteltiin kaikenlaista koskettamista. Hänenkään perheessä ei kosketeltu. Eikä senkään myötä elämässä saatu luontevia eväitä ihmissuhteisiin. Fyysisen etäisyyden oheen kasvoi myös henkinen eristäytyminen. Historia on tutkimusalana sellainen, että siinä ihminen joutuu tavallaan sitoutumaan yksinäisyyteen. Se vaatii keskittymistä lukemiseen ja eri aineistojen käsittelyyn. Ihminen on kääntynyt jo perusluonteisesti erilleen muista. Yksinäiselle ja sisäänpäin kääntyneelle se tuntuisi olevan sopiva ratkaisu, mutta nimenomaan hänen kaltaiselleen siinä piilee vaaransa.

Löydän Mariasta paljon itseäni varsinkin varhemmilta elämäni vuosilta. Se oli yksi syy, mikä piti minut kuvaruudun ääressä. Omia pelkotilojani on noussut elokuvan myötä kuin uudelleen pintaan. Koin syvää myötätuntoa Mariaa kohtaan hänen yrittäessään sopeutua uuteen työpaikkaansa. Elin sisimmässäni voimakkaasti ne arkuuden hetket, kun Maria kävi jossain syvällä itsessään kamppailuaan omien tuntojensa kanssa. Kun hänen oli työpaikan ruokalasta löydettävä istumapaikka, omaa selkäpiitäni karmi. Ulkopuolisesta se voi tuntua naurettavalta, mutta niin olen itsekin joskus joutunut suoranaisesti pelkäämään. Ehkä monille muille se olikin täysin merkityksetön tilanne. Marialla oli vahvuutensa, jonka ansiosta hän selvisi. Niin minullakin oli omani. Työkaverit yrittivät kyllä lähestyä Mariaa, mutta jo hänen täydellinen omistautumisensa työasioihin oli kuin törmäys suojakalvoon.

Mariasta löytyy myös ärsyttäviä piirteitä, esimerkiksi hänen ajoittainen sarkasminsa. Mutta läheisyys Marian hahmoon ei ole pelkkää omaa mentaalista samaistumistani. Tunnistin lähiympäristöstäni ”Marian”, tavallaan hänen kaksoisolentonsa, samanlaisen omaan kuplaansa vetäytyneen nuorehkon naisen. Ei hän ole mikään mielikuvitukseni luomus.

Todettakoon sekin, että myös Endren lakonisuudessa, muodollisessa anteeksipyytelyssä on ehkä jotain nykypäivän itseäni. Se kuvaa osaltaan miehen kyllästymistä elämään, irtautumista elämän virrassa. Niin tulkitsen.

Mariassa on paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka minulta puuttuvat täysin. Hänellä on valokuvan tarkka muisti, minä en kykene muistamaan paljon lähimuistia kauemmas. Hänellä on myös erityisen hyvät laaduntarkkailijan työssä vaadittavat hoksottimet. Ja keskusteluissa hän osoittaa terävää reagointikykyä. Aloitteita Maria ei tee, mutta kun häneen ollaan yhteydessä, hän kykenee reagoimaan, ei mene ymmälle. Minä olen häneen verrattuna lähinnä flegmaattinen ja unelias.

Sekä Endre että Maria kykenevät kertomaan psykologille unensa valokuvantarkasti. Se yhdistää päähenkilöparia. Minä unohdan yleensä unet välittömästi, muistan korkeintaan jotain irrallista.

Valokuvamuisti aiheuttaa omat ongelmansa. Hän ei osaa kuunnella musiikkia, mikä vaatii erityistä tunne-elämystä. Minä puolestani kuuntelen, ja musiikki on tavallaan pakotie arjesta. Yksi laulu teki Marialle poikkeuksen mutta en pysty itse avaamaan, mikä sai hänet sitä kuunnellessa havahtumaan. Ehkä syy on se, että myyjä suositteli.  Tämä oli kutakuinkin Marian ikäinen nainen – sopiva samaistumisen kohde.

Maria käy myös psykiatrin vastaanotolla. Hän pyrkii noudattamaan tämän neuvoja, miten päästä koskettamisen pelosta. Maria kertoo katsovansa kovaa pornoa. Sitä psykiatri kehottaa välttämään, sen sijaan hän kannustaa löytämään emotionaalisen kohteen, kuten pehmolelun. Se ei Mariaa auta, mutta tietoisuus ongelmasta vie häntä eteenpäin. Naturalistiseen tyyliin Maria työntää kotona ruokaillessaan kämmenensä lautasella olevaan perunamuusiin.

Eristäytyneisyys, kanssaihmisten pelko, kosketusarkuus – ne ovat olleet osa elämääni, joista olen toki pyrkinyt pääsemään eroon, ja osittain onnistunutkin.  Etäisyys ihmisiin johti koskettamisen välttelyyn, tunnekylmyyteen, josta kykenin irtautumaan vain humalassa. Tunnepurkaukseni kohdistuivat musiikkiin. Ja silloin nuorena ehkä enemmän kirjoihin. Lukiovuosilta nousee ensimmäisinä mieleen Timo K. Mukka ja Hermann Hesse. Niin - siis minulla silloin joskus.

Kirjoista ei elokuvassa puhuta. Enkä edes muista nähneeni siinä yhtään kirjaa. Maria katsoi pornoa – tietysti ilmeettömänä ja mekaanisen tunteettomana, mutta ehkä ihmeissään. Ikään kuin sen vastapainona on sittemmin myös rakastelukohtaus Endren kanssa. Siinä Maria tuntuisi elävän vielä tuon pornon maailmassa. Liikkumaton ilme kuitenkin kertoo lähinnä uteliaasta ja onnellisesta tarkkailijasta.

Kun Endre tekee siihen mennessä rohkeimman ehdotuksensa, Maria yllättäen suostuu. Hän pyytää naisen kotiinsa ja he nukkuvat vierekkäin, mies tosin lattialla. Tarkoituksena on selvitellä unia. Nukahtamisesta ei kuitenkaan tule mitään. Endre ehdottaa kortinpeluuta. Maria ei tietenkään osaa pelata, mutta hän on taitava oppimaan. Hän osoittautuukin oivaksi peluriksi. Endre on hämmästynyt, kun ei pysty häntä hämäämään.

Siinä vaiheessa kaikki näyttää toiveikkaalta.

Kun alkaa jo tuntua, että lähestytään käännekohtaa, niin Endre turhautuu, kun mikään ei etene. Hän kääntyy menneisyytensä, yrittää yhden yön suhdetta jonkun entisen naisensa kanssa. Yöksi hän ei kuitenkaan salli tämän jäädä.

Ruokalassa Maria saa sitten Endreltä sanallisen iskun vasten kasvoja. ”Ollaan vain ystäviä!” Se lausahdus on ennenkin vienyt ihmisen itsetuhon partaalle. Marian kasvot eivät taaskaan reagoi. Maailma on kuitenkin hajonnut.

…

Kun Maria viiltää ranteensa auki, ja veri alkaa virrata suonesta kylpyammeen veteen ja seinämille, hän ei tunne mitään, hän tarkkailee tapahtumaa lakonisesti kuin ulkopuolinen, tunnekylmä ihminen, joka ei kykene eläytymään mihinkään, ei edes omaan elämäänsä. Minä katsojana olen järkytyksestä jäykkänä, mutta arvaan, että ei käsikirjoittaja tätä niin yksinkertaiseksi ole suunnitellut, eikä olekaan.  Maria havahtuu säpsähtäen puhelinsoittoon, ryntää vaistonsa herkistäen salamana ammeesta pöydän äärelle, johon oli puhelimensa jättänyt. Veri syöksyy pitkin lattiaa. Se on Endre. Mutta keskustelu etenee tuskastuttavan hitaasti. Lopulta mies saa sanotuksi, että tuskainen tunne kalvaa mieltä.

…

Mainitsin jo yllä Endren ja Marian rakastelukohtauksesta. Endre jynssää päällä, Maria alla silmät pyöreinä ilmeettömänä mutta uteliaana, kuin henkeään pidätellen. On hieman samaa ihmetystä, kuin aiemmin hänen katsoessaan pornoa. Hän aivan kuin odottaisi, että se on ohitse – tyytyväisenä toki. Luen silmistä, että sillä tiellä ovat edessäpäin vielä uudet maisemat. On toki vielä pitkä matka niihin hetkiin, kun arpi ranteessa häviää, kun iho on sileä ja käsi saa voimansa. Liekö se pahaa untani? Laitan Endren sieluun omat pettymykseni.

Elokuvan loppukohtaus on kuvaava. Kaksi yksikätistä yrittävät selvitä ruokailusta. Se on aitoa iloa. Elämä on edessä.

Taisi unohtua eräs merkittävä seikka, ehkä keskeinen. Vastapainona tuolle yllä kerrotulle on teuraaksi vietävät eläimet – avuttomat ja hyväksikäytetyt. Ihmisen maailmassa huutaa vapaus, selviytymisen tahto.

Koulukiusaajien maa

Yleisradion eräitä ohjelmia seuranneena en yhtään enää epäile, miksi Suomi on koulukiusaajien maa. Mallit saamme Tv-ruudusta suoraan olohuoneeseen.

Voimia Huhtasaarelle ja muille kiusatuille!

Arto Luukkanen on kirjoittanut asiasta osuvan blogitekstin. Hän nostaa Neuvostoliiton historiasta esille Andrei Vyšinskin.  Näin Luukkanen muun muassa kiteyttää:

Vyšinsky vahti tarkasti sitä, että oikeus ei suinkaan tutkisi todisteita vaan keskittyisi siihen, että syytettyjen todistukset olisivat linjassa kuulusteluissa annettujen ”mukiloitujen” tunnustusten kanssa.

Olen itse kirjoittanut Vyšinskista täällä. Kaiken kaikkiaan hän oli hyvin ristiriitainen hahmo, jota Stalin onnistui pitämään otteessaan jonkun menneisyyden ”virheen” takia.  Hänen uskollisena koirana mies sai vapaan kentän itsensä toteuttamiselleen. Valta sokaisi, mutta se kostautui viimeistään miehen jälkipolvelle. Vaimon ja perheen ainoan tyttären elämä miehen kuoleman jälkeen ei tainnut olla kovin ruusuista. Andrei Vyšinskin elämän viimeiset kuukaudet Stalinin kuoleman jälkeen toivat seuralaiseksi pelon, joka raastoikin miehen lopullisesti. Hän menehtyi sydänkohtaukseen YK:n suurlähettiläänä New Yorkissa puolitoista vuotta Stalinin kuoleman jälkeen.

Nuo vallan uskolliset koirat jylläävät myös meidän ajassamme. Toki nyt eletään erilaisessa maailmassa eikä kenenkään henki ole suoranaisesti uhattuna.

Tässä nyt ajankohtaisessa LH:n tapauksessa on samalla kyseessä jonkinlainen hegemoniakamppailu. Jyväskylän yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan jo itsenäisesti tekemään päätökseen ei haluta tyytyä.  Se on näpäytys, jolla halutaan korkeakoulujen ja oppilaitosten opetushenkilökunta ruotuun. Mahdollisessa opinnäytetyön vilppitapauksessa tulisi työn ohjaaja ja sen hyväksymistä esittäneet henkilöt asetettava vastuuseen ja samalla asetettava näiden henkilöiden koko toiminta tutkinnan alle. Mitäköhän lie kulisseissa on tähän mennessä jo tapahtunut…

Ei muuta tällä kertaa.

Yleisurheilun EM-kisoista (ja varsinkin selostuksista)

Tämä lyhyt purkaus liittyy meneillään oleviin yleisurheilun maanosan mestaruuskisoihin, tarkemmin sanoen lähinnä kisalähetysten selostuksiin. Olen toki seurannut niitä vain satunnaisesti, joten paljon on jäänyt kuulematta.  Totean heti tähän alkuun, että Yleisradion urheiluselostajat ovat pääsääntöisesti ammattitaitoista ja asiallista väkeä. Nyt puutun vain muutamiin minua ärsyttäneisiin tilanteisiin.

Kuuntelin eilen YLE PUHE –kanavaa.  Mieleen jäi Jarmo Lehtisen kommentti: ”Ei täällä mitään venäläisiä tarvita.” Lausahdus osoittaa Lehtisen asenteellisuuden. Tutulla linjalla tuntuu Suomen yleisradio olevan.  

Siten tuli sellainenkin tilanne, että eräs selostaja erehtyi kahta suomalaisurheilijaa kutsumaan ”tytöiksi”. Tuskin oli saanut sanottua, niin jopas mies hätääntyi ja korjasi välittömästi: ”Kyllä 18-vuotiaat ovat jo naisia.” Kaveriselostaja vieressä rupesi myös vieressä tankkaamaan, että kyllä he naisia ovat.  Se, mikä tuossa pisti korvaan, oli tuo puheesta havaittava hätääntyminen. Tiukat ohjeet on näköjään annettu, että ei saa tytötellä.

Sen olen kyllä huomannut jo aiemmin, että urheiluselostuksissa miesselostajat oikein korostamalla korostaen puhuvat naisista. Joskus hiihtoselostuksia kuunnellessani olen havainnut, että naispuolinen kommentaattori (muistaakseni Pirjo Muranen) on puhunut välillä tytöistä. Toki hän on silloin korostanut hiihtäjien keskinäistä kaveripiiriä ja me-henkeä, sillä onhan hän itsekin ollut aktiivihiihtäjä.  

Miesselostajat pelkäävät Yleisradion feministitribunaalia kuin ruttoa. Jos sanoo väärän sanan tai osoittaa ”sovinistiset” asenteensa, niin heti laitetaan syrjään. Voi käydä niin, että joutuu tästä eteenpäin selostamaan Suomessa paikallisia kyläkilpailuja.

Sitten on vielä nuo ”maahanmuuttajat”. Tässä tarkoitan kansalaisuuden muuttajia. Siinä on erityisesti kunnostautunut Turkki. Turkin joukkueessa pitemmillä juoksumatkoilla on paljon kenialaisia. Hehän luonnollisesti ovat olleet kärkisijoilla ja sen ansiosta Turkki onkin mitalitilaston kärkisijoilla.

Tuollainen toiminta on täysin typerää. Sillä ei ole eurooppalaisen urheilun kannalta mitään iloa. Euroopan mestaruuskisat pitää olla vain eurooppalaisille juoksijoille. On moraalitonta jollakin puolen vuoden ”asumisen” jälkeen saada maan kansalaisuus ja sitten tulla taistelemaan maanosan mestaruuksista. Säännöissä pitäisi olla tiukka linja. Parasta olisi, jos EM-kisoihin voisivat osallistua vain syntyperäiset eurooppalaiset.  Voihan heidän joukossaan olla toisen polven afrikkalaisia, sillä ei ole väliä. Mutta että nuo nimellisesti kansalaisuuttaan vaihtavat tulevat pilaamaan Euroopan omia kisoja, joissa eurooppalaisilla itsellään olisi edes jollain lailla mahdollisuus pärjätä. Nuo kenialaiset ja etiopialaiset koikkelehtijat menkööt muualle jolkottamaan. Olympiakisat ja MM-kisat ovat heitä varten.

Seurasin muuten hieman myös Venäjän TV:n selostusta naisten 10 000 metrin juoksusta. Siellä selostaja täysin rehellisesti ja ilman mitään tunteilua pohdiskeli ongelmaa ja tuomitsi tuollaisen kansalaisuuspelleilyn. Tosin hänen parikkinsa ei edustanut yhtä jyrkkää kantaa.

Oli mielenkiintoista kuulla Yleisradion selostajaa, joka alkoi arvostella käytäntöä, jossa niin helposti voidaan saada kilpailuoikeus eurooppalaisessa maassa. Sitten hän ehkä huomasi menevänsä alueelle, joka hänen tehtäviinsä ei kuulu, kun korjasi heti pikapikaa puheitaan tyyliin: ”Mutta mehän emme ole tekemässä näitä päätöksiä”. Ja seuralainen vielä kuin helpotuksesta huokaillen lisäsi: ”Niin, onneksi emme ole.”

Jotenkin YLE Puheen selostajien ”hehkutus” on kuulostanut välillä suorastaan vastenmieliseltä. On korostettu rehtiä urheilua ja sopuisaa yhteishenkeä niin siirappisen imelästi, että tuntuu, kuin tuohon olisi etukäteen valmistauduttu. Kattia kanssa. Ei tuo urheilu noilla puheilla rehdiksi muutu eikä varsinkaan sillä, jos venäläiset ovat poissa. Mutta Yleisradio etenee linjallaan.

No, Venäjään liittyen lisään vielä sen, että puhuttiin siellä yhdessä vaiheessa myös Venäjän seiväshypyn mestarista Jelena Isinbajevasta.  Mitään sympatioita tai myötätuntoa ei selostajien puheesta ollut kuultavissa, päinvastoin pienoista vahingoniloa, kun oli vielä ”tullut toisiin aatoksiin” ja pyrkivänsä mukaan olympiakisoihin.

Kun elettiin islamin kulta-aikaa…

Mennään tuhannen vuoden taakse Lähi-itään, jossa oli alettu täyttää syntynyttä valtatyhjiötä ja sen myötä myös arabiankielinen kulttuuri alkoi kukoistaa. Valtakuntaan rakennettiin uusi pääkaupunki Bagdad, joka nousi nopeasti maailman keskukseksi. Mutta sodan, uuden sivistyksen ja islamin laajenemisen ohessa tuohon aikaan kuului myös herkuttelua ja hekumaa. Valtataistelujen keskellä oli yltäkylläisyydessä eläviä äkkirikastuneita virkamiehiä ja oli myös köyhiä, jotka halusivat päästä kuokkavieraiksi heidän herkkupöytiinsä. Ja oli myös sunneja ja šiioja, uskonnollista kahtiajakoa. Salamurhat loivat ympäristöön pelkoa ja kauhua.

…

Ylen Elävästä arkistosta löytyy tuohon aikaan liittyvä värikäs ja piristävä radioesitelmä vuodelta 1971: Itämailla poltettiin hasista ja mässäiltiin. Siinä Helsingin yliopiston assyrologian ja seemiläisen filologian professori Armas Salonen kertoo muinaisista nautintoaineiden väärinkäyttäjistä, herkkusuista ja salamurhaajista.  Mielestäni se on kiinnostava vertailukohta meidän aikaamme, vaikka kaukana maailman nykymenosta ollaankin.  

Kirjoitukseni pohjautuu tuohon professori Salosen esitelmään. Olen kuitenkin halunnut laajentaa näkökulmaa kuvaamalla tuota aikaa laajemmassa kontekstissa. Noiden aikojen sotahistorian valossa Salosen esitelmän asiat tuntuvat romantiikalta mutta elämässä on aina monta puolta. Yhtäältä nykyisen tiedonsaannin ansiosta ajasta on helppo löytää erilaisia valloitushistorioita. Toisaalta jos keskittyy vaan siihen, jää kulttuurin moninaisuus syrjään. Yhtä kaikki, ollaan samassa maailmassa, jossa tiede edistyi harppauksin ja syntyi mm. Tuhannen ja yhden yön tarinat.

…

Armas Salonen johdattaa radiokuuntelijat noilta ajoilta peräisin olevalla runokatkelmalla: ”Mä kainalossa koraani ja kannu toisen alla/vaellan tiellä kaidalla ja tiellä lavealla/ en ole pahin pakana, en parhain musulmaani...” Sillä vihjataan, että vaikka alkoholi oli koraanissa kielletty, sijaa nautinnoille löytyi.

Salonen ei kuitenkaan kuvaa tuota aikaa islamin tai muhamettilaisuuden aikana, vaan Persian kulttuurin kulta-aikana, vaikka Persiassa valtaa pitänyt sassanidien dynastia oli kaatunut arabimuslimien hyökkäykseen jo 640-luvulla. Salonen sanoo kertovansa seldžukkisulttaanien ajasta, joka käsittää kutakuinkin vuodet 1040 – 1187. Tuolloin Keski-Aasiasta tulleet turkkilaisperäiset seldžukit pitivät valtakuntaa enemmän tai vähemmän käsissään. Islamiin he olivat kääntyneet vuonna 960 ja olivat sunneja.

Salonen on kuitenkin tavallaan oikeassa. Ei tuolloin ollut käsitettä ”islamilainen kulttuuri” edes olemassa siinä tapaa, kuin se on ehkä nyt. Islamin kulta-aika käsitetään nykyisin alkaneen 750-luvulta, kun abbasidit nousivat Lähi-idässä valtaan. Sen katsotaan päättyneen vuonna 1258, kun mongolit tuhosivat pääkaupunki Bagdadin. Mongolit tuhosivat hyökätessään kaiken sen arvokkaan, mitä siihen mennessä oli luotu. Sekä abbasidit että seldžukit olivat kuitenkin tuon kulta-ajan luoneet. Ja he olivat paljolti persialaisen sivistyksen perillisiä. Uutta valtakuntaa ja sen hallintoa rakentaessaan he toteuttivat omaksumiaan periaatteita. Kun valtakunnassa alettiin laajasti kääntää arabiaksi hellenistisen sivistyksen perusteoksia, tuolloin seurattiin Persiassa omaksuttua mallia. Nyt kohdekielenä oli vain arabia.

Euroopasta poiketen tiede ei ollut tuolloin kovin sidoksissa uskontoon. Lisäksi hallinnon rakenne oli Persiaa mukaillen suhteellisen suvaitsevainen. Abbasidi-valtakunnan hallintoon muodostui millet-järjestelmä. Sen taustana oli persialaisperäinen käytäntö kohdella eri ihmisryhmiä heidän omien sääntöjensä mukaan. Sallittiin siis laaja autonomia, eri uskontoja kunnioitettiin, tiedettä ja sivistystä ei rajoitettu. (Korpela 2015, s. 185 - 186.)

Itse asiassa seldžukkien valloittaessa abbasidi-valtakunnan ei muodollinen valta vaihtunut. Entinen kalifi jäi edelleen paikalleen, tosin todellisen valtansa menettäneenä.  Valtakunta jatkoi elämäänsä. Seldžukit aloittivat oman retkensä valloittamalla ensin Pohjois-Persian. Sitten valloitukset laajenivat ja vuonna 1055 he marssivat jo Bagdadiin, jossa kalifi antoi seldžukkien johtajalle Tughril Begille arvonimen ”Idän kuningas”. Edessä oli vielä mm. valloitusmatka Vähä-Aasiaan, nykyisen Turkin alueelle. 

Vallanvaihto oli mutkaton ja tuntuu lähes huomaamattomalta. Itse asiassa turkkilaiset olivat alkaneet saada abbasidien valtakunnassa sijaa jo 800-luvulla, kun keskusvalta alkoi hajota pieniin valta-alueisiin. Niissä valtaa pitivät mutagallibit, joiden etninen, kielellinen ja uskonnollinen tausta oli kirjava. Tuolloin turkkilaisten määrä hallinnossa lisääntyi. (Korpela 2015, 186.) Voi kärjistetysti todeta, että ”omat miehet” olivat päässeet jo soluttautumaan valtakunnan hallintoon.   

Tietoni ovat hatarat, mutta rohkenen päätellä, että persialainen kulttuuri oli vastavoima ahdasmielisemmälle muslimikulttuurille (ks. esimerkiksi täältä ja täältä). Abbasidi-valtakunnan omana kulta-aikana juuri islam myötävaikutti idässä persialaisen ja kreikkalaisen kulttuurin leviämiseen. Islamista tuli tehokas kulttuuri- ja talousverkosto, jota sitoivat yhteen arabian kieli ja pyhiinvaellukset Mekkaan. Arabian kielestä tuli abbasidien työn ansiosta kulttuurin suurkieli. Niin ollen islamin verkosto kehittyi nopeasti.

Kaiken lisäksi abbasidien hallitessa kääntyminen islamiin oli tehty varsin mutkattomaksi. Edelliset vallanpitäjät yrittivät sitä hillitä, koska he olivat asettaneet vierasuskoisille lisäveron. Abbasidit eivät jumiutuneet tällaiseen.

Tässä yhteydessä voi todeta vielä senkin, että tuolloin ei ollut olemassa nykyisen kaltaisia kansallisvaltioita.  Jostakin olen lukenut, että esimerkiksi Persiassa kesti vuosisatoja ennen kuin tavallinen kansa edes huomasi entisen vallan romahtaneen ja uuden vieraan dynastian ottaneen valtakunnan haltuunsa.

Jukka Korpela kuvaa islamilaisen maailman poliittista ja yhteiskunnallista järjestelmää ja hänkin löytää yhteyden Persiaan. Järjestelmä perustui muinaispersialaiseen tapaan klaanirakenteen ja paikallispäälliköiden varaan. Maailmaa tarkoittava sana umma kuvasi kylää ja kyläläisten elinpiiriä, joka muodosti yhden moskeijan toimialueen.  Yksilöt olivat ensisijassa yhteisön jäseniä. Se toi siihen myös moraalisen ulottuvuuden, yksilöllä ei ollut omaa arvoa. (Korpela 2015, s. 185.)

Hasan-i Sabbaah

Assassiinit – aikansa terroristeja

Salonen mainitsee esitelmänsä alkupuolella henkilön nimeltä Hasan-i Sabbāh (1034 – 1124), jota pidetään arabien historian erikoisimpiin kuuluvana persoonana. Hän oli kotoisin Persiasta.  Jouduttuaan nuorena poliittisiin ongelmiin hän perusti šiialaisen salamurhaajalahkon, joka on nimetty johtajansa mukaan assassiineiksi.  Vuonna 1090 hän onnistui saamaan Elbrusista haltuunsa vanhan linnoituksen (Alamut), jonne hän jäi kuolemaansa saakka. Tästä syystä Hasan-i Sabbahista on käytetty myös nimitystä ”Vanhus vuorella”. Hän sai paljon kannattajia ja lahko hallitsi suuria alueita linnoituksen ympäristössä levittäen kauhua kaikkialle arabimaailmaan. Assassiinit pitivät linnoitusta hallussaan reilusti yli sata vuotta, mongolien tuloon saakka. Vasta 1270-luvulla lahko saatiin vaarattomaksi. Tosin on tarinoita, joiden mukaan se jäi elämään vielä senkin jälkeen.

Hasan-i Sabbāh  ja hänen lahkonsa herättivät ympärillään kauhua, koska assassiineja käytettiin ihmisten murhaamiseen. Lahkon nimestä on peräisin monissa kielissä esiintyvä ’salamurhaa’ tarkoittava sana, esim. englannin assassination. Euroopassa lahko sai julman maineensa ristiretkeläisten tarinoiden kautta.(https://fi.wikipedia.org/wiki/Hasan-i_Sabb%C4%81h.)

Assassiinit tulivat erityisen tunnetuksi sen suorittamista seldžukkijohtajiin kohdistuneista murhista. Murhien tekotapa oli raaka. Ne toteutettiin julkisilla paikoilla kuten moskeijoissa ja pyrittiin tällä tavalla saamaan aikaan pelotevaikutusta. Murhat olivat käytännössä itsemurhaiskuja: murhaajat eivät yrittäneetkään paeta vaan antoivat vangitsijoittensa surmata itsensä. Yleensä uhrit olivat sunnimuslimeja, osa hyvin merkittäviä johtohenkilöitä. Toki heidän piikkiinsä laitettiin myös muiden tekemiä salamurhia. Heidät tunnetaan myös murhayrityksistä, yhtenä tunnettuna kohteena oli mm. kurdilainen muslimihallitsija Saladin (1138 - 1193).

Monet assassiineihin liitetyt tarinat periytyvät tutkimusmatkailija Marco Pololta (1254 – 1324), joka väitti vierailleensa assassiinien linnoituksessa Alamutissa vuonna 1273. Näiden todenperäisyyttä on epäilty täysin aiheellisesti, sillä mongolit olivat hävittäneet linnoituksen parikymmentä vuotta aiemmin.

Professori Armas Salonen ottaa radioluennossaan esille salamurhien lisäksi myös toisen Hasan-i-Sabbahiin ja assassiineihin keskeisesti liitetyn asian. Hänen mukaansa Hasanin nimestä periytyy sana hasis. Assasiinien nimi tulisi arabian kielen sanasta ”haššāšīn” (حشّاشين), joka tarkoittaa ’hasiksen syöjää’. Wikipediassa viitataan kuitenkin lähteeseen, joka epäilee tuota etymologiaa ja väittää sanan tarkoittaneen todellisuudessa roskaväkeä (https://fi.wikipedia.org/wiki/Assassiinit).

Olkoon totta tai ei, taru kertoo, että assassiinit loivat huumeiden avulla paratiisinomaisen ilmapiirin, joka sitten kannusti salamurhaajia omissa toimissaan, kun niiden myötä heitä odotti ”todellinen paratiisi”. Tähän liittyen Salonen kertoo värikkäästi hasiksen valmistuksesta, sen luomista hallusinaatioista ja myös levinneisyydestä arabimaailmassa.

Yleisradion toimittaja tiivistää Salosen esitystä näin:

”Hasis teki olon autuaallisen keveäksi, sai näkemään värit kirkkaampina ja halun nauraa ja laulaa. Hasiksenpolttaja ei kuitenkaan voinut sietää melua, käärmeitä eikä vettä missään muodossa.”

Kiinnostavaa on sekin, kuinka hasiksen käyttäjällä pelko voi nousta huimiin mittoihin. Lasillinen teetä saattoi huumeen käyttäjästä tuntua valtamereltä, johon hän luuli hukkuvansa. Salonen valottaa hasiksen vaikutusta seuraavalla persialaisella tarinalla. Oli kolme matkailijaa, jotka olivat iltamyöhällä tulossa kaupungin portille. Portti oli kuitenkin jo suljettu.  He istahtivat sen luo odottamaan. Yksi otti viinapullon ja alkoi juoda sitä. Toinen alkoi polttaa oopiumia ja kolmas hasista. Ensimmäinen alkoi hetken kuluttua raivota ja halusi rikkoa portin. Toinen kehotti kaikessa rauhassa odottamaan aamuun, jolloin portti kuitenkin varmasti avataan.  Hasiksen polttaja sen sijaan totesi: ”Ryömikäämme avaimen reiästä sisään.”

Salonen kertoo varsin kuvaavasti luolasta, jossa tuota ”harmaan keltaista myrkkypulveria” valmistetaan. Tämä kokemus lienee peräisin esitelmöitsijän omilta tutkimusmatkoilta (käsittääkseni Libanonista):

”Tuntuu kuin astuisi kummitusluolaan. Hajua on vaikea määritellä. Siinä on samalla kertaa miellyttävää ja ällöttävää. Luolassa on niin hämärää, että on vaikeata erottaa miehiä ja naisia, jotka istuvat suuren, sihdillä päällystetyn arkun ääressä. Käsissään heillä on jonkinlainen petkel, joka on valmistettu vanhoista auton renkaista saadulla kumilla. Sillä he hankaavat hampun lehtiä seulan päällä. Luolassa on niin paljon pölyä, että on vaikeata hengittää. Mutta noilla onnettomilla hampun hankaajilla on päässään rättejä ja suu heillä on peitettynä.  Kaikki sairastavat samaa tautia. Heidän pupillinsa ovat supistuneet, silmän sidekalvot tulehtuneet, limakalvot kuivettuneet. Ajan mittaan he saavat kaihin ja jonain päivänä ei aurinko heille enää paista. Huivipäinen työnjohtaja selittää, että hasista ei voida valmistaa koko hamppusadosta, vain naispuoliset kasvit kelpaavat siihen…”

Salonen toteaa, että hasiksen käyttö on ollut itämailla hyvin laajaa Intiaa ja Egyptiä myöten. Sama koskee viiniä. Lisäksi hasis oli tuolloin täysin vapaasti käytettävissä. Hän lainaa arabialaisen historioitsijan kirjoitusta 1500-luvun alusta:

”Niilin tulva oli myöhässä ja kato uhkasi. Hallitsijan vetoomuksesta ihmiset lupasivat pidättyä tyydyttämästä hasisin ja viinin himoaan kolmeksi päiväksi, jotta taivas olisi heille armollinen. Kolmannen päivän lopulla joen vedet alkoivat nousta.”

…

Abbasidit ja Bagdadin perustaminen  

Baghdadin pyöreä kaupunki - Madinat-as-Salam

Abbasidien dynastia nousi valtaan vuonna 750 voitettuaan taistelussa valtaa pitäneet umaijadit. He olivat sunneja, mikä toi luonnollisesti oman jännitteensä heidän levittäytyessään šiiojen alueille. Seuraavana vuosisatana abbasidi-valtakunta eli kulta-aikaansa mutta ja vuosisadan lopulla heidän asemansa alkoi hiipua. Valtasuhteet olivat tuolloin epävakaat ja epäselvätkin, kun ei ollut kyse nykyisenkaltaisista kansallisvaltioista. 900-luvulla abbasidien valta oli supistunut ja rapistunut lähes olemattomiin. Entisen suurdynastian jäänteenä abbasidikalifi oli vain eräänlainen Bagdadiin unohtunut nukkehallitsija. Muodollisesti se sai pitää kalifaattiaan mongolien hyökkäykseen saakka 1200-luvulle. Oli miten oli, abbasidit kuitenkin loihtivat valtakuntansa kukoistukseen, joka säteili sivistystä niin kauan kuin sille annettiin mahdollisuus.

Abbasidien perustaja oli Abu al-Abbas, joka kertoi olevansa profeetta Muhammedin sedän jälkeläinen. Al-Abbas kuoli jo vuonna 754, jolloin valtaan nousi hänen veljensä Abu al-Mansur. Valtakunnassa nousi paljon kapinoita ja valtataistelua mutta al-Mansur kykeni voittamaan vastustajansa (v. 762) ja alkoi rakentaa dynastiaansa.

Kalifi al-Mansur päätti ensi töikseen löytää paikan uudelle pääkaupungille. Hän löysi sopivan paikan Tigris-virran varrelta Mesopotamiasta.  ”Siitä oli tuleva rauhanajan metropoli sekä sota-aikojen linnoitus ja turva.” Niin vapaasti suomennettuna kirjoitetaan Saudi Aramco world –julkaisun artikkelissa vuonna 1962. Miksi piti rakentaa uusi, kun vanhoja oli riittävästi tarjolla? Artikkelin mukaan al-Mansur vastasi näin:

”Me abbasidit olemme tuore dynastia. Olemme syrjäyttäneet umaijadit, mutta emme voi olla turvassa heidän syyrialaisessa pääkaupungissaan Damaskoksessa. Meidän on tultava lähemmäksi oman voimamme persialaista alkulähdettä.” 

Umaijadit olivat siirtäneet valtaan noustuaan pääkaupungin Medinasta Damaskokseen, koska heidän suurimpana tukenaan olivat olleet syyrialaiset.  Turvallisuustekijät olivat tärkeänä perusteena abbasidikalifilla vältellä Damaskusta.  Toisaalta hänen oma henkinen kotinsa, Persia, oli valinnan myötä lähempänä.

Uusi pääkaupunki oli ihanteellisessa paikassa Tigrisin mutkassa, muinaisesta Babylonista noin 80 km koilliseen. Se oli valtakunnassa keskeisellä paikalla, mikä loi hyvät edellytykset sen kehittymiselle suureksi kaupalliseksi ja kulttuuriseksi keskukseksi. Länsipuolella sijaitsi muinainen kreikkalainen Seleukeia.  Kuitenkin tärkein vahvistava tekijä oli Persian puolella.  Vain 35 kilometriä kaupungista etelään oli sijainnut persialaisen sassanidien dynastian pääkaupunki Ktesifon, joka oli ollut vielä 500-luvulla maailman suurin kaupunki mutta joka tuhottiin muslimien hyökkäyksessä vuonna 637.

Kaupunkia suunniteltiin huolella. Al-Mansurin ajatus oli, että kaupungin pitää olla pyöreä. Hän oli tieteen tuntija, Eukleideen suuri ihailija ja perusti ajatuksensa Eukleideen geometrian oppeihin. Kaupungista piti tulla komea ja sitä varten hankittiin rakentajiksi valtakunnan kyvykkäimmät miehet.

Guardian-lehdessä on melko tuore artikkeli kaupungin perustamisesta: http://www.theguardian.com/cities/2016/mar/16/story-cities-day-3-baghdad-iraq-world-civilisation. Sen mukaan Pyöreän kaupungin rakennustyöt aloitettiin 30. heinäkuuta vuonna 762. Se oli päivä, jonka astrologit olivat katsoneet töiden alulle suotuisaksi. Juhlallisuuksien aluksi rukoiltiin Allahia ja sitten Al-Mansur muurasi juhlallisesti ensimmäisen kiven ja määräsi rakentajat työhönsä.

Abbasidien aikana pyöreää kaupunkia kuvattiin nimellä Madinat-as-Salam (”The City of Peace”, ”Rauhan kaupunki”). Siellä sijaitsi kalifin asunto ja palatsikaupunki. Siitä tuli kalifaatin uuden pääkaupungin sydän. Valmistuttuaan pyöreä kaupunki nostatti ihastusta ja ylistystä. Yllä mainitun Guardianin artikkelin mukaan arabialainen kirjailija al-Jahiz (776 – 868) ylisti myöhemmin kaupunkia, että oli nähnyt maailmalla paljon kaupunkeja, muttei ollut nähnyt mitään saman lailla symmetristä ja korkeuksiin kohoavaa. Sen pyöreä muoto ihastutti ja ulkonäöstä todettiin, että ”se oli kuin multaan valettu”.

Kaupunki nousi muutamassa vuodessa ja kehittyi sitten kukoistukseensa, ehkä maailman mahtavimmaksi kaupungiksi (ainakin Kontantinopolin jälkeen).  Itse asiassa on arvioitu( täältä lukemani tiedon mukaan), että Bagdadista tuli maailman suurin kaupunki pian perustamisensa jälkeen ja pysyi siinä asemassa aina vuoteen 930 asti (jolloin sen olisi syrjäyttänyt espanjalainen Cordoba). Siellä arvellaan asuneen parhaimmillaan yli miljoona ihmistä. Monet Tuhannen ja yhden yön tarinoihin sisältyvät sadut sijoittuvat juuri tuohon aikaan.

Pyöreän kaupunki tuhoutui 1200-luvulla mongolien hyökkäyksessä. Viimeiset jäljet al-Mansurin Pyöreästä kaupungista tuhottiin vuonna 1870, kun ottomaanien reformistihallitsija Maidhat Pasha  hävitytti modernisointi-innostuksessaan arvokkaan kaupungin muurin.  Kaupungin sielu kalifi al-Mansur nousi uudelleen esille vuonna 2005, kun Bagdad joutui pommitusten kohteeksi. Alla olevassa kuvassa nostetaan raunioista abbasidien toisen kalifin muistomerkkiä.

Al-Mansurin muistomerkkiä nostetaan raunioista pommitusten jäljiltä vuonna 2005

…

Abbasidien merkittävimpinä kalifeina mainitaan seuraavat kolme nimeä, jotka liitetään tiiviisti abbasidi-valtakunnan kulta-aikaan.

-          Al-Mansur, joka sai surmansa vuonna 775 matkalla Mekkaan.

-          Harun al-Rashid  (al-Rašid), joka hallitsi valtakuntaa vuosina 786 – 809. Hänet tunnetaan myös laajoista diplomaattisuhteistaan ympäri maailmaa. Hän on tullut tunnetuksi myös siitä, että esiintyy Tuhannen ja yhden yön tarinoissa.

-          Al-Mamun oli al-Rašidin poika, joka nousi koko dynastian johtoon valtataistelun jälkeen vuonna 813 ja pysyi vallassa vuoteen 833 asti. Ehkä eniten juuri hänen aikanaan Bagdadista kehittyi maailman sivistyksen keskus.

Ei tuo kulta-aikakaan sujunut ihan kuin unelmissa. Sotaa ja valtataistelua käytiin jatkuvasti, Veri roiskui ja eikä ihmishenkeä arvostettu. Uusia dynastioita luotiin. Vallanpitäjät pitivät asemastaan kiinni kovalla kävellä. Mutta valtakunta edistyi, sivistys ja kulttuurielämä jatkoi voittokulkuaan.

Viisauden talo - Bait al-hikmah

 

Bait al-hikmah

Bagdadiin perustettiin eräänlainen tiedekeskus ”Viisauden talo” (Bait al-hikmah), johon kerättiin kirjallisuutta ja jossa tunnetut oppineet ja kääntäjät työskentelivät kalifin ja ylimysten tuen turvin. Merkittäviä aloja olivat lääketiede, maantiede, matematiikka, astronomia ja mekaniikka. Jukka Korpelaa lainaten (s. 186) antiikissa kukoistanut luonnontieteiden harrastus jatkui islamin maailmassa, kun taas kristillisessä Euroopassa se kuihtui. 

Viisauden talon perusti jo 760-luvulla kalifi al-Mansur. Se syntyi määrätietoisen työn tuloksena. Alussa ei ollut omaa rakennusta, vaan kalifi kutsui tiedemiehiä ja kääntäjiä työskentelemään omaan kirjastoonsa.  Myöhemmin rakennus valmistui pyöreään kaupunkiin.

Kalifi al-Mansur palkkasi merkittäviä tiedemiehiä työskentelemään siellä ja osoitti runsaasti varoja kuninkaallisen kirjaston muodostamiseen sekä johtavien tieteellisten teosten kääntämiseen kreikasta, hindistä ja persiasta arabian kielelle. Kalifi itse oli erityisen kiinnostunut filosofiasta ja tähtitieteestä. Osa tutkimuksesta tehtiin hänen aloitteestaan. Hän esimerkiksi kehotti määrittämään maapallon läpimitan.

Tavoitteena oli saada käännettyä arabiaksi mahdollisimman paljon tieteen käsikirjoituksia ja luoda sen myötä kirjastosta todellinen tieteellisen tutkimuksen keskus. Siellä oli tutkijoiden ja kääntäjien työskentelytiloja, kirjansitomo ja observatorio. Tämä johti suoranaiseen hellenismin renessanssiin.

Tutkimuskeskus eli suurinta kukoistuskauttaan kalifi al-Mamunin kaudella (813 - 833). Se on suorassa yhteydessä itse abbasidien valta-asemaan, sillä tuolloin myös heidän dynastiansa oli valtansa huipulla. Al-Mamunin jälkeen dynastia alkoi jatkuvien valtataistelujen myötä taantua.

Al-Mamunia seurasivat kalifeina al-Mutasim (833 – 843) ja al-Wathiq ( 842 – 847). Heidän aikanaan ”Viisauden talo” jatkoi vielä kukoistustaan, vaikka he pysyivät toisin kuin kolme edeltäjäänsä tutkimuskeskuksen toiminnasta erillään. Sen sijaan seuraavan kalifin aikana tapahtui muutos huonompaan. Kalifiksi nousi al-Mutawakkil (847 – 861), joka piti kreikkalaisen filosofian levittämistä islamin vastaisena. Kalifi ei ollut kiinnostunut tieteestä ja hän teki pesäeroa rationalismiin. (https://en.wikipedia.org/wiki/House_of_Wisdom .)

Tutkimuskeskus kuitenkin jatkoi toimintaansa vuosisatojen ajan. Se tuhoutui vuonna 1258, kun mongolit hävittivät Bagdadin. Kirjasto tuhottiin perusteellisesti, eikä Bagdad enää pystynyt saamaan takaisin tiedemaailman keskeistä asemaansa.

...

Abbasidi-valtakunnan tila oli 900-luvulla epäselvä. Tuntui että siellä toimi yhtä aikaa myös muita dynastioita, kuten iranilaiset šiiamuslimeja edustavat buijidit. Heidän luomansa dynastia kuitenkin lakkasi olemasta, kun seldzukit valloittivat alueet 1000-luvulla. Ja vakavana uhkana abbasideille olivat myös Pohjois-Afrikkaan siirtyneet šiialaiset fatimidit.

Päätän abbasidien käsittelyn myönteiseen seikkaan. Abbasidien aikana Kaspianmeren ja Kaukasian kauppatiet kehittyivät ja Volgan turkiskauppa kasvoi huomattavasti, mikä laajensi islamilaisen kulttuurin aluetta pohjoiseen. Lisääntynyt kauppa aloitti myös viikinkiretket itään.  Volgan kauppatie pysyi tärkeänä uudelle ajalle saakka.

 

Seldzukkisotilas

Seldžukit

Seldžukkien saapuminen mullisti monella tapaa tilannetta Lähi-idässä ja myös nykyisen Turkin alueella Vähä-Aasiassa, jota Bysantti piti hallussaan 800- ja 900-lukujen vaihteessa saavuttamiensa sotilaallisten voittojen jälkeen.

Kerroin jo yllä, että vuonna 1055 Seldžukkien sotapäällikkö Tughril Beg valtasi Bagdadin ottaen itselleen sulttaanin arvon. Kalifaatti oli siis edelleen abbasidien hallussa ja näin ollen ainakin muodollisesti elettiin heidän valtansa alla. Vuonna 1063 sulttaaniksi tuli Tughril Begin veljenpoika Alp Arslan (1022 – 1072). Hän loi seldžukkien suurvallan yhdessä visiirinsä, valtiomiehenä ja filosofina kunnostautuneen Nizam al-Mulkin (1018 – 1092)kanssa. Lähteistäni päätellen visiirin ansio tässä tehtävässä on ollut hyvin merkittävä.  

Alp Arslan ja hänen poikansa ja samalla seuraajansa Malik Šah I (Meliksah; 1055 – 1092) loivat erinomaisen hallitun, jättimäisen valtakunnan, joka ulottui Keski-Aasiasta Iranin kautta Irakiin, ja jossa oli kauppareittejä ja komeasti koristeltuja moskeijoita. Malik Šah I:n aikana luotiin paljon koraanikouluja, joissa mm. koulutettiin tulevaa hallintoeliittiä. Tuolloin elettiin seldžukkien kulta-aikaa. Heille suurena uhkana olivat assassiinit, jotka terrorisoivat aluetta salamurhin. Malis Šah I:n kuoltua seldžukkien valtakunta romahti valtataistelujen myötä. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Iranin_historia , https://fi.wikipedia.org/wiki/Seld%C5%BEukkien_valtakunta.)

Malik Sah I (Meliksah)

Pannaan merkille myös seldžukkivallan Bysantille aiheuttama romahdus. Vuonna 1071 Alp Arslanin joukot aiheuttivat Manzikertin taistelussa Bysantille rajun tappion. Sen myötä Bysantti menetti seldžukeille suuria alueita. Seuraavana vuonna  Alp Arslan sai surmansa ja sulttaaniksi nousi hänen poikansa Malik Shah I. Visiiri Nizam al-Mulk jatkoi edelleen keskeisenä toimijana. Malik Shah I:n kuoltua 1092 epäselvissä oloissa seldžukkien valtakunta joutui kaaokseen.  Alueelliset hallitsijat nousivat sotaan toisiaan vastaan. Tuo epävakaus vain lisääntyi ensimmäisen ristiretken alkaessa. Vuonna 1095 Bysantin keisarin avunpyynnön jälkeen Rooman paavi Urbanus II julisti sodan, jotta Pyhä maa saataisiin vallattua muslimeilta takaisin. Ensimmäisessä maataistelussa (Dorylaem) ristiretkeläiset saivat voiton, samoin sitä seuranneessa Jerusalemin piirityksessä. Muslimivalta murtui laajoilla alueilla Syyriassa ja Palestiinassa. Myöhemmin 1100- ja 1200-luvuilla ristiretkeläisten perustamat linnakkeet kukistuivat yksi toisensa jälkeen.

Omar Khaijam

Palaan professori Armas Salosen radioesitelmään. Vaikuttajista kulttuurin saralta Armas Salonen mainitsee persialaisen runoilijan Omar Khaijamin (1048 – 1131). Tässä esittelen häntä wikipedian artikkelin pohjalta. Paitsi runoilija hän oli myös matemaatikko ja tähtitieteilijä. Khaijam opiskeli erään ajan tunnetuimman tiedemiehen, Muhammad Mansurin johdolla. Kaksi muuta Mansurin oppilasta, joiden kanssa Omar ystävystyi, olivat tuleva mahtava visiiri Nizam al-Mulk ja assassiinien perustaja Hassan-i Sabbah (!), jotka ovat yllä jo tulleet mainituiksi.

Omar otti lisänimen Khaijam (teltantekijä) nähtävästi isänsä ammatin kunniaksi. Hän tuli huomatuksi arabiankielisillä matemaattisilla tutkimuksillaan, jonka johdosta hallitsija määräsi hänet suorittamaan laajoja tähtitieteellisiä tutkimuksia sekä uudistamaan kalenterin. Matemaatikkona Khaijam tutki muun muassa kolmannen asteen yhtälön ratkaisemista. Omaria pidettiin yleisesti uskonnollisesti harhaoppisena, ja hänen asemansa heikkeni entisestään suosija Nizam al-Mulkin tultua murhatuksi vuonna 1092. Toivo Lyyn suomentama kokoelma Teltantekijä (1949) sisältää valikoimat Teltantekijän lauselmia (1929) ja Omarin malja (1942).

Kulinaristien ja kuokkavieraiden paratiisissa

Lopuksi siirryn Salosen esitelmän makeimpaan osioon. Huomattavan osan luennostaan Armas Salonen omistaa arabialaisten herkuttelulle. Elintason kasvaessa arabit oppivat vatsanpalvonnan ja ylensyönnin. Haluttiin pois entisestä elämäntavasta. Ennen valloitussotia tavalliset muslimit elivät ja myös söivät hyvin vaatimattomasti.  Normaali ruoka-annos koostui Salosen mukaan ruokaöljyyn kastetusta leivästä. Köyhyydessä eli toki edelleen suuri osa väestöstä. Turhautuneisuutta lie kokeneet hekin ja lohtua etsittiin erilaisista stimuloivista aineista, kuten hasiksesta.

Kun islam laajensi voittokulkuaan Persian lahdelta Atlantin valtamerelle, maailmankatsomus laajeni. Alettiin jäljitellä muun maailman elämää. Köyhät pysyivät luonnollisesti edelleen köyhinä, mutta rikkaiden - kuten virkamieskunnan - määrä kasvoi. Ei leikitty vaatimatonta eikä pidetty kynttilää vakan alla. Oma asema ja arvo piti näkyä ulospäin.

Nälästä ja köyhyydestä siirryttiin valloitusten myötä toiseen ääripäähän. Arabit oppivat vatsanpalvonnan ja ylensyönnin. Yltäkylläisyys alkoi laajeta ja siitä halusivat saada köyhemmätkin osansa.

Muun kulttuurin ja tieteen ohessa myös kulinarismi aloitti voittokulkunsa. Noina vuosina syntyivät ja kehittyivät useat itämaiset herkut. Opittiin myös kirjoittamaan keittokirjoja. Herkuttelijoille syntyi ruokalistoja vuoden jokaiselle päivälle. Seuraelämään kuului runsas syöminen. Rikkaat kilpailivat siitä, kuka pystyy tarjoamaan kaikkein kalleimman aterian. Elämä täyttyi runsaasta syömisestä. Päivittäin saatettiin syödä jopa kymmenen kertaa. 

Aterioidessa ei enää keskitytty pelkkään ruokaan. Ylitsevuotavat koristelut tulivat ruokailuun mukaan. Ruokalajit ja leivonnaiset valmistettiin eläinten ja ihmisten muotoisiksi tai niissä jäljiteltiin hedelmiä. Ruokasaliin tuotiin voimakkaita tuoksuja. Aistillisuuteen eivät pelkät makunautinnot enää riittäneet. Mielikuvituksen annettiin lentää valtoimenaan.  Ruokapöytä täyttyi hulppeista torneista ja linnoituksista. Runoilijat ylistivät lipevin kielin noina aikoina luotuja makeita herkkuja. Monet niistä kuuluvat myös nykypäivän juhla- ja tunnelmahetkiin.  Ja ylipäänsä noihin aikoihin palautuvat nykyisin kovassa maineessa olevat itämaiset keittiöt.

Bagdad oli Salosen mukaan noihin aikoihin täynnä sokerileipomoita, joissa todellakin keksittiin mitä mielikuvituksellisimpia herkkuja.

Myös ruokalajien nimissä annettiin mielikuvituksen virrata.  Salonen toteaa, että moni leivonnainen oli jostain syystä saanut nimensä tuomarin mukaan. Tästä esimerkkinä Salonen mainitsee ”ylettömästi sokeroidut pistaasipähkinät”.  Sotamarsalkka Muhallabia tunnetaan vielä tänäkin päivänä muhallabiasta, joka on maitoon keitetystä riisistä valmistettu jälkiruoka.

Muhallabia

Bagdad oli tuolloin myös ruokakulttuurin ehdoton makutuomari, jossa luotiin myös lukuisia keittokirjoja. Sinne alkoi virrata ihmisiä paremman elämän toivossa. Yksi tärkeä vetovoima oli juuri nuo yllä mainitut herkut.

Kukin aikakausi luo omat hyväksikäyttäjänsä, niin tuolloinkin. Provinsseista alkoi virrata Bagdadiin ”iloisia veikkoja”, joilla oli ihmeellinen kysy haistaa paikat, joissa syötiin ja juotiin hyvin. He olivat täysin varattomia miehiä, joiden ainoana ansiopuolena oli se, että he osasivat naurattaa ja huvittaa rikkaita. He muodostivat ammattikunnan joita nimitettiin osuvasti ”kuokkavieraiden veljeskunnaksi”. He osasivat käyttää taitavasti hyväkseen arabialaista ikivanhaa vieraanvaraisuuden lakia, jonka mukaan ketään, joka on tullut pyytämään apua, ei saa karkottaa pois, vaan hänelle on annettava ruokaa ja juokaa. Heistä kirjailijat sepittivät hauskoja juttuja. Professori Armas Salonen lukeekin niistä esitelmänsä lopuksi yhden, jota hän pitää hauskuuden lisäksi myös oivana satiirina. Se kertoo, miten erilaiset tyhjäntoimittajat ja kulkurit - niin kuin Salonen heitä kutsuu – pääsivät nauttimaan Bagdadin ruokapöydistä. ”Koraani, joka kehottaa antamaan kerjäläiselle almun, oli heille keppihevosena heidän ratsastaessaan sillä kuokkavieraana pitopöydästä toiseen.”

 

Mongolit hyökkäävät

LÄHTEITÄ:

Korpela, Jukka: Länsimaisen yhteiskunnan juurilla. Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn. Gaudeamus 2015.

Parker Philip: Maailmanhistoria. Suom. Tapani Lahtinen. Readme.fi. (ei julkaisuvuotta näkyvissä)

Sibelius-viulukilpailu 2015: pohdintaa tulosten julkistamisen jälkeen

Christel Lee - Jean Sibelius -viulukilpailun voittaja vuonna 2015

Tuomaristo teki valintansa. Christel Lee selvisi rotkon reunalta ja voitti pääpalkinnon 25 000 euroa. Finaalin ainoa mies, ”koko kansan Manu” Emmanuel Tjeknavorian tuli kakkoseksi saaden 18 000 euroa ja lisäksi vielä 3 000 euron tunnustuspalkinnon parhaasta Sibeliuksen viulukonserton esityksestä. Kypsästi tekniikkansa hallitseva, mutta värittömän pikkusievästi soittava saksalainen Friederike Starkloff sai kolmossijallaan 12 000 euroa ja lisäksi myös 2 000 euron tunnustuspalkinnon välierätulkinnallaan. Näin ollen itseni hehkuttama Minami Yoshida ja muuten vain tykkäämäni Nancy Zhou jäivät pelkkään 2 000 euron lohdutuspalkintoon. Siinä ei itse asiassa ollut mitään yllättävää. Arvasin, että ammatillisesti pätevien tuomarien arvioissa Yoshida on vielä raakile. Heillä ei ole tunnekuohuille sijaa. Ja näköjään Nancy Zhou jäi myös ammattilaisten arvioissa suosikkien varjoon.

Otan esimerkiksi tuon Nancy Zhoun. Hänen täytyy olla tulokseen pettynyt, vaikka tietysti ulospäin hän näytti olevan täysin ”cool”.  Hän on lähettänyt facebook sivuilleen päivityksiä esitystensä jälkeen. Niiden pohjalta hän tuntui huokuvan itsevarmuutta. Viimeisen finaaliesityksensä jälkeen mitään ei sivuille kuitenkaan ilmestynyt. Lieköhän se johtui jännityksestä? Tänään sivulle kuitenkin ilmestyi tyypillinen amerikkalainen päivitys, jossa hän hehkui positiivisuutta ja onnitteli kaikkia voittajia. Yön yli oli nukuttu ja elämässä oli taas otettu suunta eteenpäin. Vaikken Nancyn tulkinnoista erityisemmin nyt pitänytkään, niin minusta hän on kuitenkin mielenkiintoisempi solisti kuin esimerkiksi kolmanneksi sijoittunut Starkloff. Nancy Zhoun Sibelius-tulkinnassa oli kuitenkin jotain särmikkyyttä, mikä taas Friederike Starkloffilta puuttui. Sen oli kommentaattorikin havainnut aprikoidessaan, ”onko hänellä egoa tarpeeksi”.

Aion seurata Nancy Zhoun urakehitystä. Jotakin hänestä minuun on jäänyt.

Kuitenkin Minami Yoshida oli minulle oma lukunsa. Helsingin Sanomien kolumnisti moitti hänen Sibelius-tukintaansa siitä, että hän soitti sellaista, mitä Sibelius ei ollut nuotteihinsa laittanut. Minusta tässähän se tulkinnan juju onkin. Voi ottaa vapauksia ja tuoda näin omaa persoonansa musiikkiin mukaan. Olen käsitellyt aiemmin blogiteksteissäni neuvostoliittolaista pianistia Maria Judinaa, joka muunsi paljon räikeämmin omanlaiseksensa esimerkiksi soittamaansa Beethovenia tai Mozartia. Siinä soittaja on säveltäjään ja sovittajaan rinnastettava musiikkia uudelleen luova taiteilija, jonka käsien kautta alkuperäinen sävellys sysätään elämään. Judina teki sen kypsänä, itsensä huipulle raivanneena pianistitaiturina, Yoshida antoi vallan nuoruuden vaistoilleen.

Menen seuraavaksi viimeisen finaalipäivän suorituksiin. Aloitan hieman nurinpäin eli kilpailun viimeisestä esityksestä, kilpailun voittajan, amerikkalaisen Christel Leen Sibelius-tulkinnasta. Television ja radion kommentaattorit olivat siihen pettyneitä. Eräs heistä totesi, että kilpailija ei ollut vielä palautunut edellisen illan täydellistä antaumusta vaativasta Bartok-esityksestä.  Ehkä näin on. Toisaalta uskon, että pätevä tuomaristo otti sen huomioon. Puhti tuntui loppuvan loppua kohden, mikä vaikutti kokonaisuuteen, ja myös alavireisyydestä moitittiin. Aivan kuin kyseessä olisi ollut täysin epäonnistunut esitys. Minä en kuitenkaan kokenut Leen tulkintaa huonoksi. Aistin musiikista kyllä suuren taiteilijan, nautin kokonaisuudesta. Ehkä konsertto ei ole hänelle kovin läheinen, mutta taitavana soittajana hän kykeni siihen paneutumaan aidosti. Leen tulkinta oli minulle nautinto kuunnella. Soitto hengitti antaen myös kuulijalle tilaa levollisuuteen, siihen mahtui laskeutumista seesteiseen rauhaan, joka taas kykeni nousemaan tasapainoisesti hehkuunsa. Tarvittaessa energiaa löytyi.

Ei se suinkaan ollut täydellinen esitys, mutta totean sen vielä kerran: sitä oli miellyttävä kuunnella. En ”hengästynyt” samalla tavalla, kun Emmanuel Tjeknavoriania kuunnellessani. Se oli toki loistavaa soittoa, mutta hän tuntui kokemattomuuttaan puskevan liikaa omaa tulkintaansa. Hän ei malttanut pysyä nahoissaan. Lisään heti, että näin minä aloin sitä konserton edetessä yhä enemmän kokea, vaikka toisaalta olin myös haltioissani.

Tuon saman totesi myös kommentaattori ja osasi käyttää kuvaavampaa kieltä: ”halki, poikki ja pinoon”. Tjeknavorian oli psyykannut itsensä kuin huippu-urheilija. Ja tuo latinki oli musiikin ja hänen välissä. Hän tuntui välillä kuin hyökkäävän, tuo voima tuli kaikessa esiin. Hienoisen ristiriidan tunne siitä jäi, sillä toisaalta soitto oli puhdasta ja teknisesti taitavaa.

Christel Leen  Sibelius-tulkinta oli minulle tuon Tjeknavorianin purkauman jälkeen kuin hermolepoa, aistin soitossa rauhaisan lintukodon hengen. Toisaalta japanilaisen teinitytön Minami Yoshidan tulkinnat olivat asia erikseen. Siihen latauduin kuin fanittaja.

Tässä vielä muutamia yksittäisiä huomioita, joita tein kuunnellessani Christel Leen esitystä. Ne voivat tuntua jo toistolta. Aloitan konserton toisesta osasta.

Konserton hidas osa soi levollisena, Lee ei ala työntää kuin Tjeknavorian. Hän antaa jousen elää omin ehdoin. Soitto hengittää rauhallisena, kuulijakin on liikkumatta ja levollinen. On seestynyt hetki kaiken vauhdin keskellä. Sitten taas musiikin matka jatkuu. Elämä jatkuu hieman kiihkeämpänä. Noustaan forteen yhdessä orkesterin mukana, sopusoinnussa. Se on hienoa kypsää soittoa!

Tässä kohdassa konserttoa teen valintani. Christel Lee on minun suosikkini. Hänen haluan voittavan.

Toisen osan loppu on minulle eräänlainen huipennus. Se soi herkkänä, tähän elämä voisi pysähtyä.

Alkaa kolmas osa. Siinä alkaa eheys hieman rikkoutua. Jossakin tökkii. Olen kuulevinani alavireisyyttä tai mahdollisesti muuta epäpuhtautta. Mutta soittaja selviää sen yli. Ja taas viulu soi upeana – kuin voittajalla. Christel Leellä – miten sen nyt ilmaisisi? – on nyt soitossa eräänlainen hengittävä intonaatio. Se poikkeaa muista edukseen. Löydän myös yhteyden solistin ja orkesterin välillä. Lee ei pyri siitä erottautumaan niin kuin Tjeknavorian.   Lopussa alan kyllä taas huomata alavireisyyttä.

Christel Lee lopettaa urakkansa kilpailijoista viimeisenä. Television ruutuun tulee kommentaattori, joka yllätyksekseni painaa esityksen lyttyyn. Se saa minut hieman hämilleni. Meikäläinen amatööri on kuullut ihan toisin. Löysin kyllä kaiken loistokkuuden keskeltä alavireisyyttä ja pientä epäpuhtautta. Mutta asiantuntijan mielestä soitto oli sätkyttelevää, katkonaista, kontakti oli hukassa. Ja lopussa hän vielä väsähti.

Viimeisenä finaali-iltana kuulin myös Mayumi Kanagawan soittamana Alban Bergin viulukonserton (”Erään enkelin muistolle”). Kyseessä on minun kaltaiselleni amatöörille varsin haastava kuunteluelämys.  Ja toteankin, että siihen en jaksanut keskittyä. Kanagawan Sibelius-tulkinta oli ollut muihin verrattuna väritön ja siksi minulla ei ollut hänen esitykseensä erityistä kiinnostusta. Odotin tuolloin jo kärsimättömänä Christel Leen päätösesitystä ja se täytti mieleni.

Voittajien julkistaminen oli jännittävä tapahtuma. Sen aisti kaikessa. Itse tuomariston suomalainen puheenjohtajakin alkoi änkyttää. Sanat juuttuivat kurkkuun. Kilpailijoista huokui jännittävä odotus. Toisaalta tulosten selvittyä hävinneiden täytyi peittää pettymyksensä.

Jos pääsisin mukaan haluamieni finalistien konsertteihin, joissa ei tarvitsisi kuunnella Sibeliusta, niin ensiksi valitsisin Christel Leen, sillä hänen Bartok-tulkintansa osoitti kyseessä olevan suuri taiteilija. Sitten valitsisin Minami Yoshidan, sillä haluaisin tuntea, miten sali elää ja kokee hänen soitonpalonsa. Kolmanneksi valitsisin Nancy Zhoun, koska olen jo kerran ollut hänen konsertissaan ja tuolloin tykästyin hänen Mozart-esitykseensä. Näitä kolmea nuorta taiteilijaa kuunnellessani uskon saavani upeita musiikkielämyksiä. Lähtisin toki myös ”Manun” konserttiin enkä sieltäkään odota muuta kuin positiivisia yllätyksiä. Starkloffista ja Kanagawasta ei sen sijaan ole niin väliä.

Infosodasta

Tällä kertaa kirjoitan lyhykäisesti. Puolustusvoimien tutkija, sotatieteiden tutkija Saara Jantunen on kirjoittanut kirjan Infosota. Se on ollut valtamediassa viime päivien puheenaihe. Saara Jantunen kuuluu Yleisradion toimittajan Jessikka Aron ohella valtakunnallisessa trollijahdissa eniten kunnostautuneisiin henkilöihin. Yksi tässä ”sodassa” vastapuolelle joutunut on Peter Saramo. Hän on kirjoittanut kirjasta hyvin perusteellisen arvion: http://vastavalkea.fi/2015/10/21/infosotarintamalta-ei-mitaan-uutta/. Se oli minulle kaiken kaikkiaan positiivinen yllätys. Jantusen kirjaa en ole lukenut enkä aiokaan lukea. Mutta Saramon katsaus tuo kyllä ”trollikuohunnalle” uuden ulottuvuuden. Sen lukemista suosittelen, jutussa olevia linkkejä unohtamatta.

Minulle keskeisenä seikkana jää kirjoituksesta käteen se, että tässä ”kuohussa” suurimpana kärsijänä on ollut sananvapaus. Ja siihen liittyen Yleisradio on tahrinut itsensä täysin.

Tässä sodassa on tullut pelkkiä siviiliuhreja, ja valitettavasti omia kansalaisiamme.

Mielikuvia trolleista on paisuteltu ja luotu paljolti tyhjästä.  Sillä keinoin on Saramon mukaan tehty karhunpalvelus tasapainoiselle keskustelulle Suomen tulevaisuudesta. Kun ”infosodasta” ja ”trolleista” on muotoutunut pilkan ja leikinlaskun kohde, on samalla tehty hallaa Suomen henkiselle maanpuolustukselle.

Lopussa Saramo kuitenkin näkee, että kirjan vaikutus on myönteinen, kun trollikuohu laantuu: ”Sen jälkeen voimme rauhallisesti, faktoihin tukeutuen ryhtyä kehittämään demokraattisen valtion vastausta oikeasti olemassa oleviin uhkakuviin.”

Tämä lopussa oleva virke on yllättävän positiivinen:

”Viimeistään Saara Jantusen kirjan myötä suomalaiset tulevat luullakseni heräämään uudelleen yhteen demokratian peruskysymykseen: Miten puolustaa avointa yhteiskuntaa sekä ulkoisia uhkia että totalitarismin houkutuksia vastaan?” 

Saramo itse on joutunut Jantusen leimaamaksi, mutta siitä huolimatta hän on kyennyt nielemään kiukkunsa ja tekemään kypsän arvion hienotunteisuuttakaan unohtamatta. Lisäkehut siitä hänelle.

Minusta ei kyllä näytä siltä, että parempaan oltaisiin menossa. Leimakirveet jyräävät, kyräilyn henki johtaa saaden ihmiset varomaan ”vääriä” mielipiteitä. Mutta tämähän on kai juuri sitä avointa yhteiskuntaa uhkaavaa "totalitaristista" kehitystä, johon Saramo yllä viittaa.  

HELSINGIN KIRJAMESSUJA ODOTELLESSA

Tällä viikolla Helsingin Messukeskuksessa alkavat kirjamessut: http://www.messukeskus.com/Sites3/Kirjamessut/Sivut/default.aspx. Sen ohessa on paljon muitakin tapahtumia, joten väkeä riittänee. Olen kerran aikaisemmin siellä käynyt. Nyt sinne on saapumassa 34 venäläistä kirjailijaa (http://www.messukeskus.com/Sites3/Kirjamessut/Kavijat/Ohjelma/Sivut/Ulkomaisetvieraat.aspx). Se on oikeastaan tärkein syy, miksi olen sinne jälleen menossa.

Ehkä tunnetuin (tai ainakin kirjallisesti ansioitunein) venäläinen vieras on vuonna 1937 syntynyt Andrei Bitov, jonka Puškinin talo –romaania pidetään Neuvostoliiton ensimmäisenä postmodernistisena teoksena. Yleisradiossa Eeva Luotosen keskusteluohjelmassa professori Pekka Pesonen kertoo hänen urastaan ja toteaa alkuun, että kirjamessuilla hän on mukana lähinnä Venäjän ”delegaation” johtajana, tällä hetkellä hän ei ole kirjailijana mitenkään ajankohtainen. Ja onhan hänellä Venäjän PEN-klubin puheenjohtajana vielä toki virallinenkin asema maan kirjallisessa elämässä. Bitovin teokset ovat olleet aikanaan hyvin merkittäviä. Hienoa, että Esa Adrian on suomentanut hänen keskeistä tuotantoaan. Itselläni on hänen kootut teoksensa, mutta lukuyrityksistä huolimatta etäiseksi hänen tuotantonsa ja kerrontatyylinsä on minulle jäänyt. Alla olevassa kirjamessujen esittelytekstissä todetaan Puškinin talosta se, mikä minut on saanut siitä kiinnostuman: yhteys venäläisen kirjallisuuden traditioon.

Andrei Bitov (s. 1937) lukeutuu venäläisen postmodernismin kärkinimiin. Pitkän kirjailijanuran tehnyt pietarilainen Bitov tunnetaan parhaiten kokeilevasta ja leikittelevästä proosasta. Bitov ajautui varhain hankauksiin neuvostosensuurin kanssa ja useat hänen teoksensa julkaistiin ensin ulkomailla. Hänen ehkä kuuluisin teoksensa on suomeksikin ilmestynyt Puškinin talo (1978), jossa leikitellään ironisesti klassisen venäläisen kirjallisuuden traditiolla. Bitov on myös Venäjän PEN-klubin pitkäaikainen puheenjohtaja.

Eeva Luotosen Bitovin pääteosta käsittelevä ohjelma on vielä kuultavissa YLEn Areenassa: http://areena.yle.fi/1-2969018.

Merkittäviä kirjailijoita on pitkä liuta, joista en kyllä montaakaan tunne. Tutuista mainitsen nimet Boris Akunin, Viktor Jerofejev ja Ljudmila Ulitskaja. Toki tuttu nimi myös rocktoimittaja Artemi Troitski, joka aikanaan teki neuvostorockia meilläkin tunnetuksi. Hän saa nyt paljon huomiota lähinnä Putin-kriitikkona. Hän on aikansa kulttihahmo, 80- ja 90-luvun julkkis, jonka kirjallinen tuotanto ei kiinnosta.

Akunin (s. 1956) on Venäjän luetuimpia nykykirjailijoita. Hänen teoksensa menee kansaan kuin häkä. Jossakin lehtijutussa joku leikillisesti totesi, että jos Akunin julkaisisi pelkkiä tyhjiä sivuja, painos myytäisiin loppuun. Minä olen hiljattain hankkinut hänen kaksi teostaan Venäjän historiasta. Niissä hän pääsee vasta 1400-luvun puoliväliin. En tiedä, onko jatko-osia tulossa. Venäläisille ja myös minulle hän on tullut tunnetuksi 1800-luvun Venäjälle sijoittuneilla dekkareillaan. Niiden kautta hän on saanut eräänlaisen kulttikirjailijan aseman. Yhden olen itse lukenut, taitavasti hän tapahtumaketjua rakentaa. Viime vuosina en ole hänen kirjoittamistaan seurannut, noita yllä mainittua kahta historiateosta lukuun ottamatta. Nekin ovat vielä odottamassa hyllyllä lukuinspiraatiotani.

Viktor Jerofejev (s. 1947) on yllä mainituista nimistä minulle kirjailijana tutuin. 90-luvulla suorastaan innostuin hänen muutamasta teoksestaan. Suosikkini oli pornografiastakin syytetty Русская красавица (”Venäläinen kaunotar”), joka on suomennettu nimellä Moskovan kaunotar. Toinen mieleen jäänyt on Мужчины (”Miehet”), joka niin ikään huomaan suomennetun. Jerofejev kuuluu Venäjän tunnetuimpiin toisinajattelijoihin. Monet suhtautuvat häneen ”kalseasti”, yksi näkyvä kriitikko on ollut yllä mainittu Andrei Bitov: https://fi.wikipedia.org/wiki/Viktor_Jerofejev.

Ulitskajaa (s. 1943) olen lukenut, mutta lukukokemuksista ei ole jäänyt erityisiä muistikuvia. Viimeaikainen tuotanto on tullut tutuksi vain erinäisten arvostelujen ja yhden radio-ohjelman kautta. Skandaaleja hänelläkin on viime aikoina ollut vallanpitäjien kanssa. YLEn Areenassa on kaksi häneen liittyvää ohjelmaa. Minulle on tuttu Anna-Liisa Haavikon ohjelma, jossa suomentaja Arja Pikkupeura ja toimittaja Aleksis Salusjärvi keskustelevat hänen teoksestaan Medeia ja hänen lapsensa. Ohjelma on valmistunut vuonna 2012. Onneksi se on vielä kuultavissa: http://areena.yle.fi/1-1634889. Sitä lämpimästi suosittelen. Pari vuotta myöhemmin YLEn Kultakuume-ohjelmassa käsitellään hänen yli 700-sivuista uutuusteostaan Vihreän teltan alla: http://areena.yle.fi/1-2215754. Se pitänee ehkä vielä ennen kirjamessuja kuunnella. Romaanista kerrotaan mm. täällä: http://blogit.kansanuutiset.fi/oisinajattelija/vahvat-naiset-ja-toisinajattelijat/, kirjoittajana on Pentti Stranius. Hän yhdistää teoksen Anatoli Rybakovin Arbatin lapsiin pitäen sitä vielä monitahoisempana. Rybakovin trilogian olen lukenut suomennoksena heti kun se aikoinaan julkaistiin. Viime päivinä olen kuitenkin palannut sen pariin eräästä syystä, josta toivottavasti kirjoittelen piakkoin blogissani. Tämänkin yhteyden kautta kiinnostukseni Ulitskajan mammuttiteokseen on herännyt, toivottavasti liikenee aikaa sen lukemiseen.

Kirjamessuilla Ulitskaja esiintyy torstaina 22.10 useampaan kertaan. Valitettavasti en pääse tuolloin paikalle. Yhtenä aiheena on tuo yllä mainittu romaani sekä tänä vuonna suomeksi ilmestynyt novellikokoelma Tyttölapsia: http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/ljudmila-ulitskaja-tyttolapsia/2028577. Lisäksi hän on kertomassa käsityksiään Venäjän sananvapaustilanteesta.

En liioin pääse kuulemaan myöskään Jerofejevia enkä Akuninia. He ovat keskustelemassa kirjallisuuden asemasta Venäjällä ja Akunin esittelee myös uusimpia pienoisromaanejaan, jotka on vastikään suomennettu.

Valeri Popov

Sen sijaan Andrei Bitovia pääsen kuulemaan. Ja minua kiinnostaa myös viime aikoina elämäkertoja kirjoittanut Valeri Popov (s. 1939). Olen lukenut hänen melko tuoreen elämäkerran akateemikko Dmitri Lihatšovista. Popovia pidetään Sergei Dovlatovin tradition jatkajana. Miehellä on pitkä kirjallinen ura takanaan, nykyisin hän toimii Pietarin kirjailijaliiton ja PEN-klubin puheenjohtajana. Suomennoksia hänen teoksistaan ei yhtä pikkunovellia lukuun ottamatta ole. Pidin kovasti hänen Lihatšov-elämäkerrastaan. Olen myös seurannut, miten Venäjällä on siihen suhtauduttu. Se kuin myös hänen vastikään kirjoittamansa Dovlatovin elämää käsittelevä teos on saanut ankaraa kritiikkiä. Suoraan sanoen ne melkein lytättiin. Eräässä katsomassani TV-ohjelmassa kirjailija kuitenkin hyvin rauhallisena puolusti ratkaisujaan.

Muutakin kiinnostavaa ohjelmasta löytyy. Sofi Oksaset ja muut vastaavat jätän väliin. Tässä on muutamia valintojani.

Perjantaina Teemu Keskisarja, Juhani Seppänen ja Hanna Smith käsittelevät sangen kiinnostavaa historiateemaa: isoavihaa eli Suuren Pohjansodan aikaa (1700 – 1721) Suomen historiassa. Tarkemmin sanoen siinä käsitellään sen vaikutusta suomalaisten ja venäläisten keskinäisiin suhteisiin historian saatossa. Tilaisuuden otsikkona on Isostavihasta "isoon vihaan" .

Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpela on myös varsin kiinnostava henkilö. Yleisradiossa Kalle Haatasen ohjelmassa hän oli syyskuussa puhumassa uuden kirjansa aiheesta, länsimaisen yhteiskunnan synnystä: http://areena.yle.fi/1-2914031. Siinä hän käsitteli sen verran kiinnostavia seikkoja mm. Venäjän historiasta, että kirjamessuilla aion ehdottomasti päästä häntä kuulemaan ja näkemään. Aiheena on ”länsimaisen ihmisen tie kauppatavarasta yksilöksi”. Tässä on kirjamessujen ohjelmasta poimittu tarkempi kuvaus:

”Orjakauppa kukoisti varhaiskeskiajalla. Kun kuninkaanvalta syrjäytti klaanit kirkon myötävaikutuksella, orjabyrokratiat murtuivat, naisesta tuli itsenäinen ja Suomikin kasvoi epämääräisestä rajamaasta länsimaiseksi oikeusyhteiskunnaksi.”

Haastattelijana on sama henkilö kuin radio-ohjelmassa: sosiologi Kalle Haatanen.

Jos aika sallii, aion käväistä kuulemassa myös keskustelua ”Venäjän imperiaalisesta tilasta”. Keskustelijoina ovat Hanna Smith, Sanna Turoma ja Veli-Pekka Tynkkynen Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutista. ”Tarjolla on kolme näkökulmaa Venäjän nykytilaan ja tulevaisuuteen”, kerrotaan kirjamessujen ohjelmassa.

Ja lopuksi ”last but not least”:

Petroskoilaista kirjailijaa, runoilijaa ja esseistiä Jana Žemoitelitea haluan ehdottomasti päästä seuraamaan. Olen tutustunut hänen runoihinsa ja muuhun tuotantoonsa. Luin vastikään mm. hänen kiinnostavan pikkuesseensä, joka liittyy Aleksandr Puškinin pienimuotoiseen tragediaan Пир во время чумы (”Pidot ruton aikaan”). Lisäksi hänen näkemyksiinsä osuin kirjoittaessani juttua Antti Timosen romaanista Me karjalaiset. Žemoitelite on valmistunut Petroskoin yliopistosta suomen kieli pääaineenaan. Hän siis puhuu sujuvasti suomea. Hän on merkittävä hahmo Venäjän Karjalan kirjallisessa elämässä, toiminut mm. Petroskoissa julkaistava kirjallisuuslehti Severin päätoimittajana. Ja Karjalan kirjallisuuteenhan olen tuntenut vetoa 80-luvulta lähtien. Lisäksi oman kiinnostavuutensa tuo hänen liettualaiset sukujuurensa. Ja Liettua on minullekin varsin tuttu maa. Jana Žemoitelite on kirjoittanut varsin perusteellisen katsauksen liettualaisen taiteilijan ja säveltäjän  Mikalojus Konstantinas Čiurlionisin elämään ja taiteeseen. Se on vahva osoitus hänen monipuolisuudestaan. Venäjänkielentaitoiset pääsevät tutustumaan hänen tuotantoonsa mm. tämän linkin kautta: http://avtor.karelia.ru/about/zhemoitelite_yana__yana_zhemoitel.html?category=12.