Peteris Vasks, säveltäjä Latviasta

Mottoni:

Vasksin musiikki vie alitajunnan ikuisuuteen, sieltä lähdetään ja sinne palataan. Väliin mahtuu elämä.

 

Kuusankosken keskusta: Rauhanvirta

Johdannoksi

 

Olin hiljattain konsertissa, jossa soitettiin latvialaisen Peteris Vasksin musiikkia. Sieltä kotiin palattuani kirjoitin tuon yllä olevan kiteytyksen. Kerron lisää konsertista.

Paikkana oli Kuusankoskitalo ja orkesterina Kotkan ja Kouvolan yhteinen Kymi Sinfonietta. Kapellimestariksi oli saatu Vasksin musiikin ja myös säveltäjän henkilökohtaisesti hyvin tunteva Juha Kangas, jonka suomalainen klassisen musiikin harrastaja yhdistää välittömästi ainakin kansallisella tasolla mainetta niittäneeseen Keskipohjanmaan kamariorkesteriin. Konsertin päänumerona oli Vasksin toinen sellokonsertto vuodelta 2012, alaotsikoltaan Klātbūtne (”Läsnäolo”). Siinä solistina hääri Marko Ylönen. Mistään verbin assosioimasta epämääräisestä liikehdinnästä ei kuitenkaan ollut suinkaan kyse, sillä Ylönen lienee paras mahdollinen suomalainen, joka kyseisen konserton pystyy esittämään. Solisti oli sisäistänyt tulkinnassaan musiikin voimallisen intensiteetin ja orkesterin onnistuneesti myötäillessä ja mukana eläen tuloksena oli syvää luotaava ja pohdiskeleva kiinteästi yleisön tajunnan herkistävä mielikuvamatka. Näin ollen Kangas ja Ylönen järjestivät upean konsertti-illan eikä orkesteriakaan sovi väheksyä. Kapellimestari kykeni loihtimaan siihen hengen ja otteen, jollaisen Vasksin salaperäinen musiikillinen maailma tarvitsee. Niin minä tuota kokonaisuutta tulkitsen, vaikka en musiikin teknisiä elementtejä kykenekään erittelemään. Kuljin vain omien tajunnan tuomien tuntemusteni virrassa.

Sellokonserton lisäksi orkesteri soitti Vasksilta lyhyehkön orkesterisävellyksen Musica Serena vuodelta 2015. Se on jousiorkesteriteos, jonka säveltäjä on omistanut nimenomaan Juha Kankaalle tämän 70-vuotispäivän kunniaksi. Sävellys on Kankaalle läheinen siinäkin mielessä, että hän on johtanut teoksen kantaesityksen. Nyt Kangas kykeni kyllä psyykkaamaan kymenlaaksolaissoittajat loisteliaaseen intensiteetiltään vahvaan tulkintaan. Orkesteri antoi siinäkin ikimuistoisen musiikillisen elämysmatkan.

Tuo orkesteri täytyy erikseen mainita, sillä sen ongelmat ovat tiedossa. Se ei johdu soittajien ammattitaidosta vaan siitä, että budjetin supistuessa soittajien määrää on jouduttu rajoittamaan. Ja koska puhaltajista ei voi tinkiä, niin jousisto kärsii. Nyt se ei häirinnyt, mutta esimerkiksi tammikuussa Mendelssohnin viulukonserttoa kuunnellessani jouset tahtoivat jäädä puhaltajien jalkoihin. Vasksin musiikkiin tarvittiin vain jousiorkesteri mutta nyt ohessa kuultu Mozartin sinfonia nro 38 oli Juha Kankaan käsissä tasapainoinen nautittava kokonaisuus, joka ansiokkaasti täydensi illan antia. Palaan siihen vielä lopussa.

Konsertin otsikko oli Mozart&Vasks. Eräs tuttavani kertoi konsertin väliajalla, että hän oli tullut kuuntelemaan Mozartia ja oli luullut tuon otsikon perusteella, että konsertin pääosassa ovat orkesterin vaskisoittajat. Peteris Vasksin säveltäjänimi oli siis hänelle täysin tuntematon. Luulenpa, että aika moni hieman harvalukuisesta yleisöstä ei tainnut tietää Vasksista saati hänen musiikistaan konserttiin tullessaan yhtään mitään. Itse sen sijaan tulin paikalle nimenomaan Vasksin vuoksi. Mainitsen kuitenkin vielä Mozartista, että konsertissa soitettu sinfonia kuuluu suosikkeihini, mikä oivasti täydensi omaa musiikki-iltaani.

Palaan juttuni lopussa vielä omiin mielikuviini sellokonsertosta. Totean tähän yhteyteen sellokonsertosta sellaisen erikoisuuden, että sen loppuun sisältyy lauluosuus. Radiotoimittaja Kare Eskolan jutusta luin, että eräässä levytyksessä sellosolisti laulaa sen itse samalla itseään säestäen. Nyt kuitenkin sellisti herkistyy kuuntelemaan taustalta kuuluvaa naisääntä. Se on mielenkiintoinen rauhoittava lopetus konsertolle. 

 

Peteris Vasks ja hänen musiikkinsa

 

En muista, millä lailla olen Vasksin musiikkiin tutustunut. Jonkinlaisen herätyksen koin, kun ensi kertaa kuulin. Halusin tietää säveltäjästä enemmän. Kuoromusiikki veti puoleensa ja löysin kirjastosta Latvian radion kuoron levytyksen Plainscapes. Tuota kuoroa olin oppinut arvostamaan jo aiemmin, ja Vasks-levytyksen myötä arvostus vain lisääntyi. Vahva aavistus minulla onkin, että kuulin Vasksin musiikkia nimenomaan kuorokonsertissa Vilnassa, jossa asuin 2010-luvun alkupuoliskolla. Siellä hienossa kirkkoakustiikassa hänen musiikkinsa sai taivaallisen soinnun, vaikkei musiikissa itsessään tarvinnut ollakaan mitään uskonnollista.

Itse rinnastan Vasksin hänen aikalaisistaan sellaisiin säveltäjänimiin kuin virolainen Arvo Pärt, Venäjän saksalainen Alfred Schnittke, georgialainen (gruusialainen) Giya Kancheli ja ehkä myös venäläinen Rodion Shchedrin. He ovat kaikki erilaisia, mutta heidän musiikkinsa vievät kuin mystisesti mukanaan mielikuvien maailmaan. Jostain mieleni sopukoista löytyy polku, jonka sisäisessä harmoniassa pääsen kulkemaan.  Heidän maailmansa on kuitenkin erilainen. Kancheli on toistaiseksi jäänyt etäiseksi, mutta uteliaisuuteni on herännyt. Schnittke on moninaisuudessaan haastava, häneltä löytyy erilaisia ulottuvuuksia, aina elokuvamusiikkia myöten. Hänessä koskettavaa on myös hänen sitkeä kamppailunsa neuvostoliittolaisessa todellisuudessa. Hän jatkoi omaa kutsumustaan byrokratiasta ja terveysongelmista huolimatta.

Pärtin ja Vasksin musiikista löytyy kuitenkin erityinen yhteinen sidos. Se on kai juuri heidän baltialainen perintönsä ja sieltä ammentuva harmoninen voima.

…

Esittelen hieman Vasksin elämänkaarta ja kehitystä säveltäjänä mukaillen englanninkielistä johdantotekstiä levyltä, jossa  soi Vasksin  Sinfonia nro 2 ja viulukonsertto ”Distant Light” (”Kaukainen valo”). Sen jälkeen käsittelen hieman hänen musiikkiaan, mm. yllä mainittua Latvian radiokuoron levytystä.

Peteris Vasks syntyi vuonna 1946 Aizputessa, joka sijaitsee Länsi-Latviassa tebrajoen kupeessa. Muinoin se on ollut hansakaupan jokisatama. Nykyisin se on pienehkö paikka Kuurinmaan alueella isomman Liepajan kaupungin sijaitessa lähistöllä.

Isä oli luterilainen pappi ja perheessä harrastettiin paljon musiikkia. Jo pienenä hänet ohjattiin viulunsoiton pariin. Tekstissä lainataan Vasksia:

”Se oli todellisuutta, jossa vieläkin elän. Meillä ei ollut televisiota, ei levysoitinta. Mutta meillä eli kotona kuin myös kirkossa elävän musiikin perinne.”

Peteris Vasks aloitti viuluopinnot Emils Darzinšin musiikkikoulussa Riikassa. Kehitys johti siihen, että jo varhaisessa 16 vuoden iässä hän alkoi jo soittaa Latvian oopperaorkesterissa kontrabassoa. Papin poikana hänelle ei ollut pääsyä Latvian musiikkiakatemiaan. Naapurimaassa Liettuassa Vilnan musiikkiakatemiassa rajoituksia ei kuitenkaan ollut ja Vasks opiskeli siellä kontrabasson soittoa Vitautas Sereikan johdolla.

Saatuaan opintonsa vuonna 1970 päätökseen hän palasi Riikaan ja hän pääsi mukaan kahden johtavan orkesterin soittajistoon. Ensimmäiset sävellystyöt ovat peräisin jo 60-luvun lopulta ja vuosien kuluessa hän alkoi keskittyä yhä enemmän säveltämiseen. Hän suoritti neuvostoarmeijassa kahden vuoden asepalveluksen,  minkä jälkeen hänet lopultakin hyväksyttiin Latvian musiikkiakatemiaan ja siellä hän opiskeli Valentin Utkinin sävellysluokassa vuodesta 1973 vuoteen 1978.

Valmistumisen jälkeen hän aloitti uransa säveltäjänä ja opettajana. Hänen alkuvaiheen sävellyksensä pantiin merkille niiden epäsovinnaisuutensa vuoksi. Liettuassa opiskellessaan hän oli päässyt perehtymään puolalaiseen avandgarde-musiikkiin ja hänen henkilökohtainen suosikkinsa oli Witold Roman Lutosławski. Hyödyntäen uutta aleatorista lähestymistapaa Vasks seurasi mentoriensa esimerkkiä.

Hänen mentoreitaan olivat olleet Lutosławskin ohella Gorecki, Penderecki ja myös amerikkalainen George Crumb. Hän seurasi heidän ohjeitaan kehittäen sävellystyyliään.

Hänen myöhemmissä sävellyksissään yhdistyvät sekä perinteiset tyylit ja myöhäisemmät tekniikat hänen käyttäessään usein vanhan latvialaisen kansanmusiikin elementtejä. Luonnon ja ihmiskunnan keskisessä suhteessa häntä koskettaa myös ekologisen ja moraalisen tuhon uhat.

”Minun tajunnassani jokainen rehellinen säveltäjä etsii ulospääsytietä oman aikansa kriiseistä samalla uskoa vahvistaen ja osoittaen, kuinka ihmiskunta voi voittaa itsetuhoisen intohimonsa.”

 Vasks jatkaa tuota kommenttiaan todeten, että jos hän voi löytää tien kohti toivoa, niin hän haluaa sen myös näyttää.

Vasksin musiikki tunnetaan kansainvälisesti siitä, että se tuo esille ainutlaatuisesti latvialaisen kulttuurin ja hengen voimaa. Aivan samalla tavalla kuin Puolan kulttuurin henkeä voidaan ymmärtää Goreckin kautta, Viron kulttuuria Arvo Pärtin kautta ja georgialaista (gruusialaista) kulttuuria Giya Kanchelin musiikin kautta. Kaikkia heitä Vasks pitää henkisessä mielessä (”in spirit”) aikalaisinaan.

Kun Latvia itsenäistyi, myös Vasksin musiikki koki tietyn muodonmuutoksen. Hänen oma ”uudelleensyntymänsä” säveltäjänä näkyi siinä ,että sävellykseen tuli laajempi skaala. Alkuna tälle oli ensimmäinen sinfonia, jonka syntymä sijoittuu juuri vuoteen 1990, kun Latviassa kansa nousi kaduille vaatimaan itsenäisyyttä. Toinen uuden ilmeen työ oli ensimmäinen sellokonsertto (1993-4).

Sitä seurasivat saman vuosikymmenen lopulla  viulukonsertto  ”Distant Light” ja toinen sinfonia. Niiden levytyksiä olen kuunnellut Tampereen filharmonisen orkesterin. Viulusolistina John Storgårds ja kapellimestarina yllä jo tutuksi tullut Juha Kangas.

 

Levytyksiä

 

Yleisradion toimittaja Kare Eskola on esitellyt ohjelmissaan Uudet levyt Vasksin musiikkia, Hän esittelee Tallinnan kamariorkesterin uutuuslevyn(Alba, ABCD 463) , jossa soi Vasksin alttoviulukonsertto ja nyt esittelyssä oleva sellokonsertto nro 2. Levyllä orkesteria johtaa myös Kymi Sinfoniettaa johtanut Juha Kangas ja sellosolistinakin on Marko Ylönen. Kiinnostava levy on siis kyseessä. Valitettavasti vain en ole sitä toistaiseksi saanut käsiini. Näin Eskola kirjoittaa:

Alban uutuuslevyllä Vasks-tarjontaa lisää säveltäjän ystävä, kapellimestari Juha Kangas, joka Tallinnan kamariorkesterin kanssa on taltioinut kaksi Vasksin suosittua konserttoa. Solisteina sellisti Marko Ylönen ja alttoviulisti Lilli Maijala joutuvat kovaan kansainväliseen vertailuun - mutta pärjäävät hyvin, päätellen siitä, että oma sieluni liikahtaa, ja vieläpä Vasksin tarkoittamaan suuntaan.

Sellokonserttoa Eskola vertaa toiseen levytykseen, jossa solistina on hänen kansainväliseksi tähdeksi luonnehtima Sol Gabetta. Eskolan tulkinnan mukaan Ylösellä ei ole hänen rinnallaan mitään hävettävää, paremminkin päinvastoin:

”Ylönen ei ehkä soita yhtä kevyesti ja elastisesti, mutta sopivaa melankolista painoa on enemmän, sankarisellismin hehkutuskliseet pysyvät paremmin kurissa ja olen aistivinani jonkinlaista kokemusasiantuntijan auktoriteettia - tai ehkä se on vain pidempää kokemusta Vasksin esittämisestä.”

Juha Kankaasta Eskola ensiksikin toteaa Vasksin ja hänen ystävyyden ja kiteyttää hienosti orkesterin sointia tavalla, joka on Kankaan kannalta suotuisaa:

Molempia solisteja lienee levyllä siivittänyt Juha Kankaan syvä Vasks-ymmärrys. Tallinnan kamariorkesteri kuulostaa aavistuksen karheammalta kuin kilpailevien levytysten jousiorkesterit, mutta vankka suunnan tuntu tekee kokemuksesta miellyttävän, silloinkin kun suunta pysyy ennalta-arvattavana ja samana minuuttitolkulla, kuten Vasksissa usein.

 

Hyvin kiintoisa on vuonna 2021 julkaistu oboekonserton levytys. Konsertto on vuodelta 2018 ja sen ohessa Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri soittaa Vasksin 80-luvun varhaisteokset Message (Vestijums) kahdelle pianolle, jousille ja lyömäsoittimelle vuodelta 1982 ja orkesteriteoksen Lauda sinfoniaorkesterille vuodelta 1985. Varhaisteoksissa soi jännittävä musiikillinen maailma. Siihen jään ainakin itse kiinni. Oboekonsertossa eletään jo rauhaisempaa seestyneemmän tuntoista maailmaa.

 

Latvian radion kuoron levytys Plainscapes

Kuorolevy koostuu 11 raidasta ja kussakin niistä on toki oma sävelmaailmansa, vaikka toisaalta kaikista löytyy samaa, mikä sitoo kokonaisuuden yhteen. Usein viitataan Latvian luontoon, mutta en pitäisi säveltäjää minään ekologisena äänenä. Sen sijaan kyllä jonkinlaisissa kosmisissa sfääreissä liikutaan. Uskonnollistakin henkeä tunnistan mutten niin selvästi kuin esimerkiksi Arvo Pärtillä.

Erityisesti nimikkoteos Plainscapes (yli 16 min) on innostava kokonaisuus, mutta se on haastavaa musiikkia. Vaatii ehdotonta syventymistä, ajatuksen mukautumista sävelmaailmaan, mielikuvien irrottamista kaikista arjen huolista ja pintailmiöistä sekä luonnollisesti syvemmistäkin paineista. Avointa avaraa mieltä – kiteyttääkseni.

Our Mother’s names – yli 12-minuuttinen moninainen moderni kokonaisuus. Kun se soi taustalla, niin se vaikuttaa, kuin lihaan ja vereen imeytyisi. Yksityiskohdat kyllä menevät ohi, en tee mitään lähianalyysia, annan vain musiikin viedä. Ihailen kaikkia äänikuvia ja -maailmoita. Itkua ja selvää huutoa mahtuu mukaan. Yhtäkkiä kuin pamahtaen yllättää täysi hiljaisuus ja alkaa vieno ääni luomaan uutta avaruutta.  Kuoro on haasteiden edessä ja selviää. Kyllä latvialaiset kuorot kykenevät hallitsemaan monenlaisia sävelkuvia.

The Sad Mother on vain kolme ja puoliminuuttinen - kaunis sointuisa kappale. Kuuntelin sitä äitienpäivän aamuna ja siihen hetkeen tuo A cappella -kappale sopi hienosti.

Birth (”Syntymä”) on levyn 12-minuuttinen päätösraita. Nimestään huolimatta se sopii hienosti päätökseksi. Loppuhan merkitsee myös uuden alkua. Odotan jotain erikoista ja siltä vaikuttaa alkutahdeista lähtien. Siinä hoetaan jonkinlaista loitsua. Se toistuu, ja taustalla kuoroäänet luovat mystistä kuvaa. Ollaan syvällä perinteessä. Tulee mieleen meidän ugrilainen perintömme. Loitsua säestää välillä rummut. Se tuo mieleen paremmin tuntemani liettualaisen kansanperinteen. Noitarumpu tuo loitsuun entistä syvemmän värin. Uusi elämä alkaa, vanha on taustalla. Se löytyy perinteestä. Rytmitys on mielenkiintoista, noustaan taivaisiin. Noitarumpu takoo mystistä maailmaansa, elämän ehdotonta menoa. Ja – kuten tavallista – Vasksin musiikissa vaietaan ja hiljaisuudesta nousee uusi ääni, syntyy tyhjyydestä uusi harmonia, nousee uusi väri, nousee kotilosta lentoon rauhan perhonen. Sellainen mielikuva alitajunnastani päähäni nousi. Kuoron äänitaso nousee ja toistaa levollista melodiakulkuaan. Loitsu muokkautuu kuin hartaaksi virreksi – tai ei sentään – ehkä vaan lauluksi, mutta hartautta siinä on. Kunnes yhtäkkiä loitsumainen henki palaa. Ollaan jo korkeuksissa, taivaita päin. Voimakas crescendo – ja siihen laulu loppuu. Hiljaisuus kohtaa kuulijan tajunnan.

Yleensä kappaleet ovat sekakuorolle mutta on myös naiskuoron esittämiä raitoja.

 

Mielikuvamatkalla

 

Palaan alkuun ja konsertissa esitettyihin sävellyksiin. Yllä jo kiteytin hieman omaa käsitystäni Vasksin musiikista rinnastaen häntä mm. Arvo Pärtiin. Totean vielä kokoavasti. Vasksin voima muihin modernisteihin säveltäjiin verrattaessa minun tajunnassani on siinä, että löydän hänen musiikistaan jonkinlaisen tarinan, sisäisen kehityksen, jota kykenen tai ainakin vain pyrin tavalla tai toisella seuraamaan.  Ei se aina yksioikoisesti mene mutta hanakasti mieli kuulostelee mahdollisia kehitysvaiheita ja sielunliikkeitä. Vertailukohdaksi totean, että Vasksin esikuvaksikin mainittu puolalainen Penderecki on luonut selkeästi vaikeammin seurattavaa musiikkia.

Kumma kyllä, aito konserttitilanne kirvoittaa mielen, huolimatta siitä, että ympärillä kuhisee tuntemattomia ihmisiä kaikkine mahdollisine hetkittäisine häiriöineen. Näköyhteys solistiin on minulle tärkeä seikka. Siksi istun mielelläni salin etuosassa, vaikka nyt kyseessä olevan salin takaosaa kai pidetään akustisesti parempana paikkana. Siitä olen hieman eri mieltä, mutta ei paikalla käsittääkseni tässä konsertissa ollut merkitystä.

Kirjoitin seuraavan tekstini muististani kotona kaikessa rauhassa seuraavana päivänä konsertin jälkeen. Tarkat muistikuvat olivat jo hälvenneet. Mutta annoin mielen ja sormien tuottaa tekstiä niine taustoineen, jotka tuona hetkellä olivat pinnalla. Joku muu kuvailisi tuon äänimatkan toisin.

Pēteris Vasks: Sellokonsertto nro 2

-          Cadenza 1

-          I osa

-          II osa

-          Cadenza 2

-          III osa                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                       

      Matka alkaa. Tunnelma on ensisoinnusta lähtien herkistävä. Mieli janoaa lisää.

Sellon ääni konserton kokonaisuudessa on kuin syntymästä maailmaamme eksynyt osanen elämän ihmettä, ei pienen lapsen rääkäisyä muistuttava mutta mielen hapuilun ja ihmettelevän ilon ja tyyneydenkin sekainen, alkuvoimaisuudessaan moninainen itsellisyytensä oivalluksestaan innostunut kokonaisuudesta omaa tietään raivaava ja siihen sopeutuva itsellinen äänivoima.

Sali tuo hiljentymisen tilaan omat sävynsä. Tajunta herää.  Olemme ilmavassa hengittävässä avaruudessa tai sitten synkässä umpioituneessa nurkassa tai kenties kolkon metsän uumenissa, johon yhtäkkiä kuin pelastaen avautuu ikuisuuden ihme. Arastellen lähdetään taivallukselle yksinäisen sellon hapuilevassa seurassa, sen tukeen kuitenkin luottaen. Kuulijana en löydä mielikuvia vaan tarraudun musiikin vietäväksi. Se on avartava seikkailu. Välillä sellon äänelliset sävyt yllättävät. Herkkyys värähtelee arkana, ihmetellen. Sitten muutamassa hetkessä ollaan jo toisissa sfääreissä. On syväluotaava tunnelma. Avartuva olotila luo vapautuksen. Olen jossakin mukana. Yhteys kokonaisuuteen avartuu. Aika ja tila hengittävät.

Mukaan tulevat orkesterin jouset. Kuin tukevana pilvenä leijaillen etsitään yhteistä harmoniaa. Uudessa tilassa sello saa allensa uuden voiman. Siemenestä on kasvanut pauhaava koski tai ehkä avaruudessa kaikuva kaiho pyrkii kohti uusia ulottuvuuksia. Olkoon se vaikka alkuvoimaisen vimman kaltaista. (Tai: olkoon se vaikka alkuvoimaista vimmaa).

Osa II. – Maailma muuttuu. Itse asiassa olin kuulevinani jopa kolme osaa ennen uutta kadenssia, mutta se oli vain teeman eri sävytystä.

Toinen osa tuo uuden maailman. Elämän mittainen retki jatkuu. Toinen kadenssi tuo huojentavan olon. Sellon matkassa mieli hengähtää, saa voimaa. Voimaannuttavassa tilassa edetään enkä haluaisi siitä irrota. Jatketaan vielä mutta alan ehkä peläten aavistella, että matkan päätös on lähempänä.

Kolmas osa – seestyvää tilaa. Avaruudesta palataan alkutilaan. Sello aloittaa kuin kuulostelisi jousien kulkua, oman rauhansa löytäneenä.

Lopussa alkaa taustalta hymnimäinen laulu. Sello hiljenee ja kuulostelee. Myöhemmin luin, että toisessa esitysversiossa soittaja laulaa sellon soidessa. Kuin uinuen vajotaan seesteiseen olotilaan. Matka on päätöksessään.

 

Pēteris Vasks: Musica Serena

Väliajan jälkeen olen valmiina uuteen matkaan. Musica Serena vie mukanaan ikuisuutta kohti hamuavaan avaruuteen. Jouset etenevät tyyninä, levollisina. Elän kuin itämaisen musiikin kaikkeudessa, miettien ilmatilaamme ja tajuntamme ikuisuuteen sulautuvaa perussointua. Olen kosketuksessa syvyyksien avaruuteen, ajautunut sen vietäväksi ja viimeisen soinnun hiljentyessä havahdun todellisuuteen. En pettyneenä ja ahdistuneena vaan voimallisena. Olen läsnä siinä hetkessä ja tilassa. Matka jatkuu, elämän osasena minulla on levollinen varmuus, mihin voin turvata. Sen kosketuksesta pystyn kohtaamaan niin lähimmäiseni kuin kaikki todellisuuden pinnassa kaikkeuden silmää rikkovat säröt.

Tuota elämystä seurasi Mozartin sinfonia nro 38. Se on vanhastaan suosikkejani ja valppaani koin sen vaiheita. Juha Kankaan johtamana Kymi sinfonietta luo innostavan tulkinnan. Epäilyni osoittautuivat vääriksi, orkesterin kokonaissoinnun puutteita en huomaa enkä haluakaan niitä esiin kaivaa. Mistäköhän se johtuu? Kapellimestarilla ja lienee myös Vasks ovat luoneet orkesteriin keskittyneen yhteishengen.

 

Lopuksi

 

Kun konsertti päättyi ja yleisö alkoi aplodiensa jälkeen viimein poistua salista, näin mieltä nostattavan näyn. Orkesterin soittajat kättelivät toinen toisiaan, useat jopa halasivat. Se on merkki yhteishengestä, ja yhteisestä kokemuksesta. Oltiin luomassa jotain poikkeuksellista. Jokainen konsertti on juhlahetki, johon totta kai kaipaisin lisää yleisöä.

Ainoa pettynyt parivaljakko löytyi narikan takaa. Kesäiseen iltaan tultiin ilman päällysvaatteita. Nuoret keräsivät varoja urheilutoimintaan. Varoja kertyi muutaman kolikon verran. Saa sillä melkein yhden pesäpallon, toinen heistä totesi, kun joku otti asian puheeksi.

Iltainen näkymä Kyminkadulta Taideruukkiin

…

Mainittakoon, että jutun oheen liitetyillä kuvilla ei ole yhteyttä Vasksin musiikkiin. Otin ne matkalla konserttipaikalle, hämärämpi kuva on paluumatkalta.

Tyttöjä poikakuoroon – mitäs siitä?

Saksassa asuva vapaa toimittaja Pertti Rönkkö liitti viikonloppuna facebook-sivulleen monia hämmentävän ja kai myös huvittavan uutisen.  Sen mukaan äiti on haastanut Berliinin tuomiokirkon poikakuoron ylläpitäjän syrjinnästä oikeuteen. Äidin mielestä kuoron pitäisi ottaa myös hänen 9-vuotias tyttärensä riveihinsä. Ratkaisu on Berliinin hallinto-oikeuden käsissä. Jutusta kirjoittaa Focus-lehti ja Rönkön sivulla on linkki uutiseen.

Vaikka uutinen on tavallaan hämmentävä, niin totuuden nimessä on todettava, että olen osannut tämänkaltaista odottaakin. Jo useampi kuukausi sitten luin samankaltaisen uutisen. Sen mukaan jokin maineikas poikakuoro oli päättänyt alkaa ottaa riveihinsä myös tyttöjä. Muistini saattaa pettää, mutta totean kuitenkin, että kuoro on Etelä-Tirolin poikakuoro.

Poikakuoroilla on keskiaikaan yltäviä musiikillisia perinteitä. Nykyisin, kun on alettu pyrkiä sukupuolten häivyttämiseen, se saatetaan katsoa jopa taakaksi. Itse haluan puolustaa selkeästi kuorojen moninaisuutta. On olemassa tyttökuoroja, poikakuoroja ja sekakuoroja. Lisäksi poikien äänenlaatu on erityislaatuinen. Poikakuorojen sointi on nautittavaa kuulla. Moninaisuudesta kannattaisi pitää kiinni, mutta kaikille se ei tunnu kelpaavan. Tämäkin on väännetty ihmisoikeuskysymykseksi ja syrjinnäksi, ja sen takia puhdas poikakuoroperinne on yhteiskunnan sukupuolineutraalin poltteen mukana saatettava unholaan. Tai pehmennän hieman: poikakuorojen valtaamaa hegemoniaa on heikennettävä ja tyttöjenkin on päästävä siitä osalliseksi.

Olen itse aikoinani laulanut poikakuorossa. Se on kasvavalle pojalle todella mainio viiteryhmä. Tämänkin mielipiteen jakavat vain ne, jotka haluava edistää poikakulttuuria ja vahvistaa poikien omaa sukupuolista identiteettiä. Joku ehkä ajattelee, miten sitä haittaa, jos kuorossa on mukana muutama tyttö. Kyllä se haittaa. Ryhmän luonne siinä väistämättä muuttuu, ja ainakin pitemmällä tähtäimellä musiikin laatu.  

On otettava huomioon myös poikien äänen kehitys äänenmurroksen myötä. Senkin vuoksi pojat tarvitsevat lauluharrastukselleen erityistä huomiota.

Nyt taisin ilmaista jo kaiken, mitä halusinkin todeta, mutta pyöritään vielä asian ympärillä. Myös ZDF-lehti on julkaissut aiheesta uutisen, joka on luettavissa täällä. Tutustuin siihen vajavaisilla saksan taidoillani, Google-kääntäjän avustamana.

Hallinto-oikeus siis saa päättää, säilyykö kuoro enää tulevaisuudessa puhtaana poikakuorona. Tuomio tulee kai jo ensi viikolla. Jutun keskiössä olevalla pikkutytöllä on aiempaa laulukokemusta lastenkuoroissa. Tässä tapauksessa valintalautakunta oli kuitenkin hylännyt tytön pääsyn Berliinin tuomiokirkon poikakuoroon perustellen päätöstä muillakin kuin sukupuoleen pohjautuvilla syillä, mm. riittämättömällä motivaatiolla. Tämä taas herättää minussa epäilyksiä, että äitihän se varsinaisesti haluaakin sinne kuoroon, ei tytär.

Kuorolla on pitkät perinteet. Se on perustettu jo vuonna 1465. Ymmärsin jutusta niin, että jos päätös tulkitaan sukupuolisyrjinnäksi, kuoro voi menettää valtion avustuksia.

Valintalautakunta kiistää käsityksen, että tytön hylkääminen johtuisi hänen sukupuolestaan. Se korostaa, että jos se olisi ollut vakuuttunut tytön lahjoista ja vahvasta motivaatiosta, valintaa olisi tuettu. Toki on siinä vielä yksi tärkeä lisäseikka. Tytön äänen olisi pitänyt sopia laadullisesti poikakuoroon. Kun näin ei ollut, niin hylkäys tuli. Valintalautakunnan mukaan tyttöjen ja poikien äänessä on rakenteellisia eroja, mikä johtaa äänten erilaiseen laatuun. Hylkäämisessä oli siis myös taiteellisia perusteluja.

Tytön asianajajan mielestä perusteluista voisi päätellä, että tytöt laulavat huonommin. Hänen mielestään tytöt laulavat kuitenkin samalla tavalla. Berliinin taideyliopistoa edustava professori vertasi omassa näkemyksessään tyttöjen ja poikien lauluääntä eri soittimiin. Hänen mukaansa tyttö ei voi laulaa poikakuorossa samalla perusteella kuin klarinetillakaan ei voi soittaa jousikvartetissa. Eräs musiikkitieteilijä toteaa tuohon, että vaikka poikien ja tyttöjen äänissä onkin tiettyjä mitattavissa olevia laatueroja, niin ero on kuitenkin paljon pienempi kuin väitetään. Hän toivoo, että sekä pojilla että tytöillä olisi yhtäläiset mahdollisuudet laulamiseen ja itseilmaisuun haluten samalla keskusteluun objektiivisuutta sekä vähemmän kliseitä ja myyttejä.

Päätös on nyt siis juristien käsissä. Se tässä tuntuu todella hassulta. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Mutta niinhän poliisi ja juristit tekevät tulkintoja mm. vihapuheesta, vaikkei heillä ole minkäänlaista kielitieteellistä koulutusta eikä hajuakaan esimerkiksi semantiikasta.

Nyt juristit ovat astumassa myös taiteen saralle, jos sisältäpäin ei tajuta tehdä ”oikeita” ratkaisuja. Tässä yhteydessä minun mielikuvituksissani vilkkuu laajempiakin kauhunäkymiä, mutta jatkan kuoroissa.

Löysin brittiläisestä The Guardian -lehdestä samaa teemaa sivuavan jutun. Se on julkaistu alun perin vuonna 2016 ja viimeinen päivitys on tehty vuonna 2018. Juttu on kirjoitettu sukupuolineutraalissa hengessä. Siinä nähdään poikakuoroperinne syrjintänä. Asia koskee nimenomaan englantilaista kirkkolauluperinnettä, jossa tytöillä ei ole ollut sijaa. Tyttöjen pääsy poikakuoroihin nähdään väistämättömänä kehityksenä, mikä tuo kuoroihin moni-ilmeisyyttä, ja ilmapiirin vapautumisen myötä tytötkin pääsevät heiltä ennen kiellettynä olleelle alueelle.

Artikkelissa käsitellään mieslaulajien suosimia sävellyksiä (kuin myös miesten lauluina pidettyihin sävellyksiin) ja todetaan, että ne soveltuvat kyllä aivan yhtä hyvin myös naisten laulamiksi.

Jutussa kerrotaan hieman ironiseen sävyyn, kuinka eräs perinteisen poikakuoron kannattaja puolustaa poikien äänten erityisyyttä. Sellainen ”ällöttävä pieteetti” pitäisi toimittajan mielestä jättää asian käsittelyssä syrjään. Jutun mukaan käsitys poikien äänenlaadusta pohjautuu lauluperinteeseen ja tottumuksiin. Vuosien saatossa on muotoutunut käsitys, jonka mukaan poikaäänet sopivat tietyntyyliseen kirkkolauluun, ja käsitystä on yritetty vahvistaa erilaisin mielikuvin. Tuota ajattelutapaa on artikkelin kirjoittajan mielestä syytä laajentaa. Poikaäänen ainutlaatuisuus asetetaan jutussa kyseenalaiseksi. Sukupuolineutraalin ideologian mukaisesti asiaan liitetään näkemys sukupuolisesta syrjinnästä.

No, olen kai vanhanaikainen. Totean kuitenkin, että tyttöjen ja poikien äänenlaadussa on selviä eroja. Kuuntelemalla se selviää. En tietenkään halua asettaa niitä paremmuusjärjestykseen.  On olemassa hienosti soivia poikakuoroja, samoin tyttökuoroja tai tyttövoittoisia sekakuoroja. Siitä saadaan kiittää paitsi laulajia myös kuorojen asiantuntevaa valintajärjestelmää. Onneksi lapsia on riittänyt, niin että valintakriteereistä on voitu pitää kiinni.

Olin talvella Pietarissa kuuntelemassa lasten- ja nuortenkuorojen katselmusta. Kuoroja oli ympäri Venäjää ja myös Valko-Venäjältä. Laatu oli korkeatasoista.  Mutta yksi asia pisti erityisesti minun silmiini – ja ehkä myös korviini. Kuoroissa oli joko pelkästään tyttöjä tai vain muutamia yksittäisiä poikia. Yhdessä kuorossa poikia oli hieman enemmän. He vahvistivat alttoääniä, mikä toi sen saundiin erityistä voimaa. Lopussa lauloi kyllä yksi miesvoittoinen lauluryhmä, mutta se oli paikallinen pietarilainen kuoro ja koostui aikuisista koulutetuista laulajista. Se esiintyi tavallaan väärässä tilaisuudessa. Kuorojen muutamille yksittäisille pojille se oli kuitenkin hyvänä esikuvana.

Nuo muutamat yksittäiset pojat eivät kuoroissa kuitenkaan päässeet esille. Luulen, että he olivat lähinnä koristuksina. Tytöt jyräsivät, tyttömäinen laulutyyli – jos niin uskaltaa kiteyttää -  hallitsi kenttää.

Kuorokatselmus Pyhän Marian kirkossa Pietarissa. Upea kuoro, josta löytyy yksi poika.

 

Tässä kuorossa silmiini osui kolme poikaa. Pyhän Marian kirkko, Pietari.

Seurasin kerran Vilnassa katukonserttia, jossa esiintyi eräs lapsikuoro. Sekin oli todellisuudessa tyttökuoro. Kuoro oli panostanut kovasti esitykseen koreita esiintymisasuja myöten.  Joukossa oli yksi ainoa poika. Hän seisoi kuoron keskellä ja piti kyllä näkyvästi silmiin, koska oli ikäisekseen melko kookas. Hyvin kuoro lauloi mutta minun kuuntelua häiritsi tuo poika. Ihailin yhtäältä pojan rohkeutta. Hän uskaltaa olla mukana, vaikka saattaisi luulla, että kaveritkin kiusaavat, kun esiintyy noin suuressa tyttöporukassa. Mietin myös sitä, ovatkohan hänen vanhempansa mahdollisesti muusikkoja ja onko poika mahdollisesti pakosta suostuteltu mukaan. Kasvoista se ei kyllä näkynyt. Sama lapsenomainen innostus niistä loisti, kuin muillakin. Liettuassa elää laulukulttuuri jykevän vahvana. Ehkä pojan silmissä siintää jo tuleva ura. Toisaalta ajatukset hapuilivat myös pojan ikätovereissa. Missä he ovat? Jos laulu ei kiinnosta, niin onko heillä viiteryhmää, johon he voisivat samastua ja kokea omakseen.

Katson tuntevani Venäjän verrattain hyvin. Siellä on tasokkaita poikakuoroja, joihin olen tutustunut mm. Pietarin Mariinsky-teatterin konserttien arkistovideoista. Pojat yltävät upeisiin suorituksiin, sekä yhteislaulun että soolojen osalta. Youtubesta löytyy kuvanauhoitus erään moskovalaisen poikakuoron esityksestä huhtikuussa 2015. Pojat lauloivat Mariinski-teatterin konserttisalissa. Ohjelmanumerona on Giovanni Battista Pergolesin Stabat Mater. Linkki löytyy täältä. Kyseessä on haastava kuorosävellys ja poikien antaumuksellista esitystä voi vain ihailla.

Tallinnan laulujuhlia on myös tullut seurattua. Olen iloinnut eteläisen naapurimme kuoroharrastuksen laajuudesta. Kuorojen moninaisuus on hieno asia. Poikakuoroillekin on siinä kulttuurissa sijaa. Ei kaikkien lauluryhmien tarvitse olla jonkin sukupuolineutraaliuden takia yhtä ja samaa pullamössöä. On hienoa, kun poikien lauluharrastusta aletaan jo varhain kehittää. Paras paikka laulusta pitäville pojille on poikakuoro. Siellä heidän oma äänenlaatunsa pääsee komeasti hehkumaan.

Mielestäni kirkkaiden poikaäänien ja nuorten, jo äänenmurroksen läpikäyneiden nuorten miesten yhteissointi on upeaa kuultavaa. olin aikoinani Pekingissä kuuntelemassa Kölnin poikakuoron esitystä. Se oli kaikin puolin upea esitys. Alttoäänten joukossa lauloi myös yksi aikuinen kaljuuntunut mies. Hän oli oiva vahvistus ja toi varmasti olemuksellaan ryhtiä esitykseen. Mies siis oli äänenlaadultaan kontra-altto. Lauluvalikoima oli sellainen, että sekä pienille sopraanoille että aikuisille miesäänille oli sopivaa ja todella monipuolista ohjelmaa.  Tämä poikkeaa elämyksenä lasten sekakuoroista, joissa tyttöäänten dominoidessa kuulijat saavat varsin yksipuolisen musiikkielämyksen.

Tuon tässä yhteydessä esille muutamia hienoja maailmalla tunnettuja poikakuoroja. Tutustuin kuorojen verkkosivuihin ja oli todella ilo nähdä kuvissa yhtenäinen joukko poikia. Kuvia katsellessa aistii, että kuoro merkitsee pojille muutakin kuin vain laulamista. Se on yhteistä elämää ja yhteisiä elämyksiä. Pojat kokevat tietynlaista samuutta. Sitä he tuntuvat juuri tarvitsevan.

Maineikkaista poikakuoroista mainitsen ensimmäisenä Leipzigissa sijaitsevan Tuomas-kirkon poikakuoron. Tuossa kirkossahan aikoinaan työskenteli itse Johann Sebastian Bach. Poikakuoro on ollut varmasti monelle nuorelle miehelle portti musiikin maailmaan. Pojat saavat tehdä säännöllisesti esiintymismatkoja eri puolille maailmaa. Yleisradio on kirjoittanut kuorosta jutun reilut viisi vuotta sitten. Se löytyy täältä.  J.S. Bachin H-mollimessua voi kuunnella ja seurata Thomanerchorin esittämänä täällä.

Tuomas-kirkon kuoron Matteus-passio on esityksenä varmasti ikimuistoinen. Ylipäänsä täysipainoisessa Matteus-passion esityksessä poikakuoro tuo mukaan värinää. Esimerkkinä mainitsen Karl Richterin vuonna 1958 johtaman version, jossa Münchenin Bach-orkesterin ja Bach-kuoron ohessa laulaa myös Münchenin poikakuoro. Sitä kuunnellessa poikien äänen erityislaatu kyllä käy selkeästi ilmi. Senkin takia haluan puolustaa poikakuorojen säilymistä poikien yhteisönä.

Tölzer Knabenchor on Baijerissa Tölzin kaupungissa asemapaikkaansa pitävä kuoro.  Olen itse ihastunut tuon kuoron versioon Matteus-passiosta. Se on nähtävissä täällä. Minulle esityksen seuraaminen on huikea elämys. Paljolti ihailun taustalla ovat monet poikien itsensä laulamat soolo-osuudet. Kyseessä on täyspitkä versio ja ei voi kuin ihailla laulajien sitkeyttä ja heittäytymistä musiikin maailmaan. Esityksessä laulajina on vain miessukupuolen edustajia, mistä varmasti joku feministi on saattanut pahoittaa mielensä. Siinä on nähtävästi haluttu tietoisesti seurata vanhaa perinnettä.

Ehkä kaikkein kuuluisin poikakuoro toimii Wienistä käsin. Sen esityksiä olen kyllä itse seurannut hyvin vähän.  Britannian kirkollisesta perinteestä nostan esille kuoron Kings College Choir.  Täällä  voi seurata, miltä sen esittämänä kuulostaa Gregorion Allegrin  Miserere . Ei siihen toki välttämättä poikaääntä tarvita, mikä todetaan myös yllä mainitussa The Guardianin artikkelissa. Mutta korvia hivelevän upeana pojan soolo soi.

Suomalaisten poikakuorojen lippulaiva Cantores Minores on totta kai mainittava. Se on jättänyt jäljen suomalaiseen kuorolauluun myös monen tulevan laulajan kasvualustana. Tampereella Poikakuoro Pirkanpojat on Tampereen tuomiokirkon yhteyteen perustettu kuoro. Sekin ansaitsee kasvattajana erityiskiitoksen. Ilman sitä Tampereen seudun kuoroissa saatettaisiin potea miespulaa.  Cantores Minores -kuoron olen kerran nähnyt esiintyvän Moskovassa. Ohjelmassa oli Bachin Jouluoratorio, joka kuuluu usein poikakuorojen ohjelmistoon.

…

Yllä tein katsausta hierarkian huipulla oleviin kuoroihin. Tavallisella ruohonjuuritasolla kuoro on kuitenkin varsin arkista puurtamista ja yhteiseloa, välillä varmasti myös hauskanpitoa. Tavoitteita ei korkealle aina pysty asettamaan. Työtä tehdään poikien voimavarat huomioon ottaen.

Tässä vaiheessa kirjoitustani haluan vielä korostaa poikakuorojen kasvatuksellista merkitystä. Kaikenlaisen sukupuolineutraalin hehkutuksen keskellä pojat ovat syrjäytymisvaarassa. Siksi senkin välttämiseksi poikakuorot olisivat hyvä mahdollisuus tuoda poikien elämänpiiriin laajempaa musiikillista kulttuuria. Pojat pääsisivät ilmaisemaan itseään koulutetun henkilön ohjauksessa. Se olisi kannustava ikkuna kulttuuriperinteeseen.

Poikakuoro olisi mainio viiteryhmä nykytilanteessa, jolloin pojat ovat ylipäänsä nykyisin vaarassa jäädä heikoille.  Valitettavasti lapset joutuvat selviämään erilaisten paineiden ja painostuksen alla. Eri-ikäisten poikien yhteisö terveen harrastuksen parissa voisi kannustaa selviämään. Tyttöjen ja poikien sekaryhmiin on kyllä totuttu jo koulussa. Kuorossa pojat voisivat olla keskenään. Hekin tarvitsevat keskinäistä yhdessäoloa. Ei tarvitsisi pelkästään harhailla ja pyöriskellä jossain parkkipaikkojen nurkilla.

……

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ei ole tietääkseni koskaan hehkuttanut poikakuorojen puolesta. Hän on kuitenkin puolustanut urheasti poikien ja tyttöjen erilaisuutta. Hän ei hyväksy ajatusta monista eri sukupuolista. Sukupuolia on joitakin harvoja poikkeamia lukuun ottamatta kaksi. Hänen mielestään on erityisen tärkeää, että sukupuolten eroja ja erityispiirteitä ei häivytetä unohduksiin. On tärkeää, että poikien kehitystä ja heidän sukupuolista identiteettiä tuetaan ja vahvistetaan.

Tämä Ilta-Sanomien juttu on parin vuoden takaa.  Siinä Sinkkonen toteaa, että sukupuoli on luovuttamaton osa identiteettiä. Hän ei näe hyvänä kehitystä, jossa sukupuolieroja hämärretään. Hän toistaa monen muunkin mielestä itsestään selvän seikan: tyttöjä on sanottava tytöiksi ja poikia pojiksi. Kaikenlaiset pyrkimykset lasten sukupuolisen identiteetin häivyttämiseen liittyvät hänen mukaansa enemmän aikuisten tasa-arvopyrkimyksiin. Lapset olisi pidettävä siitä erillään.

Ihmisen biologia ja anatomia ovat tuon sukupuolineutraaliuden poltteen keskellä unohtuneet. Hän toki samalla lisää, että sekä tyttöjen että poikien sukupuoliroolit ovat liian suppeita.  Sen eteen on siis tehtävä työtä, että poikien liikkuma-alue olisi laajempi. Siksi Sinkkonen kertoo puolustaneensa esimerkiksi tanssia ja klassista musiikkia harrastavia poikia.

Sinkkosen mielipiteitä on ollut esillä myös mm. täällä, täällä, täällä ja täällä.

Tyttöjen ja myös naisten eteen on tehty paljon työtä, jotta heitä saataisiin enemmän ns. miehisten harrastusten piiriin. Minun käsittääkseni tytöt ovat juuri vertaisryhmissä voineet tutustua heille vieraisiin uusiin harrastuksiin ja toimintamuotoihin.  Siten heidän omaa identiteettiään ja keskinäistä yhteyttä on haluttu vahvistaa, poikien ja miesten läsnäolo on saatettu nähdä hajottavana tekijänä.  Näin on ollut omien havaintojeni mukaan ainakin vielä viime vuosina.

Nykyisin kun poikia on vaikeaa saada lauluharrastuksen pariin, sopii ihmetellä, miksi yhteiskunnassa on pyrkimystä evätä poikien omat vertaisryhmät. Poikia voisi kannustaa kuoron kaltaisiin omiin ryhmiin eikä sijoittaa heitä tyttöryhmien jatkeeksi.

Jos vastaavasti ajattelee yksittäistä tai muutamaa tyttöä poikakuorossa, niin toki he joutuisivat hankalaan asemaan, mutta luulenpa, että kaikenlaiset terapeutit tulisivat pitämään huolta siitä, ettei tyttö joudu sorretuksi ja syrjityksi. Silläkin tavalla he saisivat enemmän huomiota. Ja pelkään, että myös poikien huomio alkaisi kääntyä tyttöihin, minkä laajempia seurauksia kuoroyhteisössä kannattaa ennakolta pohtia.  

……

Koskettelen vielä hieman sukupuolineutraaliutta, vilkaisen sen taustalla olevaa ideologista liikehdintää. En tiedä, mitä tuon yhdeksänvuotiaan tytön äidin päässä liikkuu enkä niin ollen halua yhdistää pohdintojani tuohon yksittäisen Berliinin poikakuoron tapaukseen.

Näkemykseni saattaa jonkun mielestä olla jyrkänpuoleinen. En nimittäin katso, että taustalla olisi pelkkä kaunopuheinen sukupuolineutraaliuden ajatus. Sitähän nykyisessä elämänvirrassamme kaikissa mahdollisissa yhteyksissä vaaditaan. Kyllä luulen olevan piirejä, jotka haluavat heikentää poikakuorojen asemaa. Se kuitenkin ylläpitää sukupuolijaottelua, mistä feminismi ei tykkää.

Elämme nykyisin seksuaalivallankumouksen jälkeistä aikaa. Miehen rooli on kehittymässä ja ankarassa käymistilassa. Perinteiset mallit on hylätty.  Poikalapset ovat joutuneet siitä kärsimään. Ei ole pojan kasvulle ja kehitykselle hyväksi, jos varmuus omasta sukupuoli-identiteetistä häviää. Perinteinen perhemallikin on häviämässä ja tulevat vaihtoehtomallit ovat vielä hahmottumassa. Epävarmuus ja sen mukana hämmennys leviää. Lapset ovat jäämässä tuon kehityksen mukana tuuliajolle.

Vastareaktioita toki on näkyvissä. Vaikka ihmiset saattavatkin hymistellen tukea sukupuolineutraalia kehitystä, niin pohjalla kuitenkin elää edelleen kaipuu perinteiseen ajatteluun kahdesta sukupuolesta sekä miehen ja naisen erityispiirteistä. Erinäisissä yhteiskuntamme pintailmiöissä ilmenee pyrkimystä sukupuolten keskinäiseen riippuvuuteen, toisten kunnioitukseen. Perinteiselle avioliitolle halutaan antaa sijaa, sen myötä myös sitä tukevat sukupuoliroolit elävät ja voivat hyvin. Vakaa sitoutunut yhteiselo halutaan nähdä elämän perustana.

Nykyisin puhutaan suvaitsevaisuudesta mutta kirjailija Joonas Konstigin mukaan se on kääntymässä päälaelleen. Se on synnyttämässä uutta autoritaarisuutta. Tämä poikakuoro-oikeudenkäynti on mielestäni tuosta kehityksestä yhtenä merkkinä. Viranomaispäätöksillä tehdään ihmisten toimia rajoittavia päätöksiä. Konstig kirjoittaa, että arvokonfliktit ovat kärjistyneet. Kun vaaditaan äärimmäistä suvaitsevaisuutta, niin samanaikaisesti viha ja kauna eri lailla ajattelevia kohtaan kasvaa.

Feminismi ajaa yleisesti ottaen tasa-arvoa. Feministisesti ajattelevia ihmisiä on monenlaisia, mutta keskeinen suuntaus on kuitenkin ns. gender-feminismi. Nykyinen globaali kehitys tuntuu sitä suosivan ja ideologisesti sen tavoitteita ajetaan määrätietoisimmin.  Gender-feminismi ajaa sukupuolten häivyttämistä. Perusajatuksena on, että sukupuolen tulee olla ihmiselle ilmoitusasia. Jos joku haluaa olla mies, hän vain toteaa asian eikä sitä saa millään viranomaismenettelyllä kyseenalaistaa.

Feminismi ei ole koskaan tyytyväinen nykytilaan. Sen on keksittävä aina uusia tasa-arvorikkomuksia, jotta se voi sillä tavoin siirtää tasa-arvon toteutumista kauemmaksi ja jatkaa toimintaansa.  Edessä tavoitteena siintää aika, jolloin sukupuolia ei ole enää olemassa. Tuossa ajattelussa sukupuoli on vain pelkkä sosiaalinen konstruktio, jota käytetään naisten alistamiseen. Kyse ei siis ole mistään pelkästä sukupuolineutraaliuden ideologiasta, vaikka siksi monet juuri tukevat feminismiä. 

(Lähde: Mitä mieltä Suomessa saa olla, toim. Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig. Minerva 2015.)

……

Lopuksi palaan sinne, mistä lähdin alussa liikkeelle - toimittaja Rönkön Facebook-seinälle. Lyhyt uutinen sai melko paljon kommentteja – huvittuneita, närkästyneitä ja myös näsäviisaita. On hyvä, kun voi vapaasti ilmaista tuntemuksensa.

Suuttumus näkyy.  Puhutaan ”tuhoamisvimmasta”. Toisen mukaan lopullisena tavoitteena on poikakuorojen lopettaminen , aivan kuin muidenkin ”miesten yhdistysten”. Joku näkee sen kiusantekona: rikotaan sellaista, mikä toisille on tärkeää.  Toinen ihmettelee, kun toimitaan perinteistä toimivaa järjestelmää vastaan. Eräs löytää vertailukohdan historiasta – Hajota ja hallitse -periaatteesta. Ryhmä rikkoutuu sisäisesti, kun sen jäsenet saadaan toimimaan toisiaan vastaan.

Irvailun puolelle mennään, kun todetaan vain, että tyttö sanoo olevansa poika, niin sillähän asia on hoidettu. Minä totean, että jos hän äänenlaatunsa vuoksi joutuu kuoron pääsytestissä hylätyksi, niin sitten ei voidakaan enää käyttää ”tasa-arvokorttia”.

Luonnollisin reaktio on tämä, jonka minäkin allekirjoitan: ”Tasa-arvoisuus ei tarkoita samanlaisuutta.”  Kommentoijan mielestä tyttö ei sovi erilaisen äänensä vuoksi poikakuoroon, tyttö- ja poikakuorot on pidettävä erillään, sekakuorot ovat eri asia.

Tätä tietä jatkettakoon. Poikakuoroon kajoaminen on jälleen yksi uusi esimerkki yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme sikiävästä hulluudesta. Puolustetaan yhdessä arvokasta kulttuuriperintöämme.

....

JÄLKIKIRJOITUS (lisätty 20.8.2019)

Oikeus on puhunut. Äidin vaatimuksiin ei taivuttu.  Jutusta kirjoitetaan 16.8. berliiniläisessä verkkolehdessä (täällä) ja toimittaja Pertti Rönkkö kiteyttää uutisen sisällön Facebook-seinällään seuraavasti:

”Berliinin hallinto-oikeus päätti, ettei tyttöä tarvitse ottaa poikakuoroon. Tytön äiti oli valittanut, ettei hänen 9-vuotiasta tytärtään huolittu kuuluisaan Dom-poikakuoroon. Hän piti sitä perustuslain tasa-arvopykälää loukkaavana. Oikeuden mukaa taide ohittaa tässä tapauksessa perustuslain; tytön ääntä ei pystytä koulimaan pojan ääneksi luonnollisella tavalla. Tyttö oli pyrkinyt myös tyttökuoroon, mutta hänet oli hylätty asenneongelmien takia, BZ-lehti kertoo.”

Olen itse helpottunut mutta tunnustan myötäileväni erästä kommentoijaa, joka toteaa yllättyneensä, kun nykymaailmassa ”jossain asiassa käytetään vielä järkeäkin”. Sarkasmi sallittakoon täällä feministisen hegemonian hekumassa. Ilkamoidaan vielä lisää ja kysytään erästä kommentoijaa mukaillen, mikä olisi ollut oikeuden ratkaisu, jos 9-vuotias olisikin kokenut olevansa poika. No, se siitä. Jotenkin on kutina, että vastaavanlaisia asioita saattaa jossain Länsi-Euroopan keskuksessa ehkä jo piankin tulla taas eteemme.

Asiaan liittyvä uutisvideo löytyy täältä. Siinä haastatellaan mm. tytön äitiä Susann Bräckleinia, joka on tituleerattu tohtoriksi. Nainen ajaa siis näkyvästi asiaansa.

Pietari - kokemuksia, tunnelmia, mietteitä matkaltani tammikuussa 2018 (osa I)

Taustaksi

Kävin jälleen Pietarissa. Matkani kohteet eivät paljoa poikenneet edellisistä käynneistä. Nyt kerron parista teatterielämyksestä, Eremitaašin näyttelyistä, kuorolaulusta, baletista ja kirjakaupoista sekä teen muuten vain sekalaisia havaintoja. Ja katsonpa hieman myös televisiota, jossa aiheena on Donald Trump ja hänen kotimaansa. Eräässä iltahämärän vaiheessa mietteet liitelevät myös rakkaan Suomemme asioihin. Nyt puhti kuitenkin loppui kesken kirjoitusprosessin ja pääsen vain kuorokonserttiin asti. Venäläisbaletin historiaan liittyvää opastettua museokierrosta ja viimeisen illan varsin erikoista tulkintaa Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta käsittelen piakkoin kirjoituksen toisessa osassa.

Tässä tule vastaan niin erilaisia asioita, että olisi voinut ne laittaa kaikki erilleen mutta samassa tajunnassa tämä on syntynyt.

…

Olen kehunut Pietaria ennenkin ja kehun edelleen. On upeaa, kun lähellämme on sen kaltainen miljoonakaupunki, jonka kulttuurielämästä ja nähtävyyksistä voin ainakin itse ammentaa jatkuvasti uutta. Tietysti venäjän kielen taitoni on tähän merkittävin syy. Kun on vuosiviisumi, on helppo nousta Allegro-junaan ja mennä nauttimaan runsaasta kulttuuritarjonnasta. Eräät kaupungin täyteen ahdetut kirjakaupat ovat minulle jännittäviä seikkailuja, joissa hapuileviin silmiini saattaa osua varmasti selailun arvoista tuotosta. Musiikkitarjontaa löytyy kaupungista mielialan mukaan. Teatterissa ei mahdolliset pienet pettymyksetkään häivytä ahaa-elämyksiäni. Aina niistä jotain itselle saa. Pienet kirjailija- ja taiteilijamuseot ovat olleet herkkupaloja, joista kaikki kiinnostava tosin on jo tullut nähdyksi. Maassa arvostetaan kulttuuria. Monet taitavat ja uutterat ihmiset ovat antaneet sille oman sydänverensä. Heitä saan syvästi kumartaen kiittää kaikista kokemuksistani ja elämyksistäni.  

Tällä kertaa matkaan oli pari erityistä syytä. Oli jäänyt näkemättä Eremitaašin kehuttu ”Talvipalatsi vuonna 1917” -näyttely. Sen halusin vielä ehtiä tammikuun aikana vilkaista. Lisäksi halusin käydä sen vastapäätä palatsiaukion toisella puolella sijaitsevassa entisen Pääesikunnan näyttelytilassa. Sielläkin minulla oli erityiskohde. Halusin paneutuen tutustua vuosisadan vaihteessa eläneen liikemiehen ja taidekeräilijän Sergei Štšukinin kokoelmaan. Yleisradion Teema-kanava näytti joulukuussa upean ranskalaisen dokumentin Štšukinista. Sen katsottuani innostuin miehen elämäntarinasta ja polte 1900-luvun alun ranskalaiseen modernismiin ja impressionismiin ei jättänyt rauhaan. Olin ne osastot joskus väsähtäneenä läpikävellyt, mutta tuolloin en oivaltanut, minkä aarteen ja minkä kohtalokkaan tarinan maalaukset sisällään kantavat. Dokumenttielokuva, joka muuten on vielä nähtävissä Ylen Areenassa (https://areena.yle.fi/1-4128560), sai minut paneutumaan tarkemminkin kokoelman ihmeelliseen matkaan halki neuvostohistorian uhkaavien karikkojen. Ehkä kirjoitan siitä vielä jotain, kunhan saan ensin käytyä Moskovassa, johon myös on sijoitettu osa kokoelmasta.

Ensimmäinen päivä

Saapuessani kaupungissa oli kevyttä lumisadetta. Oli oikeastaan kiva nähdä taas kaupunki lumisena. Siellä täällä pyöri väkeä lapiot kädessä. Vanhat oudonnäköiset neuvostoajan lumenkeruukoneet olivat nyt muuttuneet modernimpiin ajopeleihin. Ensin oli vuorossa valuutan vaihto ja sitten riensin hankkimaan liput iltaohjelmiin. Sain liput sinne, minne halusin. Tosin ne olivat kyllä aivan viimeisiä paikkoja.

Hotelliin asettauduttuani oli edessäni pieni lepohetki. Pitkään en vuoteessa kuitenkaan viihtynyt. Hotellin vieressä sijaitsi pieni apteekki, jossa kävin tekemässä suunnittelemani lääkeostokset. Samalla tein pienen kävelyn lähiympäristöön. Ostin samalla Stockmannin alakerrasta pientä naposteltavaa loppuillaksi kolmituntisen teatteriesityksen jälkeen.

Kompromissi

Ensimmäisenä iltana kävin katsomassa Sergei Dovlatovin teokseen Kompromissi pohjautuvan samannimisen näytelmän. Se kuuluu pienen Komedianty-teatterin ohjelmistoon. Teatteri sijaitsee aivan Moskovan aseman lähellä Ligovski prospektilla. Katsomopaikkoja teatterissa on niukalti, ehkä hieman yli 60. Hieman ihmettelen, miten teatteri ylipäänsä selviytyy taloudellisesti, sillä ohjelmisto on yllättävän monipuolinen ja näyttelijöiden määrä on suhteellisen runsas, mutta toisaalta lipputuloja ei pienen salin huomioon ottaen esitystä kohden liikoja kerry. Lippujen hinnatkin ovat hyvin kohtuulliset. Minun lippuni katsomon keskiosasta maksoi 900 ruplaa ja tarjolla oli myös 750 ruplan lippu hieman reunemmalta eturivistä. Tämän hetken ruplan kurssin mukaan ne ovat hieman yli 10 euroa. Ehkä säästöjä tulee juoksevissa menoissa. Tilat ovat ahtaat ja rakennus vanha.

Illan näytelmästä kerrotaan venäjäksi täällä.  Klikkaamalla avautuu myös runsaasti valokuvia, joten venäjää taitamatonkin voi tutustua sivuun ja sitä kautta myös muuhun ohjelmistoon.

Näyttämö ennen esityksen alkua

Esityksen lopussa

Kirjailija Sergei Dovlatovista ja näytelmän taustoista tyydyn nyt kertomaan niin suppeasti kuin osaan. Dovlatov oli mielenkiintoinen persoonallisuus, joka ilman muuta ansaitsisi oman käsittelynsä. Ensin kuitenkin hieman johdattelen näytelmään. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Viroon ja siellä erääseen lehden toimitukseen, josta neuvostoviranomaisten hampaisiin joutunut Dovlatov oli onnistunut saamaan töitä. Näytelmän kerrotaan olevan surullinen komedia. Sitähän se on. Se on myös satiiri makoisine ylilyönteineen.

Näytelmän päähenkilö on mies nimeltä Sergei Dovlatov. On toki tehtävä ero tuon henkilöhahmon ja kirjailija Sergei Dovlatovin välillä, vaikka he muistuttavatkin toisiaan. Oikea Sergei Dovlatov oli pietarilaiskirjailijoita, joka muutti todellakin Tallinnaan ja sai töitä erään lehden toimituksesta. Hän – kuten roolihahmokin- eli kroonisessa rahapulassa ja käytti turhaumassaan runsaasti alkoholia. Näytelmä on kuitenkin fiktiota. Toki sisältö ja teema koskettelevat kirjailijalle hyvin tuttuja asioita.

En malta olla kertomatta lisää kirjailijan elämänvaiheista. Hän emigroitui Virosta vuonna 1978 Yhdysvaltoihin ja joka sitten kuoli siellä vuonna 1990 hieman alle viisikymppisenä, kun sydän ei kestänyt runsasta alkoholin käyttöä. Dovlatov on nykyisin moderni klassikko, mutta hänen kirjailijauransa Venäjällä alkoi varsinaisesti kukoistaa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Varsinaisesti hän pääsi julkaisemaan teoksiaan vasta Amerikoissa. Hänen teoksiaan on suomennettu, mutta tätä Kompromissi-kirjaa ei käsittääkseni ole.

Dovlatov vietti lapsuutensa ja kävi koulunsa Leningradissa opiskellen jonkin aikaa jopa Leningradin yliopiston suomen kielen osastossa, koska sinne oli suhteellisen helppo päästä. Hän menestyi opinnoissa huonosti mutta suomen kielen taitoaan hän hyödynsi opettaessaan kieltä trokareille eli mustan pörssin kauppiaille. Opinnot eivät tuolloin kuitenkaan kiinnostaneet ja hän jättikin ne kesken mennen asepalvelukseen. Yliopistoon hän kuitenkin vielä palasi. Tällä kertaa hän onnistui pääsemään venäjän kielen osastolle, josta ei kuitenkaan koskaan valmistunut.

Kerroin jo, että Kompromissi sijoittuu miehen Viron vuosiin, jonne mies muutti, kun ei löytänyt kotikaupungistaan töitä. Teos on varsinaisesti novellikokoelma. Se koostuu kahdestatoista ”kompromissista”, tarinasta tallinnalaisen lehden toimituksessa. Päähenkilönä on Sergei Dovlatov -niminen mies, joka muistuttaa elämäntavoiltaan erehdyttävästi itse kirjailijaa. Mies on kuitenkin fiktiivinen hahmo eikä kaikki novellien mottoina olevat aidolta näyttävät artikkelilainaukset ole lukemani perusteella täysin aitoja. Tiedetään kuitenkin, että mies kirjoitti tuolloin mielenkiintoisia lehtijuttuja. Hänen kirjailijan tyylinsä oli hioutunut vuosien myötä jo verraten kypsässä iässä. Se vaikuttaa mestarillisen vaivattomalta mutta tuo helppouden tuntu on kovan työn tulosta.

Näytelmässä ollaan neuvosto-Viron tunnelmissa. Muutama vironkielinenkin sana siinä kuuluu. Kirjahyllystä pilkistää tyhjiä votkapulloja. Ne tuntuvat olevan räsyisen ja elämän kuluttaman toimittajan vakiokalustoa. Toimituksessa hän kohtaa jatkuvasti vastoinkäymisiä ja elämässään hassuja sattumuksia. Näyttelijät onnistuvat vaikeassa tehtävässään ihan siedettävän hyvin. He eivät onneksi sorru liioittelevaan ylinäyttelemiseen, mikä tuntuu joskus venäläisteattereita vaivaavan.

Näytelmässä on runsaasti hauskoja sattumuksia, joista paljastuu Neuvostoliiton aikaisen todellisuuden absurdi ilmapiiri. Eräässä kohtauksessa Dovlatov on esimiehensä kanssa työmatkalla ja joutuu ”yllättäen” parin ilotytön seuraan. Kerran taas hänet lähetetään jonkun merkkihenkilön hautajaisiin lehden toimitusta edustamaan, vaikkei hänellä ole mitään tietoa itse vainajasta. Miettiä siinä sitten muistosanoja. Eikä miehellä ole edes tummaa pukua, mutta onneksi toimituksesta joku huonosti istuva pikkutakki löytyy.

Pari kohtausta jäi minulle kuitenkin erityisen kirkkaana mieleen.  Ensimmäinen tarina oli se, kun toimittaja lähetettiin synnytyslaitokselle tekemään juttua lehden juhlanumeroon. Tehtävänä oli tehdä juttu vastasyntyneestä ja hänen perheestään, ei tietenkään kenestä tahansa, sillä perheestä oli lehtiartikkelissa tarkoitus tehdä loistavan kommunistisen tulevaisuuden esikuva. Vanhempien piti olla esimerkillisiä, mielellään puolueen jäseniä.  Lapsen tuli olla mieluiten poika ja hänelle piti antaa virolaiseen kansanperinteeseen liittyvä nimi Lembit.  Tehtävä tuntuu helpolta, mutta tässä satiirissa se on kaikkea muuta. Ensimmäinen ehdotettu lapsi tuntuu oikein hienolta, kun vanhemmatkin ovat kunnon kommunisteja. Isän nimen kuultuaan toimittajan on kuitenkin soitettava esimiehelleen. Hän on nimittäin Etiopiasta, toki aito kommunisti. ”Musta” ei käy sosialistisen Viron esikuvaksi eikä asiaa pehmennä sekään, että johtava lääkäri toteaa isän ja lapsen olevan ”suklaan värinen”. Toisessa tapauksessa lapsen vanhemmat ovat jopa toimittajan tuttavia. Asia vaikuttaa hienolta, mutta – yksi seikka vesittää kaiken. Lapsen isä on juutalainen. Kolmas tapaus meneekin sitten hyväksyttävästi läpi. On oikein työläistaustaa. Mutta pikkuongelmia syntyy siinä vaiheessa, kun toimittaja tapaa lapsen isän. Hän on oikein perivenäläinen juoppo, joka ei millään tahdo hyväksyä lapselleen nimeksi typerältä kuulostavaa ”Lembitiä”. No, päästään kompromissiin: voihan nimen sitten juhlan jälkeen muuttaa.

Toinen tapaus jäi minulle koko näytelmästä minulle päällimmäisenä mieleen. Sen pääosissa on Dovlatovin kollega Ernst Buš (tai ehkä Bush) ja saksalainen merikapteeni. Buš on Dovlatovin lailla elämän ja alkoholinkin  ryvettämä mies, joka harhailee elämässä naissuhteesta toiseen. Tarina oli niin kiinnostava, että luin sen myös itse kirjasta, jossa juttu onkin kerrottu pitemmän kaavan mukaan. Kirjan olin ostanut samana päivänä läheisestä Bukvojed-ketjun myymälästä. Sen luettuani arvostukseni Dovlatovin tyyliä kohtaan vain nousee.

Tiivistän tähän tapauksen huipennuksen. Bušia yritetään saada kirjoittamaan ilmiantoa, jossa tuo kapteeni saatetaan vähintäänkin epäilyttävään valoon. Hänen olisi pitänyt vakuuttaa julkisesti, että tuo kapteeni oli yrittänyt lähennellä tätä. Ilmiannot kuuluivat neuvostotodellisuuteen ja siksi luonnollisesti KGB:n kanssa useita kertoja hankaukseen joutunut Dovlatovkin on liittänyt kohtauksen kertomukseensa. Tässä satiirissa tilannetta on vielä kärjistetty älyttömän tuntuisilla homosyytöksillä. Elämä on luonnollisesti täynnä kompromisseja, varsinkin Neuvostoliiton kaltaisessa totalitarismissa. Nyt ylittyi kuitenkin toimittaja Bušilla se raja, jossa hän ei enää kompromissiin taipunut.

Kerron tuon saman vielä laajemmin. Saksalainen kauppalaivan kapteeni on nimeltään Paul Rudi. Toimittaja Ernst Buš on Neuvostoliiton saksalaisia ja kai siksi hänet lähetetään tekemään ideologissävytteistä juttua, jossa kapitalistinen maailma pitäisi avautua kielteisessä valossa, mutta jutusta tulisi kyllä näkyä myös yhteistyön ilmapiiri. Buš pääsee kapteenin kanssa juttusille, juttu syntyy ja se julkaistaan. Seuraavana päivänä alkaa kuitenkin tapahtua. Toimitukseen tulee KGB:n eversti. Hetken päästä päätoimittajan huoneeseen kutsutaan myös toimittaja Buš. Päätoimittajan arvovalta kokee kolauksen, kun tuo vieraana oleva tiedustelupalvelun upseeri pyytää päätoimittajaa poistumaan omasta työhuoneestaan. Toimittajan rääpäle jää näin ollen kahden hyvin tahdikkaasti ja korostetun hillitysti käyttäytyvän KGB:n upseerin kanssa. Tulee puhe kapteenista. Mies oli vangittu, sillä kyseessä on aikoinaan vuosikymmenen alussa Virosta länteen loikannut emigrantti, aikaisemmalta nimeltään Rytti. Eversti tekee salakavalasti toimien sovinnon eleen, jossa hän ehdottaa Bušille virallista lausuntoa. Buš on asiaan valmis, kynäkin on jo valmiina kädessä ja paperi edessä. Sitten kun selviää, mistä on kyse, kynälle ei enää olekaan käyttöä. Toimittajan pitäisi siis kertoa Rudin ehdottaneen homoseksiä, joskin eversti käyttää häveliästä sanamuotoa. Toimittaja Buš reagoi kuitenkin asiaan kansanomaisemmin. Hän pöyristyy torjuen raivostuneena sovintotarjouksen. Arkaluontoista tunnustusta ei tulekaan.  Eversti vastaanottaa toimittajan kieltäytymisen hyvin tyynenä. Myöhemmin elämässään mies saa kyllä kokea sen seuraukset vuosienkin jälkeen.  Kirjassa kerrotaan kapteeni Rudista sen verran, että hän joutui vankileirille suomensukuisten mordvalaisten alueelle ja kansainvälisen painostuksen ansiosta hänet vapautetaan parin vuoden kuluttua ennenaikaisesti.

Tässä on kyse totalitarismille ominaisesta poliittisesta harjaamisesta. Tällaiset toimet eivät kuitenkaan ole välttämättä pakkotoimia eikä suoranaisia uhkailuja, vaan - aivan kuin tässä – suostuttelua ja myötäkarvaan silittelyä. Sellaisessa käsittelyssä on helppo taipua namupaloihin. Kompromissit kuuluivat arkipäivään. Taipumista sovintoon pidettiin luonnollisena, kukapa sitä ehdoin tahdoin haluaa haastaa riitaa tai rakentaa epäsopua. Asioista tuli helposti itsestäänselvyyksiä.

 …

Näytelmä eteni sujuvasti. Se kesti noin kolme tuntia, mutta minä pitkästyin vain hieman väliajalla.  Siinä edettiin reippaasti tilanteesta toiseen. Se on oiva satiiri 70-luvun yhteiskunnan pinnan alta. Hyvää on sekin, että henkilöhahmot eivät ole liian yksioikoisia. Dovlatovin hahmo tuntuu tuossa ympäristössä luonnolliselta selviämisstrategialta. Miehen juopottelua korostetaan. Se on kai jonkinlainen oman egon puolustusreaktio. Kyllähän myös kaikille tuttu Vladimir Vysotski poltti kynttiläänsä molemmista päistä. He molemmat päätyivät ratkaisuunsa omassa ajassaan, periaatteistaan kiinni pitäen, tehden näin elämästään totta.

Useissa kohdin minulle itselleni palautui mieleen omat moninaiset kokemukseni 70- ja 80-lukujen Neuvostoliitosta. Nyt ne alkoivatkin tuntua hassuilta ja jopa absurdeilta.

…

Rupesin illalla hotellihuoneessa miettimään näytelmän sanomaa. Mieleen ei noussutkaan pelkästään omat kokemukseni Neuvostoliitosta vaan meidän oma Suomemme.  Ajatukseni alkoivat harhailla tuttujen politiikan henkilöiden ympärillä. Menin kyllä näytelmästä aivan liian kauas, mutta kerron kuitenkin. Ainakin siitä näkee, miten laajasti minä tuon kompromissihakuisuuden ymmärrän.

Eduskunnassa valtiopäivien avajaisissa presidenttimme piti 3.2.2018 puheen, jossa hän kertoi arvomaailmaamme liittyvästä ongelmasta. Hän totesi mm. seuraavaa:

”Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmäämme. Käy niin, että pyrkimys hyvään tuottaa kaikille pahaa.”

Toki asioita pyöritellen mutta vähintäänkin epäsuorasti hän arvosteli EU:iin kohdistunutta massamaahanmuuttoa ja turvapaikkapolitiikkaa.  Sen jälkeen hän on vaiennut ongelmista ja tuntuu myöntyneen Merkelin ja muiden EU:n suurten johtajien ajamaan linjaan. Kaiken lisäksi hän on alkanut vaatia erään toisen puolueen johtajalta ”voimakasta katumista”, kun hän ei katsonut tämän arvojen olevan kohdallaan. Tämähän viittaisi siihen, että mies olisi itse asettautunut moraalin yläpuolelle.

Pääministerimme meni kai pikaistuksissaan vuonna 2015 lupaamaan asuntonsa maahamme Ruotsin kautta muuttovirran mukana tuleville. Sitten asia unohtui eikä lupaukseen ole palattu.

Keskuudessamme on toki monia muitakin vaikenevia, ainakin osin periaatteensa myyneitä hahmoja. Eräs nykyinen ministeri nousee ensimmäisenä mieleen. Eräs entinen on jo noussut komissaariksi.

Tulee vain mieleen, mitenköhän heitä on silitelty päin virallista linjaa. Pääministerimme taisi ottaa sen hellittelyn liian innoissaan, kun meni lupaamaan liikoja. Presidenttiämme taidettiin joutua helmikuun jälkeen hieman taivuttelemaan ojennukseen. Siihen ei tekijöiltä kai paljoa vaadittu. Ojennus on säilynyt ja mies on toiminut kuin mallioppilas, mistä merkkinä on tämänvuotisiin presidentin vaaleihin avautuneet runsaat tukieurot. Näitä ojennusleirit jäävät salaperäisen hämärän utuun.

Miksikö näitä nyt tähän laitoin? No koska niistä puhuminen on meidän yhteiskuntamme tabuja. Jotakin siis salaillaan. Dovlatovin kirja puolestaan nostaa esiin hänen yhteiskuntansa piiloteltua puolta.

...

Ohjelmalehden kannessa on kuva kirjailija Sergei Dovlatovista

Palaan vielä Dovlatovin näytelmään. Se loppuu päähenkilö Dovlatovin arvoitukselliseen lausahdukseen, jonka suomentamisessa minulla on suoranaisia ongelmia. Lausahdus on tämä: ”Трудна дорога от правды к истине.” Siinä on kaksi sanaa, jotka molemmat merkitsevät ’totuutta’. Suoraan käännettynä lause kuuluisi näin: ”Vaikea on tie totuudesta totuuteen.” Se ensimmäinen sana ”pravda” on suomalaisillekin tuttu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen tärkeimmän sanomalehden nimenä. ”Istinassa” on kyse enemmän moraalista ja eettisestä rehellisyydestä, se löytyy syvältä ihmisen sisältä. Kun se kerran jotenkin on käännettävä, niin päädyin liikoja miettimättä suomentamaan sen näin: ”Vaikea on tie   totuudenmukaisuudesta rehellisyyteen.”

Televisiokeskustelu

Samana iltana vuoteessa aloin surffailla TV-kanavilla. Niitä löytyi muutamia kymmeniä. Minulle ennen tuntemattomalla ja käsittääkseni verrattain pienellä ja valtakunnallisesti katsoen merkityksettömällä Zvezda-kanavalla (nimi merkitsee suomeksi ’tähteä’) oli kiinnostava keskustelu.

 Siinä ohjelman juontajan Aleksandr Striženovin vieraana oli Neuvostoliiton ensimmäisen rock-oopperan säveltäjä Aleksandr Žurbin (s. 1945). Tuo rock-ooppera valmistui vuonna 1975. Mies muutti 90-luvun alussa Yhdysvaltoihin ja hänellä on nykyisin asunto sekä New Yorkissa että Moskovassa. Hän on jatkanut sävellystyötä ja keskustelun perusteella hänen sävellyskenttänsä on laajentunut klassisenkin puolelle.  Häneltä on valmistunut viisi sinfoniaa ja useita klassisen musiikin oopperoita. Niistä hän kertoo hyvin ylpeänä. Ja edelleen tuolla jo 70 vuotta täyttäneellä miehellä tuntuu olevan runsaasti hankkeita.

Ohjelmassa jutellaan monista asioista, mutta kerron nyt hieman siitä, mitä mies kertoi presidentti Donald Trumpista. Hän pystyi käsittelemään Yhdysvaltain presidentin asemaa analyyttisesti hehkuttelematta tunteitaan. Arvioihinsa hänellä on oma arvokas näkökulmansa, sillä hän on itse kasvanut neuvostoyhteiskunnassa ja kokemusta USA:sta on jo 90-luvulta lähtien. Tosin toimintaa on varsinkin 2000-luvulla ollut yhä enemmän myös Venäjällä.

Žurbinin mielestä Trumpin hyökkäävä asenne ja käytös Yhdysvaltain valtamediaa kohtaan on järkyttävä virhe.  Amerikkalaisella valtamedialla – kuten esimerkiksi sanomalehti New York Times – on maassa hyvin vahva asema. Se on auktoriteetti, johon luotetaan. Žurbin uskoo, että kun Trump alkoi arvostella valtamediaa valemediaksi, on selvää, että tilanne ei jää siihen. Kosto elää ja se on oleva Trumpille tuhoisa. Media-alan valtaeliitti tekee kaikkensa, että Trump saadaan erotettua presidentin toimestaan.  Žurbin toteaa ohjelmassa suoraan, että hän ei tule olemaan vallassa koko presidenttikauttaan.

Muitakin presidentin toimintaan liittyviä asioita keskusteluissa kosketellaan. Siinä toistuu mm. presidentin entisen turvallisuusneuvonantajan Michael Flynnin nimi. Lisäksi mennään myös Jerusalemin tilanteeseen. Myös USA:n Venäjä-suhteita käsitellään. Žurbinin mielestä kaikki Trumpin lähipiirin keskustelut Venäjän suurlähetystön kanssa on otettava tulevaisuuden kannalta vakavana uhkana. Venäläiset emigrantit ovat Žurbinin mukaan laajalti Trumpin puolella. Žurbin kehuu Yhdysvaltain talouden kehitystä. Työttömyys on laskenut ja pörssikurssit ovat nosteessa. Hänen mielestään siinä on Trumpin politiikan vaikutusta.

Žurbinin mielestä ikäviäkin asioita voi tapahtua eikä näissä tapahtumissa rajoituta USA:n rajojen sisälle. Tulipesäkkeitä voi kehittyä ympäri maailman. Haastateltava on kuitenkin sisäisistä ja ulkoisista uhkakuvista puhuessaan hyvin maltillinen. Hän lähinnä vain varovaisesti myötäilee toimittajaa, tai ehkä jopa hillitsee. Hän toteaa, että turvatarkastukset ovat viime aikoina maassa huimasti kiristyneet mutta kaikkea ei niidenkään avulla voida estää.

Tämä haastattelu jääköön tähän. En itse seuraa aktiivisesti Yhdysvaltain poliittisia käänteitä. Minua asia kiinnosti vain sen venäläisen näkökulmansa vuoksi. Haastattelu on katsottavissa myös Youtubessa ja löytyy täältä. Pääpaino keskustelussa on toki musiikissa.

Toinen päivä: modernia taidetta, historiaa ja kuorolaulua

Toinen päivä meni kivasti Eremitaašissa. Menin ensiksi Pääesikunnan näyttelytilaan. Nousin yläkertaan, jossa sijaitsivat Štšukinin ja Morozovin kokoelmat, joiden takia olin ylipäänsä paikkaan tullut.

Vilkaisu Pääesikunnan ikkunasta kohti Talvipalatsia

Sergei Štšukiniin tutustuessani olen oppinut, miten 1900-luvun alun moderni taide saattoi kyetä suggeroimaan katsojansa. Vaikutus alitajuntaan voi olla hypnoottisen vahva.  Yllä mainitsemassani Yleisradion Areenassa katsottavissa olevassa dokumentissa siitä kertoo Pablo Picasson maalaus Nainen ja viuhka. Tuo nimenomainen maalaus on sijoitettuna Moskovan Puškin-museoon. Štšukin kulki tuon maalauksen ohitse aamuisin ja alkoi havaita itsessään pitemmän ajan kuluessa sisäisiä muutoksia.

Pääesikunnassa mieleenpainuvin on ilman muuta Henri Matissen Tanssi ja sen rinnakkaisteos Musiikki. Ne olin kyllä pannut merkille jo edellisellä käynnilläni. Taiteilijanimistä vastaan tuli vastaan Matissen ja Picasson lisäksi ainakin Derain, Gauguin, Van Gogh, Cezanne ja Monet.  Nyt minä hurmaannuin eniten Picassosta, mikä oli itsellenikin pieni yllätys, sillä olen häntä aiemmin vähätellyt. Yritän kai sisimmässäni jäljitellä Štšukinin tuntemuksia. Myös minulle ennestään tuntemattoman Andre Derainin maalaukset kiinnostivat. Juttelin museossa erään hotellin työntekijän kanssa. Kehuin kokoelmaa, mihin hän tietysti yhtyi. Hänen suosikkinsa oli Matisse. Kun kerroin pitäväni Picassosta, hän nyrpisti hieman nenäänsä. Picasson maalaus Kaksi sisarta vaikutti nyt ehkä vahvimmin. Sen edessä seisoin pitkän tovin, kuin olisin siitä etsinyt jotain salaista viestiä. En kuitenkaan haluaisi mitään yksittäistä taulua liikaa korostaa. Itse näyttelyn kokonaisuus sai minut lopulta mykistymään. Morozovia tunnen huonosti, mutta arvelen hänen olleen keräilyharrastuksessaan kylmäkiskoisempi sijoittajatyyppi. Sergei Štšukin sen sijaan koki sisimmässään taiteen hyvin voimakkaana. Hänen panoksensa maalaustaiteen kehitykseen on jäänyt turhan näkymättömäksi.

Henri Matissen maalaukset Tanssi ja musiikki

 

Lisää Matissen maailmaa

Pablo Picasson kaksi sisarta ja tuijottava silmä

Štšukinin ja Morozovin kokoelmien jälkeen kiertelin vielä jonkin aikaa muita osastoja katsellen. Sen jälkeen laskeuduin alas ja istuin leppoisan hetken aulan kahvilassa. Innostuin vilkaisemaan viereiseen kirjamyymälään ja ostin kauniin kuvitetun kirjan Eremitaašin historiasta.

Sitten menin päärakennukseen, jossa toisessa kerroksessa oli paljon kehuttu näyttely ”Eremitaaši ja Talvipalatsi vuonna 1917”. Se oli monipuolinen ja vaikuttava kokonaisuus. Kuvien, esineistön ja hyvin kiteytettyjen tekstien lisäksi nähtävillä oli myös harvinaista filmimateriaalia. Keisariperheestä on nähtävillä upeita kuvia.

Kruununprinssi Aleksein leluja

Siellä ensimmäisenä silmiin pisti rakennuksessa ensimmäisen maailmansodan aikana perustetun sotasairaalan toiminta. Tapahtumissa edettiin kronologisesti. Vastaan tuli helmikuun vallankumous, sitä seurasi väliaikaisen hallituksen kausi ja lopulta lokakuun vallankaappaus. Bolševikkien ottaessa vallan Talvipalatsiin rynnänneet yrittivät kiihkeästi etsiä keisarin hovin rikkauksia niitä suuremmin löytämättä. Paljon tuhoa saatiin kyllä aikaan.

Erityisen kiinnostunut olin Aleksandr Kerenskin toimista. Hänen persoonansakin sailisävalaisua. Helmikuun vallankumouksen jälkeen häneen kohdistui suuren suuria odotuksia, mutta ne osoittautuivat turhiksi. Hän toimi suuruudenhulluna vallaten mm. käyttöönsä Aleksanteri III:n työhuoneen.  Hän otti suojelukseensa vanhan legendaarisen vallankumousjohtajan Jekaterina Breško-Breškovskajan, jota kutsuttiin yleisesti Venäjän vallankumouksen babuškaksi eli isoäidiksi. Kerenskin hallitus oli vapauttanut hänet Siperian karkotuksesta.

Aikaa kului vuoden 1917 tapahtumia seuratessa sen verran kauan, että muihin osastoihin ei enää jäänyt kovin paljoa aikaa. Olen toki käynyt siellä ennenkin. Aina yhtä rauhoittavaa on kierrellä ympäriinsä ja ihailla  eri tyyliin sisustettujen huoneiden sopusointua.

…

Illalla olin Filharmonian pienessä salissa kuorokonsertissa. Konsertissa esiintyi kahdeksan hengen mieskuoro  ”Optina pustin” (Оптина пустинь). Se toimii luostarin yhteydessä ja nytkin ohjelmistossa oli jouluun liittyvää ortodoksisen perinteen mukaista musiikkia. Sain siis vielä tammikuun lopulla saada nauttia joulun tunnelmasta, joka tosin poikkesi meidän luterilaisesta lauluperinteestä. Toinen osa koostui perinteisestä venäläisestä kansanmusiikista. Kuoro lauloi ilman säestystä.

Konsertin alkua odotellessa

Loppukumarrus ja -kukitus

Itse kuoroihmisenä tein omia kriittisiä havaintojani.  Esiintymistyyli oli erikoinen. Kuoro esiintyi puolikaaressa, johtaja seisoi keskellä katse yleisöön päin. Hän lauloi osan ajasta itse mukana, mutta hän johti kuoroa ja ohjasi sitä sen vuoksi käsillään. Nyt se kuitenkin näytti minusta hieman hassulta huitomiselta, koska kuorolaisista kaikki eivät seuranneet juuri lainkaan johtajan liikkeitä. Lopetukset olivat epätarkkoja, kun jotkut unohtivat totella johtajansa sormimerkkejä. Aloituksetkin epäonnistuivat muutaman kerran. Eräässä s-äänteellä alkavassa laulussa joku alkoi suhista ennen aikojaan. Lisäksi balanssissa oli välillä ongelmia. Minua se kiusasi mutta muu yleisö ei siitä näyttänyt välittävän. Eikä valitteluni vielä lopu. Ohjelmalehtisen tiedotkaan eivät pitäneet paikkaansa. Se johtui kai erään kuorolle ilmeisen tärkeän laulajan sairastumisesta. Muutama laulu oli jouduttu poistamaan ohjelmistosta pelkästään sen vuoksi, että tuon sairastuneen laulajan olisi pitänyt laulaa solistina.  Lisäksi osa oli poistettu, koska nähtävästi hänen osuutensa siinä oli muuten keskeinen. Niihin kuului eräs Rahmaninovin Vigiliaan kuuluva laulu, jota erityisesti odotin kuulevani (Ныне отпущаеши ”Nyt päästät meidät”). Nähtävästi kuoron balanssi ja yhteissointi häiriintyivät juuri tuon laulajan poissaolon takia.  Kuorossa oli kontratenori- tenori-, baritoni- ja bassoäänet. Kontratenorin ääni oli vieno ja hieman soinnuton, eikä matala bassokaan vakuuttanut. Näin balanssissa väliäänet tuntuivat liikaa dominoivan.

Yhtä kaikki nautin nimenomaan toisen osan perinteisistä venäläisistä lauluista. Se olevan kuorollekin vahvempaa aluetta.  Mukana oli hienoja soolosuorituksia. Niihin yleisökin hurmaantui. Se nousi osoittamaan suosiotaan ajoittain jopa ylös nousten. Täpötäysi sali nautti kuulemastaan. Vaikka yllä hieman moitinkin kuoron teknistä tasoa, niin kokonaisuudessaan salin ilmapiiri itsessään oli minulle aivan upea musiikillinen elämys.

Konsertin ehkä erikoisin esitys oli sävelmä, jonka sanat ovat tuttuja myös venäjää taitamattomalle. Se on Nikolai Rimski-Korsakovin Kimalaisen lento. Odotin sitä uteliaana ja onneksi se oli ohjelmistossa. Tuollainen hyvin nopeatempoinen laulu on aikamoinen haaste lauluryhmälle, jossa on mukana jo iäkkäitäkin laulajia. Siinä tulee nimittäin laulajille kiire eivätkä kaikki välttämättä pysy mukana. Näiden laulajien tekninen taitavuus riitti kuitenkin mainiosti. Se oli hauska vakavampien laulujen väliin sijoitettu ilonpilkahdus.  

Konsertin alussa eräs kuoron jäsen piti yleisölle tervehdyssanat ja totesi samalla olevansa iloinen, että kuoro voi esittää konserttinsa Filharmonian pienessä salissa. Hänen mukaansa se on akustiikaltaan Pietarin paras konserttisali. Tuo no muuten merkillepantava toteamus.  Olin siellä nyt ensi kertaa ja voin vahvistaa salin hienon akustiikan. Sitä samaa kyllä kehui myös salin lippukassan vanha rouva, kun hieman kyselin häneltä ennakkoon salista.

Viimeisenä esitetty toinen ylimääräinen laulu sai minunkin sydämen sykähtelemään ja lopussa lähes riemastumaan. Laulu tunnetaan Suomessa nimellä ”Olen kuullut on kaupunki tuolla” (venäjäksi ”Однозвучно гремит колокольчик”). Laulun herkässä lopussa kontratenori alkoi hehkuttaa korkeuksissaan mutta vieressä nuori tenoriääni yltyi nousemaan vielä ylemmäksi, mikä yllätti herkkyydessään sekä minut että venäläisyleisön. Sai siinä sitten iloinen ujonoloinen nuori tenori hieman hehkutella raikuvien suosionosoitusten paisteessa. Kuorossa on upeaäänisiä laulajia, vaikkei mielestäni yhteissointi aina toiminutkaan. Mutta ne heikkoudet voi unohtaa. Kun päätös oli niin upea, niin se pelasti koko konsertin. Olisittepa nähneet yleisön konsertin jälkeen. Ei siellä happamia ilmeitä näkynyt, vaikka vaatenaulakkojen äärellä ihmisruuhkassa osa taisikin hieman kärsimättömänä jonottaa päällysvaatteitaan.

Konsertin jälkeen minä kävelin rauhassa Nevski prospektia pitkin kohti hotelliani. Hieman kuitenkin pitkä päivä alkoi hiukoa ja poikkesin eräässä kansainvälisen ketjun pikaravintolassa kevyellä iltapalalla. Hotellini oli pieni ja yksinkertainen mutta toisaalta siinä on oma kiva tunnelmansa. Hissi siitä puuttui ja nousin portaita sen ylimpään eli kolmanteen kerrokseen. Päästessäni ylös portaikko oli täynnä pieniä tyttöjä ja poikia. Samaan kerrokseen oli majoittunut jostain päin Venäjää saapunut urheilijaryhmä, nähtävästi uimareita. Heillä oli meneillään valmistautumispalaveri seuraavan päivän kilpailuja varten. He olivat aivan nuoria, ehkä 9-12-vuotiaita. Sinä hetkeltä he olivat keskittyneet kuuntelemaan johtajaansa ja tuskin huomasivat minua, kun puikkelehdin heidän välistään. Reippaita he olivat ja seuraavana aamuna aamupalalla tuntuivat myös sympaattisilta. He kiittivät jopa tarjoilijaa ruokailunsa päätteeksi.