ANDREI ZVJAGINTSEVIN LEVIATAN (LEVIATHAN/ЛЕВИАФАН) – vielä kerran

I.                     

Palaan jo kolmannen kerran tähän kohuttuun Zvjagintsevin elokuvaan. Pari kirjoitusta olen Leviatanista kirjoittanut, mutta nyt vasta kävin sen katsomassa, ja peräti elokuva teatterissa. Oli aurinkoinen sunnuntaipäivä. Kävelin Nevskillä, Pietarin ytimessä, ja näin ohi kulkeissani ilmoituksen. Satuin oikeaan aikaan kohdalle.

Elokuvateatteri sijaitsi porttikongin takana sisäpihalla neuvostotyylisessä talossa. Oven luona tervehti antiikkinen patsas ja sisätilat oli retrotyyliin entisöity. Yleisöä oli niukalti, vanhempaa väkeä. Takanani oli yksi rakastunut nuoripari, jotka tekivät elokuvan aikana muutakin kuin vain katsoivat. Sitä en toki kuullut, mutta huomasin näytöksen jälkeen.

Aurora-elokuvateatterin sisäpiha

Lämpiö

Elokuvasalin komea veistos

Eteisen kattomaalaus

On kai lähdettävä liikkeelle ensi vaikutelmasta: elokuva oli hyvä ja puhutteleva. Elokuvan katsottuaan tajuaa, että osan sydänverestään ohjaaja on filmiinsä vuodattanut. Se käsittelee kovin tärkeää ihmisen henkiseen kasvuun ja moraaliin liittyvää teemaa. Suuri osa lähinnä venäläisistä katsojista näkee siinä aivan muuta, mutten itse haluaisi ainakaan heti nostaa esille elokuvasta paljastuvia puutteita.

Uusin silmin sen nyt näin, muiden katsomiset jäivät heidän näkökulmikseen. Aluksi on todettava, että nimi viittaa todellakin Raamatun Jobin kirjaan. Sitä elokuvassa myös lainataan. Elokuvan aidoin kristitty, pienen parakkikirkon vaatimaton pappi vertaa viinaan sortunutta päähenkilöä Nikolaita suuriin koettelemuksiin joutuneeseen Jobiin.

Vaikka monet ovat arvioissaan pitäneet elokuvaa raskassoutuisena, niin ei minulla sen 2 tunnin 20 minuutin aikana tullut aika lainkaan pitkäksi. Tapahtumia ja uusia käänteitä riitti. Tosin olin elokuvasta jo paljon lukenut ja lisäksi vielä kirjoittanutkin, joten motivaatio nähdä se omin silmin oli suuri. Aihe elokuvassa on kuitenkin koskettava, asetelmat avautuvat sopivasti uusien käänteiden kautta niin, ettei elokuvassa ole kuolleita kohtia. Kaikki yksityiskohdat kertovat jostakin erityisestä tai sitten myöhemmin huomaa mielenkiintoisia mielleyhtymiä.

Elokuva päättyi vaikuttaviin valokuviin, joita säesti meren omat uhkaavilta tuntuvat ääniefektit. Kun sitten elokuvan lopun merkiksi alkoi soida Philip Glassin Akhnaten-oopperan Prelude-osa, olin silmät kirkkaina valmis kehumaan hyvää kokonaisuutta. Kun aika kului ja tuli aika pohtia tarkemmin henkilöhahmoja, tapahtumien kulkua ja niiden luontevaa yhteyttä todellisuuteen, aloin empiä. Ei se sittenkään Oscar-palkinnon tasoa ole. Ainakin hieman siinä on pitänyt olla poliittista lisäarvoa palkintoehdokkaaksi valittaessa. Hyvähän se on, mutten sitä omassa rankingissani kärkikymmenikköön nostaisi. Ainakin sosiaalisena draamana se herättää ristiriitaisia ajatuksia. Sen sijaan rikoselokuvien tai toimintajännärien genressä se kärkijoukossa paikkansa ehkä ansaitsisi. Ihmettelin, että elokuva on palkittu käsikirjoituksestaan, sillä löysin siitä ensi alkuun suurimpia puutteita. Sen sijaan ohjaus ja kuvaus ovat paljolti laatutyötä.

En mene niin helppoon, että alkaisin sitä arvostella todellisuuden vääristelystä tai Venäjän mustamaalaamisesta. Tottahan toki elokuvaan kuuluu symboliikkaa ja liioitteleva hyperbolointi on normaali tehokeino. Esimerkiksi aikoinaan Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu –elokuvan pohjalta jotkut päättelivät, että lestadiolaisissa seuroissa ihmiset järjestävät seksiorgioita. Samalla lailla nyt monet paheksuvat ja luulevat, että ohjaaja Zvjagintsev haluaa kertoa maailmalle, miten surkeasti venäläiset elävät ja käyttäytyvät ja miten moraalisesti alas koko maa ja sen kansa on vajonnut. Venäläiset reagoivat usein hyvin emotionaalisesti, ja tässä elokuvan tapahtumat ja käänteet antavat varmasti aineksia ylireagointiin. Lisänä sopassa on nykyinen poliittinen tilanne, maailmalla levinnyt russofobia, kuin myös se tosiseikka, että elokuvan rahoituksesta on vastannut maan kulttuuriministeriö.

Käsikirjoitus oli kopioitu USA:sta. Sen tapahtumista ei löydy Venäjältä analogioita, niin kuin eräs asiat hyvin tunteva pappismies eräässä tv-ohjelmassa kertookin (https://www.youtube.com/watch?v=VrRzKg0BLD8). Kuitenkin elokuvassa esiintyy venäläisyyteen liittyviä symboleja ja venäläisestä elämäntavasta tuodaan esille huonoja puolia, kuten votkan yletön juonti. Papin mielestä asiat tuodaan esille negatiivisessa valossa ideologisesti värittyneinä. Tällä hän lähinnä tarkoittaa elokuvasta julki tulevaa vallan ja kirkon demonisointia. Lisäksi Venäjä kuvataan elokuvassa kuin helvetti. Papin mielestä maasta pitäisi tuoda esiin myös positiivisia kuvia, koska valtio on ollut siinä keskeisenä rahoittajana. Hän ei kuitenkaan tuomitse elokuvaa kokonaisuudessaan, vaan löytää siitä myös myönteisiä seikkoja. Hän kannattaa avointa keskustelua: on voitava keskustella sen hyvistä ja huonoista puolista.

Tuon yllä viittaamastani ohjelmasta vielä pari esimerkkiä, joissa pappi löytää puutteita elokuvan käsikirjoituksesta. Elokuvassa kaupunginjohtaja tuhoaa päähenkilön Nikolain elämän ja rakennuttaa hänen asuntonsa paikalle kirkon. Tuon ohjelman pappi toteaa, että jos näin todella tapahtuisi, niin jokainen seurakuntalainen kyllä tajuaisi sen ”verikirkoksi” ja kieltäytyisi menemästä siihen rakennukseen.

Toinen kriittinen kohta koskee Moskovasta asti Nikolaita auttamaan tulevaa asianajajaa. Hän uhkaa kaupunginjohtajaa sosiaalisella medialla ja internetillä, jonka kautta hän voi levittää julkisuuteen tietoa kaupunginjohtajan tekemisistä. Se saakin tämän pelon valtaan, missä joutuu siten jopa pohtimaan uskon asioita. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Asianajaja vaikenee, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus toimia vanhan armeijan ystävänsä Nikolain hyväksi laajemmin. Toki suhteet aviorikoksen vuoksi ovat tulehtuneet, mutta tämänkaltainen käänne elokuvan juonessa ei olisi sopinut elokuvan ideaan.

Minulla päällimmäisenä ovat positiiviset mielikuvat, mutta hyväksyn myös kritiikin. Minusta kaikki kritiikki ei ole yliampuvaa kansallismielisyyttä, olen nähnyt myös pätevää kritiikkiä. En aio sitä ruveta kuitenkaan lähemmin esittelemään. Siirryn itse elokuvaan. Juonesta en viitsi enää kertoa. Sen löytää netistä ainakin englanniksi (http://en.wikipedia.org/wiki/Leviathan_(2014_film) ) ja ranskaksi (http://fr.wikipedia.org/wiki/L%C3%A9viathan_(film,_2014)) sekä luonnollisesti venäjäksi. Teen katsauksen elokuvan keskeisiin henkilöihin. Sen jälkeen tuon esille seikkoja ja tilanteita, joihin itse kiinnitin erityisesti huomiota elokuvaa katsoessani.

II.                  ELOKUVAN HENKILÖITÄ

Nikolai (Kolja) Sergejev – päähenkilö, joka joutuu hankaukseen vallanpitäjien kanssa kun ei suostu luovuttamaan maitaan ja asuinpaloaan lunastukseen kaupunginjohtajan hyväksi. Ammatiltaan hän on autonasentaja. Äkkipikainen luonne, suuttuu helposti eikä pysty kiihtyessään hillitsemään tunteitaan. Kerran hän lyö jopa lastaan. Poliisiasemalla hän kiivastuu vitkuttelusta niin rajusti, että joutuu putkaan. Toisaalta hänessä näkyy varsinkin loppua kohden myös empaattinen puoli, mikä tasoittaa hänen äkkipikaisuuttaan.Käyttää reilusti alkoholia. Elämäntavoiltaan vaatimaton, haluaa jäädä vanhalle suvun kotipaikalle.

Lilija (suomalaisittain muokattuna sopivammin olisi Lilia) - Nikolain vaimo, joka on työssä kalatehtaassa liukuhihnalla. Ulospäin hän näyttää elämäänsä kyllästyneeltä. Hän on hyvin niukkaeleinen eikä juuri näytä ulospäin tunteitaan. Hän yrittää sietää miehensä kiivautta. Hän viettelee Nikolain vanhan kaverin asianajaja Dmitrin ja pari jää kiinni itse teossa yhteisellä retkellä maaseudulla. Suhde kokee kolahduksen, mutta kun Dmitri sitten torjuu Lilijan, tämä palaa miehensä luokse ja suhde palautuu entiselleen, missä tulee ilmi Nikolain empaattinen puoli.

Lilija

Roman – on Nikolain murrosikäinen poika. Lilija on hänen äitipuolensa, josta hän ei pidä ja jonka Roman osoittaa välillä hyvin inhottavalla tavalla. Roman kulkee kaveripiirissä hieman huonossa seurassa, mutta hän on kuitenkin ainakin vielä ajoittaisista kiukutteluistaan huolimatta kunnollinen, isäänsä kiintynyt poika.

Dmitri Seleznjov (Dima) on pääkaupungista Moskovasta Nikolaita auttamaan saapunut asianajaja ja vanha Nikolain armeijakaveri. Hän on asiallinen juristi, joka yrittää saada kaupunginjohtajan hankkeen purettua. Hän lopulta joutuu poistumaan kaupungista nopeasti.

Nikolain ystävä palaamassa Moskovaan epäonnistuneen matkan jälkeen

Kaupunginjohtaja (Vadim Sergejevitsh Shelevjat) on Nikolain ja Dmitrin vastapeluri, joka käyttää omaa asemaansa röyhkeästi hyväkseen etsien tukea alueen kirkolliselta johtajalta piispalta. Hänen kielenkäyttönsä on alatyylistä ja raakaa. Hän on Nikolain tapaan hyvin äkkipikainen persoona, joka niin ikään käyttää paljon alkoholia. Hän on huolissaan vuoden kuluttua tulevista vaaleista, minkä vuoksi hän pelkää maineensa tahrautuvan Dmitrin toimien johdosta.

Piispa on paikallinen kirkollinen johtaja, joka nähdään elokuvassa kolme kertaa. Kaksi kertaa hän keskustelee kaupunginjohtajan kanssa, toisessa tapauksessa on nähtävästi kyse sielunhoidollisesta ripistä, jonka päätteeksi piispa antaa Vadim Sergejevitshille synninpäästön. Kolmannen kerran hänet nähdään elokuvan lopussa, kun hän pitää Nikolain entisen kotitalon paikalle rakennetun kirkon avajaisissa puheen. Mielestäni puhe on elokuvan tärkeitä kohtia.

Elokuvassa on toinenkin pappi, isä Vasili, jonka seurakunta on vanhassa pienessä parakkikirkossa. Elokuvan loppupuolella vaimonsa jo menettänyt Nikolai tapaa hänet kaupassa ostaessaan votkaa. Heidän välille kehkeytyy tärkeä uskoon liittyvä keskustelu, jonka kuluessa pappi kertoo Nikolaille Jobin kohtalosta.

Lisäksi voisi mainita vielä ystäväperheen, Polivanovit. Vaimo on Lilijan työkaveri ja hyvä ystävä, mies toimii liikennepoliisina. Mies lopussa vasikoi vallanpitäjille päiväretken tapahtumista. Nikolain joutuessa lopussa vankilaan tämä perhe ottaa Romanin hoiviinsa.

III.                 

Tuon nyt esille seikkoja, joihin kiinnitin katsoessani huomiota.

1)      Nikolain hahmo

Tuli mieleen lähes parikymmentä vuotta vanha Venäjän tv:n esittämä rikossarja Banditski Peterburg (’Varkaiden Pietari’), jossa Nikolain roolissa nyt esiintyvä Aleksei Serebrjakov näytteli erään rikollisen roolissa. Hänet siis tunnetaan monista rikossarjoista ja –elokuvista. Leviatania katsoessani yhdistin häneen tahtomattani rosvon piirteitä. Hänen esittämänsä hahmo on käytökseltään aika raaka. Nikolai oli minulle paremminkin rikossarjojen rosvo kuin oikeuksiensa puolesta taisteleva rehti ja rehellinen perheenisä. Olin nähnyt Serebrjakovin edellisen kerran Tshehovin näytelmän Ivanov elokuvaversiossa (vuodelta 2010), mistä pidin. Mutta se hahmo Leviatania katsoessani unohtui. Tuli siis eräänlainen ”Veskuefekti”, jossa näyttelijä Vesa-Matti Loiri tuo hahmoonsa Uuno Turhapuron piirteitä.

Tuon Ivanovin perusteella odotukset Serebrjakoviin olivat korkealla, olihan lisäksi hänen Nikolain roolisuoritustaan kehuttu. Nyt tähän roolihahmoon ylipäänsä hieman petyin. Se jäi mielestäni epätasaiseksi ja herätti minussa kysymyksiä. Toki puolustukseksi on sanottava, että kyseessä on erittäin vaikea rooli. Nikolai luonteeltaan epätasainen ja sisäisesti rikkinäinen persoona, jota hänen perimänsä vanhan kotitalon pakkolunastusuhka on vielä enemmän raastanut.

Vaimo oli ilmiselvästi hänen kanssaan onneton, muttei muutakaan ratkaisua hänellä elämässään ollut. Äitipuolen ja pojan suhde oli hyvin huono. Luonteeltaan Nikolai oli HYVIN äkkipikainen ja kiihkeä. Reagoi nopeasti, kuten lyödessään poikaansa, kun tämä sanoi hänelle vastaan. Lilija-vaimo oli ikävästi siinä suhteessa puun ja kuoren välissä, mutta hän nieli kaiken sisäänsä. Toki se parempikin puoli hänestä nähdään.

2)      Lilija

Tässä tuli mielene Zvjagintsevin traaginen Jelenan hahmo ohjaajan edellisestä elokuvasta Jelena. Molemmat olivat vaiteliaita naisia, jotka kantoivat todelliset tunteensa piilossa rauhallisen ulkokuoren alla. Jos olisin opettaja, antaisin jollekin oppilaalleni tutkia näitä naishahmoja.

Lilija on aika toivottomassa tilanteessa. Parisuhde ei tyydytä, ei työkään. On luonnollista, että hän turvautuu Dmitriin ja ajautuu seksisuhteeseen. Ampumis- ja hupiretkellä sattuu ikävä välikohtaus, kun ystäväperheen pikkupoika löytää Dmitrin ja Lilijan suoraan sanoen itse teossa. Kun sitten loppuvaiheessa Dmitri torjuu hänet, saa naisen epätoivo uuden ilmentymän. Ensiksi se näkyy Lilijan hiljaisessa kysymyksessä uskosta. Tähän kysymykseen Dmitri tuskastuu ja Lilija saa vastauksekseen kyllästyneen tiuskaisun. Sitten kun Lilija palaa kotiin, hänen ensimmäinen kysymys on ”Haluatko lapsen?”.

Lilija palaa miehensä luo, vaikka hän on pettänyt tätä lähes silmien edessä ja mies on hakannut hänen naamansa mustelmille. Hänellä ei ole muuta ulospääsyä tilanteesta. Samoin kuin Jelena-elokuvan päähenkilö hän on kuin vankina omassa asemassaan. Yllättävää tässä on se, kuinka hienosti Nikolai ottaa Lilijan vastaan ja aivan kuin muuttuisi henkisesti kypsemmäksi. Myös Lilija osoittaa miehelleen hellyyttä sen jälkeen, kun Nikolai kesken pakkauspuuhien oli ryhtynyt seksiin vaimonsa kanssa. Se näytti raiskaukselta, ja niin sen saattoi Lilijakin tulkita, mutta Lilijalle se merkitsi sitä, että hänen miehensä oli antanut hänen harhaliikkeensä anteeksi. Tämän voi käsittää kieroutuneeksi kommunikoinniksi, mutta tällaista elämä joskus on.

3)      Jyrkänteen reunalla

Lilija lähtee varhain aamulla töihin ja menee kävelemään rannalle katsoen alas jyrkänteeltä. Se on kohtaus, jossa Lilija esiintyy elokuvassa viimeisen kerran hengissä. Sitä katsoessa menin täysin ymmälle. Luulin, että hän oli tehnyt itsemurhan. Ja jäin miettimään, miksi. Se itse asiassa häiritsi jopa elokuvan seuraamista. Hänellä oli kuitenkin ilmennyt jonkinlainen toivon merkki, jonkinlainen pienen pieni pilkahdus siellä tunnelin päässä. Itsemurha kävi hänellä jossakin vaiheessa varmasti mielessä, mutta että hän olisi nyt siihen päätynyt, soti tilanteen kehitystä vastaan. No, sitten elokuvaan tulikin aivan toisenlainen käänne. Ilmeni että hänet olisikin murhattu.

Eräässä haastattelussaan ohjaaja kertoi halunneensa jättää tilanteen tulkinnan katsojalle. Elokuvassahan ei loppujen lopuksi selviä, onko Lilija sittenkin tehnyt itsemurhan, minkä jälkeen kaupunginjohtajan miehet ovat lavastaneet sen murhaksi ja Nikolain syylliseksi. Ensimmäisenä tulee mieleen ajatus, että hänet olisi murhattu, vaikkei siinä hiljaisuudessa, kun Lilija katsoo jyrkänteeltä, ole mitään merkkiä tai muuta vihjettä läheisyydessä olevista murhaajista.

4)      Roman – Nikolain poika

Tässä kohtaa totean, että elokuva kertoo myös perheen kriisistä. Ohjaaja on ilmiselvästi jonkin verran arvokonservatiivi. Hän haluaisi pitää yllä perinteistä perheinstituutiota, mutta joutuu toteamaan sen ajautuneen kriisiin. Pojan hahmo on tärkeä lisä elokuvaan. Se liittää tarinaan tulevaisuuden, ja suuren kysymysmerkin.

Lopussa kun perhe on tyhjentämässä asuntoa ja poika havaitsee vahingossa isänsä ja äitipuolensa sukupuoliyhteydessä, pojan reaktio on yllättävän voimakas. Roman inhoaa Lilijaa. Nikolai yrittää vielä kahden kesken suostutella poikaa antamaan äitipuolelleen anteeksi tietämättä, että tämä on jo kuollut.

5)      Usko, kirkko

Elokuvassa toistuu eri muodossa sama kysymys: Uskotko Jumalaan? Kaikki päähenkilöt joutuvat siihen jollain lailla ottamaan kantaa, kaikki paitsi piispa. Hän on kai elokuvan maallisin hahmo. Hän ei kertaakaan elokuvan aikana pohdi henkilökohtaisella tasolla uskoa. Hän tosin saarnaa ja julistaa, mutta saarnassakin hän nostaa kirkon sydämen uskon edelle.

Viinan viemäksi joutuneen Nikolain ja paikallisen papin kohtaaminen kaupan ovella kuuluu elokuvan keskeisiin kohtauksiin. Sen jälkeen kirkon työntekijä näytetään ruokkimassa röhkiviä sikoja. Kohtaus herättää assosiaatioita. Ne ovat tämän elokuvan suola.

Huomattava on myös rauniona oleva kirkontorni, jossa teini-ikäiset pojat tapaavat iltaisin ja juovat kaljaa. Sinne ajautuu myös ryyppyputkeen joutunut Nikolai elokuvan loppupuolella. Hän jää tuijottamaan nuotion valossa heijastuvia ikivanhoja seinämaalauksia ja raunion kupolia. Myöhemmin kun pidetään uuden kirkon avajaisia, kaupunginjohtajan alle kouluikäinen poika alkaa tuijottaa kattoa, hän näkee vain tyhjän valkoisen seinän. Tämän kautta katsoja yhdistää nuo tilanteet. Kaljottelevat teinipojat ja ”verikirkon” avajaisten eliitti palvelevat eri jumalaa.

Minusta kyseessä ei kuitenkaan ole uskonnollinen elokuva. Mielestäni uskon kysymys nostetaan siinä esille, jotta voitaisiin käsitellä kirkon maallista valtaa ja sen suhdetta poliittiseen valtaan.

6)      Putin

Minussa herätti Putinin kuva kaupunginjohtajan työhuoneessa paljon kysymyksiä. Ehkä se vaatisi vielä lisätarkastelua niistä tilanteista, missä yhteyksissä tuo kuva tulee näkyviin. Ilmiselvästi ohjaaja on pohtinut sen tarkkaan. Putinin katse on hieman ”vekkuli”. Ja se on sijoitettu tietoisesti syrjään, ei suoraan kaupunginjohtajan selän taakse.

Kun Nikolai, Dmitri, Polivanovit ja vielä se yksi mies ovat maalla retkellä. He alkavat ampua vanhojen poliitikkojen kuvia. Hieman varovaista vitsailua siinä käydään, miksei ole uudempien johtajien kuvia.

Dmitri neuvottelemassa kaupunginjohtajan työhuoneessa. Taustalla tarkkailee Putin. 

Minusta siinä ei pitäisi olla mitään traagista, jos kaupunginjohtajan työhuoneessa on Vladimir Putinin valokuva. Tosin kuvan laatu ja sijainti antaa kyllä aiheen spekulaatioihin. Mutta me suomalaiset olemme tottuneet aika villiinkin menoon. Taidettiinhan jokin vuosi sitten jossakin Kristian Smedsin näytelmässä ampua silloisen presidentin Tarja Halosen kuvaa ja lieköhän itse Tarja ollut jopa katsomossa. Toivottavasti muistan oikein.

7)      Venäläinen yhteisöllisyys

Tässä haluaisin nostaa esiin muutamia elokuvasta oikein näkyvästi esiin tulevia venäläisyyteen ja venäläiseen elämäntapaan liittyviä seikkoja. Yhtenä on yhteisöllisyys. Vanha armeijakaveri Dmitri matkustaa pääkaupungista Venäjän toiseen laitaan auttaakseen armeijan aikaista kaveriaan ja asettaen samalla oman uransa vaakalaudalle. Se kertoo jotakin venäläisestä yhteisöllisyydestä. Se yhteisöllisyys näkyy muuallakin.  Myös se hupiretki on periaatteessa merkki venäläisestä yhteisöllisyydestä. Sen sijaan yhteisöllisyys yhtäkkiä tilanteen kärjistyessä häviää. Missä on yhteisö, kun Nikolai joutuu vaikeuksiin. Vaimo katoaa, löydetään kuolleena, ei ole ketään lohduttamassa. Nikolai jää yksin ”seurustelemaan” votkapullonsa kanssa. Hän saa osakseen vain ylenkatsetta.

Nikolai ryyppää kaupan ulko-ovella pullon saatuaan. Pian ovesta astuu isä Vasili, jonka kanssa jutellaan uskosta ja Jobista.

8)      Kaupunginjohtajan hahmo

Kaikesta raakuudesta ja inhottavuudesta huolimatta hänestä tuodaan esiin myös inhimillinen puoli. Olisiko tässä se hyvän siemen?

9)      Piilossa oleva optimismi

Tästä on sellaisia viitteitä, joita eivät kaikki huomaa. Ne positiiviset merkit ovat ihmisen sisimmässä. Esimerkkinä mainitsisin Nikolain hellyyden poikaa kohtaan yllättävän vaikeassa tilanteessa. Hän alkaa osoittaa vahvuutta, vaikka onkin juoppouteen taipuvainen.

10)   Elokuvan loppukuvat

Loppu teki minuun vahvan vaikutuksen: Kuvat, ääniefektit ja Philip Glassin musiikki. Kuvia katsellessa meri alkaa uhkaavasti kuohua: aivan kuin Leviatan-hirviö olisi heräämässä. Lopussa alkoi soida Glassin oopperan Akhneton Johdanto-osa. Myös Jelena-elokuvassa Zvjagintsev käyttää Philip Glassin musiikkia. Olen itse Glassin minimalistisen sävellystyylin ihailija.

IV.                Muuta

Laitan tähän yhteyteen vielä Lilijan ja Jelena-elokuvan Jelenan hahmon vertailua.  He näyttävät olevan Zvjagintsevin elokuvien tyypillisiä naishahmoja. Muita hänen elokuviaan en tosin ole nähnytkään. Molemmat ovat niukkaeleisiä ja –ilmeisiä,  he puhuvat vähän ja hiljaa, lähes kuiskaamalla, ja myös vastaavat kysymyksiin hyvin niukasti. He näyttävät olevan tyytymättömiä kaikkeen, heistä huokuu pettymys elämään, näköalattomuus. Jelenalla on perheellinen poika, joka käyttää äitiään hyväkseen. Lilijalla ei ole omaa lasta. Dmitrin nähdessään hän asettaa toivonsa tähän, mikä on merkki siitä, että liitto Nikolain kanssa ei suju. Kun Dmitri torjuu Lilijan, tämä joutuu palaamaan takaisin. Myös Jelena on jonkinlaisessa seksittömässä pakkoavioliitossa upporikkaan leskimiehen kanssa. Hän on lähinnä vain tämän kodinhoitajana. Nainen tarvitsee jonkun miehen turvakseen, muuten hän ei selviä. Tämä on varmaan sitä Zvjagintsevin ”feminismiä”.

V.                  Uskonto

Palaan vielä uskontoteemaan. Piispa esiintyy elokuvassa kolme kertaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla hän juttelee kahden kesken kaupunginjohtajan kanssa. Kolmannella kerralla ollaan uudessa Nikolain asuintalon paikalle rakennetun kirkon avajaisissa, jossa piispa pitää lähes kymmenminuuttisen puheen.

Aluksi laitan piispan repliikin toisen tapaamisen aikana tämän työhuoneessa:

”Olen sinulle puhunut ja toistan edelleen. Kaikki valta on Jumalalta ja missä on valta, siellä on voima… Päätä itse omat paikalliset ongelmasi, omalla voimallasi äläkä etsi turvaa sivullisilta, sillä silloin ajatellaan, että olet heikko.”

Näin piispa sanoi kaupunginjohtajalle, kun tämä oli ripittäytymässä ja – tavallaan näin voi tulkita – purkautui piispalle omissa moraalisissa sieluntuskissaan. Kaupunginjohtajalla, vaikka olikin häikäilemätön toimissaan, oli omantunnon vaivoja ja halusi omalta ”rippi-isältään” apua. Piispan reaktio oli yllä mainittu neuvo. Sen jälkeen piispa rupesi epäilemään, olisiko moisen epävarmuuden takana jotakin muita ongelmia. Hän kyseli miehen perheestä, lapsista ja terveydestä osoittaakseen näin empaattisuutensa ja ikään kuin vihjatakseen, että epävarmuus päätöksen teossa voi johtua psyykkisistä tai ihmissuhdeongelmista, jotka siis häiritsevät hänen työtään päätöksen teossa. Tätä kautta avautuu autoritäärisen vallankäytön filosofia: epäröinti ja moraaliset kysymykset ovat vallankäyttäjälle heikkouden merkki.

Lopuksi kaupunginjohtaja polvistuu piispan eteen, hän saa synninpäästön, nousee ylös ja poistuu. Kamera siirtyy näyttämään seinää olevalla pikkupöydällä olevaa patsasta Kristuksen kasvoista, sen alareunassa lukee latinaksi Ecce homo (’Katso ihmistä’). Patsaan takana on kuva ortodoksisesta papistosta jonkin kirkon portailla. Teksti näkyy kuvan tarkennuksen jälkeen.

Tässä on otteita piispan puheesta elokuvan lopussa uuden kirkon avajaisissa.

Me teidän kanssanne emme varmaankaan vielä tajua, mitä on tapahtumassa. On tapahtumassa se, että me kanssanne olemme palauttamassa kansalle sielun.

Pyhälle oikeauskoiselle suuriruhtinaalle Aleksanteri Nevskille kuuluvat hämmästyttävät sanat: ”ei Jumala ole voimassa, vaan totuudessa.” Todellakin. Ei voimalla, vaan rakkaudella. Ei oveluudella, vaan jumalallisella viisaudella. Ei pahuudella ja vihalla, vaan rohkeudella on suoritettu monilukuisia voittoja uskon ja isänmaan vihollisista. Mutta meidän päivillemme tärkeintä on, että emme koskaan pettäisi ortodoksista uskoamme. Ja että puhuisimme totta…

…Totuus on itse Kristus. Niin kuin apostoli Paavali sanoo: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” Hän puhuu siitä, että kun Kristus alkaa elää ihmisessä, hän alkaa ajatella kuin Kristus, nähdä kuin Kristus ja viimein toimia niin kuin Herra on meitä käskenyt, niin silloin ihmisestä tulee totuuden haltija. Hän voi löytää tapahtumista niiden aidon tarkoituksen. Ja nähdä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Juuri tämä on totuutta.

Kun ihmiset tuhoavat ristejä, rikkovat ikoneita, herjaavat ristiinnaulittua, rienaten kutsuvat riettautta rukoukseksi. Kun he yrittävät vakuutella, että he tekevät sen hyvin tarkoitusperin, se on valhetta…. Kuinka voidaan siveyden perusteita rikkomalla väittää, että ihmiset saarnaavat vapautta? Vapaus on totuuden tiedostamista. Tästä meille kertovat Pyhät Kirjoitukset: tiedostakaa totuus, niin totuus tekee teidät vapaiksi. Ja vain sellainen ihminen on vapaa, joka on tiedostanut totuuden ja puolustaa sitä.

Rakkaat veljet ja sisaret Herrassa! Nykymaailmallemme on tyypillistä, että se muuttaa jatkuvasti kiintopisteitä, ja totuudellisten arvojen sijalle tulee valheellisia. Tässä maailmassa me omistamme kuitenkin sen tärkeimmän. Me tunnemme tiemme – se on Kristuksessa. Me tiedämme, että kirkko puolustaa ja opastaa meitä. Mutta kirkko – se olemme me kaikki teidän kanssanne. Meidän kanssamme on Jumala, ja meidän kanssamme on totuus, meidän kanssamme on Jumalan rakkaus. Niin me voitamme rukouksella vihollisemme. Ja uskoamme puolustaessamme, emme tule heidän kaltaisekseen.

Ja niin kuin Kristus paljasti valheen, niin myös me teidän kanssanne kirkon opettamana, Jumalan sanan ja pyhien rukousten opettamana nousemme puolustamaan ortodoksista uskoa.

Olennaista mielestäni tässä on se, että piispa puolustaa kirkkoa, instituutiota, kun esimerkiksi se toinen pappi puhuu Nikolaille uskosta. Samoin ihmiset pohtivat henkilökohtaisella tasolla uskon kysymyksiä. Piispa puhuu vain instituution nimeen.

VI.                Lopuksi

Huomasin heti elokuvan nähtyäni, että onhan elokuva jo netissäkin vapaasti katsottavissa (https://www.youtube.com/watch?v=9ftfdXJ6kxw). Mutta kyllä leffa on leffa, kun sen katsoo oikeassa modernissa elokuvateatterissa pehmeään sohvatuoliin vajonneena.

Toivottavasti Leviatan nähdään pian myös Suomessa. Elokuvateattereihin se tuskin saisi katsojia. Se voisi sopia hyvin tv:n ohjelmistoon tai johonkin kirkon elokuvafestivaalin tai muuhun näytökseen. Sen verran uskonnolliset motiivit vievät elokuvaa eteenpäin, että herättäisivät varmasti keskustelua uskosta sekä uskon ja kirkon suhteista.

IVANOV JA TšEHOV JA MUUTA ASIAAN LIITTYVÄÄ

Tuon taustaksi muutaman lainauksen Ronald Hingleyn kirjasta Venäjän kirjailijat ja yhteiskunta 1825 – 1904 (Otava 1975):

”Venäläiset tilanomistajat näyttävät pitäneen valtavia velkoja eräänlaisena statussymbolina. Miltei jokaisen Venäjän kirjallisuudessa mainitun maatilan yhteydessä huomautetaan, että tila oli kiinnitetty suurista summista ja sen omistaja toivottomasti velkaantunut.” (s. 143)

”Tämä luonnottoman tuhlaavainen elämäntapa kiinnitti Dostojevskin huomiota hänen lukuisilla matkoillaan Länsi-Euroopassa. Hänen kertomansa mukaan venäläiset tilanomistajat runsaslukuisine seurueineen, kotiopettajattarineen, palvelijattarineen ja palvelijoineen herättivät ulkomaalaisissa kateutta. Nämä eivät tienneet, että Venäjän aateli tuhlasi tähän komeilevaan elämään viimeisiä varojaan.” (s. 145)

”Usein oli lainan antaminen aateliselle tilanomistajalle samaa kuin lahja. Etenkin aatelittoman oli vaikeata pakottaa aatelissäätyyn kuuluvaa maksamaan takaisin lainaa, sillä monilla venäläisillä aatelismiehillä oli samanlainen käsitys kuin Anna Kareninan kreivi Vronskilla, että pelivelat olivat ainoat, joista kunnian miehen tarvitsi välittää. Ja hallitus myönsi pitkiä lykkäyksiä kiinnitetyille tiloille.” (s. 145)

”Tuhlaavaisuuden ohessa laiskuus ja eksentrinen luonteenlaatu olivat venäläisten tilanomistajien tyypillisiä ominaisuuksia.” (s. 145)

I.                     

Anton Pavlovitš Tšehovista (1860 – 1904) on kyse ja 1880-luvulla liikutaan. ”Ivanovilla” tarkoitan samannimistä näytelmää ja näytelmän päähahmoa Nikolai Ivanovia.  Näytelmän ensimmäinen versio valmistui 1887, toinen 1889. Tarkennan vielä, että sytykkeenä kirjoitukselleni on ollut näytelmän elokuvaversio vuodelta 2010 (Ивановъ). Sen on ohjannut Vadim Dubrovitski ja päähenkilön Nikolai Ivanovin roolissa on Aleksei Serebrjakov.  Mainitsen hänen nimensä heti, sillä hänen kauttansa elokuvalla on yhteys Venäjän tämän hetken ehkä kohutuimpaan elokuvaan, Andrei Zvjagintsevin Leviataniin, josta olen vastikään kirjoittanut kaksi juttua. Siinäkin nimittäin Serebrjakov on pääosassa. Helmikuu on tälle elokuvalle tärkeä kuukausi, sillä silloin selviää, miten sen käy Oscar-valinnoissa. Lisäksi se on tulossa Venäjällä levitykseen, jolloin huomaa, saako se yhtään ymmärrystä suurelta yleisöltä, joka on jo ehtinyt sen katsomatta tuomita.

Elokuva Ivanov on yli kaksi ja puolituntinen kokonaisuus, jossa kuvataan ihmisten melko pysähtynyttä sielunmaisemaa. Sen teema vaatii pysähtymistä, mutta siitä versoaa monenlaisia mietteitä. Kannattaa katsoa nimenomaan tämä elokuva, jos haluaa tutustua venäläiseen melankoliaan aidoimmillaan. Kommentteja lukiessani olen huomannut, että jotkut ovat sen parissa uupuneet. Sitä en toki ihmettele, sillä ei kyseessä ole mikään toimintajännäri. Hitaasti käynnistyvän alkujakson jälkeen tapahtumat etenevät kuitenkin sujuvasti. Minä tajusin vasta toisella katsomiskerrallani, miten hyvästä draamasta on kyse.

Elokuvan maailma on lohduton. Ivanovin kartano on ränsistynyt puurakennus, joka elokuvan edetessä ränsistyy edelleen. Lopussa alkavat seinätkin sortua. Nikolai Aleksejevitš Ivanov on toki kutakuinkin säilyttänyt sisäisen ja ulkoisen arvokkuutensa, mutta masennus, vaikea elämäntilanne ja taloudellinen ahdinko painavat. Hän on ilmeetön ja lähes hymytön mies, jolle ei tunnu olevan elämässä mitään tietä tai mahdollisuutta selvitä. Melankoliaa ruokkivat itsesyytökset, itsesääli, näköalattomuus. Hän pakenisi, jos voisi. Avioliitto on epäonnistunut, velat lyövät päälle. Vekseli on lankeamassa...

Ivanov on Tšehovin näytelmistä ensimmäinen, jonka hän sai näyttämölle. Neljä tunnetuinta ovat Lokki (1896), Vanja-eno (1897), Kolme sisarta (1901) ja Kirsikkapuisto (1904), joista suuri venäläinen ensyklopedia kertoo, että niissä Tšehov on luonut ”erityisen tulevaa ennakoivan ilmapiirin”. Ivanov on kai niihin verrattuna vielä raakile, jossa näyttää toivottomuuden, umpikujan. Tuo optimismia huokuva toivo tulevasta ei henkilöhahmoista kovin selvästi välity, vaikka joku sitä saattaa jostakin taustalta aistiakin.

Olen toki nähnyt näytelmän elämäni aikana muutaman kerran, mutta youtuben ansiosta saatoin katsoa sen uudestaan.  Sieltä löytyi Moskovan akateemisen taiteellisen teatterin esitys (МХАТ ”MHAT”) vuodelta 1981. Kyseessä on hyvin sovinnainen versio. Sen on ohjannut teatterin taiteellinen johtaja Oleg Jefremov ja miespääosassa on legendaarinen Innokenti Smoktunovski, joka on toki ulkoisesti liian vanha 35-vuotiaan päähenkilön rooliin. Jefremov itse on sanonut esityksestä, että se kertoo depressiosta, siitä kuinka ihminen siihen lankeaa ja kuinka pääsee siitä ulos. Youtuben esittelytekstissä kerrotaan, että näin toteamalla Jefremov on vaistonnut siitä oman pysähtyneisyyden ajan hengen – ajan, josta ei ole ulospääsyä. Jäin näytelmää katsoessani ulkopuoliseksi, mitä en ehkä salissa olisi kokenut. Elokuva sen sijaan vie mukanaan ihmisten tuntoihin.

Sitten otsikossa on vielä se ”muuta asiaan liittyvää”. Tämä tekee näytelmän ja elokuvan tarkastelun vielä mielenkiintoiseksi. Nikolai Ivanovin vaimo Anna Petrovna on nimittäin ortodoksisuuteen kääntynyt juutalainen, alkuperäiseltä nimeltään Sara Abramson. Tuohon aikaan ortodoksinen kirkko ei suostunut vihkimään juutalaisia, jolleivät he kääntyneet juutalaisuuteen. Sara kääntyi, mutta samalla hänelle tuli välirikko vanhempiinsa. Mitäpä ei nainen rakkauden tähden tekisi! Mutta tyttö oli varakkaasta perheestä, joka ei hyväksynytkään avioliittoa eikä varsinkaan sitä, että tytär luopui juutalaisuudesta. Tämä johti siihen, että aviomieheltä jäivät saamatta hänen ehkä kovasti toivomansa myötäjäisrahat.

Juutalaisteemaa Tšehov on käsitellyt myös vuonna 1886 ilmestyneessä kertomuksessa, jonka alkuperäinen nimi on Тина (”Tina”). Suomensin sen aluksi melko suoraan sanalla Hetteikkö, joka tarkoittaa paikkaa tai asiaa, jonka vuoksi ihminen saattaa olla kuin suossa (puhekielellä ”lirissä”). Käydessäni kirjastossa läpi Tšehovin suomennettuja kertomuksia, huomasin yllätyksekseni, että kertomuksesta on olemassa suomennos. Juhani Konkka on kääntänyt sen kirjailijan valittujen kertomusten laitokseen vuodelta 1963 otsikolla Susanna. Konkka on nimennyt novellin sen päähenkilönä olevan nuorehkon juutalaisnaisen mukaan.  Kyseessä on karikatyyrinen kuva juutalaisesta ja häneen liitetyistä stereotypioista. Susanna on ahne femme fatale, viettelijätär, joka saa salaperäisellä viehätysvoimallaan miehet lankaan. Kertomus alkaa siitä, kun nuori luutnantti tulee naisen luo noutamaan tämän isältä lähtöisin olevia velkasaataviaan, muttei saa koskaan rahojaan.

Eikä tämä juutalaisyhteys vielä tähän lopu. Tämän myötä joidenkin silmissä Tšehov sai antisemitistin leiman. Hän oli oikeastaan ensimmäinen suurempi venäläinen kirjailija, joka kuvaa juutalaisuutta negatiivisessa valossa. Täytyy kuitenkin heti todeta, että vaikeaa Tšehovia miksikään juutalaisfoobikoksi on leimata. Hänen ystäväpiirissään oli juutalaisia. Lisäksi hänellä oli jopa vuonna 1885 alkanut romanssi juutalaisen Jevdokija (Dunja) Efrosin kanssa. Hän peräti kosi tyttöä, mutta avioliittohaaveet kariutuivat alkuunsa jo siihen, että tyttö ei suostunut kääntymään ortodoksisuuteen. Lopullisesti suhde sammui, kun kertomus Susanna (Тина) julkaistiin. Sen päähenkilön ulkonäössä oli nimittäin samankaltaisuutta Jevdokijaan. Tarkemmin sanoen heidän ulkonäöstään löytyi yksi juutalaisten ulkonäköä luonnehtiva piirre – pitkä nenä, jota Tšehov karikatyyrimaisesti Susannaa luonnehtiessaan kuvaa. Lisäsyy eroon oli myös kertomuksen herättämä juutalaisia koskeva negatiivissävyinen keskustelu.

Minulle tuo Ivanov on siis käynnistänyt vyyhden, jonka myötä olen tutustunut mm. juutalaisten asemaan 1880-luvun Venäjällä. Eihän tuolloin toki vielä mitään suuria vainoja ollut ollut, mutta hieman herkkä aihe juutalaisista kirjoittaminen kuitenkin oli. Nimittäin tsaari Aleksanteri II:n murha vuonna 1881 sai aikaan juutalaisiin kohdistuneita levottomuuksia, joiden taltuttaminen kesti muutaman vuoden. Haluan kuitenkin vielä todeta, että oman käsitykseni mukaan juutalaisia kuvaamalla Anton Tšehov on vain halunnut avata venäläisyyttä – venäläistä sielunmaisemaa. Hän oli satiirikko ja paljon rajumpaa satiiria hän loi venäläisistä. Juutalaiset oli kansallisuus, joiden kanssa venäläinen aatelisto ja älymystö olivat paljon tekemisissä. Tuon ajan Venäjällä heitä eli noin 5 miljoonaa, mikä oli suhteellisen paljon. Sen vuoksi oli luontevaa käsitellä kirjallisuudessa myös juutalaisten ja venäläisten suhteita. Varsinaiset pogromit alkoivat seuraavan vuosisadan alussa.

II.                   

Nikolai Ivanov on tilanomistaja, aateliston jälkeläisiä. Huomataan, että yhteiskunnan murroksen myötä aateliston jälkeläiset ovat köyhtyneitä, omasta arvostaan ja kunniastaan kiinni väkeä. Suvun perintönä näyttää jääneen taipumus velan ottoon. Menneisyydestä ei näytelmässä paljoa puhuta. Näennäisesti rohkealta tuntuu avioliitto juutalaistaustaisen naisen kanssa. Kuvitelmat kuitenkin sortuvat, kun samalla viitataan, että avioliiton taustamotiivina on saattanut olleen taloudellinen hyöty.

35-vuotias Nikolai Ivanov on onnistunut ajamaan itsensä velkojen kautta vararikon partaalle. Hänellä on siis juutalainen vaimo, jonka kanssa hän on ollut naimisissa viisi vuotta ja jota hän ei enää rakasta. Lisäksi vaimonsa vuoksi hänellä on epäluuloa lähipiirissä. Vaimo on mennyt naimisiin hulluna rakkaudesta katkaisten jopa siteensä omiin vanhempiinsa. Hän sairastaa Ivanovin kartanossa asustavan nuoren lääkärin mukaan keuhkotautia. Hänet olisi saatava kiireesti Krimille hoitoon, mutta Ivanovilla ei ole siihen varaa. On vielä se kolmas hiekkaa rattaisiin tuova henkilö: 20-vuotissyntymäpäiviään viettävä Saša-neito, jota kutsutaan myös Shurotškaksi. Hän on korviaan myöten rakastunut Ivanoviin. Ivanov on varsin yleinen vieras Sašan vanhempien kartanossa, koska isä Pavel Lebedev on Nikolai Ivanovin hyvä ystävä ja lisäksi Lebedevit ovat antaneet tälle suuren velan. Parin päivän kuluttua vekselin on määrä mennä maksuun, mutta luonnollisesti Ivanovilla ei ole yhtään rahaa, minkä vuoksi hänen on mentävä Lebedevin kartanoon sopimaan vekselin määräajan lykkäyksestä.  Ja samana päivänä sattuu olemaan Sašan syntymäpäiväjuhla. Tässä on tiiviisti kerrottuna näytelmän ja elokuvan alkuasetelma.

DVD:n takakannen johdantotekstissä korostetaan, että Ivanov on tragikomedia. Sen pitäisi mukailla näytelmän ensimmäistä versiota, mistä kertoo osaltaan tyylitellysti kai myös sen venäjänkielinen kirjoitusasu, jossa lopussa on vanhan kirjoitusasun mukainen kova merkki ”ъ”. Tragikomedia on kirjailijan lännestä omaksuma tyylilaji. Yllä mainitsemani kertomus Susanna (Тина), on myös tragikomedia, jossa on vaikutteita ainakin ranskalaisesta kirjallisuudesta.

Elokuvassa ei ole teatterin luomia rajoitteita, tosin on pidettävä mielessä, että se on kohdennettu yleisölle, joka tuntee näytelmän jo ennestään ja mahdollisesti etsii siihen aivan uutta lähestymistapaa ja tulkintaa. Toisaalta tuo perinteen taakka on ohjaajalle rajoite, toisaalta mielenkiintoinen, lähes elämää suurempi haaste. ”Elämää suuremmalla” tarkoitan tässä sitä, että onnistuessaan ohjaaja voi päästä osaksi vuosisataista kulttuuriperintöä.

 Elokuva etenee hienovaraisen herkästi. Kuten jo totesin alkupuolella, keskustelun päälle kuuluu Ivanovin sisäinen monologi, joka päällisin puolin kuulostaa levolliselta ja punnitulta mutta luo samalla oman sisäisen jännitteensä kaikkeen kuvassa näkyvään todellisuuteen. Elokuvan kaikki kuvat ovat Ivanovin maailmaa. Hänet on tähän maailmaan heitetty, hän luo siihen olemassaolollaan sen syvimmän mielen. Välillä elokuva vie katsojansa luontoon ja ympäristön maisemakuviin, jotka kertovat paitsi vuodenaikojen vaihtelusta myös henkilöhahmoista ja heidän eksistenssinsä ristiriitaisuuksista. Ohjaaja on tuonut elokuvaan myös aivan oman, lähes puhumattoman hahmonsa, ulkona harhailevan kerjäläiskulkurin. Hän tuo elokuvaan sen tragikoomisuuden luoman absurditeetin ja hänestä heijastuu omalla salaperäisellä tavallaan henkilöhahmojen alitajunnan puhumattomat tunnot.

Välillä elokuvan kronologisen etenemisen keskeyttää mustavalkoisia kuvia, jotka lienevät menneisyyden psykologisia takaumia, joissa päähenkilö on kylläkin läsnä aikuisena. Hän on tivolissa, ratsastaa karusellin puuhevosella, tai leikkii uimarannalla, hieman toisenlaisessa pyörimisliikkeessä. Yhdessä kuvassa hän hakkaa isoa rumpua kuin raivopäinen. Loppupuolella ollaan värein kuvatussa tivolissa. Siellä Ivanov menee seuraamaan lasten nukketeatteriesitystä. Se saa hymyttömänä kuljeksivan miehen nauramaan. Hymy kuitenkin hyytyy, kun näyttämölle ilmestyy hänen itsensä näköinen nukkehahmo. Kohtaus liittyy elokuvan loppupuolen tapahtumiin, jolloin Ivanov alkaa tiedostaa omaa tilannettaan. 

Mennään kuitenkin uudelleen elokuvan alkuun.

Ivanov puussa

Elokuva alkaa kohtauksella tilanomistaja Nikolai Ivanovin kartanon edustalla. Aurinko paistaa, vietetään ensimmäisiä syyspäiviä. Isäntä istuu ja on lukevinaan. Ränsistyneen kartanon paraatiovi ja ikkunat ovat auki. Sisällä vaimo Anna Petrovna (entinen ”Sara”) soittaa selloa jyskyttävän yksitoikkoisesti, kartanossa asuva Ivanovin setä, leskeksi joutunut kreivi Matvei Shabelski säestää pianolla. Annaa hoitava lääkäri Jevgeni Lvov on myös kuvassa. Hän asuu kartanossa pysyvästi. Hän kertoo, että Annassa on keuhkotauti ja ainoana keinona saada sairaus hallintaan olisi saada hänet välittömästi Krimille rauhaan lepäämään. Erityisen tärkeää on, että hän voisi matkustaa miehensä kanssa. Ivanov torjuu vaatimuksen toteamalla, ettei ole rahaa. Tulee myös tilanhoitaja Mihail Borkin, joka pyytää rahaa, jotta voisi maksaa työläisille palkat. Tapahtuu symbolinen tragikoominen ele, joka kuvastaa paitsi Ivanovin epätoivoa myös hänen vallan kaipuuta. Hän kiipeää puuhun, mikä yhtäältä 35 ikävuodesta huolimatta kertoo myös päähenkilön poikamaisesta olemuksesta. Tilanhoitaja pyytää häneltä vielä yhtä ruplaa. Sen hän heittää maahan. Borkin poimii sen sieltä ja kiittää ranskaksi, mikä lienee ironiaa. Tällä välin on Annakin lopettanut soittonsa. Setä on tullut pihalle. Hän on näytelmän (ja myös elokuvan) vastenmielisimpiä tyyppejä. Elokuvassa hän on erityisen vastenmielinen äänensävynsä vuoksi, se kuulostaa kuohitun pukin määkimiseltä. Toisekseen hän on myös keskustelijana inhottava. Hän pystyy pilaamaan kaiken vähänkin järkevältä tuntuvan keskustelun typerillä välihuomautuksillaan, puujalkavitseillään, jotka kai naurattavat vain häntä itseään.

Anna Petrovna parvekkeella juttelemassa miehensä Ivanovin kanssa, roolissa Anna Dubrovskaja

Vaimo ilmestyy paraatioven yläpuolella sijaitsevalle parvekkeelle. Hän säteilee kauniissa puvussaan ja tyylikkäässä leveälierisessä hatussaan. Hän heittää muutaman kommentin. Ivanov kehottaa häntä menemään sisälle, ettei sairaus pahenisi. Anna ei vielä tiedä hänen sairautensa vakavuutta. Sen hän saa tietää mieheltään vasta myöhemmin. Tilanne kuvaa mielestäni asetelmia aviopuolisoiden välillä. Parvekkeelta huutava vaimo on yläpuolella, toki kalpeana mutta suloisena. Anna on siinä muista eristetty. Saa jopa mielikuvan syrjitystä henkilöstä. Hän on kuitenkin muiden yläpuolella, ja ainakin minulle syntyy mielikuva, että hän naisellisella olemuksellaan levittää ympärilleen rakkautta.  Kreivi tuo välillä omituisella huumorintajullaan ilmi hänen juutalaistaustaansa, mitä voisi tulkita herjan heitoksi.

Ivanov laskeutuu puusta ja hänen seurakseen jää lääkäri, joka jää nuoruuden innolla paasaamaan Ivanoville ohjeita, kuinka tämän pitäisi suhtautua vaimoonsa. Ivanov ei kommentoi ja yrittää ikään kuin kävellä ”karkuun”.  Sitten sattuu kohtaus, jollaista en venäläisissä klassikoissa ole nähnyt. Hieman etäämmällä kartanosta, niityn keskellä, on nimittäin harmaista laudoista kyhätty latomainen käymälä, ”puucee”. Ivanov poistuu kesken kaiken tarpeilleen ja lääkäri jää ehkä hieman hämillään ulkopuolelle odottamaan. Se on tavallaan Ivanovin oma hiljainen, arvolleen sopiva vastakommentti lääkärin yksipuoliselle julistukselle, jonka hän kokee myös menevän liiaksi henkilökohtaisuuksiin.

Ivanov osoittautuu hyvin rehelliseksi ja vilpittömäksi ihmiseksi. Hän puhuu tunteistaan avoimesti, mutta omalla itsekeskeisyydellään hän tuntuu vain luovan ympäristöönsä tuhoa. Jossain vaiheessa hän vertaa itseään Hamletiin. Siinä ollaan oikeilla jäljillä. Ivanov kamppailee masennuksensa keskellä mielekkyydestä elää. Itsemurhasta ei puhuta mutta loppua kohden elämän jatkaminen tuntuu yhä turhemmalta. Polte on sammunut. Näissä tunnoissaan Ivanov on hyvin vilpitön, mutta häneltä puuttuu riittävää empatian tunnetta, jota hän voisi luoda harmonisia ihmissuhteita.

Ivanov kertoo, että hänen on lähdettävä käymään ystävänsä Lebedevin luona pyytämässä jatkoa kahden päivän kuluttua lankeavalle velkakirjavekselille. Asia on tärkeä ja syy on perusteltu. Ivanov ei ole kuitenkaan täysin rehellinen. Samana päivänä nimittäin sattuu olevan Lebedevien tyttären Sašan 20-vuotissyntymäpäivä ja luonnollisesti talossa on kutsut runsaine vierasjoukkoineen.

Elokuva käynnistyy hitaasti. 15 minuutin kohdalla Ivanov sanoo ensimmäisen kerran lähdöstään, hevosvaljakko lähtee liikkeelle vasta noin puoli tuntia myöhemmin, 45 minuutin kohdalla. Kartanossa asuva setävanhus, vaimonsa Ranskaan haudannut leskikreivi Shabelski pääsee lopulta hänen mukaansa aikansa ruinattuaan.

Ivanov ja vaimo keskustelevat. Vaimo haluaisi miehen mukaan.

Vaimo haluaisi lähteä miehensä mukaan ja pyytää kovasti päästä mukaan ihmetellen, miksi mies käy Lebedevin kartanossa ilman häntä. Mies vakuuttelee vaimolleen, ettei tämä voi sairautensa takia poistua kotoaan. Lisäksi omaa runsaasta poissaoloiluaan hän selittelee omalla henkisellä tilallaan. Hän on menettämässä kyvyn rakastaa vaimoaan. Kun aurinko laskee, niin rakkaus häviää, hän toteaa. Poissaolon ansiosta hän pystyy taas rakastamaan. Hän näyttää olevan vilpitön tunteissaan. Hän käy vielä ennen lähtöään vaimonsa kanssa herkän keskustelun jossa yrittää saada vaimonsa siitä vakuuttumaan. Vaimo jää yhdessä lääkärinsä kanssa pettyneenä, riisuutuu, jotta tämä voi tarkastaa tämän terveydentilan. Yhtä vilpittömästi hän purkaa omia tuntojaan:

                             ”Miksi rakkaudesta ei makseta rakkaudella ja totuus maksetaan valheella?”

Vaimo valmistautuu lääkärintarkastukseen

Vaimo jää haikeana katsomaan ulkona taivaalla lentävää kuumailmapalloa. Samaan aikaan Ivanov on kreivin kanssa hevosvaljakollaan matkalla aavassa jokivarressa. Hänkin pysäyttää hevosensa ja alkaa katsoa samaa näkyä. Joku näyttää sieltä tiirailevan ihmisiä kaukoputkellaan. Näin aviopuolisoiden välinen yhteys saa erikoisen linkin. Ivanov nousee valjakosta, ottaa kiinni hevosen suitsista ja lähtee jatkamaan matkaansa kävellen. Mietteet painavat kai mieltä. Samanaikaisesti vaimo saa yhtäkkiä päähänsä lähteä miehensä perään. Lääkäri panee vastaan, mutta hän ei voi mitään hoidettavansa oikulle. Anna käskee valjastamaan pihassa näkyvällä paikalla laitumellaan aikaansa viettävän valkoisen hevosen, vapauden ja viattomuuden symbolin. Ivanov ehtii toki paljon aikaisemmin perille kartanoon.

Välillä kuva seikkailee mustavalkomaisemassa, jossa Nikolai Ivanov lyö rumpua. Sitten mennään kutsuihin. Ivanov ei ole vielä paikalla.

Vieraat ovat palaamassa ulkoa sisätiloihin. Heillä on päässään eri eläinten päitä kuvaavia naamioita. Saša on levoton. Hän keinuu yksinään keinussaan kauniin vaalean mekon helmat liehuvat vauhdin voimasta. On hänen syntymäpäiväjuhlat ja hänelle tärkein vieras ei ole paikalla. Sisään tullessaan vieraat poistavat naamionsa. Väki alkaa tehdä kuka mitäkin. Korttipöydällä on tunkua. Riidellään. Jotkut käyttäytyvät tökerösti typeryyksiä laukoen.

Tämänlaiset kutsut on näissä historiaan sijoitetuissa näytelmissä ja elokuvissa vakiotavaraa. Niissä tehdään hullutuksia, puhutaan toisten ohi puuta heinää. Ja nauretaan äänekkäästi ”ei-millekään”. Eri ohjaajat pyrkivät tuomaan tällaisiin tilaisuuksiin omin tehokeinoin omanlaistaan absurdia ilmettä. Usein liioitteleva ylinäytteleminen ja ilvehtiminen tekee katsomisesta lähes kidutusta. Tälläkin kertaa tragikomedia vaatii parodiaa. Kuvaus on kuitenkin absurdiudessaan hillittyä. Osa on mukana korttipelin hurmassa, osa istuu paikallaan hiljaisena, hieman tylsistyneenä.

Mieleeni on jäänyt nuorehkon leskirouvan repliikki: ”Oi luoja, kuinka ikävää! Saisi vaikka kuolla.”

Ja joku juo hirveästi votkaa. Ja tietysti puhutaan juoruja, joista joku suuttuu. Tyttö laulaa. Ja nurkassa sijaitsevassa häkissä papukaija rääkyy vastaukseksi.

Olennaista on, että Ivanovin poissa ollessa puhutaan hänestä. Toistetaan se yleinen käsitys. Mies on nainut juutalaisen hamutakseen hänen rahojaan. Pettymys on ollut suuri, kun tytön vanhemmat kieltäytyivät antamasta myötäjäisiään. Nyt mies haluaa päästä vaimostaan eroon.

Muuten juuri samasta toisen näytöksen kolmannesta kohtauksesta alkaa katsomani Moskovan taiteellisen teatterin esitys. Tämä on harvoja muutoksia, joita muuten kirjailijan tekstiä melko uskollisesti seuraavaan esitykseen on tehty. On eräs toinenkin olennainen muutos, muta siihen palaan myöhemmin.

Saša kuulee yhden panettelevan keskustelun ja puuttuu siihen alkaen puolustaa miestä ja tämän rehellisyyttä.

Sitten tulee Ivanov. Hullutteleva kreivi ottaa tilan haltuunsa tyhjänpäiväisillä puheillaan ja liioittelevilla eleillään. Ivanov on totinen. Alkutervehdysten jälkeen joku kysyy:

”Miten vaimonne terveyden laita on? – Huonosti, hänellä on keuhkotauti. – Oi.”

Vilpittömyys tuntuu olevan noista reaktioista kaukana.

Keittiössä kaadetaan isosta lasisesta astiasta hilloa pikkuisiin jälkiruokakuppeihin. Se valuu pehmeänä klönttinä. Siinä on hieman inhorealistista sävyä. Minäkin kuvittelen mielessäni kuin se valuisi tahmeana pitkin poskiani. Sitten syödään hilloa ja juodaan teetä. Se kuuluu venäläisten kutsujen ehdottomiin herkkuihin.

Nikolai Ivanov pyytää lisäaikaa vekselinmaksuun. Itketään! Vaimo ei suostu. Ivanovin pienikin hymyn väre hyytyy. Mutta kutsut jatkuvat.

Nikolai tapaa viimein Sašan, joka on odottanut kohtaamista sydän syrjällään. He kyynelehtivät kasvokkain, halaten, kärsivin ilmein, kuin epätoivoiset rakastavaiset. Tapahtuu yllätys. Anna Petrovna saapuu samalla hetkellä. Hän ilmestyy taustalle nauravana, mutta kun hän näkee miehensä syleilevän talon tytärtä, nauru vääristyy itkuksi, raivoisan hysteeriseksi. Hän painautuu lääkäriä vasten.

Ulkona on ilotulitus. Puu syttyy tuleen. Tuli on intohimon seksuaalinen symboli. Tulee ajatus, että vaimo olikin vain näky, mutta ei se ollut. Puuta – intohimon liekkejä – yritetään sammuttaa.

Kuva siirtyy toiseen hetkeen. Kutsut ovat takana, ollaan jo aivan muissa touhuissa. Joella on yksinäinen soutaja. Nikolai ratsastaa tivolin puuhevosella. Turhauma vaivaa. Nukkekoti – Annan oma leikkikenttä -  ilmestyy kuviin. Miehet kylpevät saunassa. Siten näytetään kaukaa kun he juoksevat alastomina jokeen uimaan.

Näytetään jonkin luostarin aluetta. Jonkin ajan kuluttua Saša näyttää ajavan koreassa sinisessä puvussaan siellä kolmipyöräisellä mopollaan kuin edestakaisin harhaillen. Hän tuntuu olevan tunnekuohuissaan ja purkavan oloansa harvinaiseen ulkoilutapaan. Se osoittaa ainakin varakkuuden. Siihen rinnastuu mielessäni eräs toinen irrallinen mustavalkokuva, jossa Nikolai Ivanov ajaa polkupyörällä.  

Ollaan Nikolain talossa. Vaimon sielukkaat, surun painamat kasvot isoine silmineen jäävät mieleen. Katse on vilpittömän vetoava, mies ei kykene niihin vastaamaan. Vaimo leikkii nukkekodillaan.

Ympäristön maisema on aukeaa alavaa jokivarsiseutua. Saša kiitää mopollaan. Ivanov on yksin joko jossakin sivurakennuksessa tai omassa työhuoneessaan. Saša saapuu yhtäkkiä paikalle. Rakkaus on ajanut hänet liikkeelle. Ivanov hermostuu: vaimo voi nähdä! Saša vastaa tulleensa takakautta. Hän on kiihdyksissään, kun ei ole nähnyt rakastaan muutamaan viikkoon. Syntyy kiivas keskustelu. Ivanov pyrkii kuitenkin välttämään kiintymästä nuoreen naiseen. Hän tuntee olevansa kykenemätön rakastamaan. Saša tuntuu Ivanovin torjuvasta asenteesta vain innostuvan. Hän naisena haluaa toteuttaa ”toiminnallista rakkautta”. Hän haluaa palauttaa kärsivälle miehelle elämän ilon. Tässä onkin venäläisen miehen melankolian toinen puoli: nainen pelastamassa epätoivoon langennutta elämän matkamiestä. Näin ”venäläisen melankolian kurssi” jatkuu.

Kuva siirtyy Annaan. Näytetään lähikuvaa kasvoista. Huomaa, että Annalla on kaunis silkkinen valkea yöpuku päällä. Hän on kylpyhuoneessa. Hän alkaa leikata hiuksia. Kasvoista huokuu surua ja epätoivoa. On syksy, tuulee, lehdet lentävät kahisten tuulessa. Ulkona liikkuva kerjäläinen, elokuvan klovni – se joka aikaisemmin oli kytännyt taloa kaukoputkellaan – soittaa huilua värjötellen ja myös itkien. Taas näytetään takaumana tyhjää uimarantaa.

Siirrytään seuraavaan kuvaan. Anna on hämärässä. Hän on tuonut huoneeseen flyygelin ympärille paljon kynttilöitä. Hämärä huone on kuin kynttilämeri, luoden ympäriinsä salaperäistä hohdetta. Paikalle tulee Nikolai. Tulee elokuvan vaikuttavin kohtaus. Anna Dubrovskaja näyttelemän Anna Petrovnan ilmeikkäät kasvot ovat kuin syntyneet uudelleen elämään. Kynttilöiden loisteessa parilla on tilinteon hetki. Keskustelun alku on varovainen. ”Miksi hän kävi täällä?” vaimo kysyy. Hän siis oli nähnyt Sašan vierailun. Keskustelun edetessä jännite tiivistyy.  Nyt puhutaan suoraan, enää ei päästä pakoon roolien suojaan. Anna paljastaa paljaan päänsä, hiukset on kynitty pois. Hän tekee miehelleen tunnustuksen: ”Olit minun idolini – ja petit minua.” Anna tunnustaa miehelleen rakkautensa. Taas mies kärsii omaa mitättömyyttään. Näkyy kaikesta, että hänen syyllisyydentuntonsa, kärsimyksensä ja epätoivonsa on rajua. Anna ei kuitenkaan tunnu ottavan vastaan miehen tunnustusta niin kuin tämä toivoisi. Sananvaihto jatkuu. Syytösten kiihtyessä mies ei enää kestä. Häneltä tuleva tunnepurkaus räjähtää ilmaan ja paljastaa totuuden: ”Ole hiljaa jutsku!” Tästä lausumasta on kirjoitettu ja keskusteltu paljon.  Se osoittaa Ivanovin alitajunnassa olleen antisemitismin. Valkenee, että huhut ovat pitäneet paikkansa: mies on nainut Annan rahojen toivossa, rakkaus on ollut valhetta.

Tilanne jatkuu. Anna lyö miestään, putoaa portaita. Nenästä valuu verta. Poskessa on veriläikky. Hän itkee ja yskii, yrittää pyyhkiä valuvaa verta. Mies nostaa hänet lattialle. Hän makaa kynttilöiden keskellä. Ivanov kertoo vaimolleen epähuomiossa tätä odottavasta kuolemasta. Vaimo järkyttyy. Mies tajuaa virheensä: ”Voi jumala, kuinka syyllinen olen!”, hän jää vaikeroimaan.

Kuva siirtyy ulos. Maa on peittynyt kevyeen lumeen. Talvi on tullut. Valkoinen hevonen on edelleen liekaköyden varassa ulkona. Se ei ole enää piha, se on metsää, jossa on harvakseltaan puita ja kaatuneita runkoja. Kartano on tullut yhä rujompaan kuntoon. Takaseinä on nähtävästi sortunut, vain tyhjä kulissi on jäljellä.

Elokuvan ohjaaja - tuodessaan katsojien eteen hiuksensa kynineen Anna Petrovnan - tuo samalla heidän eteensä keskitysleirissä kärsivän juutalaisvangin. Sanoma on selvä. Käytöksellään Ivanov osoitttaa todelliset kasvonsa. Vilpittömiltä tuntuvista puheista ja itsesäälistä huolimatta, paljastuu hänen maailmankuvansa itsekeskeisyys. Hän tajuaa sen sitten itsekin. Ivanovilla ei ole tulevaisuutta. Hän yrittää vielä pyristellä, mutta suunta on lopulta vain yksi: luopuminen.

Anna edustaa toista kulttuuria. Hän ei pysty ymmärtämään Ivanovia samalla lailla kuin Saša. Tässä on kai yksi tämän paljon tulkintoja jälkeensä jättäneen näytelmän perusajatuksista. Samalla tapaa ei myöskään Ivanov pysty reagoimaan Annan avoimuuteen. Totuushan on, että kyllä myös Anna on pyrkinyt luomaan mieheensä keskusteluyhteyttä, mutta sille ei ole edellytyksiä.

Anna leikkii yksin nukkekodilla. Joen keskellä näyttää olevan jäätä, jossa soittaa torvisoittokunta frakeissa.

Annan nukkekoti

Siirrytään tivoliin, on jo kesä. Ivanov harhailee yksin ihmisten keskellä. Nuoralla kävelijä ilmestyy ensinnä kuviin. Siellä on karuselli, jossa lapsia pyörii hevosten selässä. On akrobaattitanssija, jolla Ivanov näkee Annan kasvot. Sitten tulee se kohtaus, josta olen jo yllä maininnut: Ivanov näkee itsensä näköisen nukketeatterihahmon. Se on hänelle itselleen jonkinlainen käännekohta, totuus paljastuu.

On rankka kesäinen sade. Ivanov kohtaa Sašan. He menevät yhdessä aittaan sadetta suojaan. Käärme kiemurtelee aitan lattialla. Jään miettimään, onko se siinä kavaluuden vai himon symbolina? Saša menee sisälle, sulkee oven. Ivanov näkee sattumoisin ikkunasta riisuuntuneen Sašan. Hän ryntää sisälle. Rakastelua ei näytetä. Näytetään, kun Ivanov ryntää ulos sateeseen. Saša tulee perässä, läpikuultava paita alastoman vartalon peittona. Ivanov yrittää vakuuttaa, ettei rakkaudelle heidän välillään ole pohjaa. Tulee kiihkeä keskustelu. Kohtaus on vaikuttava: kesäsade, taustalla aurinko. Kuvankaunis Saša kastuu läpimäräksi, Ivanov on jo märkä. Keskustellaan rakkaudesta. Se on kuin ihmeellistä peliä. Ivanov jatkaa itsesäälissä kieriskelyä. Nainen haluaa tuoda ”toiminnallisella rakkaudellaan” pelastuksen. Ovatko Ivanovin yritykset torjua rakkaus todellisia vai yrittääkö hän vain pelillään sitoa naista itseensä? Välillä Ivanov tuntuu olevan Sašaa kohtaan jopa ilkeä, mutta jossain mielessä rehellinen. Hän yrittää kertoa, että hän on saanut elämässään aikaan vain tuhoa. Saša ei anna periksi. Mies vetää häntä puoleensa magneetin tavoin.

 

Kohtaus sateessa

Tuon parikymppisen tytön kanssa Ivanov alistuu menemään naimisiin, vaikka myös Saša pohtii päätöstään vakavissaan, myös isänsä kanssa. Ollaan jo hääpuvuissa, odotetaan vihkimistä. Ivanov pyrkii viimeiseen asti saada tytön vakuuttumaan, että jo ikäeronkin vuoksi avioliitolle ei ole edellytyksiä. Tilanne on miltei absurdi. Jokin voima ajaa heitä tiettyyn suuntaan, mutta molemmat pyristelevät vastaan.

Saša ennen vihkimistä mietteliäänä isänsä kanssa

Häät tulevat. Ei nuoren naisen päätöstä muuta edes se, että hänen vanhempansa kertovat pienentävänsä myötäjäisiä Ivanovin suurten velkojen vuoksi. Ei tytölle raha merkitse mitään, vaan rakkaus. Sen hän vakuuttaa isälleen säteilevän kauniina silmät rehellisyyttä hehkuen, yllä upea hääpuku. Ivanov itse on kuin tahdoton kuvatus. Hänellä ei ole tahdonvoimaa kohtalon liikkeitä estämään.

Ortodoksista perinnettä tarkasti noudattava vihkiminen on elokuvan kauniimpia kohtauksia. Kaikki ovat siinä antaumuksella mukana, sulhanen ja morsian vaihtavat sormuksia. Se näytetään lähikuvana. Yksi asia saa Ivanovin kuitenkin vilkuilemaan sivuilleen ja taakseen. Hän alkaa nähdä näkyjä. Aivan kuin entinen vaimo olisi läsnä, aivan kuin vieressä seisoisikin entinen vaimo, kasvot entistä sielukkaampina. Kaikki saadaan miehen epäröivistä ja osin hajamielisyyksiin harhailevista ajatuksista huolimatta onnellisesti päätökseen. Mennään kartanoon juhlimaan. Portailla odottaa venäläistä perinnettä mukaillen hovimestari kädessään leipää ja suolaa. Minä katsojana alan jo huokailla: ei kai vaan taas aleta näyttää niitä tylsiä juhlia tyhjine puheineen ja teennäisine kasvoineen – hillon kera. Ei, näin ei ehdi käydä. Tshehovin näytelmän loppu on tyly ja lakoninen. Pihalla käydään vielä keskustelua ennen kuin siirrytään sisätiloihin. Vieraat alkavat mennä sisään. Kun aletaan jo juhlia häitä, huomataan, että yksi puuttuu.  Hovimestari kutsuu sulhasta sisään kädessään tuo leipä ja suolakulho. Sulhanen istuu vielä hevosten vetämissä vaunuissa – mutta elottomana. Kun hovimestarin ilmoitettua muutkin huomaavat asian, niin ihmisten katseet ovat paljon puhuvia. Jäin miettimään, mikseivät he näytä niin surullisilta ja kauhistuneilta kuin odottaisi. Totta kai niissä on yllätyksen tuomaa kauhua, mutta samalla suupielessä on jokin pienen pieni virne, tuskin huomaamaton. He ovat maan parhaita näyttelijöitä, kyllä he osaisivat ilmaista todellista surua. Kasvoista näkyy kauhun ja hämmästyksen lisäksi myös piiloteltu helpotuksen huokaus. Hymynhäive on taitavasti piiloteltu teennäisyyden taakse. Pysähtyneet kasvojen kuvat näyttävät sen. Tulee mieleen Gogolin Reviisorin lopputilanne ja heidän ilmeensä, kun he kuulevat oikean reviisorin olevan tulossa. Ei, nämä ilmeet eivät ole samoja. Siihen tämä yli kaksi ja puoli tuntia kestävä elokuva päättyy.

Elokuva päättyy niin kuin pitääkin. Ivanov aateliston perillisenä lakkaa olemasta. Roolihenkilön sopikin kuolla. Ehkä siinä on sen optimisminsa, jonka puutetta ylhäällä jo ehdin julistaa.

III.                 

Näytelmässä loppu on toisenlainen. Siinä ei ehdi vihkimistä tapahtua. Miesten kesken tulee riitaa. Yksi yrittää pistooli kädessään haastaa toista kaksintaisteluun. Ivanov sieppaa tältä pistoolin todeten, ettei siinä kaksintaistelua tarvita, menee muista syrjään ja ampuu itsensä. Pistoolin laukaus saa ihmiset järkyttymään: he näkevät Ivanovin makaamassa verta vuotavana.

Vuonna 1981 kuvatussa Moskovan akateemisen taiteellisen teatterin versiossa loppu on juuri tällainen. Siinä on myös toinen elokuvasta poikkeava kohtaus: se käännekohta, jossa Ivanov tekee vaimonsa kanssa tiliä suhteestaan. Legendaarisen Innokenti Smoktunovskin näyttelemältä Ivanovilta turhaan odottaa ”Vaikene, jutsku”-tyyppistä reaktiota. Ei sitä tule. Se olisi ollut aikakaudelleen ja sovinnaisuuteen pyrkivälle teatterille liian raju purkaus. Koko kohtaus on vesitetty.  Antisemitismi on pyyhkäisty maton alle. Versiossa ei haluta korostaa juutalaisuutta, saati mitään sellaista, mikä voisi antaa edes pientä aihetta antisemitismiin tai siihen kiihottamiseen.

On mielenkiintoista verrata nykypäivän elokuvaa pysähtyneisyyden aikana Neuvostoliitossa tehtyyn teatteriversioon. Totta on se, että vertailukohtia Venäjällä kyllä riittäisi. Niin monenlaisia tulkintoja näytelmästä ja nimenomaan Nikolai Ivanovin hahmosta on läpi historian kaikkialla maailmassa tehty. Myös tuo 70-luvun puoliväliltä alkujaan peräisin oleva näytelmäversio tuo katsojien eteen kovin erilaisen maailman. Se vaalii omalla vakaalla Neuvostoliitossa luodulla klassikkodramatisointityylillään venäläisen teatterin perintöä. Smoktunovski on neuvostoteatterin ikoneita, joka luo kokonaisuuteen oman arvokkaan ja nykynäkökulmasta myös jähmeän leiman. Näyttelijäsuoritukset ovat toki loistavia, mutta on vaikea eläytyä esimerkiksi kauniin hehkeän Saša-neidon ja reilusti yli 35-vuotisen Smoktunovskin näyttelemän Ivanovin hehkeän raikkaaseen rakastumiseen. Toki tähän on lisättävä, että akateemisten teattereiden yleisö ei ole katsomassa realistista todellisuutta vaan heidän jo kouluajoilta läpikotaisin tuntemaa näytelmää, josta etsitään eettis-moraalisen ja muiden henkisten pohdiskelujen lisäksi myös tuttuja vuosien myötä muotoutuneita tunnetiloja. Ja tämän lisäksi esitykseen tullaan katsomaan jonkun yksittäisen näyttelijän roolisuoritusta ja sitä, miten hän pystyy näyttämöllä elämään todeksi hahmonsa tunteet. Varmaankin juuri Smoktunovski on yksi yleisön suuri vetonaula, jota katsoessa tärkeänä vertailukohteena on oma kirjallinen kulttuuriperintö. Sitten on vielä se nuorten katsojien ryhmä, joka on tullut teatteriin täydentääkseen omaa kirjallisuuden tuntemustaan.

Moskovan akateemisen taiteellisen teatterin version ensimmäinen ja toinen osa löytyvät täältä: https://www.youtube.com/watch?v=EMZYetG_JLU , https://www.youtube.com/watch?v=W_qtQskoSt0 .

Sašan hahmo Moskovan akateeemisen taiteellisen teatterin esityksessä

Siirryn pois Ivanovin parista, mutta Jatkan hieman juutalaisuuden pohdintaa. Yllä kerroin Juhani Konkan kääntämästä Susanna-kertomuksesta, joka on julkaistu Tšehovin Valittujen novellien kokoelman I osassa (WSOY 1963). Esipuheen teokseen on kirjoittanut V.A.Koskenniemi. Hän tuntuu olevan Susannan hahmosta pihalla kuin lumiukko väittäessään kyseessä olevan tyypillinen ”slaavilainen naishahmo”. Hän on joko valmistanut esipuheensa teosta lukematta tai sitten hän on entisten Saksa-sympatioiden pelkäämänä vältellyt kirjoittamatta juutalaisuudesta. 

IV.                 

Palaan vielä itse kirjailijaan ja hänen romanssiinsa. Alina Polonskaja on kirjoittanut artikkelin aiheesta Juutalaisnaiset Anton Tšehovin tuotannossa (http://www.lechaim.ru/ARHIV/160/polonskaya.htm). Se avaa mielenkiintoisia seikkoja kirjailijasta, joita voisi tähän avata enemmänkin. Hän käsittelee nimenomaan kahta avainteosta: Susannaa ja Ivanovia.

Polonskaja kirjoittaa, että naiskuvauksessa mallit on otettu ranskalaisesta kirjallisuudesta. On kahdenlaisia naistyyppejä. Ensiksikin kun miehet on kuvattu vanhoina huijareina ja ilkimyksinä, niin nainen on yleensä nuori ja kaunis. Toiseksi häneen on luotu mystisiä ja noitamaisia piirteitä. Hän on femme fatale (”kohtalokas nainen”), miehen nielijä, täynnä arvoituksellista eksotiikkaa.

Tehdessään parodiaa juutalaisista kirjailija tuo esille rahan ahneuden, persouden valkosipulia kohtaan ja joitakin ulkonäöllisiä seikkoja (kuten pitkä nenä). Susanna kehuu venäläisiä ja eritoten venäläisiä miehiä niin palavasti, että sekin osaltaan vaikuttaa siihen, miksi luutnantti ja hänen serkkunsa joutuvat naisen pauloihin. Susanna arvostelee avoimesti juutalaisia pyrkien tällä tavalla hankkimaan itselleen venäläisten miesten luottamuksen. Susannan salaperäisessä luonteessa on kaksi puolta, kaikille miehille hän on femme fatale, viettelijätär, kaikille venäläisille hän on vaarallinen juutalainen.

Polonskajan mielestä Ivanovissa Tšehov heijastaa omaa suhdettaan Jevdokija Isaakovna ”Dunja” Efrosiin. Nikolai Ivanov on vain tavallinen ihminen, johon Tšehov on ruumiillistanut tyypillisiä venäläisiä luonteenpiirteitä. Polonskajalla on myös oma tulkinta näytelmän huippukohtaan, jossa päähenkilö lausuu nuo traagiset sanat (”vaikene jutsku!”) ja paljastaa vaimon olevan kuoleman sairas. Nimenomaan tässä näytetään Nikolai Ivanovin moraalinen tila eli se, kuinka alas hän oli moraalisesti mennyt. Katsoja alkaa tuosta hetkestä alkaen vihata sankariaan.

Tšehov itse kirjeessään vuonna 1888 huomauttaa, että vaimo ei ymmärrä Ivanovin ”sielun tuskaa”, siksi tämä kiihtyy hänelle niin voimallisesti. Toisaalta Tšehovkin korostaa, että onhan näytelmässä sellaisia kohtia, joissa Anna on täysin kykenevä ymmärtämään Ivanovia. Itse ajattelen, että kirjailija on tuonut teokseen vaimon toisesta kulttuurista voidakseen selvemmin tuoda esille venäläiseen kulttuuriin liittyviä piirteitä.

Minua miellyttää tulkinta, jonka mukaan Tšehoville Anna Petrovnan hahmo on myös tutkielma siitä, miten hänen oma avioliittonsa Dunja Efrosin kanssa olisi luonnistunut, jos se olisi toteutunut. Tšehov toteaa itse eräissä kirjeissään, että he riitelivät paljon keskenään ja avioliitto olisi sen johdosta jäänyt lyhyeksi.

Polonskajan mielestä se, että Tšehov jättää Anna Petrovnan hahmoon anekdoottimaisia piirteitä, heijastaa kirjailijan ristiriitaisia tunteita entiseen morsiameensa. Lisäksi kirjailija on saattanut Ivanovin hahmon kautta ennakoida myös omia syyllisyydentuntojaan siitä, että avioliitosta olisi tullut onneton. Nähtävästi vielä vaikeampaa olisi ollut päästä vapaaksi antisemitistisistä ennakkoluuloista todellisessa elämässä kuin kirjallisessa teoksessa.

Dunja Efros eli hyvin pitkän elämän. Hänen loppunsa oli traaginen. Hän avioitui juutalaisen miehen kanssa, ja emigroitui Venäjältä, muutti Pariisiin. Siellä hän II maailmansodan aikaan eleli vanhainkodissa. Saksalaiset ottivat hänet talteen ja kuljettivat muiden juutalaisten mukana Treblinkan keskitysleirille. Hän kuoli siellä 82-vuotiaana nälkään vuonna 1943. Näin Anton Pavlovitš Tšehov on tullut liitetyksi myös keskitysleireihin.