NUORI TOLSTOI – Kaukasiassa, Krimin sodassa...

Sain kirjoitukseeni kimmokkeen Pietarissa katsomastani näytelmästä, joka pohjautuu Leo Tolstoin pienoisromaaniin Kasakat. Näytelmä kuuluu Pietarin Lensovet-teatterin pienen näyttämön ohjelmistoon. Ensi-ilta on ollut vuonna 2017. Kyseessä ei ole mikään suuren yleisön esitys. Tila on pieni ja katsojat ovat läheisessä tuntumassa näyttelijöihin. Henkilöhahmoja on peräti 15, osa näyttelijöistä on kaksoisroolissa. Olen ollut huomaavinani, että kiinnostus Tolstoita kohtaan on Venäjällä lisääntymässä, ja näytelmäkin osaltaan vahvistaa käsitystäni. 

Tolstoin teos ilmestyi vuonna 1863, mutta sen tapahtumat liittyvät kirjailijan 10 vuotta aikaisempiin kokemuksiin Kaukasiassa Venäjän armeijan palveluksessa.  Siinä esiintyvä junkkari Dmitri Oleninin hahmo on ilmiselvästi kirjailijan oma alter ego.  Pienoisromaani vie lukijansa maailmaan, jolloin Leo Tolstoin kirjailijan tie oli alkuvaiheessa. Tolstoi halusi irtautua seurapiireistä, laajentaa maailmankuvaansa ja kehittyä ihmisenä. Käsittelen kirjoitukseni aluksi näytelmää ja samalla teosta. Etusijalla on kuitenkin itse kirjailija. Kaukasian vuosien myötä mennään laajemmin Tolstoin lopulta lyhyeksi jääneelle sotilasuralle ja myös hänen muihin nuoruuden keskeisiin elämänvaiheisiin.

Tolstoi oli Kaukasiassa sotapalveluksessa kesäkuusta 1851 tammikuuhun 1854. Sen jälkeen sotilaan ura jatkui Tonavalla sekä Bulgarian ja Romanian rajalla. Syksyllä Tolstoi siirtyi Kirimille Sevastopoliin, jossa hän viipyi noin vuoden verran. Vuoden 1855 elokuussa hän vietti Sevastopolin savuavissa raunioissa 27-vuotissyntymäpäiväänsä ja siitä reilun parin kuukauden kuluttua hän lähti Krimiltä suoraan Pietariin, jossa hänet otettiin vastaan jo valmiina kirjailijana. Hänen Kaukasiassa viimeistelemänsä esikoisteos Lapsuus oli nähnyt päivänvalon vuonna 1852. Lisäksi oli ehtinyt ilmestyä muutamia Kaukasiaan ja Krimille liittyviä sotakertomuksia ja kuvauksia. Tolstoi teki heti kirjailijapiireihin tullessaan vaikutuksen. Sotakokemukset olivat luoneet nuoreen mieheen itsevarmuutta ja määrätietoisuutta. Sisällä toki edelleen paloi eikä hän pystynyt vielä muutamaan vuoteen vakiintua paikoilleen.

Kasakat-romaanin syntyhistoriaan liittyy myös oma tarinansa. Tolstoi kehitteli teostaan monta vuotta ja oli siitä jo luopumassa. Hän rupesi 60-luvulle tultaessa tekemään yhteistyötä Russki vestnik -aikakauslehden päätoimittajan M. Katkovin kanssa. Kun Tolstoille tuli kerran pelivelkaa, Katkov tuli hänen avukseen ja antoi velan takaisinmaksuun 1000 ruplan summan. Sen oli määrä olla ennakkomaksu lehteen tulevasta Kaukasiaan ja kasakoihin liittyvästä pienoisromaanista. Kirja oli jäänyt kesken eikä Tolstoi tuntunut saavan potkua sen viimeistelyyn. Vuonna 1862 Tolstoi oli jo valmis palauttamaan tuon summan Katkoville. Nähtävästi tämä ei suostunut ottamaan summaa, mikä sai Tolstoin vielä paneutumaan teokseen. Se valmistui ja julkaistiin lehden ensimmäisessä numerossa vuonna 1863. Romaani sai paljon huomiota osakseen. Kriitikoista monet kiittivät, jotkut arvostelivat. Esimerkiksi Oleninin ratkaisua paeta sivistyksen parista alkukantaiseen asuinympäristöön eivät kaikki hyväksyneet tai ymmärtäneet.

Pelihimo ja siitä johtuvat turhat velat sekoittivat turhan usein nuoren Tolstoin elämänkulkua. Mies joutui usein niitä pakenemaan eikä hän ilman muiden apua veloistaan selvinnyt. Velat oli maksettava, siinä oli kyse miehen kunniasta. Naiset olivat toinen heikkous. Aikamoista nuorallatanssia hänen elämäntiensä on ollut. 

Kirsti Ekonen ja Sanna Turoma Venäläisen kirjallisuuden historiassaan (Gaudeamus 2015) käsittelevät myös Leo Tolstoin Kaukasian vuosia ja kiteyttävätkin asian oikein hienosti (s. 335). Tolstoille Kaukasia oli ennestään tuttu lähinnä romantiikan kirjallisuudesta, kuten Puškinin ja Lermontovin teoksista. Itse hän loi teoksissaan siitä realistisemman kuvan. Ekosen ja Turoman mukaan Tolstoi esittää Kasakat-teoksessaan poleemisen vastineen romantiikan erotisoituneelle Kaukasia-kuvalle. Kiteytys osoittaa mielestäni, että Tolstoi oli ehtinyt kypsytellä Kasakat-teoksen näkemystään. Ja ehkäpä – niin uskallan päätellä – hän itse oli sen mukana kypsynyt ihmisenä.  Oleninin ihastuksen kohde Marjana poikkeaa aikaisemmista kaukasialaisista naiskuvauksista. Hänestä löytyy itsellisyyttä. Myös Oleninin omat tunnontuskat kertovat kunnioituksesta eri lailla kuin Puškinin ja Lermontovin teoksissa. Ekonen ja Turoma luovat myös hyvän katsauksen Tolstoin Kaukasia-aiheisiin teoksiin.

ITSEÄÄN PAOSSA

Näytelmä on nimeltään venäjäksi ”Beglets” (Беглец), joka tarkoittaa 'karkuria'. Tässä yhteydessä sen voisi suomentaa myös pakoilevaksi ihmiseksi.  Ohjaaja Aidar Zabbarovilla on ollut nimen valintaan selkeä syy. Sen nimiseksi Tolstoi oli alun perin teostaan suunnitellut. Hänelle Kaukasia oli ollut kuin pakomatka. Hän oli kyllästynyt Moskovan seurapiirielämään, mutta ennen kaikkea myös omaan itseensä. Hän oli levottomassa käymistilassa hakien perustaa omalle maailmankatsomukselleen. Lähdön konkreettiseksi syyksi on usein mainittu nuoren miehen pelivelat, mikä lienee osittain totta. Kortinpeluu riskeineen kuului tuolloinkin miesväen huvituksiin. Tolstoilla se hupi meni usein turhan rankaksi. Tolstoi oli jäänyt koukkuun haluten pelihimollaan osoittaa lähinnä halveksuntansa rahaa kohtaan. Sotilasuransa aikana hän ei kuitenkaan onnistunut pääsemään sitä pakoon. Voin paljastaa, ettei sen jälkeenkään.  

Leo mietti tuolloin 1850-luvun alussa kovasti, mitä elämässään tekisi. Hänellä oli jäänyt lakitieteen opinnot Kazanin yliopistossa kesken. Hän oli perinnönjaossa saanut omistukseensa Jasnaja poljanan kartanon maaorjineen ja myös sen hoitoon oli halu keskittyä. Mutta se antoi odottaa. Sotilasurakin kiinnosti. Ja kun Leon vanhin veli Nikolai palasi joulukuussa 1850 Kaukasiasta, ei Leo enää harkinnut. Hän halusi seurata isonveljensä jälkiä. Koska Leo oli aatelinen, hänelle avautui automaattisesti tie upseeristoon. Aateliset hyväksyttiin armeijaan junkkareina, mikä vastaa aliluutnantin arvoa. Esikuvina Tolstoilla lienevät olleet myös runoilijat Aleksandr Puškin ja Mihail Lermontov, joille Kaukasian kokemukset olivat olleet inspiraation lähteenä. Kuten jo totesin, Kaukasiassa Tolstoin kirjailijan ura pääsi toden teolla alkuun. Tekemisen puutteessa hän alkoi kirjoittaa ja esikoisteosta seurasi tarkkoihin havaintoihin nojautuvia kertomuksia, joista ensimmäinen oli vuonna 1853 valmistunut sotakuvaus Hyökkäys.

Näytelmän ja romaanin tapahtumat sijoittuvat Kaukasukselle Terek-joen rantamille, jossa asustaa kauan aikaa sitten seudulle paennut kasakkayhteisö. Joen toisella rannalla asuu islaminuskoiset tšetšeenit. Joki on rajana, mutta konflikteja on historian saatossa riittänyt.  Samalla kuvataan, kuinka jännitteistä huolimatta ryhmät kykenevät elämään sopusoinnussa. Tolstoin teos on kaiken muun ohessa myös kansatieteellinen katsaus alueen väestöön. Tolstoi on tehnyt asukkaiden elämäntavasta tarkkoja huomioita. Näytelmässä nuo seikat on huomioitu ja kasakkayhteisön kulttuuriset erityispiirteet saavat tärkeän painon, mutta ne eivät kuitenkaan rajoita liiaksi taiteellisia vapauksia. 

Esityksessä soi Terekin kasakoiden oma musiikki. Näyttelijät esittävät lauluja aidosti ja antaumuksella. Se tekee näytelmästä kaiken traagisuuden ohessa raikkaan ja eläväisen. Lopussa vietetään häihinsä valmistautuneen kasakkanuorukaisen hautajaisia mutta esitys jättää kuitenkin ilmaan elämän ja kulttuurin jatkumon.

Esittelytekstissä todetaan, että aivan kuin Tolstoi itse, myös teoksen päähenkilö Dmitri Olenin lähtee Kaukasiaan yrittäen aloittaa uuden elämän ja toivoen löytävänsä onnen. Hän haluaa itselleen aidompaa elämää, jossa ei tarvita virheiden tuomaa katumusta. Ohjaaja Aidar Zabbarov toivoo, että esityksestä tulisi katsojille läheiseksi juuri tuo itsensä etsimisen teema. Hän on halunnut suunnata sen nuoremmalle yleisölle. Valitettavasti vain minun katsomassani esityksessä ei nuorta yleisöä paljoa näkynyt.

Aidar Zabbarov kirjoittaa lisäksi seuraavaa (kyseessä on vapaa suomennokseni):

”Tolstoin palatessa Kaukasiasta hän oli 25-vuotias. Hän halusi löytää elämään tukipilarin, hän halusi löytää itsensä. Itse olen nykyisin saman kysymyksen äärellä. Tolstoin Olenin kokee tunteen, että hän on menettänyt oman persoonallisuutensa, yksilöllisyytensä. Näytelmän nimi on sama, jolla Tolstoi alun perin  halusi teostaan kutsuttavan. Päähenkilö valitsee pakopaikakseen Kaukasian ja kohteekseen kasakat, joita Tolstoi itse kutsui ”vapautta rakastaviksi kulkureiksi”. Häntä veti puoleensa heidän aitoutensa, vilpittömyytensä, naiiviutensa ja suoruutensa, heidän luonteva, muodollisuuksista vapaa olemuksensa. Suurin paradoksi oli kuitenkin siinä, että koettuaan romaanin tapahtumat teoksen päähenkilö ymmärtää, että itseään hän ei pääse pakoon. Jos ei itse kykene uudistumaan, maailma ympärillä ei muutu. Pakenemiselle ei löydy mieltä. Kaikki on sisässämme.”

Lensovet-teatterin pienen näyttämön tila sallii kokeilut. Se antaa vapauksia lavastukseen ja esitykseen. Nyt katsomot oli sijoitettu molemmin puolin salia. Lavastus oli pelkistetty. Keskelle salia oli viistoittain sijoitettu tuoreesta maalaamattomasta puusta kyhättyjä laatikoita, joiden päällä näyttelijät pystyivät kulkemaan. Laatikot saattoi avata ja sieltä näyttelijät ottivat kohtauksissa tarvitsemiaan esineitä ja vaatteita. Saliin saapuessani ne minusta ensi silmäyksellä vaikuttivat ruumisarkuilta, mikä taisi olla myös lavastajan pyrkimyksenä. Loppukohtauksessahan ajatus toteutuu, kun yksi romaanin ja näytelmän päähenkilö saa luodin vatsaansa ja kuolee. Lavastus kertoi osaltaan, kuinka juurtuneita kasakat olivat omaan maahansa, kuinka kiinni he olivat omassa elämässään ja elämäntavoissaan.

Näytelmän alussa tapahtuu kohtaus, joka iskostuu katsojan mieliin ja traagisuudessaan varjostaa näytelmän myöhempiä tapahtumia. Reipas nuori kasakka nimeltään Luka (Lukaška) – yksi näytelmän päähahmoista -  ampuu vartiossa ollessaan toiselta rannalta kasakoiden puolelle pyrkivän tšetšeenitaistelijan. Lukan omaksikin hämmästykseksi luoti osuu heti tarkasti oikeaan kohtaan. Näytelmässä tapausta painotetaan hidastuksella ja se jättää ilmaan painostavan tunnelman. Lukalle tapaus palautuu välillä tajuntaan kuin muistuttaen jostain. Hänellä on kuitenkin mielessä suurempi asia. Hänelle on jo valittu morsian. Hän on kylän kaunotar – Marjana. Molempien vanhemmat ovat keskenään sopineet oman perinteensä mukaisesti, että heidät vihitään. Marjanakaan ei halua vastustaa vanhempien ratkaisua. Lukan suhde neitoseen on viriämässä ja tuleva tapahtuma täyttää mielen. Toisaalta Luka on vain kevytmielinen nuori mies, jonka elämään kuuluu myös muuta kuin avioliitto. Se puoli hänestä korostuu ehkä romaanissa näytelmää enemmän.

Romaanissa tuo ampumistapaus on toki myös tärkeällä sijalla, mutta siinä se jää enemmän muiden tapahtumien peittoon. Näytelmän ohjauksessa se saa enemmän painoa. Romaanin keskiöön nousee selvemmin venäläinen upseeri Dmitri Olenin, joka saapuu kasakkakylään haluten vuokrata jostakin asunnon. Vapaa mökki löytyykin Marjanan vanhempien kotipihasta.

Olenin otetaan vastaan kylmäkiskoisesti mutta häneen totutaan, etenkin kun miehellä on rahaa. Kasakat ovat vieraanvaraista väkeä.  Siihen myötävaikuttaa myös Oleninin avoin ja auttavainen luonne. Hän hakeutuu kyläläisten seuraan. Näin käynnistyy tapahtumien vyyhti. Aluksi Olenin lähestyy yhteisöä kunnioittaen. Hän haluaa tutustua ihmisiin, saada heidän hyväksynnän. Hän kiinnittää kyllä huomiota Marjana-neitoon mutta pysyy kunnioituksesta hänestä etäällä tietäen Lukan ja Marjanan tulevasta avioliitosta. Tilanne kuitenkin kehittyy niin, että lopulta Olenin ei voi vastustaa kiusausta. Hän rakastuu Marjanaan ja haluaa pyytää tätä vaimokseen. Tuohon suunnan muutokseen vaikuttaa omalta osaltaan myös Oleninin Moskovan ajoilta tutun ystävän Beletskin ilmestyminen kylään.

Olenin muistuttaa kovasti Tolstoita itseään, sotilasarvoa myöten. Hän on Tolstoin tapaan kyllästynyt yläluokan värittömään ja sisällöltään tyhjään elämään ja kaipaa vaihtelua. Beletskin ilmestyminen sekoittaa hieman nuoren miehen maailmaa. Vanhasta ei olekaan kovin helppo irtautua. Ja tapahtumiin tulee säröä. Olenin vaivautuu, mutta ei voi ystäväänsä suoraan torjua. Beletski saa paikalliseen naisväkeen eloa ja sen myötä myös Olenin ottaa rohkeamman asenteen suhteessa Marjanaan. Tämä yrittää vielä torjua mutta antaa lopulta periksi. Vanhempien on kuitenkin annettava ensin suostumuksensa. Isä on työssä muualla opettajana ja Oleninin on odotettava. Tilanteeseen tulee kuitenkin sitä ennen käänne.

Kun Olenin tekee ratkaisunsa lähestyä Marjanaa, hän käyttää romaanissa ilmausta, joka merkitsee suitsien löyhentämistä. Olenin on pitänyt itseään suitsista kiinni, mutta hän päätyy löyhentämään niitä eli ottamaan itselleen enemmän vapauksia. Minulle jää kaikesta kuitenkin vaikutelma, että Olenin vain kuvittelee rakastuneensa. Myös Marjanan tunteet kertovat osaltaan hämmennyksestä.

Olenin löytää kasakoiden elämästä luonnollista yksinkertaisuutta ja havaitsee kiinteän suhteen luontoon. Hän ystävystyy vanhan kasakan Jeroškan kanssa, oppii tältä metsästyksen taitoja. Hän samoilee paljon ympäristössä yksikseen miettien samalla omaa suhdettaan ihmisiin ja omaa tilaansa. Hän kokee jonkinlaisen kirkastumisen. Etsiessään merkitystä omalle elämälleen ja olemiselleen hänelle tulee kiivas halu auttaa ihmisiä. Elämän mielekkyys ja merkityksellisyys on siinä, että hän voi uhrautua toisten hyväksi, osoittaa siten rakkautta heitä kohtaan.

Olenin tekee Lukalle hyvän tahdon eleen lahjoittaen Lukalle yhden hevosistaan. Luka ottaa lahjan vastaan, mutta jää hämmentyneeseen tilaan. Hän ei voi ymmärtää teon tarkoitusperiä. Lahjoittamiseen ei ole mitään syytä. Se vaikuttaa lähinnä mielistelyltä. Olenin yrittää vakuuttaa olevansa rikas. Lukan äiti ei näe venäläisessä upseerissa mitään hyvää pitäen varmana, että Olenin on sen varastanut. Luka käykin sen pian vaihtamassa toiseen hevoseen joutuen toki vaihtokaupassa hieman maksamaan. Olenin ei ole asiasta välittävinään, vaikka katsoja ja lukija ymmärtää, että venäläinen pitää lahjan pois luovuttamista loukkaavana eleenä.

Jeroškasta tulee Oleninille läheinen ystävä ja tämä palkitsee ukon kestitsemällä häntä runsaasti viinillä. Suhde luonnollisesti tiivistyy. Aivan lopussa Jeroška pyytää tältä lahjaksi pyssyä. Olenin luonnollisesti suostuu mutta palvelija ihmettelee isäntänsä käytöstä. Myös Marjanan isä huomaa tilaisuutensa tulleen ja hän päättää yhtäkkiä nostaa Oleninin mökin vuokraa. Olenin on tässäkin vilpitön ja avoin. Hän suostuu helpottuneena hymyillen.

Tilanne kärjistyy lopussa, kun häihinsä valmistautuva Luka haavoittuu taistelussa tšetšeenejä vastaan kuolettavasti vatsaan. Syyllinen on Lukan ampuman tšetšeenisotilaan veli. Verikosto siis elää. Taistelussa kyllä kasakat selvisivät voittajina mutta kyläyhteisö suree Lukan kohtaloa.

Näytelmässä vietetään jo hautajaisia mutta romaanissa Luka ei itse asiassa vielä kuole. Olenin yrittää ehdottaa, että paikalle haettaisiin venäläinen lääkäri. Kasakat kuitenkin torjuvat ehdotuksen. Hai turvautuvat omaan luonnonmukaisena pitämäänsä hoitomenetelmään – yrtteihin.

Lukan kohtalo tiivistää yhteisöä. Tässä vaiheessa Marjanakin torjuu yksiselitteisen selvästi Oleninin lähestymisen ja kosinnan osoittaen sillä tavoin luottamustaan omilleen. Kun Olenin ei saa ympäriltään enää vastakaikua, hänellä ei ole muuta keinoa kuin lähteä pois.

Näytelmä päättyy hautajaisiin ja kyläläisten suruun. Lukan äidin suru on käsin kosketeltava. Olenin on jäänyt yksin itsensä kanssa. Romaanin loppukohtauksessa vain Jeroška tulee jättämään jäähyväisiä. Se on kyllä lämminhenkinen kohtaus. Lähdettyään Olenin vilkaisee taakseen. Jeroška jutteli Marjanan kanssa omista asioistaan eivätkä he enää vilkaisseetkaan Oleninin valjakkoon.

Näytelmän puolivälissä yksi keskeinen kohtaus on Oleninin ja Lukan yhteenotto, jossa  kaksi eri kulttuuria ajautuu keskenään vastahankaan. Taustalla on Lukan kalseus venäläisupseeria kohtaan ja toisaalta Oleninin tarve tutustua kasakkayhteisöön. Myös Marjanan hahmo on kinastelun nimeämättömänä kohteena.

Sanailu näyttäisi kehittyvän kaksintaisteluksi mutta ohjaaja suuntaa sen humoristisempaan suuntaan ja lopussa jo lähelle akrobatiaa. Kisaillaan viinin juonnissa. Sitä ei juoda lasista tai tuopista vaan leilin korvaavasta valtavan isosta muovisesta pullosta. Osapuolet hörppivät viiniä vuoron perään. Tahti kiihtyy ja tunteet sen mukana. Se käy yhä aggressiivisemmaksi ja kiihkeämmäksi, jossa viini valuu pitkin leukapieliä ympäriinsä, kai roiskuen jo lähellä istuvan yleisönkin jaloille.  Kumpikaan ei anna periksi. Yleisö seuraa totista leikkiä hymyn häive suunpielessä. Sitten huvittaa jo enemmän, kun Olenin venäläiseen tyyliin alkaa kaivata jotain juomisen lomaan jotain syötävää. Tilanne laukeaa hetkeksi. Luka etsii aikansa ja löytää laatikon pohjalta kurkun. Sitten alkaa se hauskin ja samalla pelottavakin vaihe, kun Luka yrittää valtavalla miekallaan saada kurkun leikattua. Kohtauksella halutaan kuvata nuorten miesten jännitteistä tutustumisprosessia.

Palaan vielä pako-teemaan. Dmitri Olenin on tietysti paossa omaa elämäänsä mutta myös sivistystä ja suuren kaupungin houkutuksia. Hän löytää Kaukasian luonnosta rauhan, mutta ei pysty pakenemaan omaa sisimpäänsä. Näytelmän nimi ”Pakeneva” viittaa myös Lukaan. Näytelmän alussa hän ampuu tšetšeenitaistelijan. Tuo hetki palaa välillä välähtäen Lukan tajuntaan. Hän pelkää kostoa, tietää olevansa vaarassa ja kai tajuaa kohtalonsa. Kuolemaansa hän ei voi paeta. Mutta hän ei pakene Oleninin lailla itseään. Yhteisö tuo hänelle parhaimman turvan.

…

Näytelmä jättää jälkeensä tunteen, jossa Kaukasiassa elävän yhteisön perinteitä ja etnisiä erityispiirteitä pitää kunnioittaa. Sillä on oma viestinsä venäläiselle yleisölle. Näytelmän kaksi venäläistä hahmoa Olenin ja Beletski tuntuvat siinä kontekstissa enemmän tai vähemmän häiriköiltä. Teos syntyi aikana, kun Tolstoin ”vaellusvuodet” oli tuolloin jo takanapäin. Hän oli juuri avioitunut ja asettunut aloilleen. Kaukasian ”pakoretkeen” oli tullut jo perspektiiviä.  

Tolstoilla on Kaukasian vuosilta autenttisempaakin tuotantoa, myös päiväkirjamerkintöjä. Ensimmäinen Kaukasiaa käsittelevä teos oli kertomus Hyökkäys, jonka ilmestymisvuodeksi on merkitty 1853. Vuonna 1855 ilmestyivät kertomukset Metsänhakkuu ja Pyry. Tolstoille jäi Kaukasiasta hyvät muistot. Hän palasi myöhemmin aiheeseen. Vuonna 1872 hän kirjoitti lapsille tarkoitetun kertomuksen Vankina Kaukasiassa. Siinä hän myötäilee Aleksandr Puškinin samannimistä runoelmaa. Elämän ehtoolla syntyi vielä Hadži Murat, josta on ilmestynyt melko tuore uusi suomennos. Sekin on mielenkiintoinen teos mutten nyt siihen puutu. Leo Tolstoi lähti Kaukasiasta tammikuussa 1854. Hän siirtyi Tonavalle sotimaan Turkkia vastaan.

KASVUN VUOSIA

Ennen kuin siirryn Krimin sotaan, otetaan askel taaksepäin. Tutustutaan Leo Tolstoin elämään ennen Kaukasian vuosia. Olen käyttänyt  youtubesta löytämiäni dokumentteja ja keskusteluja. Varsinkin kirjailija Pavel Basinski on viime vuosina perehtynyt Tolstoin elämään. Netistä olen löytänyt hänen luentojaan ja haastatteluja. Basinskin vuonna 2016 ilmestynyt elämäkerta ”Leo Tolstoi – vapaa ihminen” (Лев Толстой – свободный человек) on minulle tärkeä teos ja se on saanut myös Venäjällä huomiota. Hän on kirjoittanut muutaman Tolstoita käsittelevän teoksen ja takana on ollut perusteellinen pohjatyö. Dokumenttifilmeistä tätä klikkaamalla löytyy eräs käyttämäni lähde. Se on mielenkiintoinen mutta tarkkana on oltava, sillä mutkia on saatettu hieman suoristaa.

…

Leo Tolstoi syntyi vuonna 1828. Isänsä oli kreivi Nikolai Tolstoi ja äiti ruhtinatar Maria Volkonskaja. Perheessä oli ennestään kolme poikaa – Nikolai, Sergei ja Dmitri. Viides lapsi oli tyttö. Äiti kuoli pian tyttären syntymän jälkeen Leon ollessa parivuotias. Isä kuoli vuonna 1837 Leon ollessa 7-vuotias.  Lapset joutuivat sukulaisnaisten kasvatettavaksi. Eikä Leo-pojasta tullut mikään kullannuppu.

Leo vietti lapsuutensa sukutilalla Jasnaja poljanassa, mutta huoltajan vaihduttua vuonna 1843 lapset joutuivat muuttamaan Kazaniin. Siellä isojen veljien kerrotaan järjestäneen 14-vuotiaalle Leolle jekun. He veivät hänet ilotaloon. Se olikin kokemus, josta alkoi nuorukaisen ylipitkä murrosikä.

Leo aloitti Kazanin yliopistossa lakitieteen opinnot, muttei saanut niitä koskaan päätökseen, mikä kertoo lähinnä keskittymiskyvyn puutteesta. Hänet erotettiin yliopistosta keväällä vuonna 1847.

Leo alkoi kuitenkin osoittaa määrätietoisuuden piirteitä. Samana vuonna hän päätti alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Ensimmäisissä kirjoituksissaan hän asetti itselleen kysymyksen: ”Mikä minä oikein olen?” Hän alkoi tutkia itseään, tehdä perinpohjaisen selvityksen. Ensimmäisiä tavoitteita oli tehdä itsensä riippumattomaksi muiden tahdosta. Hän laati itselleen ohjelman, jota noudattamalla hän halusi kehittyä paremmaksi ihmiseksi. Se koostui säännöistä ja toimintaperiaatteista, joiden tarkoituksena oli kehittää häntä kurinalaisuuteen.  Hän ei hylännyt periaatteitaan, vaikka hairahtuikin ilotaloihin ja uhkapeleihin kerta toisensa jälkeen. Se taas johti katumiseen ja itsesyytöksiin. Päiväkirjan teon hän hylkäsi jo samana vuonna mutta alkoi kirjoittaa sitä kolmen vuoden kuluttua uudestaan.

Keväällä 1847 Tolstoille tapahtui Kazanissa vielä yksi nolo tapaus. Hän sai 18-vuotiaana tippurin ja joutui sairaalaan. Se hoidettiin kyllä kuntoon eikä jälkitauteja ilmennyt.

Sairaalassa oloon liittyy tarina, jonka totuudenmukaisuudesta en mene takuuseen. Kerrotaan, että sairaalassa Tolstoi tapasi henkihieveriin hakatun buddhalaismunkin, joka ei vakaumuksensa vuoksi ollut vastustanut väkivaltaa. Nuori Leo pääsi näin ensi kosketukseen väkivallattomasta vastarinnasta.  Se ei vielä tuolloin kantanut hedelmää. Vuosia myöhemmin Krimin sodassa Tolstoi joutui kohtaamaan sodan lohduttomuuden. Ne jäivät kokemuksina alitajuntaan ja kehittyivät kokemuksen karttuessa vakaumukseksi. Viimeisinä vuosinaan Leo Tolstoi kävi kirjeenvaihtoa Mahatma Gandhin kanssa. Kerrotaan, että elämänsä viimeisen kirjeen Tolstoi olisi lähettänyt juuri Gandhille. Tämä on mielenkiintoinen kehä. Tolstoi oli saanut siemenen myöhempään väkivallattomuuteensa buddhalaismunkilta, ja kuolemansa kynnyksellä hän opetti väkivallattomuuden ideaa intialaiselle Mahatma Gandhille.

Tuolloin vuonna 1847 tapahtui myös perheen perinnönjako. Leo halusi ja sai itselleen Tulassa sijaitsevan syntymäkotinsa Jasnaja poljanan, johon kuului kartano ympäristöineen sekä 300 sielua eli maaorjatalonpoikaa. Se oli perheen tiloista vähiten tuottoisa, mutta hän halusi itselleen oman lapsuudenkotinsa. Syyksi on kerrottu myös se, että hän halusi osoittaa halveksivansa rahaa.

Leo teki elämässään suunnitelman. Hän halusi kehittää itseään monipuolisesti. Ohjelmaan kuului musiikki, taide ja tiede. Hän halusi myös huolehtia maatilastaan, mikä vaati perehtymistä maatalouteen. Pyrkimys oli vilpitön mutta ei hän kyennyt toteuttamaan puoliksikaan suunnitelmiaan.

Nuori Leo oli muuttanut Jasnaja poljanaan mutta hänellä oli asunto myös Moskovassa. Siellä hän alkoikin viettää yhä enemmän aikaansa. Kaupungin seurapiirit, korttipelit ja naisseikkailut kiinnostivat yhä enemmän. Vuonna 1849 hän hävisi Orlov-nimiselle miehelle korttipelissä suuren summan rahaa. Tappio masensi häntä ja hän kirjoitti tuolloin eräälle sukulaiselleen olevansa kyllästynyt ja haluavansa palata pian takaisin Jasnaja poljanan maaseutuelämään. Hän ei kuitenkaan palannut vaan hän ”karkasi” kavereittensa kanssa Pietariin. Tämän voi todeta olevan Kaukasian matkan ohella yksi hänen pakoretkistään. Kun kerran näitä Tolstoin ”pakoretkiä” nyt käsittelen, niin en voi olla muistuttamatta, että hänen viimeinen pakomatkansa tapahtui vuonna 1910 ja päättyi kuolemaan Astapovon asemalle.

Pietariin lähtö oli pelkkä päähänpisto. Hänen kaksi moskovalaista kaveria olivat sinne lähdössä ja Leo istuutui postivaunuihin miesten seuraksi. Velkaansa hän ei kuitenkaan voinut Pietarissakaan paeta. Aatelismiehelle velan takaisinmaksu oli kunnia-asia. Sen ymmärsi hänen Sergei-veljensä, jolle Leo kirjoitti Pietarista epätoivoisen kirjeen. Siinä hän pyysi veljeään hankkimaan tarvittavat 1200 ruplaa. Veli ei niitä toki maksanut vaan tämän tehtävänä oli myydä Jasnaja poljanan tilalta viljaa ja kaataa metsää. Näin Leo alkoi heti hävittää isältä saamaansa perintöä.

Leo sai kootuksi velkarahat ja kunniavelka tuli maksetuksi. Se vei kuitenkin aikansa ja Leo oli Pietarissa ehtinyt tehdä jo uutta velkaa, tällä kertaa biljardissa. Nyt hän pyysi veljeään myymään yhden hänen tiluksilleen kuuluvan kylän. Leo oli  itsesyytösten vallassa ja katui tekoaan mutta korosti veljelleen, että velat oli maksettava, jotta kunnia ja maine säilyisi.  Katumuksen hetkinä Leo totesi, että ”tyhmyyksiä tehdään kerran elämässä” ja hän uskoi parantavansa tapansa.

Alkuaan Pietarin pakomatkasta tuntui olevan positiivinen vaikutus. Pietarin seuraelämä vaikutti erilaiselta ja nuori mies alkoi tulla järkiinsä.  Hän ihastui Pietariin niin, että aikoi jäädä sinne pysyvästi ja jopa suunnitteli opintojen jatkamista ja loppuun saattamista kaupungin yliopistossa. Hän mietti, että jos opintojen jatkaminen ei onnistu, niin hän astuu sotapalvelukseen. Tuolloin Venäjällä oli Unkarin tapahtumien vuoksi julistettu liikekannallepano. Sen myötä hänelle avautuisi upseerin ura.  

Opiskelusta ei tullut mitään. Leo palasi Pietarista ja upseerin ura avautui reilun vuoden kuluttua, kun hän tapasi sisarensa tilalla Kaukasiasta palanneen Nikolai-veljensä.

Vuonna 1850 päätti aloittaa uudelleen päiväkirjan kirjoittamisen.  Hän jatkoi aiemmin aloittamaansa itsensä kehittämisen ohjelmaa. Nyt kirjoittaminen jatkui säännöllisesti. Tolstoi oli päiväkirjassaan poikkeuksellisen avoin. Neuvostoliitossa sen julkeimpia kohtia ei päästetty julkisuuteen. Hän kuvasi siinä kaiken, jopa tekemisensä prostituoitujen kanssa. Kerrotaan, että kun hän syyskuussa 1862 tapasi tulevan vaimonsa Sofian, ehtona avioliitolle oli, että tämän oli ensin luettava hänen päiväkirjansa. Tolstoi oli tuolloin 34-vuotias, morsian vasta 18. Sen on täytynyt olla nuorelle neidolle shokki. Avioliitto kuitenkin solmittiin. Eikä nuorikko päässyt hääyöstäänkään helpolla. Sofia on kirjoittanut omaan päiväkirjaansa kutakuinkin siihen tyyliin, että hän koki tuolloin tulleensa raiskatuksi.

KRIMIN SOTA

Leo Tolstoi lähti Kaukasiasta tammikuussa 1854. Kahden ja puolen vuoden aika sotilaana ei ollut tuonut hänelle ylennystä sotilasuralla, vaikka hän niin odotti. Omien sanojensa mukaan oli hän vaaratilanteisiinkin joutunut ja ollut kerran lähellä kuolemaa. Tolstoi lähti rykmenttinsä mukana ensin Tonavalle sotimaan turkkilaisia vastaan. Sieltä tie vei loppuvuodesta Krimille.

Heinäkuussa vielä ennen Krimin koettelemuksia hän purkaa päiväkirjassaan turhaumaansa. Hän tuntui elävän jonkinlaista kriisiä. Voisi kai puhua myös riittämättömyyden tunteesta. Hän oli jäänyt 7-vuotiaana orvoksi, hän ei ollut kyennyt valmistumaan yliopistosta eikä hän ollut saavuttanut yhteiskunnallista asemaa. Hän oli onnistunut vain sekoittamaan entisestään asiansa. Hän oli lähtenyt Kaukasiaan pakoon velkojaan ja tottumuksiaan. Sieltä hän oli siirtynyt 26-vuotiaana Tonavan armeijaan pelkkänä vänrikkinä eläen palkkaansa lukuun ottamatta lähes varattomana, sillä olemassa olevat varat tarvittiin jäljelle jääneiden velkojen maksuun. Hän oli ”ilman suojelijoita, ilman kykyä elää, ilman sotilaallista tietämystä, ilman käytännön taitoja…” Mutta jotain hänellä oli: ”valtava itserakkaus!” Näin hän toteaa päiväkirjassaan. (Basinski, s. 93-94.)

Tolstoi ruoski itseään säälimättä. Hän oli ikävystyttävä, kärsimätön, suureellinen, laiska, päättämätön ja häpeilevä surkimus.  Hän ei kyennyt oman käsityksensä mukaan käytännön työhön ja siihen hän halusi muutosta. Vaatimukset olivat korkealla. Oman käsitykseni mukaan tuo oli normaalia nuoren miehen itseruoskintaa, sitä varten hän päiväkirjaansa kirjoitti. 

Mennään vertailun vuoksi ajassa kolme vuotta taaksepäin. Vuoden 1851 heinäkuussa - Kaukasian sotapalveluksen alkuvaiheessa -  hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa näin: ”Kun herään aamulla, tunnen olevani kuin arka koira, joka tuntee syyllisyyttä isäntänsä edessä.” Kolme vuotta sotapalveluksessa eivät olleet saaneet miehessä aikaan minkäänlaista muutosta. Sisäisessä kriisissään hän jossain vaiheessa harkitsi jopa siirtymistä munkiksi, jolloin hän olisi voinut sisäisesti eheytyä.

Heinäkuisten pohdintojen jälkeen Tolstoi valitsi kuitenkin sodan. Hänen oli määrä osallistua Romanian ja Bulgarian rajalla sijaitsevan turkkilaisen Silistrian linnoituksen valloitukseen, mutta hyökkäys peruttiin viime hetkellä. Ollessaan syyskuun alussa Kišinjovissa hän sai tietää, että Ranskan, Englannin ja Turkin sotajoukot olivat astuneet maihin Krimillä. Se alkoi painaa hänen mieltään ja hän päätti anoa siirtoa sinne.

Kehun tässä yhteydessä Pertti Luntisen kirjaa Sota Venäjällä – Venäjä sodassa. Siinä on tietysti asiaa kaikista Venäjän historian eri aikoina käymistä sodista, ja omat sivunsa myös Krimin sodasta, jonka yhteydessä Luntinen lainaa muutamassa kohdin myös Tolstoin tekstejä. Kaiken kaikkiaan se oli älytön sota, joka lopulta kai vain loppui, kun länsimailta loppui puhti ja tahto. Ranskalaisten ja englantilaisten yhteistyö säröili ja Venäjä oli jo lannistettu. Kaikkiaan venäläisiä siinä kaatui tai kuoli puoli miljoonaa, suurin osa haavoittuneina tulehduksiin ja tauteihin - kuten lavantauti, kolera ja keripukki - osa nälkään ja kylmään. Väkeä kuoli tauteihin neljä kertaa enemmän kuin taisteluissa. Englantilaisilla ja ranskalaisilla oli tekninen ylivoima, takapajuinen maaorjavaltio ei pärjännyt kehittyneille teollisuusmaille.

Krimille siirtyessään ja siirryttyään Tolstoi koki sisimmässään voimakkaan patrioottisen tunteen. Sille oli muutamia syitä. Yhtenä syynä oli tilanne Krimillä. Hänen mielestään Englanti ja Ranska olivat toimineet kierosti ja alkuvaiheessa Venäjän armeija oli kärsinyt tappioita. Tolstoita suututti myös turkkilaiset, jotka olivat toimineet valloittamillaan alueilla julmasti. Esimerkiksi Bulgariassa tuhottiin kokonaisia kyliä, niiden asukkaita murhattiin ja nuoria naisia vietiin haaremiin. Lisäksi Tolstoin mieltä nostatti, kun bulgaarit kokivat Venäjän armeijan pelastajakseen.

Krimin ajoilta on Tolstoista olemassa ulkopuolisten tekemiä muistelmia. Niiden mukaan kuva Tolstoista ei todellakaan ollut niin lohduton, kuin hän itse on yllä kuvannut. Hän oli seurallinen ja älykäs, upseeriston kokoava hahmo. Seurassa hän kyllä joi mielellään muttei ollut koskaan humalassa. Hän kertoi vitsejä, soitti pianoa ja lauloi itse tekemiään hauskoja sota-aiheisia lauluja. Niihin mieltyivät ja niitä lauloivat sekä upseerit että tavalliset sotilaat. Hän oli myös urhoollinen ja hakeutui mielellään vapaaehtoiseksi vastuullisiin tehtäviin jopa vihollisen alueelle. (Basinski, s. 99-100.)

Krimin kokemuksista syntyi  Tolstoin sotakuvausten helmi – Sevastopolin kertomukset (v. 1855-56). Se käsittää kolmesta kertomusta: Sevastopol joulukuussa, toukokuussa ja elokuussa. Hienointa niissä on kuvauksen aitous. Se avaa sodan todellisuuden suoraan lukijan iholle. Lukija tuntee ja kokee sen kaikilla aisteillaan. Niihin suhtauduttiin kuin muistelmiin, vaikka eivät toki sellaisia olleet. Ensimmäinen osa on lyhyehkö reportaasimainen tilannekuvaus. Jälkimmäiset kertomukset ovat pitempiä ja niissä on jo juonellista sisältöä. Viimeinen kertomuksista on pisin. Ne voi löytää suomeksi vuonna 1963 ilmestyneessä Valittujen kertomusten kokoelman ensimmäisestä osasta Juhani Konkan suomentamana.

Ensimmäisessä kertomuksessa on näkyvissä vahvoja isänmaallisia tuntoja, joiden taustasta jo yllä kerroin. Hän haluaa nostattaa venäläisten taisteluhenkeä. Mutta todellisuutta hän ei kaunistele. Ilmestyessään se oli sensaatio ja lähetettiin nopeasti Ranskaan käännettäväksi. 

Hän tarkkailee aluksi Sevastopolin kaupungin elämää. Täysin sivullisena tarkkailijana hän kuvaa ihmisten tavallista arkea. Yritetään elää normaalia elämää sodasta huolimatta. Sitten tutustutaan sodan karumpaan puoleen. Kertoja siirtyy nyt sairaalana toimivaan seurahuoneen isoon saliin.  Lukija tuntee sairaalan löyhkän, voi lukea kauhukuvauksia ruumiinjäsenten amputoinneista ja haavoittuneen omat tuntemukset tämän saadessa osuman ja menettäessä hetkessä raajansa. Tolstoin kuvauksessa sodan kokevat ihmiset pääsevät ääneen.

Edelleen kertoja siirtyy paikoista kauheimpaan eli neljänteen vallinsarveen eli bastioniin, jossa rankimmat taistelut käytiin ja sen myötä syntyi rumaa jälkeä. Sotilaat joutuvat avuttomina ottamaan erilaisten äänten sekamelskassa vastaan vastustajan tykinkuulia toivoen laukausten menevän ohitse.

Joulukuisesta Sevastopolista syntyy tiivis tilannekuva. Sodan maailma avautuu monipuolisena. Myöhemmissä kertomuksissa sodan edetessä isänmaalliset tunnot katoavat. Sotilaan ylpeydestä ei ole enää jälkiä. Teksteistä välittyy lohduttomampi tunnelma. On mielenkiintoista, kuinka aidosti Tolstoi on kyennyt välittämään sodan ilmapiiriä ja sen muutosta.

Ensikuukaudet Tolstoi oleskeli  maan sisäosissa Belbek-joen varrella, muutaman kilometrin päässä Sevastopolista. Siellä sijaitsi sotilaiden leiri. Siellä oleskeltiin ja välillä olo tuntui tylsältä. Se oli paikka, jossa Tolstoi sortui tuttuun paheeseensa – kortinpeluuseen. Ainakin kerran peli jatkui pari päivää keskeytymättä. Myöhemmin Tolstoi siirtyi itse taistelukentille. Huhtikuussa 1855 hänen patterinsa siirrettiin juuri yllä mainittuun vaarallisimpaan paikkaan -  neljänteen vallinsarveen.

Tolstoin elämää kuvaavassa dokumenttielokuvassa matkataan Sevastopoliin ja tutkijat kertovat käsityksiään sodasta ja Tolstoin tekemisistä. Kirjailija Boris Akunin kertoo siinä oman käsityksensä Tolstoin Sevastopolin kokemuksista. Hänen mielestään Tolstoi oli ensimmäinen kirjailija, joka kykeni käsittelemään sotaa ”kuin aikuinen”. Kirjailijat häntä ennen kykenivät kyllä kirjoittamaan kiinnostavasti tai myös huvittavasti mutta Akuninin mielestä se on ”keskenkasvuisuutta”. Hänen mukaansa Tolstoi kirjoitti jo uransa alkuvaiheessa kypsästi -  ”kuin aikuinen”. Hän kirjoitti omasta elämästään, mitään peittelemättä. tai salaamatta.  Hänen varhaiset kertomukset sodasta Kaukasiassa tai Sevastopolissa eroavat edukseen esimerkiksi Charles Dickensin, Aleksandr Puškinin tai Mihail Lermontovin teksteistä. Tolstoi kirjoittaa todellisesta elämästä.

Kolmannesssa kertomuksessa kuvataan korttipeliä, joka on johtaa tappeluun. Tolstoi itse ei voinut sodassakaan vastustaa kiusausta ja sortui pelaamaan nähtävästi hyvin usein. Se oli upseerien keskuudessa tyypillistä ajanviettoa, jolla saatiin ikäväksi kehittyvä sota ja mahdollinen kuolema pois mielestä.  Korttipeli oli nimeltään ”pisto”. Sevastopolissa – tai tarkemmin sanoen Belbek-joen rannalla sijaitsevassa sotilaiden leirillä – Tolstoille tapahtui se tunnettu tappio, jolloin Tolstoin kerrotaan hävinneen Jasnaja poljanassa sijainneen kotitalonsa. Basinski kuvaa tapausta ja toteaa asiassa olevan vääristelyä.

Talo myytiin jo aikaisemmin, Tuolloin Leo Tolstoi oli vielä Kaukasiassa. Ennen Krimiin siirtymistä Kišinjovissa ollessaan hän suunnitteli oman sotaan liittyvän aikakauslehden julkaisemista. Rahat oli tarkoitus käyttää siihen. Tuo hanke kuitenkin jäi toteutumatta, koska valtiovalta ei sitä suvainnut. Se harmitti Tolstoita kovasti. Asian varmistuttua hän oli siirtynyt jo Krimille. Kun rahalle ei näyttänyt olevan muuta käyttöä, hän sijoitti ne ”pistoon”. Ja huonostihan siinä kävi.

Eräs Krimin sotaan osallistunut on muistellut Tolstoin pelaamista. Hänen mukaansa Tolstoi pelasi niin huonosti, että sai jopa osakseen sääliä. Oli upseereita, jotka kieltäytyivät pelaamasta hänen kanssaan.  

Tolstoi lähti Sevastopolista marraskuun alussa 1855. Viimeinen Sevastopolin kertomus valmistui seuraavana vuonna. Kaupungin raunioissa vaellellessaan Tolstoi koki sodan ja kuoleman mielettömyyden siinä määrin, että hän suunnitteli jopa uuden uskonnon perustamista, joka ei painottuisi tuonpuoliseen maailmaan. Hänen kerrotaan käyneen Krimillä keskusteluja papin kanssa. Hän alkoi myöhemmin veljensä kuoleman jälkeen kehittää tuota ajatusta (katso alempana).

ELÄMÄSSÄ ETEENPÄIN

Tolstoi meni Krimiltä suoraan Pietariin. Siellä hän tapasi hänen tuotantoaan julkaisseen Sovremennik-kirjallisuuslehden päätoimittajan Nikolai Nekrasovin. Hän asettui asumaan jo maailmanmaineeseen nousseen kirjailija Ivan Turgenevin luokse. Ei hän ollut Turgeneviakaan aikaisemmin tavannut, vaikka toki oli ollut kirjeenvaihdossa. Turgenev oli vaikuttunut Tolstoin esikoisteoksesta ja kertomuksista. Hän halusi kannustaa nuorta kirjailijakykyä eteenpäin. Tolstoi asui Turgenevin kodissa lähes kuukauden ja oli sen verran erikoinen vieras, että tuona aikana isännän mielikuvat lahjakkaasta kirjailijan alusta ehtivät jo muuttua. Turgenev tunsi ennestään Tolstoin sisaren. Hän oli kyläillyt tämän luona ja heidän välille oli muotoutunut jonkinlainen platoninen ystävyyssuhde, joka ei sitten kehittynyt mihinkään.

Turgenev oli Tolstoita kymmenen vuotta vanhempi. Hän oli ollut tälle kirjallinen esikuva jo Kazanin ajoilta. Pietarissa Tolstoin veri veti seurapiireihin ja hän yllättikin Turgenevin juhlimalla yöt ja nukkumalla päivät. Ja prostituoidut kuuluivat taas ohjelmaan. Korjaan heti, ettei hän varmaankaan ihan jokaisena yönä juhlinut. Jälkipolvet sortuvat helposti liioitteluun.

Nikolai Nekrasov tajusi myös Tolstoin kirjalliset lahjat. Tosin kerrotaan, että hän ihastui Tolstoin persoonaan jopa enemmän kuin tämän teoksiin. Nekrasov oli juuri julkaissut Tolstoin Sevastopolin kertomuksia, kolmas kertomus odotti vielä vuoroaan.  Aikaisemmin Nekrasov oli julkaissut Tolstoin esikoisteoksen Lapsuus, jonka Tolstoi oli lähettänyt Kaukasiasta Nekrasoville veljensä kautta. Nekrasov ei halunnut päästää Tolstoita käsistään. Hän halusi pitää tämän Sovremennikin kirjallisessa ryhmässä. Yhteistyö toimikin aluksi, vaikka Tolstoi kyllä heti alkuun osoitti kiivaan luonteensa. Keskusteltiin aluksi Lapsuus-teoksesta. Tolstoi kiukutteli hieman sitä, että Nekrasov oli muuttanut sen nimeä. Kaikki muut Tolstoin asettamat ehdot Nekrasov oli kuitenkin täyttänyt eikä siitä riitaa kehittynyt. Sovremennikissa julkaistiin sittemmin koko Tolstoin trilogia Lapsuus, poikaikä, nuoruus.

Yllä olen jo kertonut, että myöhemmin 60-luvulle tultaessa Tolstoi alkoi tehdä yhteistyötä M. Katkovin julkaiseman Ruski vestnik -lehden kanssa. Yhtenä syynä on se, että Sovremennik alkoi kehittyä yhä radikaalimpaan suuntaan.  Ensimmäisen Tolstoin teoksen Katkov julkaisi vuonna 1859. Se oli pienoisromaani ”Perheonni” (Семейное счастье). Sitten Russki vestnikissä ilmestyi myös Kasakat.

Jatkan vielä Tolstoin ja Turgenevin suhteista. Suhteisiin alkoi tulla säröjä, eikä ihan pieniäkään. Ensimmäinen riita kehkeytyi parin kuukauden kuluttua tutustumisesta. Se syntyi keskustelun yhteydessä ja koski ranskalaisen feministikirjailijan George Sandin tuoretta kirjaa. Mukana oli muun muassa myös päätoimittaja Nekrasov. Tolstoi käytti teoksesta tökeröä kieltä, ja Turgenev asettui vastahankaan. Nekrasov yritti olla mielin kielin, koska hän kustantajana halusi pitää sopua yllä. Riita unohtui nopeasti. Seuraavana vuonna Tolstoi oli Turgenevin vieraana Pariisissa.  

Lopullisesti ne kuitenkin katkesivat vasta 60-luvulla, jolloin harkittiin jopa kaksintaistelun mahdollisuudesta, en tiedä kuinka tosissaan. Asia liittyi Turgenevin au-tyttäreen, jonka tämä äidin maaorjana ollut ompelijatar oli tälle synnyttänyt. Tolstoi alkoi vain jostain pikkuasiasta puhua sen verran rajusti, että Turgenev tyrmistyi. Sitä ennen Tolstoi oli oikutellut Turgenevin kotona, kun isäntä oli lukemassa uusinta teostaan Isät ja lapset. Tuolloin Tolstoi alkoi mielenosoituksellisesti nukkua kesken luennan.

Näin jälkeenpäin ajatellen riidat tuntuvat lapsellisilta mutta tuolloin kunnian loukkaus koettiin herkemmin. Tolstoista elämänkerran kirjoittanut Basinski pohdiskelee välirikon todellisia syitä. Hän arvelee Tolstoi ei ehkä sisimmässään hyväksynyt Turgenevin liberaaleja katsomuksia. Tolstoi poikkesi Nekrasovin piirin muista kirjailijoista siinä, että hän oli kreivi ja tilanherra, joka omisti kolmisen sataa maaorjatalonpoikaa. Hän ei ehkä sulattanut Sovremennikin yksioikoisia poliittisia tavoitteita maaorjuuden lakkauttamisesta. Toisaalta myös Turgenev alkoi irtautua Sovremennikista sen kehittyessä radikaalimpaan suuntaan. Hänkin siirtyi Katkovin kirjallisuuslehden piiriin. Toinen mahdollinen syy Basinskin mukaan on saattanut olla pelkkä ammattikateus. Turgenevhan oli jo saanut kansainvälistä mainetta. Olisin kyllä vielä yksioikoisempi ja selittäisin perimmäiseksi syyksi nykyisin niin myyttisesti käytetyn henkilökemian. Jokin  Tolstoita vain sattui niin kovin eurooppalaiseksi kehittyneen Turgenevin olemuksessa ärsyttämään.

Mielestäni hauska yhdistävä tekijä kirjailijoilla on se, että molemmilla oli avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi, tosin Tolstoin isyydestä ei ole varmuutta. Turgenev piti kyllä tyttärestään hyvää huolta. Hän vei tämän lapsena Ranskaan, jossa se sai hyvän sivistyksen. Nähtävästi Tolstoikin teki vuonna 1858 erään maaorjansa raskaaksi. Tolstoi ei ollut lapsen äidin kanssa sen jälkeen tekemisissä mutta tapasi vanhana miehenä lapsensa. Tämä muistutti huomattavan paljon Tolstoita itseään.

Vuonna eli 1857 Tolstoi teki elämänsä ensimmäisen ulkomaan matkan. Se kohdistui Keski-Eurooppaan. Hänen ensisijaisena tavoitteenaan oli nähdä Pariisi. Se ei ollut hänelle pelkkä turistinähtävyys. Hän halusi muistella isäänsä, joka oli ollut siellä vangittuna vuosina 1813-1814. Hän tutustui perusteellisesti kaupungin pääkirjastoon, museoihin, kirkkoihin ja teattereihin. Hän kävi myös kuuntelemassa luentoja Sorbonnen yliopistossa. Ja kävipä hän myös kauhistelemassa valtavaa Napoleonin sarkofagia. (Basinski, s. 119.)

Eikä Tolstoi halunnut pysyä erossa kiistakumppanistaankaan. Ivan Turgenev oleili Ranskassa ja Tolstoi oli hänen erityisvieraana. He istuivat yhdessä Pariisin oopperassa kuunnellen Turgenevin naisystävän, mezzo-sopraano Pauline Viardot’n esiintymistä.

Tolstoi vietti Pariisissa kaksi kuukautta. Sieltä hän matkusti ensin Sveitsiin ja sitten Saksaan. Saksassa Baden-Badenissa hän hävisi ruletissa 3 000 ruplaa. Mutta apu oli melko lähellä. Hän joutui kirjoittamaan Turgeneville, että tämä lähettäisi hänelle 500 frangia. Turgenev matkusti oitis Baden-Badeniin ja löysi ”ystävänsä” hyvin huonossa kunnossa. Tällä hän tarkoitti miehen ulkonäköä. Hän oli jonkin tartunnan tai taudin, mistä ei ole tarkempaa tietoa. Tolstoi pääsi jatkamaan matkaansa kunniaansa menettämättä.

Samoihin aikoihin Tolstoi sai kotimaastaan tiedon, että hänen sisarensa Maria oli muuttanut kotoaan ja jättänyt miehensä, joka oli ratkennut ryyppäämään ja käyttäytyi inhottavasti mm. pettäen vaimoaan kotona tämän silmien edessä. Tolstoille se oli shokki ja hän palasikin heti Saksasta kotiinsa ja edelleen sisarensa luo. Hän tuki tätä kaikin keinoin. Avioero ei tuolloin Venäjällä lähes mahdoton toteuttaa, jos hakijana oli nainen eikä mies suostunut eroon. Maria-sisarella oli lisäksi miehensä kanssa kaksi lasta.  Virallisesti ero toteutui vasta seitsemän vuoden kuluttua.

Matkalla Venäjälle Tolstoi poikkesi vielä Drezdenissä käyden kaupungin taidemuseossa. Hän  ihastui siellä ikiajoiksi Rafaellon maalaukseen sikstiiniläismadonnasta, joka tunnetaan alareunan pulleista pikkuenkeleistä. Kuva tuosta maalauksesta on edelleen nähtävillä Tolstoin työhuoneessa Jasnaja poljanassa.

Palaan vielä Tolstoin viimeistä edelliseen päivään Pariisissa. Hän oli aamulla seuraamassa julkista teloitusta. Murhaan ja varkauksiin syyllistynyt nuorehko mies joutui giljotiiniin. Se oli tuolloin Pariisissa aivan normaalia. Monet tuon ajan oikeusoppineet pitivät julkista tuomion täytäntöönpanoa moraalisesti oikeana ratkaisuna. Leo Tolstoin moraali ei sitä kuitenkaan hyväksynyt. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Paksu, vaalea, terve kaula ja rinta. Suuteli Evankeliumia ja sitten – kuolema, järjetöntä!” Hän närkästyi siinä määrin, että hän tosiaan päätti lähteä heti kaupungista. Eräässä kirjeessään hän perusteli ratkaisuaan näin:

”Olen nähnyt sodassa ja Kaukasiassa monenlaista kauheutta, mutta ihmisen räjäyttäminen palasiksi minun silmieni edessä ei ollut niin vastenmielistä kuin tuo taidokkaasti rakennettu hieno laite, jolla silmänräpäyksessä murhattiin vahva, tuorevoimainen, terve ihminen… Ja ihmisjoukko ympärillä oli inhottava. Isä selittää tyttärelleen, kuinka taitavalla mekanismilla se toteutetaan… Ihmisten laki on hölynpölyä!”

Edelleen hän toteaa kirjeessään, että valtiollisella salaliitolla pyritään ”turmelemaan kansalaisia”.  Hän tekee periaatteellisen päätöksen, ”ettei koskaan eikä missään aio palvella mitään hallitusta”. (Basinski, s. 120.)

Toisen Euroopan matkansa Tolstoi teki vuosina 1860-61.  Sille oli traaginen syy. Hänen vanhin veljensä Nikolai oli Saksassa sairastunut keuhkotautiin. Leo matkusti hänen luokseen ja vei kuolemansairaan veljensä Nizzan lähelle kylpylään hoidettavaksi. Luultavasti kyseessä oli Hyeres’n lomakeskus Etelä-Ranskassa Välimeren rannalla. Siellä veli kuoli Leon silmien edessä. Neljä vuotta aikaisemmin Dmitri-veli oli menehtynyt samaan tautiin Orjolissa Venäjällä. Siellä Leo ei voinut olla paikalla.

Tolstoin mukaan veli kärsi elämänsä viimeisinä päivinä kovasti, mutta hän osoitti vahvaa luonteenlujuutta ja piti tuskansa sisällään. Kuolinpäivänä Nikolai oli noussut itse aamulla ylös, peseytynyt ja pukeutunut. Leo laittoi hänet lepäämään nojatuoliin. Myöhemmin Nikolai oli veljensä avustuksella mennyt vuoteeseen. Leon mukaan veli oli kuollut rauhallisin mielin.

Nikolain kuolema oli Leolle kova isku. Veljesten menetettyä varsinaisen isänsä isoveli oli ollut Leolle kuin toinen isä. Veljensä kuoleman hetkellä Tolstoi pohti elämän merkityksettömyyttä. Hänen mieliin nousi jälleen ajatus ”uudesta uskonnosta”, jota hän oli pohtinut Krimin sodan loppuvaiheissa. Hän halusi luoda ”materialistisen evankeliumin”, koska Nikolai-veli oli ateisti.

Mitä tuohon materialistiseen evankeliumiin tulee, niin ranskalainen filosofi Ernest Renan kirjoitti sellaisen, ja nimenomaan 1860-luvulla. Hän matkusti Lähi-itään arkeologiryhmän kanssa ja siellä hänelle syntyi ajatus kirjoittaa Jeesuksesta elämäkerta, josta oli poistettu kaikki ihmeteot. Se päättyi ristinkuolemaan. Kirja julkaistiin venäjäksi vuonna 1902, samana vuonna jolloin Tolstoi erotettiin ortodoksisesta kirkosta ja hänen kaikki uskonnolliset tekstinsä joutuivat sensuurin alle. Se oli paradoksi. Se mikä sallittiin ranskalaiselle, kiellettiin venäläiseltä, toteaa Pavel Basinski.

LÄHTEITÄ:

Басинский, Павел                     Лев Толстой - Свободный человек. Молодая гвардия  2016.

(Basinski Pavel. ”Lev Tolstoi – Vapaa ihminen”)

At War with himself (dokumenttifilmi Leo Tolstoista). https://www.youtube.com/watch?v=aiYc7i-yoFI .

Pietarin matkalta II: venäläisen baletin ja teatterin maailmassa

Jatkan tarinaani tammikuun Pietarin matkalta. Lupasin kertoa Juri Butusovin ohjaamasta versiosta Anton Tšehovin näytelmään Kolme sisarta. Nyt kuitenkin kommentoin esitystä vain lyhyesti. Haluan käsitellä näytelmää laajemmin erillisessä kirjoituksessa. Tuo esitys on kai vaikuttanut minuun vahvemmin kuin silloin katsomiseen jälkeen uskoin. Kokoan vielä rauhassa ajatuksiani.

Näytelmää esitetään Lensovet-teatterissa, jonka taiteellinen johtaja Juri Butusov on. Se oli varsin raju perinteisestä draamailmaisusta pesäeroa tekevä lähes viisituntinen esitys, joka toki piti sisässään kolme väliaikaa. Tällaiset esitykset ovat tarkkaan hiottuja kokonaisuuksia. Väliajoillakin on niissä oma merkityksensä. Totean, että näytelmässä ei tyydytä pelkkään ulkoiseen juoneen, vaan mennään henkilöisen tajunnan sisälle. Tie perinteisestä venäläisestä teatteri-ilmaisusta tämänkaltaiseen uudenlaiseen ilmaisuun on pitkä. Tarvetta siihen on, sen osoittaa yleisön laaja kiinnostus.

Näytelmän alkuosassa juoni etenee kuin olisi kyse jostain pakon sanelemasta läpiluennasta. Ensimmäisen väliajan jälkeen tapahtuu täyskäännös. Henkilöiden sisäinen maailma nousee keskiöön. Mielen heilahtelut traumoineen alkavat hallita olemista. Sitten katsoja ei pian enää tajua tilanteiden etenemistä. Tapahtumat seuraavat toisiaan kuin limittäin. Joihinkin erityisiin kohtiin aivan kuin pysähdytään. Ihmiset mukautuvat ja muuttuvat. Tuntuu kuin näyttämölläkin oltaisiin tapahtumain kehityksestä hämmentyneitä ja aivan kuin eksyksissä. Tajunnan virrassa on välillä siirrytty keskelle oman aikamme traumoja.

Näytelmässä henkilöt yrittävät viimeiseen asti pitää kiinni unelmistaan. Viimein he sortuvat. Näytelmä päättyy havainnolliseen kuvaan, kun kaikki esityksen miesnäyttelijät alkavat rakentaa tiiliseinää näyttämön eteen. Yllättävän nopeasti se valmistuu. Työtä toki helpottaa se, että tiilet ovat puisia. Tällaisessa maailmassa elämme. Työnteko ja velvollisuus perivät voiton. Näytelmän merkittävin hahmo, sisaruksista nuorin Irina ei ole ketään koskaan rakastanut. Rakkautta ei ole näkyvissä vielä siinäkään vaiheessa, kun hän päättää mennä vihille sotilasurasta luopuneen ja todelliseen työelämään siirtyvän paroni Tuzenbachin kanssa.  ”Sieluni on kuin arvokas flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain hävinnyt”, toteaa Irina uskoen kuitenkin tulevansa hyväksi vaimoksi. Se lausahdus jää esityksestä minun mieleeni päällimmäisenä mieleen. Lähtöpäivän aamuna tuokin korvikeunelma murskaantuu, kun paroni kuolee kaksintaistelusta, jonka taustalla on sotilaan velvollisuus puolustaa kunniaansa.

Odotellaan esityksen alkua

Väliaika

Yleisö osoittaa seisten suosiotaan

Kolme sisarta on moneen suuntaan avautuva näytelmä. Katsotaan, pystynkö siitä kehkeytyneitä ajatuksiani työstämään jutuksi.  Olen lukenut ja ehkä myös nähnyt näytelmän ensi kertaa noin 40 vuotta sitten. Se kertoo jotain paitsi näytelmästä ja myös minusta, että jälleen kerran alan katsoa sitä kuin uusin silmin. Ehkä se kertoo paljon myös siitä tulkintaperinteestä, jonka vankeina katsojat olleet.

Nyt mennään kuitenkin päivän tapahtumiin ja niistä kehkeytyneisiin aiheisiin.

Kolmas päivä

Nevskiä pitkin kohti Stremjannajaa ja edelleen Samoilovien kotimuseoon

Matkan kolmantena päivänä pääsin hotellista matkaan vasta puolen päivän aikoihin. Illalla oli edessä tuo teatterin maratonesitys. Siksi en halunnut itseäni päivällä liikoja rasittaa.

Olin ennakolta mietiskellyt vaihtoehtoja päiväohjelmaksi ja Nevskiä kävellessäni eräs ajatus kirkastui. Poikkesin Majakovskin metron kohdalla vasemmalle ja sieltä edelleen oikealle Stremjannaja-kadulle. Aivan hetkessä olin talon numero 8 kohdalla. Siinä sijaitseen Samoilovin näyttelijäsuvun kotimuseo. En ollut siellä koskaan aikaisemmin käynyt, vaikka ohi olin kulkenut ja monta kertaa olin aikonut siellä poiketa. Museo järjestää tiloissaan temaattisia luentoja ja opastuksia ja pian oli alkamassa esitys venäläisen baletin historiasta. Pidän kovasti kaikesta Venäjän kulttuurihistoriaan liittyvästä, mutta balettia olen vierastanut. Päätin kuitenkin mennä kuuntelemaan, kun muutakaan kiinnostavampaa ei ollut siihen hetkeen tarjolla. Yhtä kaikki saadessani kuunnella valmiiksi pureskeltua ja elävästi kerrottua sivistävää esitystä siinä sielu lepää ja mieli valpastuu, aina löytyy yhteyksiä historian muihin tapahtumiin.

Ennen kuin kerron siitä mitä sisällä tapahtui, on johdannoksi kerrottava muutama virke Samoilovin näyttelijäsuvusta ja museon taustoista.

Huoneisto on ennen bolševikkien valtaantuloa kuulunut Samoilovin näyttelijäsuvulle. Eräät suvun jäsenet saivat 1800-luvulla kunniaa ja mainetta näyttelijöinä ja oopperatähtinä lähinnä keisarillisessa Aleksandrinski-teatterissa.

Perheen esihahmoja ovat oopperalaulaja Vasili Samoilov (1782-1839) ja hänen vaimonsa, myös oopperatähti Sofia Tšernikova-Samoilova (1782-1854). Heillä oli neljä lasta, joista kaikki olivat merkittäviä näyttelijöitä ja/tai oopperalaulajia. Poika Vasili Samoilov (1813-1887) – isänsä etunimikaima – oli näyttelijätyön ohessa myös tunnettu taiteilija. Lisäksi perheessä oli kolme tytärtä -  Marija (1807-1880), Nadežda (1818-1889) ja Vera (1824-1880). Nadežda oli tunnettu mezzo-sopraano. Nuorimmainen Vera Samoilova-Mitšurina loi oikein komean teatteriuran, mutta lopetti uransa yllättäen huipulla ollessaan.

Poika Vasilin perheen lapset ja ainakin muutamat lapsenlapset loivat itselleen näyttelijän uran. Nikolai (1838-1897) työskenteli Aleksandrinskin teatterissa, Pavel (1866-1931) loi uraa myös Neuvostoliiton aikana. Ljubov , Pjotr ja Sergei olivat myös näyttelijöitä ainakin osan aikaa.

Vera Samoilova-Mitšurinan tytär Vera Mitšurina-Samoilova (1866-1948) jatkoi loistavaa uraansa myös Neuvostoliitossa. Hän sai Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen ja vuonna 1943 ensimmäisen luokan Stalinin palkinnon. Leningradin miehityksen aikana hän asui kaupungissa tehden vielä iäkkäänäkin työtä teatteritaiteen parissa vaikeissa oloissa.

Sukupuu

Mainittakoon että nykyisin ehkä tunnetuin Samoilova, Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 1958 palkitun Kurjet lentävät -elokuvan naispääosan esittäjä Tatjana Samoilova ei kuulu tähän taiteilijasukuun.   Hänkin on toisen polven näyttelijä. 

Neuvostoaikana huoneisto otettiin valtion haltuun ja se toimi ns. ”yhteisasuntona”. Huoneistossa asui useita perheitä. Siinä touhussa se meni huonoon kuntoon.

Museo perustettiin 1990-luvulla (1994). Samaan kortteliin Nevski prospektin puolelle entisöitiin viiden tähden hotelli ja siinä yhteydessä tämä huoneisto erotettiin museoksi. Osa asunnosta siis jäi hotellin puolelle, mutta hyvä kun päästiin edes tällaiseen ratkaisuun. Museoon onnistuttiin keräämään Samoilovin suvulle kuulunutta esineistöä.

Museossa esitellään paitsi Samoilovien perheen elämäntarinoita ja jäämistöä myös muuta 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen teatterielämän esineistöä ja mm. asuja. Myös baletti on esillä. Museon yhteydessä on pieni tila konsertteja varten. Siellä pidetään myös säännöllisesti teatterin, baletin ja oopperan historiaan liittyviä temaattisia luentotilaisuuksia, jollaiseen siis minäkin nyt osallistuin.

Yllättäen väkeä kerääntyi pieneen museoon aika paljon. Nuorehko luennoitsija oli tietysti siitä hyvin iloinen ja paitsi että tuntui olevan venäläisen baletin asiantuntija, hän innostuksesta ja sorjasta ulkonäöstä päätellen lienee myös itse joskus harrastanut balettitanssia. Pienessä museossa reilut parikymmentä henkeä oli jo paljon. Lienee normaalia, että minä olin tuon ryhmän ainoa mies. Mutta ei siihen kukaan kiinnittänyt huomiota.  Olin lisäksi ainoa, joka teki esittelystä muistiinpanoja. Kirjoitin muutaman nimen muistiin, jottei esitys olisi mennyt aivan kokonaan toisesta korvasta ulos.  Esitys oli antoisa, nautin luennoitsijan tyylistä kertoa asia tiivistetysti liikoja lavertelematta mutta kuitenkin eläytyen.

Luennon ja opastetun kierroksen sekä lyhyen filmin katsomisen jälkeen tutustuin kotimuseon huoneistoon, sen koreisiin huonekaluihin ja esineisiin.  Sen pari huonetta on todella koreasti sisustettu. Näkyvillä on maalauksia, valokuvia ja monenlaisia pikkuesineitä. Siellä kierrellessäni saatoin eläytyä 1800-luvun loppupuolen taiteilijaperheen ylelliseen elämäntyyliin.

Nuorempi Vasili Samoilov, Vasili Vasiljevitš Samoilov on museon päähahmo, sillä hän hankki aikoinaan tuon asunnon perheen haltuun. Hän oli legendaarinen näyttelijä valloittaen teatteriyleisön rooleissaan elämänsä loppuun saakka. Hän oli mukana tuon ajan merkittävimpien ja suosituimpien kirjailijoiden draamoissa ja laulunäytelmissä Shakespearen Hamletista ja Pierre Beaumarchais’n Figaron häistä 1800 aina Nikolai Gogolin ja oman aikalaisensa, ”venäläisen näytelmäkirjallisuuden isän” Aleksandr Ostrovskin (1823-1886) tuotantoon. Hän sai aikanaan antiikin mytologiasta löydetyn lisänimen ”teatterin Proteus”. Museoon on saatu kerättyä hänelle kuuluneita esineitä ja maalauksia. Erään maiseman kerrotaan valmistuneen kuuluisan merimaalarin Ivan Aivazovskin ohjauksessa.

Nyt käyntini jälkeen Samoilovin perhe ja suvun henkilöiden elämäntarinat ovat tulleet minulle jollain lailla tutuiksi. Päässäni on ainakin jokin kiinnekohta, kun nimi tulee lukiessani vastaan.  Jälleen kerran tuli todetuksi, että Pietarissa osataan huolehtia museoista, sekä isoista että pienistä.

Kerron hieman itse luennon aiheesta eli venäläisen baletin historiasta 1900-luvun alusta lukien. Luento rakentui paljolti henkilökuvausten varaan. Museosta löytyi kiitettävästi aiheeseen liittyvää esineistöä ja kuvia. Kierroksen lopuksi katsoimme vielä muutaman erityisen kiinnostavan historiallisen balettiesityksen. Oli kiinnostavaa verrata vuosisadan alun ja nykypäivän balettiperinnettä.

Sen verran jäi mieleen, että nykybaletissa tekniikassa on menty paljo pitemmälle, mikä tietysti edellyttää paljon enemmän voiman käyttöä. Samoin balettitanssijoiden  tekniikan vaatimusten noustessa balettitanssijoiden ulkoinen olemus on muuttunut. Miehet ovat lihaksikkaampia, naisista on tullut sorjempia ja pitempiä. Vuosisadan alussa tärkeämpiä olivat korkeammat hypyt ja jonkinlainen sulavuus. Hyvän vertailukohdan antoi luennon lopussa esitetty filmikatselmus erilaisista balettityyleistä. Siinä edettiin kronologisesti alkaen 1920-luvulta ja päädyttiin meidät aikaamme. Hyvä vertailukohta on Saint-Sainsin Joutsentanssi. On siinä tyylissä eroa, kun katsoo, miten sen 20-luvulla tanssi Anna Pavlova ja miten sen tulkitsevat nykyiset tekniset pitkän soreat tanssijat.

Tällä kertaa ei mainittu sanallakaan ainakin Venäjän mediassa viime aikoina ehkä eniten esillä olleesta prima ballerinasta eli Matilda Ksesinskajasta (1872-1971), jonka suhteesta keisariperheeseen ja tulevaan tsaariin Nikolai II:een on tehnyt maassa jonkinlaisen skandaalin synnyttänyt elokuva.  Elokuvan olen nähnyt (ohjaaja Aleksei Utšitel) eikä se minuun tehnyt yhtään mitään vaikutusta. Ksesinskajasta on tullut jotain luettua. Olen myös käynyt viime vuonna tutustumassa hänen kotimuseoonsa, joka sijaitsee erään toisen museon yhteydessä Pietari-Paavali linnoituksen lähistöllä. Ksesinskaja taisi olla – ellen väärin muista – 153 cm pitkä. Nykyisin olisi hankala kuvitella sen kokoista balettitanssijaa. Ylipäänsä hänen mitoillaan balettitanssijaksi ei nykyisin olisi mitään järkeä yrittää.

Tamara Karsavina S. Sorinin maalauksessa (1910)

Luennolla mainittiin ainakin neljä ballerinaa: Tamara Karsavina, Anna Pavlova, Natalia Dudinskaja ja Galina Ulanova. Anna Pavlovan nimi oli minulle ennestään tuttu, koska olen joskus aikoinani nähnyt hänen elämäänsä kuvaavan neuvostoliittolaisen elokuvan.

Tärkeimpiä säveltäjänimiä olivat Pjotr Tšaikovski, Camille Saint-Saëns ja  Igor Stravinski. Kyllähän toki myös Adolphe Adamin Giselle taidettiin mainita. Kolme balettia olivat jo luennoitsijan silmäin loisteen perusteella ylitse muiden: Igor Stravinskin Tulilintu ja Petruška sekä Camille Saint-Saënsin sävelmään (orkesterisarjasta Eläinten karnevaali) luotu sooloesitys Kuoleva joutsen, josta jo yllä mainitsin.

Igor Stravinskin Tulilintu oli aikansa kulttibaletti ja jokaisen urallaan kunnianhimoisen tanssijan todellinen haaste.  Se valmistui vuonna 1910. Itse asiassa se oli Ballets russes -seurueen johtajan Sergei Djagilevin tilaus. Tuo seurue oli nimenomaan luennon keskeisiä aiheita. Ballets russes toimi vuosina 1909-1929. varsinainen tuon ajan venäläisen baletin kantava voimahahmo Sergei Djagilev (1872-1929) kokosi seurueeseensa parhaimpia Pietarin ja Moskovan tanssijoita ja järjesti vierailunäytäntöjä ympäri Eurooppaa ja myös Yhdysvaltoihin. Hänen ansiostaan venäläinen baletti tuli maailmalla tunnetuksi. Vaikka hän ei itse ollut tanssija eikä koreografi, hän kuitenkin kykeni kokoamaan ympärilleen useita maineeseen nousseita lahjakkuuksia.

Seurueen pääkoreografina vuosina 1909-1914 toimi Mihail Fokin (1882-1942). Hän oli itse balettitanssija, mutta hänet tunnetaan ennen muuta koreografina. Hän oli yhden tuon ajan suuruuden Anna Pavlovan henkilökohtainen ohjaaja. Hän loi Kuoleva joutsenen koreografian. Se oli Anna Pavlovaa varten luotu sooloteos. Hän loi tuolloin myös maineikkaat koreografiat Stravinskin baletteihin Tulilintu ja Petruška.

Djagilevin ja Fokinin esittelyyn luennoitsija käytti paljon aikaa. Sitten vuorossa oli nimekkäiden ballerinojen esittely. Tamara Karsavina ja Anna Pavlova olivat mukana Ballets Russes -seurueessa. Natalia Dudinskaja ja Galina Ulanova ovat luoneet uransa myöhemmin.  

Karsavina (1885-1978) valmistui Pietarin balettikoulusta vuonna 1902 ja oli aluksi Mariinsky-teatterin ballerinana, mm. Gizellessa ja Tšaikovskin Joutsenlammessa. Vasta Sergei Djagilevin ja hänen Ballets Russes seurueensa ansiosta hän nousi todelliselle huipulle. Hän toimi seurueessa vuoteen 1922 asti. Karsavina asettautui myöhemmin Lontooseen.

Karsavinan tanssia on pidetty sielukkaana ja kun itse sitä katsoin, niin minusta se näytti hyvin naiselliselta ja kevyen oloiselta. Siinä se tulkinnallinen voima taisi olla.

Nyt tulee sitten meitä suomalaisia erityisen kiinnostava asia. Siitä ei mainittu luennolla, mutta Karsavinan elämään tutustuessani asia tuli esille. Tästä linkistä avautuvassa tekstissä mainitaan Karsavinan ihailijaksi myös Carl Gustav Emil Mannerheim. Tuolloin hän oli tsaarin armeijan upseeri ja yleisesti seurapiirien tuntema naisten mies. Hänen kerrotaan flirttailleen Karsavinan kanssa. Lisäksi on mainittava runoilija Anna Ahmatova. Hänenkin runosuoni alkoi sykähdellä Karsavinan tanssin innoittamana.

Huomattavan korkealle aikalaiset ovat ylistäneet myös Karsavinan ja Vatslav Nižinskin (Vaslav Nijinsky) yhdessä esittämää duettoa. Lennokkaita ilmauksia ei niistä muistoista puutu.  Kerron Nižinskistä hieman alempana. Filmejä tai kai muitakaan kuvallisia dokumentteja ei heidän tanssistaan ole olemassa.

Karsavinan harjoittelua voi ihastella tässä videossa: https://www.youtube.com/watch?v=aMsHWuLbsOI. Se on peräisin 1920-luvulta. Vuodesta on hieman ristiriitaisia tietoja. Luennon lopussa olleessa filmikatselmuksessa näytettiin pätkä, jossa Karsavina harjoittelee sisätiloissa. Hän kertoo samalla, että hänen esityksistään ei ole saatu mitään ikuistettua filmille. Youtubesta kyllä kuitenkin löytyy tällainen katkelma: https://www.youtube.com/watch?v=kuFwqTmVfeo .  

Anna Pavlova (1881-1931) ei varsinaisesti ollut seurueen jäsen, mutta hän teki kiinteästi yhteistyötä yhteistyötä Mihail Fokinin kanssa ja sitä myötä hänellä oli siteitä seurueeseen. Pavlova oli aikansa ihailtu balettitähti. Hän toimi Mariinsky-teatterin ykkösballerinana vuodesta 1906 vuoteen 1913. Maailmansodan syttymisen aikoihin hän asettui asumaan Englantiin ja teki kiertueita sieltä käsin ympäri maailmaa. Häneltä on jäänyt vähän kuva- ja filmimateriaalia. Täällä on nähtävissä hänen esittämänsä Kuoleva joutsen vuodelta 1925: https://www.youtube.com/watch?v=ou6rlB7n9to&t=24s. Filmin laatu on huono.

 

Anna Pavlova

En nyt muista, mainittiinko luennolla Maija Plisetskaja. Tässä on kuitenkin vertailun vuoksi nähtävissä hänen esittämänsä versio: https://www.youtube.com/watch?v=SC0XLmowi2o . Filmi lienee 1960-luvulta. Plisetskaja eli vuosina 1925-2015. Hänen uransa on hyvä esimerkki venäläisen balettikoulun kehityksestä ja jatkuvuudesta. Tämä versio lienee 1960-luvulta. Kyseessä on legendaarinen versio, minkä kyllä voi tajuta kommenttien perusteella.

Kolmas luennolla käsitelty ballerina oli Natalia Dudinskaja (1912-2003). Hän loi uransa Neuvostoliitossa. ja oli Kirovin baletiksi muuttuneessa Mariinsky-teatterissa tunnetuin tanssijatar. Hän sai neljä Stalinin palkintoa ja hänelle myönnettiin Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimi. Dudinskaja työskenteli tanssijana 49-vuotiaaksi eli ura päättyi 60-luvun alussa.  Hänen puolisonsa oli tunnettu balettitanssija ja koreografi ja pedagogi Konstantin Sergejev. 

Museosta löytyy maalaus Dudinskajasta tanssimassa georgialaisen Vakhtang Tšabukianin kanssa duettoa meille tuntemattomammassa Laurensija-baletissa. Netistä löytyy tällainen esimerkki heidän yhteistyöstään vuodelta 1940.

 

Dudinskaja ja Tšabukiani maalauksessa

Neljäs keskeinen nimi luennolla oli Galina Ulanova (1910-1998). Hän opiskeli Leningradissa, valmistui 1928 ja tanssi Kirov-baletissa vuoteen 1948. Sieltä hän siirtyi Moskovan Bolšoi-teatterin balettiryhmään. Leningradilaisen Kirovin ja moskovalaisen Bolšoi-teatterin baletit olivat keskenään jonkinlaisia kilpailijoita. Bolšoi oli tuolloin kehittymässä haastamaan paljon maineikkaampaa Kirovia. Sen vuoksi Ulanova itsekin koki siirtymisensä pääkaupunkiin hieman hankalaksi. Olihan hän itse balettitanssijaperheestä ja hänen vanhempansa olivat luoneet tanssijan uransa Mariinsky-teatterissa ja toimivat myöhemmin baletin parissa, isä ohjaajana jaa äiti pedagogina. Siirtymiseen oli omat syynsä mutta hän kuitenkin toivoi, ettei Leningradissa hänen siirtymistään olisi paheksuttu.  Ymmärsin luennosta, että pelko oli aiheeton. Bolšoissa hän kykeni luomaan uraansa vapautuneemmin. Ulanovan ura on valtavan hieno ja hän on luonut kasvot monelle tunnetulle baletille.  Tästä linkistä avautuu Ulanovan versio ”Kuolleesta joutsenesta”: https://www.youtube.com/watch?v=ytH5TJ8n964 .

Galina Ulanovan merkittävimpiin rooleihin Bolshoissa kuuluu Tuhkimo. Sergei Prokofjev sävelsi sen 1940-luvulla.  Ensi-ilta oli Bolšoissa vuonna 1945. Aluksi pääroolissa oli Olga Lepešinskaja mutta myöhemmin sitä esitti myös Ulanova. Mm. runoilija Boris Pasternak on ylistänyt Ulanovan roolisuoritusta.

Samanaikaisesti Kirovin teatterissa Leningradissa esitettiin Prokofjevin Tuhkimoa Konstantin Sergejevin tekemän koreografian pohjalta ja Tuhkimon roolissa oli koreografin puoliso Natalia Dudinskaja. Tässäkin ilmeni kilpailuasetelma Kirovin ja Bolšoin teatterien välillä. Ei tätä ”kilpailua” tarvitse tietenkään ruveta liioittelemaan tai dramatisoimaan. Taisi olla kyse lähinnä terveestä vertaisarvioinnista. Ymmärrän kuitenkin, että Kirovin väellä ja leningradilaisilla jonkinlaisia tunteita on esille noussut.

Luennoitsija mainitsee lempeän positiivisesti myös Moskovassa sijaitsevan Galina Ulanovan kotimuseon. Se on perustettu vuonna 2004 ja sijaitsee eräässä Stalinin ajan pilvenpiirtäjässä eli ”Stalinin hampaassa”. Pientä vaimeutta luennoitsijan sanoista olin kuulevinani. Saatan kuitenkin vain kuvitella, koska tiedän, että pietarilaisten ja moskovalaisten välillä on aina jotain kissanhännänvetoa. Ehkä luennoitsija ei pietarilaisena viitsinyt liikaa sitä kehua. Sen verran pietarilaiset tuntevat ylpeyttä kaupungin asemasta maan kulttuuripääkaupunkina. Olisi hän voinut kuitenkin siitä muutaman sanan enemmän kertoa. Olen ylipäänsä huomannut, etteivät pietarilaiset ja moskovalaiset kovin avoimesti toisiaan kehu, mutta viime kädessä se riippuu asiasta.  En ole Ulanovan kotimuseossa koskaan ollut. Se kuitenkin vaikuttaa kiinnostavalta.  Laitan sen seuraavan Moskovan matkani ohjelmaan.

Tästä linkistä näkee Ulanovan museon yhteystiedot, kuvan rakennuksesta ja myös sijainnin kartalla. Englanniksi siitä saa tietoa täältä. Kuvia löytyy noiden linkkien lisäksi myös täältä.

 

Rudolf Nurejev

Miestanssijoitakin luennolla käsiteltiin. Fokin tuli jo mainittua. Muita nimiä Nižinski (1890-1950), Rudolf Nurejev (1938- 1993), Mihail Baryshnikov (s. 1948) ja Nikolai Makarov. Viimeksi mainitun nimen luin luennon esitteestä, mutta mitään muistikuvia minulle ei hänestä kuitenkaan jäänyt. 

Vatslav Nižinski (nimi saatetaan kirjoittaa myös Vaslav Nijinsky) toimi aluksi Pietarissa Mariinsky-teatterissa ja sai jo 18-vuotiaana huomiota lennokkaista hypyistään.  Hänen tanssijan urastaan tärkeän osan muodostaa työskentelynsä Djagilevin  Ballets russes -ryhmässä, jossa hän oli mukana vuodesta 1909 vuoteen 1916. Siinä hänen suurimpiin teoksiin kuului Igor Stravinskin Petruška (1911), johon Mihail Fokin oli tehnyt koreografian. Vatslav Nižinski sai mainetta ilmaisukykyisenä tanssijana. Lennokkaiden hyppyjensä ansiosta hän toi ilmaisuunsa eloa. Seurueen mukana hän tuli tunnetuksi myös Amerikassa.

Luennoitsija keskittyi miehen tanssijan uraan, mutta kerron hieman lisää. Hänen uransa Ballets Russes -ryhmässä päättyi välirikkoon Mihail Fokinin kanssa vuonna 1916. Välirikon jälkeen hän sairastui skitsofreniaan. Hän toimi myös koreografina. Välirikon taustoista vihjaan kirjoitukseni lopussa.

Rudolf Nurejev (1938- 1993) oli tataari, joka on syntynyt junassa lähellä Irkutskia äidin ollessa matkalla Vladivostokiin miehensä luokse. Tämän luennoitsija mainitsi, vaikka muuten pysyikin varsin tiiviisti tanssiteemassa välttäen turhia laverteluja. Vanhemmat asuivat Baškiriassa Ufan lähellä pienessä kylässä. Hän oli jo nuorena superlahjakkuus, joka pääsi vuonna 1955 Leningradin Kirov-balettiin. Hän oli teknisesti loistava tanssija ja häntä on verrattu Nižinskiin. Melko pian sen jälkeen hänestä tuli Neuvostoliiton kuuluisin tanssija. Sittemmin hänen maineensa levisi ulkomaita myöten.

Luennoitsija kertoi sattumuksesta, joka paitsi että nosti Nurejevin kuuluisuuteen myös käänsi hänen kohtalonsa. Vuonna 1961 Kirovin balettiryhmä oli lähdössä Pariisiin ja muualle Ranskaan esiintymismatkalle ja juuri ennen matkaa Konstantin Sergejev – se yllä mainittu Dudinskajan aviopuoliso – sairastui. Nurejev valittiin hänen tilalleen. Pariisissa esitys onnistui ja hän sai siitä kehuja. Mutta hän kuitenkin ”erehtyi” seurustelemaan ulkomaalaisten kansa, mikä oli seurueen jäseniltä kiellettyä. Hänet uhattiin lähettää kesken matkan takaisin Neuvostoliittoon. Nurejev pelkäsi joutuvansa kotimaassaan esiintymiskieltoon. Hän erkani muusta ryhmästä ja meni ulkomaalaisvirastoon pyytäen siellä poliittista turvapaikkaa. Tämän myötä siteet Neuvostoliittoon katkesivat.  Hän pääsi käymään kotimaassaan vasta vuonna 1889 Mihail Gorbatšovin kutsusta.

Tuntemattomaksi jäänyt balettitanssijatar

Ballerina Alla Shelest

Vlalokuvassa näkyy mm.  Djagilevin ryhmä ja Fokinin matkalaukku

…

Käsittelen vielä Mihail Baryšnikovia, joka on ainoana käsittelemistäni henkilöistä vielä elossa. Hän emigroitui USA:han vuonna 1974. Luennoitsija mainitsee hänen Neuvostoliiton aikaiselta uraltaan yhden skandaalinkäryisen baletin, joka osaltaan saattoi olla osasyy hänen loikkaukseensa. Hän mainitsi vain baletin nimen, mutta netistä löytyi kyllä aiheesta mielenkiintoista tietoa. Kyseessä on Andrei Petrovin säveltämä baletti Maailman luominen (Creation of the World; Сотворение мира). Se perustuu Jean  Effelin luomien piirustusten motiiveihin. Baletin oli vaikeuksia saada esityslupaa. Moskovan Bolšoi-teatterissa torjui baletin mutta Leningradiin Kirovin näyttämölle se pääsi. Tosin ei sitä saanut erityisemmin mainostaa. Ensi-ilta oli maaliskuussa 1971.

Vastaani tuli teksti, jossa muistellaan tuota vuoden 1971 esitystä. Baryšnikovin roolisuoritusta Aatamina ylistetään ja hänen mm. kerrotaan suorittaneen uskomattomia hyppyjä. Suurimman vaikutelman teki hänen kokonaisilmaisunsa. Tässä on kuvausta tekstistä. Kyseessä on minun vapaasti kerrottua käännöstä:

Suurimman vaikutuksen baletissa teki ilman muuta Mihail Baryšnikov.  Hänen näytti nauttivan tanssistaan, kun kykeni leijailemaan ja pyörähtelemään ilmassa saaden näin hallintaansa maan vetovoiman. Niistä muotoutui harvinaisen hellyttäviä kuvia. Nimenomaan Aatamin roolissa Baryšnikovissa ilmeni taito tehdä hetken mielijohteesta yllättäviä artistisia improvisaatioita. Maailman luomisessa enemmän kuin missään muussa hänen roolissaan ilmeni loistokkaita luovia oivalluksia ja mukaansatempaava plastisen vapauden henki, suoraan sanoen tanssija Baryšnikovin nerokkuus, jota myöhemmin sai koko maailma ihailla. Esityksessä Aatamin kirkas hahmo – maailman ensimmäisestä mutta jo lahjakkaasta ihmisestä – synnytti toivon ihmiskunnan onnellisesta tulevaisuudesta.

Näin ylistävästi kirjoitettiin täällä: http://www.belcanto.ru/ballet_creation.html. Ei ole vaikea kuvitella, millaiseen hurmioon esitys kaikkinensa ja Baryšnikov varsinkin katsomon sai. Ja on itsestään selvää, miten hämilleen neuvostoyleisö joutui kuultuaan vuonna 1974 loikkauksesta.

Vaikka poliittinen valta suhtautui balettiin nuivasti, se ei kuitenkaan estänyt baletin voittokulkua. Se sai Kirovin teatterissa 119 esitystä. Koreografia levisi ulkomaita myöten. Baryshnikovin loikkauksen jälkeen puoluebyrokraatit saivat aiheen ruveta arvostelemaan sitä. Se katsottiin sytykkeeksi nuoren tanssijan loikkaukseen. Kyseessä oli jälkiviisastelua, jossa puolueen ideologeja mukailevat toimittajat yrittivät tietysti tulkita tapahtunutta ”opettavaiseen sävyyn”. Maailman luomisen  katsottiin ”rappeuttaneen” moraalia.

Irina kolpakova ja Mihail Baryshnikov tanssn pyörteessä (Maailman luominen)

Petrovin säveltäjän uralle tästä baletista ei ollut haittaa, sillä hän sävelsi pian tämän jälkeen oopperan Pietari suuresta ja sai myöhemmin Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen.  Eikä käsittääkseni koreografienkaan ura tästä ainakaan pahemmin kärsinyt.

,,,

Nyt on loppukommentin vuoro. Baletin maailmaan liittyviä tarinoita värittävät yleensä monenlaiset henkilökohtaiset tragediat, joiden syinä ovat mm. mustasukkaisuus, homoseksualismi ja AIDS. Tällä luennolla pysyttiin tiiviisti aiheessaan, kyse oli tanssista. Siksi kehuin jo yllä luennoitsijan tiivistä ilmaisua. Ei lähdetty lavealle tielle eikä vilkuiltu sänkykamareihin. Yksityiselämän kiemuroista kiinnostuneille tietoa kyllä löytyy verrattain helposti. Rudolf Nurejeviin tutustuttaessa tulee väistämättä esille hänen kuolemansa. Hän menehtyi Aidsiin, mikä toki korostaa hänen tanssijan uransa traagisuutta. Hänen on todettu antaneen Aidsille kasvot.

Koreogradi Mihail Fokinin homoseksuaalisuus mainitaan hänen yhteydessään lähes aina. Nyt luennoitsija pysyi tiukasti asiassaan. Ei hän maininnut sitäkään, että Nižinski (Nijinsky) nähtävästi koki Fokinin käytöksen häirintänä. Hän oli solminut avioliiton, mikä ei ollut Fokinin mieleen. Siitä syystä Nižinski erosi Ballets Russes -ryhmästä. Pian tämän jälkeen hän sairastui ja se sairaus diagnosoitiin skitsofreniaksi. Mies alkoi keskittyä muistelmiinsa. En tunne miehen elämäntarinaa, mutta voisihan vaikka päätellä, että Fokinilla voisi olla jotain vaikutusta miehen uran taantumiseen.