I.
Palaan jo kolmannen kerran tähän kohuttuun Zvjagintsevin
elokuvaan. Pari kirjoitusta olen Leviatanista
kirjoittanut, mutta nyt vasta kävin sen katsomassa, ja peräti elokuva teatterissa.
Oli aurinkoinen sunnuntaipäivä. Kävelin Nevskillä, Pietarin ytimessä, ja näin
ohi kulkeissani ilmoituksen. Satuin oikeaan aikaan kohdalle.
Elokuvateatteri sijaitsi porttikongin takana sisäpihalla
neuvostotyylisessä talossa. Oven luona tervehti antiikkinen patsas ja sisätilat
oli retrotyyliin entisöity. Yleisöä oli niukalti, vanhempaa väkeä. Takanani oli
yksi rakastunut nuoripari, jotka tekivät elokuvan aikana muutakin kuin vain
katsoivat. Sitä en toki kuullut, mutta huomasin näytöksen jälkeen.
 |
| Aurora-elokuvateatterin sisäpiha |
 |
| Lämpiö |
 |
| Elokuvasalin komea veistos |
 |
| Eteisen kattomaalaus |
On kai lähdettävä liikkeelle ensi vaikutelmasta: elokuva oli
hyvä ja puhutteleva. Elokuvan katsottuaan tajuaa, että osan sydänverestään ohjaaja
on filmiinsä vuodattanut. Se käsittelee kovin tärkeää ihmisen henkiseen kasvuun
ja moraaliin liittyvää teemaa. Suuri osa lähinnä venäläisistä katsojista näkee
siinä aivan muuta, mutten itse haluaisi ainakaan heti nostaa esille elokuvasta paljastuvia
puutteita.
Uusin silmin sen nyt näin, muiden katsomiset jäivät heidän
näkökulmikseen. Aluksi on todettava, että nimi viittaa todellakin Raamatun
Jobin kirjaan. Sitä elokuvassa myös lainataan. Elokuvan aidoin kristitty,
pienen parakkikirkon vaatimaton pappi vertaa viinaan sortunutta päähenkilöä
Nikolaita suuriin koettelemuksiin joutuneeseen Jobiin.
Vaikka monet ovat arvioissaan pitäneet elokuvaa
raskassoutuisena, niin ei minulla sen 2 tunnin 20 minuutin aikana tullut aika
lainkaan pitkäksi. Tapahtumia ja uusia käänteitä riitti. Tosin olin elokuvasta
jo paljon lukenut ja lisäksi vielä kirjoittanutkin, joten motivaatio nähdä se
omin silmin oli suuri. Aihe elokuvassa on kuitenkin koskettava, asetelmat
avautuvat sopivasti uusien käänteiden kautta niin, ettei elokuvassa ole
kuolleita kohtia. Kaikki yksityiskohdat kertovat jostakin erityisestä tai
sitten myöhemmin huomaa mielenkiintoisia mielleyhtymiä.
Elokuva päättyi vaikuttaviin valokuviin, joita säesti meren
omat uhkaavilta tuntuvat ääniefektit. Kun sitten elokuvan lopun merkiksi alkoi
soida Philip Glassin Akhnaten-oopperan Prelude-osa, olin silmät kirkkaina valmis
kehumaan hyvää kokonaisuutta. Kun aika kului ja tuli aika pohtia tarkemmin
henkilöhahmoja, tapahtumien kulkua ja niiden luontevaa yhteyttä todellisuuteen,
aloin empiä. Ei se sittenkään Oscar-palkinnon tasoa ole. Ainakin hieman siinä
on pitänyt olla poliittista lisäarvoa palkintoehdokkaaksi valittaessa. Hyvähän
se on, mutten sitä omassa rankingissani kärkikymmenikköön nostaisi. Ainakin
sosiaalisena draamana se herättää ristiriitaisia ajatuksia. Sen sijaan rikoselokuvien
tai toimintajännärien genressä se kärkijoukossa paikkansa ehkä ansaitsisi.
Ihmettelin, että elokuva on palkittu käsikirjoituksestaan, sillä löysin siitä
ensi alkuun suurimpia puutteita. Sen sijaan ohjaus ja kuvaus ovat paljolti laatutyötä.
En mene niin helppoon, että alkaisin sitä arvostella
todellisuuden vääristelystä tai Venäjän mustamaalaamisesta. Tottahan toki elokuvaan
kuuluu symboliikkaa ja liioitteleva hyperbolointi on normaali tehokeino.
Esimerkiksi aikoinaan Rauni Mollbergin Maa
on syntinen laulu –elokuvan pohjalta jotkut päättelivät, että
lestadiolaisissa seuroissa ihmiset järjestävät seksiorgioita. Samalla lailla
nyt monet paheksuvat ja luulevat, että ohjaaja Zvjagintsev haluaa kertoa
maailmalle, miten surkeasti venäläiset elävät ja käyttäytyvät ja miten
moraalisesti alas koko maa ja sen kansa on vajonnut. Venäläiset reagoivat usein
hyvin emotionaalisesti, ja tässä elokuvan tapahtumat ja käänteet antavat
varmasti aineksia ylireagointiin. Lisänä sopassa on nykyinen poliittinen
tilanne, maailmalla levinnyt russofobia, kuin myös se tosiseikka, että elokuvan
rahoituksesta on vastannut maan kulttuuriministeriö.
Käsikirjoitus oli kopioitu USA:sta. Sen tapahtumista ei
löydy Venäjältä analogioita, niin kuin eräs asiat hyvin tunteva pappismies
eräässä tv-ohjelmassa kertookin (https://www.youtube.com/watch?v=VrRzKg0BLD8). Kuitenkin elokuvassa esiintyy venäläisyyteen liittyviä
symboleja ja venäläisestä elämäntavasta tuodaan esille huonoja puolia, kuten votkan yletön juonti. Papin
mielestä asiat tuodaan esille negatiivisessa valossa ideologisesti
värittyneinä. Tällä hän lähinnä tarkoittaa elokuvasta julki tulevaa vallan ja
kirkon demonisointia. Lisäksi Venäjä kuvataan elokuvassa kuin helvetti. Papin
mielestä maasta pitäisi tuoda esiin myös positiivisia kuvia, koska valtio on
ollut siinä keskeisenä rahoittajana. Hän ei kuitenkaan tuomitse elokuvaa
kokonaisuudessaan, vaan löytää siitä myös myönteisiä seikkoja. Hän kannattaa
avointa keskustelua: on voitava keskustella sen hyvistä ja huonoista puolista.
Tuon yllä viittaamastani ohjelmasta vielä pari esimerkkiä, joissa
pappi löytää puutteita elokuvan käsikirjoituksesta. Elokuvassa kaupunginjohtaja
tuhoaa päähenkilön Nikolain elämän ja rakennuttaa hänen asuntonsa paikalle
kirkon. Tuon ohjelman pappi toteaa, että jos näin todella tapahtuisi, niin
jokainen seurakuntalainen kyllä tajuaisi sen ”verikirkoksi” ja kieltäytyisi
menemästä siihen rakennukseen.
Toinen kriittinen kohta koskee Moskovasta asti Nikolaita
auttamaan tulevaa asianajajaa. Hän uhkaa kaupunginjohtajaa sosiaalisella
medialla ja internetillä, jonka kautta hän voi levittää julkisuuteen tietoa
kaupunginjohtajan tekemisistä. Se saakin tämän pelon valtaan, missä joutuu
siten jopa pohtimaan uskon asioita. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Asianajaja vaikenee,
vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus toimia vanhan armeijan ystävänsä
Nikolain hyväksi laajemmin. Toki suhteet aviorikoksen vuoksi ovat tulehtuneet,
mutta tämänkaltainen käänne elokuvan juonessa ei olisi sopinut elokuvan ideaan.
Minulla päällimmäisenä ovat positiiviset mielikuvat, mutta
hyväksyn myös kritiikin. Minusta kaikki kritiikki ei ole yliampuvaa
kansallismielisyyttä, olen nähnyt myös pätevää kritiikkiä. En aio sitä ruveta
kuitenkaan lähemmin esittelemään. Siirryn itse elokuvaan. Juonesta en viitsi
enää kertoa. Sen löytää netistä ainakin englanniksi (http://en.wikipedia.org/wiki/Leviathan_(2014_film)
) ja ranskaksi (http://fr.wikipedia.org/wiki/L%C3%A9viathan_(film,_2014))
sekä luonnollisesti venäjäksi. Teen katsauksen elokuvan keskeisiin henkilöihin.
Sen jälkeen tuon esille seikkoja ja tilanteita, joihin itse kiinnitin
erityisesti huomiota elokuvaa katsoessani.
II.
ELOKUVAN HENKILÖITÄ
Nikolai (Kolja) Sergejev – päähenkilö, joka
joutuu hankaukseen vallanpitäjien kanssa kun ei suostu luovuttamaan maitaan ja
asuinpaloaan lunastukseen kaupunginjohtajan hyväksi. Ammatiltaan hän on
autonasentaja. Äkkipikainen luonne, suuttuu helposti eikä pysty kiihtyessään
hillitsemään tunteitaan. Kerran hän lyö jopa lastaan. Poliisiasemalla hän
kiivastuu vitkuttelusta niin rajusti, että joutuu putkaan. Toisaalta hänessä
näkyy varsinkin loppua kohden myös empaattinen puoli, mikä tasoittaa hänen
äkkipikaisuuttaan.Käyttää reilusti alkoholia. Elämäntavoiltaan vaatimaton,
haluaa jäädä vanhalle suvun kotipaikalle.
Lilija (suomalaisittain
muokattuna sopivammin olisi Lilia) -
Nikolain vaimo, joka on työssä kalatehtaassa liukuhihnalla. Ulospäin hän
näyttää elämäänsä kyllästyneeltä. Hän on hyvin niukkaeleinen eikä juuri näytä
ulospäin tunteitaan. Hän yrittää sietää miehensä kiivautta. Hän viettelee
Nikolain vanhan kaverin asianajaja Dmitrin ja pari jää kiinni itse teossa
yhteisellä retkellä maaseudulla. Suhde kokee kolahduksen, mutta kun Dmitri
sitten torjuu Lilijan, tämä palaa miehensä luokse ja suhde palautuu
entiselleen, missä tulee ilmi Nikolain empaattinen puoli.
 |
| Lilija |
Roman – on
Nikolain murrosikäinen poika. Lilija on hänen äitipuolensa, josta hän ei pidä
ja jonka Roman osoittaa välillä hyvin inhottavalla tavalla. Roman kulkee
kaveripiirissä hieman huonossa seurassa, mutta hän on kuitenkin ainakin vielä
ajoittaisista kiukutteluistaan huolimatta kunnollinen, isäänsä kiintynyt poika.
Dmitri Seleznjov (Dima)
on pääkaupungista Moskovasta Nikolaita auttamaan saapunut asianajaja ja vanha Nikolain
armeijakaveri. Hän on asiallinen juristi, joka yrittää saada kaupunginjohtajan
hankkeen purettua. Hän lopulta joutuu poistumaan kaupungista nopeasti.
 |
| Nikolain ystävä palaamassa Moskovaan epäonnistuneen matkan jälkeen |
Kaupunginjohtaja (Vadim
Sergejevitsh Shelevjat) on Nikolain ja Dmitrin vastapeluri, joka käyttää omaa
asemaansa röyhkeästi hyväkseen etsien tukea alueen kirkolliselta johtajalta
piispalta. Hänen kielenkäyttönsä on alatyylistä ja raakaa. Hän on Nikolain
tapaan hyvin äkkipikainen persoona, joka niin ikään käyttää paljon alkoholia.
Hän on huolissaan vuoden kuluttua tulevista vaaleista, minkä vuoksi hän pelkää
maineensa tahrautuvan Dmitrin toimien johdosta.
Piispa on paikallinen kirkollinen johtaja, joka nähdään
elokuvassa kolme kertaa. Kaksi kertaa hän keskustelee kaupunginjohtajan kanssa,
toisessa tapauksessa on nähtävästi kyse sielunhoidollisesta ripistä, jonka
päätteeksi piispa antaa Vadim Sergejevitshille synninpäästön. Kolmannen kerran
hänet nähdään elokuvan lopussa, kun hän pitää Nikolain entisen kotitalon
paikalle rakennetun kirkon avajaisissa puheen. Mielestäni puhe on elokuvan
tärkeitä kohtia.
Elokuvassa on toinenkin pappi,
isä Vasili, jonka seurakunta on
vanhassa pienessä parakkikirkossa. Elokuvan loppupuolella vaimonsa jo
menettänyt Nikolai tapaa hänet kaupassa ostaessaan votkaa. Heidän välille
kehkeytyy tärkeä uskoon liittyvä keskustelu, jonka kuluessa pappi kertoo
Nikolaille Jobin kohtalosta.
Lisäksi voisi mainita vielä ystäväperheen, Polivanovit. Vaimo on Lilijan työkaveri
ja hyvä ystävä, mies toimii liikennepoliisina. Mies lopussa vasikoi
vallanpitäjille päiväretken tapahtumista. Nikolain joutuessa lopussa vankilaan
tämä perhe ottaa Romanin hoiviinsa.
III.
Tuon nyt esille seikkoja, joihin kiinnitin katsoessani
huomiota.
1)
Nikolain hahmo
Tuli mieleen lähes parikymmentä vuotta vanha Venäjän tv:n
esittämä rikossarja Banditski Peterburg (’Varkaiden Pietari’), jossa Nikolain
roolissa nyt esiintyvä Aleksei Serebrjakov näytteli erään rikollisen roolissa.
Hänet siis tunnetaan monista rikossarjoista ja –elokuvista. Leviatania katsoessani yhdistin häneen
tahtomattani rosvon piirteitä. Hänen esittämänsä hahmo on käytökseltään aika
raaka. Nikolai oli minulle paremminkin rikossarjojen rosvo kuin oikeuksiensa
puolesta taisteleva rehti ja rehellinen perheenisä. Olin nähnyt Serebrjakovin
edellisen kerran Tshehovin näytelmän Ivanov elokuvaversiossa (vuodelta 2010),
mistä pidin. Mutta se hahmo Leviatania
katsoessani unohtui. Tuli siis eräänlainen ”Veskuefekti”, jossa näyttelijä
Vesa-Matti Loiri tuo hahmoonsa Uuno Turhapuron piirteitä.
Tuon Ivanovin
perusteella odotukset Serebrjakoviin olivat korkealla, olihan lisäksi hänen Nikolain
roolisuoritustaan kehuttu. Nyt tähän roolihahmoon ylipäänsä hieman petyin. Se
jäi mielestäni epätasaiseksi ja herätti minussa kysymyksiä. Toki puolustukseksi
on sanottava, että kyseessä on erittäin vaikea rooli. Nikolai luonteeltaan
epätasainen ja sisäisesti rikkinäinen persoona, jota hänen perimänsä vanhan
kotitalon pakkolunastusuhka on vielä enemmän raastanut.
Vaimo oli ilmiselvästi hänen kanssaan onneton, muttei
muutakaan ratkaisua hänellä elämässään ollut. Äitipuolen ja pojan suhde oli
hyvin huono. Luonteeltaan Nikolai oli HYVIN äkkipikainen ja kiihkeä. Reagoi
nopeasti, kuten lyödessään poikaansa, kun tämä sanoi hänelle vastaan.
Lilija-vaimo oli ikävästi siinä suhteessa puun ja kuoren välissä, mutta hän
nieli kaiken sisäänsä. Toki se parempikin puoli hänestä nähdään.
2)
Lilija
Tässä tuli mielene Zvjagintsevin traaginen Jelenan hahmo
ohjaajan edellisestä elokuvasta Jelena.
Molemmat olivat vaiteliaita naisia, jotka kantoivat todelliset tunteensa
piilossa rauhallisen ulkokuoren alla. Jos olisin opettaja, antaisin jollekin
oppilaalleni tutkia näitä naishahmoja.
Lilija on aika toivottomassa tilanteessa. Parisuhde ei
tyydytä, ei työkään. On luonnollista, että hän turvautuu Dmitriin ja ajautuu
seksisuhteeseen. Ampumis- ja hupiretkellä sattuu ikävä välikohtaus, kun
ystäväperheen pikkupoika löytää Dmitrin ja Lilijan suoraan sanoen itse teossa.
Kun sitten loppuvaiheessa Dmitri torjuu hänet, saa naisen epätoivo uuden
ilmentymän. Ensiksi se näkyy Lilijan hiljaisessa kysymyksessä uskosta. Tähän
kysymykseen Dmitri tuskastuu ja Lilija saa vastauksekseen kyllästyneen
tiuskaisun. Sitten kun Lilija palaa kotiin, hänen ensimmäinen kysymys on
”Haluatko lapsen?”.
Lilija palaa miehensä luo, vaikka hän on pettänyt tätä lähes
silmien edessä ja mies on hakannut hänen naamansa mustelmille. Hänellä ei ole
muuta ulospääsyä tilanteesta. Samoin kuin Jelena-elokuvan
päähenkilö hän on kuin vankina omassa asemassaan. Yllättävää tässä on se,
kuinka hienosti Nikolai ottaa Lilijan vastaan ja aivan kuin muuttuisi
henkisesti kypsemmäksi. Myös Lilija osoittaa miehelleen hellyyttä sen jälkeen,
kun Nikolai kesken pakkauspuuhien oli ryhtynyt seksiin vaimonsa kanssa. Se
näytti raiskaukselta, ja niin sen saattoi Lilijakin tulkita, mutta Lilijalle se
merkitsi sitä, että hänen miehensä oli antanut hänen harhaliikkeensä anteeksi.
Tämän voi käsittää kieroutuneeksi kommunikoinniksi, mutta tällaista elämä
joskus on.
3)
Jyrkänteen reunalla
Lilija lähtee varhain aamulla töihin ja menee kävelemään
rannalle katsoen alas jyrkänteeltä. Se on kohtaus, jossa Lilija esiintyy elokuvassa
viimeisen kerran hengissä. Sitä katsoessa menin täysin ymmälle. Luulin, että
hän oli tehnyt itsemurhan. Ja jäin miettimään, miksi. Se itse asiassa häiritsi
jopa elokuvan seuraamista. Hänellä oli kuitenkin ilmennyt jonkinlainen toivon
merkki, jonkinlainen pienen pieni pilkahdus siellä tunnelin päässä. Itsemurha
kävi hänellä jossakin vaiheessa varmasti mielessä, mutta että hän olisi nyt siihen
päätynyt, soti tilanteen kehitystä vastaan. No, sitten elokuvaan tulikin aivan
toisenlainen käänne. Ilmeni että hänet olisikin murhattu.
Eräässä haastattelussaan ohjaaja kertoi halunneensa jättää
tilanteen tulkinnan katsojalle. Elokuvassahan ei loppujen lopuksi selviä, onko
Lilija sittenkin tehnyt itsemurhan, minkä jälkeen kaupunginjohtajan miehet ovat
lavastaneet sen murhaksi ja Nikolain syylliseksi. Ensimmäisenä tulee mieleen
ajatus, että hänet olisi murhattu, vaikkei siinä hiljaisuudessa, kun Lilija
katsoo jyrkänteeltä, ole mitään merkkiä tai muuta vihjettä läheisyydessä
olevista murhaajista.
4)
Roman – Nikolain poika
Tässä kohtaa totean, että elokuva kertoo myös perheen
kriisistä. Ohjaaja on ilmiselvästi jonkin verran arvokonservatiivi. Hän haluaisi
pitää yllä perinteistä perheinstituutiota, mutta joutuu toteamaan sen
ajautuneen kriisiin. Pojan hahmo on tärkeä lisä elokuvaan. Se liittää tarinaan
tulevaisuuden, ja suuren kysymysmerkin.
Lopussa kun perhe on tyhjentämässä asuntoa ja poika
havaitsee vahingossa isänsä ja äitipuolensa sukupuoliyhteydessä, pojan reaktio
on yllättävän voimakas. Roman inhoaa Lilijaa. Nikolai yrittää vielä kahden
kesken suostutella poikaa antamaan äitipuolelleen anteeksi tietämättä, että
tämä on jo kuollut.
5)
Usko, kirkko
Elokuvassa toistuu eri muodossa sama kysymys: Uskotko
Jumalaan? Kaikki päähenkilöt joutuvat siihen jollain lailla ottamaan kantaa,
kaikki paitsi piispa. Hän on kai elokuvan maallisin hahmo. Hän ei kertaakaan
elokuvan aikana pohdi henkilökohtaisella tasolla uskoa. Hän tosin saarnaa ja
julistaa, mutta saarnassakin hän nostaa kirkon sydämen uskon edelle.
Viinan viemäksi joutuneen Nikolain ja paikallisen papin
kohtaaminen kaupan ovella kuuluu elokuvan keskeisiin kohtauksiin. Sen jälkeen
kirkon työntekijä näytetään ruokkimassa röhkiviä sikoja. Kohtaus herättää
assosiaatioita. Ne ovat tämän elokuvan suola.
Huomattava on myös rauniona oleva kirkontorni, jossa
teini-ikäiset pojat tapaavat iltaisin ja juovat kaljaa. Sinne ajautuu myös
ryyppyputkeen joutunut Nikolai elokuvan loppupuolella. Hän jää tuijottamaan
nuotion valossa heijastuvia ikivanhoja seinämaalauksia ja raunion kupolia.
Myöhemmin kun pidetään uuden kirkon avajaisia, kaupunginjohtajan alle kouluikäinen
poika alkaa tuijottaa kattoa, hän näkee vain tyhjän valkoisen seinän. Tämän
kautta katsoja yhdistää nuo tilanteet. Kaljottelevat teinipojat ja ”verikirkon”
avajaisten eliitti palvelevat eri jumalaa.
Minusta kyseessä ei kuitenkaan ole uskonnollinen elokuva.
Mielestäni uskon kysymys nostetaan siinä esille, jotta voitaisiin käsitellä
kirkon maallista valtaa ja sen suhdetta poliittiseen valtaan.
6)
Putin
Minussa herätti Putinin kuva kaupunginjohtajan työhuoneessa
paljon kysymyksiä. Ehkä se vaatisi vielä lisätarkastelua niistä tilanteista,
missä yhteyksissä tuo kuva tulee näkyviin. Ilmiselvästi ohjaaja on pohtinut sen
tarkkaan. Putinin katse on hieman ”vekkuli”. Ja se on sijoitettu tietoisesti
syrjään, ei suoraan kaupunginjohtajan selän taakse.
Kun Nikolai, Dmitri, Polivanovit ja vielä se yksi mies ovat
maalla retkellä. He alkavat ampua vanhojen poliitikkojen kuvia. Hieman
varovaista vitsailua siinä käydään, miksei ole uudempien johtajien kuvia.
 |
| Dmitri neuvottelemassa kaupunginjohtajan työhuoneessa. Taustalla tarkkailee Putin. |
Minusta siinä ei pitäisi olla mitään traagista, jos
kaupunginjohtajan työhuoneessa on Vladimir Putinin valokuva. Tosin kuvan laatu
ja sijainti antaa kyllä aiheen spekulaatioihin. Mutta me suomalaiset olemme
tottuneet aika villiinkin menoon. Taidettiinhan jokin vuosi sitten jossakin
Kristian Smedsin näytelmässä ampua silloisen presidentin Tarja Halosen kuvaa ja
lieköhän itse Tarja ollut jopa katsomossa. Toivottavasti muistan oikein.
7)
Venäläinen yhteisöllisyys
Tässä haluaisin nostaa esiin muutamia elokuvasta oikein
näkyvästi esiin tulevia venäläisyyteen ja venäläiseen elämäntapaan liittyviä
seikkoja. Yhtenä on yhteisöllisyys. Vanha armeijakaveri Dmitri matkustaa
pääkaupungista Venäjän toiseen laitaan auttaakseen armeijan aikaista kaveriaan
ja asettaen samalla oman uransa vaakalaudalle. Se kertoo jotakin venäläisestä
yhteisöllisyydestä. Se yhteisöllisyys näkyy muuallakin. Myös se hupiretki on periaatteessa merkki
venäläisestä yhteisöllisyydestä. Sen sijaan yhteisöllisyys yhtäkkiä tilanteen
kärjistyessä häviää. Missä on yhteisö, kun Nikolai joutuu vaikeuksiin. Vaimo
katoaa, löydetään kuolleena, ei ole ketään lohduttamassa. Nikolai jää yksin ”seurustelemaan”
votkapullonsa kanssa. Hän saa osakseen vain ylenkatsetta.
 |
| Nikolai ryyppää kaupan ulko-ovella pullon saatuaan. Pian ovesta astuu isä Vasili, jonka kanssa jutellaan uskosta ja Jobista. |
8)
Kaupunginjohtajan hahmo
Kaikesta raakuudesta ja inhottavuudesta huolimatta hänestä
tuodaan esiin myös inhimillinen puoli. Olisiko tässä se hyvän siemen?
9)
Piilossa oleva optimismi
Tästä on sellaisia viitteitä, joita eivät kaikki huomaa. Ne
positiiviset merkit ovat ihmisen sisimmässä. Esimerkkinä mainitsisin Nikolain
hellyyden poikaa kohtaan yllättävän vaikeassa tilanteessa. Hän alkaa osoittaa
vahvuutta, vaikka onkin juoppouteen taipuvainen.
10)
Elokuvan loppukuvat
Loppu teki minuun vahvan vaikutuksen: Kuvat, ääniefektit ja
Philip Glassin musiikki. Kuvia katsellessa meri alkaa uhkaavasti kuohua: aivan
kuin Leviatan-hirviö olisi heräämässä. Lopussa alkoi soida Glassin oopperan Akhneton Johdanto-osa. Myös Jelena-elokuvassa Zvjagintsev käyttää
Philip Glassin musiikkia. Olen itse Glassin minimalistisen sävellystyylin
ihailija.
IV.
Muuta
Laitan tähän yhteyteen vielä Lilijan ja Jelena-elokuvan Jelenan hahmon vertailua. He näyttävät olevan Zvjagintsevin elokuvien
tyypillisiä naishahmoja. Muita hänen elokuviaan en tosin ole nähnytkään.
Molemmat ovat niukkaeleisiä ja –ilmeisiä,
he puhuvat vähän ja hiljaa, lähes kuiskaamalla, ja myös vastaavat
kysymyksiin hyvin niukasti. He näyttävät olevan tyytymättömiä kaikkeen, heistä
huokuu pettymys elämään, näköalattomuus. Jelenalla on perheellinen poika, joka
käyttää äitiään hyväkseen. Lilijalla ei ole omaa lasta. Dmitrin nähdessään hän
asettaa toivonsa tähän, mikä on merkki siitä, että liitto Nikolain kanssa ei
suju. Kun Dmitri torjuu Lilijan, tämä joutuu palaamaan takaisin. Myös Jelena on
jonkinlaisessa seksittömässä pakkoavioliitossa upporikkaan leskimiehen kanssa.
Hän on lähinnä vain tämän kodinhoitajana. Nainen tarvitsee jonkun miehen
turvakseen, muuten hän ei selviä. Tämä on varmaan sitä Zvjagintsevin
”feminismiä”.
V.
Uskonto
Palaan vielä uskontoteemaan. Piispa esiintyy elokuvassa
kolme kertaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla hän juttelee kahden kesken
kaupunginjohtajan kanssa. Kolmannella kerralla ollaan uudessa Nikolain
asuintalon paikalle rakennetun kirkon avajaisissa, jossa piispa pitää lähes
kymmenminuuttisen puheen.
Aluksi laitan piispan repliikin toisen tapaamisen aikana
tämän työhuoneessa:
”Olen sinulle puhunut ja toistan
edelleen. Kaikki valta on Jumalalta ja missä on valta, siellä on voima… Päätä
itse omat paikalliset ongelmasi, omalla voimallasi äläkä etsi turvaa
sivullisilta, sillä silloin ajatellaan, että olet heikko.”
Näin piispa sanoi kaupunginjohtajalle, kun tämä oli
ripittäytymässä ja – tavallaan näin voi tulkita – purkautui piispalle omissa
moraalisissa sieluntuskissaan. Kaupunginjohtajalla, vaikka olikin häikäilemätön
toimissaan, oli omantunnon vaivoja ja halusi omalta ”rippi-isältään” apua.
Piispan reaktio oli yllä mainittu neuvo. Sen jälkeen piispa rupesi epäilemään,
olisiko moisen epävarmuuden takana jotakin muita ongelmia. Hän kyseli miehen
perheestä, lapsista ja terveydestä osoittaakseen näin empaattisuutensa ja ikään
kuin vihjatakseen, että epävarmuus päätöksen teossa voi johtua psyykkisistä tai
ihmissuhdeongelmista, jotka siis häiritsevät hänen työtään päätöksen teossa.
Tätä kautta avautuu autoritäärisen vallankäytön filosofia: epäröinti ja
moraaliset kysymykset ovat vallankäyttäjälle heikkouden merkki.
Lopuksi kaupunginjohtaja polvistuu piispan eteen, hän saa
synninpäästön, nousee ylös ja poistuu. Kamera siirtyy näyttämään seinää
olevalla pikkupöydällä olevaa patsasta Kristuksen kasvoista, sen alareunassa
lukee latinaksi Ecce homo (’Katso
ihmistä’). Patsaan takana on kuva ortodoksisesta papistosta jonkin kirkon
portailla. Teksti näkyy kuvan tarkennuksen jälkeen.
Tässä on otteita piispan puheesta elokuvan lopussa uuden
kirkon avajaisissa.
Me teidän kanssanne emme
varmaankaan vielä tajua, mitä on tapahtumassa. On tapahtumassa se, että me
kanssanne olemme palauttamassa kansalle sielun.
Pyhälle oikeauskoiselle
suuriruhtinaalle Aleksanteri Nevskille kuuluvat hämmästyttävät sanat: ”ei
Jumala ole voimassa, vaan totuudessa.” Todellakin. Ei voimalla, vaan
rakkaudella. Ei oveluudella, vaan jumalallisella viisaudella. Ei pahuudella ja
vihalla, vaan rohkeudella on suoritettu monilukuisia voittoja uskon ja isänmaan
vihollisista. Mutta meidän päivillemme tärkeintä on, että emme koskaan pettäisi
ortodoksista uskoamme. Ja että puhuisimme totta…
…Totuus on itse Kristus. Niin
kuin apostoli Paavali sanoo: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” Hän
puhuu siitä, että kun Kristus alkaa elää ihmisessä, hän alkaa ajatella kuin
Kristus, nähdä kuin Kristus ja viimein toimia niin kuin Herra on meitä käskenyt,
niin silloin ihmisestä tulee totuuden haltija. Hän voi löytää tapahtumista
niiden aidon tarkoituksen. Ja nähdä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Juuri tämä on
totuutta.
Kun ihmiset tuhoavat ristejä,
rikkovat ikoneita, herjaavat ristiinnaulittua, rienaten kutsuvat riettautta
rukoukseksi. Kun he yrittävät vakuutella, että he tekevät sen hyvin
tarkoitusperin, se on valhetta…. Kuinka voidaan siveyden perusteita rikkomalla
väittää, että ihmiset saarnaavat vapautta? Vapaus on totuuden tiedostamista.
Tästä meille kertovat Pyhät Kirjoitukset: tiedostakaa totuus, niin totuus tekee
teidät vapaiksi. Ja vain sellainen ihminen on vapaa, joka on tiedostanut
totuuden ja puolustaa sitä.
Rakkaat veljet ja sisaret
Herrassa! Nykymaailmallemme on tyypillistä, että se muuttaa jatkuvasti
kiintopisteitä, ja totuudellisten arvojen sijalle tulee valheellisia. Tässä
maailmassa me omistamme kuitenkin sen tärkeimmän. Me tunnemme tiemme – se on
Kristuksessa. Me tiedämme, että kirkko puolustaa ja opastaa meitä. Mutta kirkko
– se olemme me kaikki teidän kanssanne. Meidän kanssamme on Jumala, ja meidän
kanssamme on totuus, meidän kanssamme on Jumalan rakkaus. Niin me voitamme
rukouksella vihollisemme. Ja uskoamme puolustaessamme, emme tule heidän
kaltaisekseen.
Ja niin kuin Kristus paljasti
valheen, niin myös me teidän kanssanne kirkon opettamana, Jumalan sanan ja
pyhien rukousten opettamana nousemme puolustamaan ortodoksista uskoa.
Olennaista mielestäni tässä on se, että piispa puolustaa
kirkkoa, instituutiota, kun esimerkiksi se toinen pappi puhuu Nikolaille
uskosta. Samoin ihmiset pohtivat henkilökohtaisella tasolla uskon kysymyksiä. Piispa
puhuu vain instituution nimeen.
VI.
Lopuksi
Huomasin heti elokuvan nähtyäni, että onhan elokuva jo
netissäkin vapaasti katsottavissa (https://www.youtube.com/watch?v=9ftfdXJ6kxw).
Mutta kyllä leffa on leffa, kun sen katsoo oikeassa modernissa elokuvateatterissa
pehmeään sohvatuoliin vajonneena.
Toivottavasti Leviatan
nähdään pian myös Suomessa. Elokuvateattereihin se tuskin saisi katsojia. Se voisi
sopia hyvin tv:n ohjelmistoon tai johonkin kirkon elokuvafestivaalin tai muuhun
näytökseen. Sen verran uskonnolliset motiivit vievät elokuvaa eteenpäin, että
herättäisivät varmasti keskustelua uskosta sekä uskon ja kirkon suhteista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti