Hytti Nro 6 (elokuva) - arvoituksellinen matkakuvaus kohtaa venäläisyyden, tuo mieleen Stalkerin

 

Hytti nro 6, 2021. Ohjaus: Juho Kuosmanen. Päähenkilöt: Laura (Seidi Haarla), Ljoha (Juri Borisov), Irina (Dinara Drugarova) ym. Elokuvan kielenä on venäjä (lähes kokonaan).

 

Harvemmin nämä nykyelokuvat ovat saaneet minut liikutuksiin tai saa sielun värähtelemään. Tämä sai. Tätä ennen (viimeisten kymmenen vuoden ajalta) ehkä vain venäläisen Andrei Zvjagintsevin Jelena ja sitä huomattavasti tunnetumpi Leviathan ovat puhutelleet. Muita ei tule nyt mieleen. Ainakin Aku Louhimiehen Tuntemattomasta olen kirjoittanut, mutta se on ensisijaisesti kansakuntamme ikoni.

Kotikaupunkini keskustasta ei enää löydy elokuvateatteria. Piti illan suussa polkea pyörällä etäämmälle kohti syksyn synkeydessä välkehtivää kauppakeskusta. Pikkukiire nosti koleahkossa säässä hien pintaan. Ehdin ajoissa, ja sydän tasaantui hetkessä odotukseen.

Keskisuureen elokuvasaliin oli ilmestynyt kokonaista viisi katsojaa. Mutta elokuva näytettiin. Tunti ja nelkytviis minuuttia sujahti huomaamatta – kuin toisessa olotilassa. Salin pehmoisessa lämmössä olin unohtumattomalla matkalla. Sitten takaisin ulos koleuteen: kädet pyörän sarvissa aatoksiini vajoten reissasin tuota junamatkaa uudelleen - Lauran ja Ljohan kera, jääden lopulta heidän mukanansa harhailemaan hyisenä kohisevan Jäämeren kalliorannoille.

Kotona sain illan rauhoittuessa kirjoittamisen puuskan - jäsentymätöntä tekstiä sivun tai hieman enemmän. Aamun sarastaessa tulvahti toinen puuska: tyhjä sivu täyttyi kuin itsestään. Niistä syntyi tämä säröinen kirjoitus.

…

Elokuva perustuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin. Mutta vain väljästi. Romaanissa matkattiin Siperiaan, nyt mennään Moskovasta Murmanskiin. Laura on arkeologi ja häntä kiehtovat siellä arvoitukselliset ”petroglyfit” - kalliomaalaukset. Minulla ei ole juuri lainkaan jäänyt muistikuvia romaanista. Se ilmestyi kymmenisen vuotta sitten. Elin tuolloin kiireistä aikaa. Yritin lukea romaania, en voinut kunnolla keskittyä, mikä ei ollut romaanin syytä. Nyt en siis vertaile. Minulle elokuva on itsenäinen luomus.

Olen paljon matkustellut Neuvostoliitossa ja Venäjällä ja nuo yöjunien matkat ovat tulleet tutuiksi. Siksi elokuvaa katsoessani tuntui kuin olisin palannut menneeseen elämääni. Nostalgisia tuntemuksia nousi mieleen, lukematon määrä hyviä, avuliaita ihmisiä. Mutta samalla – se täytyy todeta - olin helpottunut. Eletty elämäni on enää muistoissa mukana. Tapaamieni ihmisten lämpö on kuin voimavara. Venäläisyys on minullekin näyttänyt parhaimmat puolensa.

Laura viettää alussa iltaa ystävättärensä seurassa, ja sitten myös yötä. Lähtö on haikeaa. Junassa hän huomaa joutuneensa juopon öykkäröijän kanssa samaan hyttiin. Ujon oloinen nuori mies korkkaa pullon asemalta lähdettyä. Kestää aikansa, kun hän rohkaistuu matkakumppaninsa kanssa sananvaihtoon. Siinä vaiheessa puhe on jo sekavaa lähes sammallusta. Laura on vaivautunut mutta kaverin tiuskiessa opettaa kaverille muutaman suomenkielisen fraasin. Hän tuskin hillitsee tuskaisuutensa. Pienen lohdun tuo ilkeä jekku, minkä hän sittemmin aivan elokuvan lopussa saa yllättävänä hetkenä vastaansa. Kun mennään lääppimisen asteelle, siinä vaiheessa Laura saa tarpeekseen. Mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Ei löydy muuta vaihtoehtoa eikä Pietarikaan tuo pelastusta. Älykköystävätär Irina osoittaa puhelimessa tunnekylmyytensä. Yhdessä matkataan aivan viimeiseen asti. Tunneskaalat vaihtelevat. Se on sitä venäläisyyden riesaa ja samalla ihanuutta. Ljoha näyttää myös lempeimmän puolensa.

Ljohan persoona on kaksijakoinen. Hän on syrjään vetäytyvä, kantaa sisimmässään jotain taakkaa, mutta samalla hänellä on turvansa, mikä häntä kannattelee. Yksinäisyys ja yhteisyys elävät rinnakkain. Siinä ihmisyys on läsnä, yhteisön voima tuo turvan. Ljoha ei tunnu antavan periksi. Eteenpäin jatketaan ja – kuten niukoista lausahduksista ilmenee – pärjäämisen unelma elää, vaikkakin hatarana ja epämääräisenä.

Lauran hahmo on minulle epämääräisempi. Hän on kuplassaan. Moskovan taidepiirit ovat hänet kai imaisseet sisäänsä. Alun lähikuvat luovat idyllin, joka sittemmin paljastuu harhaksi. Sisäistyneen kiinnekohdan ihmisenä olemiselleen hän löytää elokuvan henkisestä kulminaatiosta jäämeren rannalta. Ljoha on mukana. Odottaa etäämpänä, mutta silti hengessä läsnä. Näin tuo juoppo riehuja on johdattanut vierasmaalaisen matkakumppaninsa elämän syvimmän salaisuuden lähteelle.

Syvä inhon ja vastenmielisyyden tunne joutuu ristiriitaiseen mylläkkään. Lopussa löytyy todellinen ystävä, joka on valmis auttamaan pyyteettä, ja pelastamaan ulos ylipääsemättömästä tilanteesta. Rakkauden osoitus elokuvan lopussa saa irvokkaan sävyn. Sillä on taustansa yllä mainitsemassani jekussa. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Mietin elokuvan lopussa venäläistä yhteisövoimaa. Käyttäisin tässä sanaa ”yhteisyys”.

Elokuva ei kerro, mitä Ljoha on kokenut, mutta hän osoittaa ihmisyytensä. Paljaaksi ajetun pään perusteella hänellä on kai vankilatausta. Hän on matkalla kauas Murmanskin vaikeisiin olosuhteisiin. Raskas työ odottaa mutta ei se pelkästään kuitenkaan tunnu olleen selitys matkan alkuvaiheen silmittömälle juopottelulle. Hän tahtoo ulos ahdingostaan. Tavoitteena on rikastua, perustaa oma yritys. Bisnestä, bisnestä, toteaa hän Lauran tiuskintaan, muttei pysty tarkentamaan.

…

Elokuvaa katsoessani minulla nousi mieleen Andrei Tarkovskin elokuva Stalker.  Olen kirjoittanut Tarkovskista ja hänen runoilijaisästään paljon. On syntynyt erilliset tekstit viidestä eri elokuvasta. Eikä siinä vielä kaikki. Stalkerista olen kahdessa vaiheessa ollut kirjoittamassa – kesken on jäänyt. Arvoituksellinen vyöhyke on ollut aukeamassa, mutta sanani ovat ehtyneet sen kuvatakseni. Nyt tämä Kuosmasen elokuva nosti taas mieleeni tuon ihmismielen syvimmän salaisuuden uumenissaan pitävän paikan.

Vyöhyke! Ljoha saattaa kumppaninsa ”vyöhykkeelle”. Sieltä paljastuu jotain ihmisen syvin olemus. Etäinen näkymätön yhteys ihmislajin vuosituhansia vanhaan menneisyyteen.

Rohkenen todeta: tämä on uusi versio Tarkovskin Stalkerista, ehkä arkipäiväistetty. Siellä Murmanskin koleudessa - kevättalven rospuutossa - ei kukaan uskalla lähteä viemään naista kalliomaalausten luo. Tarvitaan Ljohaa apuun, joka jo ulkoisestikin muistuttaa Tarkovskin elokuvan yksinäistä sankaria. Laura onnistuu hänet löytämään, sitkeys palkitaan. Hänestä tulee se, joka rohkenee saattaa vieraansa ihmiskunnan suurimman salaisuuden äärelle. Se on sitä kuitenkin vain Lauralle. Se on hänen senhetkisen elämänsä suuri käänne. Jää epäselväksi, onko se pettymys, mutta entisensä hän ei enää ole.

Stalkeriin viittaavat myös elokuvan alun tapaamiset Moskovassa. Aivan kuin Tarkovskilla, siellä on tutkija ja kirjallisuuden professori (kirjailija), jotka osoittautuvat kaiken Lauran kokeman rinnalla falskeiksi hahmoiksi.

Elokuva on kuin tutkielma tämän päivän ”Stalkerista”. Elokuva tuo Tarkovskin salaperäisen vyöhykkeen lähemmäksi arkeamme. Elokuva on tuonut avaimen aivojemme sisimmissä syvyyksissä piileksivään ihmisen olennaiseen salaisuuteen, sanoin kuvaamattomaan. Yhteisyys ja vilpitön pyyteettömyys. Rakkaus ei pyydä mitään. Siinä on sen olemus.

Elämässään eksyksiin joutunut Ljoha löytää matkakumppaninsa kautta oman kapean polkunsa kohti oma salaisuuttaan. Se on pitkä polku, mutta matka on alkanut.

Yhteys Lauran ja Ljohan välillä jää elämään. He eivät ehkä enää koskaan tapaa mutta yhteinen matka on jäänyt elämään ja kantaa pitkälle.

…

Mutta en vielä lopeta. Elokuvassa on monia vaiheita, jotka saavat mietteisiin. Ne saattavat olla aivan arkisia kohtauksia.

Kun sanotaan, että venäläiset ovat varkaita. Tässä varkaaksi ja huijariksi osoittautuu suomalainen yksinäinen ”kitaramies”, joka osoittautuu kaiken sielukkuuden keskellä tyhjänpäiväisyyden perikuvaksi. Mielestäni se on yhtäältä teennäisesti toteutettu kohtaus, ehkä elokuvan miinus. Toisaalta se täyttää draaman kokonaisuudessa tehtävänsä. Hahmo on epätodellisen falski, mutta se nostaa esiin Ljohan mustasukkaisuuden tunteet ja on murtamaisillaan tämän sietokyvyn. Kaiken lisäksi Laura tuntuisi kostonhimossaan vain tyytyväisenä hykertelevän.

Tuo vieraaseen ympäristöön eksynyt suomalainen on kuin ilmestys meidän todellisuudestamme.  Ljohalla on juuret syvällä Venäjän maaperässä. Tuon ilmestyksen kohdatessaan hän menee kuin tolaltaan. Minäkin jouduin hämmennyksiin. Ei tuollaisia matkalaisia Venäjällä liiku. Ja jos liikkuisi, niin ei ne jää junasta niitä jollain pikkuasemalla Kuolan niemimaan kupeessa. Kaiken lisäksi mies on täysin kielitaidoton. Olin ymmällä, mieleen jäi vastenmielisyyden särö. Mutta ohjaajalla on tarkoituksensa. Tarina etenee. Ja ennakkoluulotkin saattavat saada huutia. Kohtaus luo kontrastillaan esiin ristiriidan. Ollaan ehkä fyysisesti lähellä mutta samalla aivan eri maailmoissa.

Kun Laura paljastaa Ljohalle suhteensa Irinaan, olisin odottanut, että mies alkaa tiuskia naisen lesboudesta. Mutta ei, hän on vain hiljaa. Se dialogi on syvemmällä, ollaan jossakin sen kaitaisessa, jota voisi kutsua sielujen kumppanuudeksi. Elokuva ei sorru herkuttelemaan venäläisiin kohdistuneilla ennakkoluuloilla.

Elokuvassa on paljon omista kokemuksistani tutuilta vaikuttavia kohtauksia, mutta niissä ei sorruta stereotyyppisiin leimaamisiin. Joka tilanne on aito ja ainutkertainen. Siltä ainakin nyt vaikuttaa.  Puhelinkopin tapahtuma on yksi tutun oloinen tapaus. Junamatkoja olen tehnyt lukemattomia ja elokuvan kuvaus tuntuu tuttuakin tutummalta, toki tämä on tyylitelty juttu, siinä mennään välillä arjen todellisuudesta irvokkuuden asteelle. Mutta se kuuluu fiktioon. Elokuva dokumentoi todellisuutta omalla tavallaan.

Ylipäänsä junamatka Moskovasta Murmanskiin ei ole todellisuudessa tuollainen, että juna jäisi yöksi Petroskoihin, tai pysähtelisi pikkuasemilla. Matka on täynnä arjen mystiikkaa. Tuo arki on siinä kuitenkin enemmän pinnalla, ollaan arjen todellisuudessa kiinni siinä määrin, ettei mihinkään sfääreihin lähdetä liitelemään.

Yö Petroskoissa avaa jotain salaperäistä Ljohasta. Vanha nainen on miehelle enemmän kuin oma äiti. Sen Lauralle todetessaan hänen silmissään välkähtää kyynel ja puheeseen tulee tuonpuoleinen särähdys. Ei yhtään enempää. Se kertoo paljon miehestä. Ja se kertoo elokuvasta: mihinkään sentimentaaliseen tunteiluun ei siinä eksytä.

Ljoha on irti suvustaan -  yksin maailmaan heitetty. Petroskoin ”mummu” on jokin mystinen side johonkin. Sitä ei paljasteta. Mutta auttamisen halu, uskomaton touhukkuus kaikessa kiireessä todentaa, että miehellä on sisimmässään piilossa jokin yhteisyyden tunto.

Elokuva on todellakin – niin rohkenen väittää – rinnakkaistarina Tarkovskin Stalkerista. Ljoha on kuin Stalker. Pää paljaaksi ajettu, kuin entinen pakkotyövanki, jonka sisin jää arvoitukseksi. Elokuvan lopussa hän palaa kombinaattiin raakaan työhönsä, elämään omaa kasvotonta unelmaansa, jotain sellaista, mikä jokaisella ihmisellä pitää olla sisimmässään, jotta selviäisi arjen yli ja jaksaisi nousta seuraavaan päivään. Kombinaatin koneet jyskäävät, siihen rinnastuu junan jyske Stalkerin rujon perheen vaatimattoman asuinmajan kupeessa.

Laura – niin uskon – pääsee puolestaan irti omista ”petroglyfeistään”, Hetki jäämeren rannalla antaa tuulahduksen ihmiskunnan alkuvoimasta. Se heittää häntä päivä päivältä toisiin kohtaamisiin, jalostaa tai sitten ei, mutta vie eteenpäin, antaa rohkeuden elää. Ljoha ei unohdu koskaan. Sille tapaamiselle oli oma paikkansa hänen elämässään.

Löydämme joka hetkestä ihmisen, lähimmäisen – ja oman itsemme. Joka tapaamisella on merkityksensä, suunta voi kääntyä, tai ehkä vain saamme matkaamme lisää voimaa. Laura ei enää kaipaa Irinaa. Tarrautuminen on osoittautunut taakaksi. Ljoha elää oman elämänsä mahdollisesti katkeraan loppuunsa. Käy miten käy, sen kohtalo määrää. Turvaporttinsa on hänelläkin. Yhteys elämään säilyy, ja kannattelee häntä yli sietämättömän arjen harmauden.

Olen lukenut paljon vankileirikuvauksia. Aina jää miettimään, mikä antaa ihmiselle voiman selviytyä. Elämä vie. Ollaan siellä alkumeren äärellä. Se on jatkuvaa liikettä. Ihmiset muinaisten kalliomaalausten taustalla, karu maa! Mikä voima!

Ja vielä lopuksi: Onneksi elokuva ei vajoa melodramaattisuuteen, ei mielestäni hiukkaakaan.  Se helmasynti olisi pilannut koko tarinan.

ANDREI ZVJAGINTSEVIN LEVIATAN (LEVIATHAN/ЛЕВИАФАН) – vielä kerran

I.                     

Palaan jo kolmannen kerran tähän kohuttuun Zvjagintsevin elokuvaan. Pari kirjoitusta olen Leviatanista kirjoittanut, mutta nyt vasta kävin sen katsomassa, ja peräti elokuva teatterissa. Oli aurinkoinen sunnuntaipäivä. Kävelin Nevskillä, Pietarin ytimessä, ja näin ohi kulkeissani ilmoituksen. Satuin oikeaan aikaan kohdalle.

Elokuvateatteri sijaitsi porttikongin takana sisäpihalla neuvostotyylisessä talossa. Oven luona tervehti antiikkinen patsas ja sisätilat oli retrotyyliin entisöity. Yleisöä oli niukalti, vanhempaa väkeä. Takanani oli yksi rakastunut nuoripari, jotka tekivät elokuvan aikana muutakin kuin vain katsoivat. Sitä en toki kuullut, mutta huomasin näytöksen jälkeen.

Aurora-elokuvateatterin sisäpiha

Lämpiö

Elokuvasalin komea veistos

Eteisen kattomaalaus

On kai lähdettävä liikkeelle ensi vaikutelmasta: elokuva oli hyvä ja puhutteleva. Elokuvan katsottuaan tajuaa, että osan sydänverestään ohjaaja on filmiinsä vuodattanut. Se käsittelee kovin tärkeää ihmisen henkiseen kasvuun ja moraaliin liittyvää teemaa. Suuri osa lähinnä venäläisistä katsojista näkee siinä aivan muuta, mutten itse haluaisi ainakaan heti nostaa esille elokuvasta paljastuvia puutteita.

Uusin silmin sen nyt näin, muiden katsomiset jäivät heidän näkökulmikseen. Aluksi on todettava, että nimi viittaa todellakin Raamatun Jobin kirjaan. Sitä elokuvassa myös lainataan. Elokuvan aidoin kristitty, pienen parakkikirkon vaatimaton pappi vertaa viinaan sortunutta päähenkilöä Nikolaita suuriin koettelemuksiin joutuneeseen Jobiin.

Vaikka monet ovat arvioissaan pitäneet elokuvaa raskassoutuisena, niin ei minulla sen 2 tunnin 20 minuutin aikana tullut aika lainkaan pitkäksi. Tapahtumia ja uusia käänteitä riitti. Tosin olin elokuvasta jo paljon lukenut ja lisäksi vielä kirjoittanutkin, joten motivaatio nähdä se omin silmin oli suuri. Aihe elokuvassa on kuitenkin koskettava, asetelmat avautuvat sopivasti uusien käänteiden kautta niin, ettei elokuvassa ole kuolleita kohtia. Kaikki yksityiskohdat kertovat jostakin erityisestä tai sitten myöhemmin huomaa mielenkiintoisia mielleyhtymiä.

Elokuva päättyi vaikuttaviin valokuviin, joita säesti meren omat uhkaavilta tuntuvat ääniefektit. Kun sitten elokuvan lopun merkiksi alkoi soida Philip Glassin Akhnaten-oopperan Prelude-osa, olin silmät kirkkaina valmis kehumaan hyvää kokonaisuutta. Kun aika kului ja tuli aika pohtia tarkemmin henkilöhahmoja, tapahtumien kulkua ja niiden luontevaa yhteyttä todellisuuteen, aloin empiä. Ei se sittenkään Oscar-palkinnon tasoa ole. Ainakin hieman siinä on pitänyt olla poliittista lisäarvoa palkintoehdokkaaksi valittaessa. Hyvähän se on, mutten sitä omassa rankingissani kärkikymmenikköön nostaisi. Ainakin sosiaalisena draamana se herättää ristiriitaisia ajatuksia. Sen sijaan rikoselokuvien tai toimintajännärien genressä se kärkijoukossa paikkansa ehkä ansaitsisi. Ihmettelin, että elokuva on palkittu käsikirjoituksestaan, sillä löysin siitä ensi alkuun suurimpia puutteita. Sen sijaan ohjaus ja kuvaus ovat paljolti laatutyötä.

En mene niin helppoon, että alkaisin sitä arvostella todellisuuden vääristelystä tai Venäjän mustamaalaamisesta. Tottahan toki elokuvaan kuuluu symboliikkaa ja liioitteleva hyperbolointi on normaali tehokeino. Esimerkiksi aikoinaan Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu –elokuvan pohjalta jotkut päättelivät, että lestadiolaisissa seuroissa ihmiset järjestävät seksiorgioita. Samalla lailla nyt monet paheksuvat ja luulevat, että ohjaaja Zvjagintsev haluaa kertoa maailmalle, miten surkeasti venäläiset elävät ja käyttäytyvät ja miten moraalisesti alas koko maa ja sen kansa on vajonnut. Venäläiset reagoivat usein hyvin emotionaalisesti, ja tässä elokuvan tapahtumat ja käänteet antavat varmasti aineksia ylireagointiin. Lisänä sopassa on nykyinen poliittinen tilanne, maailmalla levinnyt russofobia, kuin myös se tosiseikka, että elokuvan rahoituksesta on vastannut maan kulttuuriministeriö.

Käsikirjoitus oli kopioitu USA:sta. Sen tapahtumista ei löydy Venäjältä analogioita, niin kuin eräs asiat hyvin tunteva pappismies eräässä tv-ohjelmassa kertookin (https://www.youtube.com/watch?v=VrRzKg0BLD8). Kuitenkin elokuvassa esiintyy venäläisyyteen liittyviä symboleja ja venäläisestä elämäntavasta tuodaan esille huonoja puolia, kuten votkan yletön juonti. Papin mielestä asiat tuodaan esille negatiivisessa valossa ideologisesti värittyneinä. Tällä hän lähinnä tarkoittaa elokuvasta julki tulevaa vallan ja kirkon demonisointia. Lisäksi Venäjä kuvataan elokuvassa kuin helvetti. Papin mielestä maasta pitäisi tuoda esiin myös positiivisia kuvia, koska valtio on ollut siinä keskeisenä rahoittajana. Hän ei kuitenkaan tuomitse elokuvaa kokonaisuudessaan, vaan löytää siitä myös myönteisiä seikkoja. Hän kannattaa avointa keskustelua: on voitava keskustella sen hyvistä ja huonoista puolista.

Tuon yllä viittaamastani ohjelmasta vielä pari esimerkkiä, joissa pappi löytää puutteita elokuvan käsikirjoituksesta. Elokuvassa kaupunginjohtaja tuhoaa päähenkilön Nikolain elämän ja rakennuttaa hänen asuntonsa paikalle kirkon. Tuon ohjelman pappi toteaa, että jos näin todella tapahtuisi, niin jokainen seurakuntalainen kyllä tajuaisi sen ”verikirkoksi” ja kieltäytyisi menemästä siihen rakennukseen.

Toinen kriittinen kohta koskee Moskovasta asti Nikolaita auttamaan tulevaa asianajajaa. Hän uhkaa kaupunginjohtajaa sosiaalisella medialla ja internetillä, jonka kautta hän voi levittää julkisuuteen tietoa kaupunginjohtajan tekemisistä. Se saakin tämän pelon valtaan, missä joutuu siten jopa pohtimaan uskon asioita. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Asianajaja vaikenee, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus toimia vanhan armeijan ystävänsä Nikolain hyväksi laajemmin. Toki suhteet aviorikoksen vuoksi ovat tulehtuneet, mutta tämänkaltainen käänne elokuvan juonessa ei olisi sopinut elokuvan ideaan.

Minulla päällimmäisenä ovat positiiviset mielikuvat, mutta hyväksyn myös kritiikin. Minusta kaikki kritiikki ei ole yliampuvaa kansallismielisyyttä, olen nähnyt myös pätevää kritiikkiä. En aio sitä ruveta kuitenkaan lähemmin esittelemään. Siirryn itse elokuvaan. Juonesta en viitsi enää kertoa. Sen löytää netistä ainakin englanniksi (http://en.wikipedia.org/wiki/Leviathan_(2014_film) ) ja ranskaksi (http://fr.wikipedia.org/wiki/L%C3%A9viathan_(film,_2014)) sekä luonnollisesti venäjäksi. Teen katsauksen elokuvan keskeisiin henkilöihin. Sen jälkeen tuon esille seikkoja ja tilanteita, joihin itse kiinnitin erityisesti huomiota elokuvaa katsoessani.

II.                  ELOKUVAN HENKILÖITÄ

Nikolai (Kolja) Sergejev – päähenkilö, joka joutuu hankaukseen vallanpitäjien kanssa kun ei suostu luovuttamaan maitaan ja asuinpaloaan lunastukseen kaupunginjohtajan hyväksi. Ammatiltaan hän on autonasentaja. Äkkipikainen luonne, suuttuu helposti eikä pysty kiihtyessään hillitsemään tunteitaan. Kerran hän lyö jopa lastaan. Poliisiasemalla hän kiivastuu vitkuttelusta niin rajusti, että joutuu putkaan. Toisaalta hänessä näkyy varsinkin loppua kohden myös empaattinen puoli, mikä tasoittaa hänen äkkipikaisuuttaan.Käyttää reilusti alkoholia. Elämäntavoiltaan vaatimaton, haluaa jäädä vanhalle suvun kotipaikalle.

Lilija (suomalaisittain muokattuna sopivammin olisi Lilia) - Nikolain vaimo, joka on työssä kalatehtaassa liukuhihnalla. Ulospäin hän näyttää elämäänsä kyllästyneeltä. Hän on hyvin niukkaeleinen eikä juuri näytä ulospäin tunteitaan. Hän yrittää sietää miehensä kiivautta. Hän viettelee Nikolain vanhan kaverin asianajaja Dmitrin ja pari jää kiinni itse teossa yhteisellä retkellä maaseudulla. Suhde kokee kolahduksen, mutta kun Dmitri sitten torjuu Lilijan, tämä palaa miehensä luokse ja suhde palautuu entiselleen, missä tulee ilmi Nikolain empaattinen puoli.

Lilija

Roman – on Nikolain murrosikäinen poika. Lilija on hänen äitipuolensa, josta hän ei pidä ja jonka Roman osoittaa välillä hyvin inhottavalla tavalla. Roman kulkee kaveripiirissä hieman huonossa seurassa, mutta hän on kuitenkin ainakin vielä ajoittaisista kiukutteluistaan huolimatta kunnollinen, isäänsä kiintynyt poika.

Dmitri Seleznjov (Dima) on pääkaupungista Moskovasta Nikolaita auttamaan saapunut asianajaja ja vanha Nikolain armeijakaveri. Hän on asiallinen juristi, joka yrittää saada kaupunginjohtajan hankkeen purettua. Hän lopulta joutuu poistumaan kaupungista nopeasti.

Nikolain ystävä palaamassa Moskovaan epäonnistuneen matkan jälkeen

Kaupunginjohtaja (Vadim Sergejevitsh Shelevjat) on Nikolain ja Dmitrin vastapeluri, joka käyttää omaa asemaansa röyhkeästi hyväkseen etsien tukea alueen kirkolliselta johtajalta piispalta. Hänen kielenkäyttönsä on alatyylistä ja raakaa. Hän on Nikolain tapaan hyvin äkkipikainen persoona, joka niin ikään käyttää paljon alkoholia. Hän on huolissaan vuoden kuluttua tulevista vaaleista, minkä vuoksi hän pelkää maineensa tahrautuvan Dmitrin toimien johdosta.

Piispa on paikallinen kirkollinen johtaja, joka nähdään elokuvassa kolme kertaa. Kaksi kertaa hän keskustelee kaupunginjohtajan kanssa, toisessa tapauksessa on nähtävästi kyse sielunhoidollisesta ripistä, jonka päätteeksi piispa antaa Vadim Sergejevitshille synninpäästön. Kolmannen kerran hänet nähdään elokuvan lopussa, kun hän pitää Nikolain entisen kotitalon paikalle rakennetun kirkon avajaisissa puheen. Mielestäni puhe on elokuvan tärkeitä kohtia.

Elokuvassa on toinenkin pappi, isä Vasili, jonka seurakunta on vanhassa pienessä parakkikirkossa. Elokuvan loppupuolella vaimonsa jo menettänyt Nikolai tapaa hänet kaupassa ostaessaan votkaa. Heidän välille kehkeytyy tärkeä uskoon liittyvä keskustelu, jonka kuluessa pappi kertoo Nikolaille Jobin kohtalosta.

Lisäksi voisi mainita vielä ystäväperheen, Polivanovit. Vaimo on Lilijan työkaveri ja hyvä ystävä, mies toimii liikennepoliisina. Mies lopussa vasikoi vallanpitäjille päiväretken tapahtumista. Nikolain joutuessa lopussa vankilaan tämä perhe ottaa Romanin hoiviinsa.

III.                 

Tuon nyt esille seikkoja, joihin kiinnitin katsoessani huomiota.

1)      Nikolain hahmo

Tuli mieleen lähes parikymmentä vuotta vanha Venäjän tv:n esittämä rikossarja Banditski Peterburg (’Varkaiden Pietari’), jossa Nikolain roolissa nyt esiintyvä Aleksei Serebrjakov näytteli erään rikollisen roolissa. Hänet siis tunnetaan monista rikossarjoista ja –elokuvista. Leviatania katsoessani yhdistin häneen tahtomattani rosvon piirteitä. Hänen esittämänsä hahmo on käytökseltään aika raaka. Nikolai oli minulle paremminkin rikossarjojen rosvo kuin oikeuksiensa puolesta taisteleva rehti ja rehellinen perheenisä. Olin nähnyt Serebrjakovin edellisen kerran Tshehovin näytelmän Ivanov elokuvaversiossa (vuodelta 2010), mistä pidin. Mutta se hahmo Leviatania katsoessani unohtui. Tuli siis eräänlainen ”Veskuefekti”, jossa näyttelijä Vesa-Matti Loiri tuo hahmoonsa Uuno Turhapuron piirteitä.

Tuon Ivanovin perusteella odotukset Serebrjakoviin olivat korkealla, olihan lisäksi hänen Nikolain roolisuoritustaan kehuttu. Nyt tähän roolihahmoon ylipäänsä hieman petyin. Se jäi mielestäni epätasaiseksi ja herätti minussa kysymyksiä. Toki puolustukseksi on sanottava, että kyseessä on erittäin vaikea rooli. Nikolai luonteeltaan epätasainen ja sisäisesti rikkinäinen persoona, jota hänen perimänsä vanhan kotitalon pakkolunastusuhka on vielä enemmän raastanut.

Vaimo oli ilmiselvästi hänen kanssaan onneton, muttei muutakaan ratkaisua hänellä elämässään ollut. Äitipuolen ja pojan suhde oli hyvin huono. Luonteeltaan Nikolai oli HYVIN äkkipikainen ja kiihkeä. Reagoi nopeasti, kuten lyödessään poikaansa, kun tämä sanoi hänelle vastaan. Lilija-vaimo oli ikävästi siinä suhteessa puun ja kuoren välissä, mutta hän nieli kaiken sisäänsä. Toki se parempikin puoli hänestä nähdään.

2)      Lilija

Tässä tuli mielene Zvjagintsevin traaginen Jelenan hahmo ohjaajan edellisestä elokuvasta Jelena. Molemmat olivat vaiteliaita naisia, jotka kantoivat todelliset tunteensa piilossa rauhallisen ulkokuoren alla. Jos olisin opettaja, antaisin jollekin oppilaalleni tutkia näitä naishahmoja.

Lilija on aika toivottomassa tilanteessa. Parisuhde ei tyydytä, ei työkään. On luonnollista, että hän turvautuu Dmitriin ja ajautuu seksisuhteeseen. Ampumis- ja hupiretkellä sattuu ikävä välikohtaus, kun ystäväperheen pikkupoika löytää Dmitrin ja Lilijan suoraan sanoen itse teossa. Kun sitten loppuvaiheessa Dmitri torjuu hänet, saa naisen epätoivo uuden ilmentymän. Ensiksi se näkyy Lilijan hiljaisessa kysymyksessä uskosta. Tähän kysymykseen Dmitri tuskastuu ja Lilija saa vastauksekseen kyllästyneen tiuskaisun. Sitten kun Lilija palaa kotiin, hänen ensimmäinen kysymys on ”Haluatko lapsen?”.

Lilija palaa miehensä luo, vaikka hän on pettänyt tätä lähes silmien edessä ja mies on hakannut hänen naamansa mustelmille. Hänellä ei ole muuta ulospääsyä tilanteesta. Samoin kuin Jelena-elokuvan päähenkilö hän on kuin vankina omassa asemassaan. Yllättävää tässä on se, kuinka hienosti Nikolai ottaa Lilijan vastaan ja aivan kuin muuttuisi henkisesti kypsemmäksi. Myös Lilija osoittaa miehelleen hellyyttä sen jälkeen, kun Nikolai kesken pakkauspuuhien oli ryhtynyt seksiin vaimonsa kanssa. Se näytti raiskaukselta, ja niin sen saattoi Lilijakin tulkita, mutta Lilijalle se merkitsi sitä, että hänen miehensä oli antanut hänen harhaliikkeensä anteeksi. Tämän voi käsittää kieroutuneeksi kommunikoinniksi, mutta tällaista elämä joskus on.

3)      Jyrkänteen reunalla

Lilija lähtee varhain aamulla töihin ja menee kävelemään rannalle katsoen alas jyrkänteeltä. Se on kohtaus, jossa Lilija esiintyy elokuvassa viimeisen kerran hengissä. Sitä katsoessa menin täysin ymmälle. Luulin, että hän oli tehnyt itsemurhan. Ja jäin miettimään, miksi. Se itse asiassa häiritsi jopa elokuvan seuraamista. Hänellä oli kuitenkin ilmennyt jonkinlainen toivon merkki, jonkinlainen pienen pieni pilkahdus siellä tunnelin päässä. Itsemurha kävi hänellä jossakin vaiheessa varmasti mielessä, mutta että hän olisi nyt siihen päätynyt, soti tilanteen kehitystä vastaan. No, sitten elokuvaan tulikin aivan toisenlainen käänne. Ilmeni että hänet olisikin murhattu.

Eräässä haastattelussaan ohjaaja kertoi halunneensa jättää tilanteen tulkinnan katsojalle. Elokuvassahan ei loppujen lopuksi selviä, onko Lilija sittenkin tehnyt itsemurhan, minkä jälkeen kaupunginjohtajan miehet ovat lavastaneet sen murhaksi ja Nikolain syylliseksi. Ensimmäisenä tulee mieleen ajatus, että hänet olisi murhattu, vaikkei siinä hiljaisuudessa, kun Lilija katsoo jyrkänteeltä, ole mitään merkkiä tai muuta vihjettä läheisyydessä olevista murhaajista.

4)      Roman – Nikolain poika

Tässä kohtaa totean, että elokuva kertoo myös perheen kriisistä. Ohjaaja on ilmiselvästi jonkin verran arvokonservatiivi. Hän haluaisi pitää yllä perinteistä perheinstituutiota, mutta joutuu toteamaan sen ajautuneen kriisiin. Pojan hahmo on tärkeä lisä elokuvaan. Se liittää tarinaan tulevaisuuden, ja suuren kysymysmerkin.

Lopussa kun perhe on tyhjentämässä asuntoa ja poika havaitsee vahingossa isänsä ja äitipuolensa sukupuoliyhteydessä, pojan reaktio on yllättävän voimakas. Roman inhoaa Lilijaa. Nikolai yrittää vielä kahden kesken suostutella poikaa antamaan äitipuolelleen anteeksi tietämättä, että tämä on jo kuollut.

5)      Usko, kirkko

Elokuvassa toistuu eri muodossa sama kysymys: Uskotko Jumalaan? Kaikki päähenkilöt joutuvat siihen jollain lailla ottamaan kantaa, kaikki paitsi piispa. Hän on kai elokuvan maallisin hahmo. Hän ei kertaakaan elokuvan aikana pohdi henkilökohtaisella tasolla uskoa. Hän tosin saarnaa ja julistaa, mutta saarnassakin hän nostaa kirkon sydämen uskon edelle.

Viinan viemäksi joutuneen Nikolain ja paikallisen papin kohtaaminen kaupan ovella kuuluu elokuvan keskeisiin kohtauksiin. Sen jälkeen kirkon työntekijä näytetään ruokkimassa röhkiviä sikoja. Kohtaus herättää assosiaatioita. Ne ovat tämän elokuvan suola.

Huomattava on myös rauniona oleva kirkontorni, jossa teini-ikäiset pojat tapaavat iltaisin ja juovat kaljaa. Sinne ajautuu myös ryyppyputkeen joutunut Nikolai elokuvan loppupuolella. Hän jää tuijottamaan nuotion valossa heijastuvia ikivanhoja seinämaalauksia ja raunion kupolia. Myöhemmin kun pidetään uuden kirkon avajaisia, kaupunginjohtajan alle kouluikäinen poika alkaa tuijottaa kattoa, hän näkee vain tyhjän valkoisen seinän. Tämän kautta katsoja yhdistää nuo tilanteet. Kaljottelevat teinipojat ja ”verikirkon” avajaisten eliitti palvelevat eri jumalaa.

Minusta kyseessä ei kuitenkaan ole uskonnollinen elokuva. Mielestäni uskon kysymys nostetaan siinä esille, jotta voitaisiin käsitellä kirkon maallista valtaa ja sen suhdetta poliittiseen valtaan.

6)      Putin

Minussa herätti Putinin kuva kaupunginjohtajan työhuoneessa paljon kysymyksiä. Ehkä se vaatisi vielä lisätarkastelua niistä tilanteista, missä yhteyksissä tuo kuva tulee näkyviin. Ilmiselvästi ohjaaja on pohtinut sen tarkkaan. Putinin katse on hieman ”vekkuli”. Ja se on sijoitettu tietoisesti syrjään, ei suoraan kaupunginjohtajan selän taakse.

Kun Nikolai, Dmitri, Polivanovit ja vielä se yksi mies ovat maalla retkellä. He alkavat ampua vanhojen poliitikkojen kuvia. Hieman varovaista vitsailua siinä käydään, miksei ole uudempien johtajien kuvia.

Dmitri neuvottelemassa kaupunginjohtajan työhuoneessa. Taustalla tarkkailee Putin. 

Minusta siinä ei pitäisi olla mitään traagista, jos kaupunginjohtajan työhuoneessa on Vladimir Putinin valokuva. Tosin kuvan laatu ja sijainti antaa kyllä aiheen spekulaatioihin. Mutta me suomalaiset olemme tottuneet aika villiinkin menoon. Taidettiinhan jokin vuosi sitten jossakin Kristian Smedsin näytelmässä ampua silloisen presidentin Tarja Halosen kuvaa ja lieköhän itse Tarja ollut jopa katsomossa. Toivottavasti muistan oikein.

7)      Venäläinen yhteisöllisyys

Tässä haluaisin nostaa esiin muutamia elokuvasta oikein näkyvästi esiin tulevia venäläisyyteen ja venäläiseen elämäntapaan liittyviä seikkoja. Yhtenä on yhteisöllisyys. Vanha armeijakaveri Dmitri matkustaa pääkaupungista Venäjän toiseen laitaan auttaakseen armeijan aikaista kaveriaan ja asettaen samalla oman uransa vaakalaudalle. Se kertoo jotakin venäläisestä yhteisöllisyydestä. Se yhteisöllisyys näkyy muuallakin.  Myös se hupiretki on periaatteessa merkki venäläisestä yhteisöllisyydestä. Sen sijaan yhteisöllisyys yhtäkkiä tilanteen kärjistyessä häviää. Missä on yhteisö, kun Nikolai joutuu vaikeuksiin. Vaimo katoaa, löydetään kuolleena, ei ole ketään lohduttamassa. Nikolai jää yksin ”seurustelemaan” votkapullonsa kanssa. Hän saa osakseen vain ylenkatsetta.

Nikolai ryyppää kaupan ulko-ovella pullon saatuaan. Pian ovesta astuu isä Vasili, jonka kanssa jutellaan uskosta ja Jobista.

8)      Kaupunginjohtajan hahmo

Kaikesta raakuudesta ja inhottavuudesta huolimatta hänestä tuodaan esiin myös inhimillinen puoli. Olisiko tässä se hyvän siemen?

9)      Piilossa oleva optimismi

Tästä on sellaisia viitteitä, joita eivät kaikki huomaa. Ne positiiviset merkit ovat ihmisen sisimmässä. Esimerkkinä mainitsisin Nikolain hellyyden poikaa kohtaan yllättävän vaikeassa tilanteessa. Hän alkaa osoittaa vahvuutta, vaikka onkin juoppouteen taipuvainen.

10)   Elokuvan loppukuvat

Loppu teki minuun vahvan vaikutuksen: Kuvat, ääniefektit ja Philip Glassin musiikki. Kuvia katsellessa meri alkaa uhkaavasti kuohua: aivan kuin Leviatan-hirviö olisi heräämässä. Lopussa alkoi soida Glassin oopperan Akhneton Johdanto-osa. Myös Jelena-elokuvassa Zvjagintsev käyttää Philip Glassin musiikkia. Olen itse Glassin minimalistisen sävellystyylin ihailija.

IV.                Muuta

Laitan tähän yhteyteen vielä Lilijan ja Jelena-elokuvan Jelenan hahmon vertailua.  He näyttävät olevan Zvjagintsevin elokuvien tyypillisiä naishahmoja. Muita hänen elokuviaan en tosin ole nähnytkään. Molemmat ovat niukkaeleisiä ja –ilmeisiä,  he puhuvat vähän ja hiljaa, lähes kuiskaamalla, ja myös vastaavat kysymyksiin hyvin niukasti. He näyttävät olevan tyytymättömiä kaikkeen, heistä huokuu pettymys elämään, näköalattomuus. Jelenalla on perheellinen poika, joka käyttää äitiään hyväkseen. Lilijalla ei ole omaa lasta. Dmitrin nähdessään hän asettaa toivonsa tähän, mikä on merkki siitä, että liitto Nikolain kanssa ei suju. Kun Dmitri torjuu Lilijan, tämä joutuu palaamaan takaisin. Myös Jelena on jonkinlaisessa seksittömässä pakkoavioliitossa upporikkaan leskimiehen kanssa. Hän on lähinnä vain tämän kodinhoitajana. Nainen tarvitsee jonkun miehen turvakseen, muuten hän ei selviä. Tämä on varmaan sitä Zvjagintsevin ”feminismiä”.

V.                  Uskonto

Palaan vielä uskontoteemaan. Piispa esiintyy elokuvassa kolme kertaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla hän juttelee kahden kesken kaupunginjohtajan kanssa. Kolmannella kerralla ollaan uudessa Nikolain asuintalon paikalle rakennetun kirkon avajaisissa, jossa piispa pitää lähes kymmenminuuttisen puheen.

Aluksi laitan piispan repliikin toisen tapaamisen aikana tämän työhuoneessa:

”Olen sinulle puhunut ja toistan edelleen. Kaikki valta on Jumalalta ja missä on valta, siellä on voima… Päätä itse omat paikalliset ongelmasi, omalla voimallasi äläkä etsi turvaa sivullisilta, sillä silloin ajatellaan, että olet heikko.”

Näin piispa sanoi kaupunginjohtajalle, kun tämä oli ripittäytymässä ja – tavallaan näin voi tulkita – purkautui piispalle omissa moraalisissa sieluntuskissaan. Kaupunginjohtajalla, vaikka olikin häikäilemätön toimissaan, oli omantunnon vaivoja ja halusi omalta ”rippi-isältään” apua. Piispan reaktio oli yllä mainittu neuvo. Sen jälkeen piispa rupesi epäilemään, olisiko moisen epävarmuuden takana jotakin muita ongelmia. Hän kyseli miehen perheestä, lapsista ja terveydestä osoittaakseen näin empaattisuutensa ja ikään kuin vihjatakseen, että epävarmuus päätöksen teossa voi johtua psyykkisistä tai ihmissuhdeongelmista, jotka siis häiritsevät hänen työtään päätöksen teossa. Tätä kautta avautuu autoritäärisen vallankäytön filosofia: epäröinti ja moraaliset kysymykset ovat vallankäyttäjälle heikkouden merkki.

Lopuksi kaupunginjohtaja polvistuu piispan eteen, hän saa synninpäästön, nousee ylös ja poistuu. Kamera siirtyy näyttämään seinää olevalla pikkupöydällä olevaa patsasta Kristuksen kasvoista, sen alareunassa lukee latinaksi Ecce homo (’Katso ihmistä’). Patsaan takana on kuva ortodoksisesta papistosta jonkin kirkon portailla. Teksti näkyy kuvan tarkennuksen jälkeen.

Tässä on otteita piispan puheesta elokuvan lopussa uuden kirkon avajaisissa.

Me teidän kanssanne emme varmaankaan vielä tajua, mitä on tapahtumassa. On tapahtumassa se, että me kanssanne olemme palauttamassa kansalle sielun.

Pyhälle oikeauskoiselle suuriruhtinaalle Aleksanteri Nevskille kuuluvat hämmästyttävät sanat: ”ei Jumala ole voimassa, vaan totuudessa.” Todellakin. Ei voimalla, vaan rakkaudella. Ei oveluudella, vaan jumalallisella viisaudella. Ei pahuudella ja vihalla, vaan rohkeudella on suoritettu monilukuisia voittoja uskon ja isänmaan vihollisista. Mutta meidän päivillemme tärkeintä on, että emme koskaan pettäisi ortodoksista uskoamme. Ja että puhuisimme totta…

…Totuus on itse Kristus. Niin kuin apostoli Paavali sanoo: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” Hän puhuu siitä, että kun Kristus alkaa elää ihmisessä, hän alkaa ajatella kuin Kristus, nähdä kuin Kristus ja viimein toimia niin kuin Herra on meitä käskenyt, niin silloin ihmisestä tulee totuuden haltija. Hän voi löytää tapahtumista niiden aidon tarkoituksen. Ja nähdä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Juuri tämä on totuutta.

Kun ihmiset tuhoavat ristejä, rikkovat ikoneita, herjaavat ristiinnaulittua, rienaten kutsuvat riettautta rukoukseksi. Kun he yrittävät vakuutella, että he tekevät sen hyvin tarkoitusperin, se on valhetta…. Kuinka voidaan siveyden perusteita rikkomalla väittää, että ihmiset saarnaavat vapautta? Vapaus on totuuden tiedostamista. Tästä meille kertovat Pyhät Kirjoitukset: tiedostakaa totuus, niin totuus tekee teidät vapaiksi. Ja vain sellainen ihminen on vapaa, joka on tiedostanut totuuden ja puolustaa sitä.

Rakkaat veljet ja sisaret Herrassa! Nykymaailmallemme on tyypillistä, että se muuttaa jatkuvasti kiintopisteitä, ja totuudellisten arvojen sijalle tulee valheellisia. Tässä maailmassa me omistamme kuitenkin sen tärkeimmän. Me tunnemme tiemme – se on Kristuksessa. Me tiedämme, että kirkko puolustaa ja opastaa meitä. Mutta kirkko – se olemme me kaikki teidän kanssanne. Meidän kanssamme on Jumala, ja meidän kanssamme on totuus, meidän kanssamme on Jumalan rakkaus. Niin me voitamme rukouksella vihollisemme. Ja uskoamme puolustaessamme, emme tule heidän kaltaisekseen.

Ja niin kuin Kristus paljasti valheen, niin myös me teidän kanssanne kirkon opettamana, Jumalan sanan ja pyhien rukousten opettamana nousemme puolustamaan ortodoksista uskoa.

Olennaista mielestäni tässä on se, että piispa puolustaa kirkkoa, instituutiota, kun esimerkiksi se toinen pappi puhuu Nikolaille uskosta. Samoin ihmiset pohtivat henkilökohtaisella tasolla uskon kysymyksiä. Piispa puhuu vain instituution nimeen.

VI.                Lopuksi

Huomasin heti elokuvan nähtyäni, että onhan elokuva jo netissäkin vapaasti katsottavissa (https://www.youtube.com/watch?v=9ftfdXJ6kxw). Mutta kyllä leffa on leffa, kun sen katsoo oikeassa modernissa elokuvateatterissa pehmeään sohvatuoliin vajonneena.

Toivottavasti Leviatan nähdään pian myös Suomessa. Elokuvateattereihin se tuskin saisi katsojia. Se voisi sopia hyvin tv:n ohjelmistoon tai johonkin kirkon elokuvafestivaalin tai muuhun näytökseen. Sen verran uskonnolliset motiivit vievät elokuvaa eteenpäin, että herättäisivät varmasti keskustelua uskosta sekä uskon ja kirkon suhteista.

Andrei Zvjagintsevin elokuva Leviatan (Leviathan), osa II

Andrei Zvjagintsev

En ole edelleenkään vielä nähnyt Andrei Zvjagintsevin elokuvaa Leviatan (Leviathan). Kuitenkin palaan taas aiheeseen. Laitan tähän alkuun linkin The Guardianin elokuvaa käsittelevästä kirjoituksesta: http://www.theguardian.com/film/2015/jan/16/leviathan-russian-reaction-oscars-golden-globes.

Voisin mainita alkuun muutaman sanan Venäjän kulttuuriministerin Vladimir Medinskin esittämästä kritiikistä. Hän käytti elokuvasta nimitystä «Рашка-говняшка». Minun on vaikea suomentaa ilmausta, mutta hyvin halveeraava se kuitenkin on. Lisäksi sen käytöllä voi olla minulle tuntemattomia taustoja. Alkuosa ”raška” on muunnos sanan Venäjä englanninnoksesta (Russian). ”Govnjaška” on sen sijaan deminutiivi eli eräänlainen ”hellittelymuoto” sanasta govno (говно, lausutaan ”gavnoo”) ’paska’. Jokainen voi tämän pohjalta itse miettiä sopivinta käännösvaihtoehtoa (jos unohtaa lähtökielen luomat rajoitukset, minulle tulee mieleen vapaasti mukailtu ’ruskaa pakkasella’). Tuon ilmaisun jälkimmäistä sanaa ei ole julkisuudessa sopivaa käyttää. Varsinkaan ministerin suusta sitä ei odottaisi missään nimessä kuulevan. Kaiken lisäksi ministeri meni käyttämään ilmausta Venäjän parlamentin eli Duuman tiloissa, erään merkittävän poliittisen ryhmän (Venäjän kommunistisen puolueen) tilaisuudessa. Tämä nosti tietysti aikamoisen äläkän, minkä vuoksi ministeri on joutunut julkisuudessa katumaan sanojaan (http://lenta.ru/news/2014/12/15/rashka/). Ja ministeriökin on sittemmin ilmaissut kantanaan, että ministeri on ilmaissut kantansa yksityishenkilönä (kirjailijana), ei kulttuuriministerinä (http://www.rbc.ru/rbcfreenews/548ef0922ae5962a8c159f29). Medinski toteaa anteeksipyynnössään löytäneensä ilmaisun elokuvaa käsitelleistä blogikirjoituksista.

Venäjän kulttuuriministeri Vladimir Medinski

Sittemmin ministerin lausuma on herättänyt sosiaalisessa mediassa laajaa huomiota ja keskustelua. Ollaan ennen kaikkea syvästi närkästyneitä ministerin kielenkäytöstä, mutta se on myös kirvoittanut keskustelua elokuvasta puolesta ja vastaan. Näyttää siltä, että mm. Venäjän kommunistisen puolueen sisällä elokuva on tuomittu.  

Sitten haluan tähän yhteyteen kertoa yhden syyn, miksi elokuva on herättänyt minussa kiinnostusta. Vähän ennen kuin sain ylipäänsä tietää elokuvasta, katsoin Vadim Dubrovitskin Anton Tšehovin klassikkonäytelmään Ivanov perustuvan elokuvafilmatisoinnin nimeltään Ivanov (Ивановъ, 2010). Elokuva on herättänyt minussa paljon ajatuksia ja olin jo alkanut kirjoittaa siitä juttua, kun vastaan tuli Leviatan. Zvjagintsevin elokuva alkoi kiinnostaa myös siksi, että siinä ja Ivanovissa miespääosaa esittää sama näyttelijä – Aleksei Serebrjakov. Mielestäni hän on onnistunut Nikolai Aleksejevitš Ivanovin roolissa todella hyvin. Hänen suoritustaan Leviatanissa Nikolai Sergejevin roolissa en pysty vielä arvioimaan, mutta ainakin se näyttää vaativalta. Ohjaajalla lienee ollut näyttelijän valintaan päteviä perusteita. Minulle Ivanov on elokuvana tyyppiesimerkki venäläisestä melankoliasta. Serebrjakov pystyy välittämään hahmonsa historian taakasta perimän näköalattomuuden. On mielenkiintoista, millaisen yhteyden Serebrjakov luo minussa aikanaan näiden kahden elokuvan välille, kun saan vain joskus tuon toisen katsottua.

Leviatanin pääosan esittäjä Andrei Serebrjakov elokuvassa Ivanov

Siirryn nyt sitten varsinaiseen kirjoitukseni pääasiaan. Nimittäin tänä aamuna huomasin, että myös Vladimir Pozner on katsonut elokuvan ja kirjoittanut siitä mielipiteensä omille kotisivuilleen: http://pozneronline.ru/2015/01/10158/. Poznerin mielipiteitä ja haastatteluja olen esitellyt aiemmin useaan kertaan.

Pozner viittaa aluksi Tohtori Zhivagon tapaukseen ja Boris Pasternakin kohtaloon. Romaanihan kiellettiin Neuvostoliitossa ja se sai sittemmin Nobel-palkinnon. Poznerin mukaan monet Leviatanin arvostelijat ovat nostaneet sen tietoisesti tähän yhteyteen. Tuolloin vain todella harvoilla Neuvostoliiton kansalaisilla oli tuo Pasternakin romaani mahdollista lukea. Se ei silti ollut esteenä sille laajalle tuomitsemiselle, jonka Pasternak sai kotimaassaan kokea.  Hänet tuomittiin kollektiivisesti neuvostovastaisuudesta, hän joutui julkisen häpeän kohteeksi ja erotettiin myös Neuvostoliiton kirjailijaliitosta. Näihin tapahtumiin Pozner rinnastaa omalla tutulla ironiallaan ne, jotka syyttävät Zvjagintsevia ”russofobiasta”. Hän lisää, että onneksi Zvjagintsevin ei enää nykypäivänä tarvitse kokea Pasternakin kohtaloa, vaan hän voi jatkaa elokuvien tekoa entiseen malliin. 

Pozner viittaa sitten kulttuuriministeri Medinskin lausuntoihin (ja yllä mainittuun ”raška-govnjaškaan”) todeten, että niistä huolimatta Zvjagintsev saanee tulevaisuudessaankin rahoitusta projekteilleen.

Hän kertoo katsoneensa kaikki Zvjagintsevin tähänastiset elokuvat ja pitää Leviatania on niistä parhaimpana. Hän ei ole siitä ihan täysin hurmaantunut, mutta elokuva teki häneen kuitenkin vaikutuksen. Näyttelijäsuoritukset olivat hyviä ja kuvaus oli loistava. Eniten hän kuitenkin vaikuttui siitä, että elokuva kertoi säälimättömän totuuden. Hänen mielestään yrityksillä mollata elokuvaa arvostelemalla sen rivoja puheita ja yltiöpäistä alkoholin käyttöä pyritään vain kiinnittämään huomio pois elokuvan ytimestä. Epäolennaisella tyhjänpuhumisella elokuvasta viedään sen purevin terä pois.

Elokuvan ydin on siinä, että Leviatanin – siis valtion - edessä tavallinen ihminen on täysin puolustuskyvytön. Korruptoitunut ei ole vain Valta vaan myös Kirkko, joka on itse asiassa kasvanut Valtaan kiinni. Se ei ole olennaista, miten hyviä tai huonoja ihmisiä Zvjagintsev katsojien eteen tuo, vaan se, miten lohduton noiden ihmisten asema vallan edessä on. Sen Zvjagintsev osoittaa Poznerin mukaan erityisen vahvasti ja vakuuttavasti.

Pozner kiteyttää:

”Voi olla Zvjagintsevin kanssa eri mieltä ja väittää vastaan. Ei saa kuitenkaan syyttää Zvjagintsevia russofobiasta, sillä tällaisen elokuvan on pystynyt tekemään vain Venäjää syvästi rakastava ihminen, jonka sydän kärsii sen puolesta.”

”Eikä tähän liittyen saa syyttää Zvjagintsevia siitä, että hän olisi tehnyt antivenäläisen elokuvan saadakseen Golden Globe –palkinnon tai Oscarin. Tämänkaltaisten väitteiden esittäminen ei ole vain typerää vaan se on myös katalaa. Se olisi samaa kuin syyttäisi Pasternakia, Solženitsynia ja Brodskia siitä, että he ovat kirjoittaneet proosaa ja lyriikkaa saadakseen Nobelin ja harjoittaneet siksi neuvostokansan ”mustamaalaamista”. Zvjagintsev ei mustamaalaa ketään. Hän näyttää totuuden niin kuin hän sen itse näkee. Saako hän Oscarin vai eikö saa, ei minua kiinnosta vähääkään. Sen sijaan minua huolestuttaa monilukuisten venäläisten kyvyttömyys nähdä itsensä sellaisina kuin he ovat.”

Loppuun Vldimir Pozner heittää vielä pienen ”kritiikinkin”:

”Itseäni koskien minulla on Zvjagintseville vain yksi moite: hän vie minulta toivon kertoessaan, ettei näe valoa tunnelin päässä. Sellaisen vakaumuksen kanssa en voi elää.”

Maksim Shevchenko on niin ikään kirjoittanut facebook-sivuilleen jatkokirjoituksen elokuvasta. Hän löytää yhteyksiä Mel Gibsonin Maya-kulttuurin rappiota kuvaavaan elokuvaan Apocalypto (2006): http://fi.wikipedia.org/wiki/Apocalypto. Minä tunnen kovin huonosti näitä viime vuosien suurelokuvia enkä näin ollen voi arvioida Shevchenkon näkemystä. Sen sijaan näistä poliittisista allegorioista tulee mieleen eräs oman nuoruuteni viihteellinen suuren yleisön kauhuelokuva, Steven Spielbergin Tappajahai vuodelta 1975. Vertailua en tässä yhteydessä yritäkään tehdä. Toteanpa, että tuolloin keskustelimme vakavissamme siitä, että tuo elokuva on poliittinen allegoria. Nyt huomaa, että tällaiset tulkinnat eivät ole saaneet tuulta purjeisiin. Liekö sitten Spielberg piilottanut sanomansa niin taitavasti?

Loppuun laitan Leviatanista muutaman kuvan:

LEVIATAN (LEVIATHAN) – ЛЕВИАФАН. Keskustelua Andrei Zvjagintsevin elokuvasta.

Leviatan (tai myös Leviathan) mainitaan Vanhassa Testamentissa mm. Jobin kirjan 3. luvun 8. jakeessa: ”Sen päivän lävistäköön kirous, joka herättäisi itsensä Leviatanin”. Tässä Leviatanilla tarkoitetaan meren hirviötä, joka kanaanilaisen uskomuksen mukaan herättyään syö auringon (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Job.3.html#k8). Se merkitsee maailman loppua.

Jesajan kirjassa (luku 27, jae 1) todetaan seuraavaa: ”Sinä päivänä Herra vaatii tilille ja lyö suurella, vahvalla ja terävällä miekallaan Leviatanin, nopealiikkeisen käärmeen, Leviatanin, kiemurtavan käärmeen, iskee hengiltä syvyyden hirviön”.

Raamatussa on Leviataniin vain irrallisia viittauksia, mutta juutalaisessa perinteessä siitä on olemassa legendoja:

”Joidenkin tekstien mukaan Leviatan joutuu taisteluun Behemot-nimisen maapedon kanssa. Silloin maailmassa käydään lopullista kamppailua hyvän ja pahan välillä. Taistelu aiheuttaa suurta tuhoa kaikkialla, ja molemmat pedot kuolevat taistelussa. Tuomiopäivästä selviytyvät ihmiset valmistavat petojen lihasta suuren juhla-aterian.” http://fi.wikipedia.org/wiki/Leviatan

Leviathan tunnetaan myös englantilaisen filosofin Thomas Hobbesin samannimisestä teoksesta vuodelta 1651. Se on saanut nimensä tuosta Vanhassa Testamentissa esiintyvästä hirviöstä. Hobbesin teos kertoo valtiosta, jota tuohon hirviöön verrataan. ihmiset tekevät keskenään yhteiskuntasopimuksen, jossa valta luovutetaan rajoittamattomasti korkeimmalle valtiomahdille. Vallankäyttäjä rinnastetaan allegorisesti tuohon Vanhan Testamentin hirviöön.

…

On olemassa myös kolmas Leviatan, joka viime päivinä ainakin Venäjällä kuohuttanut kovasti mieliä. Tätä haluan jutussani nyt käsitellä. Kyseessä on myös Andrei Zvjagintsevin (Андрей Звягинцев) ohjaama tuore elokuva (http://www.imdb.com/title/tt2802154/), joka vastikään on voittanut Los Angelesissa Golden Globe –palkinnon (http://finnish.ruvr.ru/news/2015_01_12/Venalainen-elokuva-Leviathan-voitti-Kultainen-maapallo-palkinnon-7074/ ) ja on lisäksi tämän vuoden Oscar-ehdokkaana ulkomaisten elokuvien sarjassa. Elokuvan on kerrottu perustuvan Jobin kirjaan ja olevan allegorinen kuvaus nyky-Venäjästä. Alkuun eri kirjoituksiin tutustuessani yhteys Thomas Hobbesin teokseen tuntui saavan voiton, mutta ennen pitkää aletaan yhä enemmän viitata nimenomaan Jobin kirjaan. Suomeksi elokuvasta voi lukea myös täältä: http://www.elokuva.org/leviathan/ . Tätä elokuvaa en ole nähnyt, mutta olen nähnyt yhden Andrei Zvjagitsevin elokuvan (Elena 2011), josta pidin kovasti.

Andrei Zvjagintsev

Miksi elokuva sitten kuumentaa mieliä? Ja miten elokuvaan on Venäjällä reagoitu? Alkuun on todettava, että vallan kahvassa olevat eivät elokuvasta pidä. Sen nähdään suoraan hyökkäävän Putinin hallintojärjestelmää vastaan. Ennen kuin teen yksityiskohtaisemman katsauksen muutamaan elokuvaa käsittelevään juttuun, selostan hieman reaktioita.

Asia tuntui alkuun aika yksipuoliselta. Putinin kannattajat ja ortodoksinen kirkko tuomitsevat elokuvan pitäen sitä poliittisena provokaationa. Heidän mielestään elokuvan palkitseminen on lähinnä USA:n hallinnon juoni, jossa taustalla on pyrkimys nykyisen hallinnon kaataminen. Elokuvaa on näiltä osin verrattu Boris Pasternakin Tohtori Zhivagoon, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1958. Käsikirjoitus torjuttiin ensin Neuvostoliitossa, mutta se julkaistiin vuonna 1957 Italiassa italiaksi (vuonna 1958 suomeksi). Palkintoa on pidetty poliittisena päätöksenä, koska taiteellisia ansioita sillä ei monien mielestä siihen ollut.

Valeri Grishko

Kriittistä näkökulmaa vahvistaa elokuvan virallisessa mediassa saama suhteellisen vähäinen huomio. On myös kirjoituksia, joiden mukaan elokuvassa mukana olleet henkilöt ovat joutuneet vaikeuksiin. Esimerkiksi Saratovin teatterin pääohjaajaa Valeri Griškoa on vaadittu erotettavaksi, koska hän on mukana elokuvassa piispan roolissa: http://www.gazeta.ru/culture/2015/01/19/a_6380901.shtml. Todellisuudessa vaatimus kuitenkin tuskin toteutuu. Juttu saattaa olla toimituksen tahallinen kärjistys, millaista tapahtuu myös suomalaisessa mediassa.

Vastaavasti liberaalien henkilöiden, Putinin hallinnon arvostelijoiden katsotaan arvostavan elokuvaa.

Nyt toisaalta on alkanut kuulua myös monipuolisempaa näkemystä. On esimerkiksi ortodoksikristityitä, joiden mielestä kyseessä on ortodoksisia perinteitä syvästi arvostava ja kunnioittava elokuva. Esimerkiksi Putinin kriitikko Maksim Shevchenko arvostaa elokuvaa. Hänen kaltaisten odottaisi nousevan elokuvaa vastaan.

Kuten jo totesin, en ole elokuvaa nähnyt enkä vielä toistaiseksi lukenut kaikkia arvioita ja näkökulmia elokuvasta. Sen pohjalta mitä elokuvasta tiedän, niin hieman kummastelen närkästymisiä. Kyseessähän on yhtäältä melko tyypillinen venäläinen toimintaelokuva, jossa asetetaan valtaapitävät seinää vasten. On siis runsaasti elokuvia, joissa joku yksittäinen henkilö kokee asemansa sorretuksi osin rikollisten tukemana toimivia vallankäyttäjiä vastaan. Tietysti kirkon vetäminen tähän mukaan on uusi ilmiö.

….

Olen valinnut kolme elokuvaan myönteisesti suhtautuvaa näkökulmaa: yhden radiokeskustelun ja kaksi tekstiä. Yhden niistä on kirjoittanut ortodoksimunkki. Hänen näkökulmansa on varmasti täysin valtavirtaa vastaan. Tavallisten kansalaisten mielipiteet tulevat selvimmin esille kirjoituksiin ja ohjelmiin liittyvissä kommenteissa, joissa on mielipiteitä äärilaidasta toiseen. Leimakirveet lentelevät. Kuohuksissa tunnutaan olevan joka puolella kenttää.

,,,,

Keskustelu Radio Svobodassa

Radio Svobodan ohjelmassa (http://www.svoboda.org/content/transcript/26795482.html) keskustelua käyvät toimittajat Andrei Kolesnikov (Novaja gazeta) ja Jekaterina Barabaš (Interfax). Juontaja Jelena Rykovtseva toteaa alkuun hämmästyneensä kun television pääuutiskanavat yrittivät aktiivisesti jättää elokuvan saaman Golden Globe –palkinnon huomiotta.  Siitä mainittiin poikkeuksellisesti vasta uutisfilmin lopussa huomaamattomasti, kun yleensä tämänkaltaisista venäläisen kulttuurin menestyksestä kerrotaan heti alkuun. Juontaja ihmettelee, mikseivät valtion kulttuurialan toimijat iloitse menestyksestä.

Barabaš myöntää huomanneensa saman ja pitää tällaista asennetta valitettavana. Hänen mielestään se heijastaa maassa vallitsevaa kriisistä johtuvaa vääränlaista patriotismia. Jos elokuva paljastaa väärinkäytöksiä, niin jokaisen isänmaataan rakastavan pitäisi suhtautua niihin avoimesti.

Valtion virallisten edustajien mielestä valtiota on petetty, koska elokuvan tavoitteena on Venäjän mustamaalaaminen. Juontaja lainaa Izvestija-lehdessä ollutta kulttuuriministeri Vladimir Medinskin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Medinski) haastattelua. Tämä toteaa olevan väärin, että veronmaksajien varoilla on tuettu tällaista valtiota mustamaalaavaa ja kansalaisissa masennusta herättävää elokuvaa.

Studiossa kommentaattorina oleva Andrei Kolesnikov toteaa, että elokuvaa arvostelevat elävät jonkinlaisessa ”patrioottisessa hysteriassa”. Hän itse on myös veronmaksaja ja odottaa elokuvatuotannolta muutakin kuin vallanpitäjiä ideologisesti tukevia elokuvia. Barabaš lisää, että kärkevästi yhteiskunnallisia elokuvia on ilmestynyt aiemminkin eivätkä ne ole saaneet tämänkaltaista vastaanottoa.

Barabaš löytää kyllä kriitikkona elokuvasta puutteita koskien esimerkiksi näyttelijäntyötä. Kaikesta kritiikistään huolimatta siinä on kuitenkin niin paljon vahvuuksia, että se on hänen mielestään viime vuoden paras venäläinen elokuva ja Golden Globe –palkinto on osunut täysin oikeaan kohteeseen. Hän ei ymmärrä ajatusta, että elokuvapalkinnon raati miettisi kuumeisesti, miten Venäjän asemaa suhteessa Ukrainaan saataisiin vielä tukalammaksi. Siinä istuu kuitenkin arvostettuja kulttuuritoimijoita. Barabaš ironisoi, että Venäjä on kuin pahan mielen saanut pikkulapsi, joka vonkuu muille, kun kukaan ei siitä tykkää.

Juontaja korostaa, että Nobel-ehdokkuutta ovat puoltaneet monet merkittävät venäläiset kulttuuripersoonat, etunenässä Nikita Mihalkov. Barabaš toteaa tähän, että kriitikoidenkin asenteet ovat ehkä nyt toiset kuin muutama kuukausi sitten. Jos esimerkiksi äänestys Nobel-ehdokkuudesta käytäisiin nyt, ei Zvjagintsevin Leviatanilla olisi hänen mielestään kansallisessa äänestyksessä mitään mahdollisuuksia. Sinne lähetettäisiin jotakin ”harmittomampaa”. Toisaalta vanhan kokemuksen perusteella niillä ei olisi varsinaisessa äänestyksessä mahdollisuuksia. Sen sijaan Leviatanilla on todella hyvät menestymissaumat.

Sitten keskusteluun nousee esitetyt väitteet, että elokuva loukkaa uskovaisten tunteita ja pitäisi siksi kieltää.  Elokuvassahan valtarakenteiden tukena pelissä mukana on myös ortodoksinen kirkko. Lisäksi elokuvassa käytetty kieli kirosanoineen on järkyttänyt monia kristittyjä. Barabašin mielestä ei voida osoittaa, että elokuvaan sisältyisi ortodokseihin kohdistuvaa panettelua tai mustamaalausta. Se on monikerroksinen taideteos, jossa on mukana paljon myös rakkautta.

Eräs radiokuuntelija toteaa, että todellisuus Venäjän syrjäseuduilla jossain Siperian laitamilla on vähintään yhtä rankkaa kuin elokuvassa.

Kolesnikov käsittelee valtarakenteiden ja kansan suhdetta laajemmin, aina Neuvostoliitosta alkaen. Leviatan osuu hänen mielestään ajan hermoon. Se kertoo, kuinka vallan vaikutusvalta on laajentumassa kaikkialle – miliisin, syyttäjänviraston ja oikeuslaitoksen sekä kirkon myötävaikutuksella. Keskustelun lopussa Kolesnikov esittää Neuvostoliittoon liittyvän rinnastuksen: nykyinen kulttuuriministeri Medinski ei ehkä antaisi Andei Tarkovskille valtionapua, Neuvostoliitossa annettiin.

Maksim Shevchenko

Myös toimittaja ja poliittinen kommentaattori Maksim Shevchenko on katsonut elokuvan. Hän on kirjoittanut facebookiin ensikommenttejaan. Siteeraan tässä niitä. Se on osittain suora käännös, olen käyttänyt monin paikoin omia sananvalintoja. Kaikkea sisältöä en toki kerro, ja eräässä kohdin vain viittaan hänen assosiaatioihinsa. Käsittääkseni Shevchenko on patriootti, mutta elokuva-arviossaan hän ei kuitenkaan yhdy laajaan rintamaan.

”Kyseessä on vaikuttavan kaunis venäläisen realistis-kriittisen elokuvaperinteen mukainen tuote. En ymmärrä, miksi sitä arvostellaan. Siinä ei ole mitään vääristelyä tai valheellisia painotuksia. Olen joutunut elämässäni kohtaamaan näitä rikollispiirejä, korruptoituneita tuomareita ja poliiseja sekä syyttöminä Putinin kuvan alla istuvien paikallisten pikkutsaarien mielivallan johdosta vankilaan tuomittuja. Eikä tässä mitään kirkkoon kohdistuvaa panettelua ole. On virkamiesmäinen ylellisyydessä elävä ”kirkon ruhtinas” ja on tavallinen pappi, joka saarnaa parakista rakennetussa temppelissä. Kuvaus valtiosta mielivallan ja väkivallan lähteenä on kerrottu pikkutarkasti yksityiskohtia myöten. Mitä väärää siinä on, jos kuvaa paikallisen syrjäseudun ihmisen elämää, köyhtymistä ja henkiinjäämistaistelua johtajien, rikollisten ja korkeiden virkamiehien elämän rinnalla? Tietysti Venäjällä on alueita, joissa elämä sujuu paremmin ja toisaalta alueita, joissa toivottomuus valtaa alaa.”

”Mutta miten tämä eroaa esimerkiksi tšehovilaisesta venäläisen elämän toivottomuuden kuvauksesta. Vain siksikö, että suuren vallankumousten ja toiveiden, uhrien ja kärsimysten vuosisadan jälkeen Venäjän kansalle ei ole jäänyt enää voimia. Leviatan-hirviö on ahminut sen inhimilliset resurssit, ja nyt se röyhtäilee tyytyväisenä laajoilla Euraasian tasangoilla.  Venäjän kansa on sille uhrattu. Kun väestö on pois, ongelmaakaan ei enää ole.”

”Elokuvassa vodka ja melankolia voittavat. Voimia ei enää jää taisteluun vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Ei ole toivoa. Valheen herruus tuntuu absoluuttiselta.”

Shevchenkolla on myös oma erityinen assosiaationsa – DNR (Donetskin kansantasavalta), jossa hänen mukaansa on käynyt toisin kuin elokuvassa.

”Kuvitellaan tilanne, jossa Leviatanin henkilöhahmot olisivat tarttuneet aseisiin (eivätkä olisi suunnanneet sitä tyhjiin votkapulloihin), lähettäneet pois päälliköt ja asettaneet veljeyden, vapauden ja hurjuuden kuoleman uhallakin korkeammalle kuin ”valtiollisen intressin” (johon lasketaan kuuluvaksi businessmaailma, virkamiehet, valtiokoneisto ja rikollismaailma).”

”Leviatan on elokuva siitä, että vain vastarinta tekee ihmisestä ihmisen. Vastaavissa amerikkalaisissa elokuvissa (joissa iso pääoma kaappaa yksityisen amerikkalaisen maita, korruptoitunut oikeuslaitos toimii yhdessä mafian kanssa, paikallinen valtakoneisto ruokkii sheriffiä, pastori on rahan perässä valmis vaikka mihin jne.) päähenkilö ottaa käteensä konepistoolin ja palauttaa oikeudenmukaisuuden. Siksi Amerikka hallitsee maailmaa. Zvjagintsevin versiossa vahvat voittavat, heikot tuhoutuvat – toivoa ei ole. Olisiko ehkä siinä totuuden siemen nyky-Venäjästä?”

Ortodoksisen uskon edustaja

Munkki Diodor on 18.tammikuuta 2015 kirjoittanut elokuvasta oman katsauksensa (http://www.pravmir.ru/leviafan-chestnyiy-film-o-boge-i-vere/). Hän antaa elokuvalle täysin uskonnollisen ja henkisen tulkinnan, se pureutuu ihmisen universaaliin olemukseen, sielunkamppailuun hyvän ja pahan välillä. Hän sai sytykkeen kirjoittaa elokuvasta sen jälkeen, kun rovasti (протоиерей) Georgi Krylov oli tuominnut elokuvan lyöden myös sen ohjaajan täysin maanrakoon (bogoslov.ru –suvulla). Luulisin, että kaikki eivät tunnu nielevän munkki Diodorin kristillistä tulkintaa.

Tuon esille joitakin Diodorin artikkelin kohtia. Shevchenkon kirjoituksen lailla olen suomentanut jutusta vapaahkosti pari pitempää pätkää, ja mukana on myös omaa referointiani.

Diodor ylistää elokuvaa. Hänen mielestään elokuva on taitavasti kehitelty. Sen tapahtumat etenevät kiihtyvässä tempossa. Loppuosassa elokuva jännitys kohoaa thrillerimäiseksi. Hän arvostaa elokuvan symboliikkaa erilailla kuin ne, jotka näkevät elokuvan nyky-Venäjän allegoriana. Hänen tarkastelunsa taustalla on tietysti uskon kysymykset ja yhteys Jobin kirjaan.  Elokuvan päähenkilöllä on hänen mielestään Jobin kohtalo, vaikkei elokuva hänen mukaansa suoranaisesti Raamatun kertomukseen perustukaan.

Aleksei Serebrjakov

Vahvat henkilöhahmot – erityisesti Aleksei Serebrjakovin esittämä päähenkilö Nikolai -  pannaan vajoamaan Jobin tavoin elämässään äärimmäisiin kärsimyksiin. Tässä ahdingossaan hän kykenee näkemään itsensä kaikessa raadollisuudessaan, puolustuskyvyttömyydessään, ja myös toivossaan. Samaan yhteyteen nousee esiin kysymys Jumalasta.

Elokuvan keskivaiheilla Diodor näkee yhden käännekohdan. Meressä sukelteleva ja loiskahteleva valtava valas symboloi hänen mukaansa epäilemättä Raamatun voimallista Leviatan-hirviötä, joka valitsee uhrinsa oikkujaan ja mielihalujaan seuraten.

Krylov ja monet muut arvioitsijat eivät löydä elokuvasta mitään Jumalaa koskevaa, mutta Diodor katsoo Jumalan olevan elokuvan pääteema. Elokuva herättää uskon Jumalaan. Hänelle elokuva on sosiaalinen draama, josta paljastuu ihmissielun perustavanlaatuiset ristiriidat tämän tehdessä valintaa hyvän ja pahan välillä.

Elokuvan pääkysymys ei ole Job, ei Leviataniksi muuttunut valtio, ei Venäjän rikollismaailman ongelmat, ei kirkonmiesten tekopyhyys. Ne kaikki ovat taustana pääkysymykselle, jonka eräässä kohtauksessa elokuvan päähenkilön Nikolai esittää: ”Missä sinun Jumalasi on?”  Hänelle vastataan: ”Entä mitä Jumalaa sinä rukoilet?” Tämä antaa viitettä siihen, mistä kuuluu etsiä vastausta.

Diodor panee merkille, että elokuvan kuluessa henkilöhahmot esittävät toisilleen saman kysymyksen: ”Uskotko Jumalaan?” Siihen ei tule kertaakaan suoraa vastausta. Ihminen voi puistella olkapäitään tai kiertää kysymyksen pitäen sitä sopimattomana.  Kuitenkin aina jää ilmaan jonkinlainen sanojen riittämättömyys, epämukava tunne, jonka kautta ilmenee, että ihminen on kadottanut yhteytensä alitajuntaan, jossa tuo kysymys elää antamatta rauhaa. Diodor kirjoittaa, että se saa aikaan jopa mätäpaiseita. En tiedä, mitä hän konkreettisesti tarkoittaa, kun en ole elokuvaa itse nähnyt.

Oireelliseksi osoittautuu virallisen kirkon edustajan rooli ja näkemys asiaan on kuitenkin Diodorin mukaan oireellinen. Kirkollisen vallan edustaja on ainoa, joka ei pysähdy tätä kysymystä pohtimaan. Se ei häntä kosketa. Se koskettaa alkoholistia, pettäjä-vaimoa ja jopa rikollista kuvernööriä, joka myös esittää tämän kysymyksen. Se koskettaa myös tavallista kyläpappia. ”Mutta kun metropoliitta alkaa puhua –  tämä tulee kauhistuttavasti ilmi elokuvan loppukohtauksessa - kaikkinainen kysymys Jumalasta aivan kuin katoaisi, ikään kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei ollut tragediaa, kuolemaa, kyyneleitä, rikoksia. Ei ollut syntiä tai sovitusta. Ikään kuin Kristus ei olisi tullut lihaksi.”

”Sille, joka ei ole elokuvaa nähnyt, neuvon kaikkia jättämään lukematta ja kuuntelematta sitä ympäröivän vihamielisen arvostelun ja tuomitsemisen. Kun näkee elokuvan, tulee ilman muuta selväksi, että ohjaaja ei ole tehnyt sitä palkkion vuoksi. Hän on tehnyt oman elokuvansa hänelle tärkeinä ja rakkaina pitämistään asioista. Zvjagintsevin elokuvassa ei ole mitään Venäjää loukkaavaa, sillä siinä näytetty todellisuus – vaikka se joissakin kohdin mahdollisesti onkin liioittelua – ei kuvaa Venäjää. Se kuvaa jokaista ihmistä, riippumatta hänen kansallisuudestaan tai asuinmaastaan. Tämänkaltaisia sosiaalisia draamoja on Euroopassa ja Amerikassa tehty jo kauan. Ne osoittavat niitä tuottavien maiden yhteiskunnallisen kypsyyden. En ole kuitenkaan ennen löytänyt elokuvasta sellaista universaalia laajuutta kuin Leviatanissa on. Kyseessä on rehellinen elokuva Jumalasta ja uskosta. Se on elokuva henkisestä todellisuudesta ja nykyihmisen suhteesta siihen.”

Lopuksi

Uusia katsauksia ja arviointeja ilmestyy kasvavalla vauhdilla. Esimerkiksi Shevchenko on kirjoittanut jo toisen katsauksen elokuvaan, mitä en ole vielä ehtinyt lukea. Kirjoitan elokuvasta ja siitä käytävästä keskustelusta lisää, jos tulee ilmi uusia näkökulmia tai käänteitä. Odotan, että heitot kommenttipuolella kärjistyvät. Ne alkavat elää omaa, elokuvasta irrallista elämää. Ja totuus vääristyy entisestään. Laitan toistaiseksi tähän kohtaan stopin.