Hiukan ukrainalaisuudesta ja muustakin sodankäynnin lomassa

 

”Nyt on mahdotonta sanoa, käykö tässä pahemmin tai paremmin, mutta muuksi tämä muuttuu.”

 Pietarilainen historiantutkija Lev Lurje on vastikään täyttänyt 72 vuotta, ikämiehestä on siis kysymys. Hän on käynyt reilun tunnin mittaisen nettikeskustelun nuoren naistoimittajan kanssa. Mies on – omien kokemusteni perusteella - lähinnä erikoistunut Pietarin paikallishistoriaan, tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Monet tärkeät pietarilaiset ovat tulleet hänen kauttansa minulle tutummiksi, mainittakoon heistä kirjailija Sergei Dovlatov. Myös Carl Gustav Emil Mannerheim kuuluu hänen lempiaiheisiinsa.

Mutta löytyy häneltä myös monipuolisuutta. Jo keskustelun otsikko kuvastaa käsittelyn laajuutta: ”Ikkunoiden sulkeminen Eurooppaan, patriotismi, nostalgia.” Miehen sukunimi (latinalaisittain ”Lourié”) viittaa Venäjän juutalaisuuteen. Ja Neuvostoliiton yksi keskeinen juutalaisten ja juutalaisuuden tyyssija on ollut Odessa. Siitäkin miehellä on neuvostoajoilta muistoja.

Lurje (kirjoitan hänen sukunimensä suoraan venäjästä translitteroiden) viittaa keskustelun lomassa ikäänsä ja toteaa, että ei haluaisi kuolla näin epätoivoisessa tilanteessa. Hän haluaisi vielä elinaikanaan löytää suotuisampaa kehityssuuntaa. Optimismia keskustelusta huokuu, vaikka mies ei sitä suoraan hehkutakaan. Muutos pitää aina sisällään toivon siemenen.

Keskustelu rönsyilee laajasti. Itse kuitenkin keskityn omiin valintoihini, jotka eivät taida olla aivan sen keskeistä antia.

Lähden liikkeelle kysymyksestä, mihin historialliseen konfliktiin nyt meneillään oleva Ukrainan operaatio voitaisiin rinnastaa.

Putinilla oli Lurjen mukaan mielessä Gruusian operaatio vuodelta 2008. Hän ajatteli, että homma sujuu samaan tahtiin ripeästi – ja järjestys palautuu. Eipä ole sujunut.

Keskustelun alkuosassa Lurje pohtii laajasti 1800-lukua ja sen johdannaisena ensimmäistä maailmansotaa. Lurje ei kuitenkaan pidä sitä onnistuneena vertailukohtana. Todettakoon, että helmikuussa, sodan alkuvaiheessa minä itse aloin etsiä yhtymäkohtia noihin reilun sadan vuoden takaisiin tapahtumiin.

Itseäni kiusaa keskustelussa se, että Donbassin aluetta Lurje ei nosta mitenkään erityisesti esille. Olenhan ilmaissut aiemmin, että sinne liittyvä rauhanomainen ratkaisu voisi olla tulevan kehityksen tae. Hän kyllä mainitsee esimerkkinä kokemuksensa Odessasta, muttei enempää. Asenteesta tulee selvästi ilmi, että hän toivoo Ukrainassa rakentavaan kehitykseen. Ei hän tuo esille mahdollisuutta valtion jakautumisesta. Nähdäkseni Lurjen puhe pitää sisällään enemmän optimismia, kuin hän sanallisesti ilmaisee.

Lurjen rinnastuskohde on vuonna 1939 syttynyt talvisota. Zelinski taisi mainita sen eduskunnallemme puhuessaan, mutta Lurje ei rupea glorifioimaan. Hänen pääpointtinsa on siinä, että sodan kautta Suomen kansa kykeni yhdistymään suurta vihollista vastaan. Sitä ei Stalin tajunnut ottaa huomioon.

NL oli saanut vapaat kädet natsi-Saksalta. Stalin luuli voivansa hoitaa hommansa ohi mennen. Otto Wille Kuusisen hallitus ja Mainilan laukaukset olivat hänen yllätysvetonsa. Siinä kävi kuin kävi.

Stalin oli Lurjen mukaan varma, että Kuusisen hallitus saa Suomen työkansan tuen. Hän tajusi, kuinka rankasti Suomi oli kansalaissodan aikaan jakautunut kahtia. Parikymmentä vuotta aiemmasta itsenäisyystaistelusta oli jäänyt avoimia haavoja. Herraviha oli vielä voimissaan. Stalin halusi ottaa siitä hyödyn.

Samalla tapaa Venäjällä uskottiin, että Itä- ja Kaakkois-Ukraina tulee operaatiossa laajalti Venäjän puolelle, koska siellä suhtauduttiin ukrainalaisuuteen vähätellen ja skeptisesti. Sitä haluttiin hyödyntää.

Lurje haluaa rinnastuksella viitata siihen, että Venäjän aloittama operaatio voisi yhdistää myös Ukrainan.

…

Itse olen tulevaisuuden suhteen luonut mielessäni kauhukuvia. Lurje näyttäisi uskovan pehmeämpään laskuun. Kun sota saadaan päättymään, mitään kollektiivista syyllisyyttä ei Venäjällä hänen mielestään ole kehittymässä.

…

Mennään seuraavaksi Neuvostoliiton vuosiin. Sieltä Ukrainalle on perintönä muotoutunut skeptinen suhtautuminen ukrainalaisuutta kohtaan. Lurje ei varsinaisesti sano, että ukrainan kieli ja ukrainankielinen kulttuuri olisi ollut Neuvostoliitossa täysin kielletty. Tosin hän piti mahdollisena, että kukkien vieminen ukrainalaisen kansallissankarin runoilija Taras Ševtšenkon haudalle saatettiin voida tulkita ikävään suuntaan. Olennaista tässä kuitenkin oli, että ukrainan kielelle ei ollut venäjän puristuksessa tilaa. Se muistutti liikaa venäjää eikä sille ollut kehitysmahdollisuuksia. Venäjän kieli kattaa laajemmat kulttuuripiirit. Kansainvälisistä klassikkoteoksista oli olemassa venäjänkieliset käännökset. Ei ollut relevanttia tarvetta niitä ukrainantaa. Lisäksi ukrainalaistaustaiset kirjailijat (Gogol, Bulgakov) kirjoittivat venäjäksi.  Kansallisesti merkittävin oli Taras Ševtšenko (1814-1861), mutta ei hänkään ollut Lurjen mukaan rinnastettavissa Puškiniin, Tolstoihin tai Dostojevskiin.

Lurje muistelee Odessaa. Ukrainalaisen kulttuurin ja kansanperinteen harrastus oli kummallinen erikoisuus, joka herätti lähinnä naurun remakkaa ja muuta hupia, ehkä ironista. Se oli siis hauska lisuke, joillekin kai turhake.

Hän toteaa, että hänen ikätoverillaan Venäjän presidentillä oli samankaltaisia kokemuksia ukrainan kielestä ja kulttuurista. Se oli suoranaista vähättelyä, mikä oli Ukrainalle raskas asia.

…

Lurje muistelee Odessan vuosiltaan hämärästi kiovalaista arkeologia (nimi ei hänelle ole jäänyt mieleen). Tämä lauloi ukrainalaisia lauluja ja kertoi hetmaneista.

Se vaikutti hänestä todella eksoottiselta. Mies oli kuin eri planeetalta. sillä Odessa oli tuolloin täysin venäläinen kaupunki. Hän tuntee noilta ajoilta myös lännessä sijaitsevan Lvovin (Lviv) kaupungin. Ero oli kuin yöllä ja päivällä. Lvivistä löytyi ukrainalaista identiteettiä. Odessassa vallitsi skeptisen ironinen suhde ukrainalaisuuteen. Siellä opiskeltiin hänen mukaan ukrainaa mutta se oli ylimääräinen aine, opetus oli lähinnä venäjäksi.

…

Kun katse käännetään nykyvuosisadalle, Lurje ei usko, että jokin kansallismielisyyden aalto voisi pyyhkäistä valtakunnan yli ja antaa siten nostetta ukrainalaisen kulttuurin voimalliselle nousulle. Aika ei ole sille antoisa.

Nyt ei hänen mukaansa olennaista ole se, että kuulutaan tiettyyn kansallisuuteen, sukupuoleen tai rotuun. Globaalissa maailmassa on eri henki. Nyt eletään individualismin aikaa. Ihmiset edustavat lähinnä itseään, ei mitään kansallisuusaatetta. Oman etnisyyden korostaminen ei kuulu nykyaikaan, mutta ei Lurje toki halua sitä kieltää. Hän näkee nykyiset tapahtumat positiivisena käänteenä. Tarvitaan uudelleen arviointia. Aika näyttää, mitä siitä seuraa.

Nikolai Gogolin Taras Bulba – ja siitä siivin Ukrainaan.

 

Nikolai Gogolin historiallinen romaani Taras Bulba on kuvaus kasakoiden elämästä Ukrainan tasangoilla 1600-luvulla. Se on monitasoinen kertomus sodasta, uskonnosta ja kunniasta sekä isänrakkaudesta. Päähenkilö Taras Bulba on vanha kasakka, jo monet taistelut kokenut sankari. Kun hänen poikansa, seikkailumielinen Ostap ja tunteellisempi Andri, palaavat kotiin Kiovan pappisseminaarista, Taras päättää, että on tullut aika opettaa heidät kasakoiden tavoille.

                                            Lainaus kirjan takakannesta (Basam Books, 2010)

 

Olen viime vuosikymmenen puolenvälin aikoihin kirjoittanut melko monta Ukrainaan tavalla tai toisella liittyvää tekstiä. Niistä yksi on Oi Ukraina, oi Venäjä, joka koostuu viidestä itsenäisestä luvusta. Liitän juttuni loppuun sieltä yhden osan, joka käsittelee Nikolai Gogolin pienoisromaania Taras Bulba. Koko teksti avautuu täältä. Tuon vajaat kahdeksan vuotta sitten luomaani tekstiin sisältyy myös osa, jossa referoin Aleksandr Solženitsynin ajatuksia ukrainalaisten ja venäläisten suhteesta. Se on mielenkiintoinen aihe ja ansaitsee kyllä lisähuomiota. Ehkä palaan siihen vielä ja pystyn tarkentamaan analyysiani.

Romaanin kannen kuvitusta

Miksi Gogolin Taras Bulba?

Kävi nimittäin niin, että tässä eräänä aamuyönä ei uni maittanut, mieltä painoi nyt meneillään oleva sota. Siinä levätessäni muistin Eero Balkin teoksesta suomentaman version, joka on ilmestynyt vuonna 2010. (Basam Books -kustantamo). Gogol siis loi Taras Bulbasta peräti kolme eri versiota. Balk on suomentanut vähäiselle huomiolle jääneen ensimmäisen version, josta tulee ilmi Gogolin ukrainalainen tausta. Tuolloin 1830-luvulla venäläinen kirjallisuus oli vajonnut tai ainakin vajoamassa jonkinlaiseen aallonpohjaa. Ja Balkia tulkiten ukrainalainen kansallistunto oli samanaikaisesti nosteessa. Sittemmin Gogol sensuuriakin välttääkseen hän loi romaanista paremmin venäläiseen ympäristöön sopivan version. Ensimmäisestä versiosta löytyy Gogolin omalta kotiseudulta peräisin olevaa ukrainalaista henkeä, minkä esillä olo olisi saattanut vaarantaa kirjailijan urakehityksen.

Ukrainalaisuudesta ei tuolloin virallisesti puhuttu. Ukrainan alueella asuvat olivat ”vähävenäläisiä”. Toisessa, laajemmassa versiossaan Gogol on jo avoimesti isovenäläinen. Sen lisäksi Gogol loi vielä kolmannen version, jossa edelliseen on Balkin mukaan tehty pieniä muutoksia.

Kirja sisältää suomentaja Eero Balkin hienon (!) jälkikirjoituksen, jossa hän tuo esille Gogolin ukrainalaisuutta. Siitä laitan oheen muutaman lainauksen.

”Vain runsas viikko ennen kuolemaansa Gogol poltti Kuolleiden sielujensa toisen osan käsikirjoituksen. Taras Bulban ensimmäinen versio ei häneltä polttotuomiota saanut. Myöhempi versio on sopinut mainiosti Venäjän suurvaltapolitiikan ja kulttuuri-imperialismin tarpeisiin. Viime vuosikymmenet ovat osoittaneet, että taistelu Ukrainasta ei ole ohi, ja kasakka-atamaani Taras Bulba osallistuu siihen yhä. Teoksen ensimmäinen versio julkaistiin ukrainaksi ”oikeana Gogolina” vuonna 2005, samaan aikaan kun toiseen versioon perustuvaa ja sen suurvenäläisiä painotuksia entisestään korostavaa venäläiselokuvaa kuvattiin…” (s. 114-115)

Balkin mainitseman venäläiselokuvan olen nähnyt ja sitä kommentoin alla olevassa vuoden 2014 kirjoituksessani.

 

Käänsikö kirjailija kelkkansa, kysyy Balk. Tuskin, on vastauksena. Näin Balk jatkaa:

”Sensuuristakin tietoisena ulkomailta lähettämissään yksityiskirjeissä ja julkaisematta jääneissä tai ulkomailla julkaistuissa kirjoituksissa hän yhä edelleen korosti Ukrainan kansan oikeutta omaan tiehen.” Hän kannatti puolalaisten ja ukrainalaisten maanpakolaisten ajatuksia slaavien yhdistämisestä puolalaisten johdolla tsaarinjohtoisen panslavismin sijasta.”

Sitten Balk jatkaa yhdistäen Gogolin ajatuksen tämän aikalaisen ja ystävän puolalaisen Adam Mickiewiczin (1798-1855) näkemyksiin. Niiden mukaanhan venäläiset eivät ole edes slaaveja vaan ennemminkin heitä on pidettävä ”suomalaisina”, mikä ei ole kyllä meille suomalaisille ylpeyden aihe, koska se viittaa alkukantaisempaan olotilaan. Balkin mukaan tämä etnogeneettinen käsitys on saanut nykyaikaisesta geenitutkimuksesta tukea ja elää yhä Ukrainan älymystön keskuudessa.

Näin Balk kirjoittaa:

”Ajatuksiaan Gogol perusteli Pariisissa julkaisemassaan, sittemmin kadonneessa artikkelissa venäläisten jopa ”kannibalismiin vivahtavilla” kansanlauluilla, joita hänen ystävänsä, puolalainen runoilija Adam Mickiewicz sitten lainasi luentoihinsa slaavilaisesta kansanperinteestä.” (s. 115)

Tuo on kovaa tekstiä, mutta Mickiewitzin näkemykset ovat tuttuja jokaiselle Venäjän kirjallisuuteen ja kulttuurihistoriaan perehtyneelle.

Alla on kesäkuussa 2014 luomani teksti. Sen jälkeen laitan vielä oman purkautumiseni, jossa avaan hieman omaa suhdettani Venäjään. Se ei liity tähän Gogol -aiheeseen, mutta koska olen viime aikoina Venäjän ja Ukrainan suhdetta paljon pohtinut, niin haluan purkaa pakahtuneisuuden tilaani.

…

Noin Vuosi sitten luin Eero Balkin melko uuden käännöksen Nikolai Gogolin (1809-1854) historiallisesta romaanista Taras Bulba, jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Ukrainaan. Gogolin romaanista on olemassa kolme versiota, ja Balk on kääntänyt romaanin ensimmäisen version (vuodelta 1835), jota ei ole ennen käännetty ja joka on valitettavasti jäänyt Venäjän vallanpitäjien mieliksi muokatun toisen version (vuodelta 1842) varjoon.

Gogol oli syntyperältään ukrainalainen, joka kuitenkin opiskeli Pietarissa ja kirjoitti tuotantonsa venäjäksi. Se ei ollut tuohon aikaan mitenkään erikoista. Ensimmäisessä versiossa päähenkilö Taras Bulba taistelee nimenomaan vapaan Ukrainan puolesta, myöhemmässä versiossa Ukrainan sijalla on Venäjä. Myös kielenkäyttö on ensimmäisessä versiossa osin railakasta ja rajua. Esimerkiksi siinä esiintyvää juutalaisvastaista pilkkaa ei toisesta versiosta enää löydy.

Kirjan lopussa on kääntäjän jälkisanat teokseen. Ja täytyy sanoa, että se antoi minullekin ajattelemisen aihetta. Sitten syksyllä alkoivatkin Maidanin mielenosoitukset ja pian Ukrainan tapahtumat olivatkin maailmanpolitiikan keskiössä ja tässä nyt ollaan.

Jälkipuheessa Balk katsoo Gogolin peitelleen Ukraina-sympatioitaan. Tehdessään uuden version hänestä ei tullut Venäjä-johtoisen panslavismin kannattajaa. Balkin mukaan hän olisi kannattanut Puolan johdolla tapahtuvan slaavilaisen liikkeen yhdistämistä. Tämä tuntuu hieman yllättävältä, koska Balkin kääntämässä versiossa kuva puolalaisista miehittäjistä ei ole kovin auvoinen. Itsestäni tuntuisi, että teos on syntynyt vuonna 1830 Venäjää vastaan tapahtuneen Puolan kansannousun jälkimainingeissa.

Taras Bulbasta vielä sen verran, että samoihin aikoihin kun luin Balkin käännöstä, katsoin myös Venäjällä vuonna 2009 ensi-iltansa saaneen Vladimir Bortkon ohjaaman elokuvan, joka perustui kirjan myöhempiin versioihin. Se olikin melko jännä kontrasti, koska siitä on ukrainalainen kansallismielisyys myös pyyhitty pois ja osin vaikuttavakin elokuva on puhdasta isovenäläistä uhoa. Taras Bulba kasakkajoukkoineen taistelee Venäjän puolesta pahoja vieraita valtoja vastaan. On toki ikävää, että historiaa on jouduttu elokuvassa muokkaamaan omia kansallistuntoja myötäileviksi.

Yhtä kaikki Nikolai Gogol loi uran ja nousi maailmankirjallisuuteen venäjäksi kirjoittavana venäläisenä kirjailijana. Ainakin Vladimir Nabokov pitää kirjoittamassaan Gogol-kirjassa (vuodelta 1961) Gogolin Ukrainan kansanelämää ja historiaa kuvaavia teoksia hänen tuotantonsa vähäpätöisimpänä osana.

…

Tähän loppuu vuoden 2014 lainaus. Lopuksi selvitän omaa lähestymistäni Venäjän ja Ukrainan kriisiin.

Ukraina ja ukrainalainen kulttuuri on minulle jokseenkin vierasta. Aivan 90-luvun alussa, kun ukrainan kielen käyttö ja opetus alkoi laajeta, sain Bulgariassa eräältä ukrainalaiselta opettajalta lahjaksi ukrainan kielen oppikirjan. Se oli tarkoitettu venäjänkielisille, ja mekin keskustelimme venäjäksi. Hän oli kovassa ukrainalaisuuden nosteessa, mutta ei hänellä ollut minkäänlaista kansallismielistä uhoa. Yritin hieman itseopiskelua mutta kiireiden vuoksi se jäi. Kirja oli käsissäni vielä muutama vuosi sitten mutta valitettavasti olen nyt sen kadottanut. Olen joutunut toteamaan, että se meni kai viime vuonna muutaman muun kirjan mukana paperinkeräykseen. Kotini on täynnä kirjoja, mutta niistä ei ole nyt apua harmiini.

Olen jutellut muutaman venäläisen kanssa, joilla on vastenmielisiä kokemuksia Ukrainan kansallismielisistä. Eräs Odessassa asunut kertoi kokeneensa jopa väkivaltaa.  Toisaalta on myös niitä, jotka korostavat sopua ja kokevat Venäjän toimet häiritsevänä.

Vladimir Putinia olen alkanut vierastaa siitä lähtien, kun ensimmäisen presidenttikauden alussa hänen ehdotuksestaan Neuvostoliiton kansallishymni palautettiin Venäjän kansallishymniksi, toki tuorein sanoituksin. Siitä ei hyvää seuraa, ajattelin mielessäni. Toki Venäjän 90-luvun alussa käyttöön ottama Mihail Glinkan säveltämä hymni oli vaisu, eikä siinä ollut edes sanoitusta.

Asuin vielä tuolloin Venäjällä, mutta vuonna 2002 muutin pois ja siirryin muihin tehtäviin, jossa Venäjä unohtui. Venäjän tapahtumia tuli tietenkin seurattua. Ja alkoihan siellä sitten tapahtua: käsittämättömän verisesti torjuttuja terrori-iskuja (Nord-Ost, Beslan ym.), hallinnon keskittämistä presidentin käsiin, oligarkkien ja oppositiopoliitikkojen vangitsemisia ja paljon muuta näkymätöntä valtataistelua.

Pidän itseäni kuitenkin venäjämielisenä. Tahdon maalle ja sen kansalle kaikkea hyvää. Lukuisat ystävyyssuhteet pitävät minut kiinni venäläisten sydämentunnoissa. Mitä Ukrainaan tulee, niin vieroksun venäläisille tyypillistä ukrainalaisuuden vähättelyä. Se on näkynyt myös Putinin valtakauden kulttuuritarjonnassa. Suhtaudun kuitenkin erittäin karsaasti niihin voimiin, jotka haluavat russofobiansa myötä levittää vihan tunteita ja asenteita venäläisiä ja venäläisyyttä kohtaan. Annan myös eri mieltä oleville oikeuden mielipiteisiinsä. En demonisoi, en riitele. Avoimen keskustelun kautta löytyy yhteisyyttä ja yhteistä henkeä. Erimielisyydet hyväksyn, vältän vastakkainasettelua. Eikä Putinkaan mikään mielenvikainen ole. Olen seurannut hänen julkisia esiintymisiä, joiden perusteella hän on toiminut järjissään. Hän on kyennyt kuuntelemaan kansalaisten ongelmia. Siksikin hänen suosionsa on suuri. Hänellä vaikuttaisi olevan laajat tietovarat, tosin aivan viime vuosina olen havainnut hänessä muutoksia. Kutsuisin sitä vieraantumiseksi. Valta ja sen myötä kasvanut venäläisestä kulttuuriperinnöstä periytyvä messianismi on järsinyt miestä. Hänen asenteensa ja sen myötä toimintansa on irti nykytodellisuudesta. Olen kuitenkin Putinista huolimatta sitä mieltä, että Donbassin asukkailla on itsemääräämisoikeus omaan alueeseensa. Heillä pitää olla oikeus käyttää vapaasti venäjän kieltä ja hallita omaa aluettaan. Ei heitä voi pakottaa noudattamaan Ukrainan keskushallinnon rajoittavia määräyksiä. Kyllä itäisen Ukrainan venäjänkieliset ovat joutuneet jo aivan tarpeeksi kärsimään Ukrainan äärikansallismielisten (joita jotkut kutsuvat natseiksi) kiusanteosta ja väkivallasta. Lisäksi myös Krimistä pitäisi päästä neuvottelemalla sopimukseen. Omalta osaltaan syyllinen on myös NATO. Se on kärjistänyt konfliktia. Ylipäänsä itselläni on vahvistumassa ajatus, että tilanteen kärjistymisen taustalla ovat globaalit voimat. Tästä voi seurata mitä vain.

Venäjä Ukrainassa: Kauanko sota kestää?

 

Andrei Illarionov on entinen Putinin neuvonantaja ja nykyinen hänen politiikkansa armoton kriitikko. Olen seurannut hänen blogiaan ja ulostulojaan välillä tiiviistikin. Nyt Venäjän Ukraina-operaation sytyttyä osui silmiini tuore keskustelu ukrainalaisen toimittajan Tatjana Martynovan kanssa. Se on pitkä enkä mene nyt laajemmin sen yksityiskohtiin. Nostan sieltä yhden asian, johon lyhykäisesti kajotaan. Kyse on siitä, kuinka kauan tähän mennessä jo yli kaksiviikkoinen ”operaatio” kestää. Toistaiseksi vakuuttelut sen pikaisesta päättymisestä ovat osoittautumassa huuhaaksi.

Andrei Illarionovin taustoista voisi kertoa pitkäänkin. Wikipedia-sivusto on varmasti hyvä lähde. Minulla on hänestä lisätietoa, joka löytyy blogitekstistäni helmikuulta 2021(linkki), tarkemmin sanoen sen aivan lopusta. Jutun otsikkona on Kansakuntaa tarvitaan. Tuon kirjoituksen painopiste on ihan muussa, mutta lisäsin siihen Illarionovia käsittelevän osan, koska se mielestäni ainakin jossain määrin sivuaa kansallisvaltio-teemaa. Tarkoitukseni oli alun perin tehdä Illarionovin ajatuksista itsenäinen juttu, mikä ei kuitenkaan toteutunut.

Illarionovin tyyli on tullut minulle tutuksi. Hän voi olla välillä todella provosoiva, valmis tiukkoihinkin väittelyihin, jopa avoimeen sanaharkkaan. Siksi mikään ei hänen suhteen yllätä. Ennen tätä nykyistä kriisiä, kuuntelin muutama kuukausi sitten hänen näkemyksiään USA:n vetäytymisestä Afganistanista. Siitäkin aiheesta löytyi kiintoisaa polemiikkia ja uutta lähestymistapaa. Mitä taas Putiniin tulee, niin niin hänen mielenlaatunsa ja ajatuksenjuoksunsa on miehelle tuttuakin tutumpi aihe.

Mennään nyt tähän asiaan. Käytän puhujan itsensä sanavalintoja, mutta käännös on kuitenkin vapaasti mukailtu.

Toimittaja arvelee, että kyseessä on puolitoista tai korkeintaan kaksi kuukautta kestävä sota, mikä saa vieraan havahtumaan. Aivan kuin tulisi uusi vaihde silmään, äänenpaino muuttuu ja toimittaja jää lähes hölmistyneenä ihmettelemään vieraansa muodonmuutosta.

Illarionov on suorasanainen, varma mielipiteestään. Hänen mukaansa on valmistauduttava siihen, että tämä sota voi kestää hyvin kauan. Ei ole mitenkään selvä vaihtoehto, että se päättyisi pian. Ei sotaa tietenkään voi koskaan suunnitella pitkäksi. Sen lasketaan loppuvan pian. Mutta toisaalta kun ottaa huomioon ”Kremlin isännän” mielialan ja tuntemukset sekä toisaalta ukrainalaisten ”sataprosenttisen valmiuden” olla antamatta periksi, niin se merkitsee, että sota on luonteeltaan ”eksistentiaalinen”. Ukrainalle kyse on henkiinjäämisestä. Putinille puolestaan sodassa on kyse hänen omasta henkiinjäämisestään. Hän etenee pikkuhiljaa, päämäärätietoisesti…

Illarionovin mukaan tässä sodassa voittaa sitkeämpi, lujempi, itsepintaisempi, se joka ei anna ensin periksi, joka kestää pitempään kuin vastustaja.

Toimittaja: ”No, me olemme varautuneet puoleentoista-kahteen kuukauteen.” Illarionov keskeyttää: ”Ja minä aiheutan teille pettymyksen, ei pidä varautua puoleentoista-kahteen kuukauteen, pitää varautua pitkäksi ajaksi. Putin kuulee teidän käsityksenne ja toteaa olevansa puolestaan valmis käymään sotaa vuoden…”

”Me olemme virittäytyneet voittoon, vieköön se miten kauan tahansa,” Illarionov jatkaa.

Toimittaja: ”Se on pääasia, itsestään selvää.”

Illarionovin mukaan häviö sodassa merkitsisi Ukrainan tuhoa valtiona ja Ukrainan tuhoa etnoksena, ukrainalaisen kulttuurin ja ukrainan kielen tuhoa. Putinin ulostuloista on tullut selväksi, että hänen tavoitteena on tuhota Ukraina. Siksi sota kestää. Siinä ”ei ole lounastaukoja” eikä määräaikaa, vaan sen on tarkoitus johtaa täydelliseen voittoon. Illarionovin näkemyksessä se merkitsee, että maahan tunkeutunut hyökkääjä torjutaan totaalisesti. On pidettävä pää kylmänä. ”Vastustaja voi osoittautua todella vahvaksi, ovelaksi, kyyniseksi, säälimättömäksi. Siksi ei pidä kiireessä tehdä mitään lopullista luonnehdintaa tuhon vimmassa olevasta vihollisesta. Sen sijaan on tehtävä kaikki mahdollinen, jotta voisi säilyttää omat voimansa ja tuhota Ukrainan alueelle hyökännyt vihollinen...”

Toimittaja jää mietteliäänä pohtimaan: ”Minä ihailen omaa armeijaamme äärimmäisen vaikeassa tilanteessa…”

…

Tämä on siis lyhykäinen osa pitkästä keskustelusta. Seurataan tilanteen kehitystä. Omasta puolestani haluan todeta, että asiassa on monenlaisia näkökulmia. Myös venäläiset ovat sodan uhreja. Oman itärajamme läheisyydessä saattavat perheet saada ilmoituksia sodassa kaatuneista 19-20-vuotiaista nuorukaisista. Vastikään luin järkyttyneenä venäläiseltä keskustelupalstalta muistokirjoituksen sodassa kaatuneesta parikymppisestä sairasauton kuljettajasta. Venäjälläkin ollaan suuren surun vallassa. Kommenteista huomaa, että isänmaallinen patriotismi on tunteista päällimmäisenä. Se toistaiseksi kantaa surun yli. Halutaan tukea surevia läheisiä, valaa uskoa.  Sodan uhreja on siis molemmin puolin.

Kommenteista osui silmiini kaksi tunnelman rikkovaa näkemystä. ”Nuori komea kaveri kuoli vanhojen sekopäiden tähden. Ilman heitä hän eläisi ja kasvattaisi lapsia.”  ”Noin käy jokaiselle joka ase kädessä tunkeutuu Ukrainaan.” Niiden tarkoitus oli tuoda säröä ihmisten tunteisiin. Ne saivatkin perusteltuja vastareaktioita.

Kansa tekee surutyötään. Uhreja tulee vielä kai paljon. Kaiken informaation keskellä muistetaan kuitenkin se sodan ensimmäinen uhri – totuus. Niin idässä kuin lännessäkin. Ihmiset ovat kuitenkin paljolti mediapoolien ohjauksessa.

Ukrainan tapahtumat: venäläisiä kansalaisreaktioita sodankäynnin keskeltä

 Diakoni astui ambonille, sojottavalla peukalollaan selvitti pitkät hiuksensa messukaavun kauluksen alta ja asetettuaan ristin rinnalleen ryhtyi kovalla äänellä ja juhlallisesti lukemaan rukousta: rukoilkaamme yhdessä Jumalaa.

”Yhdessä, kaikki yhdessä, ilman säätyeroja, ilman vihaa, veljellisen rakkauden yhdistäminä me rukoilemme”, Nataša ajatteli.

Leo Tolstoi: Sota ja rauha. Kolmas kirja, osa I, luku XVIII. Suomennos Esa Adrian.

…

Nuo Natašan sanat on liitetty melko tuoreeseen venäläisten opettajien vetoomukseen sotatoimien päättämisen ja rauhan puolesta, joka on lähetetty Venäjän johdolle ja Venäjän Duuman jäsenille eli suomalaisittain kansanedustajille. Tuo reaktio on yksi monista. Sen tulosta odotetaan edelleen. Vaikka se viipyy, vetoomus ei ole turha. Se kertoo osaltaan ihmisten järkytyksestä ja rohkeudesta. Nuo rauhanpyrkimyksen eleet jäävät soimaan niidenkin omassatunnossa, jotka ovat alun alkuaan hyväksyneet maan johdon toimet. Venäläinen kulttuuri on voimavara sovulle ja rauhantahdolle, sekä myös katumukselle ja anteeksiannolle. Se yhdistää, eikä sodan turhat uhritkaan jää hämärän unhoon. Heidän muistonsa jää merkiksi kansalle poliittisten johtajien hallinnollisen väkivallan mielettömyyksille.

Aivan äskettäin kohdalleni osui pikku-uutinen kahden Venäjän karjalaisen nuorukaisen kaatumisesta Ukrainassa heidän täyttäessään kansalaisvelvollisuuttaan. 19-vuotiaat Kirill Kesäjoelta(Letneretšenskoje) ja Nikita Derevjannojen kylästä ovat menehtyneet. Kyseessä on Litsei-verkkosivun jakama tieto. Litsei jakaa tietoa Karjalan tasavallan kulttuuritapahtumista.  Uutisen myötä käy ilmi karu totuus: ihmishenkiä ei saada takaisin. Uskon, että suuri osaa Karjalaa itkee noiden nuorukaisten menehtymisen johdosta. Ja sydämessään koko Venäjä suree, vaikka virallinen informaatio yrittääkin viestiä sotatoimista kylmäkiskoisin faktoin.

 ”Ukrainan operaation” piti kestää muutama päivä, mutta se jatkuu edelleen. Venäjän poliittisessa johdossa on varmaan jo selkeitä hermostumisen merkkejä. Heidän ajatuksiaan myötäilleet uskolliset kansalaisetkin ovat suurelta osin vaikenemassa. Alkaa olla aika itsenäiselle pohdinnalle. Vaikenemisesta ja hiljentymisestä on polku uudelleenarvioinnille.

Kuuntelin jokin päivä sitten presidentti Putinin vuodatusta sodan käynnistä. Uhriluvun kerrottuaan hän totesi, kuinka valtio huolehtii siitä, että omaiset saavat vankan taloudellisen korvauksen menetyksen johdosta. Ruplamääriä en kirjoittanut muistiin, mutta ei niillä ole nyt merkitystä. Hämmennyin presidentin esityksen kylmäkiskoisuudesta. Toisaalta kauhistuin, kuinka tunteettomasti voidaan ihmiselämästä puhua. Sotilaat ovat nyt pelkkiä lukuja, kun toisaalta vieläkin vuosittain surraan valtiollisissa muistotapahtumissa toisen maailmansodan uhreja. Putinin esiintyminen kertoo peitellystä epätoivosta. Kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, mutta perääntyä ei voi. Tätä muuten pohtivat myös toimittaja Ivan Puopolo ja sotahistorioitsija Lasse Laaksonen Puopolon youtube-kanavan keskustelussa. Sille suositukseni.

 

Mennään tarkemmin tuohon vetoomukseen. Kerron sen sisällöstä lukemani uutisen pohjalta vapaasti muotoillen. Kokonaisuudessaan en ole voinut sitä lukea. Siitä kertova uutinen löytyy mm. täältä. Se on julkaistu 2. maaliskuuta. En tiedä, miten vetoomukseen on reagoitu, tai millaisiin toimiin on ryhdytty. Käsittääkseni vetoomuksen sivut, jossa opettajilla ympäri on ollut mahdollista liittyä siihen mukaan, on suljettu.

Venäjän kielen ja kirjallisuuden opettaja, Uuden koulun kirjallisuuden osaston johtaja Sergei Volkov on julkaissut avoimen kirjeen Venäjän federaation johdolle Ukrainan tilanteesta, jonka hän kirjoitti yhdessä kollegoidensa kanssa. Volkov kehottaa muita venäjän kielen ja kirjallisuuden opettajia liittymään vetoomukseen. Kirje on osoitettu Venäjän presidentille Vladimir Putinille ja Venäjän federaation parlamentin (Duuman) kansanedustajille. Siinä vaaditaan kaikkien sotatoimien välitöntä lopettamista.

”Miten näitä toimia sitten kutsutaankaan ja millaisista asetelmista ne ovat alkavat, ne johtavat kotien tuhoutumiseen, kuolemiin, ihmisten joukkopakoon, keskinäisen vihan, eripuran ja kauhun lisääntymiseen.” Näin vetoomuksessa todetaan.

Opettajat muistuttavat, ettei yhdessäkään venäläisessä klassikkoteoksessa kerrota tämän kaltaisten konfliktien seurauksista myönteisesti. Päinvastoin, niitä on luonnehdittu jyrkän kielteisesti. Vetoomuksen tekijät toteavat olevansa neuvottomia oppilaiden kysyessä heiltä vihasta.

”Me venäläisessä kulttuuripiirissä kasvaneet voimme elää vain rauhan voimalla: ”kaikki yhdessä, ilman säätyeroja, ilman vihaa, veljellisen rakkauden yhdistäminä.” Nuo Tolstoin sanat oppilaamme osaavat ulkoa. Sukupolvi sukupolvelta venäläiset ovat lukeneet koulussa Tolstoita (ja muita venäläisiä kirjailijoita) ja ovat muodostaneet sen pohjalta kuvan rauhasta (ja sodasta).”

Opettajien mielestä venäläisen kirjallisuuden viesti on ytimeltään sodanvastainen ja kehottaa avoimeen dialogiin muiden kulttuurien kanssa, ilman raja-aitoja. Tuo kuva on nyt rikkoutunut, ja ollaan älyllisessä ristiriitatilanteessa. Kuten tekstissä todetaan: on tapahtunut ”kognitiivinen räjähdys”. Vapaasti muotoillen se tarkoittaa, että viime päivien kehitys on pommin tavoin rikkonut ihmisen turvalliseksi kokemansa maailmankuvan. Opettajien vetoomuksessa viitattaneen psykologiasta tuttuun kognitiiviseen dissonanssiin.

Vetoomuksen tekijät katsovat, että nyt meneillään olevilla yhteenotoilla ja niiden myötä aiheutuvilla tapahtumilla voi olla vakavia seurauksia Venäjän kansalle. Siksi he vaativat sotatoimien välitöntä lopettamista. Tekijät päättävät vetoomuksensa todeten, että he voivat tulla Duumaan valaisemaan kansanedustajille venäläisen kirjallisuuden näkemystä ja mitä pikemmin, sitä parempi. Huomenna voi olla jo liian myöhäistä.

Jälkikirjoitus Voiton päivän juhlintaan

Toukokuun yhdeksäntenä päivänä vietettiin Venäjällä Voiton päivää Suuren isänmaallisen sodan eli toisen maailmansodan päättymisen kunniaksi. Neuvostoliitossa voitolla tarkoitettiin voittoa fasismista eli natsi-Saksasta. Se on nykyisin virallinen vapaapäivä, suuri juhla, joka on saanut pysyvän paikan ihmisten mielissä. Länsi-Euroopassa vastaava juhla on päivää aikaisemmin, koska Saksan antautuessa oli vuorokausi Moskovassa jo ehtinyt vaihtua. Muissa liittoutuneissa maissa tuolla juhlalla ei lie kuitenkaan yhtä vahvaa asemaa. Suomessa ja muualla Länsi-Euroopassa on tilalle tekaistu Eurooppa-päivä, jota ei kansa ole luonnollisestikaan sisäistänyt omakseen.

Voiton päivän juhla on meillä Suomessa saanut osakseen lähinnä väheksyntää. Eräs järvenpääläinen dosentti kirjoitti huhtikuun lopussa Uudensuomen puheenvuoropalstalla katkeran pistävästi juhlaan yhä tiiviimmin liittyvästä ”Kuolemattomien rykmentistä”, joka järjestettiin myös Helsingissä. Hän pitää sitä jonkinlaisena uhomarssina. Kokoomuksen nettilehti käsittelee sotilasparaatia ja lienee uutispulassa turvautunut tällaiseen juttuun. Myös MTV kiinnittää huomiota juhlan sotilaalliseen puoleen nähden sen pullisteluna. Tiistaina pidetystä paraatista on nähtävissä noin 13 minuutin mittainen katsaus täällä. On ymmärrettävää, että tuon kaltainen näyttävä sotilaallinen esittelynäytös saa ulkomailla huomiota. Siihen on toki pyritty. Venäjä haluaa sotilaallisen kaluston esittelyllä todistella muulle maailmalle omaa poliittista voimaansa. Vaikka patrioottiset venäläiset antavat paraatille arvoa, katson kuitenkin, että Voiton päivän juhlan varsinainen ydin on muissa asioissa.

Minä näen Voiton päivän ensisijaisesti tavallisten ihmisten juhlana. Helsingin tilaisuudesta taisi olla uho kaukana, se oli perinteen mukaisesti ilon juhla. Sota vei lähes jokaisen suvusta mukanaan jonkun läheisen, juhlijat haluavat yhdessä muistella sotaan osallistuneita ja siinä mahdollisesti menehtyneitä, tuoda heitä lähemmäksi elämäänsä. Minä kysyn samaa kuin moni muu: mitä pahaa siinä on, että myös Suomessa asuvat venäläiset kunnioittavat sotaan osallistuneiden sukulaistensa muistoa?

Kerron aluksi hieman taustatietoa juhlinnasta ja sen jälkeen laskeudun ihmisten tasolle ja liitän juhlintaan omavaltaisesti hieman laajempaa historiallista muistia.

Historiallista taustaa

Iosif Stalinin eläessä Voiton päivällä oli valtiollisen juhlan status vain kahtena vuotena: 1946 ja 1947. Sen jälkeen se oli pitkään tavallinen työpäivä vaikka juhlaa toki vietettiin. En ala nyt spekuloida tarkemmin, miksi tuohon ratkaisuun päädyttiin. Mitä ilmeisimmin syyt olivat sisäpoliittiset, mm. juhlan pelättiin vahvistavan marsalkka Zhukovin asemaa.  

Vasta Leonid Brežnevin aikana vuonna 1965, kun Voitosta oli kulunut 20 vuotta, siitä tuli virallinen juhlapäivä ja valtakunnallinen vapaapäivä. Ljudmila Ulitskaja toteaa teoksessaan (lähdetiedot alhaalla), että ajan kuluessa tuota päivää on alettu juhlia yhä korskeammin.

Ensimmäinen Voittoon liittyvä paraati pidettiin 24. kesäkuuta 1945. Siitä on olemassa runsaasti filmi- ja kuvamateriaalia. Marsalkka Zhukov ratsastaa ylväästi valkealla hevosella ottamaan paraatin vastaan (ks. myös tämä). Paraatia johtaa marsalkka Rokossovski. Tässä osassa filmiä kohdassa 1:05 on ehkä paraatin toiseksi tutuin näky: Leninin mausoleumin edessä lojuu kasa natsi-Saksan lippuja. Iosif Stalin seuraa paraatia mausoleumin yllä sijaitsevalta puhujakorokkeelta.

Tuo juhlaparaati oli neuvostoarmeijan voimannäytös, mutta sekin järjestettiin käytännön syistä vasta kesäkuussa. Sen jälkeen ei sotilasparaati kuulunut Voiton päivän juhlintaan ennen kuin vuonna 1995. Käsittääkseni siihen on hyvin looginen syy.  Neuvostoliiton tärkein valtiollinen juhla oli lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen muistojuhla 7.-8- marraskuuta, jolloin Punaisella torilla järjestettiin näyttävä sotilasparaati.

Vuonna 1995 Moskovassa järjestettyä natsi-Saksasta saadun voiton 50-vuotisjuhlaa vietettiin arvokkaalla tavalla. Tuolloin haluttiin siltoja luoda idän ja lännen välille ja juhlaohjelmaan kuuluvaa sotilasparaatia olivat seuraamassa maailman merkittävimmät valtionpäämiehet, mukaan lukien myös presidentti Martti Ahtisaari. Vuodesta 2008 lähtien paraatissa alkoi olla mukana myös raskasta tekniikkaa. Ulitskajan mielestä sen piti luultavasti ruokkia patriotismia ja kansallisen ylpeyden tunnetta sekä osoittaa valtiollista mahtia. Kirjailija Ljudmila Ulitskajalta ei ironiaakaan puutu. Hän tuo esille kuin raapaisuna, kuinka kallista sotilasparaatin järjestäminen on. Pelkästään kenraaliharjoituksen ja varsinaisen paraatin jälkeiseen asfalttipäällysteen korjaukseen menee vuosittain kaupungin kassasta 40 miljoonaa ruplaa. Vuonna 2012 kului 64 miljoonaa ruplaa siihen, kun juhlapäivänä piti kaupungin keskustan yltä saada sadepilvet hajotettua. Myös paraatin erityisjärjestelyt aiheuttavat kuluja. Liikenneruuhkien arveltiin vuonna 2011 aiheuttaneen 5 miljoonan ruplan menot.

Ulitskajan ironinen kommentti liittyy viranomaisten ilmoitukseen, että vuonna 2012 on 36 000:n sotaveteraanin määrä saada oma asunto. Kun maassa oli vuonna 2015 (jolloin Ulitskajan kirja ilmestyi) 364 000 veteraania, joista 220 000 on jo saanut asunnon, niin jotta kaikille tulisi oma asunto, pitäisi viimeisten veteraanien elää vähintään 110 vuotiaiksi.

Muistoja ja kokemuksia

Ulitskajan kirjassa tavalliset kansalaiset ovat kirjoittaneet muistojaan sodan jälkeisiltä vuosilta. Osansa niistä muistoista saa myös Voiton päivän vietto.  Voiton päivä vuonna 1945 oli riemukas tapahtuma. Siitä todistavat lukuisat kirjeet niiltä, jotka olivat omin silmin Punaisella torilla todistamassa toukokuun 9. päivän juhlaa. Se oli spontaania iloa ja kyyneleitä, joka levisi Punaiselta torilta ”aallon lailla” ympäri maan: suuriin ja pieniin kaupunkeihin, kyläteiden pienille aukioille. Ensimmäinen Voiton päivä oli koko kansan juhla, jota ei sotilaallinen uho häirinnyt. Yllä mainittu virallinen sotilasparaati järjestettiin vasta kesäkuun lopulla.

Tahdon väittää, että Voiton päivällä on myös laajempi konteksti kuin vain voitto natsi-Saksasta. On palautettava mieliin tuo aika Neuvostoliiton historiassa. Sodan päättyminen nosti Neuvostoliiton kansalaisissa suunnattoman vapautumisen ja toivon tunteen. On muistettava, että sitä edelsi kauhea suuren terrorin aika, elettiin pelossa ja epävarmuudessa. Sota kuitenkin onnistui yhdistämään kansan.  Sen päätyttyä maa oli revitty rikki, samoin ihmiset. Vapautuminen sodasta aiheutti surun keskelläkin riemun purkauksen. Jokainen toivoi sisimmässään uutta alkua, jossa menneet kauhut voisi unohtaa.  Sekä tavalliset kansalaiset että myös kirjailijat ja ns. älymystö ovat muistelmissaan ja tuotannossaan välittäneet nuo samat tunnot.

Tuon muutaman esimerkin Ulitskajan kirjasta. Niissä muistellaan ensimmäistä Voiton päivää vuonna 1945.

Nina T. kertoo Moskovan Punaisen torin juhlasta. Se syntyi hänen mukaansa spontaanisti. Ihmiset kerääntyivät kaupungin keskustaan, kulkivat Gorkin katua pitkin kohti toria. Kansaa tuli koko ajan lisää. Vieraat ihmiset halailivat toisiaan. Taisteluun osallistuneet sotilaat olivat erityisen juhlinnan kohteena. Heitä heiteltiin ilmaan. Nina T. oli juhlassa pienen Jura-poikansa ja ystävättäriensä kanssa. He joutuivat lopulta liikkumaan kauheassa tungoksessa. He nostivat Juraa pään yllä käsistä käsiin. Juralle se jäi mieleen niin syvästi, että vielä vuosia myöhemmin hän muisteli ”uineensa väkijoukossa”. Loppuhuipennuksena oli upea ilotulitus. Tuosta juhlasta alkaen Jura-poika innostui sotilaallisesta rekvisiitasta. Äiti ompeli paitaan olkalaput ja lakkiin laitettiin punainen tähti.

Vera B. juhli Voiton päivää Leningradissa, jossa oli koettu kovia pitkään jatkuneen piirityksen aikana.

 Taivaalta leijaili lentolehtisiä ja lapset yrittävät poimia niitä parvekkeelta kurkottaen. Oli aurinkoinen päivä ja Nevski prospekti oli täynnä riemuitsevia ihmisiä. Kaikki menivät kohti Palatsiaukiota, jok’ikinen halusi olla juhlassa mukana. Palatsiaukiolla tanssittiin, laulettiin, suudeltiin, sinne tänne oli pystytetty valkokankaita, joista näytettiin filmejä. Veran mukaan joukossa oli ehkä myös niitä, jotka itkivät kaatuneiden omaisten menetyksen johdosta, mutta heistä hänellä ei ole muistikuvia. Samoin kuin Moskovassa, myös täällä illan kruunasi ilotulitus.

Lilia M. kertoo pienestä hiljaisesta kaupungista Asovanmeren rannalla. Siellä saattoi viimeinkin huokaista vapaana. Kaikki pitkän ja kiduttavan sodan kauheudet olivat jääneet taakse. Vielä elämää ja ympäristöä hallitsi tuho ja nälkä. Valtava määrä ihmisiä jonotti leipää ja kerosiinia. Edessä odotti rauhanomainen elämä, edessä olevat vaikeudet pelottaneet. Kansan sisimmässä oli syvä tahto selvitä kaikista esteistä. 

Kaupungissa oli sodan päättymisen jälkeen iloisia tapahtumia. Voittajat palasivat sodasta –  oli isiä, aviomiehiä, veljiä ja poikia. Monet olivat raajarikkoja, kuka ilman kättä, kuka kainalosauvojen varassa. Mutta yhtä kaikki heidän kasvoistaan loisti ilo.

Lapsia viiletteli kaikkialla. Heidän joukossaan Lilia itse siskonsa ja kavereittensa kanssa. Koululaiset ottivat saapuvia junia vastaan käsissään valtavia syreenikimppuja. Niin jatkui koko toukokuun. Sitten Voiton juhlan riemuun liittyi myös koulun kevätjuhla.

…

Angelina Kazmina-Björckbacka on kirjoittanut noista sodan jälkeisistä ajoista koskettavat muistelmat (Venäläinen onni, 2010). Hän tuo omien kokemustensa ja tuntojensa kautta esille 40-luvun loppupuolen ja 50-luvun alun henkistä ilmapiiriä. Perhe oli nuorelle tytölle tärkeä turva. Kun se siten mureni, oli selvittävä yksin. Mutta lapsena koettu perheyhteys oli henkisenä voimavarana myös myöhemmin.

17-vuotias Angelina muistelee sodan päättymisen hetkeä vuonna 1945:

”Koitti kevät 1945, ja sen mukana voitto. Valtava riemu ja onnentunne täytti mielet, verenvuodatus päättyi ja alkoi uusi rauhanomainen elämä.

Jäi myös suru – maassa ei ollut ainoatakaan perhettä, jota sota ei olisi koskettanut. Miten paljon lapsia jäikään ilman isää, vaimot ilman miestä, äidin kaipasivat poikiaan ja tyttäriään… Me olimme lähes harvinainen poikkeus, isä tuli ehjänä kotiin sodasta ja olimme säilyneet hengissä Stalingradin pommitusten ja miehitysten ajan. Tunsimme itsemme onnellisiksi, olimme kuin ihmeen kaupalla jääneet henkiin kaikista raskaista sota-ajan koettelemuksista huolimatta.

Voitonpäivä 9. toukokuuta 1945 muodostui unohtumattomaksi. Olin ystävättärieni kanssa Moskovan keskustassa. Gorkinkatu (nykyään Tverskaja), Maneesin aukio ja Punainen tori olivat täynnä riemuitsevia ihmisiä. Kovaäänisistä tulvi iloista musiikkia...”

Voitonpäivää Angelina kuvaa unohtumattomaksi, iloa huokui kaikkialla. Uskottiin, että vanhaan ei ole paluuta, mutta toisin kävi. Tuota riemua ja suuria odotuksia seurasivat kuitenkin ikävät ajat. Palattiin karuun todellisuuteen, kun seuraavan vuoden keväällä isä noudettiin keskiyöllä kello 12 KGB:n kuulusteluihin. Ajan myötä hänet vapautettiin ja hän pääsi palaamaan takaisin työelämään. Vuosia myöhemmin äitikin joutui oikeuden eteen, mutta hänet lopulta vapautettiin syytöksistä.

Minulle nuo muistelot kertovat noista ajoista myös sen, että oikeuslaitos kuitenkin jollain lailla toimi ja siihen saattoi luottaa, vastakohtana 30-luvun totaaliselle mielivallalle.

Ironiaakaan ei Kazmina-Björcbackan muistoista puutu. Maa oli täynnä raajarikkoja, sodassa loukkaantuneita ja kärsineitä. Olisi ollut kenestä huolehtia. Mutta palattiin vanhaan: turhiin pidätyksiin ja kuulusteluihin. Toivon sijasta ihmisten mieliin palasi pelko.

Yksi syy epäluuloihin ja runsaslukuisiin kuulusteluihin oli se, että sodan aikana kansalaisten arveltiin omaksuneen lännestä joitain vapauksia, jotka sitten Neuvostoliiton valtapelissä koettiin uhaksi.

”Sodanjälkeinen yhteiskunta oli toisenlainen kuin 30-luvulla.  Rintamalla olleet olivat viettäneet puolitoista vuotta Euroopassa, Neuvostoliiton rajojen takana.  Uusi, paljon nähnyt ja sodan kokenut sukupolvi alkoi asteittain muodostua ja ymmärtää uudella tavalla tapahtuvat muutokset.”

Oli toki ihan konkreettisiakin syitä. Alkoi kylmä sota, jännitys idän ja lännen välillä alkoi kiristyä.  Se sai alkunsa Winston Churchillin kuuluisasta ”rautaesirippupuheesta” Fultonissa 5. maaliskuuta 1946. Siitä lähtivät Neuvostoliitossa tapahtumat etenemään vyöryn lailla. Isänmaan katsottiin olevan vaarassa. Saman vuoden lopulla alettiin maan sisällä sota älymystöä vastaan. Kyse oli kosmopolitismin vastaisesta taistelusta, mikä merkitsi, että jos ihmisellä oli yhteyksiä länteen, hän saattoi joutua syytösten kohteeksi. Juutalaistaustaiset ihmiset olivat erityisesti vallanpitäjien silmätikkuina.

Haluttiin kitkeä irti kaikki länsimaiset vaikutteet. K-B toteaa, että jälleen kerran mentiin liiallisuuksiin. Kaikki piti olla peräisin Neuvostoliitosta, ja Venäjä luonnollisesti sai erityisaseman. Tieteessä mentiin äärimmäisyyksiin. Mm. biologiassa jatkoi voittokulkuaan ”talonpoikaisnero” Trofim Lysenko, jonka teorioiden mukaan hankitut ominaisuudet muuttuvat perinnöllisiksi.

Keväällä 1947 jännitystä ja levottomuutta alkoivat lisätä puoluejohdon näkyvät kampanjat tutkijoita, kirjailijoita ja säveltäjiä vastaan. Vainon kohteena olevia syytettiin puoluevastaisuudesta ja aatteettomuudesta.

Tilanne oli ristiriitainen, sillä samanaikaisesti oli alkanut muotoutua uusi sivistyneistösukupolvi, joka halusi elää humaanimmassa ja oikeudenmukaisemmassa yhteiskunnassa.  

Pelosta huolimatta uudenlainen ilmapiiri sai aikaan uudenlaisen asenteen vallanpitäjiä kohtaan. Heidän toimintaansa uskallettiin myös halveksia ja ylenkatsoa. Sitä ei K-B:n mukaan tietenkään lausuttu ääneen, mutta ystävien kesken tohdittiin arvostella suoraan yksittäisiä poliitikkoja ja toimintamenetelmiä. Kun esimerkiksi valtakoneisto tyrmäsi Anna Ahmatovan, kiinnostus hänen runouteensa ei laantunut.  

Stalinin suuruudenhulluus täytti kaiken todellisuuden. K-B kertoo omista kokemuksistaan Moskovan yliopiston opiskelijana. Tässä hieman lyhennetty katkelma:

Yliopiston tiedekunnissa ja yleisissä kokouksissa oli esitettävä tervehdyksiä Stalinin kunniaksi. Niissä käytettiin ilmaisuja ”kaikkien aikojen ja kansojen suuri johtaja”, ”nerokas strategi”, ”kunnia suurelle johtajalle ja opettajalle!” Kokouksen puhemiehistö nousi ylös, samoin salin yleisö, ja aloitettiin kättentaputukset, jotka jatkuivat loputtoman pitkään, kuului huutoja ”eläköön suuri johtaja ja opettaja!”… Muistan, miten ystävättäreni kanssa seisoimme ja taputimme. hän kuiskasi minulle: ”Milloin tämä loppuu? Tämä on naurettavaa.”

Stalin-kultti näkyi elämän kaikilla tasoilla. Lastentarhoissa laulettiin lauluja ”rakkaasta johtajasta” (tyyliin ”Kiitos toveri Stalinille meidän onnemme päivistä”), oppilaitoksissa luettiin ”nerokkaan johtajan” teoksia. Jopa työpaikoilla oli opiskeltava Stalinin elämäkertaa.

Pelko ja kyräily vallitsi myös Moskovan yliopistossa. Jahdattiin ”kansan vihollisia" ja professoreja katosi yllättäen. Keskellä yötä saatettiin tulla opiskelija-asuntolaan noutamaan joku opiskelija, eikä häntä sen koommin nähty. Angelina K-B opiskeli slaavilaista filologiaa ja vaikka kyseessä ei ollut mitenkään ”arka alue”, hänen oli poliittisista syistä vaihdettava diplomityönsä aihe.

Vasta Stalinin kuoltua alkoi ihmisten mieliin levitä vapaampia tuulia. Sivistys ja rohkeus saivat tilaa.

…

Tuohon samaan aikaan on hyvä liittää myös kirjailijoiden ja kulttuuri-ihmisten tuntoja 40-luvun lopulta.

Boris Pasternak oli aluksi mukana tuossa samassa vapauden huumassa. Hän huomasi kuitenkin pian sen valheellisuuden. Hän alkoi kuitenkin yhä rohkeammin kulkea omaa polkuaan.  Hän sisäisti itsessään henkisen vapauden, mistä sai alkunsa hänen tärkein elämäntyönsä – romaani Tohtori Zhivago. Pasternak oli sen kaltainen kansainvälinen kuuluisuus, että häneen eivät vallanpitäjät uskaltaneet kajota. Hänen julkaisumahdollisuudet kyllä heikkenivät huomattavasti, mutta hän sai olla vallanpitäjiltä vapaana. He kohdistivat kuitenkin kostotoimensa hänelle läheisiin henkilöihin, nimenomaisesti naisystävä Olga Ivinskajaan, joka lopulta vangittiin. Vankeudessa tämä sai keskenmenon ja pari menetti yhteisen lapsen.

Myös säveltäjät Prokofjev ja Shostakovitš joutuivat vuonna 1947 formalismisyytösten keskelle. Prokofjev kirjoitti välittömästi katumuskirjeen, joka luettiin julkisesti musiikkialan työntekijöiden kokouksessa.  Suojellakseen itseään hän poltti pikaisesti lempikirjailijansa Vladimir Nabokovin teokset ja America-lehden vuosikerrat. Molemmat saivat jatkaa työtään, mutta Prokofjeville kävi kuin Pasternakille. Hänen vielä laillinen mutta jo hylkäämä vaimo, italialaissyntyinen laulajatar Lina pidätettiin ja vangittiin. 

Juri Trifonov julkaisi 70-luvulla romaanin Talo rantakadulla, joka sivuaa myös tuota aikaa. Se on kirjoitettu aikana, jolloin ei voinut ihan vapaasti kertoa sellaisista maan historiaan liittyvistä asioista kuin poliittinen vaino. Asia oli peiteltävä taiteelliseen muotoon. Trifonov on ensimmäinen kirjailija, joka käsitteli kosmopolitismia. Se tapahtui hänen esikoisromaanissaan Ylioppilaita (Студенты), joka ilmestyi 1950-luvun alussa. Kirjailija ei antanut teokselle myöhemmin mitään arvoa, mutta mielestäni vainon kohteeksi kuvatusta professorista kerrotaan niin inhimillisesti kuin vain tuona aikana kertoa voi.  Trifonovin oma isä oli kuollut 30-luvun vainoissa. Trifonov itse oli määrätietoinen nuorukainen, joka halusi selviytyä elämässään. Sota-aikana hän hakeutui tehtaalle töihin ja siirtyi sitten opiskelemaan kirjallisuusinstituuttiin. 40-luvun loppupuolella hän valmisteli esikoisromaaniaan, jossa kuvataan raikkaasti sodan jälkeistä, elämässä eteenpäin pyrkivää nuorisoa. Siinä on kuvattu myös sodan päättymistä ja Voiton päivää elämänläheisellä tavalla.

S. Ekštut on kirjoittanut Trifonovin elämäkerran. Hän valaiseen noiden kahden yllä mainitun romaanin maailmaa lainauksella kirjailija Ilja Ehrenburgin muistelmista.

Ne jotka elivät 30- ja 40-luvulla, saivat kokea erityistä irrationaalista pelkoa. Ehrenburg kertoo, kuinka kirjailijat istuivat yhdessä pohdiskellen niitä näitä. Huolta aiheutti se, että Lavrenti Berijalle oli 9. päivä heinäkuuta 1945 myönnetty marsalkan arvo. Runoilija Olga Bergolts kysyi yhtäkkiä Ehrenburgilta: ”Mitäs luulette, voiko vuosi 1937 toistua, vai onko se nykyisin mahdotonta?” Ehrenburg vastasi: ”Ee-i, minusta ei voi…” Olga Bergolts naurahti: ”Teidän äänessänne on epävarmuutta…”  

Sodan päätyttyä elettiin jonkin aikaa optimismin hengessä, mutta sille ei ollut takeita, takana väijyi epävarmuus. Vainot saattoivat toistua, niin kuin kävikin. Tuo sama epävarma ilmapiiri paljastuu myös Trifonovin romaanin (Talo rantakadulla) henkilöiden kautta. Vanha professori Gantšukille kohtalokasta oli se, että hänen kotinsa työhuoneen seinällä oli erään Solomon Lozovskin muotokuva, joka oli tuolloin joutumassa epäsuosioon ja lopulta teloitettiin kosmopolitismista tuomittuna vuonna 1952.

Sodan jälkeinen aika oli niukkaa. Itse kullekin elämä oli selviämiskamppailua. Piti hankkia jostakin toimeentulo. Oli vaarassa joutua heitteille. Väkivalta ja varastelu rehottivat. Ihmisiltä vaadittiin ponnisteluja ja voimakasta tahtoa. Kun yksittäinen tutkija tai taiteilija saattoi yllättäen joutua yllättäen vainon ja poliittisen parjauskampanjan kohteeksi, reagoi yleensä ensiksi elimistö. Ennenaikaisia kuolemantapauksia oli paljon. Sydän ei kestänyt. Työ oli hengissä pitävä voima. Kun sen harjoittamiselta vietiin edellytykset, saattoi käydä huonosti. Eräät kokivat loppunsa viimeistään vankilassa.

Runoilija Arseni Tarkovski menetti sodassa toisen jalkansa. Hän oli invalidi ja joutui välillä elämään ahtaissa yhteisasunnoissa, jossa käymälä sijaitsi kaukana pihan perällä. Hänellä kerrotaan olleen myrkkyannos jatkuvasti taskussa. Itsemurha oli jatkuvasti mielessä. Hän kuitenkin selvisi kriisistään. Luovuus antoi voimaa.

Kuolematon rykmentti

Kuolematon rykmentti tämän vuosikymmenen ilmiö. Se on yleistynyt parin viime vuoden aikana, tosin esikuvia on jo aiemmilta ajoilta. Itse seurasin Kuolemattoman rykmentin marssia ensimmäisen kerran Moskovan television suorassa lähetyksessä Voiton päivänä 2015.  Se oli ensimmäinen kerta, kun kulkue järjestettiin Moskovan ydinkeskustassa. Se eteni Tverskaja-kadulta Punaiselle torille. Kulkueen kärjessä kulki tuolloin presidentti Putin. Uskallan tunnustaa, että se oli vaikuttava ja lämminhenkinen tapahtuma. Haastatellut ihmiset saivat kertoa omista läheisistään ja Venäjän TV:n kommentaattoreitakin oli kiva kuunnella. Siinä eri sukupolvet kohtasivat, muistaakseni eräässä perheessä oli jopa neljä sukupolvea edustettuna.

Tuo Punaisen torin tapahtuma oli massiivinen näytös. Myönnän, että suuruudessaan sillä oli myös poliittista painoarvoa. Samanlaisia tapahtumia on järjestetty pienimuotoisena ympäri maailman yli 80 maassa. Tapahtumaan yhdistyy lämmin muisto läheisistä. Ihmiset kantavat kädessään kuvaa sukulaisestaan, joka on osallistunut natsi-Saksaa vastaan käytyyn sotaan. Tämä on joko selvinnyt siitä elävänä tai mahdollisesti kaatunut.  Mikäli hän on selvinnyt, niin hän on kyennyt osallistumaan oman isänmaansa rakentamiseen, on ollut mukana noissa pyörteissä, joista yllä kerroin. 

Tuonkaltainen tapahtuma syventää uuden sukupolven sidettä menneeseen. Ihminen löytää juurensa.

Tadžikistanissa Kuolemattoman rykmentin marssi haluttiin kieltää. Eräät halusivat uhmata kieltoa, en tiedä miten lopulta kävi. Ymmärrän ja hyväksyn kuitenkin kiellon syyn. Tadžikistan on islamilainen maa ja islamilaisen perinteen mukaisesti vainajan kuvan esitteleminen julkisuudessa ei ole hyväksyttävää.  Siksi valtio päätti kieltäytyä järjestämästä kulkuetta, ettei se olisi kärjistänyt konflikteja.

Kuolematon rykmentti Helsingissä

Helsingissä järjestettiin pienimuotoinen tilaisuus Sibelius-monumentin luona. Väkeä oli järjestäjien ilmoituksen mukaan 250-300 henkeä. Käsitykseni mukaan se sujui rauhallisesti. joku oli sivusta haukkunut marssijoita ”fasisteiksi”, mikä osallistujia on tainnut lähinnä vain naurattaa.

Lopuksi

Voiton päivän juhlassa on siis monta puolta. Virallisesti kansainvälisessä politiikassa siitä on tullut vallanpitäjien voimannäytön tilaisuus. Toiseksi se on perinteiseltä sisällöltään juhla, jossa kunnioitetaan sotaan osallistuneita. Perinteisesti sotaan osallistuneet ovat kokoontuneet yhteen muistelemaan menneitä. Sotaveteraaneja on kukitettu, he ovat käyneet kouluissa kertomassa kokemuksistaan. He ovat olleet juhlan sankareita. Nyt kun sotaan osallistuneita ei juurikaan ole hengissä, on juhla saanut uusia muotoja. Yksi sellainen on tuo Kuolemattoman rykmentin marssi.  Sen myötä juhlasta on tullut vainajien muistopäivä.

Viime vuosina on nimenomaan venäläisten Voiton päivän viettäjien pukeutumista täydentänyt oranssimusta Pyhän Yrjön kunniamerkkinauha. Se on kuulunut juhlintaan vasta vuodesta 2006. Pyhän Yrjön risti on ollut mm. venäläisten kansallissosialistisesta Saksasta saavuttaman voiton symboli (lisätietoa täällä). Viime aikoina tuo oranssimusta nauha on aiheuttanut yhteenottoja ainakin Ukrainassa. Sen käytön on nähtävästi koettu viestivän isovenäläisestä uhosta.

Voiton päivä on nykyisin ennen muuta venäläisiä yhdistävä juhla. Jokainen suku on joutunut tuon sodan kokemaan sekä kärsimään siitä ja sen seurauksista. Siihen sisältyy erilaisia tunteita. Juhlapäivänä ihmisillä on mahdollisuus viettää aikaa yhdessä ja tuoda Voiton päivään liittyvät muistot lähelle.

Esitellessäni laajempaa kontekstia haluan vain kertoa, ettei Voiton päivän vietto ole pelkkää isänmaallisuutta tai patrioottista uhoa. Sodan aikaan liittyy paljon erilaisia muistoja. Se tuo menneisyyden lähelle, syventää historiallista muistia. Vaarana toki on, että nykyisin Pyhän Yrjön nauhan kaltaiset symbolit luovat juhlintaan myös peitettyä poliittista viestiä.

Lisätään loppuun hieman sarkasmiakin. Ehkä nykyeurooppalaisen federalisaatiokehityksen sukupuolineutraalissa poltteessa Voiton päivän kaltainen juhla voi tuntua sopimattomalta, sillä siinähän biologiset sukulaisuussuhteet saavat erityisen painoarvon. Jokuhan voisi vaikka tykätä huonoa.

 

Lähteitä:

Ekštut, Semjon                            Экштут Семён. Юрий Трифонов. Москва 2014.

Kazmina-Björkbacka, Angelina Venäläinen onni, Stalinin kauden perhekronikka. Books on Demand, 2010.

Ulitskaja, Ljudmila                      Улицкая, Людмила  Детство 45-53: а завтра будет счастье. Москва 2015. (”Lapsuus 45-53: mutta huomenna koittaa onni”)

VENÄJÄ JA SYYRIA (katsaus historiaan)

Aluksi

Tähän alkuun laitan erään muisteloni, jolla ei ole mitään tekemistä varsinaisen jutun kanssa.

En ole mitenkään erityisesti kiinnostunut Lähi-idän asioista. Nyt kiinnostusta väkisinkin syntyy, kun se on maailman politiikan keskiössä. Syyriaan minulla on vähän kosketuspintaa. Ollessani juuri kaksikymmentä täyttänyt opiskelijapoika 70-luvun puolivälissä olin Moskovassa venäjän kielen kesäkurssilla. Siellä meidät kurssilaiset vietiin opiskelijailtaan, jossa saatoimme tutustua eri maiden nuoriin. Tuolloin viereeni sattui ikäiseni syyrialainen nuori mies, joka opiskeli Moskovassa. Tuo kurssi oli elämäni toinen ulkomaan matka. Ensimmäinen oli suuntautunut Ruotsiin ja Norjaan. Siksipä tällainen tapaaminen oli minulle hyvin mieleenpainuva. Yritimme keskustella vajavaisella venäjällämme.  Kovin hämmentynyt tilanteesta olin. Muistan kyselleeni hänen suhtautumistaan Israeliin ja siellä käytävään sotaan. Poika oli yhtä hymyä kertoen kannattavansa rauhaa. Hänen mielestään niin israelilaisten ja arabien, kristittyjen ja muslimien piti elää rauhanomaisesti yhdessä. Hän ei halunnut luoda mitään vastakkainasettelua.

Myöhemmin olen kuullut muissa yhteyksissä samankaltaisia ajatuksia. Henkilökohtaisella tasolla kannatetaan rauhaa ja sopuisaa yhdessäoloa. Mutta kun toimitaan ryhmän tasolla, niin jo alkavat ristiriidat. Silloin ei henkilökohtainen nouse poliittisen tasolle, ystävyys jää yhteisön varjoon. Tuolloin tuon syyrialaispojan kanssa keskustellessani uskoin vielä naivin optimistisesti, että tällaisten avoimien sydänten kautta Lähi-itäänkin syntyy sopu. Niin ei ole käynyt. Olisi kiintoisaa nyt tietää, millainen elämänura tuolla tapaamallani syyrialaisnuorukaisella on ollut.

…

Johdanto

Juttuni ei ole varsinaisesti minun juttuni. Se on mukautettu käännös Russkaja Mysl –lehden (Русская мысль) numerossa 67/11 (marraskuu 2015) ilmestyneestä Viktor Lupanin artikkelista Venäjä ja Syyria. Venäjän kiinnostus Syyriaan syntyi jo 1800-luvun alussa (Россия и Сирия. Интерес России к Сирии зародился еще в начале XIX века). Olen jättänyt joitain alkutekstin kohtia pois, poistanut ja tiivistänyt eräitä ideologisesti värittyneitä kohtia, lisännyt suomalaisia ja englantilaisia linkkejä sekä vähän myös hieman selventänyt. Olen näin halunnut keskittyä faktoihin.

Artikkelin kirjoittaja Viktor Lupan on lehden toimitusneuvoston puheenjohtaja.  Ostin lehden asemalta matkalukemiseksi. En tunne sen nykyistä toimituksellista linjaa mutta tämän pohjalta se näyttää puolustavan Venäjän nykyistä poliittista linjaa.  Itse tunnen lehden Neuvostoliiton ajoilta, jolloin jonkin aikaa jopa tilasin sitä kotiini. Silloin se oli Ranskassa ilmestyvä emigranttilehti ja – niin kuin nytkin - venäjänkielisen nimen rinnalla kulki sen ranskalainen nimi La Pensee Russe. Lehti on kansiesitteen mukaan perustettu vuonna 1880 ja sen kotisivut löytyvät osoitteesta www.RussianMind.eu.

Lehden samassa numerossa on toinenkin Syyriaan liittyvä juttu Syyrian kysymys (Сирийский вопрос), kirjoittajana Mihail Remizov. Se on jo sen verran laajempi kirjoitus, etten viitsi ruveta sitä kääntämään, mutta saattanen laittaa siitä lyhyehkön yhteenvedon.

…

Kirjoitus alkaa toteamuksella jokin aika sitten tapahtuneesta Syyrian presidentin Bašar al-Assadin yllättävästä ja itse asiassa ensimmäisestä työvierailusta Moskovaan. Se, että vierailu ylipäänsä toteutui ja lisäksi rauhallisissa merkeissä, kertoo omalta osaltaan Syyrian sotaa koskevasta informaatiovajeesta. Mediassahan on annettu ymmärtää, että Bašar Assad on nurkkaan ajettu tyranni, jolla ei ole mahdollisuutta jättää hetkeksikään Damascusta. Kirjoittaja lisää, että ehkä näin olikin tilanne ennen kuin Venäjän asevoimat olivat tulleet Syyrian sotaan mukaan.

Bašar al-Assadin ja Vladimir Putinin tapaaminen tänä syksynä

Viktor Lupan: VENÄJÄ JA SYYRIA

Venäjän kiinnostus Syyriaa kohtaan on saanut alkunsa jo 1800-luvun alussa. Tuolloin nykyinen Syyrian alue oli osmanien valtaama ja Venäjä esiintyi itäisten kristittyjen oikeuksien puolustajana. Syyriassa on vanhastaan elänyt paljon ortodoksikristittyjä, jotka ovat kuuluneet Antiokian patriarkaattiin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Antiokian_ja_koko_Id%C3%A4n_patriarkaatti). Ja jopa neuvostovallan aikoihin Moskovassa toimi Antiokian edustusto.

Tietystikään uskonveljien vaikea asema ei ollut ainoa selitys Venäjän aktiivisuudelle. Syyria sijaitsee Välimeren rannikolla ja siksi alueella oli Venäjälle myös tärkeä geostrateginen merkitys.  Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen kiinnostus ei hälvennyt. Vuonna 1920 – kun Osmanien valtakunta oli jo hajonnut – Syyria joutui Ranskan hallintaan, mitä kesti vuoteen 1946 asti. Tuolloin Neuvostoliitto (ja jo sen edeltäjä Neuvosto-Venäjä) oli tuonut julki halunsa taistella länsieurooppalaista kolonialismia vastaan.

Syyria julistautui itsenäiseksi vuonna 1944. Kaksi kuukautta ennen virallista julistusta Syyria allekirjoitti salaisen sopimuksen Neuvostoliiton kanssa, minkä seurauksena maa joutui käytännössä Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Alkoi kylmän sodan kausi, millä oli Lähi-idässä varsin kiihkeitä seuraamuksia. Vuonna 1955 allekirjoitettiin ns. Bagdadin sopimus (ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/CENTO). Se oli tosiasiassa alueellinen sotilasliitto, jonka myötä Turkki, Iran, Irak ja Pakistan joutuivat suoraan Lontoon ja erityisesti Washingtonin vaikutuspiiriin ja jopa määräysvaltaan. Sitä seurasi vuonna 1956 Egyptiä vastaan kohdistunut, Lännen kannalta katastrofaalinen Suezin kriisi (https://fi.wikipedia.org/wiki/Suezin_kriisi), kun maan nuori karismaattinen johtaja Gamal Abdel Nasser oli päättänyt kansallistaa Suezin kanavan. Tuo vanhaa siirtomaavaltaa puolustava sotatoimi päättyi länsimaiden kannalta surkeasti. Nasser nousi sankariksi paitsi arabimaiden keskuudessa, myös koko Afrikan mantereella. Nimenomaan tätä vanhan siirtomaaherruuden vastaista kansallismielistä taustaa vasten silloinen Syyrian pääministeri Khalid al-Azm allekirjoitti Neuvostoliiton kanssa sopimuksen asetoimituksista, minkä seurauksena syyrialaisia alkoi joukoittain mennä Neuvostoliittoon sotilaskoulutukseen.  

Gamal Abdel Nasser (vuonna 1960)

Khalid al-Azm

Neuvostoliiton ja Syyrian suhteilla ei kuitenkaan ollut pelkästään sotilaallinen luonne. Seuraavina vuosina allekirjoitettiin maan infrastruktuurin modernisointiin tähtääviä sopimuksia. Neuvostoliitto rakensi esimerkiksi noina vuosina Syyrialle ja sen taloudelle hyvin tärkeän padon Eufratille (Eufratin yläjuoksulle rakennettu Tabqa-pato: https://en.wikipedia.org/wiki/Tabqa_Dam).

Baath-puolueen kannattajia

Damascus, 31. maaliskuuta 1963

Vuosi 1963 antoi Neuvostoliiton ja Syyrian suhteille uuden sysäyksen, kun valtaan nousi panarabialainen sosialistinen Baath-puolue (https://fi.wikipedia.org/wiki/Baath).  Käytännössä sen myötä Syyriasta tuli ”sosialistinen valtio”, vaikka se Neuvostoliiton näkökulmasta jatkoikin ”pikkuporvarillista suuntausta”. Näin nähtiin vuoden 1970 vallankaappaukseen asti, jonka myötä valta siirtyi maan puolustusministerille Hafez al-Assadille (https://fi.wikipedia.org/wiki/Hafiz_al-Assad). Hän on nykyisen presidentin Bašar al-Assadin isä.

Vuonna 1972 Hafez al-Assad teki ensimmäisen virallisen valtiovierailun Moskovaan ja laskettuaan symbolisen seppeleen Leninin Mausoleumin edustalle tapasi maan johtajan Leonid Brežnevin. Tuona samana vuonna Neuvostoliitto alkoi rakentaa Tartusin kaupungin satamaan sotilastukikohtaa, joka on edelleen ainoa venäläinen sotilastukikohta Välimeren rannikolla (https://fi.wikipedia.org/wiki/Tartus).

Hafez al-Assad ja Leonid Brezhnev Moskovassa vuonna 1972

…

Mihail Gorbatšovin perestroika katkaisi syyrialaisidyllin kuin seinään. Eikä Jeltsininkään aikana Venäjän intresseille löytynyt Välimerellä puolustajaa, kunnes vuonna 2000 valtaan nousi Vladimir Putin.

Samana vuonna nousi Syyriassa valtaan menehtyneen Hafez al-Assadin poika Bašar. Aluksi Bašar al-Assadin ja Vladimir Putinin suhteet eivät saaneet tulta. Lännessä koulutuksensa saanut al-Assad teki ensimmäiset viralliset valtiovierailunsa Ranskaan ja USA:han. Kuitenkin vuonna 2003 tapahtui täyskäännös, kun Putin ehdotti al-Assadille, että Syyrian Venäjän-velkoja voisi kuolettaa vaihtamalla ne uusiin asetoimitussopimuksiin. Lisäksi vuonna 2005 tapahtui Libanonin pääministerin Rafik Haririn murha (https://fi.wikipedia.org/wiki/Rafik_Hariri). Hariri oli Ranskan, USA:n ja myös Saudi-Arabian suosiossa. Saudi-Arabiassa hän oli toiminut vuosia hankkien valtavan omaisuuden.

Kuin yhdestä suusta länsimaat syyttivät murhasta Syyrian turvallisuuspalvelua. Bašar al-Assad muuttui länsimielisestä suosikkipojasta yleiseksi hylkiöksi. Taloudessaan elpynyt Venäjä ei häntä poliittisen ja vuonna 2011 alkaneen ja edelleen jatkuvan sotilaallisen ryöpytyksen keskellä kuitenkaan hylännyt.  

Nykyistä tilannetta ei voi ymmärtää, jos ei tajua Venäjän ja Syyrian suhteiden kaksivuosisataisia juuria. Ilman menneen ymmärtämystä ei nykyhetki voi avautua.

Länsimediassa Bašar al-Assad mielletään usein tyranniksi. Niin, tietenkään hän ei ole demokraatti samassa mielessä kuin Britanniassa sana ymmärretään. Uskonnolliselta kannaltaan hän ei ole sunnimuslimi, mikä merkitsee, ettei hän jaa Syyrian kansan enemmistön uskonnollista vakaumusta. Uskonnoltaan hän on alaviitti, siis šiiamuslimi. Ja pelkästään tämä seikka tekee hänestä Saudi-Arabian ja sen sponsoroimien radikaalien islamistiryhmittymien silmissä vihollisen. Nimenomaan tällä selittyy se, miksi Syyrian sota, johon Venäjäkin on nyt tullut osalliseksi, jatkuu edelleen. Taistelua demokratian puolesta se ei ole.

ANDREI ZVJAGINTSEVIN LEVIATAN (LEVIATHAN/ЛЕВИАФАН) – vielä kerran

I.                     

Palaan jo kolmannen kerran tähän kohuttuun Zvjagintsevin elokuvaan. Pari kirjoitusta olen Leviatanista kirjoittanut, mutta nyt vasta kävin sen katsomassa, ja peräti elokuva teatterissa. Oli aurinkoinen sunnuntaipäivä. Kävelin Nevskillä, Pietarin ytimessä, ja näin ohi kulkeissani ilmoituksen. Satuin oikeaan aikaan kohdalle.

Elokuvateatteri sijaitsi porttikongin takana sisäpihalla neuvostotyylisessä talossa. Oven luona tervehti antiikkinen patsas ja sisätilat oli retrotyyliin entisöity. Yleisöä oli niukalti, vanhempaa väkeä. Takanani oli yksi rakastunut nuoripari, jotka tekivät elokuvan aikana muutakin kuin vain katsoivat. Sitä en toki kuullut, mutta huomasin näytöksen jälkeen.

Aurora-elokuvateatterin sisäpiha

Lämpiö

Elokuvasalin komea veistos

Eteisen kattomaalaus

On kai lähdettävä liikkeelle ensi vaikutelmasta: elokuva oli hyvä ja puhutteleva. Elokuvan katsottuaan tajuaa, että osan sydänverestään ohjaaja on filmiinsä vuodattanut. Se käsittelee kovin tärkeää ihmisen henkiseen kasvuun ja moraaliin liittyvää teemaa. Suuri osa lähinnä venäläisistä katsojista näkee siinä aivan muuta, mutten itse haluaisi ainakaan heti nostaa esille elokuvasta paljastuvia puutteita.

Uusin silmin sen nyt näin, muiden katsomiset jäivät heidän näkökulmikseen. Aluksi on todettava, että nimi viittaa todellakin Raamatun Jobin kirjaan. Sitä elokuvassa myös lainataan. Elokuvan aidoin kristitty, pienen parakkikirkon vaatimaton pappi vertaa viinaan sortunutta päähenkilöä Nikolaita suuriin koettelemuksiin joutuneeseen Jobiin.

Vaikka monet ovat arvioissaan pitäneet elokuvaa raskassoutuisena, niin ei minulla sen 2 tunnin 20 minuutin aikana tullut aika lainkaan pitkäksi. Tapahtumia ja uusia käänteitä riitti. Tosin olin elokuvasta jo paljon lukenut ja lisäksi vielä kirjoittanutkin, joten motivaatio nähdä se omin silmin oli suuri. Aihe elokuvassa on kuitenkin koskettava, asetelmat avautuvat sopivasti uusien käänteiden kautta niin, ettei elokuvassa ole kuolleita kohtia. Kaikki yksityiskohdat kertovat jostakin erityisestä tai sitten myöhemmin huomaa mielenkiintoisia mielleyhtymiä.

Elokuva päättyi vaikuttaviin valokuviin, joita säesti meren omat uhkaavilta tuntuvat ääniefektit. Kun sitten elokuvan lopun merkiksi alkoi soida Philip Glassin Akhnaten-oopperan Prelude-osa, olin silmät kirkkaina valmis kehumaan hyvää kokonaisuutta. Kun aika kului ja tuli aika pohtia tarkemmin henkilöhahmoja, tapahtumien kulkua ja niiden luontevaa yhteyttä todellisuuteen, aloin empiä. Ei se sittenkään Oscar-palkinnon tasoa ole. Ainakin hieman siinä on pitänyt olla poliittista lisäarvoa palkintoehdokkaaksi valittaessa. Hyvähän se on, mutten sitä omassa rankingissani kärkikymmenikköön nostaisi. Ainakin sosiaalisena draamana se herättää ristiriitaisia ajatuksia. Sen sijaan rikoselokuvien tai toimintajännärien genressä se kärkijoukossa paikkansa ehkä ansaitsisi. Ihmettelin, että elokuva on palkittu käsikirjoituksestaan, sillä löysin siitä ensi alkuun suurimpia puutteita. Sen sijaan ohjaus ja kuvaus ovat paljolti laatutyötä.

En mene niin helppoon, että alkaisin sitä arvostella todellisuuden vääristelystä tai Venäjän mustamaalaamisesta. Tottahan toki elokuvaan kuuluu symboliikkaa ja liioitteleva hyperbolointi on normaali tehokeino. Esimerkiksi aikoinaan Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu –elokuvan pohjalta jotkut päättelivät, että lestadiolaisissa seuroissa ihmiset järjestävät seksiorgioita. Samalla lailla nyt monet paheksuvat ja luulevat, että ohjaaja Zvjagintsev haluaa kertoa maailmalle, miten surkeasti venäläiset elävät ja käyttäytyvät ja miten moraalisesti alas koko maa ja sen kansa on vajonnut. Venäläiset reagoivat usein hyvin emotionaalisesti, ja tässä elokuvan tapahtumat ja käänteet antavat varmasti aineksia ylireagointiin. Lisänä sopassa on nykyinen poliittinen tilanne, maailmalla levinnyt russofobia, kuin myös se tosiseikka, että elokuvan rahoituksesta on vastannut maan kulttuuriministeriö.

Käsikirjoitus oli kopioitu USA:sta. Sen tapahtumista ei löydy Venäjältä analogioita, niin kuin eräs asiat hyvin tunteva pappismies eräässä tv-ohjelmassa kertookin (https://www.youtube.com/watch?v=VrRzKg0BLD8). Kuitenkin elokuvassa esiintyy venäläisyyteen liittyviä symboleja ja venäläisestä elämäntavasta tuodaan esille huonoja puolia, kuten votkan yletön juonti. Papin mielestä asiat tuodaan esille negatiivisessa valossa ideologisesti värittyneinä. Tällä hän lähinnä tarkoittaa elokuvasta julki tulevaa vallan ja kirkon demonisointia. Lisäksi Venäjä kuvataan elokuvassa kuin helvetti. Papin mielestä maasta pitäisi tuoda esiin myös positiivisia kuvia, koska valtio on ollut siinä keskeisenä rahoittajana. Hän ei kuitenkaan tuomitse elokuvaa kokonaisuudessaan, vaan löytää siitä myös myönteisiä seikkoja. Hän kannattaa avointa keskustelua: on voitava keskustella sen hyvistä ja huonoista puolista.

Tuon yllä viittaamastani ohjelmasta vielä pari esimerkkiä, joissa pappi löytää puutteita elokuvan käsikirjoituksesta. Elokuvassa kaupunginjohtaja tuhoaa päähenkilön Nikolain elämän ja rakennuttaa hänen asuntonsa paikalle kirkon. Tuon ohjelman pappi toteaa, että jos näin todella tapahtuisi, niin jokainen seurakuntalainen kyllä tajuaisi sen ”verikirkoksi” ja kieltäytyisi menemästä siihen rakennukseen.

Toinen kriittinen kohta koskee Moskovasta asti Nikolaita auttamaan tulevaa asianajajaa. Hän uhkaa kaupunginjohtajaa sosiaalisella medialla ja internetillä, jonka kautta hän voi levittää julkisuuteen tietoa kaupunginjohtajan tekemisistä. Se saakin tämän pelon valtaan, missä joutuu siten jopa pohtimaan uskon asioita. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Asianajaja vaikenee, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus toimia vanhan armeijan ystävänsä Nikolain hyväksi laajemmin. Toki suhteet aviorikoksen vuoksi ovat tulehtuneet, mutta tämänkaltainen käänne elokuvan juonessa ei olisi sopinut elokuvan ideaan.

Minulla päällimmäisenä ovat positiiviset mielikuvat, mutta hyväksyn myös kritiikin. Minusta kaikki kritiikki ei ole yliampuvaa kansallismielisyyttä, olen nähnyt myös pätevää kritiikkiä. En aio sitä ruveta kuitenkaan lähemmin esittelemään. Siirryn itse elokuvaan. Juonesta en viitsi enää kertoa. Sen löytää netistä ainakin englanniksi (http://en.wikipedia.org/wiki/Leviathan_(2014_film) ) ja ranskaksi (http://fr.wikipedia.org/wiki/L%C3%A9viathan_(film,_2014)) sekä luonnollisesti venäjäksi. Teen katsauksen elokuvan keskeisiin henkilöihin. Sen jälkeen tuon esille seikkoja ja tilanteita, joihin itse kiinnitin erityisesti huomiota elokuvaa katsoessani.

II.                  ELOKUVAN HENKILÖITÄ

Nikolai (Kolja) Sergejev – päähenkilö, joka joutuu hankaukseen vallanpitäjien kanssa kun ei suostu luovuttamaan maitaan ja asuinpaloaan lunastukseen kaupunginjohtajan hyväksi. Ammatiltaan hän on autonasentaja. Äkkipikainen luonne, suuttuu helposti eikä pysty kiihtyessään hillitsemään tunteitaan. Kerran hän lyö jopa lastaan. Poliisiasemalla hän kiivastuu vitkuttelusta niin rajusti, että joutuu putkaan. Toisaalta hänessä näkyy varsinkin loppua kohden myös empaattinen puoli, mikä tasoittaa hänen äkkipikaisuuttaan.Käyttää reilusti alkoholia. Elämäntavoiltaan vaatimaton, haluaa jäädä vanhalle suvun kotipaikalle.

Lilija (suomalaisittain muokattuna sopivammin olisi Lilia) - Nikolain vaimo, joka on työssä kalatehtaassa liukuhihnalla. Ulospäin hän näyttää elämäänsä kyllästyneeltä. Hän on hyvin niukkaeleinen eikä juuri näytä ulospäin tunteitaan. Hän yrittää sietää miehensä kiivautta. Hän viettelee Nikolain vanhan kaverin asianajaja Dmitrin ja pari jää kiinni itse teossa yhteisellä retkellä maaseudulla. Suhde kokee kolahduksen, mutta kun Dmitri sitten torjuu Lilijan, tämä palaa miehensä luokse ja suhde palautuu entiselleen, missä tulee ilmi Nikolain empaattinen puoli.

Lilija

Roman – on Nikolain murrosikäinen poika. Lilija on hänen äitipuolensa, josta hän ei pidä ja jonka Roman osoittaa välillä hyvin inhottavalla tavalla. Roman kulkee kaveripiirissä hieman huonossa seurassa, mutta hän on kuitenkin ainakin vielä ajoittaisista kiukutteluistaan huolimatta kunnollinen, isäänsä kiintynyt poika.

Dmitri Seleznjov (Dima) on pääkaupungista Moskovasta Nikolaita auttamaan saapunut asianajaja ja vanha Nikolain armeijakaveri. Hän on asiallinen juristi, joka yrittää saada kaupunginjohtajan hankkeen purettua. Hän lopulta joutuu poistumaan kaupungista nopeasti.

Nikolain ystävä palaamassa Moskovaan epäonnistuneen matkan jälkeen

Kaupunginjohtaja (Vadim Sergejevitsh Shelevjat) on Nikolain ja Dmitrin vastapeluri, joka käyttää omaa asemaansa röyhkeästi hyväkseen etsien tukea alueen kirkolliselta johtajalta piispalta. Hänen kielenkäyttönsä on alatyylistä ja raakaa. Hän on Nikolain tapaan hyvin äkkipikainen persoona, joka niin ikään käyttää paljon alkoholia. Hän on huolissaan vuoden kuluttua tulevista vaaleista, minkä vuoksi hän pelkää maineensa tahrautuvan Dmitrin toimien johdosta.

Piispa on paikallinen kirkollinen johtaja, joka nähdään elokuvassa kolme kertaa. Kaksi kertaa hän keskustelee kaupunginjohtajan kanssa, toisessa tapauksessa on nähtävästi kyse sielunhoidollisesta ripistä, jonka päätteeksi piispa antaa Vadim Sergejevitshille synninpäästön. Kolmannen kerran hänet nähdään elokuvan lopussa, kun hän pitää Nikolain entisen kotitalon paikalle rakennetun kirkon avajaisissa puheen. Mielestäni puhe on elokuvan tärkeitä kohtia.

Elokuvassa on toinenkin pappi, isä Vasili, jonka seurakunta on vanhassa pienessä parakkikirkossa. Elokuvan loppupuolella vaimonsa jo menettänyt Nikolai tapaa hänet kaupassa ostaessaan votkaa. Heidän välille kehkeytyy tärkeä uskoon liittyvä keskustelu, jonka kuluessa pappi kertoo Nikolaille Jobin kohtalosta.

Lisäksi voisi mainita vielä ystäväperheen, Polivanovit. Vaimo on Lilijan työkaveri ja hyvä ystävä, mies toimii liikennepoliisina. Mies lopussa vasikoi vallanpitäjille päiväretken tapahtumista. Nikolain joutuessa lopussa vankilaan tämä perhe ottaa Romanin hoiviinsa.

III.                 

Tuon nyt esille seikkoja, joihin kiinnitin katsoessani huomiota.

1)      Nikolain hahmo

Tuli mieleen lähes parikymmentä vuotta vanha Venäjän tv:n esittämä rikossarja Banditski Peterburg (’Varkaiden Pietari’), jossa Nikolain roolissa nyt esiintyvä Aleksei Serebrjakov näytteli erään rikollisen roolissa. Hänet siis tunnetaan monista rikossarjoista ja –elokuvista. Leviatania katsoessani yhdistin häneen tahtomattani rosvon piirteitä. Hänen esittämänsä hahmo on käytökseltään aika raaka. Nikolai oli minulle paremminkin rikossarjojen rosvo kuin oikeuksiensa puolesta taisteleva rehti ja rehellinen perheenisä. Olin nähnyt Serebrjakovin edellisen kerran Tshehovin näytelmän Ivanov elokuvaversiossa (vuodelta 2010), mistä pidin. Mutta se hahmo Leviatania katsoessani unohtui. Tuli siis eräänlainen ”Veskuefekti”, jossa näyttelijä Vesa-Matti Loiri tuo hahmoonsa Uuno Turhapuron piirteitä.

Tuon Ivanovin perusteella odotukset Serebrjakoviin olivat korkealla, olihan lisäksi hänen Nikolain roolisuoritustaan kehuttu. Nyt tähän roolihahmoon ylipäänsä hieman petyin. Se jäi mielestäni epätasaiseksi ja herätti minussa kysymyksiä. Toki puolustukseksi on sanottava, että kyseessä on erittäin vaikea rooli. Nikolai luonteeltaan epätasainen ja sisäisesti rikkinäinen persoona, jota hänen perimänsä vanhan kotitalon pakkolunastusuhka on vielä enemmän raastanut.

Vaimo oli ilmiselvästi hänen kanssaan onneton, muttei muutakaan ratkaisua hänellä elämässään ollut. Äitipuolen ja pojan suhde oli hyvin huono. Luonteeltaan Nikolai oli HYVIN äkkipikainen ja kiihkeä. Reagoi nopeasti, kuten lyödessään poikaansa, kun tämä sanoi hänelle vastaan. Lilija-vaimo oli ikävästi siinä suhteessa puun ja kuoren välissä, mutta hän nieli kaiken sisäänsä. Toki se parempikin puoli hänestä nähdään.

2)      Lilija

Tässä tuli mielene Zvjagintsevin traaginen Jelenan hahmo ohjaajan edellisestä elokuvasta Jelena. Molemmat olivat vaiteliaita naisia, jotka kantoivat todelliset tunteensa piilossa rauhallisen ulkokuoren alla. Jos olisin opettaja, antaisin jollekin oppilaalleni tutkia näitä naishahmoja.

Lilija on aika toivottomassa tilanteessa. Parisuhde ei tyydytä, ei työkään. On luonnollista, että hän turvautuu Dmitriin ja ajautuu seksisuhteeseen. Ampumis- ja hupiretkellä sattuu ikävä välikohtaus, kun ystäväperheen pikkupoika löytää Dmitrin ja Lilijan suoraan sanoen itse teossa. Kun sitten loppuvaiheessa Dmitri torjuu hänet, saa naisen epätoivo uuden ilmentymän. Ensiksi se näkyy Lilijan hiljaisessa kysymyksessä uskosta. Tähän kysymykseen Dmitri tuskastuu ja Lilija saa vastauksekseen kyllästyneen tiuskaisun. Sitten kun Lilija palaa kotiin, hänen ensimmäinen kysymys on ”Haluatko lapsen?”.

Lilija palaa miehensä luo, vaikka hän on pettänyt tätä lähes silmien edessä ja mies on hakannut hänen naamansa mustelmille. Hänellä ei ole muuta ulospääsyä tilanteesta. Samoin kuin Jelena-elokuvan päähenkilö hän on kuin vankina omassa asemassaan. Yllättävää tässä on se, kuinka hienosti Nikolai ottaa Lilijan vastaan ja aivan kuin muuttuisi henkisesti kypsemmäksi. Myös Lilija osoittaa miehelleen hellyyttä sen jälkeen, kun Nikolai kesken pakkauspuuhien oli ryhtynyt seksiin vaimonsa kanssa. Se näytti raiskaukselta, ja niin sen saattoi Lilijakin tulkita, mutta Lilijalle se merkitsi sitä, että hänen miehensä oli antanut hänen harhaliikkeensä anteeksi. Tämän voi käsittää kieroutuneeksi kommunikoinniksi, mutta tällaista elämä joskus on.

3)      Jyrkänteen reunalla

Lilija lähtee varhain aamulla töihin ja menee kävelemään rannalle katsoen alas jyrkänteeltä. Se on kohtaus, jossa Lilija esiintyy elokuvassa viimeisen kerran hengissä. Sitä katsoessa menin täysin ymmälle. Luulin, että hän oli tehnyt itsemurhan. Ja jäin miettimään, miksi. Se itse asiassa häiritsi jopa elokuvan seuraamista. Hänellä oli kuitenkin ilmennyt jonkinlainen toivon merkki, jonkinlainen pienen pieni pilkahdus siellä tunnelin päässä. Itsemurha kävi hänellä jossakin vaiheessa varmasti mielessä, mutta että hän olisi nyt siihen päätynyt, soti tilanteen kehitystä vastaan. No, sitten elokuvaan tulikin aivan toisenlainen käänne. Ilmeni että hänet olisikin murhattu.

Eräässä haastattelussaan ohjaaja kertoi halunneensa jättää tilanteen tulkinnan katsojalle. Elokuvassahan ei loppujen lopuksi selviä, onko Lilija sittenkin tehnyt itsemurhan, minkä jälkeen kaupunginjohtajan miehet ovat lavastaneet sen murhaksi ja Nikolain syylliseksi. Ensimmäisenä tulee mieleen ajatus, että hänet olisi murhattu, vaikkei siinä hiljaisuudessa, kun Lilija katsoo jyrkänteeltä, ole mitään merkkiä tai muuta vihjettä läheisyydessä olevista murhaajista.

4)      Roman – Nikolain poika

Tässä kohtaa totean, että elokuva kertoo myös perheen kriisistä. Ohjaaja on ilmiselvästi jonkin verran arvokonservatiivi. Hän haluaisi pitää yllä perinteistä perheinstituutiota, mutta joutuu toteamaan sen ajautuneen kriisiin. Pojan hahmo on tärkeä lisä elokuvaan. Se liittää tarinaan tulevaisuuden, ja suuren kysymysmerkin.

Lopussa kun perhe on tyhjentämässä asuntoa ja poika havaitsee vahingossa isänsä ja äitipuolensa sukupuoliyhteydessä, pojan reaktio on yllättävän voimakas. Roman inhoaa Lilijaa. Nikolai yrittää vielä kahden kesken suostutella poikaa antamaan äitipuolelleen anteeksi tietämättä, että tämä on jo kuollut.

5)      Usko, kirkko

Elokuvassa toistuu eri muodossa sama kysymys: Uskotko Jumalaan? Kaikki päähenkilöt joutuvat siihen jollain lailla ottamaan kantaa, kaikki paitsi piispa. Hän on kai elokuvan maallisin hahmo. Hän ei kertaakaan elokuvan aikana pohdi henkilökohtaisella tasolla uskoa. Hän tosin saarnaa ja julistaa, mutta saarnassakin hän nostaa kirkon sydämen uskon edelle.

Viinan viemäksi joutuneen Nikolain ja paikallisen papin kohtaaminen kaupan ovella kuuluu elokuvan keskeisiin kohtauksiin. Sen jälkeen kirkon työntekijä näytetään ruokkimassa röhkiviä sikoja. Kohtaus herättää assosiaatioita. Ne ovat tämän elokuvan suola.

Huomattava on myös rauniona oleva kirkontorni, jossa teini-ikäiset pojat tapaavat iltaisin ja juovat kaljaa. Sinne ajautuu myös ryyppyputkeen joutunut Nikolai elokuvan loppupuolella. Hän jää tuijottamaan nuotion valossa heijastuvia ikivanhoja seinämaalauksia ja raunion kupolia. Myöhemmin kun pidetään uuden kirkon avajaisia, kaupunginjohtajan alle kouluikäinen poika alkaa tuijottaa kattoa, hän näkee vain tyhjän valkoisen seinän. Tämän kautta katsoja yhdistää nuo tilanteet. Kaljottelevat teinipojat ja ”verikirkon” avajaisten eliitti palvelevat eri jumalaa.

Minusta kyseessä ei kuitenkaan ole uskonnollinen elokuva. Mielestäni uskon kysymys nostetaan siinä esille, jotta voitaisiin käsitellä kirkon maallista valtaa ja sen suhdetta poliittiseen valtaan.

6)      Putin

Minussa herätti Putinin kuva kaupunginjohtajan työhuoneessa paljon kysymyksiä. Ehkä se vaatisi vielä lisätarkastelua niistä tilanteista, missä yhteyksissä tuo kuva tulee näkyviin. Ilmiselvästi ohjaaja on pohtinut sen tarkkaan. Putinin katse on hieman ”vekkuli”. Ja se on sijoitettu tietoisesti syrjään, ei suoraan kaupunginjohtajan selän taakse.

Kun Nikolai, Dmitri, Polivanovit ja vielä se yksi mies ovat maalla retkellä. He alkavat ampua vanhojen poliitikkojen kuvia. Hieman varovaista vitsailua siinä käydään, miksei ole uudempien johtajien kuvia.

Dmitri neuvottelemassa kaupunginjohtajan työhuoneessa. Taustalla tarkkailee Putin. 

Minusta siinä ei pitäisi olla mitään traagista, jos kaupunginjohtajan työhuoneessa on Vladimir Putinin valokuva. Tosin kuvan laatu ja sijainti antaa kyllä aiheen spekulaatioihin. Mutta me suomalaiset olemme tottuneet aika villiinkin menoon. Taidettiinhan jokin vuosi sitten jossakin Kristian Smedsin näytelmässä ampua silloisen presidentin Tarja Halosen kuvaa ja lieköhän itse Tarja ollut jopa katsomossa. Toivottavasti muistan oikein.

7)      Venäläinen yhteisöllisyys

Tässä haluaisin nostaa esiin muutamia elokuvasta oikein näkyvästi esiin tulevia venäläisyyteen ja venäläiseen elämäntapaan liittyviä seikkoja. Yhtenä on yhteisöllisyys. Vanha armeijakaveri Dmitri matkustaa pääkaupungista Venäjän toiseen laitaan auttaakseen armeijan aikaista kaveriaan ja asettaen samalla oman uransa vaakalaudalle. Se kertoo jotakin venäläisestä yhteisöllisyydestä. Se yhteisöllisyys näkyy muuallakin.  Myös se hupiretki on periaatteessa merkki venäläisestä yhteisöllisyydestä. Sen sijaan yhteisöllisyys yhtäkkiä tilanteen kärjistyessä häviää. Missä on yhteisö, kun Nikolai joutuu vaikeuksiin. Vaimo katoaa, löydetään kuolleena, ei ole ketään lohduttamassa. Nikolai jää yksin ”seurustelemaan” votkapullonsa kanssa. Hän saa osakseen vain ylenkatsetta.

Nikolai ryyppää kaupan ulko-ovella pullon saatuaan. Pian ovesta astuu isä Vasili, jonka kanssa jutellaan uskosta ja Jobista.

8)      Kaupunginjohtajan hahmo

Kaikesta raakuudesta ja inhottavuudesta huolimatta hänestä tuodaan esiin myös inhimillinen puoli. Olisiko tässä se hyvän siemen?

9)      Piilossa oleva optimismi

Tästä on sellaisia viitteitä, joita eivät kaikki huomaa. Ne positiiviset merkit ovat ihmisen sisimmässä. Esimerkkinä mainitsisin Nikolain hellyyden poikaa kohtaan yllättävän vaikeassa tilanteessa. Hän alkaa osoittaa vahvuutta, vaikka onkin juoppouteen taipuvainen.

10)   Elokuvan loppukuvat

Loppu teki minuun vahvan vaikutuksen: Kuvat, ääniefektit ja Philip Glassin musiikki. Kuvia katsellessa meri alkaa uhkaavasti kuohua: aivan kuin Leviatan-hirviö olisi heräämässä. Lopussa alkoi soida Glassin oopperan Akhneton Johdanto-osa. Myös Jelena-elokuvassa Zvjagintsev käyttää Philip Glassin musiikkia. Olen itse Glassin minimalistisen sävellystyylin ihailija.

IV.                Muuta

Laitan tähän yhteyteen vielä Lilijan ja Jelena-elokuvan Jelenan hahmon vertailua.  He näyttävät olevan Zvjagintsevin elokuvien tyypillisiä naishahmoja. Muita hänen elokuviaan en tosin ole nähnytkään. Molemmat ovat niukkaeleisiä ja –ilmeisiä,  he puhuvat vähän ja hiljaa, lähes kuiskaamalla, ja myös vastaavat kysymyksiin hyvin niukasti. He näyttävät olevan tyytymättömiä kaikkeen, heistä huokuu pettymys elämään, näköalattomuus. Jelenalla on perheellinen poika, joka käyttää äitiään hyväkseen. Lilijalla ei ole omaa lasta. Dmitrin nähdessään hän asettaa toivonsa tähän, mikä on merkki siitä, että liitto Nikolain kanssa ei suju. Kun Dmitri torjuu Lilijan, tämä joutuu palaamaan takaisin. Myös Jelena on jonkinlaisessa seksittömässä pakkoavioliitossa upporikkaan leskimiehen kanssa. Hän on lähinnä vain tämän kodinhoitajana. Nainen tarvitsee jonkun miehen turvakseen, muuten hän ei selviä. Tämä on varmaan sitä Zvjagintsevin ”feminismiä”.

V.                  Uskonto

Palaan vielä uskontoteemaan. Piispa esiintyy elokuvassa kolme kertaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla hän juttelee kahden kesken kaupunginjohtajan kanssa. Kolmannella kerralla ollaan uudessa Nikolain asuintalon paikalle rakennetun kirkon avajaisissa, jossa piispa pitää lähes kymmenminuuttisen puheen.

Aluksi laitan piispan repliikin toisen tapaamisen aikana tämän työhuoneessa:

”Olen sinulle puhunut ja toistan edelleen. Kaikki valta on Jumalalta ja missä on valta, siellä on voima… Päätä itse omat paikalliset ongelmasi, omalla voimallasi äläkä etsi turvaa sivullisilta, sillä silloin ajatellaan, että olet heikko.”

Näin piispa sanoi kaupunginjohtajalle, kun tämä oli ripittäytymässä ja – tavallaan näin voi tulkita – purkautui piispalle omissa moraalisissa sieluntuskissaan. Kaupunginjohtajalla, vaikka olikin häikäilemätön toimissaan, oli omantunnon vaivoja ja halusi omalta ”rippi-isältään” apua. Piispan reaktio oli yllä mainittu neuvo. Sen jälkeen piispa rupesi epäilemään, olisiko moisen epävarmuuden takana jotakin muita ongelmia. Hän kyseli miehen perheestä, lapsista ja terveydestä osoittaakseen näin empaattisuutensa ja ikään kuin vihjatakseen, että epävarmuus päätöksen teossa voi johtua psyykkisistä tai ihmissuhdeongelmista, jotka siis häiritsevät hänen työtään päätöksen teossa. Tätä kautta avautuu autoritäärisen vallankäytön filosofia: epäröinti ja moraaliset kysymykset ovat vallankäyttäjälle heikkouden merkki.

Lopuksi kaupunginjohtaja polvistuu piispan eteen, hän saa synninpäästön, nousee ylös ja poistuu. Kamera siirtyy näyttämään seinää olevalla pikkupöydällä olevaa patsasta Kristuksen kasvoista, sen alareunassa lukee latinaksi Ecce homo (’Katso ihmistä’). Patsaan takana on kuva ortodoksisesta papistosta jonkin kirkon portailla. Teksti näkyy kuvan tarkennuksen jälkeen.

Tässä on otteita piispan puheesta elokuvan lopussa uuden kirkon avajaisissa.

Me teidän kanssanne emme varmaankaan vielä tajua, mitä on tapahtumassa. On tapahtumassa se, että me kanssanne olemme palauttamassa kansalle sielun.

Pyhälle oikeauskoiselle suuriruhtinaalle Aleksanteri Nevskille kuuluvat hämmästyttävät sanat: ”ei Jumala ole voimassa, vaan totuudessa.” Todellakin. Ei voimalla, vaan rakkaudella. Ei oveluudella, vaan jumalallisella viisaudella. Ei pahuudella ja vihalla, vaan rohkeudella on suoritettu monilukuisia voittoja uskon ja isänmaan vihollisista. Mutta meidän päivillemme tärkeintä on, että emme koskaan pettäisi ortodoksista uskoamme. Ja että puhuisimme totta…

…Totuus on itse Kristus. Niin kuin apostoli Paavali sanoo: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” Hän puhuu siitä, että kun Kristus alkaa elää ihmisessä, hän alkaa ajatella kuin Kristus, nähdä kuin Kristus ja viimein toimia niin kuin Herra on meitä käskenyt, niin silloin ihmisestä tulee totuuden haltija. Hän voi löytää tapahtumista niiden aidon tarkoituksen. Ja nähdä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Juuri tämä on totuutta.

Kun ihmiset tuhoavat ristejä, rikkovat ikoneita, herjaavat ristiinnaulittua, rienaten kutsuvat riettautta rukoukseksi. Kun he yrittävät vakuutella, että he tekevät sen hyvin tarkoitusperin, se on valhetta…. Kuinka voidaan siveyden perusteita rikkomalla väittää, että ihmiset saarnaavat vapautta? Vapaus on totuuden tiedostamista. Tästä meille kertovat Pyhät Kirjoitukset: tiedostakaa totuus, niin totuus tekee teidät vapaiksi. Ja vain sellainen ihminen on vapaa, joka on tiedostanut totuuden ja puolustaa sitä.

Rakkaat veljet ja sisaret Herrassa! Nykymaailmallemme on tyypillistä, että se muuttaa jatkuvasti kiintopisteitä, ja totuudellisten arvojen sijalle tulee valheellisia. Tässä maailmassa me omistamme kuitenkin sen tärkeimmän. Me tunnemme tiemme – se on Kristuksessa. Me tiedämme, että kirkko puolustaa ja opastaa meitä. Mutta kirkko – se olemme me kaikki teidän kanssanne. Meidän kanssamme on Jumala, ja meidän kanssamme on totuus, meidän kanssamme on Jumalan rakkaus. Niin me voitamme rukouksella vihollisemme. Ja uskoamme puolustaessamme, emme tule heidän kaltaisekseen.

Ja niin kuin Kristus paljasti valheen, niin myös me teidän kanssanne kirkon opettamana, Jumalan sanan ja pyhien rukousten opettamana nousemme puolustamaan ortodoksista uskoa.

Olennaista mielestäni tässä on se, että piispa puolustaa kirkkoa, instituutiota, kun esimerkiksi se toinen pappi puhuu Nikolaille uskosta. Samoin ihmiset pohtivat henkilökohtaisella tasolla uskon kysymyksiä. Piispa puhuu vain instituution nimeen.

VI.                Lopuksi

Huomasin heti elokuvan nähtyäni, että onhan elokuva jo netissäkin vapaasti katsottavissa (https://www.youtube.com/watch?v=9ftfdXJ6kxw). Mutta kyllä leffa on leffa, kun sen katsoo oikeassa modernissa elokuvateatterissa pehmeään sohvatuoliin vajonneena.

Toivottavasti Leviatan nähdään pian myös Suomessa. Elokuvateattereihin se tuskin saisi katsojia. Se voisi sopia hyvin tv:n ohjelmistoon tai johonkin kirkon elokuvafestivaalin tai muuhun näytökseen. Sen verran uskonnolliset motiivit vievät elokuvaa eteenpäin, että herättäisivät varmasti keskustelua uskosta sekä uskon ja kirkon suhteista.