PIETARISSA KOKEMAA II: Anton Tšehovin Kirsikkatarha (Вишнёвый сад)

Venäjän sana антреприза (antrepriza) tarkoittaa yksityistä, valtion rahoituksesta vapaata teatteriproduktiota. Tällaista nimitystä käyttää itsestään pietarilainen Andrei Mironovin teatteri, kokonaisuudessaan ”Pietarilainen Andrei Mironoville omistettu venäläinen teatteriproduktio” (Санкт-петербургский театр ”Русская антреприза” имени Андрея Миронова). Kyseessä ei kuitenkaan ole mitään yksittäistä produktiota valmistava ryhmä, vaan kokonainen teatteri.

Andrei Mironovin nurkkaus teatterin lämpiössä

Andrei Mironov (1941-1987)oli neuvostoliittolainen näyttelijä ja elokuvatähti, joka kuoli aivan liian nuorena ja jota koko maa rakasti yli kaiken ja jäi kaipaamaan hänen yllättävän kuoleman jälkeen. Minulle Mironov on tuttu lukuisista neuvostoelokuvien klassikoista, joissa hänet olen nähnyt pääosassa. Erityisesti mieleen ovat jääneet hänen komedialliset kykynsä, mutta ei hän pelkkä koomikko ole. Hän myös lauloi ja lauluillaankin jäi katsojien sydämeen. Hän kuolemaansa liittyy tragiikkaa, mikä osaltaan on kai nostanut hänen sädekehäänsä. Ollessaan Riikassa vierailunäytöksessä hän sai aivoverenvuodon kesken Pierre Beaumarchaisin Figaron häiden esityksen, mistä hän ei selvinnyt. 

Andrei Mironovin kunniaksi painettu postimerkki

Tutustuin Andrei Mironovin teatteriin jokin aika sitten käymällä siellä katsomassa Anton Tšehovin Kirsikkapuiston. Aion nyt käyttää siitä suomennosta Kirsikkatarha. Miksi, se selviää tämän jutun aikana. Tämä Tšehovin näytelmä on minulle toki ennestään tuttu. Olen siitä kirjoittanut tässä blogissa myös aikaisemmin (http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/01/kirsikkapuisto.html ). Tällöin olin käynyt Kansallisteatterissa katsomassa Mika Myllyahon valmistaman version. Nyt näitä kahta esitystä tulee väkisinkin verrattua jo siksi, että Helsingissäkin näkemäni produktio on vielä suhteellisen tuoreessa muistissani (mikä on luettava sen ansioksi). Aion tästä eteenpäin käyttää Kansallisteatterin versiosta nimitystä Kirsikkapuisto, joka olikin version virallinen nimi ja jolla nimellä Tshehovin näytelmä Suomessa tunnetaan.

Luulin, että yksityisellä, komedianäyttelijänä tunnetun Mironovin nimeä kantavalla teatterilla olisi ohjelmistossa etupäässä suurta yleisöä kosiskelevia huvinäytelmiä tai muuta tyhjänpäiväistä hömppää. Ehkä klassikkoteoksella kosiskellaan yleisöä, mutta mistään naurut herkistävästä ajanvietehuvista tässä produktiossa ei ole kyse. Ohjaaja Juri Tsurkanun valmistama versio on hyvin vakavasti otettava draama. Mielestäni ohjaaja on pyrkinyt paneutuen avaamaan tämän Tšehovin viimeiseksi jääneen näytelmän syvämerkityksiä ja sitä kautta se liittyy jatkeeksi pitkään venäläisen Tšehov-dramatisointien perinteeseen.

Anton Tšehov kutsuu näytelmiään komedioiksi, mutta jokainen hänen tuotantonsa tunteva tajuaa ristiriidan.  Ne eivät läheskään aina naurata. Nyt huomasin kumma kyllä välillä myös nauravani, mistä itsekin innostuin. Ohjaaja on siis löytänyt näytelmästä komiikkaa.

Venäläinen teatteriyleisö kyllä tuntee Tšehovinsa. Kun yllä kerroin tuntevani näytelmän ennestään, niin voin vakuuttaa, että niin sen tunsivat kaikki muutkin salissa olleet. Se oli varmasti luettu hyvin tarkasti, ja moni katsoja lienee nähnyt siitä kymmeniä versioita. Tämä on ohjaajalle aivan erilainen tilanne kuin esimerkiksi Kansallisteatterissa, jossa suurin osa yleisöstä tutustui näytelmään ensimmäistä kertaa. Venäläinen yleisö on omia klassikkoja katsoessaan hyvin vaativaa. Ilman omaa perusteltua näkemystä ja perinteen tuntemusta ei yleisön suosiota saavuteta, eikä mikään ajanvietehömppä todellakaan menisi läpi.

Ohjelmalehtisen yläkulmassa lukee, että esitys on omistettu Georgi Tovstonogoville. Tovstonogov  (1915-1989) oli erittäin tunnettu pietarilaisohjaaja, joka on saanut työstään suurimman mahdollisen kunnianosoituksen. Nimittäin hänen aikoinaan johtamansa teatteri kantaa nykyisin hänen nimeään. Kyseessä on Venäjän valtion akateeminen G.A.Tovstonogoville omistettu suuri draamateatteri (Российский государственный академический Большой драматический театр имени Г. А. Товстоногова). Luen tarkemmin ohjelmaa. Siinä todetaan, että Tovstonogov haaveili koko ikänsä ohjaavansa Kirsikkatarhan, mutta ei löytänyt sopivaa henkilöä näytelmän ehdottoman päähahmon Ljubov Andrejevna Ranevskajan rooliin. Tämä Tovstonogovin asenne osoittaa ainakin sen, kuinka vakavasti venäläiset teatterin tekijät kokevat työnsä.  Hänen aikanaan maassa oli pilvin pimein loistavia luonnenäyttelijöitä ja Tovstonogov oli sen tason kuuluisuus ja maestro, että olisi saanut kutsuttua Ranevskajan rooliin, kenet tahtoo. Mutta hän pyrki täydellisyyteen. Teatteri meni elämän ylitse.

Juoni

Nyt yritän kertoa mahdollisimman tiiviisti näytelmän sisällön. Jos se on lukijalle ennestään tuttu, hypätköön ylitse. Kaikkia yksityiskohtia en kerro, joten jutussani on aukkoja.

Näytelmän sisältö on loppujen lopuksi melko mitäänsanomaton.  Ljubov Andrejevna Ranevskaja on tilanomistajan leski. Kartanon ylpeys on sukupolvien ajan ollut kirsikkapuutarha. Nyt ajat ovat muuttuneet. Ollaan yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa murroksessa. Entiset maaorjat ovat saaneet oikeutensa, vanha yläluokka on köyhtymässä ja joutumassa puille paljaille. Näin on käymässä myös Ranevskajalle. Noin kuusi vuotta aiemmin hänen miehensä oli kuollut ja jättänyt valtavat velkansa vaimon huoleksi. Sen lisäksi hänen kuusivuotias poikansa hukkui läheiseen jokeen. Ranevskaja oli surun vallassa ja kaiken lisäksi omaisuus oli hupenemassa. Pojan kuolema oli traumaattinen kokemus, jota hän ei enää kestänyt. Pystymättä muuhun hän pakeni tilannetta ulkomaille Ranskaan ottaen mukaansa tyttärensä Anjan, lakeijan (Jaša) ja kotiopettajattaren (Charlotta). Näytelmän alussa Ranevskaja palaa seurueineen kotitilalleen tuhlattuaan ulkomailla kaikki rahansa. Eikä kotimaassa asiat ole sen paremmin. Hänen tilaansakin ollaan myymässä pakkohuutokaupassa velkojien saatavien peittämiseksi. Tilanne näyttää lohduttomalta, mutta Ranevskaja ei tunnu ymmärtävän asioiden oikeaa tolaa. Hän sulkee silmänsä todellisuudelta ja jatkaa entisen kaltaista elämäänsä pystymättä tekemään tärkeitä päätöksiä.

Ranevskajan tilan entisen maaorjan poika Jermolai Lopahin on päässyt kauppiaana rikastumaan ja haluaa auttaa Ranevskajaa, mutta tämä ei kuuntele häntä. Ranevskajan sukulaisista paikalla ovat myös veli Leonid Gajev ja 24-vuotias ottotytär Varja. Myös Gajev yrittää tehdä jotain tilanteen eteen, apua on luvassa kaukaiselta sukulaiselta. Varja touhuaa ja häärää talossa.  Häntä yritetään naittaa Lopahinille, mutta uusrikastunut Lopahin on niin paneutunut liikemiestouhuihinsa, ettei pane asian eteen tikkua ristiin. Paikalla on myös ylioppilas Trofimov, joka oli Ranevskajan hukkuneen pojan opettaja. Hänen näkeminen herättää herkässä Ranevskajassa ikäviä muistoja.  Ranevskajan tyttärestä Anjasta on kasvanut 17-vuotias kaunotar. Hänen ja Trofimovin kesken poikii pieni romanssi. Trofimov on näytelmän eräänlainen älykkö, mutta häntä lähinnä pilkataan, kun hän ei ole kyennyt saattamaan yliopisto-opintojaan päätökseen. Yksi tärkeä henkilö on vielä rutiköyhä velkaantunut tilanherra Simeonov-Pištšik, joka kuitenkin näytelmän lopussa pääsee rikastumaan myytyään maapalstoja huvilan rakentajille. Sitten täytyy vielä mainita 87-vuotias yksikseen mutiseva lakeija Firs, joka jaksaa edelleen pitää tilanomistajarouvasta ja tämän veljestä huolta.

Lopussa Lopahin ostaa tilan. Ranevskaja pakenee epätoivoisessa tilanteessa taas ulkomaille. Muiden tilanne näyttää epävarmalta. Heidän vaihtoehdot ovat vähissä. Kaikki kuitenkin joutuvat jättämään paikan. Kartanon ovet naulataan umpeen.  Näytelmän loppukohtaukseen sisältyy vielä lisää tragiikkaa, sillä yksi henkilö nimittäin unohtuu taloon – vanha lakeija Firs.

Kirsikkatarhan produktioon osallistuneet näyttelijät

Kirsikkatarhan esitys 8. heinäkuuta 2014

Kerron nyt näkemästäni esityksestä Petrogradskaja-metroaseman luona sijaitsevassa teatterissa. Jokunen sana pitää kertoa aluksi teatterisalista ja näyttämöstä. Sali on verrattain kapea, paikkoja riville mahtuu ehkä 12.Itse istuin takaosassa, rivillä 13 ja paikalla 9. Näkyvyys näyttämölle oli erinomainen, koska sali kaartui alaspäin. Näyttämö on aika pieni. Se ei siis ole verrattavissa Kansallisteatterin näyttämöön, jossa Myllyahon versio esitettiin. Siellähän näyttämöllä oli jopa junanvaunu.

Tällaisessa tilassa lavastajan luovat kyvyt punnitaan. Seinillä on paljon vanhoja valokuvia. Edessä on huone, jonka keskeltä johtaa lyhyt käytävä taustalle. Huone on pelkistetyn vaatimattomasti mutta tyylikkäästi sisustettu. Käytävän molemmin puolin pystyi myös tulemaan näyttämölle.  Myös etuoikealla oli sisäänkäynti, samasta ovesta, josta yleisö tuli katsomoon.  seinällä oli siellä täällä aukkoja, josta joskus saattoi pilkistää jonkun pää.

Vielä on mainittava yksi näyttämön takaosassa oleva tehokeino. Se oli huoneen keskeltä taakse johtavan käytävän päässä oleva iso peili. On yksi kohtaus, jossa sen merkitys korostuu. Siinä yhteydessä sen vasta huomasi, mutta siitä kerron hieman edempänä.

Tyylitelty kuva lavastuksesta

Odotin hyvin uteliaana esityksen alkua. Siitä oli aikaa, kun olin edellisen kerran ollut Venäjällä teatterissa.

Alku oli hieman nihkeä. Näytelmä käynnistyi hidassoutuisesti. Pysyin vaivoin hereillä, kamppailin itseni kanssa unten rajamailla. Olin tullut aamulla kaupunkiin. Väsymys ja univelka tekivät tehtävänsä. Ranevskajan ja hänen tyttärensä, naiseuteensa puhjenneen Anjan ilmestyminen piristivät. Sain heistä kiinnekohtaa. Nelli Popova Ranevskajan roolissa oli yllättävän nuorekas. Tunnelma oli kuitenkin edelleen pysähtynyttä.

Opiskelijan univormuun pukeutunut Trofimov toi tapahtumiin hieman säpinää. Hänestä tuntui löytyvän energiaa, päinvastoin kuin hieman flegmaattisen oloisesta Myllyahon version vetelyksestä. Lisäksi Trofimovin näkeminen aiheutti muistishokin myös Ranevskajalle. Olihan hän ollut tämän hukkuneen lapsen opettaja. Näin Kirsikkatarhan nuutuneeseen maailmaan alkoi tulla pikkuhiljaa vauhtia. Väsymys kuitenkin painoi ja väliaika tuli oikealla hetkellä. Pääsin samalla tutustumaan teatterin tiloihin.

Väliajan jälkeen tahti tiheni, kartanon elämään tuli vauhtia. Pikkuruinen näyttämö tuntui olevan labyrintti, jonka jostakin sopesta aina joku ilmestyi paikalle. Oltiin kuin lastentarhassa. Aivan huomaamatta henkilöhahmot muuttuivat karikatyyreikseen. Ohjaaja teki sen hyvin taitavasti. Huomasin välillä jopa nauravani, mikä näissä Tshehovin ”komedioissa” on yllättävää.

Rytmin muutoksella ohjaaja halusi välittää Tšehovin teoksen henkilöistä huokuvan levottoman mielialan, tulevaisuus ahdisti.  Tilanne olikin melko absurdi. Tilaa oltiin viemässä alta, ja oltiin kuin kuilun reunalla.  Kuitenkin Ljubov Ranevskaja vain vietti tanssiaisia pyrkien sillä tapaa epätoivoisesti elämään vanhojen hyvien aikojen mennyttä loistoa. Juutalaisorkesteri musisoi jossakin taustalla. Näyttämöllä sitä ei näkynyt.

Sitten kun tieto kartanon kohtalosta selvisi, kaikki ikään kuin pysähtyi, mutta vain hetkeksi. Sitten oltiin jo lähdössä, kuka minnekin. Ranevskaja pakenemassa Ranskaan, Anja opiskelemaan, samoin Trofimov jatkamaan ikuisia opintojaan… Kotiopettajatar Charlottan tilanne oli hankala. Hänen entinen suojelijansa Ranevskaja oli puilla paljailla. Hänestä ei tule apua, Sen sijaan toivo pantiin Lopahiniin, joka kyllä ainakin lupaili järjestävänsä jotain.

Esitys kesti väliajan kanssa hieman yli kolme tuntia. Silti en ollut lopussa lainkaan uuvuksissa.  Teatteri-iltani oli kokemuksena piristävä, ei toki täydellinen. Näytelmä oli tuttu, mutta tulkinta oli tuore ja syvälle menevä. Henkilöhahmot alkoivat elää mielessäni.

Nyt voin tunnustaa, miksi haluan kutsua esitystä ”Kirsikkatarhaksi”. Esitystä katsoessani syntyi oivallus, että näyttämöllä hourupäisinä vaeltelevat henkilöt pyörivät ympäriinsä kuin leikkeihinsä eläytynyt lastentarhan väki.  Olkoon lastentarha sitten Kirsikkatarha, päätin. Kirsikkapuut pitää kaataa uuden ajan tieltä. Niin nämäkin henkilöt joutavat mennä.

…

Ohjaaja Tsurkanu on paneutunut aiheeseen. Produktiossa pysytään Tšehovin ajassa ja ohjaaja käsittääkseni pyrkii avaamaan, mitä Tšehov on halunnut näytelmällään sanoa. Siihen toki kaikki venäläiset ohjaajat omalla tavallaan pyrkivät. Henkilöiden luonteet on rakennettu huolella. Toki on painotuksia. Keskiössä on Ranevskaja. Ja ainakin minun silmissäni Anja jää jollain lailla pimentoon. Ehkä tähän käsitykseen vaikutti Kansallisteatterin versio, jossa Anjan roolia oli tuotu enemmän esille.

Kansallisteatterin versio oli erilainen. Se toi henkilöt ainakin osittain nykypäivään. Lopahin oli kaljaa lähes jatkuvasti litkivä hulttio, Anja kuin kuka tahansa nykynuori. Mika Myllyaho teki fyysistä teatteria, toimintaa oli paljon ja Kansallisteatterin isoa näyttämöä käytettiin monipuolisesti hyväksi.  Tsurkanun versiossakin toki liikuttiin siinä määrin mitä pikkuruisella näyttämöllä pystyttiin. Koin sen kuitenkin psykologiseksi draamaksi. Luonteet ovat ehyempiä, ne ovat sidoksissa Tšehovin ajan maailmaan. Venäjällä Tshehov-ohjauksia tehtäessä ollaan kovin erilaisissa lähtökohdissa. Katsojat tuntevat teokset ulkoa, odotukset ovat perinteessä.

Palaan vielä lavastukseen. Venäjästä ja venäläisyydestä paljon kirjoittanut Esa Seppänen toteaa venäläisten elävän muistoistaan ja muisteluistaan. Itse asiassa Seppänen lainaa juuri Tšehovia, joka on hänen mukaansa todennut, että ”venäläinen ihminen rakastaa muistelemista, muttei elämistä” (Seppänen Esa, Venäjä tienhaarassa, Art House 2014, s. 91). Hänen luonnehdintansa tulee mieleen, kun ajattelee näyttämön lavasteita ja eritoten sen seinillä riippuvia valokuvia. Niiden eteen pysähtyneinä näytelmän henkilöt välillä muistelevat kultaista menneisyyttään. Ohjaaja Tsurkanulle ja lavastaja Vladimir Firerille tämä Tšehovin toteamus lienee ollut tuttu.

Otan esille muutaman mieleen jääneen kohtauksen, jossa on käytetty erityistä tehokeinoa, jota nyt kutsun liioitteluksi, kun ei muuta sanaa tullut mieleen. Tarkoituksena on kärjistää eli tehdä normaaliksi tarkoitetusta tilanteesta hieman epänormaali eli ”panna överiksi”. Myllyahon versiossa tätä on paljon, mutta hän onkin produktion toinen tekijä, ei pelkkä ohjaaja.

Ensimmäinen minulla mieleen jäänyt tilanne on se, kun Ranevskajan tultua kartanoonsa hänelle palautuu mieleen hänen hukkuneen poikansa kuolema. Hänen järkyttyminen kuvataan selkeästi liioitellen.  Muut ryntäävät hänen ”kimppuunsa” antaen pakkohoitoa kuin hysteriapotilaalle. Tämä raa’alta vaikuttanut tilanne kestää vain muutaman sekunnin. Sen jälkeen kaikki jatkuu normaaliin tyyliin. Käsittääkseni tällä lyhykäisellä episodilla haluttiin katsojille kertoa, että juuri tämän traumaattisen kokemuksen vuoksi Ranevskaja oli paennut ulkomaille. Ehkä hänen mielenterveytensä oli tuolloin järkkynyt ja nyt pelättiin pahinta eli henkistä romahdusta, mihin myös taloudellinen ahdinko saattoi hänet johtaa. Lisäksi, vaikka hän oli aivan erityinen, rakastettu ja huomaavainen ihminen, myös oli myös yliherkkä reagoimaan kaikenlaisiin järkytyksiin.

Sitten oli toinen esimerkki koskee tilanomistaja Simeonov-Pištšikia. Häneltä katoaa yhtäkkiä rahat ja niiden etsimisestä tulee hauska episodi, jossa mennään kyllä jo puskakomediankin puolelle.  Sisäkkö Dunjaša auttaa niiden etsimisessä ja siinä rytäkässä miehen housutkin putoavat jalasta. Mies miltei joutuu hankalaan tilanteeseen, kun mm. Ranevskaja on saapumassa paikalle.  No, tilanteesta selvitään ja rahat onneksi löytyvät. Tälle rutiköyhälle veloissaan painivalle tilanherralle rahojen katoaminen aiheutti melkein kuolemanhädän. Turismi tuo hänelle lopulta onnen, kun hän alkaa vuokrata heille maapalstoja. Hänelle käy paremmin kuin Ranevskajalle, joka menettää tilansa pakkohuutokaupassa.

Kolmas mieleen jäänyt kohtaus on hiljaisuuden käyttö. Väliajan jälkeen on nimittäin pitkä kohtaus, jossa Ranevskaja istuu upeassa mustassa puvussa näyttämön takaosassa käytävän päässä sivuttain. Peilin ansiosta hänen hahmonsa kahdentuu ja lisäksi valot oli suunnattu niin, että hänen sivuprofiilinsa varjokuva heijastuu huoneen lattialle.  Ranevskaja istuu pitkän tovin aivan liikkumatta. Näyttämöllä tapahtuu koko ajan, mutta talon emännän sivuprofiili on kaikessa läsnä.  Tämä oli hyvin pysähdyttävä tilanne. Itse huomasin, etten juuri muista, mitä muut tuona aikana juttelivat.  Tilanne laukeaa siihen, että muistaakseni kotiopettajatar Charlotta menee istumaan häntä vastapäätä ja alkaa tuijottaa häntä silmiin yhtä lailla liikkumatta kuin emäntänsä. Tilanne toi hauskasti näytelmän maailman nykyhetkeen.

Henkilöhahmoja ja roolisuorituksia

Käsittelen vielä muutamia roolihenkilöitä ja heidän suorituksiaan. Tässä saattaa tulla toistoa.

Ranevskajana esiintynyt Nelli Popova oli mielestäni sen ikäinen kuin hänen näytelmässä kuuluikin olla. Hänellä oli 17-vuotias tytär ja eläessään poika olisi 12-vuotias. Hän oli viehättävä seurapiirielämästä ja tanssiaisista pitävä lady, toki elämä oli jättänyt häneen jälkensä, mutta kuitenkin hän oli vielä reipas ja 

valovoimainen, huomiota itseensä keräävä persoona.

Palaanpa vertailun vuoksi Kansallisteatterin versioon. Ohjaaja Mika Myllyaho suunnitteli Ranevskajan roolin silloin vielä elävälle Kansallisteatterin legendalle Tea Istalle. Toinen pääosa, kauppias Lopahinin rooli oli tarkoitus antaa nimekkäälle ohjaajalle Kristian Smedsille.  No sattui niin, että 81-vuotias Ista sairastui, sittemmin Smeds kieltäytyi roolistaan ja koko produktio oli mennä mönkään. Taloudellisten syiden vuoksi hanke haluttiin kuitenkin viedä päätökseen ja valmistettiin jonkinlaiseen esityskuntoon nopeutetussa aikataulussa, mikä ei voinut olla näkymättä lopputuloksessa.  Ranevskajan rooliin saatiin Tiina Weckström. En halua sanoa hänestä mitään negatiivista. Mielestäni hän suoritti osansa mallikkaasti eikä hänen roolisuorituksensa lopputulosta heikennä. Päinvastoin, minusta tuntuu, että iäkäs Ista olisi ollut Ranevskajaksi sopimaton. Uskoisin, ettei ylinäyttelemiseltä olisi vältytty, kun näyttelijä olisi väkisin pyrkinyt sopeutumaan vielä kypsässä iässä olevan naisen elämänenergiaa uhkuvaan persoonaan.  Ja jos olisi onnistunutkin, niin ainakin produktio olisi saanut hänen kauttaan ihan toisenlaisen sävyn.  Ja kyllä Ista katsojia olisi kerännyt, mikä teatterin taloudelle olisi ollut hyvä asia.

Taidan taas toistaa itseäni, mutta olin pettynyt Tsurkanun version Anjaan. Hän oli mielestäni väritön, ja jäi esityksessä varjoon. Eikä ohjaaja mitenkään korostanut hänen ja Trofimovin suhdetta. Tässä on kyllä todettava, että minulla on vertailukohtana Myllyahon versio, jossa Anja oli koko esityksen keskiössä. Hän pursusi nuorta naisenergiaa ja häneen ohjaaja myös asettaa suuria tulevaisuuden odotuksia. Nyt täytyy nostaa nuoren teatterikoululaisen Emmi Parviaisen ennakkoluuloton osasuoritus arvoonsa. Myös suomalainen versio Anjan ottosisaresta Varjasta (Katja Küttner) oli eläväisempi ja enemmän minun mieleeni.

Näytelmässä eletään keskellä suurta yhteiskunnallista murrosta. Maaorjuus on pois. Aatelisto, jota edustaa Ranevskajan suku, on menettämässä asemaansa. Uusi aika alkaa. Vanhan vallan symbolia, kirsikkatarhaa, ollaan tuhoamassa. Lopahin maaorjan poikana edustaa uuden ajan ihmisiä. Moukkamaisuudestaan huolimatta hän pärjää, koska on pystynyt omalla työllään rikastumaan. Hänestä nousee Venäjän uusi kapitalistiluokka, tulevaisuuden oligarkki.

Toinen tilanomistaja, jolle Tšehov on jostain syystä antanut kaksiosaisen sukunimen Simeonov-Pištšik, hyötyy niin ikään uudesta tilanteesta ja alkaa myös rikastua omaisuudellaan, ilman mitään omia ansioitaan. Hän on lähinnä yhtäkkisen rahantulon hullaannuttama sekopää – ”lottovoittaja”, joka tuskin pystyy voittojaan hyödyntämään.

Sitten näytelmässä on ryhmä Ranevskajan palveluväkeä ja alaisia, jotka ovat kyllä hänen siipiensä suojissa saaneet maistaa helppoa elämää, mutta ovat ”vanhan vallan” tappion myötä menettämässä asemansa. Yksi tällainen on toinen maaorjan poika, nuori lakeija Jaša, joka pyrkii omat sukujuurensa kieltäen hyötymään tilanteesta, nauttimaan siitä niin kauan kuin voi ja pääsee vielä lopussakin emäntänsä mukana ulkomaille. Hän on vastenmielinen loiseläjätyyppi.

Jaša on itse asiassa mentaliteetiltaan tyypillinen maaorja. Hän ei tehnyt mitään ylimääräistä. Ranevskaja oli tilanhaltijana poikkeuksellisen kiltti, mitä myös käytettiin hyväksi. Löysin tällaisen luonnehdinnan maaorjista, se sopii hyvin Jašaan:

”Maaorjan ei kannattanut raataa herransa hyväksi ja voidakseen saada jotain hyötyä itselleen, talonpoika oli pakotettu pettämään herraansa. Tilanhaltija puolestaan joutui joko jatkuvasti tappelemaan talonpoikiensa kanssa tai mukautumaan olosuhteisiin.” (Alpo Juntunen Venäjän imperiumin paluu. Helsinki 2012, luku 5.)

Tältä pohjalta voi ymmärtää myös sen, miksi Lopahin menestyy. Tšehovkin oli tämän oivaltanut. Hänellä on perimässään maaorjan verta. Ja maaorja oli ilmiselvä huijari. Lopahin puolestaan tajusi käyttää tätä rikastumiseen. Siksi tässä venäläisessä kapitalistin alussa oli jotain niin härskiä omavoitontavoittelua. Hän lupasi paljon, muttei aikonutkaan täyttää lupauksiaan. Varattomalle ylioppilas Trofimoville hän tarjoaa rahaa vain omaa ylemmyyttänsä korostaakseen. Tämä tajuaa siitä kieltäytyä yrittäen näin pitää kiinni kunniastaan. Tsurkanun versiossa Lopahin ylimielisyydessään tekee tarjoamistaan rahoista silppua.

Kirsikkatarhassa ikuinen ylioppilas Trofimov toistelee yhteiskunnallisia aatteitaan, mutta ei pysty itse elämään niiden mukaisesti. Mihail Dragunovin esittämä Trofimov  on univormutakki päällä pyörivä tyhjäpää, joka vain toistelee ulkoa oppimiaan käsityksiä pystymättä tekemään elämässään mitään ratkaisuja. Kimakkaäänisenä valittaen hän etsii kadottamiaan kalosseja ikään kuin ne olisivat hänen omanarvontuntonsa viimeinen jäljellä oleva kivijalka. Hän ei ole uskottava missään sanomisissaan. Ohjaaja ei tunne hänen satiirista hahmoaan kohtaan paljoakaan sympatiaa.

Kansallisteatterin Trofimov on paljasta takapuoltaan vilautteleva dekadentti, viinanhuuruinen taiteilijasielu. Jonkinlaisesta satiirista huolimatta ohjaaja tuntee käsittääkseni ainakin jollain tasolla häntä kohtaan sympatiaa ja henkistä sukulaisuutta. Se näkyy hyvin selvästi loppukohtauksessa, kun Trofimov kieltäytyy ottamasta Lopahinilta raha-avustusta. Siinä Trofimov on kuvattu yhteiskunnallisesti tiedostavana älykkönä. Jos Lopahin on uuskapitalisti ja nousukas, niin Trofimov on Myllyaholle lähinnä vasemmistointellektuelli, jonka suuhun jotkut Tshehovin repliikit ei lopulta tunnu sopivan.

Myllyahon versiossa häneen on pantu jotain toivoa uuden yhteiskunnallisen näkemyksen äänitorvena. Ohjaaja haluaa asettaa salaisia toiveita hänen onnistumiselleen. Näin tulkitsin katsojan vapaudella esitystä.

Anjan kotiopettaja Charlotta jäi minulle hyvin traagiseksi hahmoksi. Hän on saanut saksalaisessa sijaiskodissaan hienon kasvatuksen ja ajautunut kotiopettajattareksi.  Ranevskajan talossa hän on lähinnä vain taikatemppujen tekijä. Näytelmän lopussa hän on rahaton ja osaton. Hänen elämänsä traagisuus ilmenee lopussa, kun lähtöhetkellä matkalaukku räpsähtää auki ja osoittautuu tyhjäksi. Hänellä ei ole paikkaa mihin mennä eikä Lopahinin lupauksiin voi luottaa. Kansallisteatterin versiossa Charlotta on vain taikatemppuja viljelevä miesmäisesti pukeutunut androgyyni. Siinä hän jää täysin ulkopuoliseksi.

Täytyy tähän loppuun todeta pari sanaa myös näytelmän suosikkihahmostani, vanhasta uskollisesta lakeijasta Firsistä. Mironovin teatterin Firs (Ernst Romanov) on mielestäni paras koskaan näkemistäni. Se oli ehyt roolisuoritus muutenkin kokonaisuudessaan ehyessä esityksessä.

Pitkä tuli tästäkin tarinasta. Siitä voi syyttää Mironovin teatterin Kirsikkatarhan versiota, joka kirvoitti niin paljon ajatuksia. Enemmänkin olisi kerrottavaa, mutta lopetan tähän.

Andrei Mironovin teatteri Pietarissa

KIRSIKKAPUISTO

Kävin lauantaina (25.1.2014) Kansallisteatterissa katsomassa Anton Tšehovin näytelmän Kirsikkapuisto. Ohjelman mukaan näytelmällä on kaksi tekijää, sillä alkuperäistekijän rinnalla tekijäksi on laitettu myös ohjaaja Mika Myllyaho. Se onkin ihan johdonmukaista, sillä sen verran paljon hän on tuonut alkuperäiseen käännöstekstiin lisäyksiä ja muutoksia. Ja niinhän pitääkin tehdä, jos haluaa tuoda esityksen lähemmäksi nykykatsojia.

Nikolai Annenkov - Firs

Kirsikkapuisto on minulle ennestään kaikkien muidenkin Tšehovin klassikkonäytelmien ohella hyvin tuttu. Olen lukenut sen sekä venäjäksi että suomeksi ja nähnyt sen useasti hyvin erilaisina versioina.  Ikimuistoisin esitys – vaikkakin tylsän perinteinen – oli vuonna 1998/1999 Moskovassa Valtion akateemisessa pienessä teatterissa (Государственный Академический Малый Театр). Tuolloin nimittäin vanhan lakeijan Firsin roolissa esiintyi Nikolai Annenkov. Nimi ei suomalaiselle lukijalle sano mitään, eikä hänen maineellaan tai kuuluisuudellaan olekaan tässä yhteydessä mitään merkitystä.  Satuin asumaan tuolloin Moskovassa, kävin usein teatterissa ja seurasin Moskovan teatterielämää. Annenkovista kiinnostuin, koska hän oli tuolloin 99-vuotias. Hän sopi siis ikänsä puolesta Firsin rooliin erinomaisesti. Hän käveli siihen tyyliin laahaamalla, että saattoi milloin hyvänsä kompastua, ja sillähän olisi ollut kohtalokkaat seuraukset. Hänen ollessaan näyttämöllä tuntui, että yleisö aivan kuin pidätti henkeään, ettei mies olisi kuollut siihen paikkaan. Puhekin oli sellaista soperrusta, etten saanut siitä mitään selvää, mutta eihän se Firsin roolissa ollutkaan niin kovin tärkeää. Ja yleisökin taisi osata koko näytelmän ulkoa. Kaikki näytelmän lukeneet tietävät, että lopussa Firs unohdettiin lukittuun rakennukseen ja hän kuoli sinne ihan oikeasti. Sen Annenkov osasi esittää rutiinilla. Minun näkemäni esityksen loputtua hän kuitenkin nousi ja kumarsi komeasti yleisölle aplodien saattelemana. Sittemmin luin, että hän piti vielä 100-vuotispäivänään juhlaesityksen (joka ei ollut Kirsikkapuisto), mutta kuoli vain muutama päivä tämän jälkeen vuonna 1999.

Tämä Moskovan pienen teatterin näytelmä tuli mieleeni valmistautuessani nyt Kansallisteatterin versioon. Näyttämöllä oli ilo nähdä eläviä legendoja, kuten Esko Salminen ja Ismo Kallio. Jo heidän mukanaolo tavallaan pelasti koko esityksen.  Esko Salmisessa on karismaa ja mielestäni hän sopi hienosti Gajevin rooliin. Annenkovin jälkeen oma suosikkiroolihahmoni on luonnollisesti ollut Firs, ja Ismo Kallio tässä roolissaan oli mielestäni aivan upea. Hänessä oli jotain alkuperäistä Tshehovia, mikä muista roolihahmoista tuntui puuttuvan. Taisinpa nauraa esityksen aikana vain yhden kerran – ja juuri Firsille. Nimittäin kun muusikoksi esityksessä tehty nuorempi lakeija Jaša soitteli, niin intoutui paikalle köpöttelevä  Firs jopa steppaamaan. Olin kai yleisössä ainoa, joka siellä nauroi, ja pelkäsin muiden tuijottavan. Kovin jäyhä oli päivänäytöksen yleisö, eikä näyttelijätkään tuntuneet  siitä innostuvan.

Todettakoon vielä sekin, että olen elämäni aikana näkemissäni esityksissä kyllä kokenut yllätyksiäkin. Eräässäkin versiossa Firsiä esitti vanha kaappi.

Myllyahon versiossa näytelmän keskiössä oli Ranevskajan 17-vuotias tytär Anja. Tämä luonnollisesti toi esitykseen aivan oman sävynsä.  Anjaa esittävä Emmi Parviainen on vielä teatterikorkeakoulussa ja teatterikoululaisen hengen hän esitykseen toikin.  Anja käyttäytyy nimenomaan kuin tämän päivän teini-ikäinen nuori. Hän elää jonkinlaista kriisiä. Liioitellen häntä voisi kuvailla keskittymiskyvyttömäksi ADHD-luonteeksi. Välillä hän oikuttelee paperipussi päässä ja välillä muuten vain puhaltelee siihen kuin ilmapalloon. Hän elää masennuksen ja epätoivon rajamailla yrittäen jollain lailla päästä ristiriitojensa yli. Lopussa Anja on kuitenkin ensimmäisenä työntämässä aivan kuin paikalleen jähmettyneitä ihmisiä liikkeelle kohti uutta elämää. Kirsikkapuiston myyminen ja aatelisen menneisyyden unholaan jääminen tuntuu kuin helpottaa Anjan oloa.

Myllyahon versio edustaa fyysistä teatteria. Siinä näyttelijät omien vuorosanojensa ohessa hölmöilevät ja temppuilevat monella tapaa. Perinteinen tšehovilainen puheteatteri ei nykyisin toimi. Siispä nytkin roolihahmot kiikaroivat pullonsuusta, leikkivät paperipussille, heittelevät muovisia puutarhatuoleja, ahtautuvat pienen pieneen läpinäkyvästä muovista kyhättyyn lipunmyyntikoppiin ollen siellä niin kovin kärsivän näköisiä... Näyttämöllä kylvetään, oksennetaan, litkitään tölkkikaljaa, hillutaan humalassa, taiteillaan puomilla, käytetään viittomakieltä, musisoidaan, tanssitaan ja tietysti välillä myös seistään tylsinä paikoillaan ja puhutaan muuten vain toisten ohitse. Ja – totta kai - paljas takapuolikin välillä vilahtaa.

Jotkut näistä aktiviteeteista toimivat paremmin, jotkut eivät toimi. Aluksi minua ärsytti se lipunmyyntikoppi, mutta nyt ajatellen se jollain tasolla kuitenkin toimi. Anjan muistelot ilmapallolla lentämisestä sopivat hyvin kokonaisuuteen. Ohjaaja on kaivanut sen oivasti tekstistä esiin näyttäen Anjan innostuksen. Hauskan hirtehinen on sekin tilanne, kun kaljaa koko ajan litkivä kauppias Lopahin tarjoaa juuri kirsikkapuistonsa menettäneelle Ranevskajalle oluttölkin. Tälle oluttölkin avaaminen on kuin uuden elämäntyylin ensi askel. Monenlaisia tilanteita esityksen aikana tuodaan katsojan eteen.

Kaikesta en esityksessä kuitenkaan pitänyt. Ylioppilas Trofimovin hahmosta en tykännyt, enkä eräistä muistakaan sivuhenkilöistä. He jäivät vain jonkinlaiseksi esityksen täytteeksi. Anja ottosisaren Varjan hahmo on kyllä näkyvä ja raikaskin, mutta hänenkin avioliittopyrkimyksistä tehdään kömpelö vitsi.  Sinällään se on kyllä hauskasti näytelty tilanne. Varja yrittää lähestyä uusrikasta, sittemmin kirsikkapuiston ostavaa Lopahinia, mutta tällä tuntuvat liikeasiat olevan etusijalla.

Eniten petyin nuoren lakeijan Jašan hahmoon. Hän on nyt pelkkä muusikko ja kitaranrämpyttäjä, ilman vuorosanoja. Tietysti musiikki viihdyttää ja on muutenkin esityksen rakenteen ja rytmityksen kannalta positiivinen seikka. Katsoja ei kovin helposti pitkästy. Toisaalta Jaša on kuitenkin Tšehovin alkuperäisnäytelmässä tärkeä hahmo, mikä nyt on täysin unohdettu ja hänestä on tehty lähes ulkopuolinen henkilö. Tšehov kuvaa Jašan hyvin vastenmieliseksi tyypiksi, joka käyttää asemaansa hyväkseen. Hän ylimielisyydessään ja nousukasmaisuudessaan haluaa jopa kieltää menneisyytensä eikä näin ollen suostu tapaamaan vanhaa äitiään.  Millainenkohan esityksestä olisi tullut, jos Jaša olisikin pantu Anjan sijasta näytelmän keskiöön? Hän oli luultavasti äitinsä avulla pystynyt irtautumaan köyhistä elinoloista. Luontaisetuna työhön kuuluivat ilmaiset ulkomaan matkat ja seurapiirit. Hän käytti kyynisesti asemaansa hyväkseen.  Näytelmä olisi saanut toisen sävyn, jos keskiössä olisikin ollut nuoren elämässään eteen pyrkivän naisen sijaan tyhjänpäiväinen siivelläeläjä, joka pyrki kaikin tavoin hyötymään hyväuskoisen naiivista työnantajastaan.

Kansallisteatterin esitys peilaa luonnollisesti ohjaajan haluamalla tavalla meidän aikaamme. Tšehovin näytelmän aika - 1800-luvun loppu – tuodaan tähän päivään. Kirsikkapuisto kertoo aikansa yhteiskunnallisesta murroksesta, aateliston rappeutumisesta ja uudesta ajasta, jossa kaikki lasketaan rahassa. Mekin elämme nyt syvää yhteiskunnallista murrosta. Tässä mielessä Tšehov on meille ajankohtainen kirjailija. Tämä uusi aika on esityksessä tuotu esille siten, että näyttämön kaikkiin lavasteisiin on merkitty niiden hinta. Ensimmäiseksi paikalle istuttuani silmiini pisti ylhäällä oleva neonvalo, hinnaltaan 1000 euroa. Muovituolin arvo oli muistaakseni 15 euroa.  Se oli hauska ja toimiva idea.

Kaikkien temppujen ja trikkien keskellä mielestäni esityksestä katoaa kokonaisuus. Henkilöhahmot jäävät irrallisiksi ja ontoiksi . He tulevat näyttämölle, pyörivät siellä hetken ja esityksen loputtua katoavat katsojan elämästä. Mitäköhän heistä jää mieleen? Minulla jäi tunne, että  Tšehovin näytelmille niin tyypillinen henkilöiden sisäinen maailma jää avautumatta ja syventymättä. Minulle näytelmä on hyvin tuttu. Mitäköhän esityksestä ajattelee sellainen katsoja, joka näki  Kirsikkapuiston ensi kertaa elämässään?  Ei esitys ainakaan Tšehoville tehnyt kunniaa, vaikka sillä muita ansioita onkin.  Tai ehkä olen itse jotenkin jämähtänyt ”venäläisen sielun” pauloihin. Yhtä kaikki hyvä, jos joku etsii esityksen jälkeen käsiinsä alkuperäistekstiin.

Aloin tämän kirjoitukseni muistelemalla Firsiä. Palaan siihen uudelleen. Lähtötouhussa kaikki kyllä ovat huolehtivinaan Firsistä, mutta kukaan ei tee aloitetta. Alkuperäisessä tekstissä juuri Jaša lupaa järjestää hänen asiansa, muttei sitä kuitenkaan tee. Lopussa kaikkien mentyä jää kuitenkin köpöttämään unohdettuna yksin näyttämöllä. Hän istahtaa, ja menee makuulle. Tšehovilla hän jäisi kuolleena makaamaan esiripun sulkeutuessa. Nyt enkelin siivin varustettu sisäkkötyttö Dunjaša tulee ja saattaa hänet näyttämöltä pois.

Helsingin Sanomien kriitikko toteaa hieman sarkastisesti, että edes Firsin ei anneta kuolla rauhassa (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1379523256190).

Minusta kohtaus on pysähdyttävä. Minusta tuntui, että yleisö oli vaikuttunut. Salissa oli hiiren hiljaista.  Ohjaaja ei kaiken hässäkän jälkeen voinut jättää vainajaa näyttämölle. Niinpä hän keksi positiivisen lopun.  Olisikohan ohjaaja hieman ”kosiskelut” yleisöä? Epäilemättä unohdettujen vanhusten ongelmat koskettavat monia eläkeläiskatsojia, joita yleisössä lienee suurin osa. Monet katsojat varmasti samastuvat Firsin kohtaloon. Heilläkin elämä muuttuu liian nopeasti, ja edessä on pelko, että heidätkin saatetaan Firsin lailla jättää hyljättynä yksinäisyyteen. Nykypäivänä vanhusten huono kohtelu on elämäntapamme kipupisteitä. Yllättäen tämä yli sata vuotta vanha näytelmä tuo loppukohtauksessaan tuon saman ongelman niin koskettavalla tavalla esille. Ohjaajan enkeliratkaisu tuo loppuun lohtua, mutta kovin keinotekoiselta ja päälle liimatulta se tuntuu. Annenkovin Firs sai sentään haluamansa rauhan.

Mottoni on, että haluan aina ajatella positiivisesti. Niin nytkin. Vaikka jotkut yksittäiset seikat minua suututtivatkin, niin loppujen lopuksi pidin kuitenkin esityksestä. Se oli hieno teatterielämys. Oli ilo nähdä näyttämöllä erinomaisia roolisuorituksia. Myllyahon ohjaus oli kaikesta huolimatta dynaaminen ja sujuvasti etenevä. Oli ilo taas jälleen pitkän tauon jälkeen paneutua Tšehovin näytelmien maailmaan. Osittainen tyytymättömyyteni perustuu paljolti siihen, että venäläisen alkutekstin sävyjä ja henkeä ei ole pystytty välittämään. Mutta sitähän ei kai välttämättä pidäkään vaatia. Uusissa ohjauksissa täytyykin tuoda uusia näkökulmia.
Ja tähän loppuun vielä yksi ansio. Myllyaho on yrittänyt pitää mielessä sen, että Tšehov tarkoitti näytelmänsä komediaksi. Aivan toinen asia on sitten se, miten yleisö esityksen kokee.