Kävin lauantaina (25.1.2014) Kansallisteatterissa katsomassa
Anton Tšehovin näytelmän Kirsikkapuisto.
Ohjelman mukaan näytelmällä on kaksi tekijää, sillä alkuperäistekijän rinnalla
tekijäksi on laitettu myös ohjaaja Mika Myllyaho. Se onkin ihan johdonmukaista,
sillä sen verran paljon hän on tuonut alkuperäiseen käännöstekstiin lisäyksiä
ja muutoksia. Ja niinhän pitääkin tehdä, jos haluaa tuoda esityksen lähemmäksi
nykykatsojia.
Nikolai Annenkov - Firs |
Kirsikkapuisto on
minulle ennestään kaikkien muidenkin Tšehovin klassikkonäytelmien ohella hyvin
tuttu. Olen lukenut sen sekä venäjäksi että suomeksi ja nähnyt sen useasti hyvin
erilaisina versioina. Ikimuistoisin
esitys – vaikkakin tylsän perinteinen – oli vuonna 1998/1999 Moskovassa Valtion
akateemisessa pienessä teatterissa (Государственный Академический Малый Театр). Tuolloin nimittäin
vanhan lakeijan Firsin roolissa esiintyi Nikolai Annenkov. Nimi ei suomalaiselle
lukijalle sano mitään, eikä hänen maineellaan tai kuuluisuudellaan olekaan
tässä yhteydessä mitään merkitystä.
Satuin asumaan tuolloin Moskovassa, kävin usein teatterissa ja seurasin
Moskovan teatterielämää. Annenkovista kiinnostuin, koska hän oli tuolloin
99-vuotias. Hän sopi siis ikänsä puolesta Firsin rooliin erinomaisesti. Hän käveli
siihen tyyliin laahaamalla, että saattoi milloin hyvänsä kompastua, ja sillähän
olisi ollut kohtalokkaat seuraukset. Hänen ollessaan näyttämöllä tuntui, että
yleisö aivan kuin pidätti henkeään, ettei mies olisi kuollut siihen paikkaan.
Puhekin oli sellaista soperrusta, etten saanut siitä mitään selvää, mutta eihän
se Firsin roolissa ollutkaan niin kovin tärkeää. Ja yleisökin taisi osata koko
näytelmän ulkoa. Kaikki näytelmän lukeneet tietävät, että lopussa Firs unohdettiin
lukittuun rakennukseen ja hän kuoli sinne ihan oikeasti. Sen Annenkov osasi esittää
rutiinilla. Minun näkemäni esityksen loputtua hän kuitenkin nousi ja kumarsi
komeasti yleisölle aplodien saattelemana. Sittemmin luin, että hän piti vielä
100-vuotispäivänään juhlaesityksen (joka ei ollut Kirsikkapuisto), mutta kuoli vain muutama päivä tämän jälkeen
vuonna 1999.
Tämä Moskovan pienen teatterin näytelmä tuli mieleeni
valmistautuessani nyt Kansallisteatterin versioon. Näyttämöllä oli ilo nähdä
eläviä legendoja, kuten Esko Salminen ja Ismo Kallio. Jo heidän mukanaolo
tavallaan pelasti koko esityksen. Esko
Salmisessa on karismaa ja mielestäni hän sopi hienosti Gajevin rooliin.
Annenkovin jälkeen oma suosikkiroolihahmoni on luonnollisesti ollut Firs, ja
Ismo Kallio tässä roolissaan oli mielestäni aivan upea. Hänessä oli jotain
alkuperäistä Tshehovia, mikä muista roolihahmoista tuntui puuttuvan. Taisinpa
nauraa esityksen aikana vain yhden kerran – ja juuri Firsille. Nimittäin kun
muusikoksi esityksessä tehty nuorempi lakeija Jaša soitteli, niin intoutui
paikalle köpöttelevä Firs jopa
steppaamaan. Olin kai yleisössä ainoa, joka siellä nauroi, ja pelkäsin muiden
tuijottavan. Kovin jäyhä oli päivänäytöksen yleisö, eikä näyttelijätkään
tuntuneet siitä innostuvan.
Todettakoon vielä sekin, että olen elämäni aikana näkemissäni
esityksissä kyllä kokenut yllätyksiäkin. Eräässäkin versiossa Firsiä esitti
vanha kaappi.
Myllyahon versiossa näytelmän keskiössä oli Ranevskajan
17-vuotias tytär Anja. Tämä luonnollisesti toi esitykseen aivan oman sävynsä. Anjaa esittävä Emmi Parviainen on vielä teatterikorkeakoulussa
ja teatterikoululaisen hengen hän esitykseen toikin. Anja käyttäytyy nimenomaan kuin tämän päivän
teini-ikäinen nuori. Hän elää jonkinlaista kriisiä. Liioitellen häntä voisi
kuvailla keskittymiskyvyttömäksi ADHD-luonteeksi. Välillä hän oikuttelee
paperipussi päässä ja välillä muuten vain puhaltelee siihen kuin ilmapalloon. Hän
elää masennuksen ja epätoivon rajamailla yrittäen jollain lailla päästä
ristiriitojensa yli. Lopussa Anja on kuitenkin ensimmäisenä työntämässä aivan
kuin paikalleen jähmettyneitä ihmisiä liikkeelle kohti uutta elämää.
Kirsikkapuiston myyminen ja aatelisen menneisyyden unholaan jääminen tuntuu
kuin helpottaa Anjan oloa.
Myllyahon versio edustaa fyysistä teatteria. Siinä
näyttelijät omien vuorosanojensa ohessa hölmöilevät ja temppuilevat monella
tapaa. Perinteinen tšehovilainen puheteatteri ei nykyisin toimi. Siispä nytkin roolihahmot
kiikaroivat pullonsuusta, leikkivät paperipussille, heittelevät muovisia
puutarhatuoleja, ahtautuvat pienen pieneen läpinäkyvästä muovista kyhättyyn
lipunmyyntikoppiin ollen siellä niin kovin kärsivän näköisiä... Näyttämöllä
kylvetään, oksennetaan, litkitään tölkkikaljaa, hillutaan humalassa, taiteillaan
puomilla, käytetään viittomakieltä, musisoidaan, tanssitaan ja tietysti välillä
myös seistään tylsinä paikoillaan ja puhutaan muuten vain toisten ohitse. Ja –
totta kai - paljas takapuolikin välillä vilahtaa.
Jotkut näistä aktiviteeteista toimivat paremmin, jotkut
eivät toimi. Aluksi minua ärsytti se lipunmyyntikoppi, mutta nyt ajatellen se jollain
tasolla kuitenkin toimi. Anjan muistelot ilmapallolla lentämisestä sopivat
hyvin kokonaisuuteen. Ohjaaja on kaivanut sen oivasti tekstistä esiin näyttäen
Anjan innostuksen. Hauskan hirtehinen on sekin tilanne, kun kaljaa koko ajan
litkivä kauppias Lopahin tarjoaa juuri kirsikkapuistonsa menettäneelle Ranevskajalle
oluttölkin. Tälle oluttölkin avaaminen on kuin uuden elämäntyylin ensi askel.
Monenlaisia tilanteita esityksen aikana tuodaan katsojan eteen.
Kaikesta en esityksessä kuitenkaan pitänyt. Ylioppilas Trofimovin
hahmosta en tykännyt, enkä eräistä muistakaan sivuhenkilöistä. He jäivät vain
jonkinlaiseksi esityksen täytteeksi. Anja ottosisaren Varjan hahmo on kyllä
näkyvä ja raikaskin, mutta hänenkin avioliittopyrkimyksistä tehdään kömpelö
vitsi. Sinällään se on kyllä hauskasti
näytelty tilanne. Varja yrittää lähestyä uusrikasta, sittemmin kirsikkapuiston
ostavaa Lopahinia, mutta tällä tuntuvat liikeasiat olevan etusijalla.
Eniten petyin nuoren lakeijan Jašan hahmoon. Hän on nyt pelkkä
muusikko ja kitaranrämpyttäjä, ilman vuorosanoja. Tietysti musiikki viihdyttää
ja on muutenkin esityksen rakenteen ja rytmityksen kannalta positiivinen
seikka. Katsoja ei kovin helposti pitkästy. Toisaalta Jaša on kuitenkin Tšehovin
alkuperäisnäytelmässä tärkeä hahmo, mikä nyt on täysin unohdettu ja hänestä on
tehty lähes ulkopuolinen henkilö. Tšehov kuvaa Jašan hyvin vastenmieliseksi
tyypiksi, joka käyttää asemaansa hyväkseen. Hän ylimielisyydessään ja
nousukasmaisuudessaan haluaa jopa kieltää menneisyytensä eikä näin ollen suostu
tapaamaan vanhaa äitiään. Millainenkohan
esityksestä olisi tullut, jos Jaša olisikin pantu Anjan sijasta näytelmän
keskiöön? Hän oli luultavasti äitinsä avulla pystynyt irtautumaan köyhistä
elinoloista. Luontaisetuna työhön kuuluivat ilmaiset ulkomaan matkat ja
seurapiirit. Hän käytti kyynisesti asemaansa hyväkseen. Näytelmä olisi saanut toisen sävyn, jos keskiössä
olisikin ollut nuoren elämässään eteen pyrkivän naisen sijaan tyhjänpäiväinen
siivelläeläjä, joka pyrki kaikin tavoin hyötymään hyväuskoisen naiivista
työnantajastaan.
Kansallisteatterin esitys peilaa luonnollisesti ohjaajan
haluamalla tavalla meidän aikaamme. Tšehovin näytelmän aika - 1800-luvun loppu
– tuodaan tähän päivään. Kirsikkapuisto
kertoo aikansa yhteiskunnallisesta murroksesta, aateliston rappeutumisesta ja
uudesta ajasta, jossa kaikki lasketaan rahassa. Mekin elämme nyt syvää
yhteiskunnallista murrosta. Tässä mielessä Tšehov on meille ajankohtainen
kirjailija. Tämä uusi aika on esityksessä tuotu esille siten, että näyttämön
kaikkiin lavasteisiin on merkitty niiden hinta. Ensimmäiseksi paikalle
istuttuani silmiini pisti ylhäällä oleva neonvalo, hinnaltaan 1000 euroa.
Muovituolin arvo oli muistaakseni 15 euroa. Se oli hauska ja toimiva idea.
Kaikkien temppujen ja trikkien keskellä mielestäni
esityksestä katoaa kokonaisuus. Henkilöhahmot jäävät irrallisiksi ja ontoiksi .
He tulevat näyttämölle, pyörivät siellä hetken ja esityksen loputtua katoavat
katsojan elämästä. Mitäköhän heistä jää mieleen? Minulla jäi tunne, että Tšehovin näytelmille niin tyypillinen
henkilöiden sisäinen maailma jää avautumatta ja syventymättä. Minulle näytelmä
on hyvin tuttu. Mitäköhän esityksestä ajattelee sellainen katsoja, joka
näki Kirsikkapuiston
ensi kertaa elämässään? Ei esitys
ainakaan Tšehoville tehnyt kunniaa, vaikka sillä muita ansioita onkin. Tai ehkä olen itse jotenkin jämähtänyt ”venäläisen
sielun” pauloihin. Yhtä kaikki hyvä, jos joku etsii esityksen jälkeen käsiinsä alkuperäistekstiin.
Aloin tämän kirjoitukseni muistelemalla Firsiä. Palaan
siihen uudelleen. Lähtötouhussa kaikki kyllä ovat huolehtivinaan Firsistä,
mutta kukaan ei tee aloitetta. Alkuperäisessä tekstissä juuri Jaša lupaa
järjestää hänen asiansa, muttei sitä kuitenkaan tee. Lopussa kaikkien mentyä jää
kuitenkin köpöttämään unohdettuna yksin näyttämöllä. Hän istahtaa, ja menee
makuulle. Tšehovilla hän jäisi kuolleena makaamaan esiripun sulkeutuessa. Nyt
enkelin siivin varustettu sisäkkötyttö Dunjaša tulee ja saattaa hänet
näyttämöltä pois.
Helsingin Sanomien kriitikko toteaa hieman sarkastisesti,
että edes Firsin ei anneta kuolla rauhassa (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1379523256190).
Minusta kohtaus on pysähdyttävä. Minusta tuntui, että yleisö
oli vaikuttunut. Salissa oli hiiren hiljaista. Ohjaaja ei kaiken hässäkän jälkeen voinut
jättää vainajaa näyttämölle. Niinpä hän keksi positiivisen lopun. Olisikohan ohjaaja hieman ”kosiskelut”
yleisöä? Epäilemättä unohdettujen vanhusten ongelmat koskettavat monia
eläkeläiskatsojia, joita yleisössä lienee suurin osa. Monet katsojat varmasti
samastuvat Firsin kohtaloon. Heilläkin elämä muuttuu liian nopeasti, ja edessä on
pelko, että heidätkin saatetaan Firsin lailla jättää hyljättynä yksinäisyyteen.
Nykypäivänä vanhusten huono kohtelu on elämäntapamme kipupisteitä. Yllättäen tämä
yli sata vuotta vanha näytelmä tuo loppukohtauksessaan tuon saman ongelman niin
koskettavalla tavalla esille. Ohjaajan enkeliratkaisu tuo loppuun lohtua, mutta
kovin keinotekoiselta ja päälle liimatulta se tuntuu. Annenkovin Firs sai sentään
haluamansa rauhan.
Mottoni on, että haluan aina ajatella positiivisesti. Niin
nytkin. Vaikka jotkut yksittäiset seikat minua suututtivatkin, niin loppujen
lopuksi pidin kuitenkin esityksestä. Se oli hieno teatterielämys. Oli ilo nähdä
näyttämöllä erinomaisia roolisuorituksia. Myllyahon ohjaus oli kaikesta
huolimatta dynaaminen ja sujuvasti etenevä. Oli ilo taas jälleen pitkän tauon
jälkeen paneutua Tšehovin näytelmien maailmaan. Osittainen tyytymättömyyteni
perustuu paljolti siihen, että venäläisen alkutekstin sävyjä ja henkeä ei ole
pystytty välittämään. Mutta sitähän ei kai välttämättä pidäkään vaatia. Uusissa
ohjauksissa täytyykin tuoda uusia näkökulmia.
Ja tähän loppuun vielä yksi ansio. Myllyaho on yrittänyt pitää mielessä sen, että Tšehov tarkoitti näytelmänsä komediaksi. Aivan toinen asia on sitten se, miten yleisö esityksen kokee.
Ja tähän loppuun vielä yksi ansio. Myllyaho on yrittänyt pitää mielessä sen, että Tšehov tarkoitti näytelmänsä komediaksi. Aivan toinen asia on sitten se, miten yleisö esityksen kokee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti