Venäjän sana антреприза (antrepriza)
tarkoittaa yksityistä, valtion rahoituksesta vapaata teatteriproduktiota.
Tällaista nimitystä käyttää itsestään pietarilainen Andrei Mironovin teatteri,
kokonaisuudessaan ”Pietarilainen Andrei Mironoville omistettu venäläinen teatteriproduktio”
(Санкт-петербургский театр ”Русская антреприза”
имени Андрея Миронова). Kyseessä ei kuitenkaan ole mitään yksittäistä produktiota valmistava ryhmä,
vaan kokonainen teatteri.
 |
| Andrei Mironovin nurkkaus teatterin lämpiössä |
Andrei Mironov (1941-1987)oli neuvostoliittolainen näyttelijä
ja elokuvatähti, joka kuoli aivan liian nuorena ja jota koko maa rakasti yli
kaiken ja jäi kaipaamaan hänen yllättävän kuoleman jälkeen. Minulle Mironov on
tuttu lukuisista neuvostoelokuvien klassikoista, joissa hänet olen nähnyt pääosassa.
Erityisesti mieleen ovat jääneet hänen komedialliset kykynsä, mutta ei hän
pelkkä koomikko ole. Hän myös lauloi ja lauluillaankin jäi katsojien sydämeen.
Hän kuolemaansa liittyy tragiikkaa, mikä osaltaan on kai nostanut hänen sädekehäänsä.
Ollessaan Riikassa vierailunäytöksessä hän sai aivoverenvuodon kesken Pierre
Beaumarchaisin Figaron häiden esityksen,
mistä hän ei selvinnyt.
 |
| Andrei Mironovin kunniaksi painettu postimerkki |
Tutustuin Andrei Mironovin teatteriin jokin aika sitten käymällä
siellä katsomassa Anton Tšehovin Kirsikkapuiston.
Aion nyt käyttää siitä suomennosta Kirsikkatarha.
Miksi, se selviää tämän jutun aikana. Tämä Tšehovin näytelmä on minulle toki ennestään
tuttu. Olen siitä kirjoittanut tässä blogissa myös aikaisemmin (http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/01/kirsikkapuisto.html
). Tällöin olin käynyt Kansallisteatterissa katsomassa Mika Myllyahon
valmistaman version. Nyt näitä kahta esitystä tulee väkisinkin verrattua jo
siksi, että Helsingissäkin näkemäni produktio on vielä suhteellisen tuoreessa
muistissani (mikä on luettava sen ansioksi). Aion tästä eteenpäin käyttää
Kansallisteatterin versiosta nimitystä Kirsikkapuisto,
joka olikin version virallinen nimi ja jolla nimellä Tshehovin näytelmä
Suomessa tunnetaan.
Luulin, että yksityisellä, komedianäyttelijänä tunnetun
Mironovin nimeä kantavalla teatterilla olisi ohjelmistossa etupäässä suurta
yleisöä kosiskelevia huvinäytelmiä tai muuta tyhjänpäiväistä hömppää. Ehkä
klassikkoteoksella kosiskellaan yleisöä, mutta mistään naurut herkistävästä
ajanvietehuvista tässä produktiossa ei ole kyse. Ohjaaja Juri Tsurkanun
valmistama versio on hyvin vakavasti otettava draama. Mielestäni ohjaaja on
pyrkinyt paneutuen avaamaan tämän Tšehovin viimeiseksi jääneen näytelmän
syvämerkityksiä ja sitä kautta se liittyy jatkeeksi pitkään venäläisen
Tšehov-dramatisointien perinteeseen.
Anton Tšehov kutsuu näytelmiään komedioiksi, mutta jokainen
hänen tuotantonsa tunteva tajuaa ristiriidan.
Ne eivät läheskään aina naurata. Nyt huomasin kumma kyllä välillä myös
nauravani, mistä itsekin innostuin. Ohjaaja on siis löytänyt näytelmästä komiikkaa.
Venäläinen teatteriyleisö kyllä tuntee Tšehovinsa. Kun yllä
kerroin tuntevani näytelmän ennestään, niin voin vakuuttaa, että niin sen tunsivat
kaikki muutkin salissa olleet. Se oli varmasti luettu hyvin tarkasti, ja moni
katsoja lienee nähnyt siitä kymmeniä versioita. Tämä on ohjaajalle aivan erilainen
tilanne kuin esimerkiksi Kansallisteatterissa, jossa suurin osa yleisöstä
tutustui näytelmään ensimmäistä kertaa. Venäläinen yleisö on omia klassikkoja
katsoessaan hyvin vaativaa. Ilman omaa perusteltua näkemystä ja perinteen
tuntemusta ei yleisön suosiota saavuteta, eikä mikään ajanvietehömppä
todellakaan menisi läpi.
Ohjelmalehtisen yläkulmassa lukee, että esitys on omistettu
Georgi Tovstonogoville. Tovstonogov (1915-1989) oli erittäin tunnettu
pietarilaisohjaaja, joka on saanut työstään suurimman mahdollisen kunnianosoituksen.
Nimittäin hänen aikoinaan johtamansa teatteri kantaa nykyisin hänen nimeään.
Kyseessä on Venäjän valtion akateeminen
G.A.Tovstonogoville omistettu suuri draamateatteri (Российский государственный академический Большой драматический театр
имени Г. А. Товстоногова). Luen tarkemmin ohjelmaa. Siinä todetaan, että
Tovstonogov haaveili koko ikänsä ohjaavansa Kirsikkatarhan,
mutta ei löytänyt sopivaa henkilöä näytelmän ehdottoman päähahmon Ljubov
Andrejevna Ranevskajan rooliin. Tämä Tovstonogovin asenne osoittaa ainakin sen,
kuinka vakavasti venäläiset teatterin tekijät kokevat työnsä. Hänen aikanaan maassa oli pilvin pimein loistavia
luonnenäyttelijöitä ja Tovstonogov oli sen tason kuuluisuus ja maestro, että
olisi saanut kutsuttua Ranevskajan rooliin, kenet tahtoo. Mutta hän pyrki
täydellisyyteen. Teatteri meni elämän ylitse.
Juoni
Nyt yritän kertoa mahdollisimman tiiviisti näytelmän
sisällön. Jos se on lukijalle ennestään tuttu, hypätköön ylitse. Kaikkia
yksityiskohtia en kerro, joten jutussani on aukkoja.
Näytelmän sisältö on loppujen lopuksi melko
mitäänsanomaton. Ljubov Andrejevna
Ranevskaja on tilanomistajan leski. Kartanon ylpeys on sukupolvien ajan ollut
kirsikkapuutarha. Nyt ajat ovat muuttuneet. Ollaan yhteiskunnallisessa ja
taloudellisessa murroksessa. Entiset maaorjat ovat saaneet oikeutensa, vanha
yläluokka on köyhtymässä ja joutumassa puille paljaille. Näin on käymässä myös
Ranevskajalle. Noin kuusi vuotta aiemmin hänen miehensä oli kuollut ja jättänyt
valtavat velkansa vaimon huoleksi. Sen lisäksi hänen kuusivuotias poikansa
hukkui läheiseen jokeen. Ranevskaja oli surun vallassa ja kaiken lisäksi
omaisuus oli hupenemassa. Pojan kuolema oli traumaattinen kokemus, jota hän ei
enää kestänyt. Pystymättä muuhun hän pakeni tilannetta ulkomaille Ranskaan
ottaen mukaansa tyttärensä Anjan, lakeijan (Jaša) ja kotiopettajattaren
(Charlotta). Näytelmän alussa Ranevskaja palaa seurueineen kotitilalleen
tuhlattuaan ulkomailla kaikki rahansa. Eikä kotimaassa asiat ole sen paremmin. Hänen
tilaansakin ollaan myymässä pakkohuutokaupassa velkojien saatavien
peittämiseksi. Tilanne näyttää lohduttomalta, mutta Ranevskaja ei tunnu
ymmärtävän asioiden oikeaa tolaa. Hän sulkee silmänsä todellisuudelta ja jatkaa
entisen kaltaista elämäänsä pystymättä tekemään tärkeitä päätöksiä.
Ranevskajan tilan entisen maaorjan poika Jermolai Lopahin on
päässyt kauppiaana rikastumaan ja haluaa auttaa Ranevskajaa, mutta tämä ei
kuuntele häntä. Ranevskajan sukulaisista paikalla ovat myös veli Leonid Gajev
ja 24-vuotias ottotytär Varja. Myös Gajev yrittää tehdä jotain tilanteen eteen,
apua on luvassa kaukaiselta sukulaiselta. Varja touhuaa ja häärää talossa. Häntä yritetään naittaa Lopahinille, mutta
uusrikastunut Lopahin on niin paneutunut liikemiestouhuihinsa, ettei pane asian
eteen tikkua ristiin. Paikalla on myös ylioppilas Trofimov, joka oli
Ranevskajan hukkuneen pojan opettaja. Hänen näkeminen herättää herkässä
Ranevskajassa ikäviä muistoja. Ranevskajan
tyttärestä Anjasta on kasvanut 17-vuotias kaunotar. Hänen ja Trofimovin kesken
poikii pieni romanssi. Trofimov on näytelmän eräänlainen älykkö, mutta häntä
lähinnä pilkataan, kun hän ei ole kyennyt saattamaan yliopisto-opintojaan
päätökseen. Yksi tärkeä henkilö on vielä rutiköyhä velkaantunut tilanherra
Simeonov-Pištšik, joka kuitenkin näytelmän lopussa pääsee rikastumaan myytyään
maapalstoja huvilan rakentajille. Sitten täytyy vielä mainita 87-vuotias
yksikseen mutiseva lakeija Firs, joka jaksaa edelleen pitää
tilanomistajarouvasta ja tämän veljestä huolta.
Lopussa Lopahin ostaa tilan. Ranevskaja pakenee
epätoivoisessa tilanteessa taas ulkomaille. Muiden tilanne näyttää epävarmalta.
Heidän vaihtoehdot ovat vähissä. Kaikki kuitenkin joutuvat jättämään paikan.
Kartanon ovet naulataan umpeen.
Näytelmän loppukohtaukseen sisältyy vielä lisää tragiikkaa, sillä yksi
henkilö nimittäin unohtuu taloon – vanha lakeija Firs.
 |
| Kirsikkatarhan produktioon osallistuneet näyttelijät |
Kirsikkatarhan esitys 8. heinäkuuta 2014
Kerron nyt näkemästäni esityksestä Petrogradskaja-metroaseman
luona sijaitsevassa teatterissa. Jokunen sana pitää kertoa aluksi teatterisalista
ja näyttämöstä. Sali on verrattain kapea, paikkoja riville mahtuu ehkä 12.Itse istuin
takaosassa, rivillä 13 ja paikalla 9. Näkyvyys näyttämölle oli erinomainen,
koska sali kaartui alaspäin. Näyttämö on aika pieni. Se ei siis ole
verrattavissa Kansallisteatterin näyttämöön, jossa Myllyahon versio esitettiin.
Siellähän näyttämöllä oli jopa junanvaunu.
Tällaisessa tilassa lavastajan luovat kyvyt punnitaan.
Seinillä on paljon vanhoja valokuvia. Edessä on huone, jonka keskeltä johtaa lyhyt
käytävä taustalle. Huone on pelkistetyn vaatimattomasti mutta tyylikkäästi
sisustettu. Käytävän molemmin puolin pystyi myös tulemaan näyttämölle. Myös etuoikealla oli sisäänkäynti, samasta
ovesta, josta yleisö tuli katsomoon. seinällä
oli siellä täällä aukkoja, josta joskus saattoi pilkistää jonkun pää.
Vielä on mainittava yksi näyttämön takaosassa oleva tehokeino.
Se oli huoneen keskeltä taakse johtavan käytävän päässä oleva iso peili. On
yksi kohtaus, jossa sen merkitys korostuu. Siinä yhteydessä sen vasta huomasi,
mutta siitä kerron hieman edempänä.
 |
| Tyylitelty kuva lavastuksesta |
Odotin hyvin uteliaana esityksen alkua. Siitä oli aikaa, kun
olin edellisen kerran ollut Venäjällä teatterissa.
Alku oli hieman nihkeä. Näytelmä käynnistyi hidassoutuisesti.
Pysyin vaivoin hereillä, kamppailin itseni kanssa unten rajamailla. Olin tullut
aamulla kaupunkiin. Väsymys ja univelka tekivät tehtävänsä. Ranevskajan ja
hänen tyttärensä, naiseuteensa puhjenneen Anjan ilmestyminen piristivät. Sain
heistä kiinnekohtaa. Nelli Popova Ranevskajan roolissa oli yllättävän nuorekas.
Tunnelma oli kuitenkin edelleen pysähtynyttä.
Opiskelijan univormuun pukeutunut Trofimov toi tapahtumiin
hieman säpinää. Hänestä tuntui löytyvän energiaa, päinvastoin kuin hieman
flegmaattisen oloisesta Myllyahon version vetelyksestä. Lisäksi Trofimovin
näkeminen aiheutti muistishokin myös Ranevskajalle. Olihan hän ollut tämän
hukkuneen lapsen opettaja. Näin Kirsikkatarhan nuutuneeseen maailmaan alkoi
tulla pikkuhiljaa vauhtia. Väsymys kuitenkin painoi ja väliaika tuli oikealla
hetkellä. Pääsin samalla tutustumaan teatterin tiloihin.
Väliajan jälkeen
tahti tiheni, kartanon elämään tuli vauhtia. Pikkuruinen näyttämö tuntui olevan
labyrintti, jonka jostakin sopesta aina joku ilmestyi paikalle. Oltiin kuin
lastentarhassa. Aivan huomaamatta henkilöhahmot muuttuivat karikatyyreikseen.
Ohjaaja teki sen hyvin taitavasti. Huomasin välillä jopa nauravani, mikä näissä
Tshehovin ”komedioissa” on yllättävää.
Rytmin muutoksella ohjaaja halusi välittää Tšehovin teoksen
henkilöistä huokuvan levottoman mielialan, tulevaisuus ahdisti. Tilanne olikin melko absurdi. Tilaa oltiin
viemässä alta, ja oltiin kuin kuilun reunalla.
Kuitenkin Ljubov Ranevskaja vain vietti tanssiaisia pyrkien sillä tapaa
epätoivoisesti elämään vanhojen hyvien aikojen mennyttä loistoa.
Juutalaisorkesteri musisoi jossakin taustalla. Näyttämöllä sitä ei näkynyt.
Sitten kun tieto kartanon kohtalosta selvisi, kaikki ikään
kuin pysähtyi, mutta vain hetkeksi. Sitten oltiin jo lähdössä, kuka minnekin.
Ranevskaja pakenemassa Ranskaan, Anja opiskelemaan, samoin Trofimov jatkamaan
ikuisia opintojaan… Kotiopettajatar Charlottan tilanne oli hankala. Hänen
entinen suojelijansa Ranevskaja oli puilla paljailla. Hänestä ei tule apua, Sen
sijaan toivo pantiin Lopahiniin, joka kyllä ainakin lupaili järjestävänsä
jotain.
Esitys kesti väliajan kanssa hieman yli kolme tuntia. Silti
en ollut lopussa lainkaan uuvuksissa.
Teatteri-iltani oli kokemuksena piristävä, ei toki täydellinen. Näytelmä
oli tuttu, mutta tulkinta oli tuore ja syvälle menevä. Henkilöhahmot alkoivat
elää mielessäni.
Nyt voin tunnustaa, miksi haluan kutsua esitystä
”Kirsikkatarhaksi”. Esitystä katsoessani syntyi oivallus, että näyttämöllä hourupäisinä
vaeltelevat henkilöt pyörivät ympäriinsä kuin leikkeihinsä eläytynyt
lastentarhan väki. Olkoon lastentarha
sitten Kirsikkatarha, päätin. Kirsikkapuut pitää kaataa uuden ajan tieltä. Niin
nämäkin henkilöt joutavat mennä.
…
Ohjaaja Tsurkanu on paneutunut aiheeseen. Produktiossa pysytään
Tšehovin ajassa ja ohjaaja käsittääkseni pyrkii avaamaan, mitä Tšehov on
halunnut näytelmällään sanoa. Siihen toki kaikki venäläiset ohjaajat omalla
tavallaan pyrkivät. Henkilöiden luonteet on rakennettu huolella. Toki on painotuksia.
Keskiössä on Ranevskaja. Ja ainakin minun silmissäni Anja jää jollain lailla
pimentoon. Ehkä tähän käsitykseen vaikutti Kansallisteatterin versio, jossa
Anjan roolia oli tuotu enemmän esille.
Kansallisteatterin versio oli erilainen. Se toi henkilöt
ainakin osittain nykypäivään. Lopahin oli kaljaa lähes jatkuvasti litkivä
hulttio, Anja kuin kuka tahansa nykynuori. Mika Myllyaho teki fyysistä teatteria,
toimintaa oli paljon ja Kansallisteatterin isoa näyttämöä käytettiin
monipuolisesti hyväksi. Tsurkanun versiossakin
toki liikuttiin siinä määrin mitä pikkuruisella näyttämöllä pystyttiin. Koin
sen kuitenkin psykologiseksi draamaksi. Luonteet
ovat ehyempiä, ne ovat sidoksissa Tšehovin ajan maailmaan. Venäjällä
Tshehov-ohjauksia tehtäessä ollaan kovin erilaisissa lähtökohdissa. Katsojat
tuntevat teokset ulkoa, odotukset ovat perinteessä.
Palaan vielä lavastukseen. Venäjästä ja venäläisyydestä
paljon kirjoittanut Esa Seppänen toteaa venäläisten elävän muistoistaan ja
muisteluistaan. Itse asiassa Seppänen lainaa juuri Tšehovia, joka on hänen
mukaansa todennut, että ”venäläinen ihminen rakastaa muistelemista, muttei
elämistä” (Seppänen Esa, Venäjä tienhaarassa, Art House 2014, s. 91). Hänen
luonnehdintansa tulee mieleen, kun ajattelee näyttämön lavasteita ja eritoten
sen seinillä riippuvia valokuvia. Niiden eteen pysähtyneinä näytelmän henkilöt
välillä muistelevat kultaista menneisyyttään. Ohjaaja Tsurkanulle ja lavastaja
Vladimir Firerille tämä Tšehovin toteamus lienee ollut tuttu.
Otan esille muutaman mieleen jääneen kohtauksen, jossa on
käytetty erityistä tehokeinoa, jota nyt kutsun liioitteluksi, kun ei muuta
sanaa tullut mieleen. Tarkoituksena on kärjistää eli tehdä normaaliksi
tarkoitetusta tilanteesta hieman epänormaali eli ”panna överiksi”. Myllyahon
versiossa tätä on paljon, mutta hän onkin produktion toinen tekijä, ei pelkkä
ohjaaja.
Ensimmäinen minulla mieleen jäänyt tilanne on se, kun
Ranevskajan tultua kartanoonsa hänelle palautuu mieleen hänen hukkuneen
poikansa kuolema. Hänen järkyttyminen kuvataan selkeästi liioitellen. Muut
ryntäävät hänen ”kimppuunsa” antaen pakkohoitoa kuin hysteriapotilaalle. Tämä
raa’alta vaikuttanut tilanne kestää vain muutaman sekunnin. Sen jälkeen kaikki
jatkuu normaaliin tyyliin. Käsittääkseni tällä lyhykäisellä episodilla haluttiin katsojille kertoa,
että juuri tämän traumaattisen kokemuksen vuoksi Ranevskaja oli paennut
ulkomaille. Ehkä hänen mielenterveytensä oli tuolloin järkkynyt ja nyt
pelättiin pahinta eli henkistä romahdusta, mihin myös taloudellinen ahdinko
saattoi hänet johtaa. Lisäksi, vaikka hän oli aivan erityinen, rakastettu ja
huomaavainen ihminen, myös oli myös yliherkkä reagoimaan kaikenlaisiin
järkytyksiin.
Sitten oli toinen esimerkki koskee tilanomistaja Simeonov-Pištšikia.
Häneltä katoaa yhtäkkiä rahat ja niiden etsimisestä tulee hauska episodi, jossa
mennään kyllä jo puskakomediankin puolelle.
Sisäkkö Dunjaša auttaa niiden etsimisessä ja siinä rytäkässä miehen housutkin
putoavat jalasta. Mies miltei joutuu hankalaan tilanteeseen, kun mm. Ranevskaja
on saapumassa paikalle. No, tilanteesta
selvitään ja rahat onneksi löytyvät. Tälle rutiköyhälle veloissaan painivalle
tilanherralle rahojen katoaminen aiheutti melkein kuolemanhädän. Turismi tuo
hänelle lopulta onnen, kun hän alkaa vuokrata heille maapalstoja. Hänelle käy
paremmin kuin Ranevskajalle, joka menettää tilansa pakkohuutokaupassa.
Kolmas mieleen jäänyt kohtaus on hiljaisuuden käyttö.
Väliajan jälkeen on nimittäin pitkä kohtaus, jossa Ranevskaja istuu upeassa
mustassa puvussa näyttämön takaosassa käytävän päässä sivuttain. Peilin
ansiosta hänen hahmonsa kahdentuu ja lisäksi valot oli suunnattu niin, että
hänen sivuprofiilinsa varjokuva heijastuu huoneen lattialle. Ranevskaja istuu pitkän tovin aivan
liikkumatta. Näyttämöllä tapahtuu koko ajan, mutta talon emännän sivuprofiili
on kaikessa läsnä. Tämä oli hyvin
pysähdyttävä tilanne. Itse huomasin, etten juuri muista, mitä muut tuona aikana
juttelivat. Tilanne laukeaa siihen, että
muistaakseni kotiopettajatar Charlotta menee istumaan häntä vastapäätä ja alkaa
tuijottaa häntä silmiin yhtä lailla liikkumatta kuin emäntänsä. Tilanne toi
hauskasti näytelmän maailman nykyhetkeen.
Henkilöhahmoja ja roolisuorituksia
Käsittelen vielä muutamia roolihenkilöitä ja heidän suorituksiaan.
Tässä saattaa tulla toistoa.
Ranevskajana esiintynyt Nelli Popova oli mielestäni sen
ikäinen kuin hänen näytelmässä kuuluikin olla. Hänellä oli 17-vuotias tytär ja
eläessään poika olisi 12-vuotias. Hän oli viehättävä seurapiirielämästä ja
tanssiaisista pitävä lady, toki elämä oli jättänyt häneen jälkensä, mutta
kuitenkin hän oli vielä reipas ja
valovoimainen, huomiota itseensä keräävä
persoona.
Palaanpa vertailun vuoksi Kansallisteatterin versioon.
Ohjaaja Mika Myllyaho suunnitteli Ranevskajan roolin silloin vielä elävälle
Kansallisteatterin legendalle Tea Istalle. Toinen pääosa, kauppias Lopahinin
rooli oli tarkoitus antaa nimekkäälle ohjaajalle Kristian Smedsille. No sattui niin, että 81-vuotias Ista
sairastui, sittemmin Smeds kieltäytyi roolistaan ja koko produktio oli mennä
mönkään. Taloudellisten syiden vuoksi hanke haluttiin kuitenkin viedä
päätökseen ja valmistettiin jonkinlaiseen esityskuntoon nopeutetussa
aikataulussa, mikä ei voinut olla näkymättä lopputuloksessa. Ranevskajan rooliin saatiin Tiina Weckström.
En halua sanoa hänestä mitään negatiivista. Mielestäni hän suoritti osansa
mallikkaasti eikä hänen roolisuorituksensa lopputulosta heikennä. Päinvastoin,
minusta tuntuu, että iäkäs Ista olisi ollut Ranevskajaksi sopimaton. Uskoisin,
ettei ylinäyttelemiseltä olisi vältytty, kun näyttelijä olisi väkisin pyrkinyt
sopeutumaan vielä kypsässä iässä olevan naisen elämänenergiaa uhkuvaan
persoonaan. Ja jos olisi onnistunutkin,
niin ainakin produktio olisi saanut hänen kauttaan ihan toisenlaisen sävyn. Ja kyllä Ista katsojia olisi kerännyt, mikä
teatterin taloudelle olisi ollut hyvä asia.
Taidan taas toistaa itseäni, mutta olin pettynyt Tsurkanun
version Anjaan. Hän oli mielestäni väritön, ja jäi esityksessä varjoon. Eikä
ohjaaja mitenkään korostanut hänen ja Trofimovin suhdetta. Tässä on kyllä
todettava, että minulla on vertailukohtana Myllyahon versio, jossa Anja oli
koko esityksen keskiössä. Hän pursusi nuorta naisenergiaa ja häneen ohjaaja
myös asettaa suuria tulevaisuuden odotuksia. Nyt täytyy nostaa nuoren
teatterikoululaisen Emmi Parviaisen ennakkoluuloton osasuoritus arvoonsa.
Näytelmässä eletään keskellä suurta yhteiskunnallista
murrosta. Maaorjuus on pois. Aatelisto, jota edustaa Ranevskajan suku, on
menettämässä asemaansa. Uusi aika alkaa. Vanhan vallan symbolia, kirsikkatarhaa,
ollaan tuhoamassa. Lopahin maaorjan poikana edustaa uuden ajan ihmisiä.
Moukkamaisuudestaan huolimatta hän pärjää, koska on pystynyt omalla työllään
rikastumaan. Hänestä nousee Venäjän uusi kapitalistiluokka, tulevaisuuden
oligarkki.
Toinen tilanomistaja, jolle Tšehov on jostain syystä antanut
kaksiosaisen sukunimen Simeonov-Pištšik, hyötyy niin ikään uudesta tilanteesta
ja alkaa myös rikastua omaisuudellaan, ilman mitään omia ansioitaan. Hän on
lähinnä yhtäkkisen rahantulon hullaannuttama sekopää – ”lottovoittaja”, joka
tuskin pystyy voittojaan hyödyntämään.
Sitten näytelmässä on ryhmä Ranevskajan palveluväkeä ja
alaisia, jotka ovat kyllä hänen siipiensä suojissa saaneet maistaa helppoa
elämää, mutta ovat ”vanhan vallan” tappion myötä menettämässä asemansa. Yksi
tällainen on toinen maaorjan poika, nuori lakeija Jaša, joka pyrkii omat
sukujuurensa kieltäen hyötymään tilanteesta, nauttimaan siitä niin kauan kuin
voi ja pääsee vielä lopussakin emäntänsä mukana ulkomaille. Hän on vastenmielinen
loiseläjätyyppi.
Jaša on itse asiassa mentaliteetiltaan tyypillinen maaorja.
Hän ei tehnyt mitään ylimääräistä. Ranevskaja oli tilanhaltijana
poikkeuksellisen kiltti, mitä myös käytettiin hyväksi. Löysin tällaisen
luonnehdinnan maaorjista, se sopii hyvin Jašaan:
”Maaorjan ei kannattanut raataa
herransa hyväksi ja voidakseen saada jotain hyötyä itselleen, talonpoika oli
pakotettu pettämään herraansa. Tilanhaltija puolestaan joutui joko jatkuvasti
tappelemaan talonpoikiensa kanssa tai mukautumaan olosuhteisiin.” (Alpo
Juntunen Venäjän imperiumin paluu. Helsinki 2012, luku 5.)
Tältä pohjalta voi
ymmärtää myös sen, miksi Lopahin menestyy. Tšehovkin oli tämän oivaltanut.
Hänellä on perimässään maaorjan verta. Ja maaorja oli ilmiselvä huijari.
Lopahin puolestaan tajusi käyttää tätä rikastumiseen. Siksi tässä venäläisessä
kapitalistin alussa oli jotain niin härskiä omavoitontavoittelua. Hän lupasi
paljon, muttei aikonutkaan täyttää lupauksiaan. Varattomalle ylioppilas Trofimoville
hän tarjoaa rahaa vain omaa ylemmyyttänsä korostaakseen. Tämä tajuaa siitä
kieltäytyä yrittäen näin pitää kiinni kunniastaan. Tsurkanun versiossa Lopahin
ylimielisyydessään tekee tarjoamistaan rahoista silppua.
Kirsikkatarhassa ikuinen ylioppilas Trofimov toistelee
yhteiskunnallisia aatteitaan, mutta ei pysty itse elämään niiden mukaisesti. Mihail
Dragunovin esittämä Trofimov on
univormutakki päällä pyörivä tyhjäpää, joka vain toistelee ulkoa oppimiaan
käsityksiä pystymättä tekemään elämässään mitään ratkaisuja. Kimakkaäänisenä
valittaen hän etsii kadottamiaan kalosseja ikään kuin ne olisivat hänen
omanarvontuntonsa viimeinen jäljellä oleva kivijalka. Hän ei ole uskottava
missään sanomisissaan. Ohjaaja ei tunne hänen satiirista hahmoaan kohtaan paljoakaan
sympatiaa.
Kansallisteatterin Trofimov on paljasta takapuoltaan
vilautteleva dekadentti, viinanhuuruinen taiteilijasielu. Jonkinlaisesta
satiirista huolimatta ohjaaja tuntee käsittääkseni ainakin jollain tasolla
häntä kohtaan sympatiaa ja henkistä sukulaisuutta. Se näkyy hyvin selvästi
loppukohtauksessa, kun Trofimov kieltäytyy ottamasta Lopahinilta
raha-avustusta. Siinä Trofimov on kuvattu yhteiskunnallisesti tiedostavana
älykkönä. Jos Lopahin on uuskapitalisti ja nousukas, niin Trofimov on
Myllyaholle lähinnä vasemmistointellektuelli, jonka suuhun jotkut Tshehovin
repliikit ei lopulta tunnu sopivan.
Myllyahon versiossa häneen on pantu jotain toivoa uuden
yhteiskunnallisen näkemyksen äänitorvena. Ohjaaja haluaa asettaa salaisia
toiveita hänen onnistumiselleen. Näin tulkitsin katsojan vapaudella esitystä.
Anjan kotiopettaja Charlotta jäi minulle hyvin traagiseksi
hahmoksi. Hän on saanut saksalaisessa sijaiskodissaan hienon kasvatuksen ja
ajautunut kotiopettajattareksi. Ranevskajan talossa hän on lähinnä vain
taikatemppujen tekijä. Näytelmän lopussa hän on rahaton ja osaton. Hänen
elämänsä traagisuus ilmenee lopussa, kun lähtöhetkellä matkalaukku räpsähtää
auki ja osoittautuu tyhjäksi. Hänellä ei ole paikkaa mihin mennä eikä Lopahinin
lupauksiin voi luottaa. Kansallisteatterin versiossa Charlotta on vain
taikatemppuja viljelevä miesmäisesti pukeutunut androgyyni. Siinä hän jää
täysin ulkopuoliseksi.
Täytyy tähän loppuun todeta pari sanaa myös näytelmän suosikkihahmostani,
vanhasta uskollisesta lakeijasta Firsistä. Mironovin teatterin Firs (Ernst
Romanov) on mielestäni paras koskaan näkemistäni. Se oli ehyt roolisuoritus
muutenkin kokonaisuudessaan ehyessä esityksessä.
Pitkä tuli tästäkin tarinasta. Siitä voi syyttää Mironovin
teatterin Kirsikkatarhan versiota, joka kirvoitti niin paljon ajatuksia. Enemmänkin
olisi kerrottavaa, mutta lopetan tähän.
 |
| Andrei Mironovin teatteri Pietarissa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti