Kirjailija Khaled Hosseinin yllättävä ilmoitus

 Ensi alkuun paljastan, että jutussani on kyse transsukupuolisuudesta. Johdannoksi kerron kuitenkin otsikon kirjailijasta ja omasta suhteestani hänen tuotantoonsa.

Khaled Hosseini (s. 1965) on syntyisin Afganistanista ja asunut Yhdysvalloissa teini-iästä lähtien. Maailmanmaineeseen hänet nosti esikoisromaani Leijapoika (The Kite Runner, 2003), johon pohjautuva elokuva lienee tehnyt hänestä vielä tunnetumman. Hosseini on ollut koko uransa ajan äänekäs syntymämaansa puolestapuhuja.

Hänen koskettavaan elämäntarinaansa voi tutustua helpoiten Wikipediasta. Siitä välittyy hänen lahjakkuutensa, jonka hän osoitti jo lapsuudesta alkaen. Hosseinin isä oli diplomaatti ja perheensä mukana hän asui nuorena Kabulin ohella Teheranissa ja ennen Yhdysvaltoihin muuttoa Pariisissa. Siellä ollessaan vuonna 1980 Hosseinit joutuivat hakemaan turvapaikkaa Yhdysvalloista. Perhe joutui puille paljaille, mutta sosiaaliturvan ansiosta perhe pääsi jaloilleen ja isän onnistui oman ahkeruutensa ja neuvokkuutensa ansiosta kouluttaa lapsensa.

Khaled Hosseini opiskeli lääkäriksi. Kirjoittamisen harrastus ei kuitenkaan jäänyt ja kirjailijan ura käynnistyi oman ammatin ohessa. Ainakin ensiteoksensa hän julkaisi toimiessaan sisätautien erikoislääkärinä. Päivät alkoivat aamutuimaan kirjoittamalla.

Oma tutustumiseni Hosseinin tuotantoon alkoi hänen toisesta teoksestaan Tuhat loistavaa aurinkoa (Thousand Splendid Suns, 2007). Suomennos valmistui vuosi alkuteoksen jälkeen ja luin sen tuoreeltaan, kun teos sattui osumaan kirjaston esittelyhyllyllä silmiini. Se vei mukanaan ja siitä innostuneena hankin käsiini myös esikoisteoksen ja katsoin myös siihen pohjautuvan elokuvan. Wikipedian mukaan noita teoksia on myyty yli 40 miljoonaa kappaletta.

Kolmannen teoksen ilmestymistä sai muutaman vuoden odottaa. Se taisi kuitenkin jo jäädä kesken. Samaa sykettä ei enää löytynyt. Vaikutti vahvasti siltä, että kirjailija oli jo saanut kaiken kerrottua. Tyyli kyllä miellytti mutta kuvauksissa oli toiston tuntua. Pyörittiin samojen aiheiden ympärillä.

Hosseinin teokset ovat enemmän tai vähemmän sidoksissa omaelämäkerrallisiin aiheisiin. Hän on pitäytynyt tiiviisti omassa kulttuuriperinnössään. Tällöin on sinällään normaalia, että luomistyössä on haasteita, kun vanhat aiheet tuntuvat kalutun loppuun. Kai autenttisuudestakin alkoi hävitä jotain.

Seuratessani kirjailijan päivityksiä sosiaalisessa mediassa näkemyksissä ja kannanotoissa alkoi näkyä amerikkalaistumisen vaikutus. Tuo on tietysti oma subjektiivinen tunnetason arvio. Arvostukseni ei kuitenkaan ole laantunut. Innostavat lukuelämykset ovat edelleen mielessä. Seuraan hänen uraansa ja hänen ajatuksiaan, lähinnä kuitenkin uteliaisuudesta. Hänen suosionsa on edelleen valtava. Facebookissakin hänellä taitaa olla yli 600 000 seuraajaa.

Kiinnostuneille laitan linkin haastattelusta, jossa kirjailija pohtii naisnäkökulman huomioon ottamista. Se on ollut hänelle luova haaste ja osoitus kirjallisista pyrkimyksistä moniäänisyyteen.

…

Juttuni varsinainen aihe on Facebookissa silmiini osunut kirjailijan viesti. Asia koskee transsukupuolisuutta ja liittyy läheisesti kirjailijan omaan perhepiiriin. Intiimistä aiheesta on siis kysymys ja se on herkistänyt myös monet viestin lukijat ja kommentoijat. Hän julkaisi viestinsä jo reilu viikko sitten. Tunnustan ensi reaktioni olleen kutakuinkin tyrmäävä. Siitä tämä viivekin johtuu. Annoin muutaman päivän kulua ja sen myötä aloin itsekin arvostaa isän ratkaisua. Hosseini on todennut olevansa muslimi, tosin maallistunut. Siinä valossa näkemys on vähintäänkin radikaali.

Liitän tähän kirjailijan 13. heinäkuuta julkaiseman viestin kokonaisuudessaan. Sen perässä on suomennokseni. En lopulta tyytynyt pelkkään google-käännökseen, vaan päädyin sitä muokkaamaan, toivottavasti parempaan suuntaan.

Khaled Hosseini:

”Yesterday, my daughter Haris came out as transgender. I have known about Haris’ journey since last year and I’ve watched her navigate some very trying personal times. Transitioning is such a complicated undertaking—emotionally, physically, socially, psychologically—but Haris has met each challenge with grace, patience, and wisdom.

As a father, I have never been prouder of her. I am delighted to now have not one but two beautiful daughters. Most of all, I am inspired by Haris’ fearlessness, her courage to share with the world her true self. She has taught me and our family so much about bravery, about truth. About what it means to live authentically. I know this process was painful for her, fraught with grief and anxiety. She is sober to the cruelty trans people are subjected to daily. But she is strong and undaunted.

I love my daughter. I will be by her side every step of the way, as will our family. We stand behind her. It’s a privilege to watch her enter the world as the beautiful, wise, and brilliant woman that she is. May God bless her.”

Käännös:

”Eilen tyttäreni Haris esiintyi transsukupuolisena. Olen tiennyt Harisin matkasta viime vuodesta lähtien ja olen nähnyt hänen käyvän läpi hyvin haastavia henkilökohtaisia ​​aikoja. Siirtymävaihe on monimutkainen prosessi – emotionaalisesti, fyysisesti, sosiaalisesti ja psykologisesti – mutta hän on kyennyt kohtaamaan uudet haasteet nöyrällä, kärsivällisellä ja viisauden täytteisellä asenteella.

Isänä en ole koskaan ennen ollut hänestä niin ylpeä kuin nyt. Iloitsen siitä, että minulla on nyt yhden sijasta kaksi kaunista tytärtä. Eniten olen vaikuttunut Harisin pelottomuudesta, hänen rohkeudestaan jakaa maailmalle omaa todellista itseään. Hän on opettanut minulle ja perheellemme hyvin paljon siitä, mitä on rohkeus ja totuus, mitä tarkoittaa elää aidosti. Tiedän, että tämä prosessi on ollut hänelle tuskaisa, täynnä surua ja ahdistusta. Hän suhtautuu tyynesti sille julmuudelle, jonka kohteena transsukupuoliset ovat päivittäin. Mutta hän on vahva ja peloton.

Rakastan tytärtäni. Olen joka vaiheessa hänen rinnallaan, kuten myös perheemme. Seisomme hänen takanaan. On etuoikeus saada seurata, kun hän kauniina, viisaana ja loistavana naisena kohtaa tulevan maailman. Suokoon Jumala hänelle siunauksensa.”

 

Juttu on herättänyt suunnattoman paljon kommentointia, lähes pelkästään kunnioittavia ja ylistäviä. Yksi kyyninen viesti siellä oli, jossa viitattiin tyttären maskuliiniseen nimeen. Sen kirjoittaja leimattiin tylysti ”spämmääjäksi”. Itse asiassa ei hänkään kritisoinut. Viestistä vain ilmeni ehkä piiloteltu sarkasmi. Siihen kuitenkin reagoitiin hyvin herkästi.

Ymmärrän kyllä molempia osapuolia. Isän näkemys on avoin ja rohkea. Se on saattanut tehdä kipeää, mutta hän on käsittääkseni koonnut itsensä. Kyseessä on kuitenkin oma lapsi. Hän ansaitsee kunnioituksen.

Toisaalta tuon torpatun näkemyksen esittäjä puolustautuu rehdisti. Tässä hänen perusteltu reaktionsa syytösten jälkeen. Suomennos on omani.

”Haluat periaatteessa viedä tilaa tavallisilta ihmisiltä, jotka yrittävät olla puolueettomia ja suvaitsevaisia. Se on hyvin itsekäs asenne, joka sulkee pois kaiken vuoropuhelun, mikä kehittää keskinäistä kunnioitusta. Uudenlaisen terminologian käyttö ei oikeuta riidan kylvöä ja syyttävää käytöstä.”

Hän siis toivoo, että keskustelun sävyn pitäisi olla kuitenkin keskinäisesti kunnioittavaa. Siinä tuomitaan herkkänahkaisesti vääränlaisen kysymyksen esittäjä ja leimakirves heiluu.

Tästä oppii sen, että sananvalinnoissa on nykyisin oltava tarkkana. Loukkaantumisesta on tullut joillekin kai lähes sisäinen pakkomielle. Olkoon kyse mistä tahansa.

Toivoisi tietenkin, että asioista pitäisi voida puhua avoimesti, myös mahdollisista ennakkoluuloista, ilman että saisi osakseen leimakirveen iskuja. Tosin tässä tilanteessa närkästymisen kyllä ymmärrän. Onhan asia varmasti herkkä niin isälle ja muulle suvulle, kuin myös laajalle lukijakunnalle. Tuossa tilanteessa odotetaan varmasti kannustavia ja rohkaisevia näkemyksiä. Ymmärrän, että tässä yhteydessä pieni polemisoivakin asenne voi tuntua vastenmieliseltä. Parempi vaihtoehto on vaieta.

Enkä tiedä, onko perheen uuden tyttären päätös pelkästään juridinen, vai onko hän tosiaan aloittanut hormonihoidot ja ehkä kirurgiset toimet. Siihen isällä olisi varmaan oma kiinnostava näkemyksensä. Onhan hän kuitenkin sisätautilääkäri ja tuntee varmasti myös mahdolliset haitat. Toisaalta Haris on jo itse täysi-ikäinen ja kantaa vastuun teoistaan.

Yhtä kaikki, isä voi olla tietoinen sukupuolenkorjauksen ikävistä puolista. Hänelle se voi tehdä kipeää, mutta henkilökohtainen Facebook-seinä ei varmasti ole niiden asioiden läpikäymiselle oikea foorumi.

Pohdin myös kirjailijan islamtaustaa. Sillä on varmasti taustalla ollut vaikutuksensa, mutta kovin paljon sillä ei ole merkitystä. Khaled on todennut olevansa uskonnollisissa näkemyksissään maallistunut. Hänen lastensa näkemyksistä en tiedä mitään.  Perhe on täysin amerikkalaistunut.

…

Etsin tietoa Harisista. Ja löytyihän siihen pari videolinkkiä (tässä ja tässä). Ne ovat vuodelta 2019. Nuorukainen vaikuttaa olevansa hyvin valveutunut, terävä-älyinen ja sanavalmis kaveri, joka tuntuu olevan suosittu myös opiskelukavereitten keskuudessa. Hän on loistava esiintyjä. Isä voi olla vain ylpeä tuonkaltaisesta lapsestaan. Äänessä on poikamaisuutta. Se särkyy välillä kimakaksi. Jos hormonihoidot oli jo aloitettu, se saattoi olla niiden vaikutusta. Käsittääkseni prosessi on kuitenkin alkanut hieman myöhemmin.

…

Sukupuolen vaihdokset tai korjaukset (tai miksi sitä itse kukin haluaakin kutsua) ovat viime aikoina saaneet näkyvyyttä. Suhtaudun niihin itse kriittisesti, varsinkin silloin, jos kyse on alaikäisestä tai nuoresta ihmisestä, jonka elimistö on vielä fyysisesti kehittymässä. Niitä ei pitäisi ryhtyä suosimaan.

Transsukupuolisia on Yhdysvalloissa noussut viime aikoina näkyviin asemiin. Esimerkkinä laitan kaksi henkilöä, jotka toimivat Yhdysvalloissa korkeissa valtion viroissa. Toinen heistä on Rachel Levine, joka on toiminut Pennsylvanian terveysministerinä ja on ensimmäinen transsukupuolinen senaatin vahvistama virkamies. Tässä on linkki englanninkieliseen artikkeliin. Toinen on Samuel Brinton, ydinvoima-alan asiantuntija. Hän on nuorempaa sukupolvea (s. 1988) ja ura lienee selkeässä nosteessa.

”Kansakuntaa tarvitaan” (Robert Scruton)

 

”Vastuullisuus on […] kansallisen itsenäisyyden luonnollinen sivutuote, jonka ylikansallinen hallitsemistapa vaarantaa.”

 

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia, vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapauntensa.”

 

”Oikeuksia ei turvata julistamalla. Ne turvataan menetelmillä, joiden avulla niitä voidaan suojella.”

Robert Scruton

 

 Suomalaisuuden liitto on keskustelua herättääkseen julkaissut brittiprofessori Roger Scrutonin (1944-1920) pienimuotoisen, vuodelta 2004 peräisin olevan teoksen The Need for Nations, suomennettuna Kansakuntaa tarvitaan. Sivuja vihkosella on 96. Aluksi yllätyin liiton ratkaisusta, nyt kirjan luettuani suhtaudun asiaan myönteisesti. Liitto on ahdettu nurkkaan, kun nykyinen hallitus eväsi siltä valtionavustukset. Ei silti ole käperretty toimettomuuteen. 

Teoksen ovat suomentaneet Ilmari Rostila ja Antti Oikarinen. Rostila on emeritusprofessori ja Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja. Hän on myös yksi kolmesta esipuheen tekijästä. Kaksi muuta ovat FM Juuso-Ville Gustafsson ja FM, M.A. Erkki Seppänen. Kerron tuon, koska lainaan alla myös esipuhetta. 

Kirjan toivoisi luoda laajenevaa keskustelua kansallisvaltion puolesta. Yhteiskuntamme valtavirrassa on kuitenkin henkilöitä, jotka näkevät, että suomalaiseksi muututaan, kun raja ensin ylitetään eikä suomalaisuutta ole eräiden mielestä edes olemassa. Scruton kutsuu sitä oikofobiaksi. Omalle kodille ja kulttuuriselle perinteelle on käännetty selkä ja äärimmillään sitä jopa mustamaalataan.

Scruton on maailmankatsomukseltaan konservatiivi ja kirjassa on vahva EU-kriittinen sävy. Historian tutkija luo historiasta pitkää linjaa. Vastakkain ovat Ranskan vallankumouksesta lähtenyt kansallisvaltioita ylittävä näkemys ja toisaalta Scrutonin oma englantilaiseen taustaan pohjautuva kansallinen näkemys. Se ilmenee lainsäädännössä. 

Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien tausta on keskiaikaisissa luonnollisen oikeuden pohdinnoissa. Se on kuin taivaallista oikeutta, jonka kautta arvioidaan myös ihmisten luomia lakeja. On ”luovuttamattomia luonnollisia oikeuksia”, joita mikään poliittinen järjestelmä ei voi kumota tai peruuttaa.  1700-luvun Euroopassa keskustelu ihmisoikeuskysymyksistä kiihtyi, kun despoottisena pidetty hallinto haluttiin kaataa. Scruton kuitenkin kyseenalaistaa tuon ihmisoikeuskäsityksen tavalliselle kansalaiselle tuoman turvan. Hän tuo esimerkin Ranskan vallankumouksesta, kun annettiin uusi ”ihmis- ja kansalaisoikeuksien” julistus. Siitä tuli mielivallan oikeuttava poliittinen ase. Scrutonin mukaan vankiloissa virui satojatuhansia ihmisiä äärimmäisen kurjissa oloissa. Vallankumoustuomioistuimet epäsivät syytetyiltä erinäisiin syihin vedoten oikeudet avustajiin ja perusoikeuksiin. Syyt oli muotoiltu epämääräisellä kielellä. Perinteinen oikeus oli pantu romukoppaan. Julistuksen myötä tuomiovalta oli valunut ryhmälle lain tulkitsijoita, jotka toteuttivat käytäntöään perustellen sitä omalla filosofisella oppijärjestelmällään.

Tähän rinnasteinen on Neuvostoliitossa vuonna 1936 hyväksytty perustuslaki. Venäjän bolševikkien vallankumous oli Ranskan vallankumouksen perillinen. Tuo uusi perustuslaki piti sisällään myös neuvostokansalaisen oikeuksien julistukset. Silläkin saattoi olla hyvä tarkoitus, jos niin haluaa uskoa. Sitä pidettiin vapaamielisenä ja sivistyneessä maailmassa siihen suhtauduttiin myötäsukaisesti. Mutta - kuten Scruton toteaa – aivan kuin Ranskan vallankumouksen aikainen julistus, tämäkin perustuslaki jätti antamatta tavalliselle kansalaiselle keinot, miten soveltaa sitä käytäntöön. Sovellus, tulkinta ja toimeenpano olivat hallitsevan puolueen käsissä, siis Stalinilla itsellään..

Scruton puolustaa brittioikeutta. Hänen sanojaan mukaillen se perustuu menettelytapoihin, jossa laki otetaan pois valtiolta ja annetaan tavalliselle ihmiselle.

Teen lyhyen syrjähypyn. Minulle avartava teos on ollut Orlando Figesin 1800-luvun kulttuurielämää käsittelevä The Europeans (Orlando Figes, The Europeans. Three lives and the making of a cosmopolitan culture. Allen Lane 2019), johon liittyen olen myös kirjoittanut blogiini laajan tekstin. Se avautuu täältä. Luettuani Figesin teoksen ja rustatessani siitä viime toukokuussa kirjoitustani oikeastaan vasta oivalsin Englannin erityisen aseman Euroopan kansakuntien joukossa. Se sijaitsi hieman syrjässä vesireitin päässä manner-Euroopasta. Elettiin laajenevan kulttuurisen kosmopolitismin huumaa. Taiteilijoille Englanti oli oma välillä kummalliselta tuntuva saareke, jonka elämäntapa poikkesi tavanomaisesta. Kun poliittisesti kuohui, Lontoosta löytyi turvapaikka monelle vallanpitäjien kanssa hankaukseen joutuneelle mielipiteistä ja katsomuksista huolimatta. Muun muassa Ranskan kuningas pakeni sinne hulluna vuonna 1848. Myös Karl Marx joutui muuttamaan sinne, kun ei muualle huolittu. Sellainen oli myös Figesin teoksen päähenkilö oopperalaulaja Pauline Viardot’n puoliso Louis Viardot. Preussin ja Ranskan sodan aikana hänen perheensä mukana Lontooseen vei myös venäläisen kirjailijan Ivan Turgenevin tie. Tajusin tuolloin tuon kirjan kautta jotain Lontoon ja Englannin erityisluonteesta. Kun Roger Scruton asettaa kirjassaan vastakkain englantilaisen oikeusjärjestyksen ja ranskalaisen Code Napoléonin, tulee asetelma ymmärrettäväksi.

Keskityn nyt lähinnä EU-kritiikkiin ja yritän selventää Scrutonin kirjan perusviestiä, jonka olen sijoittanut myös oman tekstini otsikoksi. Scruton puolustaa kansallisvaltiota ja esittää vastapainoksi Euroopan unionin kehityksen kierouksia, jotka olivat selkeästi nähtävissä jo 2000-luvun alkuvuosina. Jos haluaa tutustua tarkemmin kirjan esittämän todellisuuden taustoihin, niin suosittelen lukemaan professori Timo Vihavaisen kirjoituksen, joka löytyy täältä. Vihavaisen tekstin pääotsikkona on sarkastisen sävyinen Onko Suomikaan nyt oikeasti olemassa?, alaotsikkona Terveen järjen puolustus. Se on erinomainen taustoitus.

Käyn tässä kirjoituksessani lävitse vain muutamia kirjan esittämiä asioita. Scrutonhan käsittelee mm. Immanuel Kantin teosta Ikuiseen rauhaan, jossa puolustetaan kansainliittoa. Hän kuitenkin korostaa, että Kantin ajatuksissa oltiin kuitenkin kaukana siitä, miten ylikansallinen vallankäyttö nykyisin ymmärretään. Enkä rajoitu pelkästään Scrutonin kirjaseen. Kirjoituksessani käännän huomioni muutamiin aihetta läheisesti sivuaviin asioihin, joita olen viime aikoina pohtinut tai jopa kirjoittanut. Siitä ylhäällä on jo yksi esimerkki. Yhteistä niille on Scrutonin kirjan suomennoksen otsikon sanoma kansallisen demokraattisen päätöksenteon säilyttämisen puolesta.

Johdannossa Scruton lähtee kansallisvaltiolle ja kansanvallalle luonteenomaisesta yhteenkuuluvuuden käsitteestä.  Jos kansallinen yhteenkuuluvuus on heikko tai se puuttuu, niin poliittisiin erimielisyyksiin voi olla hankalaa löytää yhdistävää sidettä.  Kansanvalta on tuolloin uhattuna.

Esipuheessa Scrutonin kansalaisuuskäsitystä tulkitaan niin, että se on luonteeltaan enemmän kohtalonyhteys kuin pelkkä sopimus. ”Kansakuntaan ei kävellä sisään, mutta sen jäseneksi – kansalaiseksi – voi kasvaa.” Tuossa on siis vastaus siihen kohtuuttoman brutaaliin kansainvaelluskäytäntöön, joka perustuu Vihavaisenkin yllä linkitetyssä tekstissä mainitsemaan, aivan toisenlaisessa tilanteessa vuonna 1951 luotuun YK:n pakolaissopimukseen. Asian perusteettomuutta on vuosikaudet selkeästi arvosteltu, mutta valtavirran globaalissa politiikassa tavoitteet eivät kaihda keinoja.

Kansakunnan ajatusta vastaan on laajalti hyökätty, mutta sille ei ole löytynyt selvää korvaajaa. Scrutonin mukaan ei ole olemassa uutta poliittista järjestystä, joka voisi tulla sen tilalle.  Scruton puhuu sanamagian kaltaisesta tyylistä, jolla sitä on yritetty perustella. Yksi sellainen on läheisyysperiaate. Sen pitäisi antaa jäsenvaltioille päätäntävaltaa. Muistelen itse, että tuota käsitettä on Suomessakin vuodatettu jo pitkään. Viime aikoina sen käyttö on kuitenkin vähentynyt. Kai siltä on mennyt pohja pois. Keskusjohtoisuus ja sanelupolitiikka tuntuvat vain kasvavan. Kansallisvaltioiden oma valta on selkeästi vähentynyt.

Viimeaikaiset yritykset korvata kansallisvaltio monikansallisella järjestyksellä ovat päätyneet joko totalitaarisiin diktatuureihin tai byrokratioihin. Edellisestä esimerkkinä on Neuvostoliitto, jälkimmäisestä Euroopan unioni. Niissä eivät toimijat tunne samalla lailla vastuuta teoistaan ja päätöksistään, niin kuin kansallisvaltiossa, johon poliittinen perintömme nojaa.

Scrutonin mukaan olemme käännekohdassa. Muistetaan kuitenkin, että kirja on luotu lähes 20 vuotta sitten. On palautettava lainsäädäntövalta ja toimeenpanomenetelmät omille parlamenteille ja tuomioistuimillemme. Se on aitoa itsemääräämisoikeutta. Kuitenkin puhutaan ikään kuin tätä valinnanmahdollisuutta ei olisi. Scruton mainitsee meille tutut historian esimerkit. Venäjän vallankumouksen aikana bolševikit käyttivät samanlaista retoriikkaa. Tämä on kyllä ehkä turhankin vahva rinnastus. Mutta hänen mukaansa mielessä on pidettävä myös Ranskan ja natsien vallankumousten historiallinen muisti. Ne johtivat oikeusjärjestyksen romahtamiseen, joukkomurhiin ja uusiin sotiin. Arvokas perintö hylättiin ja luotiin kaaos.

Kun aikoinaan entiset Varsovan liiton maat äänestivät itsenäistyttyään Euroopan unioniin liittymisen puolesta, ne eivät tehneet sitä luopuakseen kansallisesta itsenäisyydestä. Ne katsoivat, että siten ne saavat itsenäisyytensä takaisin. Tuon Scruton aikoinaan havaitsi. Nyt vuonna 2021 nähdään, että ristiriidat EU:n keskusjohdon kanssa ovat vain syventyneet. Byrokratia ei anna periksi vaan on käynyt taistoon kansallisvaltion itsemääräämisoikeutta vastaan.

Ettei tästä jutusta tulisi pelkkää Scrutonin näkemysten ylistystä, niin toteaisin, että nykytilanteessamme maapallollamme on haasteita, jotka vaativat uudenlaista näkemystä. Tässä selviämiskamppailussa katsottava eteenpäin. Silti kansallisvaltion vahvuuksia ei saa kaivaa pinnan alle. Niin voisimme paremmin hyödyntää laajojen ihmisryhmien panosta.

…

Mennään syvemmälle kansakunnan olemukseen. Lainaan kirjan esipuhetta:

”Scrutonille kansakunta tarkoittaa […] historiallisesti kehittynyttä, asumiseen ja naapuruuteen perustuvaa järjestäytynyttä yhteiselämää, tästä yhteiselämästä noussutta ja sitä tukevaa oikeusjärjestelmää sekä poliittista järjestelmää, jossa päätöksentekijät ovat tilivelvollisia kansalaisille. Tämä yhteiskunnallisen järjestyksen muoto toteutuu Scrutonin mukaan parhaiten kansallisvaltiossa, joka edellyttää toimiakseen sekä kansalaisten yhteenkuuluvuutta että valtion itsenäisyyttä. Kunkin maan asukkailla täytyy olla me-henkeä, tunne kuulumisesta yhteen…” (kursiivi blogistin)

 

Tilivelvollisuus on tärkeä parlamentarismiin kuuluva seikka, joka puuttuu tyystin byrokratian varassa toimivalta unionin hallinnolta. Globaali kehitys sekä ylikansallinen päätöksenteko ja sopimusjärjestelmä muodostavat kansakuntien kohtalonkysymyksen, sen keskeisen haasteen. Yllä jo mainitsin Scrutonin esiin nostaman oikofobian (”oman kieltämisen”). Sen valtaan joutuneet haluavat luopua riippuvuudesta omaan taustaan ja perinteisiin. Nähdään, että yksilön vapauden kasvu menee kaiken ylitse. Se johtaa Scrutonin mukaan kuitenkin yhteenkuuluvuuden heikkenemiseen.  Yhteenkuuluvuus on puolestaan kansallisvaltion ydin ja parlamentarismin – kansanvaltaisen päätöksenteon -  voimavara. Päätöksentekijöiltä vaaditaan vastuuta, heidän tulee olla kansan luottamuksen arvoisia, huolehtia kansalaisten eduista. Läpinäkyvyys on kunniassa. Anonyymi byrokratia on piiloutunut virastonsa suojiin.

Kansakunnan toimintaa kutsutaan vastavuoroisten velvollisuuksien verkostoksi. Olemme kansalaisina valmiit luopumaan eduistamme ja maksamaan osan tuloistamme valtion tai kunnan yhteiseen kassaan, kun näemme siitä olevan yhteistä hyötyä. Samalla tapaa meillä on luottamus valtion tukeen, kun olemme itse avun tarpeessa.

Luvussa ”Kansallisvaltion hyveet” Scruton tuo esimerkin demokraattisen hallinnon kehittymisestä maassa, jossa hänen tarkoittamansa kansallistunne puuttuu. Seuraavan kaltaisia esimerkkejä löytyy Afrikasta tai Lähi-idästä.

”Miltei heti kun kansanvallan pelisäännöt otetaan käyttöön, jokin paikallinen eliitti saa vallan ja rajaa poliittiset oikeudet omalle ryhmälleen, heimolleen tai lahkolleen ja tuhoaa kaikki sellaiset toimintatavat, jotka pakottaisivat sen tekemään tiliä niille, joilta se on riistänyt oikeudet. ”

Mennään Euroopan unioniin. Samassa luvussa Scruton toteaa, että jokainen oikeusjärjestelmän laajennus yli kansallisvaltion rajojen johtaa tilivelvollisuuden ja vastuullisuuden ohenemiseen. Jos kansallisessa parlamentissa käsittelyyn tulisi lakialoite, jolla halutaan kieltää kansallisvaltiota puoltavat julkaisut, niin oppositio ja ehkä lehdistökin nostaisi myrskyn, jonka myötä lakialoite raukeaisi tai peräti hallitus kaatuisi. Jos Brysselistä tulisi saman sisältöinen direktiivi, sillä ei olisi mitään seurauksia.

”Ketään ei voitaisi pakottaa jättämään paikkaansa sen takia, että hän oli rohjennut tehdä moisen aloitteen: direktiivi olisi peräisin byrokraatilta, joka oli nimitetty, ei valittu vaaleilla. Komissaarit esittäisivät vain noudattaneensa edellisessä direktiivissä asetettuja suuntaviivoja: kansalliset hallitukset erehtyivät, kun eivät tutkineet kyseistä direktiiviä tarkemmin ja että joka tapauksessa direktiivi edistää pelkästään ”yhä tiiviimmän liittovaltion” päämäärää ja on saatettu voimaan Maastrichtin sopimuksessa…”

 

Kansallinen näkökulma vaatii valvontaa ja tarkkailua siitä, millaista lainsäädäntöä Euroopan unionista kansallisvaltioon tulee. Vastuuseen niistä ei voi kuitenkaan laittaa ketään.   Scruton tuo kuvitteellisen esimerkin rasismirikoksesta, josta halutaan tehdä Euroopan unionin alueella tuomittava. Jos protestoisi tuota lakia siksi, koska Britannian rikoslaki ei sellaista rikosta tunnista, on täysin mahdollista, että syyllistyisi rikokseen tuon protestin tehdessään.

Vastuullisuus vaarantuu, kuten jutun alkuosan motossa todetaan.

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapautensa. Oikeudet taas riippuvat vastavuoroisten velvollisuuksien verkostosta, joka sitoo yhteisen oikeusjärjestyksen alaisuudessa toisilleen vieraita ihmisiä.”

…………………….

Nyt siirryn Scrutonin sanomaa sivuaviin teemoihini. Tuo Orlando Figesin 1800-luvun Eurooppaa käsittelevä teos oli minulle yksi viime vuoden keskeisiä projekteja. Nyt alkaneen vuoden aiheista ensimmäisenä on mainittava edelliseen kirjoitukseeni liittyvä teos. Se on Daron Acemoglun ja James A.Robinsonin Kapea käytävä – valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Tie vapauteen ei ole helppo, demokratiasta voidaan hairahtaa sivulle, jolloin ollaan joko keskellä anarkiaa tai sitten toisella puolella uhkana on despotismin kenttä. Demokratian kaita polku on siinä keskellä joka johtaa onneen kiitos vakaiden ja valveutuneiden vapaina toimivien kansalaisjärjestöjen.

Toiseksi olen kaikessa rauhassa käymässä läpi A. Avtorhanovin kirjaa ”Vallan teknologia” (Технология власти), jonka ensi painos ilmestyi 1950-luvulla. Tekijä – Neuvostoliitosta saksalaisten miehittäjien avustamana vuonna 1941 loikannut historian tutkija - käsittelee, miten valta lopulta keskittyi Neuvostoliitossa yhden henkilön käsiin.

Se on oiva teos, vaikkakin yksityiskohtien suhteen vaadittaneen kriittisyytä. Eri vaiheitten jälkeen valta vain hivuttautui yksiin käsiin. Matkan varrella piti ensiksi päästä sisään yhteiskunnan keskeisiin rakenteisiin. Stalin sen osasi. Hän oli harmaa taustahahmo, mutta sai tehtäviensä kautta kosketuksen laajoihin joukkoihin. Hän järjesti itsensä virkoihin, jotka muita eivät kiinnostaneet. Hän pääsi kosketuksiin puolueväkeen laajalti ympäri valtakuntaa. Hän toimi taustalla mutta samalla keskellä tulevia päättäjiä. Hän oli käytännön toimija. Aatteen miehet pantiin pikkuhiljaa syrjään.

Toiseksi piti saada kilpailijat kuriin. Oli poliittisia vastustajia, joiden kanssa ensin saatettiin liittoutua, jopa turvautua heidän apuunsa. Ajan tullen heistä oli päästävä eroon. Eräät nimekkäät bolševikkijohtajat oli saatava tuomituksi, mutta avaramielisyydessään Stalin ei halunnut heitä heti syrjään, vaan pelkästään yhteiskunnan valvontaan. Ja kun aika oli kypsä, heistä oli päästävä eroon. Tarvittiin puhdistuksia. Lopulta karkotukset tai vankeusrangaistukset eivät riittäneet. Palattiin menneisyyden menetelmiin. Ilmiannot ja nöyryytykset kuuluivat puolueen perintöön. Vuonna 1937 kärjistynyt suuri terrori oli vasta kehityksen huipentuma. Trotski oli surmattava Meksikossakin, ettei hän vain onnistuisi sodan sattumusten myötä nousemaan valtaan.

Ja nuo ”viholliset” sattuivat olemaan lähinnä aatteellista älymystöä, jotka nostivat esille kommunismin teoreetikkojen luomia ihanteita. Vanhat kommunistit ja erinäiset muualta riveihin nousseet loikkarit oli erinäisin keinoin saatava hiljaiseksi. Lopulta riveissä – keskuskomiteassa – ei ollut enää lukeneita teoreetikkoja ja kommunismin ihanteista väitteleviä teoreetikkoja. Stalin sai pragmaatikkona toimia kuin itse katsoi parhaakseen.  Puolueen johto koostui lopulta uuden polven poliitikoista ilman menneisyyttä. Heillä oli edessään vain virkaura, tarve puolustaa asemaansa, säilyä toimessaan ja päästä nousemaan virkaportaikossa. Sitä varten säännöt olivat selvät. Enää ei tuhlattu aikaa menneisyyden teoreetikkoihin eikä heidän ihanteisiinsa.

Kun sitten valtakin lopulta keskittyi pelkästään politbyroon haltuun, niin käytännössä tärkeät päätökset teki yksin Stalin.  Keskuskomitea ja Valtakunnan korkein neuvosto – tuo Euroopan parlamentin esikuva  – toimi tuossa teatterissa vain kuin hymistelevä yleisö.

”Euroopan parlamentin esikuva” viittaa puolestaan blogitekstiini Vladimir Bukovski ja hänen EU-kritiikkinsä, jonka olen julkaissut vuosi sitten tammikuussa. Se avautuu täältä. Bukovski oli mielisairaalaan pakotettu toisinajattelija, joka pääsi muuttamaan poliittisen vaihtokaupan myötä 1970-luvulla länteen. Hän asui Englannissa ja opiskeli itselleen yliopistotutkinnon. Myöhemmin hän pääsi perehtymään Neuvostoliiton arkistoihin ja teki rajuja paljastuksia. Ne puhuvat puolestaan. Euroopan unionista alettiin 1980-luvun lopulla luoda nykyisen kaltaista     liittovaltiota. Mihail Gorbatshovilta haluttiin siihen tukea, mutta hänen johtamansa imperiumi romahtikin heti pian emmekä koskaan ehtineet nähdä, mihin Gorbatshovinkin hehkuttama ”yhteisen eurooppalaisen kodin” idea olisi maanosamme johtanut. Neuvostojärjestelmä on kuitenkin ollut jonkinlaisena mallina. Euroopan parlamentin toimintamallin esikuvana oli alkuaan Neuvostoliiton korkein neuvosto. Siitä kyllä ollaan nykyisin kaukana mutta kyllä samankaltaisuutta edelleen löytyy. Bukovski oli elämänsä loppuun asti tiukka Euroopan unionin vastustaja. Hän oli omakohtaisesti kokenut neuvostoyhteiskunnan karuuden ja se taustanaan hän ymmärsi, kuinka Eurooppaan oli monella tapaa pesiytymässä totalitarismin uhka.

 

Viimeinen aiheeni liittyy Amerikan Yhdysvaltoihin, jossa koettiin marraskuun presidentin vaalien myötä suunnan vaihdos. USA:n perustuslaki on ollut monelle ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolustajalle ihanteena. Niin oli ainakin tammikuuhun saakka myös tutkija Andrei Illarionoville. Hän luotti sananvapauteensa, mutta koki tyrmäyksen saatuaan työpaikastaan Cato-instituutissa potkut. Suunnittelin hänen ajatuksistaan kirjoitusta, mutta se jäi lopulta hieman kesken.

Andrei illarionov on syntyisin Siestarjoelta – paikasta, joka Suomen lahden rannalla Pietarista Suomeen päin. Hän opiskeli Leningradin yliopistossa taloustieteitä, väitteli tohtoriksi vuonna 1987 ja päätyi lopulta 2000-luvulla Vladimir Putinin neuvonantajaksi toimien myös presidentin G8-yhteyksissä.

Sitten tuli välirikko presidentin kanssa vuonna. Hän päätyi seuraavana vuonna yhdysvaltalaiseen Cato-instituuttiin, jossa hän toimi tämän vuoden tammikuuhun asti. Kuudes päivä tammikuuta osoittautui kohtalokkaaksi. Hän otti kantaa presidentin vaalien epämääräisyyksiin, samoin Capitoliumin kongressitalon läheisyydessä pidettyyn presidentti Trumpin kannattajien mielenosoitukseen ja Kongressitalon sisälle ”tunkeutumiseen”.

Hän käsittelee asiaa seikkaperäisesti mm. YouTube-keskustelussa, joka löytyy täältä. Tuon keskustelun otsikkona on lainaus Illarionovin tekstistä: ”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta.”

Erostaan hän kertoo blogissaan lakonisesti todeten, ettei enää työskentele Cato-instituutissa. Sitten seuraa lyhyt kommentti Tullessaan instituuttiin, hänelle todettiin, että siellä ei ole muuta näkökulmaa kuin henkilökohtaisen vapauden puolustaminen: ”Olkoon asia mikä tahansa, ei ole mitään instituutin näkemystä, on erilaisia instituutin työntekijöiden näkemyksiä, joiden ilmaisemiseen heillä on täysi oikeus.” Illarionov toteaa lyhykäisesti, että nyt tuo kanta on muuttunut. ”Kuten olen monta kertaa todennut, sananvapaus on perusta, vapaan yhteiskunnan alkupiste”, hän lopettaa kirjoituksensa.

Samasta viestistä hän on laittanut myös englanninkielisen version. Liitän sen tähän kokonaisuudessaan:

Information

I don’t work at the Cato Institute anymore.

As the vice-president of the institute told me, the reason is the content of the postscripts attached to my post “Burning of the Reichstag” – 2021 on this blog. When I was invited to work at the Cato Institute, to regularly asked questions about the position of the Institute on this or that issue, the answer was always the same: “The Institute has no other position except for the protection of individual liberty. On any issue there is not the position of the Institute, but there are different positions of the Institute's employees, for the expression of which they have every right."

Now this approach has changed.

As I have said more than once, freedom of speech is the foundation, the starting point, of a free society.

 Linkki lähteeseen on täällä.

Illarionov on sananvapauteen luottaessaan joutunut tavallaan USA:ssa käynnissä olevan sisäisen valtataistelun uhriksi.  Yllä linkittämässäni keskustelussa hän toteaa, että Amerikan Yhdysvallat on tällä hetkellä kansalaissodan tilassa. Se selittää maan viimeaikaiset viralliset toimet. Siinä tilassa ei demokratian periaatteilla ole mitään virkaa, ei liioin poliittisella korrektiudella. Tietystikään se ei merkitse ainakaan tässä vaiheessa, että pommit paukkuisivat ja väkivalta kukoistaisi. Se ilmenee ajanmukaisemmassa muodossa. Mihin tilanne kehittyy, on kuitenkin mahdotonta vielä sanoa mitään.

Yksi minulle keskeisenä haastattelusta jäänyt seikka on suhde ääntenlaskun tarkistukseen. Se ei toteutunut, kun jämähdettiin erilaiseen juridiseen kikkailuun. Valvontakameroiden kuvat näyttävät aivan selvästi, että väärinkäytöksiä on tapahtunut. Sen voi kuka tahansa todeta. Sitä ei tietenkään voi sanoa, olisiko ääntentarkastus johtanut eri tulokseen, mutta demokratian periaatteiden mukaisesti ääntenlaskun väärinkäytöksiin olisi pitänyt puuttua.  Nyt vaaleista on jäänyt pintaan vahva epäily, että ääntenlasku ei ole ollut rehellistä. Se ei ole pelkästään mitään irrallisia tuntemuksia.  Illarionov esittää kyselytuloksen, jonka mukaan republikaaneista 70% pitää tuloksia epäluotettavina, ja demokraateista 30%, mikä on itse asiassa painavampi seikka. Kaikkiaan siis selvästi yli 40% äänestäjistä pitää äänestystulosta epäluotettavana. Tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt toimia demokratian periaatteiden mukaisesti ja suorittaa ääntenlasku uudestaan. Voihan käydä niin, että tilanne ei muutu, mutta tuleepahan asiaan sitten selvyys. Jos sitten tulokset muuttuvat, tai jos käy niin, että ääntenlaskua ei voi enää toteuttaa, niin pitää tehdä samalla tapaa kuin kävi Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004 presidentin vaalien toisella kierroksella (linkki). Silloin vastakkain olivat Viktor Janukovitš ja ns. oranssin vallankumouksen ehdokas Viktor Juštšhenko. Janukovitš voitti toisen kierroksen, mutta kun tulosta protestoitiin laajalti eikä uudelleenlaskua voinut enää toteuttaa, niin korkein oikeus päätti, että vaalien toinen kierros järjestetään uudelleen. Sen myötä Juštšhenko valittiin maan presidentiksi. Ukrainassa demokratia voitti, oikeusvaltio näytti voimansa. USA:ssa jäi nyt epäilys pintaan, todetkoon virallinen taho mitä tahansa.

USA:ta on pidetty entisissä sosialistisissa maissa esimerkkinä hyvin toteutetusta demokratiasta. Nyt käydyt vaalit käyvät niille kuitenkin huonosta esimerkistä. Esimerkiksi Venäjällä on ollut tavanomaista, että kun vaalitarkkailijat ovat poistuneet paikalta, niin jostain nurkasta vedetään matkalaukullinen ylimääräisiä vaalilipukkeita, jotta saadaan toivottu voittaja. Tuo sama käytäntö näkyi nyt marraskuun presidentin vaalien valvontakameran kuvista. Kaiken lisäksi postiäänestys, joka oli otettu käyttöön mukamas koronatilanteen vuoksi, on herättänyt vaalien toteutuksessa paljon epäilyjä. USA näyttäisi siis ottaneen käyttöön totalitaristisen maan käytännön.  Jos postiäänestyksessä olisi noudatettu demokraattisia periaatteita, olisi siinä pitänyt noudattaa erityistä tarkkuutta. Myös sähköinen äänestys on altis hyväksi käytölle.

Ylipäänsä Illarionov tuntee hyvin entisten sosialististen maiden katkuisen tien demokratiaan. Keskusteluista löytyy vertailukohtia mm. Valko-Venäjän demokratiaongelmiin.  Tuon esimerkin. Illarionov puhuu tammikuun kuudennen päivän mielenosoitukseen liittyen väkivaltaan provosoinnista. hän oli seuraamassa tapahtumia ja havaitsi Antifan toiminnan. Hänellä on esittää vertailukohta.  Valko-Venäjällä vuoden 2010 joulukuussa presidentin vaalien yhteydessä järjestettiin paljon mielenosoituksia. Minskissä ryhmä provokaattoreita ryntäsi kaupungin keskustassa hallituksen rakennukseen. Kävi ilmi, että kyseessä oli poliisivoimia tai sitten poliisin palkkaamia henkilöitä. Tarkoituksena oli nujertaa oppositio, ja tuolla provokaatiolla saatiin oikeutus hyökätä oppositiopoliitikkoja vastaan ennen presidentin vaaleja.

Tuosta tapauksesta on päätöksiä jopa Euroopan unionin tuomioistuimessa. Linkki löytyy täältä.

Illarionov viittaa selkeästi esille tulleisiin epäsäännöllisyyksiin Venäjän tai Valko-Venäjän vaalien ääntenlaskennan prosesseissa. Analogisesti samankaltaista tapahtuu Illarionovin mukaan myös Yhdysvaltojen vaalien ääntenlaskennassa, mutta – hän edelleenkin toteaa painokkaasti – se ei ole todiste siitä, että ääntenlaskennassa olisi ollut alueittain tulosten vääristelyä. Sen todentamiseksi tarvitaan tutkintaa.

Jos kansa havaitsee väärinkäytöksiä, se nousee kadulle ja vaatii ääntenlaskun uusimista. Se nähtiin esimerkiksi Jugoslaviassa vuonna 2000. Silloin tapahtui ns. raivaustraktorivallankumous, jonka myötä Milosevitch luopui vallasta ja sen jälkikaiuissa hänen toimintansa joutui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelyyn. Sama nähtiin oranssivallankumouksen aikoihin Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004. Myös Gruusiassa (Georgiassa) tapahtui Illarionovin mukaan samankaltaista vuonna 2003.

Todellakin, silloin kun perinteiset lain edellyttämät toimet vaalien toteutuksessa ja ääntenlaskussa eivät toimi, suoran kansalaistoiminnan ansiosta saadaan aikaan muutos. Ihmiset nousevat kadulle protestoimaan. Nuo tapaukset ovat tapahtuneet postsosialistisissa maissa, joissa demokratiassa on otettu vielä ensiaskelia. Mielenosoituksista näissä yhteyksissä on muotoutunut vakiintunut käytäntö. Illarionov ei ollut kuitenkaan uskoa silmiään, että hän näki samaa tapahtuvan myös demokratian tyyssijassa USA:ssa. Ja kun hän havaitsi sen, miten kansalaisliikehdintään nyt suhtauduttiin.

Illarionovin menneisyydestä mainitsen syntymäpaikan lisäksi erään muunkin Suomeen liittyvän seikan. Kun vuonna 2014 suhteet Venäjän suhteet Ukrainan kanssa kärjistyivät ja maa otti haltuunsa Krimin niemimaan, antoi Illarionov kiintoisan lausuman. Hän totesi, että Venäjä saattaa vallata myös Suomen. Siitä kirjoittaa YLE.n uutisessa toimittaja Jessikka Aro (https://yle.fi/uutiset/3-7470369). Uutisen mukaan tilanne kehittyy Illarionovin mukaan siihen, että ”Venäjän rajat piirretään uudestaan”. Aro toteaa, että Illarionov on Putinin entinen sisäpiiriläinen ja siksi toimittaja katsoo hänen sanoillaan olevan painoarvoa. Olihan Illarionov ennakoinut myös Ukrainaan kajoamisen. Uutinen perustuu Virossa julkaistuun lehtijuttuun.

Kirjoitus päivitetty 6.2.2021, alussa oleva ihmisoikeuksia koskeva osa kirjoitetu uudelleen.

Demokratian kapea käytävä

 Acemoglu Daron, James A. Robinson: Kapea käytävä. Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Terra Cognita, 2020.

(Alkuteos The Narrow Corridor, States, Societies and the Faith of Liberty, Penguin Press 2019)

Tilasin itselleni jälleen uuden kirjan. Kyseessä on yllä mainittu yli 600-sivuinen tiiliskivi. En ole lukenut siitä vielä sivuakaan. Nyt tarkoitukseni on kertoa taustoja hankinnalleni ja avata myös tietä siihen, mitä omassa mielessäni kirjaa lukiessani varmaankin pyörii. Kirjoitukseni on siis eräänlainen kirjan pariin valmistautumisen rituaali. 

Olen suoraan sanoen hukkumassa kirjoihin, joten olen päättänyt, että hankinnalle on oltava kunnon perustelut. Nyt sitäkin enemmän, sillä kyseessä on suhteellisen hintava teos. Merkittävä seikka valinnalle on siinä, että teos on suomennettu. Siitä kustantamo ansaitsee suurkiitoksen. Englanninkielisen version läpikahlaamiseen tuskin löytäisin energiaa, kun aihepiirikin on hieman vieras. Voisin varata teoksen myös kirjastosta, mutta odottavan aika saattaa olla pitkä. Lisäksi omaan kappaleeseen on vapaus tehdä halunsa mukaan merkintöjä. Ja saanpahan lukea teosta itselleni sopivassa vauhdissa, kun ei tarvitse ajatella palauttamista.

Kirjoituksessani käsittelen muiden arvioita ja kannanottoja kirjasta ja sen aiheesta. Paljastan myös, mikä oli ostovalinnalleni ratkaiseva seikka. Teostahan on jo jonkin verran netissä mutusteltu, mikä minulle ei siis ole lopulta riittänyt. Minulle on muotoutunut kirjasta jo omia odotuksia. Samoin sen aiheesta on syntynyt erinäisiä mielikuvia, joista en varmaankaan kykene irtautumaan, vaikkei niillä olisikaan mitään yhteyttä kirjan tekijöiden ajatuksiin. Ja lisätään vielä sekin, että täysin tuoreena asiana mukaan tunkevat vielä USA:n viime päivien ja myös hetkien tapahtumat.

Ensimmäisen kerran kuulin teoksen olemassaolosta ekonomisti Tuomas Malisen suusta. Jouluaaton lähetessä hän oli YouTuben #neuvottelija-ohjelmassa keskustelemassa sivun ylläpitäjän Sami Miettisen kanssa aiheesta The Great reset, jonka voinee suomentaa ilmaisulla ”Suuri nollaus”. Keskustelu löytyy täältä. Kerron aiheesta lisää alempana. Malisen puheesta avautuu kiinnostavia seikkoja. Tuo teos oli niistä yksi. Malinen ei kirjaa paljoa esittele. Hän toteaa sen otsikossa esille tulevan perusasetelman ja tuo esille uhkakuvia. Demokratiamme on kuin kapea käytävä kahden vastakkaisen voiman puristuksessa. Toisaalta on despotismi – totalitaristinen yhteiskunta. Sen vastapuolella on taas täydellinen anarkia. Itse demokratia ja sitä tukeva kansalaisyhteiskunta on tasapainottava voima. Se on historiallisesti suhteellisen nuori ilmiö, eikä välttämättä niin vakaa, kuin saatamme luulla. Malisen puheesta ilmenee myös isänmaallisuus. Meidän oma demokraattinen järjestelmämme on kalliilla hinnalla hankittu, esi-isiemme uhrautuvan työn kautta. Siksi siitä on syytä pitää kiinni. Hän näkee sen todellisena uhkana nykyisen Euroopan unionin liittovaltiokehityksen ja talouden jyrkän velkaantumiskierteen. Globaalilla tasolla todelliseksi uhaksi on nousemassa  Maailman talousfoorumin perustajan Klaus Schwabin ajama The Great Reset. Vielä vuosi pari sitten hän näki sen puhtaana huuhaana, mutta seuratessaan viime aikaista kehitystä hän on alkanut huolestua. Kansalaisyhteiskunnan säilymisen kannalta suuri huolen aihe on myös kasvava keskuspankkien valta. Malisen näkemyksistä kerron lisää alempana.

Ensimmäisen itse kirjasta kertovan arvion luin Helsingin Sanomien verkkosivuilta, joka on kirjoitettu viime vuoden lokakuussa, tekijänä Vesa Siren.  Heti jutun otsikko ja aloitus luovat teoksesta Malisen uhkiin verrattuna poikkeavan kuvan. Kirjan ajatuksia tulkiten siinä lähdetään liikkeelle kuvaamalla pohjoismaista demokratiaamme myönteisessä valossa. Siren toteaa, että vapaus vaatii ”oikeaa valtion ja yhteiskunnan tasapainoa”. Jo ensi sanoista voi oikein henkiä suomalaisen demokratian hyvyyden ja toimivuuden. Minun tunteisiini ne maistuivat ensin lähes mielistelyltä. Toki tekstissä samalla varoitetaan vajoamasta itsetyytyväisyyteen. Sen myötä kirjoituksessa käsitellään teoksen esille tuomia historian kehityssuuntia, huonoja esimerkkejä pohjoismaisen mallin vastapainoksi. Yhtä kaikki, Siren tuo kuitenkin näkyvästi esille kirjan eittämättömän kansainväliseen vertailuun perustuvan faktan: kirjoittajien korkean arvion pohjoismaisesta demokratiasta ja samalla Suomesta.

Suomen paviljonki Shanghain maailmannäyttelyssä 2010

Käsitellessään teoksen kansainvälisiä ulottuvuuksia Siren toteaa saman kuin Malinen, että vapaus on historiassa varsin tuore ilmiö. Yhdysvaltoja käsitellessään hän palaa Suomeen, vertaillen maiden erilaista perintöä. Suomella oli jo varhain erittäin voimakas kieleen ja kulttuuriin sitoutunut identiteetti. Yhdysvalloilta se on puuttunut. Afrikasta ja Kiinasta hän tekee varmaa yhteenvetoa toimittajan ammattitaidolla. Hän nostaa esille myös nationalismin ja populismin. Minua teksti ei kuitenkaan paljolti innosta, ei varsinkaan siinä vaiheessa, kun todetaan Unkarin pudonneen tuolta kapealta käytävältä. Teos näyttäisi siis vajoavan jonkinlaisen politikointiin, jossa aivan kuin heitettäisiin pikavinkkejä demokratian eheyttämiseksi. Loppuriveistä en saa suoraan sanoen mitään otetta. Tulee jopa mieleen, onkohan tuo löytämäni nettiversio lyhennelmä varsinaisesta arviosta. Pari lukijan kommenttia kyllä kiinnostavat. Se pienikin ajatus kirjan hankinnasta, joka oli syntynyt Malisen vuodatuksen jälkeen, alkaa hälventyä.

Voisi kiteyttää niin että siinä missä Malinen jää ahdistuneeseen tilaan, jäädään Hesarin jutussa eräällä tavalla lekottelemaan tyytyväisenä vakaan demokratiamme varaan.

Seuraavaksi eteeni osui Taloustieteen professorin Mika Malirannan kirjoitus Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa. Otsikkona on Kukoistavan kehityksen kapea käytävä. En tuossa vaiheessa vielä ollut hoksannut, että tuo samainen Maliranta oli elokuussa ollut keskustelemassa Miettisen kanssa samassa ohjelmasarjassa kuin Malinen reilut neljä kuukautta myöhemmin. 

Maliranta antaa teokselle edellisestä poiketen vankkaa tiedollista pohjaa. Hän esittelee esimerkiksi Daron Acemoglun aikaisempia teoksia. Se on siis taustoittava kirjoitus. Yhtäältä kirjoitus perusteellisuudessaan etäännytti minut ajatuksesta lukea itse koko teos. Miksi tuhlata rahaa, kun Maliranta on jo yhteenvedossaan tiivistänyt tutkimuksen annin luotettavan tuntuisesti. Toisaalta kattava arvio myös lopulta vaikutti ratkaisevasti omaan päätökseeni. Kävi nimittäin niin, että kirjoituksen luettuani lähetin heti kirjatilauksen.

Ratkaiseva tekijä kirjan hankintaan oli minulle Kiinan historian käsittely. Acemogly ja Robinson tarjoavat seikkaperäisen katsauksen Kiinan poliittiseen ja taloudelliseen historiaan yli 2000 vuoden takaa tähän päivään. Maliranta taustoittaa valtion olemusta ja nykykehitystä kiinnostavasti. Hän käyttää lisäksi Kiinan suhteen vertauskuvana Thomas Hobbesin aikoinaan esille tuomaa Leviatan-merihirviötä. Se on kahleista vapaa uhka, nimenomaan Kiinassa sitä ei ole kahlittu. ”Kukoistavan kehityksen käytävälläkin” se on Malirannan mukaan elossa, mutta kahleissa. Toisella puolella käytävää odottaa puolestaan tehokas hajaannus tai puhdas anarkia.  Siinä yhteydessä Maliranta viittaa Syyrian esimerkkiin. Myös Montenegron historia mainitaan yhtenä kiinnostavana esimerkkinä. Sen asemasta ja kehityksestä tiedän vielä tässä vaiheessa tuskin mitään.

 

Hongcun South lake, Anhui Kiina

Malirannan esille nostama pohjoismaihin liittyvä ”punaisen kuningattaren vaikutus” herättää minulla epäilyjä. Kun talous kasvaa, nousee eri yhteiskuntapiireissä halu vaatia itselleen oikeuksia. Intressiristiriidoissa auttaa valtion sovittelukyky. Jos on vaara suistua käytävältä, apu tulee ns. punaisen kuningattaren vaikutus. Tässä yhteydessä annetaan suotuisa esimerkki pohjoismaiden hyvinvointivaltioiden kehityksestä. Niissä julkisen sektorin kasvu on ollut suurta, mikä on lisännyt tuon Leviatan-hirviön vapautumisen riskiä. Punaisen kuningattaren vaikutuksella tarkoitetaan panostuksia sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin sekä työehtoneuvotteluja. Ne voimistavat kansalaisyhteiskuntaa, mikä puolestaan on valtion vallan vastavoima.  

Voimistavatko lopulta panostukset sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin kansalaisyhteiskuntaa toivotulla tavalla? Auttaako työntekijä- ja työnantajajärjestöjen neuvottelujen koordinointi? Maliranta viittaa von Hayekiin, josta minä en kykene sanomaan mitään. Nuo valtion kanssa tiiviissä yhteyksissä olevat järjestöt voivat kuitenkin hyydyttää muun kansalaisvaikuttamisen mahdollisuuden.

Lisäksi USA:n kehityksessä on paljon huolestuttavia piirteitä. Sitä voisi pohtia laajemminkin, koska viime aikoina on leviävä anarkia ja mielivalta alkanut kokeilla oikeusvaltion rajoja ja sietokykyä. En mene nyt kuitenkaan presidentin vaalien jälkipeliin. Pysyn ehkä vakaammassa aiheessa. Siellä sosiaaliturvaa on alettu laajentaa. Siitä varottavan esimerkin löytää Matti Virenin kirjoituksesta Hyvää tarkoittavat hölmöt. Samoin tässä toisessa blogitekstissä käsitellään samaa aihetta. Viren tuo esimerkin Kaliforniasta ja toisaalta Texasista. Kaliforniassa toimivat USA:n suurimmat teknologiayritykset ja asuvat rikkaimmat ihmiset. Elintasoerot ovat kuitenkin valtavat, koska siellä asuvat myös kaikkein köyhin väestön osa. Siellä on suuri julkinen sektori ja kireä verotus, paljon siirtolaisia. Siellä on myös kunnianhimoinen ilmasto-ohjelma rajoituksineen, mikä syö julkisia varoja. Samalla sosiaaliset ongelmat ja turvattomuus ovat lisääntyneet. Kaikki tuo on kuitenkin aiheuttamassa sen, että se maksava väestön osa – keskiluokka – on katsonut parhaaksi muuttaa muualle, mikä puolestaan vain lisää talouden epätasapainoa.  Kohdemaana muuttajille on Texas, joka on Virenin mukaan vapaan markkinatalouden mallimaa. On kyllä aiheellista pohtia, millaiseen murrokseen maa on ajautumassa.

Itse olin vajaat kuukausi sitten pallolaajennuksessa, josta olen kirjoittanut tähän blogiini oman erityisen jutun. Kirjoitin viestin eräälle amerikkalaiselle ystävälleni, jossa kerroin melko yksityiskohtaisesti oman sairaskertomukseni ja sairaalakokemukseni. Hän vastasi ja kiitti antaen samalla ylistyssanoja meidän korkeasta terveydenhoidon tasosta. USA:ssa pohjoismaita pidetään käsittääkseni korkean sosiaaliturvan ja terveydenhuollon mallimaana.  Vaikka sielläkin on menty eteenpäin, niin meihin verrattuna ollaan - Vireniä lainatakseni -  vielä ”valovuoden päästä”. Onhan meilläkin kyllä ongelmamme, ei kannata liikoja rehvastella. Tämä ystäväni asuu Coloradossa. Sen taloudesta en tiedä yhtään mitään.

…

Ja kuten yllä jo totesin, aivan sattumalta havaitsin, että Maliranta on ollut Sami Miettisen vieraana elokuussa. Keskustelun otsikkona on Talouskasvu ja instituutiot ja se avautuu täältä. Itse asiassa se on hyvin antoisa keskustelu nimenomaan siltä kohdin, kun käsitellään Acemoglun ja Robinsonin teosta. Maliranta osoittautuu hyvin valppaaksi keskustelijaksi. Lisäksi hän tuntee erittäin hyvin Acemoglun aiemmat tekstit. Niistä hän mainitsee yhtenä kiinnostavana esimerkkinä kirjoituksen Italian mafian kehityksestä.

Minulle erityisen miellyttävää on kuulla, että Maliranta kehuu erityisesti teoksen Kiina-analyysia. Siinä käsitellään imperiumin kehitystä hyvin pitkällä aikavälillä. Maliranta toteaa, että hän myös itse omissa pohdinnoissaan mielellään tutkailee talouskasvua evolutiivisesti alkaen pelokkaista reviiriään puolustavasta apinasta. Siitä ajasta on menty eteenpäin ainakin sinä mielessä, että enää ei syrjäytyvän ”uroksen” tarvitse pelätä tulevansa tapetuksi.

Xinjiang, Kiina

Voisin poimia yhden aiheen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta käydystä keskustelusta. Malirantakin korostaa, että teoksen mukaan pohjoismainen malli on osoittautunut kansainvälisessä tarkastelussa parhaaksi. On kovat veroasteet mutta siinä hyödynnetään markkinoita. Se on ns. pehmeää kapitalismia (soft capitalism), joka on lyhyellä aikavälillä hyötyseikka. Mutta aivan korkeimmalle Acemoglu ei kuitenkaan pohjoismaita nosta. Ne ovat kyllä innovatiivisia, monenlaisia asioita on kehitelty ja viety eteenpäin. Kuitenkin radikaalien innovaatioiden syntymiseen tarvitaan ”raakaa kapitalismia”, millä hän tarkoittaa Yhdysvaltain kaltaista järjestelmää. Pohjoismaat ovat Malirannan ilmausta lainaten kuin vapaamatkustajia. Ne käyttävät hyödyksi isoja keksintöjä kehitellen pehmeässä kapitalistisessa järjestelmässään uusia sovelluksia. Malirannan mielestä Acemoglun töissä on aiemmin vähäteltykin sitä, kuinka radikaaleja innovaatioita pohjoismaissa on tuotettu. Mutta myöhemmin hänen mukaansa kanta on lieventynyt.

 Keskustelun lopussa on keskustelua tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta. Iso julkinen sektori on tyytyväisyyden mittari. Keskustelussa palataan myös innovatiivisuuteen. Malirannan mielestä ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha on innovatiivisuuden kannalta hyvä idea. Ihminen uskaltaa ottaa riskejä myös työpaikkaa valitessaan, kun tietää, että epäonnistuessaan hän pystyy kuitenkin selviytymään ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan ansiosta.

Aivan keskustelun lopussa tunnelma on suoraan sanoen katossa. Maliranta muistaa vielä lähettää jopa terveisiä eräälle miesten yhteiselle tuttavalle.

…

Juttuni voisin oikeastaan lopettaa tähän. Avaan lopuksi kuitenkin Tuomas Malisen näkemystä ja liitän mukaan hieman myös omaa pohdintaa. Malisen näkemyksiä löytyy sosiaalisesta mediasta aivan riittävästi ja autenttisemmin.

…  

Nyt vastaani tuli myös aivan tuore keskustelu. Tässä on siitä aivan tuoretta selostusta, jonka liitän tähän väliin juttuani viimeistellessä. Se on Heikelän&Koskelon YouTube-sivulta. Se löytyy täältä. Siinäkin Malinen kertoo Acemoglun ja Robinsonin kirjasta (alkaen 32 minuutin kohdalta), itse asiassa entistä hiotummin ja vapautuneemmin, toki myös tiivistetymmin. Malinen vaatii siinä kansalaisyhteiskunnan vastaiskua. Hänen mukaansa nyt pandemian aikana yritetään lamauttaa kansalaisyhteiskunnan toiminta. Se aukaisee samalla ovet valtion suurelle haltuunotolle. Varoituksen sanoissa hän viittaa Kiinaan, jossa on menty yhä enemmän valtiojohtoisuuteen. Valtion keskuspankin aseman vahvistuminen - kaiken taloudellisen vallan keskittyminen sen käsiin - voi viedä kohti laajempaa kontrollia. Kiina on varoittava esimerkki. Siellä on yhteiskuntaa kritikoivien henkilöiden varoja alettu jäädyttää.  

Tuota keskuspankin vallan keskittymiseen sisältyy digirahaan siirtymisen vaihe, jolloin jokaiselle kansalaiselle perustetaan keskuspankkiin oma tili. Se mahdollistaa laajan manipuloinnin ja hyväksikäytön, myös poliittisen. Vaikka aikomukset voivatkin olla hyviä, niin vallan keskittyessä totalitaristinen kehitys mahdollistuu.

…

Palaan neuvottelija-sivun keskusteluun.

EU:n koronapakettina kaupiteltava elpymispaketti on Malisen mielestä suora tie liittovaltiokehitykseen. Sen perimmäisenä tarkoituksena on siirtää kansallista päätösvaltaa EU:lle. Sitä siis tehdään pandemian varjolla. Paketin todellisena tavoitteena on pitää Italia ja Espanja hinnalla millä hyvänsä mukana eurossa. 

Mennään yllä mainitsemani Maailman talousfoorumin esittämään The Great Reset -visioon. Siitä Klaus Schwab on kirjoittanut myös samannimisen kirjan (jota en kyllä aio hankkia). Sen luomisen taustalla on maapallomme tulevaisuutta uhkaava ilmastonmuutos. Alun perin on kyllä haluttu korostaa vahvan kansalaisyhteisön merkitystä ja yritysten vastuun lisääntymistä. Toki olen ymmärtänyt, että Malinen ei väheksy lainkaan ilmastonmuutoksen uhkaa. Hän ei kuitenkaan niele talousfoorumin ja sen perustajan Klaus Schwabin visiota.  Hän tiivistää, millaisessa yhteiskunnassa elämme vuonna 2030: ” You will Own Nothing and You will be Happy” (”Et omista mitään mutta olet onnellinen”). Tuodaan esille kauniita ideoita, todellista unelmahöttöä. Siinä trendissä valtion rooli aina kasvaa. Se johtaa ja koordinoi. Kaikkea hallinnoi ”jokin entiteetti” (Malisen käyttämä sana). Kansalaiset eivät omistaisi mitään. Me vuokraisimme palveluja, emme siis ostaisi mitään.

Oudoltahan tuo vaikuttaa. Niin Malinenkin vielä naureskeli asialle vuosi sitten. Nyt kun hän on alkanut tajuta, että Schweb ja hänen kumppaninsa ovat tosissaan, hän on herännyt.

Malinen luo eteemme kehitysnäkymiä. Tuon murroksen alkuvaiheessa on tavoitteena nollata kaikki velat. Se ei kuitenkaan ole niin ruusuinen ajatus, kuin ensi alkuun vaikuttaisi. Malisen mukaan tarvitaan kuitenkin jotain vastineeksi.  Niitä ovat meidän säästömme, ja sen jälkeen omaisuutemme. Taustalla olisi siis yksityisen omistusoikeuden poistaminen. Me kansalaiset alkaisimme siis elää jollekin instituutiolle, jolta me vuokraisimme palveluita. Tällaiset ajatukset voivat tuntua absurdeilta mutta Malinen kehottaa tutustumaan Maailman talousfoorumin ajatuksiin.

Kaikki kansallisissa kehyksissä ennen toiminut valvonta ja yksilöihin liittyvä tarkkailu siirtyisi kansainväliselle taholle. Tähän ideaan istuu esimerkiksi pääministeri Marinin ehdottama Euroopan laajuinen sairauskortti. 

Malisen mukaan ensi vuosi tulee olemaan ratkaiseva sen suhteen, miten noita Maailman talousfoorumin linjauksia aletaan viedä eteenpäin. Malinen varoittaa fasismista. Ja hän myös antaa sille määritelmän. Lähtökohtaisesti se on yritysmaailman ja valtion täydellinen liitto, jossa valta keskitetään eliitille ja yksilön vapaudet uhrataan yhteisen hyvän puolesta. Tätä Maailman talousfoorumi Malisen näkemänä ajaa.

Itse näkisin, että erilaisten konsernien ja suuryritysten on ainakin helpompi laajentaa toimintaansa, kun sopimuksia ei tarvitse tehdä erikseen kunkin kansallisvaltion kanssa. Ne kykenevät kyllä sopeutumaan myös yhä laajenevaan hallinnolliseen sääntelyyn, jota yhä kasvava byrokratia-armeija kyllä itselleen varmasti keksii. Siitä taas seuraisi, että kansallisesti ja alueellisesti toimivilta keskisuurilta ja pienyrityksiltä viedään lähes tyystin toiminnan edellytykset.

Mielestäni Malisen huoli on otettava vakavasti. Toki kritiikkiäkään ei saa unohtaa, mutta uhkia on uskallettava nostaa esille. Demokratiamme ei ole mikään vahvan kansalaisyhteiskunnan aktiivisuuden varassa etenevä idyllinen polku.  Se on alkanut muistuttaa kuluneiden köysien varassa olevaa riippusiltaa, josta voimme luiskahtaa syrjään tai jopa rotkoon.  Ei siis ole aihetta mihinkään itsetyytyväisyyteen. Mutta meillä tavallisilla pulliaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pysyä valveilla ja seurata samalla Martti Lutherin esimerkkiä. Jos tiedän, että huomenna tulee maailmanloppu, niin tänä päivänä pystytän vielä omenapuun.

Nyt alkanut vuosi 2021 on kehityksemme kannalta tärkeä. Se näyttää, millaiseen suuntaan me demokratian kapealla käytävällämme alamme edetä.

Timo Vihavainen on kirjoittanut jokin aika sitten blogissaan arvion Anne Applebaumin kirjasta Demokratian iltahämärä (täällä). Hän arvostelee sitä asenteellisuudesta. Tekijän puoluekantaisuus paistaa teoksesta lävitse, mistä syystä hän ei pidä sitä syvällisenä analyysina. Seppo Oikkonen on kommentoinut tekstiä tuttuun tyyliinsä napakasti. Hän toteaa, että nykyihmiset kaipaavat kovasti ”varmuutta” tarjoavia kirjoittajia. He yrittävät pätevöittää itseään noilla visioillaan. Hän itse kaipaa kirjoja, jotka jättävät lukijansa epävarmuuden ja hämmennyksen tilaan.  Tuota minäkin toivoisin. Ihmisen psyyke on kuitenkin raadollinen. Se hakee turvaa keinotekoisesta varmuudesta. Valtamedia on omassa agendajournalismissaan ”varmuuden” äänitorvi. Tuomas Malisen ja hänen pelastusrahastonsa (katso pelastusrahasto.fi) on nykyisin täydessä uutispimennossa. Valtamedia ei kaipaa sanomansa kyseenalaistajia. Onneksi sosiaalinen media vielä toimii.

…

Hypähdin jo hyvin kauas Acemoglun ja Robinsonin kirjasta. Se oli minulta myös jonkinlainen purkautuminen alkaneen vuoden uhkakuvista. Nyt kun pääsen kirjan pariin, niin palaan kiltisti ruotuun. Katsotaan sen jälkeen, onko minulla siitä mitään kerrottavaa. Luulisin, että ainakin Kiinaa käsittelevät sivut luen huolella.

Hongcunin kylä, Anhui.

Jäähyväiset eurolle – zombitalous sortukoon

Mennään suoraan asiaan. Aloitan lainauksella pari viikkoa sitten Youtuben #neuvottelija-kanavalla käydystä keskustelusta. Huutavan äänenä korvessa on Tuomas Malinen:

 

”Minä lupaan suomalaisille tässä ja nyt. Jos me lähdemme eurosta viimeistään ensi vuonna, niin 2025 me ollaan rikkaampia kuin me ollaan nyt. Mutta jos me jäädään euroon ja sitoudutaan näihin kaikkiin juttuihin, meillä on hyvinvointivaltiosta jäljellä enää rippeet.”

 

Malisen juttukaverina on kanavan ylläpitäjä Sami Miettinen. Keskustelun otsikkona on Väärinymmärretty markka ja tuleva liittovaltio. Molemmat miehet osallistuivat vuonna 2014 ajatuspaja Liberan projektiin Euron tulevaisuus – Suomen vaihtoehdot. Siitä olen kertonut toukokuussa kyhäämässäni jutussa globalismista. Se löytyy täältä. Miehet muistelevat projektia ja sen tulosten julkistamistilaisuuden yhteydessä järjestettyä keskustelutilaisuutta, jossa siis minäkin oli takarivin Taavina kuuntelemassa. Miesten mukaan kirjan sisältämät kriittiset arviot lopulta vaiettiin kuoliaaksi.  Euro kävi kriisiä mutta radikaaleihin toimiin ei uskallettu ryhtyä. Lopulta on tultu nykyisenkaltaiseen tilanteeseen, jossa EVM ja EU ovat alkaneet kiertää omia periaatteitaan.

 

Toisenkin keskustelun olen kuunnellut samasta aiheesta. Se on julkaistu viime viikolla Manolis Huukin kanavalla.  Siinäkin vieraana on Tuomas Malinen ja keskustelun otsikkona on Maksaako Suomi Euroopan velat. Siinäkin Malinen toistaa tuon yllä mainitun julistuksen. Puhujan äänenpainossa on jo tiukempaa sävyä. Laitan senkin tähän toistosta huolimatta:

 

”Me […] ollaan sinä pisteessä, että jos me lopetetaan tämä hulluttelu, lähdetään eurosta viimeistään ensi vuonna, niin me ollaan vuonna 25 rikkaampia kuin nyt. Jos me mennään mukaan näihin kaikkiin hullutteluihin, niin meillä on hyvinvointijärjestelmästä vuonna 25 jäljellä vain rippeet. Ihan vain sen takia, että me tullaan velkaantumaan aivan älyttömästi. Rahasto ei korjaa […] näitä ongelmia. Ne ovat syvällä euroalueen rakenteessa. Ainoa keino on vain se. että annetaan sen euron mennä. Se olisi ratkaisu, millä tämä tilanne lähtisi oikeaan suuntaan. Ja Suomihan voisi olla vaikka aloitteellinen.”

 

Rahastolla hän tarkoittaa nyt käsittelyssä olevaa elvytysrahastoa tai koronarahastoa, jonka kerrotaan liittyvän koronan jälkihoitoon. Malinen kuuluu siihen runsaaseen joukkoon, joka ei anna tuolle rahastolle ja sen ”teholle” mitään arvoa. Hänen mukaansa Euron kriisi on jo niin syvällä, että summa ei riitä mihinkään. Se avaa vain jälleen kerran tien EU:n lisävelkaantumiseen. Kustannukset euron pelastamiseksi ovat tähtitieteelliset, ”meistä tulee rutiköyhiä”. Miettinen taitaa pitää siinä hyvänä sitä, että maksumiehiksi on pyydetty myös euron ulkopuolisia maita, kuten Ruotsia ja Tanskaa. Nehän eivät ole tähän mennessä maksaneet yhtään mitään. Molempia kuitenkin kauhistuttaa, kuinka kirkkain silmin myös eräät Suomen talousasiantuntijat ovat suositelleet siihen mukaan menemistä.

Oma muistoesineeni markan ajoilta

…

 

Raportti Euron tulevaisuudesta (2014).

 

Kirja Euron tulevaisuus – Suomen vaihtoehdot käsittelee ratkaisuja euroalueen kriisiin ja tarjoaa vaihtoehtoja sen ratkaisemiseen. Kiinteään valuuttakurssijärjestelmään perustuva euroalue oli tienhaarassa. Monelle lienee tullut yllätyksenä, että myös paluu markkaan oli vakavasti otettava vaihtoehto.

Kirja käsittelee neljää vaihtoehtoa, joista vahva liittovaltio ja paluu kansalliseen valuuttaan ovat selkeimmät. Välissä on niiden lisäksi heikko liittovaltio, jonka olen ymmärtänyt merkinneen käytännössä vallitsevan olotilan jatkumista.  Lisäksi mukana oli pehmeämpi vaihtoehto paluusta entiseen tilaan. Se on itse asiassa jäänyt minulle epäselväksi. Se olisi tarkoittanut euron säilymistä mutta samalla Ruotsin kruunu jonkinlaisena mallina olisi kai otettu rinnakkaisvaluuttana käyttöön. EU:ssa olisi kuitenkin oltu vahvasti mukana. Miettinen ja Malinen muistelevat, että lehdistössä sitä ei lainkaan käsitelty, vaikka se olisi ollut heidän mukaan looginen vaihtoehto. Vielä selvemmin vaiettiin siitä rajummasta tiestä eli paluusta markkaan.

 

Heikon liittovaltion suhteen asenne on pessimistinen, koska katsottiin, että euroalueella ”ollaan haluttomia tai kyvyttömiä noudattamaan sopimuksia ja korjaamaan yhteisvaluutassa vääjäämättä syntyviä epätasapainoja”. Vahvan liittovaltion toteutuminen sen sijaan vaatisi pitkän ajanjakson, koska ”jäsenmaat ovat taloudellisesti ja kulttuurisesti niin erilaisia”.

 

Tutkimuksesta ilmenee intressien vastakkaisuus ja tulonsiirtojen ongelmat. Kirjassa todetaan, että talouskriisi on johtanut euroalueen eriytymiseen. Etelän ja pohjoisen ristiriita on kärjistynyt.  Etelä ajaa yhteisvastuuta. Saksan ja eräiden muiden valtioiden vaatimukset tiukemmasta budjettikurista ovat menneet kuuroille korville. Lisäksi euroalueen talousnäkymät ovat heikot. Kirjan mukaan Italian, Ranskan ja Espanjan taloudet määräävät rahaliiton kohtaloa. Kyse on siis vuodesta 2014!

 

”Toiveet rahaliiton tulevasta kehityksestä ovat kovin erilaiset rahaliiton eteläisissä ja pohjoisissa valtioissa. Eteläisten jäsenvaltioiden kansalaiset näyttävät ajattelevan, että heidän kotimaansa ovat jo siirtäneet varallisuutta pohjoisille jäsenmaille ulkomaankaupan kautta, koska jälkimmäisillä rahaliiton sisäiset vaihtotaseet ovat olleet ylijäämäisiä. Tämän perusteella pohjoisten jäsenvaltioiden tulisi siis vastavuoroisesti eurobondien avulle ottaa osavastuuta eteläisten jäsenvaltioiden velan kustannusten hoitamisesta ja budjettien tasapainottamisesta. Myös Ranskan puheenvuoroissa yhteisvastuun periaate on tyypillinen pohjoisille jäsenvaltioille suunnattu vaatimus, jota näytetään pitävän täysin oikeutettuna.” (s. 115.)

 

 

Rahaliitossa vallalle oli päässyt moraalikato. Sopimusten periaatteita ei haluttu noudattaa.

 

Suomen suhteen lisäkommenttina todetaan, että meillä kauppatase on ollut vuodesta 2008 alkaen alijäämäinen euroalueen kanssa. Toinen kommentti koskee Suomen 115 miljardin euron eläkerahastoja. Se saattaa herättää kateuden tunteita niissä maissa, joissa rahastointia ei ole hoidettu. Itse näen tuon nykyisin todellisena uhkana, jos integraatiota ruvetaan väkisin pullataikinana kasvavan yleiseurooppalaisen byrokratian toimesta tiivistämään.

…

 

Vahva liittovaltio olisi nyt vaihtoehto omalle valuutalle. Siihen pyrkimys on tullut yhä ilmeisemmäksi, vaikka poliitikot eivät siitä uskallakaan avoimesti puhua. Tuolloin 2014 keskusteluihin osallistunut Elina Lepomäki on nyttemmin alkanut avoimesti liputtaa liittovaltion puolesta. En tunne hänen perustelujaan. Sami Miettinen ja Tuomas Malinen keskustelussaan korostaen toivovat, että jos siihen päädytään, niin se tehtäisiin avoimesti. Poliitikot ilmaisisivat tavoitteensa ja perustelunsa, eivät lymyilisi vaan kantaisivat vastuunsa. Tuo on mielestäni tärkeä vaatimus.  

 

Nykyinen toimintatapa saa miehiltä huutia. Esimerkiksi investointirahastosta puhuttaessa se on valheen tie, jossa surutta rikotaan perussopimuksia. Taisin kuulla jossain vaiheessa niinkin rajun luonnehdinnan kuin ”valehtele ja kuseta -periaate”.

 

Vuonna 2014 käsittääkseni kaikki paneelin osallistujat näkivät USA:n kaltaisen liittovaltion epärealistiseksi vaihtoehdoksi.  Sen toteavat keskustelussaan nyt myös Miettinen ja Malinen.  Jaksoon liittyvissä kalvoissa tuodaan näkyviin USA:n talouden rakennetta. Sen pohjalta voidaan päätellä, että mahdollisessa EU-liittovaltiossa Suomen verotustaso nousisi kymmenen prosenttia, jotta valtio kykenisi hoitamaan perustehtäviään.  Mitä sitten tapahtuisi, miten liittovaltio pärjäisi? Otetaanko velkaa? Sillekin olisi rajoituksensa. Ja lisää ongelmia tulisi, jos liittovaltiossa olisi voimassa No bailout -sääntö USA:n tapaan. Vastasyklisen periaatteen mukaisesti on supistettava menoja. Ja siinä taas kärsii hyvinvointivaltio. 

…

”Zombifikaatio”

 

Keskusteluissa nousee esille käsite zombitalous. Malinen selvittää ”Huuki-showssa” käsitteen taustaa. Minun piti lähinnä itselleni selvittää, mitä zombitalous ja zombifikaatio (tai ehkä ”zombailu”) tarkoittavat. Pystyn kyllä kuvittelemaan, mitä tarkoitetaan, kun todetaan, että Suomessa ajelehditaan ”zombitaloudessa” ja uskotaan parempaan. Zombihan tarkoittanee lähinnä elävää muumiota.

 

Zombifikaatio on käsite, jonka tarkemmasta sisällöstä aloin kiinnostua vasta, kun sitä oli keskusteluissa tarpeeksi monta kertaa toistettu. Se pitää sisällään periaatteen, että otetaan lainaa tulevaisuudelta. Menen kuitenkin hieman konkreettisempaan selvitykseen.

 

Zombi on liikkuva vainaja, henkiin herätetty ruumis. Urbaanin sanakirjan mukaan se on tietokoneella oleva ohjelma tai prosessi, joka on jäänyt sinne pyörimään itsekseen eikä siihen enää saada mitään yhteyttä.

 

Yritysten ja talouden toimintaan liittyessään sanan perusmerkitys on aika kuvaava. Tämä talousalan kirjoittaja luonnehtii zombi-yritystä lainaten BIS:in (Bank of International Settlements) määritelmää:

 

Zombi-yritys on vähintään kymmenen vuotta toiminnassa ollut yritys, jonka liiketuloksen suhde korkokuluihin on alle yksi.

 

Hänen mukaansa käytännössä zombi-yritys on konkurssin partaalla.

 

Seuraava yhteenveto perustuu lähinnä Malisen puheenvuoroihin. Zombi-yritys on sellainen, joka ei pysty maksamaan velanoton kustannuksia liikevoitosta. Yrityksen pitäisi mennä nurin, mutta se pysyy pystyssä lainaa ottamalla. Ensi kerran tämä ilmiö huomattiin Japanissa 1990-luvun kriisin jälkeen. Kun rahaa sai helposti, nuo yritykset jäivät eloon, vaikka eivät voineet kuitenkaan kehittyä.

 

Tilanne on jatkunut Euroopassa vuoden 2008 kriisin jälkeen. Korjauksia ei ole tehty. Kaiken markkinalogiikan mukaan yritysten pitäisi mennä nurin, mutta jos rahaa on paljon, ne kitkuttelevat hengissä. Ongelmana on se, että kun pääomaa sitoutuu liiaksi tuottamattomiin yrityksiin. Se on poissa tuottavilta.

 

Lainaamani blogisti toteaa, että Italiassa vuosina 2007-2013 zombi-yritysten osuus nousi 7:stä 19:än prosenttiin. Hänenkin mukaansa tilanne voi johtaa ongelmiin, jos tuottamatonta liiketoimintaa tuetaan tuottavan liiketoiminnan kustannuksella. Heikkojen yritysten rahoittaminen on vahvoilta pois.

 

Malisen mukaan entistä vaikeammaksi tilanteen tekee, kun tällaisia yrityksiä on taloudessa paljon. Yritykset eivät kykene maksamaan korkeampia palkkoja eivätkä saa toiminnastaan voittoa. Hyvinvointi laskee, kyky maksaa velkaa laskee. Yritykset pysyvät pystyssä vain lainaamalla lisää rahaa. Velan määrä nousee. Kun sitten tulee jokin kriisi, niin ryminä käy ja konkurssihakemuksia satelee, kuten esimerkiksi USA:ssa vuonna 2009. Tullaan tilanteeseen, jossa väkeä joutuu massoittain työttömiksi. Jos kriisi edelleen pahenee, niin paineet sosiaaliturvaan kasvavat. Voi käydä niin, että valtion tukiverkosto ei kestä. Sosiaaliturvaan ei löydy varoja.

 

Suomen nykytilanteessa korko on vielä OK mutta Italiassa korkotaso on huomattavasti korkeampi.

 

Malinen toteaa painottaen, että valtion ei pitäisi velkaantua etupainotteisesti. Suomessa rahan jakaminen on ollut käsittämätöntä. Valtion tehtävänä on huolehtia ennen kaikkea turvaverkosta. Se olisi pidettävä mielessä.  Varottavana esimerkkinä on USA:n valtava työttömyysaste. Malisen sanoin ”se voi räjähtää ylöspäin, mutta ei koskaan romahda”.

 

Valtion velanotolla on tavoitteena edistää liittovaltiokehitystä. Malinen harmittelee, että monet ekonomistit ovat menneet siihen mukaan. Lisää velkaa, merkitsee lisää zombifikaatiota!

 

Minun logiikallani Suomi joutuu tilanteeseen, jossa kansallisomaisuuttamme joudutaan myymään ja se joutuu vieraisiin käsiin. Luonnonvaramme täytyisi pitää omissa käsissä. ”Jättäkää meille edes vesi”, on blogisti Pauli Vahtera blogissaan joskus julistanut. Nykyisille vallanpitäjille tuo ei merkinne mitään, koska heidän sydämistään kansallistunne on täysin kadonnut. Mahdollisesti monia kiinnostaa oma ura jossakin EU:n kasvottomassa byrokratiataikinassa.  Ylipäänsä en luottaisi lainkaan EU-byrokratiaan. Se on lopulta hyvin vähän kiinnostunut Suomen asioista jo pelkästään siitä syystä, että suuri osa byrokratiaverkostoa on peräisin Etelä-Euroopan maista.

 

Elvytysrahastoon Malisella selvä kanta. Elvytystä on tehty jo kymmenen vuotta. Niin pitkää jaksoa ei maailmantaloudessa ole koskaan ollut. Tarkoituksena on ollut pelkästään estää järjestelmää hajoamasta.  Kyse on paniikkireaktiosta. Jos Italian ja Espanjan kaltaisiin talouksiin jaetaan ”elvytysrahaa”, se ei kannusta noita maita korjaamaan omia rakenteitaan.  Tämä on tullut selväksi.

 

Valtioon investoijana ei Malinen luota. Tuottava toiminta ei ole valtion tehtävä.  Sen tehtävänä on rakentaa turvaverkkoa, ei ottaa velkaa ja jakaa sitä. Velkaongelma ei korjaudu velkaantumalla lisää.

 

Malisella on selvä sanoma. Peli on pantava poikki. Suomen työttömyysaste on jo 17%. Talous on jatkanut heikentymistään. Ollaan yhä syvemmällä ylivelkaantumisen syövereissä. Edessämme on todellisen talouslaman ainekset. Poliitikkomme ovat kykenemättömiä tekemään vaikeita talouspäätöksiä. Vastuuntunto puuttuu.

…

Kun Suomi vietiin EMU:un

 

Suomen eurotaipaleen alku oli aikoinaan hyvin ongelmallinen. Pääministeri Paavo Lipponen vei Suomen euroon.  Miettinen ja Malinen muistelevat, että Lipponen lupasi laittaa Suomen talouden rakenteet EMU-kuntoon, mutta sitä hän ei lopulta tehnyt.

 

Paavo Lipposen ja oppositiojohtaja Esko Ahon huhtikuussa 1998 käymä keskustelu on edelleen nähtävissä netissä (täällä). Aho varoittaa vaaroista mutta Lipponen yrittää laittaa näsäviisaasti asian leikiksi, hän irvailee ja pilkkaa. Se on hänen aseensa ja evästyksensä eduskunnan ratkaisevaan EMU-äänestykseen. Lipponen kommentti Aholle on jäänyt myös Miettisen ja Malisen muistiin: ”Te maalaatte mörön seinälle ja joudutte sitä sieltä vielä itse pyyhkimään.”

Eduskunta äänesti lopulta selvin numeroin EMU:n puolesta. Se riitti, kansan tahtoa ei kysytty. Muutama vuosi aikaisemmin kansa kyllä oli äänestänyt EU:hun liittymisestä. Tuolloin EMU-asiaan ei haluttu puuttua. Sitä välteltiin ja kierreltiin, eräiden mukaan jopa todettiin, että silloin ei ollut sen aika.

 

Videon loppupuolella Lipponen ja Aho kommentoivat äänestystulosta. Lipponen tosiaan toteaa, että Suomessa kehitetään työmarkkinajärjestelmää. Hän aikoo saada sitä joustavammaksi. Hän lisää, että ”valtion finanssipolitiikkaa kehitetään sillä tavoin, että voidaan ottaa vastaan myös huonompia aikoja EMU-olosuhteissa”.  Puheet olivat vain puheita. Ei tehty mitään, ei. Videon lopussa toimittaja tekee yhteenvedon ja toteaa ongelmia vielä olevan.  

 

Vuonna 2011 ja 2012 elettiin kriittisiä aikoja.  Suomessa oli lujaa vastustusta Kreikan tukipakettiin. Lopulta se hyväksyttiin. Ja siinähän kävi niin kuin kriitikot odottivat. Ei autettu Kreikkaa vaan lähinnä saksalaisia pankkeja. Suomen kannalta koomisinta ja keskistä olivat pääministeri Jyri Kataisen ja valtionvarainministeri Jutta Urpilaisen hankkimat vakuudet eli ”takuutukset”.  Se oli Suomen erityistoimi, joihin mentiin, kun oppositiossa Timo Soini löylytti niin rajusti hallitusta. Siitä on Pauli Vahteralta täällä oiva kirjoitus. ”Me tienataan tällä” on näiltä ajoilta elämään jäänyt lausahdus. Kyseessä piti olla kannattava sijoitus, koska Suomi sai maailmalta halvalla lainaa.

Aika pian tuli selväksi, että ”takuutuksista” ei ollut mitään hyötyä. Suomi ei saa sijoituksiaan takaisin.  Miettinen ja Malinen irvailevat asiasta ja Malinen taitaa esittää jonkinlaisena vitsinä Miettiselle toiveen, että tämä kutsuisi Urpilaisen ohjelmaansa juttelemaan siitä, miten asia ”niin kuin ihan oikeesti meni”.

Sekä Miettisen ja Huukin keskusteluissa pohditaan sitä, miten Kreikan olisi käynyt, jos se tukipakettia ei olisi tehty ja Kreikka olisi pakotettu eroamaan EMU:sta ja maassa olisi siirrytty drakhmaan. Saksalaiset ja muut pankit olisivat toki hävinneet sijoituksensa, mutta riski on niidenkin kannettava. Se on pikkuasia. Malinen ja Miettinen vakuuttavat, että Kreikalla menisi nyt paremmin.  Siihen heillä on vankkoja perusteluja ja myös faktoja. Kysyntä olisi kasvanut ja vastasyklisen periaatteen mukaisesti maa olisi lähtenyt uuteen nousuun.  

…

Sitten tuli vuosi 2014. Minua kiinnosti lähinnä Venäjän ja Ukrainan kriisi, jossa myös Euroopan unionilla oli sormensa pelissä. Euron tilasta olin huolissani ja siksi poikkesin huhtikuussa Metsätalolla seuraamassa keskustelua Euron tulevaisuudesta. Toteaisin, että keskustelu oli kihelmöivä, tilaisuudessa kuhisi jonkinmoisen käänteen henki. Sain mukaani paperiversion Euron tulevaisuus -kirjasta.  Se sopi minun silmilleni.

Varsin pian sain minäkin pettyä. Mentiin taas entistä rataa. Euron ei haluttu kaatuvan ja työryhmän siihen liittyvistä näkemyksistä vaiettiin. Oltiin niin mukana kansainvälisen paineen virrassa. Euro oli korvaamaton, kun ”matkustamisestakin oli tullut niin vaivatonta”.  Kyllä noita perusteluja riitti.

Tässäpä tämä.

 

Samuel Fuller – kolme elokuvaa: Shock Corridor (1963), Naked Kiss (1964), China Gate (1957)

Viime viikon loppupuolella julkaisin täällä blogissani kirjoituksen mustasta laulajasta Nat King Colesta. Oli hieno yhteensattuma, kun Yleisradion Teema-kanava näytti lauantain myöhäisillassa kaksi Samuel Fullerin elokuvaa – pikkukaupunkiin sijoittuva Alaston suudelma (Naked Kiss, 1964) ja mielisairaalakuvaus Shokkikäytävä (Shock Corridor, 1963).  Samuel on tietysti Samuel ja Nat on Nathaniel mutta Colesta kertovassa elämäkerrassa avautuu eteemme sama Amerikka, jonka ristiriitaisen puolen nuo Fullerin elokuvat paljastavat. Ja lisäksi Fulleria ja Colleria yhdistää toinenkin seikka. Lisäksi Fuller on ohjannut, tuottanut ja käsikirjoittanut elokuvan China gate (suom. ”Sissipartio”, 1957), jossa Cole näytteli yhtä nimiroolia. Siitä Colen suppeaksi jäänyt elokuvaura sai alkunsa.

Samuel Fuller (1912-1997) on yksi monista elokuvataiteen kummajaisista, jonka huippukausi ainakin muutamien asiantuntijoiden mielestä yltää juuri tuohon Alastomaan suudelmaan. Sen jälkeen elokuvien rahoitukseen tuli ongelmia ja hänen tuotantonsa kerrotaan muuttuneen sovinnaisemmaksi. Hän oli tuolloin pystynyt valmistamaan jo 15 vuoden ajan pienellä budjetilla merkittäviä kulttielokuvia, joista hän valmisti ja tuotti suurimman osan itse käsikirjoituksia myöten.  Fuller on suomalaisille elokuvan harrastajille läheinen siitä syystä, että hän vieraili vuonna 1992 Sodankylän elokuvajuhlilla ja kunnianosoitukseksi käynnistään hän sai paikkakunnalle oman nimikkokatunsa.

Fuller oli oman tiensä kulkija, itsenäinen oman elämänsä tekijä. Koulusivistystä hän ei saanut. Jo 17-vuotiaana hän oli New Yorkin nuorin rikosreportteri eräässä skandaalilehdessä.  Hän kirjoitteli viihdenovelleja ja pulp fiction -kirjoja (kioskikirjoja) ja ryhtyi sittemmin luomaan elokuvakäsikirjoituksia. Hän oli pienestä pitäen kiinni elämässä.  Hän osallistui myös sotaan taistellen ensimmäisen jalkaväkidivisioonan mukana Pohjois-Afrikassa ja Euroopassa. Kotiin palattuaan hän päätti ruveta ohjaajaksi. Miehen omasta tahdosta se oli kiinni. 

Fuller on elokuvaohjaajana jäänyt minulle etäiseksi. Seurasin hänen Suomen vierailuaan.  Oikeastaan vasta tuolloin hänen nimensä tuli minulle tutuksi. TV-haastattelua katsoessani hänen persoonansa teki vahvan vaikutuksen. Hänhän loi uraa myös näyttelijänä. Hän on mukana Kaurismäen veljesten elokuvissa Helsinki Napoli All Night Long (Mika K., 1987) ja Boheemielämää (Aki K., 1992). Mikan kanssa yhteistyötä on ollut myös Brasiliaan sijoitetussa dokumenttiprojektissa. Ja hän on toki ollut mukana monissa elokuvissa aina Godardia, Wendersiä, Spielbergiä ja Chabrolia myöten.

Katsoin tietenkin nuo Teemassa esitetyt elokuvat ja päätin samassa imussa katsoa sunnuntaina myös youtubessa nähtävänä olevan China Gaten. Nat King Cole esittää sen alussa ja lopussa elokuvan tunnussävelmän mutta hänellä on tärkeä rooli myös yhtenä Korean sodassa taistelleena sotilaana. Siinä raapaistaan Colen luoman Goldien hahmon myötä eräällä tavalla samaa maailmaa, joka avautuu Colesta kirjoitetussa elämäkerrassa. Vielä lähemmin se tulee vastaan Shokkikäytävän mielisairaalaympäristössä, jossa musta mielisairaalapotilas Trent purkaa syvimpiä tuntojaan kuvitellen välillä olevansa Ku Klux Klaanin johtaja.

Elokuva China Gate kuvaa Kaukoidässä oleilevaa sissipartiota, jossa Nat King Colen esittämä Goldie on toteuttamassa muun ryhmän kautta tärkeää tehtävää. Elokuvan loppukohtaus painui mieleen. Nat esittää Goldien asussa elokuvan tunnussävelmää.  Hän on lähes yksin raunioiden keskellä. Lopussa hän sytyttää savukkeen – liitettyään siihen Nat King Colen tapaan imukkeen. Minut tuo tilanne herkisti, mutta Peter von Bagh ei siitä näköjään pitänyt, koska moittii artikkelissaan Colen ääntä ”imeläksi”.

Colen rooli sotilas Goldiena on ei ole vähäpätöinen. Sen tarkoitus ei ole vain pönkittää hänen laulajan uraansa.  Hänen kauttansa ohjaaja Samuel Fuller lähettää 50-luvun lopun amerikkalaisille vahvan viestin. Goldie on nimittäin lähes koko elokuvan ajan vahvasti aseistettu ja joutuu suorittamaan vastuullisia tehtäviä, mm. kuljettaa mukanaan räjähteitä. Eikä hän ole mikä tahansa Goldie, vaan mustaihoinen sotilas isänmaalliseksi luokitellussa tehtävässä. Se on voinut shokeerata ennakkoluuloista valkoihoista amerikkalaisyleisöä.

Minulle elokuva palauttaa mieliin Colen omat koettelemukset vuotta ennen elokuvan valmistumista, kun hän joutui selittelemään julkisesti käytöstään, kun hän esiintyi valkoisen hegemonian etelävaltioissa.

Yksi kohtaus on minulle elokuvassa ylitse muiden.  Siinä painajaisunesta herännyt nuori sotilas luulee vartiossa olevaa Goldieta – eli ”Natia” -  venäläiseksi viholliseksi. Hän käy takaapäin hänen kimppuunsa ja Goldie pääsee lähes hengestään. Väistämättä tilanne palauttaa mieliin Colen oman elämän mustana valkoisten joukossa. Peter von Bagh toteaa kuvaavasti elokuvan henkilöistä, että he ovat ”ruumiillistuneita ristiriitoja”.

Elokuvan loppu on sovintoa rakentava. Tarkoitan nyt amerikkalaisen yhteiskunnan monimuotoisuutta. Päähenkilö – partion johtaja -  on torjunut aasialaiskasvoisen poikansa, mutta lopussa hän hyväksyy tämän. Äidin menehtymisen johdosta hän vie poikansa mukanaan kotimaahansa. Siinä toteutuu myös äidin toive. Fuller tavoilleen uskollisena paljastaa ratkaisunsa kautta amerikkalaisen yhteiskunnan ristiriitaisuutta.

Mainitsin jo Peter von Baghin nimen. Hän avaa artikkelissaan China Gaten taustoja ja tunnelmia omalla persoonallisella tavallaan. China Gate on ensiksikin merkittävä jo siksi, että se liittää Yhdysvallat ensimmäisen kerran Kaakkois-Aasiaan ja Vietnamiin. Tuolloin Yhdysvallat ei ollut vielä julkisesti sitoutunut Vietnamin sotaan.

”Fuller "haistoi" vanhana reportterina että menossa oltiin, ja niin China Gate räväytti julkiseksi myöhemmin epämiellyttäväksi muodostuvan tiedon ja aavistuksen, että Yhdysvallat oli sodassa jo kaulaansa myöten.”

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1954. Ranskalaiset olivat siellä tuolloin taistelemassa. Se kertoo kuolemanpartiosta, jonka von Bagh rinnastaa muukalaislegioonalaisiin.  Partion tehtävä on räjäyttää asevarasto Kiinan rajalla. Se on Baghin mukaan vertauskuvallinen tehtävä – ”Kiinan portin” räjäyttäminen. Kyseessä on ”manööveri kommunistista maailmanjärjestystä vastaan”.  Se näytti sopivan amerikkalaisten kansainväliseen missioon. Ollaan tekemässä kutsumustehtävää. Artikkelissa voi tutustua Baghin räväkkään kielelliseen virtuositeettiin. Minusta se tosin vaikuttaa nykynäkökulmasta katsoen liioitellun politisoituneelta. 

Bagh ylistää Fullerin taitoa läpivalaista sodan maailmaa. Hän kirjoittaa ”Fullerin prismasta”. Elokuvassa näkyy amerikkalaisen yhteiskunnan vainoharhaisuus. ”Vapaasta maailmasta” puhuttaessa ollaan hellämielisiä mutta muuten soturit ovat kyynisiä ja piittaamattomia.  Bagh lainaa Fullerin uraa tutkinutta Nicholas Garnhamia, joka on todennut, että "ellei kommunismia olisi olemassa, amerikkalaisten olisi pitänyt keksiä se".

…

Teema-kanavalla esitetyt elokuvat ovat nähtävissä YLEn Areenalla vielä muutaman viikon. Suosittelen niihin tutustumista:

Alaston suudelma: https://areena.yle.fi/1-4453837

Shokkikäytävä: https://areena.yle.fi/1-3082290.

Molemmat elokuvat ovat myös Fullerin itse käsikirjoittamia ja tuottamia.

Alastoman suudelman jätän vähemmälle huomiolle, mikä ei toki merkitse se olisi huono. Shokkikäytävä tuntui vain iskevän minuun niin lujaa, että tuo pikkukaupunkiin sijoittuva Alaston suudelma jäi vaisuksi lämmittelyleffaksi. Kyseessä on tarina prostituoidusta, joka muuttaa pikkukaupunkiin toiveenaan unohtaa menneisyytensä. Perisuloisessa kaupungissa nainen saa vastaansa kaksinaismoralistisen maailman. Kovin sovinnaiselta tuntuvassa ilmapiirissä leijuu monenlaisia paheita. Paluu normaaliin elämään tuntuu tuskaiselta. Käänteen tekeväksi kehittyy kohtaus, jossa miesystävä jää kiinni lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Fullerin ”prisma” osuu nyt siis elämänpiirin salattuihin paheisiin, kieroutuneeseen käytökseen ja peiteltyihin tabuihin.  Niin hassulta kun se voi tuntuakin, niin minua miellytti elokuvan melodramaattisuus. Sen koin tyylikeinoksi, jossa perinnäinen sanoma tuntui vahvistuvan. 

Tunnustan, että olin Alastonta suudelmaa katsoessani väsynyt enkä pienten häiriöiden vuoksi voinut siihen syventyä kovin intensiivisesti, mutta jännitteiden tiivistyessä myös häiriötekijät jäivät syrjään. En olisi millään jaksanut enää paneutua Shokkikäytävään, mutta se imaisi täysin mukaansa. En malttanut jättää sitä kesken, eikä unikaan tullut katsomisen jälkeen heti silmään. Lyhyesti todeten se oli huikea elokuvaelämys. Katsoin sen seuraavana päivänä uudestaan ja vaikutelma vain syveni.

Yleisradion omilla sivuilla elokuvasta kerrotaan näin:

”Samuel Fullerin rankassa klassikkoelokuvassa Pulitzer-palkintoa jahtaava lehtimies etsii murhaajaa soluttautumalla mielisairaalaan mutta löytääkin koko kansakunnan hulluuden tilassa.”

Kun kerran lainaamaan ryhdyin, niin liitän tähän myös Peter von Baghin rankan kuvauksen:

”Historia on niin läpeensä valehdeltu fiktio, että se on muuttunut suureksi vitsiksi, kuten yhteiskuntakin Shokkikäytävän ironisessa ja hyytävässä visiossa. Henkilöt ovat samaa maata: tunnistettavia, usein ruumiillistuneita ristiriitoja. Perushahmo, sanomankantaja tai idealisoitu totuudenpuhuja, ei ole koskaan Fullerin elokuvan sankari; lähellä sellaista voi olla joku toinen, esim. elokuvan nainen, jonka elämäntilanne kuitenkin on niin sotkuinen, että kaikkinainen "hyvyys" tai "sankarillisuus" on kovin suhteellista. Ohjaajan sydäntä lähellä ovat selvästi syrjäytyneet ja syrjäytetyt: ilmiantajat, kaksinaamaiset, useaidenttiset, murhaajat, rikolliset, prostituoidut, luokattomat, kastittomat, rotunsa puolesta marginaaliin joutuneet, mielisairaat.”

Haluan liittää mukaan toisenlaisenkin näkökulman. Hyvin mielellään elokuva on nähty kuvauksena amerikkalaisen yhteiskunnan kieroutumista ja kansakunnan traumoista.  Yhteiskunnallisen painotuksen rinnalle haluaisin tuoda myös psykologisen lähestymistavan. Katsoja ei näe elokuvasta vain sitä yhteiskuntaa, jossa se on syntynyt. Hän eläytyy siihen ja kokee sen sydämessään, tässä hetkessä. Totta kai päähenkilö Johnny voisi kyllä olla osa myös meidän päiviemme yhteiskuntaa. Hän haluaa menestystä hinnalla millä hyvällä, hän haluaa kuuluisuutta ja mainetta – Pulitzer-palkinnon. Yhtäkkiä hän oivaltaa, miten hän sen voi saavuttaa. Amerikkalaisessa yhteiskunnassa kilpailu on rajua ja suosion jano voi saada sairaita piirteitä. Johnny menettää täysin itsesuojeluvaistonsa, kun hän tekeytyy mielisairaaksi ja pääsee sen myötä potilaaksi tarkoituksena selvittää sairaalan ympäristössä tapahtunut murha. 

Menestyksen paineita kokevat varmaan useimmat maailman ihmiset, myös pienen Suomen asukkaat. Konsumistinen yhteiskuntamme luo niitä paineita maailmanlaajuisesti. Nyt menen kuitenkin henkilökohtaisuuksiin. Minulle elokuvasta avautui aivan omia tuntojani. Elokuva oli jonkinlainen kondensaattori, joka pani aivojeni muistilokerot rullaamaan.

Päähenkilö Johnny joutuu erinäisten vaiheiden jälkeen sähköshokkihoitoon. Siitä herättyään hän huomaa, tilanteen, että hän ei saa sana suustaan. Hän on menettänyt puhekykynsä. Hän jää sitä hämmentyneenä pohtimaan. Hän ei saa sitä mielestään. Se seuraa traumana kaikessa mukana, välillä toki unohtuen. Ensimmäisellä katsomiskerrallani en siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Toisella kerralla, painoin heti hiirellä pysähdysnappia. Oma muistini alkoi rullata, lapsuusvuosista alkaen. Kyse oli änkytyksestä. On itse asiassa ihme, että selvisin siitä. Sitä en nyt tässä yhteydessä käsittele. Totean, etten ole siitä vieläkään päässyt täysin irti. Se ohjaa käytöstäni ja hankalat tilanteet välttääkseni etsin jatkuvasti ehkä alitajuisesti kiertotieitä ja vaihtoehtoisia toimintamalleja.  Pystyn ennakoimaan tilanteita. En aina voi toimia oman todellisen tahtoni mukaan. Ollaan ihmismielen alitajunnan lonkeroissa. Elokuvienkin yhtenä tehtävänä on niitä availla. Hyvä elokuva antaa katsojalle siihen mahdollisuuksia ja tilaa. 

Palaan itse elokuvaan.  Ihmettelin aluksi kovasti, miten ihmeessä en ole elokuvaa ennen nähnyt. Olen kai saattanut nähdäkin, mutta muut asiat ovat häirinneet keskittymistä. Se ei ole jäänyt muistiin. Tuntuu, että nyt oli se hetki, kun olin kypsä sen vastaanottamaan. Siitä saan kyllä kiittää Nat King Cole -elämäkertaa, jonka myötä amerikkalainen yhteiskunta ja elämänpiiri tuli koskettavan tutuksi. Hänen elämänsä kautta Amerikka peilautui minulle uudella tavalla. Syy ei kuitenkaan ole vain siinä eikä liioin tiedon puutteessa. Olenhan toki historian kirjani lukenut. Olen tutustunut viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana moniin amerikkalaisiin, ollut välillä heidän kanssa tiiviistikin yhteydessä. Heidän elämänsä ja maailmansa on osana omaa maailmaani, ei mikään ulkopuolinen uutisjuttu. Kiinnostus amerikkalaiseen yhteiskuntaan on syventynyt. Tähän saman pakettiin kuuluu toki myös yhteiskuntamme nykyinen murros. Tarkoitan tietysti sekä kohua Donald Trumpin ympärillä että ylipäänsä kaikkia Amerikan Yhdysvalloista tänne pohjoiseen Eurooppaankin asti pesiytyviä virtauksia. Nuo Fullerin elokuvat kyllä osaltaan paljastavat amerikkalaisen yhteiskunnan juurista versovia traumoja. Aika ei näköjään ole haavoja pystynyt parantamaan.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat siis pääosin mielisairaalaan ja nimi ”shokkikäytävä” viittaa sairaalan keskiössä olevaan käytävään, ”valtakadulle” tai ”avenuelle”, jossa sairaalan asukit päivittäin toisiaan tapaavat.  Kuka sitten on Johnny, jonka nimen olen jo muutaman kerran maininnut? Hän on tavallinen kunniaa ja mainetta janoava toimittaja Johnny Barrett, joka on murrosiästä asti haaveillut kuuluisuutta.  Pulitzer-palkinto alkaa häämöttää, kun hän pääsee selvittämään mielisairaalassa tapahtunutta murhaa, kun hän onnistuu taivuttamaan tyttöystävänsä mukaan ”leikkiin”. Johnny kieroillaan tuon sairaalan potilaaksi. Tyttöystävä Cathy tekeytyy miehen sisareksi, joka väittää Johnnyn ahdistelevan häntä seksuaalisesti. Cathyn puheet otetaan todesta ja Johnny sijoitetaan mielisairaalaan. Tilanteen dramaattisuutta lisää sekin puoli, että Cathyn elämässä omat henkilökohtaiset asiat ovat täysin sekaisin., mikä lisää kaoottisuutta.

Johnnya kiinnostaa kolme henkilöä, jotka ovat olleet murhan silminnäkijöitä. Heidän kanssaan hänen on luotava luottamuksellinen suhde, jotta nämä voisivat paljastaa rikoksen tekijän. Tehtävä ei ole kuitenkaan helppo. Totean heti lopputuloksen. Sen tietäminen ei elokuvan katsomisen kiinnostavuutta vähennä. Johnnyn saa lopulta selville murhaajan, hän kirjoittaa artikkelin ja sen myötä hänelle lankeaa myös Pulitzer-palkinto. Mutta samalla hän menettää mielenterveytensä. Sairaalasta hän ei pääse kotiutumaan.

Elokuvaa pidin aluksi komediana tai tragikomediana. Toisella katsomisella tarina alkaa kyllä saada yhä traagisempia piirteitä. Hullunmylly ei ole enää hauskaa. Ihmisten kohtalot järkyttävät. Elokuvasta näkyy lävitse, että elokuva on toteutettu nopeasti. Kaikkiin yksityiskohtiin ei ole jaksettu paneutua. Muutamat henkilöhahmot antavat ristiriitaisen tai onton vaikutelman. Yksi tällainen on sairaalan lääkäri. Heikkoudet eivät kuitenkaan vie elokuvalta pohjaa. Tietty raikkaus siitä näkyy, mikä varmastikin on hyvän hengen ja näyttelijöiden heittäytymiskyvyn ansiota. Varsinkin mielisairaalan potilaita esittävät näyttelijät yltävät todellisiin huippusuorituksiin.

Kolme sairaalan potilasta – joilla kaikilla on hyvin kiinnostava tausta – tietävät syyllisen. Päähenkilön tehtävä on saada se heistä irti. Elokuva on hirtehisen huumorin täyttämä musta komedia, joka – kuten yllä jo totesin – saa traagisia piirteitä.  Autuutta Johnnylle ei urkene, vaikka hän saakin Pulitzerinsa. Hän jää roolinsa kanssa mielisairaalan ympäristöön loukkuun. Kärjistetysti ilmaisten sairaala on kuin amerikkalaisen yhteiskunnan allegoria, tosin sen kääntöpuoli. Se on ohjaajalta ilkeä näkemys, raaka todellisuuskuva yhteiskunnan tilasta.

Ei voi kuin kunnioittaa Samuel Fulleria, kuinka hienoja hahmoja hän on mielisairaalan keskeisistä potilaista luonut. He ovat kuin aitoja amerikkalaisten traumojen ruumiillistumia, mutta samalla keskellä mielisairaalaympäristöä. He ovat absurdeja ja hulvattomia, reaktioissaan yllättäviä ja äkkipikaisia tyyppejä.  Heidän kauttaan mennään Amerikan juurille.  Henkilöt ovat toisinaan järkeviä ja loogisen tuntuisia. Yhtäkkiä pieni ele saattaa herättää myrskyisän raivokohtauksen. Se näkyy myös Johnnyssa, kun hänelle näytetään häntä kuvaavaa piirrosta. Ohjaaja on saanut näyttelijänsä raivon partaalle. Mitenköhän hänen kävisi nyky-Suomessa, kun kaikenlaiset hienohelmat ovat pahoittaneet mielensä kokemastaan ”kovasta” kohtelusta? (Mielessäni on eräs tunnettu ohjaajamme, jonka ura on käytännössä kampanjoiden myötä tuhottu.)

Silminnäkijöistä ensimmäinen on nimeltään Stuart. Hän on traumatisoitunut Korean sodassa, käynyt siellä läpi rankkoja vaiheita, joista kuultaa absurdius ja hulvattomuus. Hänet otettiin vangiksi ja aivopestiin kommunistiksi. Sitten tilanne kääntyi päälaelleen. Hänen piti puolestaan käännyttää oma vangiksi otettu maanmiehensä, mutta tämä tekikin Stuartista patriootin. Vankien vaihdossa hän vapautui mutta häntä pidettiin Amerikassa petturina. Korean sodan veteraanina hän ei saanutkaan arvostusta. Mieli järkkyi ja hän kuvitteli olevansa sisällissodan sankari kenraali ”Jeb” Stuart.

Minulle Stuart on kuin suoraan Nat Colen lapsuuden ja nuoruuden maailmasta. Kirjassa kuvataan Natin syntymäseudulla syvällä etelässä olevia valkoisia ihmisiä käyttäen ilmaisua, että ”vaikka sota oli jo hävitty, he edelleen luulivat käyvänsä sitä” (epätarkka lainaus).  Stuart kävi sitä mitä intohimoisemmin. Se että hän oli kokenut kääntymyksiä, kertoo hänen herkkyydestään ympäristönsä paineisiin. Kansallisen sankarin kenraali Stuartin rooli on sopiva vahvistamaan hänen muserrettua itsetuntoa. Stuart harrastaa sisällissotaa. Johnny osaa mennä ”leikkiin” mukaan ja heidän kesken kehittyy kiinnostava keskustelu. Tarpeeksi pitkälle ei suhteessa kuitenkaan edetä. Murhan syyllinen ei vielä selviä.

Absurdius on huipussaan myös kahden muun murhan todistajan persoonallisuuksissa. Trent on musta yliopisto-opiskelija. Siinä viitataan vuoden 1954 oikeudenkäyntiin, josta kerroin kirjoituksessani Nat King Colesta (https://fi.wikipedia.org/wiki/Brown_vastaan_Topekan_koululautakunta). Hänen kanssaan koetaan ehkä elokuvan hauskimmat tai ainakin vaikuttavimmat kohtaukset. Nyt tuosta urheasta lahjakkaasta opiskelijanuorukaisesta oli tullut Ku Klux Klanin jäsen. Johnnyn kanssa Trent käy läpi terapeuttista keskustelua, jossa Trent herkistyy kuvaamaan omia rankkoja lapsuuden kokemuksiaan valkoisten maalimassa.

Kolmas todistaja on kuusivuotiaan tasolle vajonnut merkittävä ydinfyysikko ja ohjusten luoja Boden.  Hänen yhteydessä viitataan tietysti Amerikan saavutuksiin sotateknologiassa. Lapsenmielisenäkin hän osoittautuu varsin näppäräksi mieheksi kertomaan omasta erikoisalastaan.

Oma suosikkini on Trent. Se palauttaa mieliin saman maailman, jota olen kuvannut Nat King Colen elämää koskevassa jutussani. Tässä on hänen monologiaan. Ei uskoisi, mutta mustan miehen suusta se tulee, tosin mielisairaalassa:

Jos Kristus kävelisi kotikaupunkini katuja, hän kauhistuisi…

Koskaan eivät mustat ole näin tunkeneet kouluihimme. Ja busseihin, kahviloihin ja käymälöihin. Kannatan puhdasta Amerikkaa ja valkoista ylivaltaa. Kuunnelkaa minua! Amerikka amerikkalaisille! Amerikka amerikkalaisille! Meidän on viskottava kiviä ja heiteltävä pommeja. Mustia pommeja mustille muukalaisille!  Ne pitävät kuulemma villistä musiikista. Soitamme crescendon, jota he eivät unohda. Polttakaa vapauden bussi ja sen matkustajat! Polttakaa jokainen joka myy heille lounaan! Polttakaa jokainen rotuerottelun vastustaja! Kerätään patukoita ja pamppuja! Näytetään rettelöitsijöille! etteivät he voi hengittää valkoista ilmaa tai käydä valkoista koulua. Hankitaan sytykettä ja poltetaan heidän kotinsa! Kaadetaan kakaroiden päälle ja sytytetään. Kutsukaa koolle valkoisten neuvosto ja KKK [Ku Klux Klan]! Maksamme matkan pohjoiseen… Lähetetään mustat pojat ja tytöt pois. Amerikka amerikkalaisille!

Tekee mieli viitata omaan aikaamme. Nämä historiasta tutut äänenpainot ovat olleet synnyttämässä nykyistä rasismi- ja natsismikiimaa.

Nat King Colen kokemukset ovat Fullerilla olleet varmasti mielessä, kun hän on kirjoittanut Trentin suuhun sanat sinfoniaorkesterin kapellimestarista. Trent on nähnyt joskus hänen esiintyvän, mutta hän ei voi sietää sitä, että annetaan ”mustan pojan soittaa valkoisten kanssa”. Hänen mielestään silloin on menty jo liian pitkälle.

Ja Trent tuo tarinaansa mukaan myös Yhdysvaltain kirjailijaikonin Mark Twainin. Tämä on Mississippin kasvatti ja kuvannut siellä mustien orjuutta. Trent ja Johnny intoutuvat leikkimään siipirataslaivaa Missippijoella

Tilanteet vaihtuvat tiuhaan ja tunnelmat kääntyvät päälaelleen. Yhtäkkiä ollaan Trentin johdolla ryntäämässä joukolla erään potilaan kimppuun, mustaihoisen verta hänessä näyttää olevan.

”Napataan se ennen kuin se nai tyttäreni”, Trent huutaa, ”halleluja!”

Mies juoksee karkuun kuin viimeistä päivää. Tulee ilkeän näköinen joukkotappelu. joka päättyy siihen, että Johnny ja Trent makaavat pakkopaita yllään jossain eristyssellissä. Siellä maatessaan Trent vapautuu ja alkaa muistella omaa lapsuuttaan ja elämässään kokemaansa kohtelua. Hän mainitsee päivämäärän 30. huhtikuuta 1954.

Ymmärrän, että hän viittaa oikeustapaukseen Brown vastaan Topekan koululautakunta, jossa Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätöksen mukaan  rotuerottelusta tuli  yhdysvaltalaisissa kouluissa ja muissa julkisissa laitoksissa lainvastaista. Päätös toki tehtiin kuun puolivälissä, mutta Trentin muistissa lienee päätöksen jälkeen tapahtunut traumaattinen tapaus.

Trent on nyt syvillä vesillä. Hän pääsee kaikessa rauhassa purkamaan sielunsa syvimpiä asioita luottamalleen kaverille. Hän kertoo lyömisistä ja pilkasta. Muistot pulpahtavat pintaan. Se on terapiaa avoimimmillaan.  Mutta Johnnysta ei ole nyt terapeutiksi. Hän keskeyttää raa’asti Trentin muistelot ja siirtää puheen aiheen Sloanin murhaan. Se on Johnnylle tärkeämpää. Pulitzer-palkinto ja sen tuoma oma menestys siintää silmissä. Trent toteaa jotain. Nimeä hän ei ehdi sanoa, mutta se tieto tulee, että murhaaja oli hoitaja.

Tämän jälkeen tyttöystävä Cathy käy tapaamassa Johnnya. Hän huomaa, että Johnnyssa on jotain pielessä. Hän alkaa mennä sekaisin. Nainen tajuaa, että Johnny pitää tätä oikeasti sisarenaan. 

Johnny joutuu sähköshokkihoitoon. Siitä jatkuu hänen alamäkensä yhä syvemmälle. Elokuva kääntyy yhä traagisempaan suuntaan.  Johnnylta kyllä löytyy mustaa huumoria siihenkin tilanteeseen, kun hän herää hoidosta ja tuntee, ettei saa sanoja suustaan. Kankealla kielellä hän saa todettua, että seuraavalla kerralla hänet voidaan laittaa suoraan sähkötuoliin. Lääkäri kehottaa vain välttämään ”rotumellakoita”. Johnnya jää kuitenkin vaivaamaan äänensä menetys. Siitä tulee traumaattinen pelkotila, joka alkaa tilanteiden kehittyessä syödä miestä.

Edessä on vielä elokuvan yksi huippukohtaus – tapaaminen kuusivuotiaan tasolle vajonneen ydinfyysikko Bodenin kanssa. Sen myötä tapahtuu lopullinen käänne. Bodeninkin puheessa nousee esille Yhdysvaltoja vaivannut mccarthyismi – kommunismikammo.

Vaikka kieli ei taivu, niin Johnny saa kuitenkin kysyttyä Bodenilta, kuka oli Sloanin murhaaja. Boden havahtuu ja kertoo totuuden. Kaikki on ratkaistu. Mutta sitten alkavatkin vaikeudet. Johnnyn puheita ei enää oteta todesta. Hoksottimet hänellä kuitenkin vielä toimivat. Hän syöksyy murhaajan kimppuun ja saa häneltä väkivalloin kiristettyä tunnustuksen. Näin Johnny on itse aisassa osana vallitsevaa väkivaltaa käyttävää voimakulttuuria. Ei se kuitenkaan Johnnya paranna. Hänen mielensä on järkkynyt Pulitzer-palkinto tule mutta terveys menee. Se on ”menestyksen” ja saavutetun unelman hinta.

Palaan vielä yllä kertomaani tilanteeseen, jossa Johnny tuntee menettäneensä puhekykynsä. Hän ei menetä vain sitä vaan myös muistin. Se pätkii pahasti. Hän ei voi muistaa, kenet Boden nimesi syylliseksi. Hän hapuilee, nimeää ensin itsensä, sitten Cathyn. Kun muisti sitten kirkastuu, ei hän koe mitään estoja. Mieli myrskyää.

Sähköshokkihoito on yhteisön keino vaientaa sairaalan potilaissa elävä tunteva ihminen, irrottaa heidät omasta muististaan, omasta historiastaan, viedä heiltä keinot välittää omia ajatuksiaan, tunteitaan. He elävät kuin eläintarhassa, suljettuina tuttuun ”shokkikäytävään”. Omien äkkipikaisuuksien ohjaamina.

Ai niin, mainitaan lopuksi. Löysin sieltä myös meidän aikamme ongelmia. Enkä ole kai maininnut sitäkään, miksi hoitaja murhasi Sloanin. Sloan tiesi, että tuo hoitaja – keski-ikäinen lihavoitunut mies – oli käyttänyt naispotilaita hyväkseen. Nyt kirjoitan kyllä hieman kieli poskella, mutta siksiköhän Johnny sai sen toimittajan palkintonsa? Se oli sen ajan metoo-kampanjaa. Ja löytyy sieltä mielisairaalan ”avenuelta” mies, joka väitti olevansa kuudennella kuukaudella raskaana. Sukupuolten moninaisuuskin oli syy eristämiseen. 

Lopuksi

Yksi rinnakkainen mielisairaalaelokuva on vielä mainittava. Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975)  Jack Nicholsonin bravuuri ja tšekkoslovakialaisen Milos Formanin Amerikassa valmistunut huippuelokuva. Se kohahdutti ja vaikutti minuunkin. Yksi piirre siitä jäi kuitenkin vaivaamaan. Se kesti vain yhden katsomisen. Toisella kerralla se tuntui tyhjältä. Siellähän on myös puhekykynsä menettäneitä hoidokkeja, mm. intiaani, joka selvittää tiensä vapauteen. Änkyttävän nuorenmiehen tunsin itse läheiseksi, mutta hänen elämänsä ratkaisuun elokuva antaa kyllä aika valjut, suurta yleisöä kosiskelevat eväät.

Palaan vielä Peter von Baghiin. Hän on itse kasvanut lapsuutensa mielisairaalaympäristössä. Siksi odotin häneltä vähän syvempää perehtymistä Shokkikäytävään. Eikä hän sitä omien suosikkiensa joukkoon näytä nostaneen.

Lopuksi lainaan kuitenkin tekstiä hänen Elokuvan historiastaan (vuoden 2004 painos, s. 349). Jokainen voi tutkiskella hänen ajatuksiaan itse. En niitä väheksy. Ne puhuttelevat edelleen.

”Lehtimiehen matka menestykseen ja mielisairauteen on kuvattu säälimättömästi fyysisin shokein. Murhan kolme todistajaa putoavat kuviteltuihin rooleihinsa juuri, kun heiltä on herahtamaisillaan mielekäs todistajanlausunto. Laajemmin katsoen he ovat Amerikan suurien rikoksien - imperialismin, rotusyrjinnän, atomipommien aikakauden alun – mykistettyjä todistajia. Teoksen pääkuviosta kasvaa käänteinen lohduton tarina menestyksestä.  Mielisairasta näyttelevän ainoaksi mahdollisuudeksi jää tulla itsekin mielisairaaksi. Ainoiksi muistumiksi vapaudesta jäävät mustavalkoisten sairaalakuvien keskeltä houreisina ja värillisinä pulpahtavat kuvat kesyttämättömästä luonnosta. Huckleberry Finnin joesta ja Moby Dickin valtamerestä, kuten Fuller-kirjan tekijä Nicholas Garnham täsmentää.”

”Alastoman suudelman prostituoitu yrittää aloittaa ”kunnollisen elämän” pikkukaupungissa, jonka siveän ja tasapainoisen ulkokuoren alta paljastuu kuitenkin niin räikeä tekopyhyys ja korruptio, että nainen päättää itsensä säilyttääkseen siirtyä takaisin prostituution pariin.”

Fullerin tuotannosta von Bagh toteaa seuraavasti:

”Väkivalta kasvaa hänen teoksissaan epäonnistuneen inhimillisen viestinnän köyhäksi korvikkeeksi, joka saattaa purskahtaa esiin milloin vain ja mistä syystä tahansa. Kaikissa Fullerin töissä väkivalta, rotuviha ja sota yhdistyvät horjuvaan epävarmaan kansalliseen identiteettiin. Rikos on elimellinen jatke yhteiskuntaa hallitsevalle liikemaailman etiikalle.”

Fullerin henkilöt ovat skitsofreenisia, useaan rooliin pirstoutuneita.

”Huipentumana Fuller näyttää Shokkikäytävässä mustaihoisen, joka kuvittelee olevansa Ku Klux Klaanin johtaja. Itse Amerikka, ”Vapauden maa”, sotkeutui alun pitäen orjuuteen. Näille ristipaineille ja identiteettikriiseille Fuller on antanut raa’an, suoran ja provokatorisen muodon, joka vihlaisee kuin hampaaseen tunkeutuva pora.”

Kirjallisuutta

Alanen Antti: Elokuvan tekijät. Otava, 2012.

Bagh, Peter von: http://www.kaapeli.fi/~filmihul/97_6_art1.html , katsottu 21.10.2018.

Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Kolmas täydennetty painos. Otava, 2004.

Haskins, James – Kathleen Benson: Nat King Cole. Suomennos: Jari Niittylä. Art House Oy, 2001.