PALUU ANDREI TARKOVSKIN ELOKUVIIN I. EI PALUUTA - Иваново детство (Ivanin lapsuus).

Kirjaston videohyllyjä kiertäessäni käteeni osui Andrei Tarkovskin elokuva Ei paluuta (Иваново детство, Ivan’s childhood 1962). Se on Tarkovskin ensimmäinen elokuva, jos opinnäytetöitä ei oteta huomioon. Vaikka Tarkovski on ollut minulle tuttu ohjaaja jo 70-luvulta lähtien, on siitä aikaa, kun viimeksi olen hänen elokuvillaan päätäni vaivannut. Ja tästä elokuvasta en muistanut muuta kuin aiheen.  Kovin ylimalkaisesti se on siis tullut joskus katsottua. Tällä kertaa jäin kuitenkin heti koukkuun, ja upposin syvälle suohon. Ei siitä yhdellä katsomisella selvinnyt.

Elokuvaa ovat monet kriitikot vähätelleet. Nyt katsoessani tajusin, että kyseessä on täysin ohjaajan muun tuotannon vertainen mestariteos. Nostan sen omiin suosikkeihini katsomieni elokuvien kärkikymmenikköön, johon Tarkovskilta pääsee lisäksi ehkä vain Andrei Rublev.

Aluksi minua kiinnostivat runsaat symbolit ja vertauskuvat, jotka Tarkovskin  pelkistetyssä kerronnassa tulevat voimakkaina esiin. Sitten oli vuorossa päähenkilöt. He kantavat sisällään jonkinlaista salaisuutta, jonka ohjaaja on jättänyt katsojan avattavaksi. Venäläisen perinteen mukaisesti elokuvassa mennään sielun syvyyksiin.

En pidä elokuvan nimen suomennoksesta. Siksi käytän tässä kirjoituksessa elokuvasta alkuperäisen version mukaista nimeä Ivanin lapsuus.

Elokuva alkukuvasta huomaa yhteyden ohjaajan seuraavaan elokuvaan Andrei Rubleviin. Molemmat elokuvat alkavat lentokuvauksella ja molemmissa se on jonkinlainen prologi, elokuvan tarinasta irrallinen osa.  Andrei Rublevissa mies nousee kuumailmapallolla pilviin paeten näin vihollisiaan. Ivanin lapsuudessa kyseessä on Ivanin uni vihollisen selustassa. Hän nousee perhosta seuratessaan itsekin lentoon, huomaa äitinsä, laskeutuu ja menee juomaan tämän kantamasta ämpäristä vettä. Kuva on hellyttävä, mutta karu todellisuus paljastuu hyvin pian, kun Ivan herää. Ollaan sodan keskellä.

Elokuva kertoo kyllä sodasta, mutta en sanoisi sitä sotaelokuvaksi. Sota jää tavallaan kulissiksi ja painopiste on muutaman tärkeän henkilöhahmon ja heidän suhteittensa kuvaamisessa. Täytyy muistaa, että toinen maailmansota vaikutti vahvasti Neuvostoliiton ihmisten kohtaloihin ja sen mukana myös kulttuuriin. Maassa luotiin neuvostoperinteen mukaisesti sodasta myyttisiä sankaritarinoita. Tarkovski puolestaan edusti nuorta taiteentekijöiden sukupolvea, jotka halusivat patrioottisessa ilmapiirissä tuoda uutta näkökulmaa jo kovin kaluttuun aiheeseen.

Peter von Bagh Elokuvan historiassaan (vuoden 2004 painos)  toteaa, että Ivanin lapsuus on Tarkovskin elokuvista juonellisin. Se varmaan pitää paikkansa, mutta ei tässäkään elokuvassa juonen merkitys ole keskeinen.  Mm. Juha Malanin on kirjoittanut elokuvasta ja myös sen sisällöstä onnistuneen katsauksen          (http://www.elitisti.net/artikkeli/2005/02/004302/ivans_childhood_1962_ei_paluuta.html ). Aiheesta kiinnostuneen kannattaa siihen tutustua.  Kerron kuitenkin myös tässä tiivistäen omasta näkökulmastani vähän elokuvan sisällöstä.  Ehkä se auttaa ymmärtämään asioita, joista kirjoitan.

Ivanin lisäksi elokuvan tärkeimmät henkilöt ovat yliluutnantti Galtsev, kapteeni Holin ja venäläistä sielukkuutta hehkuva sairaanhoitaja Masha (Maria), jonka sukunimeä en huomaa elokuvan aikana mainittavan, mutta jota ainakin Galtsev kutsuu  ”toveri luutnantiksi”.

Masha ja Galtsev

Pataljoonan komentaja yliluutnantti Galtsev pitää komentopaikkaansa raunioituneen kirkon kellaritiloissa joen rannalla, kun vartijasotilas tuo hänen luokseen tuntemattoman pojan. Kyseessä on joen toiselta rannalta tiedusteluretkeltään palannut Ivan. Retki oli mennyt osin pieleen ja Ivan oli palannut väärään paikkaan. Pienten vaikeuksien jälkeen yhteys Ivanin lähettäneeseen everstiluutnantti  Grjaznoviin saadaan ja hän saapuu yhdessä kapteeni Holinin kanssa noutamaan poikaa. Samoihin aikoihin yliluutnantti Galtsev antaa moitteita sairaanhoitaja Mashalle tämän työstään ja kertoo aikovansa lähettävänsä tämän rintamalta pois. Sittemmin Ivan palaa ja kapteeni Holinin ja vääpeli Katasonovin kanssa uudelleen Galtsevin paikkaan. Suunnitelmissa on lähettää Ivan uudelle tiedusteluretkelle. Sitä aletaan suunnitella. Holin tutustuu samalla Mashaan, ihastuu ja samalla elokuvaan saadaan myös ”romantiikkaa”. Suhde ei kuitenkaan kehity alkua pitemmälle.  Galtsev ja Holin lähtevät viemään Ivania tiedusteluretkelle joen toiselle rannalle ja palaavat takaisin. Sieltä palattuaan Holin ja Galtsev istuvat komentopaikalla mieli apeana. Masha käy jättämässä jäähyväiset. Sitten kuva siirtyy Berliinin voitonjuhliin. Näytetään karmeita kuvia Joseph Goebbelsin ja hänen vaimonsa ja lastensa poltetuista ruumiista. Paikalla on myös Galtsev. Hänen vanhentuneista kasvoista näkyy, että hän on toipunut haavoittumisesta. Galtsevin selatessa asiakirjoja käy ilmi, että Ivan on jäänyt tiedusteluretkellään kiinni ja teloitettu. Elokuvassa on lisäksi Ivanin unijaksoja, joissa Ivan palaa lapsuuteensa. Elokuva myös päättyy yhteen tällaiseen unijaksoon.

Andrei Tarkovski pääsi tekemään elokuvaa vähän kuin varkain. Toinen ohjaaja oli epäonnistunut yrityksessään ja Tarkovskille tarjottiin mahdollisuutta. Määrärahasta oli vielä puolet jäljellä.  Sillä oli selvittävä. Käsikirjoituskin meni Tarkovskin käsissä monella tapaa uusiksi.  Kirjansa Sculpting in Time mukaan (toinen painos, 1987, http://ge.tt/6bOUz8K/v/0  )  elokuva oli Tarkovskille kuin kokeilu, jonka kautta hän pystyi kehittelemään omaa ilmaisutyyliään. Ohjaajalla oli paljon liossa: hän halusi onnistua voidakseen edetä valitsemallaan uralla. Tarkovski itse pohdiskeli tämän työnsä pohjalta paljon elokuvan estetiikkaa ja perusteli kantojaan siitä, miksi hän on elokuva tehdessään poikennut alkuperäisteoksesta.

Minulle elokuva kertoo myös siitä ajasta, jolloin se on syntynyt. Neuvostoliiton kulttuurielämä eli uusiutumisen ja uudistusten aikaa. Kulttuurielämään oli noussut nuoria tekijöitä tuoreine ideoineen. Kiinnostava oli myös se, että valmistuttuaan elokuva herätti laajaa keskustelua, johon osallistui jopa ranskalainen filosofi Jean Paul Sartre.

Tarkovski muokkasi paljon hänelle tarjottua käsikirjoitusta. Hän teki elokuvasta rohkeasti omanlaisensa  - tiiviin ja pelkistetyn. Siinä kuva puhuu.

Elokuva pohjautuu Vladimir Bogomolovin 50-luvulla ilmestyneeseen romaaniin Ivan. Poikkeamia romaanista on paljon. Elokuvaa tehtäessä myös tulee riitoja tekijöiden välille. Romaanissa nuori ja kokematon yliluutnantti Galtsev on kertojana, joka selvittää Ivanin kohtaloa.  Joihinkin alkuperäisteoksen tapahtumiin elokuvassa viitataan vain heikosti. Esimerkiksi elokuvassa Ivan toteaa yhdessä repliikissä olleensa Trostenetsin kuolemanleirissä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Maly_Trastsjanets). Myös sairaanhoitaja Mashan hahmo on elokuvassa erilainen.

Romaani niin kuin elokuvakin kertoo noin 12-vuotiaasta Ivanista, joka toimii sodan aikana tiedustelijana saksalaisten valtaamilla alueilla. Kyseessä on siis periaatteessa sotaelokuva, kuitenkin hyvin epäsovinnainen. Ympäristöstä on elokuvassa rakennettu tietoisesti epärealistista ja kulissimaista. Jäi vaikutelma, että elokuvan henkilöt käyvät jonkinlaista ”leikkisotaa”. Heidät on kuin heitetty raskaisiin rooleihinsa.

Ivan on menettänyt sodan alkuvaiheessa vanhempansa ja siskonsa. Hän on hyvin kaksijakoinen persoona. Toisaalta hän on läheisriippuvaiseksi jäänyt pieni hellyyttä ja huomiota kaipaava ja vaativa lapsi. Toisaalta hän on sotilaana paatunut, karski ja kylmäpäinen, lyhyessä elämässään paljon kokenut kostaja. Hänen maailmaansa sodan keskellä sekoittuu kauniita lapsuuden unia. Vaikuttava kohtaus on Ivanin yksinäinen sotaleikki Galtsevin komentopaikassa, kun samaan aikaan ulkosalla käydään rankkoja pommituksia.  Tässä leikissä hän kokee todellisempaa pelkoa, kuin itse tiedustelutehtävissään. Itse asiassa tiedustelijana hän on oma itsensä. Sieltä palatessaan hän alkaa nähdä unia, jotka väliin kehittyvät painajaisiksi ja todellisuus palaa mieleen. 

Ivan ja Galtsev

Galtsev on elokuvan keskiössä. Hän hallitsee elokuvan ”päänäyttämöä”, raunioiksi pommitetun kirkon kellaritiloissa sijaitsevaa komentopaikkaa. Hän on hyvin kokematon nuorukainen, joka on sodan kuluessa hyvin nopeasti noussut johtavaan asemaan, mikä näkyy turhana tärkeilynä varsinkin sairaanhoitaja Mashaa kohtaan. Kapteeni Holin on Galtsevia vanhempi, luonteeltaan tätä kevytmielisempi ja vähemmän tärkeilevä. Hän on Ivanista huolehtiva ”korvike-isä”. Galtsevin ja Holinin suhteet kärjistyvät välillä riitelyyn. Syynä lienee suhde Mashaan. Masha on herkkä tunneihminen, joka jollain lailla muistuttaa tyypillistä naishahmoa vanhassa venäläisessä kirjallisuudessa ja elokuvissa. Hän tulee kuin Tshehovin maailmasta, paitsi että hänet on pantu sotilaan asuun. Neuvostoliittolaisissa sotaelokuvissa tällaiset naistyypit ovat lähinnä kotirintamalla kaipaavia puolisoja, sotilaan rooliin he eivät ole sopineet. Myös tällä hahmollaan ohjaaja ottaa etäisyyttä perinteiseen sotaelokuvaan.

Kapteeni Holin ja Masha suutelevat

Kapteeni Holin naisten miehenä kiinnostuu välittömästi Mashasta. Kohtaaminen tapahtuu koivumetsässä, joka on elokuvassa Mashan sielunmaisema. Suhde jää suutelukohtaukseen, mutta mustasukkaisuuden tunteita on elokuvan tilanteissa tästä lähtien huomattavissa.

Jarkko Silen epäilee, että Holinin lähentely Mashaa kohtaan kertoo Tarkovskin kyvyttömyydestä kuvata positiivisia ja kestäviä rakkaussuhteita (http://www.mahorkka.org/111028_eipaluuta.htm). Mielestäni näin ei voi tässä yhteydessä päätellä. Tarkovski on halunnut välttää yksinkertaistavaa melodraamaa. Ihmissuhteet tällaisessa tilanteessa ovat paljon monimuotoisemmat.

Mainitsin jo symbolien käytön. Se on tuttua myös Tarkovskin muista elokuvista. Tämä oli juuri kiinnostavinta seuratessani elokuvan tarinaa. Symbolit pelkistävät ja luovat katsojaan intensiivisen suhteen.   Tavallisimpia ovat vesi, tuli, aurinko ja valo ( ja vastakohtana pimeys), koivu ja koivumetsä, kirkko, kello, veitsi, omenat, omenoita syövät hevoset…  Samat kuvat tulevat vastaan myös ohjaajan  muussa tuotannossa erilaisissa yhteyksissä. Lentämisestä jo kerroin.  Otan myös toisen Andrei Rubleviin liittyvän esimerkin. Siinä valataan kirkonkello. Ivanin lapsuudessa  esiintyy myös kello, tosin pienempi. Kun Ivan on yksin Galtsevin komentopaikassa, hän pystyttää pöydän ylle kellon riippumaan ja soittaa sitä sitten pelon hetkellä ikään kuin hätistäen pahoja voimia pois.

Minua erityisesti havahduttanut symboli elokuvassa oli koivumetsä. Tiedän, että koivu on venäläisessä perinteessä hyvin tärkeä puu ja venäläiseen katsojaan sillä on erityinen tunnemerkitys (http://znaki.chebnet.com/s10.php?id=681)  . Koivu symboloi itse Venäjää. Toisaalta siihen assosioituu myös kaunis neito ja rakkauden tunteita. Slaavilaisessa perinteessä koivuun liittyy myös suojelua. Etymologisesti venäjän sanan береза (berjoza) oletetaan olevan peräisin verbistä беречь ’varjella, suojella’. Koivu ja koivumetsä olisi siten jonkinlainen henkinen suoja tai turvapaikka. Koivulla on myös maagisia yliluonnollisia kykyjä/ominaisuuksia. Se yhdistetään mm. hedelmällisyyteen. Voisi ajatella, että koivuun liittyy toivo paremmasta tulevaisuudesta

Koivu sopii luontevasti myös lääkintätilana olevan korsun seinämateriaaliksi. Paikassa henkii Mashan parantava voima.  Koivuhalkoja käytetään myös lämmityksessä tulen raaka-aineena. Jos ajatellaan freudilaisittain, että tuli olisi miehisyyden ja maskuliinisuuden symboli, niin koivu feminiinisenä materiaalina luo lämpöä.  Tähän liittyen on mieleeni jäänyt kuva, jossa Ivan kantaa koivuhalkoa uuniin.

Masha ja koivu

Vastakohtaisuudet on yksi tehokeino. Otan esimerkiksi taivaan ja helvetin. Ivanin unikuvat lapsuuden kesäpäivästä äidin kanssa on taivasta. Toisaalta vihollisen hallussa oleva alue joen toisella rannalla on ”helvetti”, jossa käydään sotaa ja jonne Ivan lähetetään tiedustelutehtäviin.  Ristiriitaista tässä on se, että siellä ”tuonen virran” toisella puolella Ivan tuntee olonsa tasapainoiseksi.  Vain siellä hän voi toteuttaa omaa syvintä tahtoaan: kostaa kokemansa vääryys. Takaisin palattua tulevat painajaiset ja harhakuvat.

Tarkovskille annetussa käsikirjoituksessa Ivan jää henkiin. Tarkovski kuitenkin muuttaa käsikirjoitusta alkuperäiseen muotoon ja teloituttaa hänet. Mm. tästä elokuvaa moitittiin neuvostoliittolaisessa kritiikissä. Itse Jean Paul Sartre nousi puolustamaan Tarkovskin ratkaisua.

Sartren mukaan elokuvan Ivan on hyvin ristiriitainen hahmo. Herkän lapsen ohessa hänessä on myös sotaan välinpitämättömästi suhtautuva, kostoa janoava pimeä puoli. Näin hän vastasi, kysymykseen, mitä Ivanista olisi tullut sodan jälkeen:

”Jos hän eläisikin, ei valkohehkuinen laava hänestä koskaan jäähtyisi. Eikö juuri tässä elokuvassa … ole tärkeää kritiikkiä positiivista sankaria kohtaan? Hänet näytetään sellaisena kuin hän on, kiusattuna ja suurenmoisena, näytetään hänen voimansa traaginen tai makaaberi lähde, paljastetaan, että tämä sodan tuote, joka täydellisesti sopeutuu sodan yhteiskuntaan, on juuri tuomittu jäämään ulkopuoliseksi rauhan maailmassa. Juuri siten historia kohtelee ihmisiä: se poimii heidät esiin, tekee heistä pilkkaa ja murskaa heidät. Keskellä niitä rauhan ihmisiä, jotka suostuvat kuolemaan rauhan puolesta ja jotka käyvät sotaa rauhan vuoksi, tämä sotaisa ja mielipuolinen lapsi käy sotaa sodan itsensä vuoksi. Ja juuri siksi Ivan elää hänet torjuvien sotilaiden keskellä sietämättömän yksinäisenä.” (Lähde: Christian Braad Thomsen, Leppymättömät, Helsinki 1989, suomennos Arvi Tamminen, s. 294.)

Kostakaa!

Ivanin kaltainen sodan uhri voisi sodan ulkopuolisessa maailmassa jäädä  vain ulkopuoliseksi. Hän kokee elävänsä vain rintamalla. Romaanissa Ivan lähetetään välillä kouluun, josta hän kuitenkin hyvin pian karkaa. Tehtäviään suorittaessaan  tai niihin valmistautuessaan Ivanilla on hyvin rauhallinen mieli. Toimettomana hän puolestaan näkee painajaisia ja näkyjä. Viimeiselle retkelle lähtiessään hän katsoo seinään raaputettuun kostoa vaativaan tekstiin levollisena ja itsevarmana. Toisaalta jo aikuisiässä oleva pataljoonan komentaja  Galtsev selkeästi yrittää peitellä pelkoaan.

Haluan tarkastella hieman myös elokuvan musiikkia. Julia Anohina  käsittelee artikkelissaan (http://tarkovskiy.su/texty/analitika/muz.html)  elokuvassa soitettua kansanlaulua. Kyseessä on Fedor Shaljapinin esittämä ”Не велят Маше за реченьку ходить”. Laulu kertoo Masha-nimisen tytön onnettomasta rakkaudesta  ( http://www.youtube.com/watch?v=4wmsxRaJwQA ).  Tämä laulu on Galtsevin komentopaikasta löytyvässä äänilevyssä. Vääpeli Kasatonov korjaa rikkinäisen levysoittimen, jolla sitten voidaan soittaa tätä ainoaa käytettävissä olevaa levyä. Levy pannaan elokuvan aikana soimaan kolme kertaa ja joka kerta soitto jää kesken. Se on aina eri lailla häkellyttävä tilanne. Kerran suuttuu Holin ja lyö vihaisena soittimen kiinni. Siinä tilanteessa laulu lienee hänestä huono enne. Kolmannella kerralla soitin jää jumiin eikä kuuntelemisesta tule mitään. Herkkä tilanne kuivuu kokoon.

 Itse laulu herättää ajatuksia. Ensiksikin se kertoo Mashasta. Nimi on Venäjän suosituin naisen nimi, Maria-nimen puhuttelumuoto.  Holinin ja Galtsevin keskinäinen  jännite pyörii nimenomaan sairaanhoitaja-Mashan ympärillä. Galtsev joutuu asemassaan peittämään syvimmät tunteensa alaistansa kohtaan. Sen sijaan Holin lähentelee koivikossa Mashaa ja heidän suutelukohtauksensa on elokuvan mieleenpainuvimpia tilanteita. Minä pidän Holinin lähestymistä lähes seksuaalisena häirintänä.  Silloin se lie ollut vain normaalia flirttiä. Herkkään ja tunnevaltaiseen Mashaan kohtaaminen vaikuttaa joka tapauksessa hyvin syvästi. Mielestäni kuitenkin Masha on sisimmässään  kiintynyt enemmän Galtseviin.

Nimen käytössä kannattaa huomata sekin, että Maria on hyvin usein Tarkovskin elokuvien naishahmon nimi.  Myös hänen oman äitinsä nimi on Masha. Se taas tuo eteen villejäkin assosiaatioita.  Tähän aiheeseen tullaan lähemmin Peilissä, josta villeimmät tulkitsijat löytävät jopa viitteitä insestiin.

Elokuvan loppupuolella on elokuvan yksi käännekohta. Kun Galtsev ja Holin ovat käyneet viemässä Ivanin joen toiselle puolelle tehtäväänsä hoitamaan. He ovat palanneet ja istuvat nyt vaiti Galtsevin komentopaikassa. Tuntuu kuin kaikki olisi muuttunut. Tyhjyys, hiljaisuus ja uupumus täyttää huoneen. Ilo on pois.  Kuuluu tippuvien vesipisaroiden ääntä. Kumpikin katsoo eri suuntiin, kuin tyhjyyteen. Galtsev on ilman paitaa. Hän polttaa vetäen savua syvälle henkeen kuin olisi vasta oppinut polttamaan. Galtsev kaataa motteihin jotain juomaa. ”Juodaan malja…”, hän aloittaa, mutta lause jää kesken.  Hiljaisuus jatkuu. Holin syö jotakin, sitten hän nousee ja menee levysoittimen luo, laittaa levyn soimaan särkien näin hiljaisuuden. Yllättäen Masha tulee paikalle. Kasvoja ei aluksi näytetä, vain vähän sivuprofiilia. Holin alkaa puhua hieman hajamielisen oloisena. Hän ikään kuin mustasukkaisena alkaa kysellä eräästä sotilaasta, jonka hän oli nähnyt Mashan kanssa juttelevan. Sillä välin Galtsev on laittanut paidan ylle ja aloittaa: ”No  mitä, toveri luutnantti?”  ”Tulin jättämään hyvästit”, Masha vastaa lyhyesti.  Galtsev ei vastaa, vaan kertoo Holinille lähettävänsä Mashan pois. ”Oikein”, Holin vastaa ja katsoo sitten Mashaa silmiin kuin etsien mielen syvyyksistä jotain sanottavaa. Sitten levy juuttuu paikalleen.  Lause jää kesken, Holin menee korjaamaan soitinta. Masha poistuu huomaamatta. Hänen kasvoja näytetään juuri sen verran, että niistä näkee pienen järkytyksen. Holin ei saa levyä soimaan. Hän katsoo ylös kuin kuulostellen: ”Galtsev, kuuletko? Masha, mikä outo hiljaisuus! – Sota.”  Holin huomaa Mashan lähteneen.  Hän menee hiljaa paikalleen, soittaa Ivanin pöydän ylle asettamaa kelloa. Kuva siirtyy Berliiniin voiton juhliin. Katjusha soi…

Holin lausuu sanan война (’sota’) sellaisella äänenpainolla, joka yleensä liitetään Neuvostoliitossa patrioottisiin tunteisiin.  Tästä tilanteesta kuva hyppää Berliinistä kertovaan oikeaan sotadokumenttiin.

Ollaan Berliinissä juhlimassa voittoa. Katsoja tunnistaa Galtsevin, jolle muiden keralla esitellään Göbbelsin ja hänen perheensä ruumiit.

Berliinissä käydään hyvin erikoinen keskustelu. Siinä näyttelijät – Galtsev ja Holin - aivan kuin tulevat jonkinlaiselle metatasolle tarkastellen omia roolihahmojaan.

-          
       Неужели это не самая последняя война на земле? (Eiköhän tämä ole viimeinen sota maan päällä?)

-          Ну и неврастеник ты, Гальцев. Лечиться тебе, брат, надо, вот что. (– Taidat Galtsev olla hermoheikko. Mene veli hyvä lääkäriin.)

-          Да нет, Холин, погоди... Ты ведь убит. А я остался в живых. И я должен думать об этом. (- Ei suinkaan, Holin… Sinähän olet kaatunut. Minä jäin henkiin. Minun kuuluu näitä pohtia.)

Ja aivan elokuvan lopussa Ivan ikään kuin herää henkiin. Näytetään kohtaus rannalla. Lapset leikkivät piilosta. Ivan on kahden samanikäisen tytön kanssa. Ivan juoksee rantavedessä tytön perässä ja hänet saavuttaessaan jatkaa juoksuaan tytön ohi.  Ivan ei ollut vielä kypsä tarttumaan tyttöön eikä toista mahdollisuutta hänelle enää tullut. Kohtauksessa on hyvin hienovireisesti kuvattu lapsen vielä avautumatonta seksuaalisuutta.

Andrei Tarkovskin poika on kertonut isänsä  näkökulman siihen, miten hänen elokuviaan pitäisi tulkita.  Sen mukaan ei pitäisi ajatella sitä, mitä ohjaaja haluaa niillä sanoa eikä tarrautua yksityiskohtiin, vaan ”niitä pitää katsoa kuin katsoisi junan ikkunasta ulos” ("Отец мне говорил, что при просмотре фильма не надо думать о том, что именно хотел сказать режиссёр в этом моменте... Представьте, что Вы едете в поезде и смотрите в окно...",  http://rutracker.org/forum/viewtopic.php?t=2050886  ).

Matkustin jokin aika sitten junalla syksyisen Suomen halki. Ikkunasta katsoessani eteeni loisti auringon valkaisemia koivuja. Mieleen tuli Mashan tanssi koivikossa. Tarkovskin pojan välittämää ”menetelmää” mukaillen minulle tästä elokuvasta jää  mieleen Mashan rakastuminen, Ivanin unikuvat, aurinko, vesisateessa omenoita hotkivat hevoset.

Näiden valoisien kuvien lisäksi ajatuksissa on myös Galtsev ja hänen kokemuksensa. Hänkin on aikuistunut vasta sodan aikana ja jäänyt henkiin. Elokuvan lopussa Galtsev löytää tiedon Ivanin kohtalosta. Hänelle Ivan ei kuitenkaan ole elokuvan ainoa lapsiuhri, sillä hän joutuu kohtaamaan myös Joseph Goebbelsin lasten poltetut ruumiit.

Kuin alitajunnan opastamana osui kirjastossa käteeni Guido Knoppin kirja Hitlerin lapset (suomentanut Ilona Nykyri, Ajatus kirjat 2006). Se kertoo nuorisosta Hitlerin ajan Saksassa. Sen voisin lukea seuraavaksi.