PALUU ANDREI TARKOVSKIN ELOKUVIIN II. SOLARIS 1972 (”Солярис” Андрея Тарковского)

Joulupyhien aikaan katsoin Andrei Tarkovskin elokuvan Solaris. Se perustuu Stanislav Lemin samannimiseen tieteisromaaniin.

Tarkovskin edellinen elokuva Andrei Rublev vei katsojan Venäjän historiaan. Se on todentuntuinen epookkielokuva näyttävine joukkokohtauksineen. Katsoja pystyy siinä eläytyen siirtymään kaukaiseen historian aikaan. Solariksessa tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen. Se on ulkoisesti huomattavasti vaatimattomampi työ. Tapahtumat sijoittuvat pääosin pelkistetysti lavastettuun tylsähköön avaruusasemaan, siinä on paljon pitkää pohdiskelevaa keskustelua ja myös henkilömäärä on suppeampi.

Jos pitäisi löytää elokuvien sisällöstä yhteisiä piirteitä, niin käyttäisin sanoja luovuus ja luomisvoima. Andrei Rublev käsittelee taiteilijan luovuutta, sitä kuinka ihminen saa luomisvoimansa. Myös Solariksessa on kyse luovuudesta ja luomisvoimasta. Siinä luomisvoima tahtoo ottaa vallan ihmisiltä. Yhteistä elokuville on myös niiden pituus ja hidastempoinen kerrontatyyli.  

Elokuvan valmistumisen kannalta kannattaa huomata, että Andrei Rublev, joka oli valmistunut jo vuonna 1966, pääsi lopullisesti sensuurin kynsistä vasta 1971 – vuotta ennen Solariksen valmistumista. Tämä lienee pakostakin vaikuttanut ohjaajaan ja sen myötä elokuvaan.

Solariksessa Tarkovski pääsi sensuurista käsittääkseni suhteellisen vähillä muutoksilla.  Viranomaisilla oli tietysti leikkaus- ja muutosehdotuksia. Suurimpana ongelmana oli elokuvan pituus. Neuvostoliitossa elokuvat piti rajata tiettyyn formaattiin. Tarkovskin oli tähän vaikea sopeutua eikä hän Solariksessa antanut periksi. Hän näki sekä pituuden että hidastempoisuuden taiteellisena tehokeinona.

Pituuden suhteen minua häiritsi elokuvan alkupäässä oleva kohtaus, jossa ajetaan autolla moottoritietä kaupungin keskustan läpi. Kohtaus on käyty varta vasten Tokiossa kuvaamassa. Auto kiitää neonvalojen loisteessa öisen keskustan läpi. Katuja on limittäin, ne puikkelehtivat pilvenpiirtäjien välistä. Ohjaaja lienee halunnut sillä kuvata ihmiskunnan saavutuksia ja asettaa ne kyseenalaiseksi. Todennäköisesti valmistuessaan tuo kuvaus loi erilaisen vaikutelman kuin nykyisin. Ainakin minulle se oli uuvuttavan tavanomainen näky. Tunnustan toki mielipiteeni subjektiivisuuden. Olen lukenut kohtauksesta myös kehuja.

Olen nähnyt elokuvan aiemminkin, mutta tuolloin kai uuvuin sen filosofisiin pohdintoihin. Ymmärrän, että tämänkaltainen elokuva vaatii katsomiseen sopivan ajankohdan. Tällä kertaa katsoin tämän yli 2,5 tuntia kestävän työn uupumatta. Tunnustan välillä haukotelleeni, mm. edellä mainitussa moottoritiekohtauksessa ja eräissä keskusteluissa.  Lopussa kuitenkin mieli oli aivan eri lailla vireänä kuin ensi kerran jälkeen.

Tässä on selostus elokuvan sisällöstä niin tiiviinä kuin sen pystyn kertomaan.

Avaruustutkijat ovat tutkineet salaperäistä Solaris-planeettaa jo pitkään eikä tutkimus näytä edistyvän. Ollaan umpikujassa ja harkitaan projektin keskeyttämistä. Planeetta on salaperäisen valtameren peitossa. Meri elää kuin laava. Esitetään väitteitä, että se olisi järjellinen. Psykologi Kris Kelvin lähetetään planeetalla sijaitsevalle tutkimusasemalle selvittämään asiaa.

Ongelmien vuoksi asema on kurjassa tilassa. Sinne on jäänyt vain kolme tutkijaa – Snaut, Sartorius ja Gibarjan, joista Gibarjan on tappanut itsensä vähän ennen Kris Kelvinin saapumista.  Saavuttuaan Kris Kelvin yllättyy Snautin ja Sartoriuksen torjuvasta ja häntä välttelevästä asenteesta.  Hän huomaa, että vieraiden luona käy outoja ”vieraita”. Ne ovat tuskallisten muistojen ruumiillistumia. Vaikka ne näyttävät ihmisiltä ja käyttäytyvät ulkoisesti ihmisten lailla, ne ovat kuitenkin eri olotilassa, kuin normaalit ihmiset. Asemalla olevista Sartorius on pysynyt jollain lailla henkisesti koossa kylmän ja asiallisen tutkijan roolinsa ansiosta. Snautin mielialat vaihtelevat ääripäästä toiseen. Kelvin huomaa, että heistä on tullut valtameren tutkimuksen kohteita.

Kelvin itse joutuu pian samaan tilaan. Hänen luokseen ilmestyy hänen kymmenen vuotta aikaisemmin itsemurhan tehnyt vaimonsa Hari. Kelvin yrittää päästä hänestä eroon siinä kuitenkaan onnistumatta. Kelvin alkaa suhtautua häneen kuin elävään ihmiseen. Hän rakastuu, haluaa jäädä elämään hänen kanssaan. Harin tajunta kehittyy. Hän alkaa tajuta oman itsensä, hänessä kehittyy inhimillinen kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä.  Ollakseen aiheuttamatta Kelvinille harmia hän yrittää tappaa itsensä. Kun se ei onnistu, tarvitaan Snautin ja Sartoriuksen apua. Nämä lähettävät Kelvinin aivosähkökäyrän valtamereen. Sen tuloksena ”vieraat” katoavat. Sen sijaan valtameri aktivoituu toisella tavalla. Sen pinnalle alkaa ilmestyä outoja saaria. Elokuva loppuu siihen, kun Kris Kelvin palaa avaruusasemalta isänsä luo.

Kris Kelvin, Hari ja peili

Varsinkin elokuvan loppuosassa on paljon syväluotaavaa filosofista keskustelua ja ihmissuhdedraamaa. Nyt en sitä voi kattavasti käsitellä, mutta joitakin kiteytymiä ja ajatussuuntia yritän hieman edempänä tuoda esille. 

En ole lukenut Stanislav Lemin romaania, joten en voi enkä itse asiassa haluakaan verrata näitä itsenäisiä taideteoksia toisiinsa. Elokuvan tekijällä tulee olla tehdä vapaasti oma tulkintansa. Tiedän, että Lem ei Tarkovskin elokuvasta pitänyt. Muistini mukaan hän olisi jossain maininnut, että elokuva oli enemmän Dostojevskiä kuin hänen romaaniaan, viitaten tällä kai siihen, että Tarkovski keskittyy paljon ihmissuhteisiin. Elokuvassa löytyy kyllä viittauksia Dostojevskiin. Muistaakseni Snaut toteaa , että mielentilat muuttuvat ääripäästä toiseen kuin Dostojevskillä. Myös eräissä muissa kohdissa nousi mieleeni yhteys Rikokseen ja rangaistukseen. Tämä johtuu kai ennen muuta siitä, että olen romaanin vastikään uudelleenlukenut.

Täytyy käsitellä vähän myös näyttelijävalintoja. Aluksi Tarkovski oli ajatellut  Harin rooliin ruotsalaista Bergman-näyttelijää Bibi Anderssonia. Tässä näkyy Tarkovskin yhteys Ingmar Bergmaniin. Bibi Anderssonhan oli 60-luvulla ja 70-luvun alussa Bergmanin luottonäyttelijä. Neuvostoviranomaiset eivät ohjaajan valintaan kuitenkaan suostuneet. Vaadittiin, että näyttelijöiden pitää olla neuvostoliittolaisia. No, tilalle saatiin nuori kaunotar Natalia Bondartshuk (Наталья Бондарчук), tunnetun neuvostoliittolaisen ohjaajan ja näyttelijän Sergei Bondartshukin tytär. Tämä lienee vasta teatterikoulusta valmistuneelle näyttelijälle elämänsä rooli. DVD-versioon liitetyssä haastattelussaan hän kertoo pelkästään Solarikseen liittyen käyneensä 42 maassa. Vaativa rooli vaati rohkeutta ja myös fyysistä kestokykyä. Mielestäni hän onnistuu loistavasti. Ikäero tosin häiritsee.

Natalia Bondartshuk Harin roolissa

Haastattelu on myös Youtubessa: http://www.youtube.com/watch?v=0Mtos7j2uM8. Kiinnostuneet voivat katsoa. Valitettavasti tekstitys kuitenkin puuttuu. Pitemmässä filmissä Bondartshuk muistelee  laajemmin Andrei Tarkovskia, omaa roolityötään Solariksessa ja myös Tarkovskin uskonnollisuutta:  http://www.youtube.com/watch?v=xNNFZclUhlE . Tämäkin filmi on vain venäjäksi.  Рекоммендую всем тем, кто понимает по-русски.

Monet elokuvan nähneet yhdistävät elokuvaan J.S. Bachin musiikin. Useassa kohdin soi Johann Sebastian Bachin Choral  Prelude F-molli ("Ich ruf zu dir, Herr Jesu Christ", BWV 639). Musiikin elokuvaan tehnyt Eduard Armemjev  on sovittanut musiikin, mutta alkuperäistä versiota kunnioittaen.  Esimerkkinä linkitän kohtauksen elokuvan lopusta, kun Kris Kelvin palaa isänsä asunnolle pitkältä retkeltään avaruusasemalta: http://www.youtube.com/watch?v=fPUxjPVQ6hA . Kuva vedessä kelluvista vesikasveista ja varsinkin lopun jäisestä  lammesta musiikin soidessa on minusta vaikuttava, tyypillistä Tarkovskia. Toinen Bach-kohtaus näky täällä: http://www.youtube.com/watch?v=eXj9dOF_vb4. Kris ja Hari joutuvat olemaan hetken painottomuuden tilassa. Silloin sama preludi alkaa soida. Kris on lopulta polvistuneena Harin edessä. Minulle se tuo jälleen mieleen Raskolnikovin ja Sonja Marmeladovan. Kris on syyllisyyden painamana.

Eduard Artemjev kertoo haastattelussaan, että Tarkovski halusi nimenomaan Bachia. Hän perusteli sitä sillä, että elokuvalta puuttuu pitkä historiallinen perinne, ja Bachin musiikki - samoin kuin vanhojen mestareiden maalaukset - liittävät elokuvan vanhaan kulttuuriperintöön. Musiikki ja taide tällä tavalla yhdistävät elokuvan alitajuisesti kulttuurin juurille.

Myös maalaustaiteen historia on elokuvassa vaikuttavalla tavalla läsnä. Hari tarkastelee yksityiskohtaisesti Pieter Brueghelin (1525-1569) maalausta Metsästäjiä talvimaisemassa(1565) . Maalauksen yksityiskohdista Harin mieleen tulee kuva hänen lapsuudestaan. Hänen ajattelukykynsä saa uusia muotoja.  Vaikuttava muistikuva on lumen keskelle sytytetty nuotio, kovin tarkovskimainen symboli. Bachin musiikki soi, maalaus ikään kuin alkaa elää.  Samalla näytetään valtameren levottomana vyöryvää laavaa. Se pyörii kuin kollektiivinen tutka mennen sisälle ihmisten aivoituksiin. Pelottava näky, josta huokuu tunne luonnon arvaamattomuudesta. (Ks. kohdasta 1:05 alkaen http://www.youtube.com/watch?v=FcglyhUre4w .)

Brueghel "Metsästäjiä talvimaisemassa"

Miksi tämä maalaus? Maalaus luo harmonisen kuvan maaseudusta ja sen ihmisistä, sopusoinnusta, jota ei enää ole. Siihen on vain kaipuu. Maalaus ohjaa katsojaa elokuvan pääsanomaan.

Keskusteluista jäi päällimmäisinä mieleen pari ajatusta, jotka kelpaisivat mietekirjoihin. Ensimmäinen käsittelee häpeää. Snaut ja Kelvin keskustelevat Gribarjanin kuolemasta. Muistaakseni Snaut sanoo, että Gribarjan kuoli häpeän vuoksi. Keskustelusta on jäänyt mieleen lause: ”Häpeä on tunne, joka pelastaa ihmiskunnan.”
Toinen ajatus koskee rakkautta. Kris rakastuu uudelleen Hariin (tai "mielteeseensä" hänestä). Kris lausuu: "Rakastaa voi vain häntä, jonka voi menettää". 

Kiinnostava on myös eräässä Snautin vuorosanassa viittaus peiliin. Peili on symbolina läsnä jo Tarkovskin ensimmäisessä elokuvassa Ivanin lapsuus (Ivan’s Childhood 1962). Keskustelu siirtyy avaruustutkimuksen mielekkyyteen. Tässäkin liikutaan tuon ajan neuvostoliittolaisessa todellisuudessa. Snautin vuorosana antaa varmasti ajattelemisen aihetta myös nykyisin:

”Emme tarvitse uusia maailmoja. Tarvitsemme peilin. Taistelemme saadaksemme kontaktin, mutta emme koskaan onnistu siinä. Olemme naurettavia, kun pyrimme tavoitteeseen, jota pelkäämme ja joka on meille tarpeeton. Ihminen tarvitsee ihmistä.”

Suhde äitiin tulee monissa Tarkovskin elokuvissa hyvin näkyvänä esiin.  On arvioitu taustalla olevan ohjaajan omaan lapsuuteen liittyvät muistot. Toisaalta äitiin liittyvät tunnesiteet ja mielikuvat ovat venäläisessä kulttuurissa ja yhteiskunnassa hyvin vahvoja. Myös tässä elokuvassa Krisin luo ilmestyy yhtäkkiä äiti. Hän näyttää rakastajattarelta, mutta osoittautuu äidiksi. Äiti tulee kuin unesta. Hän hoivaa Krisiä vaikealla hetkellä. Tilanne on herkkä ja intiimi. Hellyyden osoituksista näkyy luja kiintymys. Tätä kohtausta en pysty arvioimaan, se jäi minulle epäselväksi. En yritäkään, koska pelkään psykologisoivani liikaa.

Lopuksi esittelen pari tilannetta ja niihin liittyvän tulkintani. Ajatuksistani voidaan toki olla eri mieltä, mutta triviaali totuushan on, että elokuvat ja taideteokset yleensä koetaan kovin eri lailla.
Aluksi palataan tilanteeseen, jossa psykologi Kris Kelvin on saapunut avaruusasemalle ja hämmentyneenä yrittää tutustua asukkaisiin. Vallitsee outo ilmapiiri. Muistot, pelot ja mielikuvat ovat fyysisesti läsnä. Ihmiset eivät voi peittää toisiltaan mitään. Siksi heistä on tullut omissa kammioissaan pälyileviä ”mörköjä” jotka salailevat itseään ja toisaalta kyttäävät toisia. Tässä yhteydessä mieleeni nousi Tarkovskin ajan Neuvostoliitto ja sen syvälle tajuntaan pyrkivä valvontakoneisto. En osaa arvioida, missä määrin elokuva poikkeaa Lemin alkuperäisteoksesta. Ymmärrän kuitenkin, että neuvostoliittolainen, totuuteen pyrkivä taiteilija tehdessään tuon lajityypin romaanista elokuvaa tuo siihen poikkeavan tulkinnan. Tuntuu tässä yhteydessä luontevalta, että elokuvassa juuri ihmissuhteet saavat romaaniin verrattuna suuremman painotuksen.

Kris Kelvin palaa kotiin

Toinen kohtaus on aivan elokuvan lopussa. Siinä tapahtuu tavallaan Solariksen ja Maan synteesi. Kelvin saapuu avaruusasemalta takaisin maahan. Hän menee tapaamaan isäänsä ja kurkistaa ikkunasta sisään. Vesi symbolina näkyy jälleen Tarkovskin elokuville tyypillisellä tavalla erikoisissa yhteyksissä. Ulkona lampi on jäässä, asunnon sisällä sataa. Isä tulee portaille poikaa vastaan. Poika polvistuu isän eteen. Wikipedian mukaan näky tuo mieleen Rembrandtin maalauksen Tuhlaajapojan paluu, jota säilytetään Ermitazhissa Pietarissa.

Elokuvan loppukuva herättää kauhistuttavia mielteitä. Isän kotitalo onkin yhtäkkiä Solaris-planeetan suuren valtameren saaressa – todellisuudesta erillään. Alkavatko ruumiillistuneet muistot ja mielikuvat elää omaa elämäänsä? Sehän veisi totalitarismiin ja ajatusten sääntelyyn. Tässä tapauksessa elokuva kertoo meidän ajastamme.