Sain joululahjaksi Peter von Baghin elokuvan 1950-luvun
Oulusta – Muisteja. Lahja on minulle hyvin mieluinen. Olenhan
syntynyt ja käynyt kouluni Oulussa, sekä senkin jälkeen siellä aivan viime
vuosiin asti usein oleillut. Elokuvan kautta minulla oli mahdollisuus palata
lapsuuteeni.
Peter kasvoi sairaalaympäristössä ja kävi koulunsa Oulun Lyseossa. Niin minäkin. Peter on kuitenkin yli kymmenen vuotta minua vanhempi,
joten koulua emme yhtä aikaa käyneet. Jälkensä Peter kuitenkin kouluun jätti,
koska hänen toiminnastaan siellä vielä aikananikin puhuttiin.
Peterin isä oli ”Piirin” eli Oulun piirimielisairaalan
johtava ylilääkäri. Isästä puhuttiin kaupungilla paljon. Psykiatrina hän lienee
ollut ns. kovan linjan mies. Peter kertoo elokuvassaan muutamia isänsä
lausumia. Tässä pari:
”On oikeastaan
ihmisarvoa alentavaa, että ihminen paranisi sillä, että käy kerran viikossa
jonkun puolihullun psykiatrin luona puhumassa paskaa.”
”Mitä lyhyempi
koulutus, sitä enemmän ymmärtää mielenterveydestä.”
Elokuvassa oli paljon minulle uutta - mm. kuvat maan tasalle
pommitetusta keskustasta. Hyvin vähän historian tunneilla Oulun pommituksia ja
1900-luvun historiaa käsiteltiin. Toisaalta elokuva näyttää paljon tuttuja kaupunkikuvia.
Oli keskustan mukulakivikatuja, puistoja, siltoja, kasarmialue, hautausmaa,
Nallikarin uimaranta, Toppilan satama…
Oulussa oli tuolloin monta vanhassa puutalossa sijainnutta
elokuvateatteria. Niihin oli nyt kiva elokuvan kautta palata ja muistella
samalla omia teini-iän elokuvakokemuksiani. Kun rakennukset sitten purettiin,
uusia elokuvateattereita ei tullut tilalle. Myös muistot jäivät jonnekin mielen
sokkeloihin piiloon.
Eräs komea kirkkokadulla sijainnut puutalo miellytti nyt silmää.
Minulla ei ole siitä muistikuvaa. Se sijaitsi Kirkkokadulla, silloista Säästöpankki
Sampoa vastapäätä. Minä muistan sillä paikalla vain kalsean Yhdyspankin
kerrostalon alakerrassa.
Peterin käsitellessä kouluaikojaan olin erityisen valppaana.
Vanhoissa filmipätkissä tunnistin omiakin opettajiani. Lyseon rehtorina oli meillä
molemmilla sama mies, minulla tosin vain pari vuotta. Peter kertoi, että
hänellä oli sydän kultaa, minä vapisin pelosta hänet kohdatessani.
Elokuvan lopussa Peter kertoo kouluaikansa dramaattisimmasta
aamuhartaudesta. Koulun juhlasalissa opettaja kertoi neljän Peterin koulukaverin
hukkuneen purjehdusretkellä hyisessä syysmyrskyssä. Elokuvassa näytettiin
minulle tuttua onnettomuudesta kertovaa lehtileikettä. Sama leike oli meidän
perheen valokuva-albumin ensimmäisellä aukeamalla. Yksi onnettomuuden uhreista
oli kymmenisen vuotta minua vanhempi enoni. Enostani minulla ei luonnollisesti
ole mitään muistikuvia. Tiedän hänestä melkeinpä vain sen, mitä tuohon
lehtijuttuun on kirjoitettu.
Upea elokuva!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti