sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Peter von Bagh muistelee lapsuutensa Oulua

Sain joululahjaksi Peter von Baghin elokuvan 1950-luvun Oulusta – Muisteja.  Lahja on minulle hyvin mieluinen. Olenhan syntynyt ja käynyt kouluni Oulussa, sekä senkin jälkeen siellä aivan viime vuosiin asti usein oleillut. Elokuvan kautta minulla oli mahdollisuus palata lapsuuteeni.
Peter kasvoi sairaalaympäristössä ja kävi koulunsa Oulun Lyseossa. Niin minäkin. Peter on kuitenkin yli kymmenen vuotta minua vanhempi, joten koulua emme yhtä aikaa käyneet. Jälkensä Peter kuitenkin kouluun jätti, koska hänen toiminnastaan siellä vielä aikananikin puhuttiin.
Peterin isä oli ”Piirin” eli Oulun piirimielisairaalan johtava ylilääkäri. Isästä puhuttiin kaupungilla paljon. Psykiatrina hän lienee ollut ns. kovan linjan mies. Peter kertoo elokuvassaan muutamia isänsä lausumia. Tässä pari:
”On oikeastaan ihmisarvoa alentavaa, että ihminen paranisi sillä, että käy kerran viikossa jonkun puolihullun psykiatrin luona puhumassa paskaa.”
”Mitä lyhyempi koulutus, sitä enemmän ymmärtää mielenterveydestä.”

Elokuvassa oli paljon minulle uutta - mm. kuvat maan tasalle pommitetusta keskustasta. Hyvin vähän historian tunneilla Oulun pommituksia ja 1900-luvun historiaa käsiteltiin. Toisaalta elokuva näyttää paljon tuttuja kaupunkikuvia. Oli keskustan mukulakivikatuja, puistoja, siltoja, kasarmialue, hautausmaa, Nallikarin uimaranta, Toppilan satama…


Oulussa oli tuolloin monta vanhassa puutalossa sijainnutta elokuvateatteria. Niihin oli nyt kiva elokuvan kautta palata ja muistella samalla omia teini-iän elokuvakokemuksiani. Kun rakennukset sitten purettiin, uusia elokuvateattereita ei tullut tilalle. Myös muistot jäivät jonnekin mielen sokkeloihin piiloon.
Eräs komea kirkkokadulla sijainnut puutalo miellytti nyt silmää. Minulla ei ole siitä muistikuvaa. Se sijaitsi Kirkkokadulla, silloista Säästöpankki Sampoa vastapäätä. Minä muistan sillä paikalla vain kalsean Yhdyspankin kerrostalon alakerrassa.   
Peterin käsitellessä kouluaikojaan olin erityisen valppaana. Vanhoissa filmipätkissä tunnistin omiakin opettajiani. Lyseon rehtorina oli meillä molemmilla sama mies, minulla tosin vain pari vuotta. Peter kertoi, että hänellä oli sydän kultaa, minä vapisin pelosta hänet kohdatessani.

Elokuvan lopussa Peter kertoo kouluaikansa dramaattisimmasta aamuhartaudesta. Koulun juhlasalissa opettaja kertoi neljän Peterin koulukaverin hukkuneen purjehdusretkellä hyisessä syysmyrskyssä. Elokuvassa näytettiin minulle tuttua onnettomuudesta kertovaa lehtileikettä. Sama leike oli meidän perheen valokuva-albumin ensimmäisellä aukeamalla. Yksi onnettomuuden uhreista oli kymmenisen vuotta minua vanhempi enoni. Enostani minulla ei luonnollisesti ole mitään muistikuvia. Tiedän hänestä melkeinpä vain sen, mitä tuohon lehtijuttuun on kirjoitettu.

Upea elokuva! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti