ANDREI TARKOVSKIN ELOKUVAT III: PEILI (ЗЕРКАЛО)

Andrei Tarkovskin elokuva Peili (Зеркало 1974)pohjautuu ohjaajan omaan elämään. Näin sen ensi kerran 70-luvun lopussa ja viime kuussa rohkenin syventyä siihen uudestaan. Pari kertaa se tuli katsottua kokonaisena ja lisäksi tietyt yksittäiset kohtaukset vaativat uusintaa. Aina elokuvaa katsoessani olen yhtä hämmentynyt. Jokin kohta avautuu tai luulen sen avautuneen, mutta tilalle tulee uusia kummastuksia.

Tarkoituksenani on edetä jutussa niin, että luvussa I palaan ensi tutustumiseeni 70-luvulle. Siitä eteenpäin käsittelen elokuvaa uusintakatselujeni pohjalta niin, että loppua kohden menen kohti taustoja ja tulkintoja. Todetaan nyt heti, että elokuvasta on kirjoitettu valtavasti analyyseja ja arvioita. Suomestakin löytyy paljon päteviä kirjoituksia. Nyt pyrin käsittelemään elokuvaa tajuntani tasolla edeten sen mukaisesti, mitä elokuvasta minulle avautui. Pitkä juttuhan tästä tuli, mutta on vielä paljon asioita, joita jäi käsittelemättä. Lisäksi olen käsittelyssäni subjektiivinen.  Jokin toisten mielestä keskeinen asia jää käsittelemättä. Youtubesta löytyy elokuvan esittelyfilmi: http://www.youtube.com/watch?v=uXYfRkuA3cM .

I.

Todennäköisesti se oli noin 35 vuotta sitten Jyväskylässä opiskeluaikanani. Opiskelin venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Muistaakseni Peiliä näytettiin Kampuksella sijainneessa pienessä elokuvateatterissa. Katsojia oli aika paljon. Olin opinnoissani jo melko pitkällä ja olin näin ollen perehtynyt Venäjään ja venäläiseen kulttuuriin.  Elokuva ei silti auennut. Ensi vaikutelma oli pettymyksen sekainen hämmennys. Monet asiat tuntuivat tutuilta, ja ne jäivät kaivertamaan mieleen. Siitä tuo hämmennys kai johtuikin. 

Olin opiskelukaverini kanssa, ja hänkin tuntui olevan siitä aivan pihalla. Keskustelu elokuvan jälkeen jäi lyhyeksi, mutta jotain siitä sentään keskenämme kommentoimme. Hän mainitsi ensin kohtauksen kirjapainossa. Minullekin se jäi mieleen, koska se kuvaa niin erikoisella ja ytimekkäällä tavalla 30-luvun lopun terrorin ilmapiiriä. Itse asiassa kaverini mainitsi tuon kohtauksen sen lopussa olevan suihkukuvauksen vuoksi.  Se oli verrattain rohkeasti kuvattu, jos muistaa, että kyseessä on Brezhnevin ajan neuvostoelokuva. Huomion veti paitsi ”rohkeus” myös se, miten kohtaus loppui. Viehättävä näyttelijätär, äitiä esittävä Margarita Terehova nähdään suihkussa - tosin hillitysti takaviistosta kuvattuna - ja sitten yhtäkkiä veden tulo lakkaa. Meille tilanne tuntui tutulta, sillä olihan meillä jo tuolloin sattunut monenlaisia kommelluksia Neuvostoliiton matkoillamme. «Не работает по техническим причинам» - me vitsailimme. 

Vasta nyt tätä kirjoittaessani tuli mieleen, että syynä ei ollutkaan ”tekniikka”. Nainen oli juuri joutunut ystävättärensä Lizan sanallisen hyökkäyksen kohteeksi. Päähenkilö ei mennyt riitaan mukaan, vaan poistui työpaikalla sijaitsevaan suihkuun. Josko vaikka ystävättärellä olisi ollut vedentulon lakkaamisessa sormensa pelissä. No meidän ”slangissamme” tällaisetkin laskettiin ”teknisiksi syiksi”. Kohtaus oli hyvin oiva kuvaus tuosta ajasta: ei edes parhaaseen ystäväänsä kannattanut luottaa.

Se tietysti kertoo vain hämmennyksestämme, että keskustelimme elokuvasta vitsin tasolla. Tarkovski oli meille molemmille tuttu ohjaaja ja odotimme varmasti jotain paljon selkeämpää. Olimme valmistautuneet pohtimaan elokuvaa, mutta emme osanneetkaan tarttua mihinkään syvempään. 

Minulla tuolloin oli kuitenkin mielessä myös toinen kohtaus, josta en kaverilleni maininnut sanaakaan. Elokuvan alussa olevassa introssa näytetään filmipätkää, jossa psykoterapeutti yrittää parantaa nuorta teini-ikäistä poikaa änkytyksestä. Kohtaus loppuu pojan lauseeseen Я могу говорить - Minä osaan puhua.

Kohtaus kolahti itseeni, sillä samaistuin tuohon nuoreen. Minulla oli samanikäisenä aika paha änkytysongelma, josta onneksi pääsin voittajana yli. En puutu nyt siihen, miten se tapahtui. Totean vain, että ei se niin helppoa ollut kuin elokuvassa. Muistan kuitenkin tuon kohtauksen vaivanneen minua koko elokuvan ajan. Odotin sille turhaan jatkoa. En voinut kaverilleni änkytyksestä puhua. Se kuului silloin ja kuuluu edelleenkin yksityisiin asioihini. Kaverini kuitenkin tavallaan ”pelasti” elokuvaelämykseni nostaessaan tuon suihkukohtauksen esille.  Huumorilla siitä pääsi kevyesti ohi.

Tässä yhteydessä tekee mieli lisätä, että yhteiset elokuvakokemukset ovat tarpeellisia. Niiden kautta elokuvasta voi nousta esiin yllättävääkin. Ne voivat myös pehmentää elokuvasta nousevia ikäviä tai peräti traumaattisia asioita.

II.

Olin siis tuolloin ensi katselun jälkeen hämmentynyt. Peili on elokuvana tajunnanvirtaa, jollaisen katsomiseen en tuolloin ollut tottunut enkä kypsynyt.  Vaikeaa se on toki vieläkin. Nyt tartuin elokuvaan, koska tunsin tarvetta tutustua uudelleen Tarkovskin tuotantoon.  Peili taisi kiinnostaa vähiten, koska elin luulossa, että se on Tarkovskin elokuvista henkilökohtaisin ja vaikeatajuisin. Ohjaajan äiti-suhteen pohdiskelu ei kiinnostanut.  Änkytyskohtauksen olin jo unohtanut. Ja traumani – pahus vie - nousi siitä jälleen pintaan.

Pari asiaa on mainittava ennen kuin menen elokuvassa pitemmälle. Ensiksikin tuo peili-teema on tuttu jo Tarkovskin aikaisemmista kuvista. Se toistuu Ivanin lapsuudessa, samoin Solariksessa. Solariksen lause on jäänyt soimaan päähäni:

”Emme tarvitse uusia maailmoja. Tarvitsemme peilin. Taistelemme saadaksemme kontaktin, mutta emme koskaan onnistu siinä. Olemme naurettavia, kun pyrimme tavoitteeseen, jota pelkäämme ja joka on meille tarpeeton. Ihminen tarvitsee ihmistä.”

Toinen asia liittyy DVD:ssäni olevaan oheismateriaaliin – Grigori Javlinskin haastatteluun. En ymmärrä, miksi häntä on siinä pitänyt haastatella, mutta kiinnostavan näkökulman hän tuo. Elokuva valmistui vuonna 1974, mutta video tehtiin vuonna 1999. Javlinski oli tuolloin nouseva venäläinen poliitikko, jonka tähti sittemmin on pikkuhiljaa sammunut.  Yhtäkaikki Javlinski sanoo haastattelussa viisauden:

”Peili on elokuva minusta. Se on elokuva meidän kaikkien elämästä. Me kaikki löydämme siitä jotakin omaa. Siksi se on niin suuri.”

Suomalaisille katsojille tuota ajatusta ei voine kohdistaa. Se asettaa kuitenkin elokuvan raiteelle, josta sitä voi lähteä käsittelemään. Ei pidä ainakaan liiaksi ruveta avaamaan Tarkovskin omia lapsuuden traumoja ja taustoja. Elokuvan voima on ehkä muualla.

Juonta on hankala seurata, jos sellaisen ylipäänsä löytää. Katsottaessa elokuva on kuin peilin sirpaleita, joista katsojan tajunnassa tai ehkä paremminkin alitajunnassa muodostuu kokonaisuus. Se kuvaa lapsuutta ja nuoruutta, ja sitten lapsen aikuisuutta. Samat näyttelijät ovat osin eri rooleissa: äitinä ja vaimona, lapsena ja poikana. Välissä on kuvia sodasta ja sota-ajasta, 30-luvun Espanjasta, avaruuden valloituksesta ja myös Kiinan kulttuurivallankumouksesta sekä nähtävästi Ussurin konfliktista.

Lapset viettävät kesää idyllisellä maaseudulla – ehkä sotaa paossa. Sitten ollaan kirjapainossa. Elokuvan naispäähenkilö - äiti - juoksee vesisateessa kirjapainoon ja vaatii saada tarkistaa jonkin kohdan, jossa pelkää tehneen virheen. Se on pakkomielteenä päässä. Hän pelkää kuollakseen, että hän joutuu sen takia vaikeuksiin. Hän huomaa sitten helpottuneena kirjoittaneensa oikein. Stalinin ajan todellisuus oli tällaista.

Elokuva on siis kuvaus Tarkovskin lapsuudesta äitinsä ja sisarensa kanssa sekä hänen rikkoutuneesta avioliitostaan. Kronologisesti lapsuus ja aikuisuus on postmodernilla tavalla kuvattu lomittain, niin että tarinan seuraaminen vaatii keskittymistä. Unikuvaukset sekoittavat vielä pakkaa. Aina ei tajua, onko kyseessä uni vai valve. Niin lapsena kuin aikuisenakin päähenkilö joutuu kokemaan avioliiton hajoamisen.  Tarkovskin oma äiti näyttelee päähenkilön äitiä tämän ollessa aikuinen.  Päähenkilöä  noin 12-vuotiaana ja päähenkilön poikaa Ignatia näyttelee sama henkilö. Äiti ja vaimo on niin ikään elokuvassa sama henkilö. Tämäkin tuo haasteita tarinan seuraamiseen. Lisäksi elokuvan taustalla kuuluu Tarkovskin oman isän, runoilija Arseni Tarkovskin ääni. Hän lausuu omia runojaan. Ne tuovat tilanteisiin oman jännitteensä. Niiden avulla pureudutaan Tarkovskin isän ja äidin arvoitukselliseen suhteeseen.

Elokuvan erikoisimpia seikkoja on myös se, että katsoja ei näe päähenkilöä. Tähän liittyen elokuva on saanut nimensä. Elokuva peilaa päähenkilön näkemää ja kokemaa maailmaa. 

Elokuvassa  viitataan venäläisen kulttuurin ja myös maailman kulttuurin tärkeisiin henkilöihin ja henkilöhahmoihin. Tämä on toki tuttua myös muista Tarkovskin elokuvista. Esimerkiksi kirjapaino-kohtauksessa ystävätär alkaa haukkua äitiä vertaamalla tätä erääseen Dostojevskin romaanin Riivaajat henkilöhahmoon. Dostojevskin lisäksi esillä on myös Tshehov ja Venäjän kansallisrunoilija Aleksandr Pushkin. Päähenkilön poika lukee välillä Pushkinin kirjettä Tshaadajeville. Elokuvassa selataan vanhaa taidekirjaa, josta Leonardo da Vincin kuva on näkyvästi esillä. Ja onhan siellä myös vanhasta testamentista, tarkemmin Mooseksen toisesta kirjasta tuttu palava pensas.

Peili siis sanamukaisesti peilaa aikaa ja myös venäläisten kokemusta historiasta.  Meidän länsimaalaisten se on vaikea ymmärtää. Toisaalta Bachin, Pergolesin ja  Henry Purcellin musiikki tuo katsojan tajuntaan länsieurooppalaisen kulttuuriperinnön ja kokemusmaailman. Peili on palasina, palaset ovat sekaisin.  Katsoja yrittää välillä epätoivoisesti saada näistä palasista jotain kokoon. Juuri tämän ansiosta monet, hyvin erilaiset katsojat ovat kokeneet elokuvan hyvin omakohtaisesti, vaikka Tarkovskin alkuperäinen idea oli kuvata omaa perhettään.

Olen siis vielä enemmän hämmennyksissä, mutta vaikuttunut. Katsoessani elokuvaa se veti puoleensa kuin magneetti, kirvoitti mielen kuin venäläinen votkatujaus, toi ihmetyksen kuin salaperäinen öinen näky – palava pensas: Jumala ilmestyi Moosekselle, jonka piti johdattaa kansa omaan maahansa. Mooses sai Jumalalta tehtävän, katsoja saa taakan, joka hänen pitää avata, jotta pääsisi omalle tielleen. Ehkä näky on tässä taakkaa sopivampi sana. Katsoja saa näyn, joka vie häntä eteenpäin.

III.

Heti johdannon jälkeen elokuva alkaa kesäisellä kohtauksella maaseudulta Ignatjevosta (http://www.youtube.com/watch?v=hhjbLkL7gnc ). Kuva näyttää romanttiselta. On niitty, niityn reunalla aidalla istuu yksinäinen kaunis nainen katsoen taivaanrantaan haikeana kuin odottaen jotakuta. Taustalla on Tarkovskin oma lapsuuden koti. Taustalla pihalla nukkuvat äidin kaksi pikkulasta.  Tämä tapahtuma sijoittuu sotaa edeltävään aikaan, mutta löydän itse kohtauksesta viitteitä myös nykyisyyteen. Kohtaus on lähtölaukaus elokuvan tarinalle. Sen merkityksestä kertoo myös se, että Tarkovskin suosikkinäyttelijä Anatoli Solonitsyn esiintyy elokuvassa vain tässä kohtauksessa.  Henkilöitä on kaksi: äiti (nuori nainen) ja ohi kulkeva lääkäri, joka poikkeaa naisen luona. Vieras mies astuu niityn poikki, äiti suhtautuu vieraaseen tulijaan torjuvasti.  Mies yrittää lähestyä naista istuen hänen vierelleen aidan poikkipuulle. Samassa puu antaa periksi ja molemmat rojahtavat maahan. Mies alkaa hervottomasti nauraa, nainen on edelleen torjuvan eleetön. Mies katsoo ruohikkoa ja sanoo:

” Näen outoja asioita: juuria, pensaita… Onko teistä koskaan tuntunut siltä, että kasvit osaavat tuntea ja ymmärtää, pystyvät jopa oivaltamaan asioita. Puut, tuo pähkinäpensas – nainen keskeyttää: ”Se on leppä.” – ei sillä väliä, mikä se on. Ne eivät touhua. Mehän täällä juoksentelemme ja touhotamme ympäriinsä, puhumme tyhjänpäiväisyyksiä. Se johtuu siitä, että me emme usko sisässämme olevaa luontoa.  On kaikenlaista epäilyä, hätäilyä, ajatteluun ei ole aikaa…”

 Keskustelu loppuu lyhyeen. Nainen torjuu miehen lähestymisyritykset ja mies lähtee jatkamaan matkaansa niityn poikki. Nainen itse vielä kai yksinäisyydessään empii, koska huutaa hänen peräänsä. Lisäksi luontokin puuttuu vielä tilanteeseen, kun voimakas tuulen puuska lyö miestä vasten ja aivan kuin yrittäisi saada miestä palaamaan, mutta tuloksetta. Mies jatkaa matkaansa, mutta miehen esittämä ajatus jää elokuvaan elämään. Todettakoon, että ajatus luonnon ajattelukyvystä esiintyy myös  Tarkovskin Solaris-elokuvassa vuodelta 1971.

Tämä kohtaus jatkuu ohjaajan isän Arseni Tarkovskin herkällä rakkausrunolla, joka alkaa kuulua naisen lähtiessä niityn reunalta kotitaloaan kohti. Tilanne saa lisäsävyn, koska runoilija on elokuvan tarinassa naisen hylännyt aviomies. Runo on nimeltään Ensimmäiset tapaamiset ja siihen voi tutustua tämän blogin edellisessä kirjoituksessa.  Se on runo rakastumisesta ja onnen kiihkosta, mutta lopussa odottaa yllätys: ”kohtalo kulki heidän perässään veitsi kädessä”. Runon loputtua naisen poskelle vierähtää kyyneliä. Kohtauksen voi katsoa englanniksi tekstitettynä täältä: http://www.youtube.com/watch?v=JZAEaa-z-ZM .

Tosiasiassa runo on kirjoitettu vuonna 1962 ja runoilijan mielessä ei ole Andrei Tarkovskin äiti, vaan hänen toinen vaimonsa, juuri se, jonka luona naisen vielä rakastama aviomies juuri tuona hetkenä todellisessa elämässä oli. Runo siis viittaa entiseen rakkauteen. Ja tilanne jatkuukin tästä eteenpäin muistumilla vanhasta rakkaudesta.

Elokuvasta on olemassa myös varhaisempi käsikirjoitusversio, ja tässä alkuperäisessä versiossa yllä kuvattu tilanne on muuten samanlainen, mutta runo on Ignatjevon metsä(ks. edellinen blogi). Tämä runo on kirjoitettu jo vuonna 1935 eli samoihin aikoihin, mihin tuo elokuvan kuvaama kohtaus ajallisesti ehkä liittyy. Se on luonteeltaan luontoruno, jossa luonto personifioituu samaan tapaan kuin ohikulkijan sanoissa. Runossa puhutaan jo selvästi erosta, sen katkeruudesta sekä viitataan myös riitoihin ja kipeisiin muistoihin, joihin luonto tuo lohdutuksen. Silmät ovat kuin peili, johon kaikki heijastuu. Runossa luonto on kuin palava polte. Elokuvassa toistuu tulen motiivi useassa kohdin. Esimerkiksi pian tämän kohtauksen jälkeen pihassa oleva aitta palaa poroksi.

Runon vaihtumisen taustalla on suunnitelman muuttuminen. Braad Thomsen kirjoittaa, että Rippi  oli tehty äidin näkökulmasta, suunnitelma muuttui  Peilissä pojan näkökulmaksi.

IV.

Peilistä on kirjoitettu paljon hyvinkin perusteellisia arvioita ja analyysejä.  Yleensä elokuvaa on pyritty selittämään psykoanalyyttisesti. Tarkovskin elokuville tyypilliset runsaat visuaaliset symbolit antavat siihen aihetta. Esimerkiksi tuli näkyy useissa kohdissa motiivina. Tuleen ja sen sytyttämiseen liittyy seksuaalista symboliikkaa. Freudin mukaan liekki on miehen elin ja tulisija on naisen syli. Tutkija saa elokuvasta kyllä aineistoa pohdinnoilleen.

Psykoanalyyttinen lähestyminen on houkutteleva vaihtoehto, koska elokuva  Tarkovskin omaa elämää, hänen kasvuaan pojasta aikuisuuteen. Lapsuuden kokemukset heijastuvat myös aikuisuuteen. Elokuva kuvaa sitä, kuinka poika kokee vanhempien avioeron. Lapsuuden kokemukset heijastuvat myöhemmin myös hänen omassa avioliitossa.

Braad Thomsen löytää Tarkovskin elokuvista selviä viitteitä siitä, että Tarkovskin oma äitisuhde oli insestuaalinen. Hänen mielestään se näkyy vielä selvemmin Solariksessa. Peilissä tätä vahvistaa vielä se seikka, että äitiä ja vaimoa näyttelee sama henkilö. Tarkovski käsittääkseni on tämänkaltaiset tulkinnat ohittanut.

Myös suomalainen psykoanalyytikko Riitta Tähkä käsittelee Peiliä artikkelissaan Kasvoista kasvoihin – ajatuksia Andrei Tarkovskin Peilistä (Elokuva ja psyyke 3. Tarinan lumous. Toim. Antti Alanen. Minerva, Helsinki 2012,  s.45-64.). En ole itse artikkelia vielä lukenut, mutta tutustun siihen sopivan ajan tullen.

Elokuvassa on myös muita ulottuvuuksia, jotka jäävät helposti psykoanalyysin varjoon. Elokuva on toki hyvin omakohtainen, ei kuitenkaan mitään ekshibitionismia. Haluaisin korostaa elokuvan poeettisuutta. Se on kuin runoelma. Omakohtaisuus on lähtökohta. Peilin toteutuneessa versiossa Tarkovski haluaa tietoisesti etäännyttää katsojan oman elämänsä ongelmista ja kuvata aikansa henkistä ilmapiiriä. Näin nousee esiin useampia tasoja.

Täytyy vähän tarkastella myös uskonnollista tematiikkaa, joka tosin menee osin päällekkäin psykoanalyyttisen tarkastelus kanssa.  Tarkovskihan on saanut lännessä huomiota myös siksi, että hän on nostanut esiin uskonnollisia teemoja. Onhan hän saanut elokuvistaan useita kirkkojen myöntämiä palkintoja. Uskonnollista viitettä omalla tavallaan tuo Bachin musiikki, joka soi sekä Peilissä että Solariksessa. Peilin alkuperäinen nimi Rippi (Исповедь) viittaa uskonnolliseen puhdistumiseen. Eikä unohtaa sovi myöskään elokuvaa läpäisevää syyllisyyden teemaa.
Ehkä näkyvimmin Raamatun tapahtumat tulevat mieleen Mooseksen tarinaan liittyvästä palavasta pensaasta. Pensaan kauttahan Jumala ilmoitti Moosekselle valinneensa tämän johtamaan oman kansansa pois Egyptistä. Elokuvassa päähenkilöön poika Ignat polttaa pihassa pensasta ja katsoo tuleen. Ensimmäisenä mieleen tulee psykoanalyyttinen tulkinta. Se kuvaa pojan persoonallisuuden kehitystä ja henkistä itsenäistymistä. Itse yhdistän kohtauksen elokuvan johdannon kuvaukseen änkytyksestä. Siinä juuri Ignat avaa television ja näkee, kun psykoterapeutti hoitaa änkytyksestä kärsivää poikaa. Myös Mooseksella on arveltu olleen puhevika Jumalan kutsuessa häntä kansanjohtajaksi. Siksi Mooses kovasti vastusti Jumalan hänelle antamaa tehtävää ja vähätteli omia kykyjään. Poika elää rajua murrosta. Hän on kuin puhekykynsä menettänyt, pakahtumaisillaan, yksin itsensä kanssa. Kodin turva ei ole enää kestävä, pihalla palava pensas tuo enemmän lämpöä. Vanhemmat samaan aikaan ovat sisällä omissa riidoissaan ja voivat vain ikkunasta avuttomina seurata pojan toimia.

V.

Olen yllä jo maininnut Grigori Javlinskin, joka tuo elokuvaan aivan erilaisen näkökulman.  Hän löytää elokuvasta yllättäen myös ekologisia kysymyksiä. Hän toteaa ensin, että elokuvan yhteydessä on puhuttu sellaisistakin asioista, joilla ei tuntuisi olevan sen kanssa mitään tekemistä. Hän ottaa esimerkin Komin tasavallasta. Siellä on avaruuskeskus, josta raketteja on lähetetty taivaalle. Alueella putoaa taivaalta maahan paljon avaruusromua: rakettien osia, kuten polttoainesäiliöitä ja monenlaista muuta rojua. Ihmiset ovat käyttäneet näitä omiin tarkoituksiinsa. Javlinski mainitsee myös ydinsaastetta ympäristöön levittävät tehtaat. Ne aiheuttavat ihmisille sairauksia. Kansalla oli Javlinskin mukaan omat keinonsa testata luonnontilaa. Otettiin heinätuppo ja hierottiin sillä käteen. Jos käsi rupesi märkimään, paikka oli saastunut. Tällaisista niityistä kotieläimet oli pidettävä loitolla. Javlinski toteaa, että  paitsi Peilistä, myös Stalkerista voi löytää tämänkaltaisia yhteyksiä.

Elokuvassa tosiaan näytetään avaruuden valloitusta 30-luvulta, kun oltiin vielä alkutaipaleella ja avaruustutkimusta tehtiin kuumailmapalloilla. Ja aivan elokuvan lopussa on kohtaus, jossa lapset leikkivät niityllä ja löytävät sieltä hylätyn kaivon. Kaivon pohjalla on erilaista rojua. Mummo ottaa lapset ja vie heidät pois. Samassa kohtauksessa päähenkilön isä ja äiti vielä haaveilevat niityllä tulevista lapsistaan. Äiti on vasta raskaana.

Javlinski kiteyttää oman haastattelunsa loppuun: ”Ihmiset pelkäävät unelmoida, mutta he kuitenkin unelmoivat”. Pelko on elokuvassa läsnä. Se on elokuvan henkilöiden alitajunnassa.

Voisin hieman yrittää avata myös maantieteellis-historiallista näkökulmaa. Hieman liioitellen sanoen koin elokuvassa jonkinlaista klaustrofobista ahdistusta.  Ihmisellä on rajoja kaikkialla. Avaruuden valloitus tuo ahdistusta. Idässä Kiina koettiin koko 60-luvun suurena uhkana. Ahdistusta tuo historia, sillä kuvattiinhan äidin työpaikka kirjapainokin kuin helvetiksi. Ja  elokuva viestii myös sitä, kuinka kulttuurillisesti erillään Venäjä on Euroopasta. Tosin musiikissa länsieurooppalainen kulttuuriperintö elää, ja onhan elokuvassa näyttävästi esillä Euroopan taidetta esittelevä kirja, mutta näissäkin yhteyksissä korostuu vain  eristäytyneisyys eurooppalaisesta kulttuurista.

Eurooppa-suhde näkyy myös kohtauksessa Venäjällä asuvista espanjalaisista. He ovat paenneet Espanjan sisällissodasta 1930-luvulla ja joutuvat nyt asumaan vieraassa maassa ilman kotia. Tämäkin kohtaus herättää paljon ajatuksia. Koti ja kodittomuus on elokuvan yksi tärkeä teema ja tässä espanjalaisten kohtalo tuo siihen oman lisänsä.

Palaan vielä syyllisyyden teemaan. Tässäkin yhteydessä nousee luonto esille. Pikkulintu elämän ja lohdutuksen symbolina näkyy kahdessa kohdassa. Niihin molempiin liitetään syyllisyyden tunto.  Sota-aikaan liittyvässä kohtauksessa lintu laskeutuu molemmat vanhempansa menettäneen pojan pään päälle tätä lohduttamaan. Kaikki olivat pojan hylänneet ja tämä tunsi syyllisyyttä omasta tekosestaan. Linnun laskeuduttua poika ottaa sen käteensä.  Toisen kerran lintu ilmestyy elokuvaan loppuvaiheessa kohtauksessa, jossa päähenkilö makaa kuoleman sairaana vuoteessa.  Kyseessä on itse asiassa hyvin vaikeasti tulkittava kohtaus jo siitäkin syystä, että siinä päähenkilöä kuvataan sivusta, tosin kasvoja näyttämättä. Vuoteella on haavoittunut lintu. Päähenkilö ottaa sen kämmeneensä ja nostaa kättä heilauttaen ylös lentoon. Tilannetta edeltää keskustelu, jossa syyllisyyden tunto nousee tärkeäksi aiheeksi. Lopussa miehellä jää sana kesken. Hän ikään kuin kuolee.

Kuva siirtyy metsään. Alkaa soida Bachin musiikki, ehkä Matteus-passiosta. Samassa palataan tilanteeseen, jossa päähenkilö on vaimonsa kanssa niityllä. Vaimo odottaa lasta, mies kysyy haluaisiko hän tytön vai pojan. Samalla näytetään mummoa kävelemässä lapsen kanssa niityn reunalla, luonnosta löytyy metallirojua. Tullaan siis juuri yllä kertomaani ekologisiin viitteisiin, joista Javlinski mainitsi. Luonto siis kantaa sisällään elämää ja kuolemaa.

LOPUKSI

Kun elokuva valmistui, sensuuriviranomaiset eivät halunneet sitä luonnollisestikaan ensin hyväksyä. Sensuurista vastaavan komitean puheenjohtaja F.T.Jermash huudahti lyöden käsiään polviinsa: Meillä on toki luomisen vapaus, mutta rajansa kaikella(” У нас есть свобода творчества, но не до такой же степени!”)! Tarkovskilla oli kuitenkin jo kansainvälistäkin mainetta, joten virkamiehet antoivat periksi ja elokuva pääsi maassa rajoitettuun levitykseen. Herra Jermash yritti vielä estää elokuvaa pääsemästä Cannesin festivaaleille. Kaksikymmentä vuotta vuotta myöhemmin tämä samainen herra Jermash toteaa, että Peili on hänen lempielokuvansa. Kun ottaa huomioon, miten itse alussa reagoin, niin jollain lailla ymmärrän tätä Jermashia ja muitakin nimekkäitä elokuvaohjaajia, jotka alun alkuun Peiliä arvostelivat. Niin muuttuu maailma, Eskoseni!

Kirjallisuutta:

Braad Thomsen, Christian:  Leppymättömät, Helsinki 1989, suomennos Arvi Tamminen.