torstai 16. tammikuuta 2014

Kaksi Arseni Tarkovskin runoa

Tässä on kaksi runokäännöstä. Runot on kirjoittanut elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin isä Arseni Tarkovski (1907-1989). Runot liittyvät Andrei Tarkovskin elokuvaan Peili (Зеркало 1974). Peili on itsessään elokuvana kuin runoelma. Sitä kautta avautuu Tarkovskin oman elämän taustoja. Ensimmäinen runo on kirjoitettu vuonna 1935 runoilijan ensimmäiselle vaimolle, Andrein äidille Marialle. Tuolloin runoilija oli jo tutustunut tulevaan toiseen vaimoonsa. Toisen runon Ensimmäiset tapaamisemme kohteena on runoilijan toinen vaimo. Elokuvassa runo kohdistuu kuitenkin ohjaajan äitiin Mariaan. Siitä kerron lisää vähän myöhemmin.
Runot kuvaavat kahta puolta rakkaudesta: ensimmäinen kuvaa eroa, toinen rakastumista. Ero on kuitenkin läsnä jo ensimmäisen runon viimeisessä säkeessä.
En kirjoita itse runoja, ja käännökseni poetiikassa on puutteita. Ei ne kuitenkaan pelkkiä suoria käännöksiä ole. Mielestäni runojen symboliikka on kiinnostavaa, mutta kääntäjälle hyvin haasteellista. Palaan aiheeseen piakkoin elokuvan Peili käsittelyn yhteydessä. Sitä varten ne käänsinkin.



IGNATJEVON METSÄ

Viimeisten lehtien polte kaikentäyttävässä hehkussaan
nousee taivaalle, ja matkallasi
koko metsä hohtaa samaa kiukkua
kuin on ollut yhteinen viime vuotemme

Itkuisissa silmissä näkyy tie
se heijastuu kuin pensaikko synkällä niityllä
Älä torju, älä uhmaa, älä koske,
älä kajoa metsän yökasteiseen hiljaisuuteen

Voit kuulla vanhan elämän hengittävän
Limaiset sienet kasvavat ruohossa
Niiden sisuksia etanat nakertavat
mut kostea kihinä vain ihoasi kutittaa.

Mennyt aika on meille kuin uhka
Varo, minä palaan, katso, minä tapan!
Mut taivas käpertyy itseensä ja pitää vaahteraa koossa kuin ruusua, -
Polttakoon enemmän! - nouskoon hehku silmiin asti.
1935 – 1938

ENSIMMÄISET TAPAAMISEMME

Tapaamistemme hetket olivat meille juhlia,
kuin taivaallinen ilmestys,
maailmassa olimme vain me kaksi. Sinä
rohkeampana ja linnun siipeä kevyempänä.
Portaita kiersit pää pyörällä
kuin karusellissa, ja johdatit minut
valtakuntaasi läpi kostean syreenin
peilin toiselle puolelle

Yön tullen sain armon lahjan.
Alttarin portit avautuivat,
alastomuutesi loisti pimeässä
hitaasti eteeni kumartuen,
ja herätessäni sanoin ”Ole siunattu!”
tietäen, että uskalias
oli siunaukseni: sinä nukuit,
ja syreeni pöydältä taipui
koskettamaan sinisen maailman luomia
sinessä hohtavat luomesi
levollisina lepäsivät, lämmin oli kätesi.

Kristallissa joet kuohuivat,
vuoret savusivat, meret sinessä hohtivat
Ja sinä pidit kristallipalloa
kädessäsi, ja nukuit
valtaistuimellasi
ja – oi vanhurskas jumala! – sinä olit minun.
Sinä heräsit ja teit uudeksi
arkisen kielemme,
puhe virtasi vuolaana voimallaan,
ja sana sinä merkitsi kuningasta.

Maailmassa kaikki muuttui toiseksi, jopa
tavalliset asiat – vati, kannu – kun
pysähtyneenä seisoi välissämme vesi,
kuin vartiossa.

Meitä vietiin ties minne
Edessämme aukeni kangastus,
oli ihmeellisiä kaupunkeja,
jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa
ja linnut seurasivat tiellämme,
ja kalat nousivat joesta,
ja taivas aukeni silmiemme edessä…
Kun sitten kohtalo lähti peräämme
mielipuolena veitsi kädessä.

1962

2 kommenttia:

  1. Kiitos tästä. Suomennan virosta Mathuran runoa, jossa viitataan Ignatjevon metsä -runoon. Itse en osaa venäjää, joten tästä oli hyötyä.

    VastaaPoista