Kaksi Arseni Tarkovskin runoa

Tässä on kaksi runokäännöstä. Runot on kirjoittanut elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin isä Arseni Tarkovski (1907-1989). Runot liittyvät Andrei Tarkovskin elokuvaan Peili (Зеркало 1974). Peili on itsessään elokuvana kuin runoelma. Sitä kautta avautuu Tarkovskin oman elämän taustoja. Ensimmäinen runo on kirjoitettu vuonna 1935 runoilijan ensimmäiselle vaimolle, Andrein äidille Marialle. Tuolloin runoilija oli jo tutustunut tulevaan toiseen vaimoonsa. Toisen runon Ensimmäiset tapaamisemme kohteena on runoilijan toinen vaimo. Elokuvassa runo kohdistuu kuitenkin ohjaajan äitiin Mariaan. Siitä kerron lisää vähän myöhemmin.

Runot kuvaavat kahta puolta rakkaudesta: ensimmäinen kuvaa eroa, toinen rakastumista. Ero on kuitenkin läsnä jo ensimmäisen runon viimeisessä säkeessä.

En kirjoita itse runoja, ja käännökseni poetiikassa on puutteita. Ei ne kuitenkaan pelkkiä suoria käännöksiä ole. Mielestäni runojen symboliikka on kiinnostavaa, mutta kääntäjälle hyvin haasteellista. Palaan aiheeseen piakkoin elokuvan Peili käsittelyn yhteydessä. Sitä varten ne käänsinkin.

IGNATJEVON METSÄ

Viimeisten lehtien polte kaikentäyttävässä hehkussaan

nousee taivaalle, ja matkallasi

koko metsä hohtaa samaa kiukkua

kuin on ollut yhteinen viime vuotemme

Itkuisissa silmissä näkyy tie

se heijastuu kuin pensaikko synkällä niityllä

Älä torju, älä uhmaa, älä koske,

älä kajoa metsän yökasteiseen hiljaisuuteen

Voit kuulla vanhan elämän hengittävän

Limaiset sienet kasvavat ruohossa

Niiden sisuksia etanat nakertavat

mut kostea kihinä vain ihoasi kutittaa.

Mennyt aika on meille kuin uhka

Varo, minä palaan, katso, minä tapan!

Mut taivas käpertyy itseensä ja pitää vaahteraa koossa kuin ruusua, -

Polttakoon enemmän! - nouskoon hehku silmiin asti.

1935 – 1938

ENSIMMÄISET TAPAAMISEMME

Tapaamistemme hetket olivat meille juhlia,

kuin taivaallinen ilmestys,

maailmassa olimme vain me kaksi. Sinä

rohkeampana ja linnun siipeä kevyempänä.

Portaita kiersit pää pyörällä

kuin karusellissa, ja johdatit minut

valtakuntaasi läpi kostean syreenin

peilin toiselle puolelle

Yön tullen sain armon lahjan.

Alttarin portit avautuivat,

alastomuutesi loisti pimeässä

hitaasti eteeni kumartuen,

ja herätessäni sanoin ”Ole siunattu!”

tietäen, että uskalias

oli siunaukseni: sinä nukuit,

ja syreeni pöydältä taipui

koskettamaan sinisen maailman luomia

sinessä hohtavat luomesi

levollisina lepäsivät, lämmin oli kätesi.

Kristallissa joet kuohuivat,

vuoret savusivat, meret sinessä hohtivat

Ja sinä pidit kristallipalloa

kädessäsi, ja nukuit

valtaistuimellasi

ja – oi vanhurskas jumala! – sinä olit minun.

Sinä heräsit ja teit uudeksi

arkisen kielemme,

puhe virtasi vuolaana voimallaan,

ja sana sinä merkitsi kuningasta.

Maailmassa kaikki muuttui toiseksi, jopa

tavalliset asiat – vati, kannu – kun

pysähtyneenä seisoi välissämme vesi,

kuin vartiossa.

Meitä vietiin ties minne

Edessämme aukeni kangastus,

oli ihmeellisiä kaupunkeja,

jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa

ja linnut seurasivat tiellämme,

ja kalat nousivat joesta,

ja taivas aukeni silmiemme edessä…

Kun sitten kohtalo lähti peräämme

mielipuolena veitsi kädessä.

1962