Kirjoittelin hiljattain David Lynchin elokuvasta Elefanttimies (1980) ja tulin
maininneeksi, että olen ”ehkä nähnyt” hänen elokuvistaan Blue Velvetin. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Katsoin sen eikä
löytynyt mitään tuttua. Olin vain sekoittanut sen erääseen toiseen kuvaan. Käsittelen
nyt hieman tuota niin ikään ohjaajan 80-luvun tuotantoon kuuluvaa elokuvaa.
Kovin kauas on jo menty Elefanttimiehen
sovinnaisesta maailmasta, mitä toki osasin odottaa
Elokuvan suomalainen versio on saanut nimeensä aivan
idioottimaisen jatkeen: ”Blue Velvet – ja sinisempi oli yö”. Ehkä
markkinoinnista vastaavat ovat ajatelleet sen myyvän paremmin. Alkuperäinen
nimi tulee tunnetusta 50-luvun iskelmästä Blue
Velvet, jonka ovat tehneet tunnetuksi mm. Tony Bennett ja Bobby Vinton. Se
on elokuvan nimimelodia ja soi siis siinä tiuhaan. Samalla se yrittää viedä
katsojan 1950-luvun miljööseen.
Alussa tuntuu, että yhteys sillä on jonkinlainen yhteys
Elefanttimieheen. Onhan elokuvien valmistumien väliäkin vain 6 vuotta. Totean
heti että elokuvan edetessä tällaiset ajatukset karisee.
Tässä katsoja joutuu tai pääsee seuraamaan seksuaalisen
vietin hulluutta hipovaa riippuvuutta, perverssiä sadistista erotiikkaa ja
nautintoa. Minulle niissä on paikoin ylilyöntejä, eivätkä ne minua siksi innosta.
Se vaikuttaa lähinnä herkuttelulta ja uusia kokemuksia janoavien katsojien
kosiskelulta. Toki myöhempinä vuosina
elokuvan ystävät ovat saaneet seurata paljon rajumpia sadismipläjäyksiä. Todetaan kuitenkin rehellisyyden nimissä, että
kaiken välillä rajuntuntuisen ulkokuoren sisällä on positiivistakin viritettä. Sensuellia
erotiikan kaipuuta siellä etsitään.
Jos vielä vertailen näitä Lynchin elokuvia, niin yhteistä niissä
on moraalin teema. Blue Velvetin tapahtumat
on sijoitettu 50-luvulle. Ne voi rinnastaa Elefanttimiehen
kaiken julkiseksuaalisuuden kieltävään 1800-luvun viktoriaaniseen moraaliin. Myös kuvallisessa ilmaisussa on yhteyttä.
Synkkyyttä ja salaperäisyyttä on ilmassa. Pimeys ja valo ovat vastakkain. Sama
kauhufilmien perintö näkyy.
Yhtä kaikki elokuvan edetessä mennään kuitenkin edeltäjästä niin
kauas, että alan ihmetellä päätelmiäni samankaltaisuuksista. Viimein ollaan
rikosten karussa maailmassa. Lajityyppien kirjo vain laajenee. 1800-lukua
käsittelevää melodraamaan kyynelvirtoineen on entistä hankalampi vetää linkkiä.
Kohtaukset tulevat rajummiksi. Se ei vielä riitä, että
läpsitään poskille ja hehkutaan nautinnossa. Ymmärrettävästi tämä kaikki on shokeerannut
80-luvun elokuvayleisöä.
Elefanttimiehen ihmisen ulkoisen rujouden kuvauksesta on Blue Velvetissä menty viettimaailman rujouteen.
Vastapainona on kuitenkin myös tällä kertaa normaalin arjen sovinnainen
porvarillinen elämänpiiri. Vieteille ja sadismille löytyy sijansa pimeistä
huoneista ja konkreettisesti maan syövereistä ilmestyvistä energiavoimista.
Tarina alkaa mielestäni hieman kömpelösti. Nuori mies
Jeffrey on palannut kotikaupunkiinsa, koska hänen isänsä on saanut vakavan sydänkohtauksen.
Sairaalasta palatessaan hän löytää maasta irtirevityn ihmiskorvan. Tuttu
poliisipäällikkö alkaa tutkia asiaa, ja pian myös hänen lukiota käyvä
tyttärensä Sandy on tapahtumissa mukana. Sandy on eräänlainen viattomuuden
symboli, joka Jeffreyn kanssa joutuu kohtaamaan salaperäisiä voimia. Yhteinen
matka alkaa heitä yhdistää.
Sandy puhuu unessaan rakkauden roihuista, ollaan
melodraamassa, romantiikan ihanteet elävät. Unen ihanissa kuvissa elävät voimakkaat kielikuvat.
Tämä ihanuus rinnastuu nuorten kauheisiin kokemuksiin. ”Maailma on
kummallinen”, toistuu elokuvassa viattomien nuorten vilpittömyydellä. Sama
lausahdus on laitettu myös videon kantaan (”It’s a strange world”).
Rakkaus ei nuorten kesken pääse heti valloilleen. Sandya
pidättelee suhde toiseen poikaan. Luonnollisesti ennen pitkää tämä saa tietää
Sandyn ja Jeffreyn tapaamisista.
 |
| Sandy |
Elokuvan tunnusmelodia Blue
velvet on hieno valinta. Se soi kiehtovana ja välillä kiihottavanakin.
Ainakin yhdessä kohtauksessa tulee mieleen Aki Kaurismäen elokuvien maailma.
Niitä muistuttavat myös eräät jäykänlaisesti toteutetut dialogit. Pitemmälle ei
vertailussa kannattane mennä. Yhteistä
kaarta ohjaajiin ei kuitenkaan tule. Eikä minun elokuvatietämykseni riitä
arvioimaan, mistä Kaurismäki ja Lynch ovat vaikutteensa saaneet.
Elokuvan läpi Jeffrey selvittää mysteeriä, jonka ydin jää
minulle lopulta epäselväksi. Katsojaa siinä kuitenkin viedään yllätyksestä
toiseen. Elokuvan suosiosta päätellen, se on kiinnostanut. Turpiin vetämistä,
nöyryytystä, riehumista ja muuta väkivaltaa -
ja päälle räkäistä naurua niin teennäisesti, että vain harva katsoja
nauraa mukana. Ja onhan toki mukana myös huumeita ja isoa bisnestä dollarinippuineen. Monenlainen rehvastelu ja kaljanjuonti herkän
musiikin lomassa kuuluu asiaan.
Jeffreyn ja Dorothyn rakkauskohtauksessa noustaan nopeasti
kiihkeisiin sfääreihin. Suudelman kosketuksesta lihan vietti tulee lähelle.
Dorothyn repliikki kertoo mihin suuntaan ollaan menossa: ”Oletko paha poika?
Haluatko tehdä tuhmia…? – Mitä haluat? –Että vahingoitat minua…”
Kiihkossa mennään jo verisiin homosuudelmiin. Inhoa pursuavaan
perverssiin vihaan. Unimotiivi toistuu irvokkaassa yhteydessä. Siihen liitetään
hakkaamista ja naisen epätoivoista kirkuntaa… Tulee pimeys ja Jeffrey herää jossain
rähjäisessä paikassa. Taas tulee mieleen Kaurismäki.
Kotisängyssä Jeffrey muistelee. Dorothyyn kohdistetut iskut
tuntuvat nyt itsessä ja saavat nuoren miehen kyyneliin. Matka kuitenkin jatkuu ”kasvon
kohotuksista” ja muista mustelmista huolimatta.
Tilanteet etenevät. Ohjaaja vie katsojansa yllätyksestä
toiseen. Sandyn ja Jeffreyn arkojen, herkkiin rakkaudentunnustuksiin johtavien
suudelmien vastapainoksi lukija asettaa tietysti tahtomattaan Dorothyn ja
Jeffreyn villin kiihkon, josta on vain lyhyt matka masokismiin. Kun kosketus
syvenee, odotetaan viettien laukeamista. Odotuksen täyttää henkeä uhkaava raju
takaa-ajo. Mutta se ei ole vielä mitään. Taas ohjaaja yllättää: eteen ilmestyykin
ilkialaston Dorothy. Tilanne muuttuu Jeffreyn kannalta häkellyttäväksi ja
noloksi.
Loppu onkin mitä on. Vauhti tihenee, veri roiskuu.
Katsojakin on tiukilla. Pahan voimat saadaan kuitenkin lannistettua ja rakkaus
voittaa.
Elokuvan näyttelijäsuorituksista minulla on vain yksi kommentti.
Isabella Rossellini ei Dorothy
Vallensin roolissa erityisemmin miellyttänyt. Hän on jäykkä ja epäluonteva, vaisuus
varsinkin elokuvan alussa häiritsee. Luonnollisesti tämä on makuasia. Häneen on
haluttu luoda salaperäisyyden ja traagisuuden verhoa ja ehkä monen mielestä
tässä on onnistuttu loistavasti. Lopun alastonkohtauksessa hän on toki
vakuuttava.
Elokuvan monenlaiset tulkinnat tekevät Blue Velvetistä elokuvataiteen symboliikan
näyttötuotteen. Sitä voi käydä vilkaisemassa vaikka Wikipediassa.
Vaikka seurasinkin Blue Velvetin tarinaa kiinnostuneena eikä
tullut mieleenikään sitä keskeyttää, niin taitaa David Lynchin
elokuvien katsominen jäädä minulta tähän. No, perun hieman sanojani: tahtoisin
kuitenkin vielä nähdä hänen esikoisohjauksensa Eraserheadin.
 |
| Isabella Rossellini ja David Lynch |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti