Syyllisyyden taakka (erään elokuvan pohjalta)

 

Остров (”Saari”), 2006, ohjaus Pavel Lungin, käsikirjoitus Dmitri Sobolev.

Pohjustukseksi totean, että juttuni perustuu Venäjällä ilmestyneeseen elokuvaan. Se sai aikoinaan paljon huomiota, mutta käsittääkseni vain maan rajojen sisällä. Yksi syy sen saamaan huomioon on elokuvan pääosaa munkki Anatolia esittävä Pjotr Mamonov. Suomalaisille nimi lienee tuntematon mutta kyseessä on kovan luokan rock-muusikko, joka nousi maineeseen jo 80-luvun Neuvostoliitossa ja tunnetaan absurdista lyriikastaan. Hänestä voi englanniksi lukea täältä. Mies pääsi vanhemmalla iällään osoittamaan taitonsa myös elokuvanäyttelijänä.

Elokuvan ytimenä on syyllisyyden piina. Se on varmasti monia syvältä koskettava tunne. Olen lukenut alan kirjallisuudesta, että jopa kolmannen tai neljännen ikävuoden aikana tapahtuneet asiat voivat jäädä mieleen häpeän tai syyllisyyden tuntoina. Nyt käsiteltävänä olevan elokuvan päähenkilön tapauksessa kyse on jo aikuisiän traagisesta tapauksesta. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat pieneen luostariin. Se ei ole kuitenkaan uskonnollinen elokuva, vaikka näenkin sen kunnianosoituksena uskonnollisille tunteille. Ortodoksinen kirkko suhtautui aikoinaan elokuvaan kaksijakoisesti. Se sai kuitenkin kritiikistä huolimatta kirkolta erityispalkinnon.

                                  

Pavel Lunginin elokuva saattaa olla myös meille suomalaisille kiinnostava maantieteellisen läheisyytensä vuoksi. Se on kuvattu pääosin Vienan meren rannalla Kemin kaupungin lähistöllä sijaitsevalla Rabotšeostrovskin saarella. Sillä on myös suomalainen nimi – Papinsaari. Paikka sijaitsee aivan Venäjän Karjalan pohjoisreunalla. Pohjoisempana alkaa itään päin kaareutua Kuolan niemimaa. Suomessa päin ollaan kutakuinkin Suomussalmen korkeudella. Nimenomaan Kemistä kulkevat turisteille tarkoitetut laivareitit Solovetskin saarelle, jossa sijaitsee komea Unesconkin maailmanperintökohteena oleva historiallisesti arvokas luostari. Se tunnetaan myös entisenä Stalinin ajan vankileirinä. Elokuvan luostaria ei saa kuitenkaan yhdistää Solovetskin luostariin. Nyt eletään paljon pienemmässä yksikössä.

Elokuvaa varten Papinsaareen rakennettiin varta vasten yksinkertainen pikkukirkko, josta tuli eräänlainen matkailukohde ja venäläisen Wikipedian mukaan jopa pyhiinvaelluspaikka. Viime vuonna (2021) rakennus koki kuitenkin kovan kohtalon. Se paloi, mikä oli paikalliselle väestölle kova isku. Sergei Baklykov esittelee englanninkielisessä striimissään paikkaa ja kertoo siitä täällä, alkaen kohdasta 5:50. Kyseessä on varsinaisesti kooste pitemmästä suorasta lähetyksestä.

Tuo seutu on tullut tunnetuksi muutamista suomalaisten 1800-luvulla tekemistä matkakuvauksista. Ollaan lappalaisten entisillä asumamailla. Voi kuvitella, kuinka samanistinen perintö on jäänyt tuohon vanhaan maisemaan elämään, vaikkei se nykyisten asukkaiden elämässä mitenkään toki enää ilmene. Tuossa elokuvassa kuitenkin eletään sen kaltaisen mystiikan maailmoissa, että minulla väkisinkin tulee etäisiä assosiaatioita vuosisatoja vanhaan historiaan. Väestön alitajuntaan olisi aivan kuin jäänyt palanen vanhaa. Elokuvan päähenkilönä on munkki Anatoli, jolta paikallinen väestö käy kysymässä neuvoja elämän ongelmiinsa. He uskovat Anatolilla olevan yliluonnollisia kykyjä. Anatoli on kuin vanha šamaani, joka on tulla putkahtanut ihmisten keskuuteen 1970-luvun Venäjällä. Tätä elokuvan tekijät ovat tuskin suunnitelmissaan ajatelleet. Yhteys nousee siitäkin, että Anatoli on päätynyt munkiksi vahvan syyllisyyden taakan painamana. Olen jostain joskus kuullut (tai lukenut), että yliluonnollisia kykyjä omaavilla ihmisillä on taustanaan jokin rankka elämänkokemus, josta sisimpään on jäänyt erityisen vahva syyllisyyden tunto. Anatoli on siis kuin ikivanha keskuuteemme ajautunut šamaani. Yliluonnollista saa hänen ulkoisesta olemuksestaan kuitenkin turhaan etsiä. Kyse on varsin raadollisesta ihmisestä, jonka kohtalon yksi nuoruuden yllättävä tilanne on aikoinaan kääntänyt päälaelleen. Hän on varsin kiusaantunut ympärillään parveilevista avunpyytäjistä. Nämä elävät karkean säröistä arkeaan, oudosti käyttäytyvä hengen mies on heille kuin ilmestys toisesta todemmasta ulottuvuudesta.

Ehkä tuo yllä kuvattukin vaikutti osaltaan siihen, että minua elokuva alkoi erityisellä tavalla koskettaa, vaikka on tunnustettava, että ei se nousekaan aivan elokuvataiteen kärkiteoksiin. Omassa tajunnassani löytyi yhteyksiä Dostojevskin maailmaan. Raskolnikovin hahmo Rikoksesta ja rangaistuksesta sekä Karamazovin veljesten Ivanin ja Aljošan keskinäinen sanailu nousevat väkisinkin mieleen. Tämä johtuu ensiksikin siitä, että samanaikaisesti olen painiskellut Dostojevskin maailmoissa. Toiseksi tutkimukseni kohteena on ollut filosofi Andrei Pavlenkon teos ”Luentoja Dostojevskista”. Hän sattuu mainitsemaan eräässä alaviitteessään syyllisyyttä käsitellessään myös tämän elokuvan.

Dostojevski oli minulle kuitenkin lähinnä sivumauste. Mielen rönsyily lähti liikkeelle siitä, että löysin Anatolista tuttuja piirteitä. Aloin kelata omaa elämääni ja alitajuntaa myöten alkoi putkahtaa sen verran raskaita muistumia, että aika tuntui pysähtyneen. Menneisyys raahautuu mukanamme eikä elämän roskakoria saa tyhjäksi. Joskus se voi vaatia selvittelyä.

Syyllisyyden taakkaan on ollut monenmoista kasvualustaa. Rohkenen kertoa yhden lopulta erään vähäiseksi jääneen tapauksen, josta ei onneksi ulkoisia seuraamuksia ollut, mutta joka on kyllä läpi elämäni irvistellyt peikkona monissa eri yhteyksissä. Sitä ei voi pitää minään vitsinä, kyse on kuitenkin traumasta, vaikkakin ehkä lievästä. Syyllisyyden taakkaan on ollut muutakin kasvualustaa. Olin nimittäin noin kymmenvuotiaana poikasena vähällä polttaa kotitalomme. Se oli kaksikerroksinen usean perheen asuma vanha rakennus.  Pihan leikeistä liekit lähtivät ruohikosta etenemään. Olin kaverini kanssa kaksin, paniikissa sammuttaminen tuntui jo toivottomalta mutta onneksi pari satunnaista varusmiestä juoksivat apuun ja saivat liekit viime hetkellä sammumaan. Sotilassaappaissa oli tehonsa. Muu perheenväki oli poissa kotoa ja asuntomme oli sen verran hiljaisella paikalla, ettei tapauksella ollut muita silminnäkijöitä.

Oikeastaan vasta nyt olen tajunnut, mitä jälkiä tuo nyt mitättömältä tuntuva tapaus on jättänyt. Olen ollut koko aikuisen elämäni neuroottisen varovainen yleensä tulenkäytön kanssa. Siihen liittyvät myös sähkölaitteet, joihin saattaa liittyä palovaara. Olen tuon huoleni takia joutunut ajoittain jopa paniikinomaisiin tilanteisiin, joita ympärillä on varmasti oudoksuttu. On ylilyöntejä, jotka ovat saattaneet kehittyä kivuliaiksi itsesyytöksiksi. Ne ovat olleet turhia kuluttavia taakkoja keskellä työelämän tai yksityiselämän paineita.

Tuo olkoon esimerkkinä siitä, mitä yhdestä vaivaisesta elokuvasta lähtenyt ajatusprosessi sai nousemaan mieleeni. Eikä se toki johdu pelkistä Lunginin elokuvan taiteellisista ansioista. Varmaankin jokaisella elokuvia katsovilla on suosikkinsa vain siitä syystä, että niiden kautta heille avautuu tärkeitä tunteita tai muistoja.

…

Elokuvassa eletään kirkollisessa yhteisössä. Eletään Neuvostoliitossa, pääosin 70-lukua, mutta elokuvan alussa on takauma sotavuoteen 1942. Kommunistisen yhteiskunnan ideologia ei siinä näy oikeastaan lainkaan. Siinä aivan kuin elettäisiin historiattomassa tilassa, yhteiskunnasta irrallaan. Niinhän munkkiyhteisöt pyrkivätkin elämään mutta nyt se tulee korostuneesti esiin. 

Rukous on keskeinen osa sen päähenkilön Anatolin arkea. On varmasti paljon katsojia, jotka ovat elokuvaa katsoessaan saaneet juuri tuosta viitekehyksestä vahvistusta omalle uskon kilvoitukselleen. Elokuvan ydinpaino on kuitenkin ihan muussa. Ainoa teologinen kysymys, joka siinä esitetään ja jota minäkin jäin vielä elokuvan jälkeen miettimään, oli kysymys, miksi Kain tappoi Abelin. Googlen kautta siihenkin sitten löytyi näkökulmia. Päähenkilöllä lienee jonkin asteinen Kainin trauma. Hänet on tuomittu elämään.

Anatoli on hartaasti rukoileva, työlleen omistautunut munkki. Rukouksissaan hän on aito armon kerjäläinen. Luostarissa hän on rankan työn raataja. Hän vastaa lämmityksestä, louhii ja kuormaa hiiltä ja kuljettaa sen kottikärryillään pannuhuoneeseen, väsymättä ahertaen ja kaikkensa antaen. Hengitystiet ovat jo vaurioituneet, yskiminen on jatkuvaa. Hän on tehnyt samankaltaista työtä nuoresta pitäen.

Hän on pukeutunut muita huolimattomammin, peseytyminen tuntuu ulkonäöstä päätellen turhalta. Siisteys näyttäisi olevan turhaa ulkokultaista koreilua. Hän vaikuttaa ilmiselvästi halveksivan turhaan koreiluun vajonneita munkkiveljiään.

Anatoli on syyllisyyden riivaamana paha ja kärttyinen ihminen. Hän inhoaa oikeastaan kaikkia. Kuitenkin lähipiiri suhtautuu häneen ainakin ulkoisesti myötämielisesti - kunnioittaen, ymmärtäen tai vähintäänkin sietäen.

Anatolin ilkeys saa katsojankin tolaltaan. Kun hän huomaa munkkiveli Jobin tulevan käymään, hän käy salamana sotkemassa oven kädensijan hiilimönjään. Siisteyttään korostava Job ei siitä ulkoisesti järky mutta – kuten loppuvaiheessa huomaamme – sisäisesti se miestä risoo. Anatoli on itse kuin ihmeissään, vain salaa mielessään nauraen. Tämä on Anatolin tapa osoittaa kaunaisuuttaan. Anatolin kiusanteko ei muita kuitenkaan naurata.

Elokuvan edetessä mennään villimpään suuntaan. Tulee kohtauksia, joissa miehen käytös nousee jo raivon asteelle. Tuolloin esikuvana on varmaan Jeesus, joka kaataa temppelin pihalla rahanvaihtajien pöydät.

Munkkiveljet saavat kokea karsaasti Anatolin tuittuilut mutta - ihme ja kumma – heillä vain tuntuu riittävän kärsivällisyyttä ja anteeksi antoa. Sietokyvyllä ei näytä olevan rajaa. Ilmiselvästi Anatolia pidetään syyllisenä tuon pienluostarin johtajan asunnon tulipaloon, mutta mihinkään toimiin se ei johda. Kun samainen johtaja joutuu sitten yöpymään Anatolin kanssa pannuhuoneessa, pistää Anatoli silmänsä pomonsa ulkomaan matkalta hankkimiinsa komeisiin saappaisiin ja siihen, kuinka tämä niistä ylpeilee, niin yöllä tämä herää siihen, kun Anatoli uunin ääressä pistää niitä palasiksi kertoen lukevansa maailmallista kirjaa ja polttavansa tekstin heti, ettei niistä tule viettelystä. Pirun tekstiä oli kuulemma saappaiden sisukset täynnä. Samassa rytäkässä menettää johtaja hienon peittonsakin ja onpa päästä vielä hengestään, kun ei pääse poistumaan Anatolin lukitsemasta ovesta. Paniikin jälkeen johtaja vain toteaa verkkaisesti olevansa munkkiveljelle kiitollinen siitä, että tämä on auttanut häntä pääsemään eroon maallisesta turhuudesta. Hän huomaa nyt olleensa liikaa kiintynyt saappaisiinsa ja peittoon.

Munkkiveljet avautuvat toisilleen 

Elokuvan loppuvaiheessa munkkiveli Job kyllä menettää malttinsa. Hän purkaa kuin vahingossa tuntojaan ilmaisten, ettei voi sietää koko miestä. Kaikesta näkyy, että saman tien hän katuu puhettaan. Ja elokuvan edetessä hän osoittaa oman katumuksensa hyvin teoin.

Mutta kaikesta tuittuilustaan huolimatta Anatoli on suosittu kansan keskuudessa. Hänen luoksensa kerääntyy väkeä pyytämään apua ja neuvoa elämän ongelmiinsa, jotka tuntuvat kyllä joskus varsin kummallisilta. Nämä ikään kuin hakisivat kohdalleen väkevää puhetta, selkeitä neuvoja. Anatolin vastaukset tuntuvat alussa lupaavilta ja toivoa herättäviltä mutta samalla hän lisää ehtoja pannen avunpyytäjät vaikean ratkaisun eteen.  Jalkansa vaurioittanut lapsi pystyykin kyllä kävelemään, mutta kun pitäisi jäädä luostariin yön selkään rukoilemaan paranemiselle siunausta, niin äidin on kieltäydyttävä työpaikan menettämisen pelossa. Aborttiin lupaa pyytävän nuoren raskaana olevan yksin elävän naisen Anatoli saa lempeästi hymyilemään puhuessaan lempeästi ihanasta poikavauvasta mutta samassa  nainen joutuu juoksemaan pelosta sekaisin karkuun, kun oli tullut edes ajatelleeksi, ettei enää kelpaisi kenellekään puolisoksi.

Sodan jäljiltä puolisoaan kaipaavan vanhemman naisen kanssa mennään jo hulluttelun puolelle. Anatoli tuntuu ainakin minun silmissäni nauttivan siitä, kun nainen ottaa neuvot niin äärimmäisen tosissaan. Mies on kuulemma hengissä ja asuu Ranskassa. Anatoli käskee naisen myydä kaiken ja mennä perässä. Mitenkä hän pääsee kapitalistiseen maahan, nainen jää ihmettelemään. Pääsee, jos todella haluaa, tokaisee Anatoli. Nainen jää ymmälle, se kai oli Anatolin tarkoituskin.

Anatoli on siis ristiriitainen hahmo. Hän tuo luostariin elämää, mutta samalla on myös tuhon arkkitehti. Siinä veitsenterällä tuo pieni yhteisö toimii. Hän rukoilee päivittäin Jumalalta armoa, kokien olevansa tuomittu ikuiseen kadotukseen. Elämässä ei ole näkymiä. Hän on jäänyt syyllisyyden taakan vangiksi. Taustat sille kerrotaan elokuvan johdanto-osassa.

Alkukohtaus vie tapahtumat maailmansotaan, vuoteen 1942. Siinä Anatoli on hiiliproomussa raskaan työn parissa. Kaverina hänellä on Tihon, joka on risaisen Anatolin rinnalla komea ilmestys. Anatoli on hiilimies. Hieman nuorempi Tihon lienee hänen esimiehensä. Rauhaisa yhdessäolo kokee järkytyksen. Paikalle lipuu yllättäen saksalaisalus ja miehistö nousee proomuun. Tihon ehtii piiloutua, Anatoli saadaan kiinni. Hän on puun ja kuoren välissä. Saksalaiset vaativat kertomaan, onko aluksessa ketään muuta. Paniikkiin joutunut Anatoli antaa henkensä uhalla periksi. Hän paljastaa Tihonin. Tämä kaivetaan hiilen seasta esille. Miehet valmistaudutaan ampumaan. Tihon on ylimielinen ja osoittaa halveksuntansa sytyttäen vapisematta tupakan. Hän kykenee voittamaan kuoleman pelkonsa. Anatoli sen sijaan ulisee peloissaan armoa, kuin keskenkasvuinen lapsi. Hän saa viholliselta mahdollisuuden. Saksalainen ojentaa hänelle pistoolin ja kehottaa ampumaan kaverin. Anatoli itkee ja kuoleman pelossaan epätoivoisena lähes ulvoo. Hän lopulta laukaisee pistoolin, Tihon horjahtaa sen voimasta yli laidan. Hänestä ei jää merkkiäkään. Lopulta saksalaiset räjäyttävät proomun uskoen samalla siinä yhteydessä myös Anatolin menehtyvän. Ympäristö hiljenee. Aamulla läheisen luostarin munkit löytävät Anatolin tiedottomassa tilassa ja vievät luostariin toipumaan. Hän jää sille tielle.

Sellainen on ollut Anatolin elämä. Syyllisyyden riivaamana hän on sietänyt olotilaansa lähes 35 vuotta. Rukoillen ja murehtien. Myös katkeruus elämään alkaa uuvuttaa. Se näkyy kärsimättömyytenä, kiukun ja kiivauden purkauksina, ehkä myös maanisena ahertamisena ja haluna vetäytyä yksinäisyyteen.

Anatoli pohtii arkkuaan

…

Elokuvassa edetään vaiheeseen, että katsoja alkaa odottaa loppuratkaisua. Anatoli toteaa tuntevansa kuoleman lähestyvän. Liekö siinä mukana šamaanin perintöä, kun mies aavistaa oman kuolemansa hetken. Kerrottuaan sen munkkiveljilleen, nämä ehdottavat, että he tilaavat komean arkun viimeiseksi leposijaksi. Anatoli torjuu ehdotuksen ja toteaa, että hänelle kelpaa ulkona lojuva jätelaatikko. Munkkiveljet pöyristyvät Anatolin masokismista, sillä rakkauden ja kunnioituksen hengessä he haluavat parasta. Monista ikävistäkin yhteenotoista huolimatta he kunnioittavat Anatolin vilpittömyyttä ja ehdottomuutta uskon harjoittamisessa. He täyttävät veljensä toiveen mutta Anatoli kokee kuitenkin siinä yllätyksen.  Odotetaan kuitenkin hetki. Ennen viimeistä matkaa on edessä elokuvan loppuhuipennus.

…

Kuva siirtyy Vienan meren rannalta yhtäkkiä junan hyttiin. Siihen katsoen, että eletään 70-luvun Neuvostoliitossa, niin kyse on luksusluokan vaunusta. Mikään tavallinen tallaaja ei sellaisessa vaunussa matkaa. Junassa on arvokkaan oloinen mies ja hänen aikuinen tyttärensä. Sopusointuinen idylli särkyy hyvin pian, kun katsoja havaitsee tyttären oudon käyttäytymisen. Hänellä on jonkinmoinen mielialahäiriö tai skitsofreeninen kohtaus, joka kasvaa lähes uhkaaviin mittoihin. ”Sinä et rakasta minua”, hän huutaa ja ääni vain kiihtyy. Isä pysyy rauhallisena ja pyrkii parhaansa mukaan rauhoittamaan hysteerisesti käyttäytyvää aikuista lastaan.

Sitten ollaan jo merellä. Komean näköinen laiva lipuu Anatolin luostaria päin. Sen kannella seisovat vaiteliaina nuo samaiset isä ja tytär. Anatoli näkee laivan lähestyvän, kai hieman samaan tapaan kuin aikoinaan se saksalainen sota-alus. Mies on jännittyneen oloinen, nainen ehkä lähinnä ihmeissään. Laivasta laskeutuu soutuvene. Soutaja saattaa vieraat rantaan.

Anatolin silmät kirkastuvat hänen seuratessaan vieraiden saapumista. Mies on sota-ajalta tuttu Tihon, jonka hän on uskonut ampuneensa. ”Enkelit laulavat”, hän iloitsee. Myös Tihon lie tunnistanut Anatolin. Silmissä on havaittavissa kostettu. Molemmat kuitenkin pidättäytyvät keskinäisistä tunnepurkauksista: ei riemunkiljahduksia, ei kyyneliä. Sen sijaan Anatolin ja tyttären kesken syntyy henkinen yhteys jo veneen lipuessa kohti rantaa. He huhuilevat elehtien toisillensa käsittämättömällä kielellä. Tihon seuraa vaivautuneena, kuin häpeillen.

Tihon esittää asiansa tyynesti. Hänen tyttärensä on sairastunut ja tarvitsee apua. Anatoli tiedustelee asiaa tarkemmin. Tihon saa selvitettyä, että tytär on jäänyt leskeksi neljä vuotta aiemmin. Aviopuoliso oli kuollut työtehtävässään sukeltajana.

Anatolilla on varmuus tyttären sairauden syystä. Se ei ole mikään perinteisen psykiatrin diagnoosi. Hän toteaa, että nainen on joutunut riivaajan valtaan. Hän kykenee tämän parantamaan, mutta sen vuoksi hänen pitää viedä nainen omaan kotisaareensa.

Saareen tultaessa nainen alkaa pyristellä vastaan. Hän ei halua suostua nousemaan veneestä. Lopulta Anatoli menee yksin ja polvistuu äänekkääseen rukoukseen. Nainen seuraa sivusta, nousee lopulta horjahdellen veneestä ja hoippuu kuin transsissa keskellä paljaan lumista maisemaa. Hän kaatuu lopulta voipuneena, kieriskelee epätoivoisena lumessa jääden sitten makaamaan kuin tajuntansa menettäneenä. Anatoli nostaa hänet takaisin veneeseen. Jää mielikuva, että riivaaja on poistunut naisesta.

Se on Anatolin viimeinen ihmeteko – sekä kai myös aidoin ja koskettavin. Ne aiemmat herättivät ainakin katsojissa lähinnä naurua. Se on Anatolillekin tärkeä. Vuosikymmeniä kiusannut ilmiantajan taakka kevenee. Mies on vapautunut katalan tekonsa seuraamuksista. Niin tulkitsen hänen tuntojaan.  

Vielä on edessä elokuvan huipentava keskustelu. Palataan sodan keskelle yli 30 vuoden takaiseen tapahtumaan. Keskustelu käynnistyy varovaisesti. Kyyneleet jäävät edelleenkin piiloon, kylmäkiskoisuus voittaa tunteet. Tihon käyttää alussa jopa kolmatta persoonaa. Ikään kuin hän olisi kuullut asiasta ”tuntemaltaan henkilöltä”. Keskustelun edetessä ollaan jo minä-muodossa.

Anatolin luoti osui käsivarteen. Hän onnistui piilottelemaan ja selvisi kuin ihmeen kaupalla. Hänet poimittiin myöhemmin talteen.

Anatoli haluaa vielä selvittää oman syyllisyytensä. Tihon toteaa, että hän on antanut kaiken anteeksi jo siinä vaiheessa, kun hänet pelastettiin. Hän uskoi, että Anatoli oli kuollut proomun räjähdyksessä, eikä jäänyt kantamaan kaunaa.

Miten sitten Tihon osui Anatolin luokse? Hänelle oli kiirinyt, että entisellä sota-ajan maisemissa asusteli ihmeparantaja. Lyhyt ja lakoninen toteamus riittää.

Keskustelun jälkeen jätetään hillityt jäähyväiset. Tihon kiittää Anatolia tyttärensä parantumisesta. Siinä kaikki – mitään turhia laverteluja ei miehillä yli kolmenkymmenen vuoden jälkeenkään ole.

…

Anteeksianto on elokuvan yksi motiivi. Siihen liittyen tuon esimerkin Dostojevskin Karamazovin veljeksistä, kun se tuntuisi sopivan elokuvan henkeen. Ivan Karamazov toteaa, että toisen puolesta ei voi kukaan antaa anteeksi. Se on tärkeä oivallus ja siinä käsittääkseni kuuluu myös kirjailijan oma ääni. Dostojevski kulkee siinä tavallaan vastavirtaan kirkon virallisen opin suhteen. Elokuvassa luostarin esimies yrittää lohduttaa Anatolia todeten, että ”ei ole niin suurta syntiä, etteikö Jumala voisi antaa sitä anteeksi”. Hän välittää tavallaan kirkon kannan.  Se ei lopulta tuo Anatolille mielenrauhaa ja jää vain tyhjäksi puheeksi. Anatolin sydämeen tulee rauha, kun hän tapaa Tihonin ja kuulee anteeksiannon henkilökohtaisesti häneltä, jota kohtaan hän oli tehnyt väärin.   

…

Elokuvan lopussa myös munkkiveljillä on anteeksipyyntöjen ja keskinäisen sovun hetkensä. Vanhat kaunat unohdetaan. Entinen ärtynyt Anatoli on kadonnut. Mies asettuu valkoinen kaapu yllään viimeiseen leposijaansa. Arkuksi kaavailtu roskalaatikko on saanut kauniin asun. Munkkiveljet ovat luoneet siitä uudenkaltaisen. Se on nyt lakattu ja koristeltu. Se on itse asiassa Anatolille jopa kiusallista. Ei hän ”pufettia” tarvitse. Job jopa hätääntyy ja yrittää mustata koreaa kantta hiilellä. Anatoli pyytää häntä rauhoittumaan. Hän on kuin uusi mies. Traaginen kohtaus pehmentyy hienoisella huumorilla.

Anatoli käy vaihtamassa likaisen työasunsa valkeaan paitaan ja hän asettautuu arkkuunsa.  ”Kuolema ei ole kauheaa. Kauheaa on seistä Jumalan edessä, synnit painavat.”

”Kaikki ovat syntisiä. Eläkää, miten elätte.” Ne ovat hänen jäähyväissanansa. Lohtuako lie, vai peräti sarkasmia?

Pian soivat jo muistokellot. Samassa arkkua kuljettava vene lipuu pitkin merta munkkiveljien saattamana. Taustamusiikki etäännyttää katsojan uskonnollisesta maailmasta ja saa kääntymään itseensä. Niin minä sen hetken koen.

…

Lopuksi:

Omista elokuvakirjoituksistani haluan nostaa tähän yhteyteen yhden. Käsittelen siinä David Lynchin elokuvaa The Straight Story vuodelta 1999 (”Kun yksi matka on vielä tekemättä”). Siinä sivutaan syyllisyyden teemaa, mutta hienovaraisemmin. Päähenkilönä on vanha sairas mies, joka haluaa vielä ennen kuolemaansa tavata veljensä ja tehdä hänen kanssaan sovinnon. Sen vuoksi mies matkaa traktorimaisella ruohonleikkurilla läpi koko Yhdysvaltojen. Kyseessä on siis eräänlainen ”Road Movie”. Minun mielessäni elokuvan arvo on vuosien myötä vain kasvanut. Juttuni löytyy täältä. Huomionarvoista tässä yhteydessä on se, että mies matkaa vaivalloisesti kuoleman kanssa kilpaa läpi Amerikan ehtiäkseen vielä selvittää välinsä veljensä kanssa. Matkan varrella käy ilmi, että veljeäkin vanhat asiat painavat, sillä hän on käynyt papinkin luona purkamassa tuntojaan, vaikkei ole koskaan ollut mikään hengen mies. Perillä lyhyt tervehdys riittää. Miehet jäävät jää vaitonaisina istumaan verannalle. Puhumatta paras. Vieras alkaa jo suunnitella paluumatkaa.

The Straight Story (David Lynch) – kun yksi matka on vielä tekemättä

The Straight Story on David Lynchin vuonna 1999 ensi-iltansa saanut elokuva. Olen käsitellyt Lynchin elokuvia kaksi kertaa aiemminkin. Täältä löytyy tekstini Elefanttimiehestä, tästä linkistä puolestaan avautuu Blue Velvet. Kirjoitukset ovat niinkin kaukaa kuin vuodelta 2014. Viimeksi mainitun yhteydessä totesin, että tuskin enää Lynchin elokuvista kirjoittelen. ”Suorasta tarinasta” en tuolloin ollut tietoinen. Enkä varmaan olisi siitä tuolloin innostunutkaan. Nyt muutaman vuoden kuluttua ehkä omakin vanhenemiseni oli tehnyt tehtävänsä. Se hiljensi.

Paikkana oli Lahdessa sijaitseva Vaahterasali, jossa paikallinen elokuvakerho järjestää analogisten 35 mm:n filmien esityksiä.  Elokuvaprojektorin surina vei katsojansa USA:n pikkukaupungin ja maaseudun verkkaiseen elämäntapaan. Esityksen alussa piti vanhuustutkija Antti Karisto aiheeseen liittyvän johdantopuheen. Siihen palaan alempana.  

David Lynchista puhuttaessa on hyvä todellakin muistaa hänen monipuolisuutensa. Hän on paitsi elokuvaohjaaja -käsikirjoittaja ja -tuottaja, myös kuvataiteilija ja valokuvaaja. Eikä unohtaa saa musiikkiakaan, vaikka hänen elokuvissaan musiikista vastaavat muut tekijät.  Blue Velvetistä on jäänyt mieleeni sen upea Bobby Vintonin laulama tunnusmelodia.   Se soi usein päässäni. Myös nyt käsittelemässäni The Straight Storyssa Angelo Badalamentin luoma musiikki tekee vaikutuksen (kuuntele täältä). Se tuntuu alkavan soida juuri oikeaan aikaan, hiljaisuuden lomassa. Musiikki heijastaa aidosti sitä maisemaa ja tunnelmaa, jonka kuvaaja on katsojien eteen luonut.

Elefanttimiehessäkin musiikilla on tärkeä merkitys. Itse taustalla oleva tarina näyttää taas saaneen median huomion. Täältä löytyy elefanttimiehestä kertova tuore uutinen.

Tunnen Lynchin tuotantoa puutteellisesti. On nolo tunnustaa, etten ole nähnyt edes sitä tunnetuinta Lynch-filmiä. Tarkoitan tietysti TV-sarjaa Twin Peaks. Hänen varsinainen tavaramerkkinsä on surrealistinen ote. The Straight Story on siinä suhteessa poikkeava. Se yllätti katsojat, mutta olen ymmärtänyt, että on hän yllättänyt ihailijansa muulloinkin.  Kriitikot ovat toki löytäneet tästäkin elokuvista surrealistisia elementtejä. Muun muassa elokuvan alkukuvat hiljaisesta uinuvasta pikkukaupungista luovat sellaisia odotuksia, mutta hyvin pian katsoja huomaa olevansa ruohonjuuritasolla elämän raadollisten kysymysten parissa.

,,,

The Sraight Story on eräänlainen Road Movie -elokuva, toisenlainen matkakertomus, jossa ei päristellä kahtasataa. Easy Rider -maailmasta ollaan kaukana. Elokuvassa on hyvin verkkainen rytmi. Päähenkilö on kyynärsauvojen varassa liikkuva 73-vuotias Alvin Straight.  joka matkustaa aivoinfarktin kokeneen isonveljensä Lylen luokse amerikkalaisen maaseudun halki noin 300 mailin matkan (eli lähes 500 kilometriä) ajopelinä köröttelyvauhtia etenevä ruohonleikkuri. Välit olivat menneet vuosia aiemmin poikki ja Alvin päättää lähteä tätä tapaamaan. Hän tekee empimättä päätöksensä heti sairaskohtauksesta kuultuaan. Tien päällä moottorit toki hurisevat mutta elokuvassa on annettu tilaa myös hiljaisuudelle ja mietiskelylle. Se on tärkeä osa elokuvaa. Kyse on epäsovinnaisesta elokuvasta, jossa seksikin on pantu syrjään. Matka etenee hitaasti, mutta elokuvaa ei voi pitää tylsänä.

Elokuvan olennaisena teemana on vanhuus. Toki siitä löytyy myös muuta, kuten aivan erityinen näkökulma amerikkalaiseen yhteiskuntaan, sen katoavaan idylliin. Mutta vanhuudella on myös kääntöpuolensa. Ei voi unohtaa nuoruuttakaan. Päähenkilö Alvin kohtaa erilaisia ihmisiä. Ehkä mieleen jäävin on tilanne, jossa päähenkilö Alvinilta kysytään, mikä vanhuudessa on pahinta. Vastaus tulee nopeasti: kun muistaa olleensa nuori (“the worst part of being old is remembering when you was young”).  Myöhemmin osoittautuu, että Alvinille itselleen on jäänyt nuoruudesta painolastiksi traumaattinen sotamuisto. Hän on kantanut sitä mukanaan läpi elämän, pitänyt piilossa läheisiltäänkin. Tuolla joutsenmatkallaan hän sitten pystyy sen paljastamaan ventovieraalle seuralaiselle. Seuralaiselta löytyy empatiaa, se on yhteisen itkun paikka. Eikä se ehkä ole Alvinin elämän ainoa tragedia. Muitakin luurankoja kaapissa saattaa kummitella. Niiden paljastaminen ei ole kuitenkaan nyt tavoitteena.

Elokuva perustuu tositapahtumaan, mutta se ei ole dokumentti. Mukana on monenmoista symboliikkaa, jollaisiin dokkareissa ei ole tilaa.  Lynchin elokuva on omistettu oikealle Alvin Straightille, joka eli vuosina 1920-1996. Tämä Alvin teki 73-vuotiaana matkan aivoinfarktin saaneen 80-vuotiaan veljensä luokse samantapaisella ajopelillä kuin elokuvassa. Alvinia esittää kahdeksankympin korvilla ollut Richard Farnsworth (1920-2000). Filmiin tuo lisädramatiikkaa tieto, että elokuvaa tehtäessä Farnsworth sairasti itse syöpää.  Roolihenkilönsä tekemät tuskaiset ponnistelut aiheuttivat Farnsworthille itselleen todellista tuskaa. Hän piti kuitenkin sairautensa omana tietonaan. Elokuvan ensi-ilta oli vuonna 1999. Farnsworth oli sittemmin roolistaan Oscar-ehdokkaana. Tästä linkistä löytyy elokuvan ensi-illan yhteydessä marraskuussa 1999 tehty Richard Farnsworthin haastattelu. Mies hymyilee ja puhuu lämmöllä David Lynchista ja työskentelystä hänen kanssaan. Hän oli kuitenkin tuolloin jo sairas mies. Dramatiikka huipentui vuonna 2000, kun Farnsworth teki parantumattoman sairautensa vuoksi itsemurhan.

Elokuvan vaiheita käsitellessäni joudun tekemään juonipaljastuksia. Mielestäni ne eivät kuitenkaan vie elokuvan kiinnostavuutta. Aloitan paljastukset loppukohtauksesta. Alvin pääsi monien vaikeuksien jälkeen määränpäähänsä, tapasi veljensä. Miehet istuutuvat pahasti rapistuneen talon ulkoterassille. Kohtaus on lyhyt, ei siinä montaa sanaa vaihdeta. Kamera siirtyy pian tähtitaivaalle, jonne pitkään erossa olleet veljekset suuntaavat katseensa. Lapsuus palaa mieleen.

Elokuvan aikana ja varsinkin sen jälkeen katsojaa mietityttää, miksi ylipäänsä Alvin tekee tuon matkansa. Hän voisi mennä sinne helpommallakin tavalla. Alvin on kaikesta hyvyydestään ja kiltteydestään huolimatta itsepäinen ja periksi antamaton jäärä. Hänelle se on itsestään selvyys, että hän haluaa tehdä matkansa yksin ja omin voimin. Ajokorttia hänellä ei enää ole, eikä ole autoakaan. Jää jäljelle vain yksi keino – ikivanha ruohonleikkuri. No, se oma vanha kapistus hajoaa jo matkan alkuvaiheessa. Hän hankkii uuden, kestävämmän. Sitäkin joudutaan välillä remontoimaan, kalliilla hinnalla. Läheltä liippaa, ettei sekin jo lähes perille tultaessa hajoa, mutta pärähtää se onneksi vielä käyntiin. Alvinin silmissä on voittajan hehku.

Anteeksipyynnöstä ei matkassa kyse, ei katumuksestakaan. Ei sitä voi verrata paavin Canossan matkaan. Ei siinä ole vertailukohtaa Jeesuksen kärsimystiehen.   Ehkä elämässä on tullut töpättyä, hän haluaa vain osoittaa ihmisyytensä ja mennä tapaamaan sairastunutta isoveljeään, mikä pian se ei ole enää mahdollista.

Uskontoon elokuvasta kyllä löytyy yksi symbolinen viitekehys. Alvin on aivan matkansa loppuvaiheessa leiriytynyt hautausmaan nurkille, jossa hän viettää pimenevässä illassa nuotion loimussa yksikseen hiljaista aikaansa. Hänen seurakseen tulee pappi, joka kertoo tuntevansa Alvinin veljen Lylen ja on vastikään tavannut tämän. Muistaakseni Lyle oli itse kutsunut papin luokseen, vaikka kuuluu eri kirkkokuntaan. Alvin on aivan kuin helpottunut tuon kuultuaan. Alvin on ilmiselvästi tulevaa tapaamista ajatellen toiveikkaampi. Aivan kuin sydän olisi lämmennyt.

Teen vielä uskonnollisen vertailukohdan, kun en pääse ajatuksestani irti. Kävin kerran Hongkongissa Lantaun saarella, jossa erään vuoren huipulla on jättimäinen Buddhan patsas. Tuon patsaan juurelle johtavat leveät portaat. Paikka on turistikohde ja portaat lähinnä matkailijoiden käytössä. Kuitenkin portailla on tärkeä merkitys buddhalaisille. Vuorelle nousu ja sen tuomat ponnistelut ovat valmistautumista Buddhan kohtaamiseen. Ihmiset saattavat noustessaan vaipua meditoimaan ja rukoilemaan. Ponnistusten kautta buddhalainen kulkija kokee kirkastumisen ja valaistumisen. Myös tuolla Lantaussa matkailijoiden joukossa oli muutama tämän kaltainen hidas Buddhan kohtaamiseen valmistautuva vuorelle nousija.

Alvinin matkassa ei todellakaan ollut yhtään mitään uskonnollista, mutta tuo Lantau tuli vain mieleen. Alvilla on elämästä jäänyt sieluun painolastia, josta hän tarvitsee puhdistautumista. Raastavista traagisistakin asioista on päästävä yli. On voitettava itsensä. Alvinille tuli sisäinen pakko lähteä tuolle matkalle. Tieto veljen sairastumisesta oli selkeä kehotus syvälle sisimpään.

Matkan aikana käydyt keskustelut ovat elokuvan keskeistä antia. Sieltä paljastuu erilaisia puolia Alvinista.  Alvin käy lävitse omaa menneisyyttään. Mutta salaperäisyyden verho peittää monia asioita. Mitä on todella tapahtunut, ei voi kuin arvailla. Alvinille itselleen matka sen eri vaiheineen on ehdottoman tärkeä.  Hän on saanut elämänsä takaisin.

Elokuva on poikkeuksellinen siinäkin mielessä, että siinä on vain hyviä ja vilpittömiä ihmisiä. Eletään jonkinlaisessa idyllissä. Tosin eräässä vaiheessa häntä yritetään kaupan teossa vedättää, mutta siinäkin palataan nopeasti ja kiltisti takaisin kaidalle tielle, kun asiallisen jäätävästi perustelee oman hintatarjouksensa.

,,,

Menen tarkemmin sisältöön. Elokuvan alkukuva tuo eteemme pikkukaupungin idyllin. Elämä tuntuu rauhalliselta, koiria juoksentelee kadulla vapaana. Ihmisiä näkyy tuskin ketään. Oikeastaan kaupunki tuntuu kuin unohdetulta. Muistaakseni Vaahterasalissa alustanut vanhuustutkija totesi, että aivan kuin oltaisiin Lynchille niin tyypillisessä surrealistisessa maisemassa - todellisen ja epätodellisen rajamailla. Sitten siirrytään lähikuvaan, ollaan erään omakotitalon pihalla, vielä tuo mielikuva ei ole hälvennyt. Vanhempi nainen loikoilee puutarhatuolilla silmillään suojalasit. Paikalle ilmestyy joku tuttu vieras, joka kyselee Alvinia. Ei häntä ole näkynyt eikä nainen tunnu olevan tästä lainkaan kiinnostunut. Vieras ei anna periksi, alkaa huudella. Aivan kuin mies olisi mystisesti kadonnut. Hän menee rohkeasti sisälle, keittiöön. Siellä makaa Alvin lattialla pitkin pituuttaan. Elokuvassa ollaan laskeuduttu idyllistä maan pinnalle. Alvin on kunnossa, sarkastisen kylmäkiskoisesti hän heittää huulta pyytäen vierasta auttamaan hänet ylös. Paikalle pyrähtää nainen, joka alkaa kauhistella nähdessään Alvinin makaamassa. Tilanne alkaa hahmottua. Auringonkylpijä on joku ulkopuolinen naapuri, Alvin oli lonkkavikansa vuoksi kaatunut eikä päässyt yksin ylös. Puheripulissaan höpöttävä nainen on Alvinin tytär. Puheen perusteella jotain outoa hänessä on. Tilanne tarkentuu myöhemmin.  

Alvin Straight on vanha jäärä, uppiniskaisen tuntuinen ukko. Varsin pian käy ilmi, että hän vähät välittää terveistä elämäntavoista. Alkoholi on osin jäänyt, mutta tupakointi ei ole. Toisaalta käy ilmi myös se, että ei hän ole niin vastenmielinen kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää.

Tyttärellä ei tunnu olevan kaikki muumit laaksossa. Hän on menettänyt aikoinaan tulipalossa yhden lapsistaan. Muut lapset oli kunta ottanut huostaan. Äidin mieli oli järkkynyt – joko ennen tulipaloa tai sen jälkeen. Nyt hän harrasti linnunpönttöjen maalaamista ja oli siinä toimessa tohkeissaan. Eikä hän tuntunut olevan lainkaan välinpitämätön isäänsä kohtaan, vaikka sellainen mielikuva olikin jäänyt, kun kerran 73-vuotias isä oli jäänyt avuttomana lattialle.

Alvin on lääkärillä. Tämä ehdottaa lonkkaleikkausta. Alvin ei siihen suostu eikä lääkäri pakota. Alvin ei tunnu välittävän lääkärin muistakaan ohjeista. Mies tuntuu pitävän päänsä. Päädytään lopulta laihalta tuntuvaan kompromissiin. Tästä lähtien ei yksi kävelykeppi enää riitä. Hän joutuu turvautumaan kahteen kyynärsauvaan.

Alvin saa tiedon veljensä tilanteesta. Alvin haluaa lähteä tätä tapaamaan 300 mailin päähän. Eikä mies pohdi, miten sinne menisi. Vaihtoehtoja on vain yksi – ikäloppu ruohonleikkuri, tarkemmin sanoen sen vetopelinä toimiva minitraktori, jonka Alvin saa enää vaivoin edes käynnistymään. Mutta se on ainoa ajopeli, jonka Alvin omistaa, eikä siihen tarvita ajokorttia. Lisäksi hän haluaa tehdä matkansa yksin.  Tytär on kauhuissaan ja muualtakin satelee varoituksia. Ne ovat turhia. Niin alkaa matka ja sen myötä alkaa raottua myös Alvinin maailma. Tarkoitus ei olekaan urkkia kaikkea. Olennaista on ympäristön hyväntahtoisuus. Alvin hyväksytään sellaisena kuin hän on.

Katsoja menee mukaan Alvinin maailmaan ja elää siinä matkassa mukana. Vaikka ollaan tien päällä, liikutaan maan päällä, kyse on kuitenkin jollain tapaa mystisestä matkasta. Alvin kokee koko ajan omaa menneisyyttään. Elokuvan hahmot tuovat jotakin mystistä säröä hänen tajuntaansa. On kotoaan karannut, raskaana oleva liftarityttö, on hermoheikko nainen, joka törmää autollaan peuraan ties monennenko kerran. On nuotion loimua, mikä toistuu läpi elokuvan. Se kulminoituu tulipalonäytökseen, jonka keskeen Alvin ajaa hurahtaa renkaat vinkuen, kun alamäessä Alvin ei saa konettaan pysähtymään. On pieni kyläkapakka, jossa Alvin voi olutpullon ääressä purkaa ventovieraalle miehelle tuntojaan. On hiljaisuus, on musiikki, on avarana ympäristössä levittäytyviä maissipeltoja. On illan hämyä, on ohi vaarallisesti hurahtelevia rekkoja, on meteliä ja hiljaisuutta. On Alvin, joka haluaa vielä ennen kuolemaansa tavata veljensä, jonka kanssa välit ovat menneet selittämättömästä syystä poikki.

…

Salaperäisin asia Alvinin perheen menneisyydessä on tulipalo, jossa Alvinin tyttären Rosen yksi lapsi sai surmansa. Siihen nähtiin lapsen äiti syylliseksi siinä määrin, että kunta otti tämän lapset huostaan. Näin Rose-tytär jäi asumaan kahdestaan aiemmin leskeksi jääneen isänsä kanssa.  Amerikkalainen kriitikko on havainnut Rosella puhevian. Hän on henkisesti häiriintynyt – mahdollisesti kehitysvammainen, joka keskittyy elokuvan aikoihin vain linnunpönttöjen maalaukseen.

Eräs kriitikko on analysoinut elokuvaa ja päätellyt, että Alvinille on täytynyt jäädä tulipalon johdosta jonkinlainen syyllisyys. Hän on saattanut olla osallinen palon syntyyn. Alvin ei enää juo, mutta hänellä on ollut alkoholiongelma. Olisikohan alkoholilla ollut myös osuutta asiaan. Elokuvan aikana Alvin juo muutaman olutpullon. Ne ovat kuitenkin poikkeuksellisia hetkiä.

Osallisuutta tulipaloon vahvistaa osaltaan sekin seikka, että tuleen liittyvää symboliikkaa on nähtävissä läpi koko elokuvan. Alvin istuu hiljaisen ja aution niityn keskellä nuotion ääressä tuijottaen liekkejä hiljaa. Ajatukset jäävät katsojalle arvailujen varaan.

Rajuin viittaus tulipaloon osuu kohtaukseen, jolloin jyrkässä alamäessä Alvin menettää ajopelinsä hallinnan ja se syöksyy perävaunuineen pienen asutuksen keskelle ojaan. Kylän väki on juuri seuraamassa paikallisen palokunnan järjestämää tulipalon sammutusnäytöstä.  Ajopeli rikkoutuu mutta lähistöltä löytyy korjaamo. Alvinin täytyy soittaa tyttärelleen ja puhelu on erityisen lämminhenkinen. Kyse on rahasta, jonka Alvin tarvitsee laskunsa maksamiseksi.

Kerroin jo yllä, että elokuvaesityksen alussa olleesta esitelmästä, jonka piti vanhuustutkija Antti Karisto. Se kesti vain noin varttitunnin mutta oli ainakin minulle tärkeä ja avartava johdanto itse elokuvaan. Hän toi mielenkiintoisen näkökulman itse elokuvaan. Oli itse asiassa hyvä ratkaisu, että puhujaksi oli valittu joku muu kuin itse elokuva-alan asiantuntija. Ilman tuota johdantoa en varmasti olisi varmaan tätäkään tekstiä voinut luoda. Karisto mainitsi muutaman elokuvan teemaan liittyvän teoksen ja lisäksi yhden elokuvankin. Olen niihin vasta hieman tutustunut mutta voin jo todeta, että ne auttavat syventämään elokuvan nostattamaa aihetta.

Nuo kolme kirjaa ovat seuraavat: 

Karin Johannisson: Melankolian huoneet− Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme. Atena 2012. (Melankoliska rum)

Lars Svendsen: Yksinäisyyden filosofia. Docendo 2017. (Ensamhetens filosofi)

Leif Persson: Matkan pää. Otava 2011. (Den döende detektiven)

Kariston mainitsema elokuva on Klaus Rämön uusin filmi nimeltään Tuntematon mestari. En ole sitä nähnyt mutta siitä voi lukea vaikka täältä.

Leif Perssonin kirja on dekkari. Tunnustan, että en ole mikään ruotsalaisten dekkareiden tuntija ja Persson on minulle ollut tähän asti outo nimi. Tuota kirjaa on kuitenkin ansiokkaasti käsitellyt Anssi Sinnemäki esseekokoelmassaan Trifonovin syndrooma (Tamara Press 2017, s. 38-44).  Mainittakoon, että kirja on minulle tuttu Juri Trifonovia käsittelevän osuuden puolesta. Perssonia käsitteleviin sivuihin älysin tutustua vasta Antti Kariston puhuttua romaanista. Esseisti on hienosti kiteyttänyt romaanin perusajatuksen.

,

Tässä yhteydessä lainaan Lars Svendsenin teosta Yksinäisyyden filosofia. Hän kirjoittaa hyvästä yksinäisyydestä, jota myös runoilijat ja filosofit ylistävät.

”Huono yksinäisyys on määritelty yksiselitteisemmin kuin hyvä. Huonon yksinäisyyden ytimessä on puutteen kokemus, kun taas hyvässä yksinäisyydessä on kyse määrittelemättömästä avoimuudesta erilaisille kokemuksille, ajatuksille ja tunteille.” (s. 101)

Svendsen toteaa, että hyvään yksinäisyyteen ei tarvitse liittyä mitään tunnetta, kun taas huonossa yksinäisyydessä mukana on kipua tai epämukavuutta. Ihmisellä voi olla tarve olla yksin, siitä ei pidä aina kärsiä. Yksinäisyys kirvoittaa mielen ajatteluun.

Aristoteles on Svendsenin mukaan (s. 104) todennut. että ”kaikista elämänmuodoista paras on kontemplatiivinen eli mietiskelevä elämä, jollaisen voi saavuttaa yksinäisyydessä.”

Amerikkalaista kirjailijaa ja filosofia Ralph Emersonia (1803-1882) lainaten Svendsen toteaa, että ihminen oppii tuntemaan itsensä juuri yksinäisyydessä. Tässä yhteydessä löytyy myös elokuvaan sopiva rinnastus:

”...pelkkä muiden seurasta vetäytyminen ei riitä, vaan on pidättäydyttävä myös lukemisesta ja kirjoittamisesta ja oltava yksin tähtien seurassa.”  Emerson pitää yksinäisyyttä sekä väistämättömänä asiana että tilana, johon tulee aktiivisesti hakeutua.  (s. 105)

Emersonin mukaan yksinäisyys on tila, johon tulee hakeutua. Me tarvitsemme muita ihmisiä, mutta ”kohtaamisemme heidän kanssaan ovat aina ohimeneviä”. Se on hetkellistä yhteyttä, Yhdessäolo toisten kanssa ei ole se olennainen asia, vaan vetäytyminen yksinäisyyteen., sillä se vie ihmistä eteenpäin.

Jatkan vielä Svendsenin kirjan pohjalta. Vaikka nykyisin ihminen voi olla fyysisesti yksin, hän on todellisuudessa yhä harvemmin yksin. Sähköiset viestimet ovat jatkuvasti seurana. Pelkkä puhelin tai tekstiviesti ei enää riitä. On facebook, twitter, whattsapp ja paljon muuta. Hyvään yksinäisyyteen on nykyisin vaikeaa päästä. Täytämme sen jättämän aukon sosiaalisuudella. Huonoa yksinäisyyttä emme ehkä välttämättä koe, mutta tuolloinkin hyvää yksinäisyyttä on niukalti. Se on ongelmamme.

Kaikkialta nouseva meteli tukahduttaa ajatuksemme.  Vastikään juttelin asiasta erään puolitutun kanssa. Hän kaipaa kovasti hiljaisuutta ja olisi jopa valmis muuttamaan pohjoisimpaan Lappiin.  Lapin tuntureiden tenho vetää monia puoleensa.  Siellä olen itse viimeksi kokenut täydellisen hiljaisuuden. Valitettavasti sitäkin muistellessani minun on palattava nuoruusvuosiini.

Yksinäisyydestä on kuitenkin oltava tie takaisin muiden seuraan. Se on hyvää yksinäisyyttä.

Tutkimuksin on soitettu, että nykyihmiseltä puuttuu kyky olla itsekseen. Kaikki riippuu itseriittoisuudesta. Osaammeko tulla toimeen omillamme, muihin nojaamatta? Olemme kai yhä enemmän tarrautuneet muihin. Omilleen nouseminen voi vaatia ylivoimaisia ponnisteluja.

Johdantoesityksessään Karisto nosti Svendsenin kirjasta kontemplatiivisen ikääntymisen käsitteen. Hän tarkoittaa sillä sitä, että ikääntymisen myötä ihmisille on kehittynyt sisäistä viisautta.  He osaavat elämänkokemusten myötä jättää tietyt asiat omaan arvoonsa. Asioihin tulee suhteellisuudentajua ja syvyyttä, he oppivat erottamaan olennaisen epäolennaisesta.

Tähän yhteyteen Karisto nostaa Alvinin hahmon. Hän pystyy tarkastelemaan nuoruutensa tekemisiä syvemmin. Tähän kontekstiin liittyen saa erityisen syvyyden Alvinin vastaus erityisen merkityksen, kun pyöräilijäseurueen jäsenet kysyvät tältä, mikä on vanhuudessa pahinta. Alvin toteaa lyhyen lakonisesti: kun muistaa, mitä oli olla nuori. Nuoruudessa on paljon sellaista, mitä vanhempana ei enää arvosta ollenkaan.

Toki vanhuudella on myös haittansa, joista päällimmäisenä sairaudet ja vaivat. Alvinin hahmossa se näkyy erityisen selvästi. Hän pystyy tuskin liikkumaan. Mutta toisaalta hän on vapaa toimimaan, hän elää aktiivista elämää. Ja Karistoa myötäillen tai ehkä mukaillen voi todeta, että myös melankolia kuuluu vanhuuteen. Se ei ole kuitenkaan välttämättä pelkkää masennusta. Siihen liittyy viisautta. Vanhan ihmisen mentaliteetista huokuvan surumielisyyden ymmärtää. Hän tajuaa oman rajallisuutensa, sillä kohta elämä loppuu. Siitä tunnosta nousee aivan erityinen elämänvoima.

Alvin Straightin hahmon rinnalle voi asettaa Klaus Rämön uutuuselokuvan päähenkilön, taidekauppias Olavi Launion, kuin myös Leif Perssonin dekkarista (Den döende detektiven) epäterveellistä elämää elävän poliisin Lars Martin Johanssonin, joka on vastikään eläköitynyt mutta jaksaa vielä nousta tutkimaan juridisesti jo vanhettunutta elämänsä viimeistä rikosjuttuaan – pikkutytön raakaa raiskausta ja murhaa. Siinä paha saa lopulta palkkansa.

Loppusanoiksi palaan vielä elokuvaan. Alvin on ristiriitainen hahmo. Hänen itsepäisyytensä ja äksyytensä tulee kyllä esille. Paksunahkainen jurrikka hän on mutta toisaalta elokuva paljastaa hänen toisen puolensa.  Kuten Karisto totesi, hän ei ole mikään pullistelija. Hän osoittaa muuttumiskykynsä ja herkkyytensä. Hän on vaatimaton ja inhimillinen. Hänestä löytyy romantiikkaa ja lämpöä. Se näkyy myös suhteessa henkisesti sairastuneeseen tyttäreen. Elokuvan ihmiset ovat aitoja ja todellisia. Kaikkinainen imelyys on poissa. Ei heitä surkutella.

Blue Velvet 1986

Kirjoittelin hiljattain David Lynchin elokuvasta Elefanttimies (1980) ja tulin maininneeksi, että olen ”ehkä nähnyt” hänen elokuvistaan Blue Velvetin. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Katsoin sen eikä löytynyt mitään tuttua. Olin vain sekoittanut sen erääseen toiseen kuvaan. Käsittelen nyt hieman tuota niin ikään ohjaajan 80-luvun tuotantoon kuuluvaa elokuvaa. Kovin kauas on jo menty Elefanttimiehen sovinnaisesta maailmasta, mitä toki osasin odottaa

Elokuvan suomalainen versio on saanut nimeensä aivan idioottimaisen jatkeen: ”Blue Velvet – ja sinisempi oli yö”. Ehkä markkinoinnista vastaavat ovat ajatelleet sen myyvän paremmin. Alkuperäinen nimi tulee tunnetusta 50-luvun iskelmästä Blue Velvet, jonka ovat tehneet tunnetuksi mm. Tony Bennett ja Bobby Vinton. Se on elokuvan nimimelodia ja soi siis siinä tiuhaan. Samalla se yrittää viedä katsojan 1950-luvun miljööseen.

Alussa tuntuu, että yhteys sillä on jonkinlainen yhteys Elefanttimieheen. Onhan elokuvien valmistumien väliäkin vain 6 vuotta. Totean heti että elokuvan edetessä tällaiset ajatukset karisee.

Tässä katsoja joutuu tai pääsee seuraamaan seksuaalisen vietin hulluutta hipovaa riippuvuutta, perverssiä sadistista erotiikkaa ja nautintoa. Minulle niissä on paikoin ylilyöntejä, eivätkä ne minua siksi innosta. Se vaikuttaa lähinnä herkuttelulta ja uusia kokemuksia janoavien katsojien kosiskelulta. Toki myöhempinä vuosina elokuvan ystävät ovat saaneet seurata paljon rajumpia sadismipläjäyksiä. Todetaan kuitenkin rehellisyyden nimissä, että kaiken välillä rajuntuntuisen ulkokuoren sisällä on positiivistakin viritettä. Sensuellia erotiikan kaipuuta siellä etsitään.

Jos vielä vertailen näitä Lynchin elokuvia, niin yhteistä niissä on moraalin teema. Blue Velvetin tapahtumat on sijoitettu 50-luvulle. Ne voi rinnastaa Elefanttimiehen kaiken julkiseksuaalisuuden kieltävään 1800-luvun viktoriaaniseen moraaliin.  Myös kuvallisessa ilmaisussa on yhteyttä. Synkkyyttä ja salaperäisyyttä on ilmassa. Pimeys ja valo ovat vastakkain. Sama kauhufilmien perintö näkyy.

Yhtä kaikki elokuvan edetessä mennään kuitenkin edeltäjästä niin kauas, että alan ihmetellä päätelmiäni samankaltaisuuksista. Viimein ollaan rikosten karussa maailmassa. Lajityyppien kirjo vain laajenee. 1800-lukua käsittelevää melodraamaan kyynelvirtoineen on entistä hankalampi vetää linkkiä.

Kohtaukset tulevat rajummiksi. Se ei vielä riitä, että läpsitään poskille ja hehkutaan nautinnossa. Ymmärrettävästi tämä kaikki on shokeerannut 80-luvun elokuvayleisöä.

Elefanttimiehen ihmisen ulkoisen rujouden kuvauksesta on Blue Velvetissä menty viettimaailman rujouteen. Vastapainona on kuitenkin myös tällä kertaa normaalin arjen sovinnainen porvarillinen elämänpiiri. Vieteille ja sadismille löytyy sijansa pimeistä huoneista ja konkreettisesti maan syövereistä ilmestyvistä energiavoimista.

Tarina alkaa mielestäni hieman kömpelösti. Nuori mies Jeffrey on palannut kotikaupunkiinsa, koska hänen isänsä on saanut vakavan sydänkohtauksen. Sairaalasta palatessaan hän löytää maasta irtirevityn ihmiskorvan. Tuttu poliisipäällikkö alkaa tutkia asiaa, ja pian myös hänen lukiota käyvä tyttärensä Sandy on tapahtumissa mukana. Sandy on eräänlainen viattomuuden symboli, joka Jeffreyn kanssa joutuu kohtaamaan salaperäisiä voimia. Yhteinen matka alkaa heitä yhdistää.

Sandy puhuu unessaan rakkauden roihuista, ollaan melodraamassa, romantiikan ihanteet elävät. Unen ihanissa kuvissa elävät voimakkaat kielikuvat. Tämä ihanuus rinnastuu nuorten kauheisiin kokemuksiin. ”Maailma on kummallinen”, toistuu elokuvassa viattomien nuorten vilpittömyydellä. Sama lausahdus on laitettu myös videon kantaan (”It’s a strange world”).

Rakkaus ei nuorten kesken pääse heti valloilleen. Sandya pidättelee suhde toiseen poikaan. Luonnollisesti ennen pitkää tämä saa tietää Sandyn ja Jeffreyn tapaamisista.

Sandy

Elokuvan tunnusmelodia Blue velvet on hieno valinta. Se soi kiehtovana ja välillä kiihottavanakin. Ainakin yhdessä kohtauksessa tulee mieleen Aki Kaurismäen elokuvien maailma. Niitä muistuttavat myös eräät jäykänlaisesti toteutetut dialogit. Pitemmälle ei vertailussa kannattane mennä.  Yhteistä kaarta ohjaajiin ei kuitenkaan tule. Eikä minun elokuvatietämykseni riitä arvioimaan, mistä Kaurismäki ja Lynch ovat vaikutteensa saaneet.

Elokuvan läpi Jeffrey selvittää mysteeriä, jonka ydin jää minulle lopulta epäselväksi. Katsojaa siinä kuitenkin viedään yllätyksestä toiseen. Elokuvan suosiosta päätellen, se on kiinnostanut. Turpiin vetämistä, nöyryytystä, riehumista ja muuta väkivaltaa -  ja päälle räkäistä naurua niin teennäisesti, että vain harva katsoja nauraa mukana. Ja onhan toki mukana myös huumeita ja isoa bisnestä dollarinippuineen.  Monenlainen rehvastelu ja kaljanjuonti herkän musiikin lomassa kuuluu asiaan.

Jeffreyn ja Dorothyn rakkauskohtauksessa noustaan nopeasti kiihkeisiin sfääreihin. Suudelman kosketuksesta lihan vietti tulee lähelle. Dorothyn repliikki kertoo mihin suuntaan ollaan menossa: ”Oletko paha poika? Haluatko tehdä tuhmia…? – Mitä haluat? –Että vahingoitat minua…”

Kiihkossa mennään jo verisiin homosuudelmiin. Inhoa pursuavaan perverssiin vihaan. Unimotiivi toistuu irvokkaassa yhteydessä. Siihen liitetään hakkaamista ja naisen epätoivoista kirkuntaa… Tulee pimeys ja Jeffrey herää jossain rähjäisessä paikassa. Taas tulee mieleen Kaurismäki.

Kotisängyssä Jeffrey muistelee. Dorothyyn kohdistetut iskut tuntuvat nyt itsessä ja saavat nuoren miehen kyyneliin. Matka kuitenkin jatkuu ”kasvon kohotuksista” ja muista mustelmista huolimatta.

Tilanteet etenevät. Ohjaaja vie katsojansa yllätyksestä toiseen. Sandyn ja Jeffreyn arkojen, herkkiin rakkaudentunnustuksiin johtavien suudelmien vastapainoksi lukija asettaa tietysti tahtomattaan Dorothyn ja Jeffreyn villin kiihkon, josta on vain lyhyt matka masokismiin. Kun kosketus syvenee, odotetaan viettien laukeamista. Odotuksen täyttää henkeä uhkaava raju takaa-ajo. Mutta se ei ole vielä mitään. Taas ohjaaja yllättää: eteen ilmestyykin ilkialaston Dorothy. Tilanne muuttuu Jeffreyn kannalta häkellyttäväksi ja noloksi.

Loppu onkin mitä on. Vauhti tihenee, veri roiskuu. Katsojakin on tiukilla. Pahan voimat saadaan kuitenkin lannistettua ja rakkaus voittaa.

Elokuvan näyttelijäsuorituksista minulla on vain yksi kommentti. Isabella Rossellini ei Dorothy

Vallensin roolissa erityisemmin miellyttänyt.  Hän on jäykkä ja epäluonteva, vaisuus varsinkin elokuvan alussa häiritsee. Luonnollisesti tämä on makuasia. Häneen on haluttu luoda salaperäisyyden ja traagisuuden verhoa ja ehkä monen mielestä tässä on onnistuttu loistavasti. Lopun alastonkohtauksessa hän on toki vakuuttava.

Elokuvan monenlaiset tulkinnat tekevät Blue Velvetistä elokuvataiteen symboliikan näyttötuotteen. Sitä voi käydä vilkaisemassa vaikka Wikipediassa.

Vaikka seurasinkin Blue Velvetin tarinaa kiinnostuneena eikä tullut mieleenikään sitä keskeyttää, niin taitaa David Lynchin elokuvien katsominen jäädä minulta tähän. No, perun hieman sanojani: tahtoisin kuitenkin vielä nähdä hänen esikoisohjauksensa Eraserheadin.

Isabella Rossellini ja David Lynch

David Lynch: Elefanttimies (The Elephant Man, 1980) – vilkaisu viktoriaanisen moraliteetin kasvoihin

I.                     

Ohjaaja David Lynch ei ollut minulle ensi tuntumalta tuttu, mutta katsottuani, minkä nimisiä elokuvia hänen tuotantonsa käsittää, alkoi kosketuspintaakin löytyä. Kyseessä on tunnetun kulttiohjaajan varhaiskauden työ. Olen luultavasti nähnyt hänen elokuvistaan vain Blue Velvetin, mutta muistikuvat siitä ovat hatarat. En aikoinaan katsellut edes tv-sarjaa Twin peaks, vaikka kuuntelinkin tuolloin opettajanhuoneessa kollegoitteni jutustelua ja väliin melko mielenkiintoistakin analyysia elokuvasta. Tuolla opettajanhuoneella tarkoitan erästä lukiota ja peruskoulun yläastetta, jossa satuin tuolloin olemaan hommissa.

DVD:n kannessa luki ”A true story of courage and dignity”, mikä ei minulle paljoa luvannut. Eikä siihen tarvinnut tukeutua. Tiesin, mitä elokuva käsitteli, vaikken ollut sitä nähnytkään.  Sen verran olen elokuvien suhteen ollut ajan hermolla. Taisin kerran muutaman minuutin tv:n ääressä sitä katsoakin, mutta kun se tuntui niin tylsältä, rupesin tekemään jotain mielenkiintoisempaa.

Elokuvassa ollaan 1880-luvun Lontoossa.  Se kertoo siis samasta viktoriaanisen ajan Englannista, joka on tullut meille tutuksi Charles Dickensin kirjoista. Elokuva on mustavalkoinen. Siinä on pyritty luomaan autenttinen 1880-luvun tunnelma.  Tulee mieleen 1940- ja 50-lukujen amerikkalaiset film noir –elokuvat. On paljon tummanpuhuvaa kuvaa, valon ja varjon kontrastia.

Halusin laittaa otsikkoon heti oleellisimman oivallukseni elokuvasta. Elokuva näyttää päällisin puolin valtavirtamelodraamalta, jossa kurja, sorrettu ja hyväksikäytetty päähenkilö – rujo, epämuodostunut ”elefanttimies” - John Merrick pelastetaan sivistyksen pariin.  Pelkkä romantisoivan kaunisteleva luonnehdinta ei kuitenkaan tee ohjaajankaan tuntien elokuvalle oikeutta. Kyllä siinä avataan ihmismieltä hieman syvempää.

Elokuvan katsottuani luin Aleksi Salosen ansiokkaan arvion (http://www.filmgoer.fi/new/dvd-blu-ray/elefanttimies ), josta päällimmäisenä jäi mieleen kehut elokuvan leikkauksesta ja kuvauksesta. Otokset on tarkasti rakennettu. Kuvasta toiseen siirrytään sulavasti. Ei synny tyhjiä hetkiä ja sitä kautta elokuvassa vältellään turhaa emotionaalisuutta ja tunteiden höttöä.  Nyyhkytyksiin ei jää aikaa, tilanteet ovat ohjaajan tiukassa otteessa.

Kuvauksen eräänlainen jämäkkyys tiiviine otoksineen teki minuunkin vaikutuksen.  Niissä ei todellakaan jääty huokailemaan niin kuin nykyisissä pitkäpiimäisissä saippuasarjoissa on totuttu.

II.                   

Kerron vähän elokuvan juonesta. Elefanttimies John Merrickin lisäksi toinen päähenkilö on tohtori (kirurgi) Frederick Treves, joka huomaa, että tivolissa on nähtävänä kummallinen elefanttimieheksi kutsuttu ”otus”. Elefanttimiestä hoitaa herra Bytes joka käyttää rujoa miestä raa’asti hyväkseen väittäen lisäksi hänen olevan mielenvikainen. Treves hakeutuu näytökseen ja kiinnostuu. Hän onnistuu saamaan Merrickin sairaalaan tutkimuksiin. Hän esittelee tämän kollegoilleen pitäen häntä fysiologisesti kiehtovana tapauksena. Merrickillä on hengenvaarallisesti ylisuuri kallo. Siksi tämän on nukuttava istualleen pää polvia vasten, muuten hän tukehtuisi kallon painon vuoksi. Lisäksi hänellä on krooninen keuhkoputkentulehdus.

John Merrick palaa sairaalasta Bytesin luo. Tämä hakkaa ehkä mustasukkaisuudessaan Merrickin heti niin huonoon kuntoon, että Bytesin oppipoika rientää kauhistuneena Trevesin luo pyytämään apua. Treves noutaa Merrickin sairaalaan. Bytes arvostelee Trevesiä, että myös tämä haluaa käyttää Merrickiä hyväkseen, eikä halua aluksi luovuttaa tätä pois.  Merrick pääsee asumaan sairaalan eristyshuoneeseen, jossa sitten alkaa tämän uusi elämä.

Merrick kehittyy nopeasti ja hänestä paljastuu paljon positiivista. Hän osaa jo ennestään lukea ja osaa mm. lausua ulkoa raamatun psalmin 23 (”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu… ”). Hän oppii pian puhumaan ja ilmaisemaan ajatuksiaan. Hän omaksuu esimerkillisen hienosti yläluokkaiset käyttäytymistavat. Lisäksi hän osoittautuu lahjakkaaksi: hän rakentaa pienoismallia ikkunasta näkyvästä kirkosta. Huone, joka alussa oli lähinnä karunnäköinen selli, alkaa vähitellen näyttää yhä inhimillisemmältä. Minulle se alkaa tuoda mielikuvia nukkekodista.

Treves vie Merrickin kotiinsa vierailulle. Hyväkäytöksisestä Merrickistä alkaa paljastua myös vahva sensitiivinen puoli. Äidistä kertoessaan hän saa Trevesin vaimon herkistymään siinä määrin, että tämä purskahtaa katkeraan itkuun. Itkukohtaus on elokuvan herkimpiä kohtauksia, näyttelijän taidonnäyte.

Merrick tuntuu jäävän pysyvästi sairaalaan. Hän saa myös julkista huomiota ja hänestä tulee yläluokan ihailun kohde.  Hänen luonaan vierailee kuuluisa näyttelijätär Madge Kendal , joka lahjoittaa hänelle mm. Shakespearen Romeon ja Julian.   Vierailut lisääntyvät, samoin lahjat.

Merrickin asema nostattaa kuitenkin vastareaktioita. Sairaalan ylihoitajatar alkaa arvostella Trevesiä , että Merrickistä on tehty olio, jota tullaan katsomaan kuin sirkukseen. Hänen mielestään sairaalan tilat eivät ole häntä varten ja ne käyvät muutenkin ahtaiksi.

Tilanteeseen liittyy lisäksi raadollinen puoli. Sairaalan talonmies tajuaa mahdollisuutensa taloudelliseen hyötyyn. Hän alkaa ansaita Merrickillä tuoden lähipubin ihmisiä tätä iltaisin katsomaan.

Protestit lisääntyvät myös sairaalan johtokunnassa. Merrick leimataan klaustrofobisesti epäihmiseksi ja enemmistö tuntuisi olevan valmis poistamaan hänet sairaalasta. Sitten tulee kokoukseen yllätysvieras - Walesin prinsessa. Hän tuo mukanaan kuningatar Viktorialta viesti, jossa luvataan tukea Merrickin ylläpitoa. Näin Merrick saa pysyvän paikan sairaalan eristyshuoneessa. Elämä nukkekodissa saa jatkua.

III.                 

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Viktoriaanisen ajan Englannissa on todellakin elänyt epämuodostunut henkilö nimeltä Joseph Carey Merrick 

(1862 – 1890; http://fi.wikipedia.org/wiki/Joseph_Merrick ). Toki elokuva on fiktiota, mutta siitä löytyy paljon yhtenevyyksiä todellisen henkilön kanssa. 1880-luvulla Merrickin uskottiin sairastavan elefanttitautia. Nykyisen diagnoosin mukaan hänellä oli Proteus-oireyhtymä, joka on perinnöllinen epämuodostumia aiheuttava sairaus.

Oikea Joseph Merrick 27-vuotiaana 1889

Vertasin jo yllä Elefanttimiestä film noir –kuviin. Elokuvassa näkyy paljon savua, höyryä ja sumua erilaisissa yhteyksissä sekä myös pimeän ja valon kontrastia. On savupiippuja, tummanharmaita tiiliseiniä, kosteutta,  sairaalan kaasulamppuja, lähikuvia niiden liekeistä, hiilikasoja ja muita hämäriä paikkoja. Tämä luo siihen jonkinlaisen yhteyden Lynchin edelliseen ja itse asiassa ensimmäiseen pitkään elokuvaan Eraserhead (1977). Näin kertoo Joshua Klein analyysissään teoksessa 1001 Movies You must see before you die (ed. by  Steven Jay Schneider, London 2003). En valitettavasti ole tuota Lynchin esikoisfilmiä vielä nähnyt.

Tuo savu ja höyry luo minun mielikuvissani yhteyden John Merrickin epämuodostumiin. Olisiko juuri saaste, lika ja äkisti kehittynyt teollisuus niihin syynä, sekä konkreettisesti että myös symbolisesti?  Merrick kantaa mukanaan sydämelleen piilotettuna kuvaa kauniskasvoisesta naisesta äidistään, joka hänet oli aikoinaan hylännyt tämän rujouden takia. Voisi leikkiä ajatuksella, että Merrickissä personoituisi kauneutta ja ulkoista täydellisyyttä ihannoivan yhteiskunnan varjopuoli, ihmisen henkinen rujous, jonka tämä haluaa itsestään piilottaa. Elokuva olisi siis tavallaan kaksinaismoraalin kritiikkiä. Tätä tulkintaa mukaileva ajatus tulee mieleen myös katsoessani yhtä elokuvaa esittelevää valokuvaa, jossa päähenkilö Treves seisoo taustalla huppuun peitetty John Merrick. Kuva tuo mielikuvan samasta henkilöstä. Eli kyseessä olisi eräänlainen ”Dr. Jekyll and Mr. Hyde” -tapaus. Olisiko John Merrick tulkittavissa Trevesin itsensä ”alter egoksi”, hänen persoonansa varjopuoleksi, jota tämä yrittää muokata yhteiskunnan normeihin? Tulkintaa tukisi oma elokuvan edetessä selkeytyvä havaintoni, että Merrickin yksinäinen huone sairaalassa alkaa näyttää yhä enemmän nukkekodilta, romanttisten mielikuvien täyttymykseltä.  Tämänkaltainen pohdinta on helppo tulkita hölynpölyksi, mutta joskus kannattaa antaa ajatuksen vain viedä eteenpäin, kun se on mahdollista.

 

Tohtori Frederick Treves 

IV.                 

Kerronnan edetessä tarinasta kehittyy romanttissävyinen melodramaattinen John Merrickin selviämistarina. Pysyvä asuinpaikka sairaalan tiloissa varmistuu kuningattaren ojennettua auttavan kätensä. Vastustus sairaalan johtokunnassa ja myös henkilökunnan keskuudessa vaimenee. Tarinassa avautuu kuin uusi sivu.

Katsotaan eteenpäin.

Kuva siirtyy filmissä Merrickin ”satulinnaan”, jossa tämä itsetyytyväisyydessään kokeilee lahjaksi saamiaan kauneudenhoitovälineitä.

Katson elokuvaa tietokoneeltani iltamyöhällä.  Hehkun itsekin iloisena Merrickin elämässä tapahtuneista onnellisista käänteistä.  Kaikki näyttää kuitenkin sujuvan niin ihanan hempeästi, että alan aavistella jotain ikävää olevan tulossa.  Sitten kuva siirtyykin yhtäkkiä pubiin, jossa talonmies kerää kolikoita niiltä halukkailta, jotka lähtevät katsomaan epämuodostunutta elefanttimiestä. Ryhmä on jo kasvanut ylisuureksi, kun mukaan vielä ilmaantuu herra Bytes. Alan pelätä, että nyt ei käy hyvin. Hempeään tunnelmaan alkaa tulla tummia sävyjä. Merrick vielä ehostaa itsetyytyväisen näköisenä kasvojaan, kun hänen mitään tietämättä villiintynyt juopposeurue on lähestymässä sairaalaa. Mukana taustalla kävelee salaperäinen Bytes, joka ei ole unohtanut kokemaansa vääryyttä. Sitten en kestä. Jos pahin mahdollinen tapahtuu, se vie yöuneni. Lopetan katselun, suljen tietokoneeni ja päätän jatkaa katseluani sopivampana aikana.

V.                   

Päivän tai parin päästä jatkan katsomista. Kohtaus, jossa juopposeurue ryntää Merrickin luo, on yksi elokuvan käännekohdista. Siirrytään kuin uuteen maailmaan. Tyyli muuttuu, uudet kuvakulmat avaavat Merrickin kodista uusia puolia. Yhtäkkiä se on kolkko tummanharmaiden tiiliskivien ympäröimä lähinnä vankiselliä muistuttava tila. Kameran käyttö muuttuu liikkuvammaksi. Väkeä tuntuu ryntäävän ovista ja ikkunoista. Musiikki luo kauhunväritteistä karnevaalihenkeä vieden tilanteen lähes hulluuden rajoille. On siirrytty realismia jäljittelevästä melodraamasta kauhun maailmaan. Talonmies kiusaa Merrickiä panemalla inhosta kirkuvat huorat häntä suutelemaan. Hänelle juotetaan väkisin alkoholia.  Lopussa painetaan selälleen vuoteeseen. Hengitys tuntuu salpautuvan. Talonmies huomaa sen ja nostaa hänet pystyyn heittäen lähtiäisiksi palkkioksi kolikon kehottaen ostamaan karamellin.

Muiden poistuttua yksi on kuitenkin jäänyt. Ovelle ilmestyy silinterihattuinen Bytes , verkkaana kuin pelastaja: ”My treasure!” hän sanoo ja kädessä oleva keppi kohoaa iskuun kuin merkiksi voimasta. Hän astelee Merrickin luo ja silittää herkästi hänen hiushaituviaan.

Bytes

Ja äkkiä jälleen tilanne vaihtuu. Ollaan jossakin kaukana manner-Euroopan tivolissa.  On savuisen hämärää epäselvää kuvaa. Kuvassa on kääpiöitä ja muita tivolin ihmeitä aina siamilaiskaksosia myöten. Bytes yrittää muiden joukossa tienata Merrickin avulla pakottaen tämän näyttämölle. Merrick ei kuitenkaan jaksa, hän lyyhistyy harvalukuisen yleisön edessä voimattomana maahan. Väki poistuu halveksien. Pettynyt Bytes hakkaa juopuneena Merrickin ja raahaa hänet paviaanien häkkiin. Epätoivoiseen tilanteeseen tulee apu kääpiöiltä. He tuntevat sielujen sympatiaa kiusattua Merrickiä kohtaan, auttavat hänet pois häkistä ja ohjaavat laivaan, takaisin kotimaahan. Erinäisten dramaattisten tapahtumien jälkeen Merrick on jälleen nukkekodissaan.  Matka on kuitenkin jättänyt jälkensä hänen terveyteen.

Lopussa Merrick viedään teatteriin. Sitä ennen hoitajattaret puhuvat, että Merrickin keuhkoputkentulehdus on pahentunut, hän ei elä enää kauan. Sen tietävät kaikki. ”Myös Mrs. Kendal”, joku toteaa.

Merrick on pukeutunut hyvän tyylin mukaisesti frakkiin. Seurueella on oma aitio. Mukana on myös Treves. Aluksi ihmettelen, miksei muu teatteriyleisö ala tuijottaa.

Kyseessä on jonkinlainen satubaletti. Tanssijat ovat pukeutuneet erilaisiksi eläinhahmoiksi. Esityksen aikana näytetään Merrickistä lähikuvaa, hänen elämyksiään ja tuntemuksiaan.

Esityksen jälkeen näyttelijät saavat ansaitsemansa suosionosoitukset. Sitten sattuu sellaista, mikä saa minutkin hämilleen. Mrs. Kendal, joka oli järjestänyt Merrickin vierailun, tulee näyttämölle ja esittelee yleisölle John Merrickin kertoen haluavansa omistaa esityksen hänelle. Merrick nousee aitiossaan seisomaan.  Hän saa koko yleisöltä raikuvat aplodit riemunhuutojen säestäminä. Merrickin ilmeettömistä kasvoista on mahdoton sanoa hänen tuntemuksiaan. Nähtävästi hän kuitenkin kokee tilanteen positiivisena.

Minä rinnastan tuossa kohtauksessa Merrickin samanlaiseksi roolihahmoksi baletin eläinhahmojen kanssa. Merrick on vain naamioitu hahmo, näyttelyesine, joka on tuotu yleisön eteen ennen kuolemaansa.

Teatteriseurue

Teatterin jälkeen Treves ja Merrick keskustelevat.  Merrick tuntuu olevan esityksestä innostunut ja eläytyneen sen tapahtumiin. Treves nyökkäilee hajamielisesti ja toivottaa hyvää yötä. Merrick jää yksin, tyynenä kuten aina. Alkaa soida Samuel Barberin Adagio for Strings. Voi kuinka melodramaattista, ajattelen. Aavistan, että kuolema lähestyy.  Edessä on hänen pahvista rakentama kirkko. Hän katsoo sitä kuin ajatellen, että sen sisälle ei hänellä ole pääsyä. Saan tosiaan vaikutelman, että hän on lukuisien ”ystävien” keskuudessa ulkopuolinen. Heidän maailmaansa hänellä ei ole pääsyä.

Kohtaus nousee uskonnollisiin sfääreihin. Kirkko on kuitenkin vain arvomaailman symboli.  Minkäänlaista uskonnollisuutta ei elokuvassa ole näkynyt, ellei sellaisena voi pitää uskonnollisista arvoista nousevaa lähimmäisenrakkautta, josta hän on päässyt osalliseksi. Mielestäni loppukohtaus on vaikuttava, mutta melodramaattisuudessaan niin yliampuva, että muuttuu minun silmissäni tyylilajinsa irvikuvaksi.

”Se on valmis”, sanoo Merrick kirjoittaen nimensä kirkon alle. Hän poistaa vuoteestaan tyynyt ja asettuu selälleen makaamaan. Hän haluaa näin täyttää viimeisen toiveensa: nukkua kuin normaalit ihmiset. Samuel Barberin sulosoinnit säestävät. Musiikki on varsin yllättävä valinta elokuvan muuhun musiikkiin verrattuna, mutta valintana se on kuitenkin hyvin tarkkaan suunniteltu. Alkaa John Merrickin viimeinen yö. Samalla se on hänen ensimmäinen yönsä normaalina ihmisenä.

Elokuvan lopussa kamera alkaa elää: kahden naisen - oman äidin ja Mrs. Kendalin  - valokuvat, raamattu, kirkko, risti… Kummasti tuo kristillisyys nousee keskiöön. Minulle se on melkein ironiaa. Pitsiverho huojuu kevyesti tuulessa, siirrytään ikkunasta ulos – avaruuteen. Pimeälle taivaalle ilmestyy valkoisen kehän ympäröimä mustanharmaa aurinko. Se keskellä Merrickin äidin kasvot alkavat lausua katkelmaa Alfred Tennysonin runosta Nothing will die:

”… Joki virrata jaksaa, tuuli aina puhaltaa. Pilvet taivaalla kiirehtivät, sydämet lyövät. Mikään ei kuole.”

 Näihin sanoihin elokuva loppuu.

…

Elokuvan loppu on minulle tuon teatteriesityksen luonteva jatke. Teatteri paljasti todellisuuden kasvot.  Siihen aikaan draamassa jonkun piti kuolla.  Baletti kuvattiin tyhjänpäiväiseksi. Siellä yleisön joukossa hienossa frakissaan toisen kerroksen aitiossa istui kuitenkin esityksen sankari, jolle oli suotu se raskain osa.

    VI.

Jokunen sana pitää uhrata myös tuon ajan yläluokan elämäntapaan ja viktoriaanisuuteen. Onhan juttuni otsakkeessa mainittu viktoriaaninen moraliteetti.

Viktoriaaniseen aikaan liitetään yleensä seksuaalisuuden kieltäminen. Naiset on puettu kiireestä kantapäähän, paljaita pohkeitakaan ei vilahtele. Ensi muistelemalta elokuvassa ei ole suoranaisia viittauksia seksiin, ellei suudelmia tai sivelyä voi sellaisena pitää. Nekin tulevat tilanteissa, jotka voi tulkita pilanpäiten tehdyiksi. Talonmiehen tuomat naiset pannaan väkisin suutelemaan Merrickiä. Ja saman kohtauksen lopussa Bytes hivelee entistä suojattiaan eroottissävyisellä eleellä.

Bytes kohtelee Merrickiä sadistisesti, mutta katson hänen sadismissaan olevan ainakin jonkin verran myös kieroutunutta seksuaaliviettiä. Merrickin ensimmäinen käynti sairaalassa herättää hänessä myös rajun mustasukkaisuuspurkauksen.

Seksuaalisuuteen viitataan elokuvan alkupuolella, kun Treves tuo luennollaan Merrickin kollegoittensa keskelle esitellen hänet ja hänen epämuodostuneen vartalonsa. Kaiken epämuodostumista kertomisen jälkeen hän toteaa, että Merrickin sukuelimet ovat ”täysin normaalit”. Tämä todetaan tieteen nimissä. Olisin odottanut, että edes jossain elokuvan vaiheessa Merrick olisi tuonut aktiivisesti seksuaalisuuttaan esille, mutta sitä en huomannut.

John Merrick näyttää olevan täysi aseksuaalinen. Hän ei tunnu reagoivan nuoriin naisiin. Päinvastoin vanhemmat rouvat – niin kuin kasvonsa pakkeloinut näyttelijätär mrs. Kendal – saavat hänen ihailunsa. Hänen ainoa rakkauden kohteensa on vain hänen oma äitinsä, jota hän kaipaa yli kaiken. Hän kantaa jatkuvasti sydämensä kohdalla mukanaan äitinsä valokuvaa, vaikka äiti on hänet hylännyt. Äidin ja lapsen suhde on romanttista perheyhteyden kaipuuta. Tuo kaipuu tulee aina esiin Merrickin tavatessa yläluokan ihmisiä.

Perhe nousee aina keskiöön Merrickin seurustellessa yläluokan ihmisten kanssa. Näin käy myös Trevesin kotona.  Hän näkee romanttissävyisiä kuvia perheestä ja sukulaisista. Myös lapset ovat tärkeällä sijalla.

Toisaalta Trevesin luona paljastuu myös kaksinaismoralismi. He katsovat takan päällä esillä olevia valokuvia perheestä ja sukulaisesta. Lasten kuvia katsellessaan Merrick ihmettelee, missä he ovat. Vastaus ”ystävien luona” selittää toisen puolen heidän suhtautumisestaan vieraaseen.

Toki elokuvassa on yksinäisiä ihmisiä, joilla ei ole perhettä. Alaluokan osalta ensimmäinen on herra Bytes. Sitten siellä tapaa muutamia lapsia, nähtävästi vanhempien hylkäämiä irtolaisia. He ovat kuitenkin vain eräänlaista rekvisiittaa, mikä viittaa yhteiskunnan jyrkkään kahtiajakoon.

Arvokonservatiiviseen yhteiskuntaan liittyy myös hyvin perinteinen kuva sairaanhoitajista. Heistä luodaan tietoisesti hyvin perinteinen kuva. Ei ole minkäänlaista viitettä perheestä, eivätkä he osoita seksuaalista kiinnostusta.

Varsinkin elokuvan alkuosissa luodaan kuvaa jonkinlaisesta kyttäysmentaliteetista. Jos joku toimii jotenkin salaperäisesti – niin kuin Treves John Merrickin suhteen – hänen toimiaan seurataan salaa. Tälläkin ohjaaja luo kuvaa tuon ajan yhteiskunnan luonteesta. Uteliaisuus herää. Poikkeavaan käytökseen havahdutaan herkästi.

Merrickissä ihmiset näkevät jotain vierasta ja pelottavaa. Liikutaan joka tapauksessa alitajunnan hämärissä voimissa. Myös hoitajat kokevat hänet nähdessään kauhun tunteita, vaikka ovat monenlaista kauheutta joutuneet työssään näkemään. Tästä on esimerkkinä elokuvan alussa näytetty otos leikkaussalista. Kun tärkeässä roolissa oleva nuori hoitajanainen näkee ensi kerran Merrickin ilman suojahuppua, hän pelästyy nyt hysteerisesti, vaikka tosiaankin on edellisenä päivänä ollut hoitamassa pahoin ruhjoutunutta miestä.

 Sairaanhoitajat käyttäytyvät Merrickin kanssa kyllä kohteliaasti, mutta selän takana ajatellaan ja puhutaankin muuta. Toisaalta hoitajatytöt ovat innoissaan Merrickin ja sitä myötä myös sairaalan saamasta positiivisesta huomiosta lehdistössä.

Sairaalassa vieraileva kuuluisa näyttelijätär Mrs Kendal on jo vanhahko nainen, jonka kasvot on elokuvassa näyttävän selvästi pakkeloitu. Hän lahjoittaa ensiksikin kuvan itsestään, mikä on luonnollisesti hieman ironinen kuva näyttelijättären narsismista. Sitten hän lahjoittaa kirjan Romeo ja Julia. He lukevat yhdessä pätkän, jossa puhutaan suudelmasta. Lopuksi Kendal suutelee Merrickiä hennosti poskelle. Se on yläluokkaisen Kendalin yksipuolinen ele. Merrickillä itsellään ei selvästikään näytä olevan mitään kokemusmaailmaa tämänkaltaisista tunteista.

Merrickistä tulee vain yläluokan omaatuntoa kirkastava hyvänteon kohde.  Tämä käy ilmi, kun hänen luona alkaa käydä pelokasta väkeä vain tehdäkseen vierailullaan vaikutuksen omiin ystäviinsä. Valokuvien määrä Merrickin huoneessa lisääntyy, mutta sillä on kääntöpuolensa. Sen tajuaa ensimmäisenä sairaalan ylihoitajatar arvostellessaan yläluokan ihmisten asennetta Merrickiä kohtaan. Treves torjuu tämän kritiikin, todellisuudessa hän on vain torjuvinaan. Treves huomaa ajautuneensa Merrickin suhteen umpikujaan ja hankkineensa sillä vain henkilökohtaista mainetta.

    VII.

Haluan nostaa esiin elokuvassa hyvin näkyvästi esiin tulevan ksenofobian, jolla tarkoitan muukalaisuuden tai erilaisuuden pelkoa.  Se on inhon ja vihan tunteita, jotka ihmiset kokevat Merrickin erilaisuuden tähden. Tarkoitan tässä myös muita tunteita, jotka Merrickin poikkeavuus ihmisissä herättää. Käsittelen siis muutakin kuin puhdasta ksenofobiaa.

Teen ehkä rajuja rinnastuksia, mutten sillä kuitenkaan halua leimata mitään ihmisryhmää.  Rinnastan elokuvan esille tuomia asenteita oman yhteiskuntamme ihmisten asenteisiin ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia kohtaan.  

Siinä vaiheessa kun John Merrick sai oikeuden jäädä pysyvästi sairaalaan asumaan, hänen voi ajatella ”kokeneen” positiivista syrjintää. Hän sai kuningatar Viktorian tuella nauttia eduista, joihin muilla kansalaisilla ei ollut mahdollisuuksia. Toki hänen olisi käynyt huonosti, mikäli hän olisi joutunut sairaalasta lähtemään. 

Millaisia ksenofobisia tunteita Merrick sai kokea? Tivolissa se oli selvää pahoinvoivaa inhoa. Sairaalan johtokunnassa hän sai osakseen epäinhimillistä nimittelyä ja suoranaista vihaa. Tämä syrjintä on äärimmillään verrattavissa rasismiin. Ne puheet sai kuningattaren raha hiljenemään.

Toisaalta lasten nimittely lopussa rautatieasemalla tapahtuneessa kohtauksessa johtuu myös uteliaisuudesta. He ihmettelevät, miksi Merrickillä on niin iso pää ja miksi hän käyttää huppua. Samantapainen ilmiö taisi olla, kun Suomeen tulivat ensimmäiset pakolaiset (taisivat olla vietnamilaisia venepakolaisia), ihmiset riensivät heitä katsomaan tuijottaen kuin eläintarhan asukkeja.  Merrickin tapausta ei voi kuitenkaan tällaiseen vaarattomaan tuijotukseen rinnastaa. Siinä tilanne uhkasi kehittyä vaaralliseksi väkijoukon vihanpurkaukseksi, minkä pelasti poliisin paikalle tulo.

Yläluokan keskuudessa Merrick ei kuitenkaan saanut osakseen suoranaista inhoa, tai ainakin sellaiset tunteet tietoisesti peitettiin. Tilanne oli hieman komplisempi. Häntä toki saatettiin pitää rumana, mutta hän kuitenkin kiehtoi. Hän oli eksoottinen, mielenkiintoinen puheenaihe, ja hänelle voitiin kohdistaa omaatuntoa kohottavaa hyväntekeväisyyttä. Viime aikoina Suomessa on käytetty sanaa ”elävöittäjä”. Maahanmuuttajat voidaan Suomessa nähdä asuinalueen elävöittäjinä, jotka piristävät silmää. Samoin John Merrick oli viktoriaanisen ajan yläluokan elävöittäjä.

Haluan tähän loppuun tuoda erään elokuvassa havaitsemani myönteisen puolen. Aina kun John Merrick joutui väkivallan uhriksi, ihmisten keskuudessa oli joku joka tajusi sen olevan väärin. Hän halusi auttaa tai etsiä hänelle apua. Hän oli yleensä nuori ihminen – joko pieni poika tai nuori mies. Tällä lailla ohjaaja osoittaa optimisminsa. Nuori on vapaampi huomaamaan vääryyden.

    VIII.

Elefanttimies on USA:n ja Iso-Britannian yhteistuotantoa. Se liittyy tavallaan kahteen eri elokuvaperinteeseen. Ohjaaja David Lynchin kautta se on osa amerikkalaista elokuvaa. Se on mielenkiintoinen sovinnaisuuteen pyrkivä erikoisuus hänen varhaistuotannostaan. Myöhäistuotannossaan Lynch irtautui Elefanttimiehen kaltaisista melodraamoista kohti yhä rohkeampia surrealistisia tulkintoja. Hän ei yritäkään tulkita omia elokuviaan vaan jättää tulkinnan katsojan vastuulle. Kuitenkin tarkemmin perehdyttäessä Elefanttimiehestä voi löytää muitakin ulottuvuuksia kuin pelkkä suuren yleisön suosiota kalasteleva valtavirtamelodraama. En toki halua nimetä sitä miksikään elämää suuremmaksi elokuvaksi, mutta kyllä se ansaitsee arvostuksen.

Freddie Francis

Elokuvan kuvauksesta vastaa britti Freddie Francis(1917 – 2007).  Hän on elinaikanaan kaksi Oscaria saanut kauhufilmeihin erikoistunut mestarikuvaaja ja ohjaaja. Kauhuelokuvat liittyvät juuri brittiläisen elokuvan perinteeseen. Eräissä Elefanttimiehen kohtauksissa näkyy kauhuspesialistin mainio jälki.  Peter von Bagh Elokuvan historiassaan (Keuruu 2001, s. 359) mainitsee brittielokuvaa käsitellessään yhtenä nimenä juuri Francisin. Hän loi omalta osaltaan kuvauksissaan peribrittiläiseen elokuvaan kuuluvaa ”viktoriaanisen moraalin julmaa materialismia ja kätkettyä sensualismia”.