BULGAKOV JA PUSHKIN: Pugatshovin kapinasta talvi-illan apeuteen.

Käsittelen jälleen Mihail Bulgakovia, mutta Saatana saa nytkin jäädä Moskovaan. En aio käsitellä hänen pääteostaan. Esikoisromaani Valkokaartiin ensi kertaa tutustuessani panin merkille, että teoksen mottona on lainaus Aleksandr Pushkinin romaanituotannon helmestä Kapteenin tyttärestä. Kun sitten huomasin teoksissa olevan jonkinasteinen yhteys, tuli mieleeni tutkiskella lähemmin Bulgakovin suhdetta maansa kansallisrunoilijaan. Taustalla painoi myös se, että olen viime aikoina tullut ikään kuin avarammaksi tuota Venäjän kirjallisuuden ikonia kohtaan. Rakennettujen mielikuvien alta olen alkanut etsiä ihmistä.  Lisäksi hoksasin vasta tänä vuonna Pushkin-juttuani (http://www.perttueemeli.blogspot.fi/2014/06/pushkin.html) valmistellessani, että Bulgakov on kirjoittanut näytelmän Pushkinin elämän viimeisistä päivistä. Tuli hyvä syy etsiä tätä kautta uusia näkökulmia molempiin kirjailijoihin ja heidän tuotantoonsa.

Kävi pian ilmi, että Pushkin oli Bulgakoville tavallista tärkeämpi kirjailija. Käsitykseni on, että hän olisi suunnitellut Pushkin-aiheista teosta jo Vladikavkazissa eläessään 10- ja 20-lukujen vaihteessa. Hake toteutui sitten 30-luvulla, kun päähän pälkähti tehdä näytelmä kansalliskirjailijan kuoleman 100-vuotisjuhlavuodeksi 1937. Näytelmä valmistui ajoissa, vaikkei sitten päässytkään näyttämölle asti kuin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kirjailijalle hankkeen kariutuminen oli toki valtava pettymys. Minulle näytelmä on ikään kuin sokerina pohjalla Bulgakovin tuotannossa. Tuo on kyllä todella huono vertaus näytelmän sisällön traagisuuden vuoksi.

Pushkin Bulgakovin kirjeiden ja päiväkirjamerkintöjen valossa

 J.A.E. Curtisin teoksessa Käsikirjoitukset eivät pala (Juva 1994) voi tutustua Bulgakovin kirjeisiin sekä hänen kolmannen vaimonsa ja jossain määrin myös hänen itsensä päiväkirjamerkintöihin. Huhtikuussa 1932 Bulgakov toteaa, ettei ole ”koskaan voinut sietää runoja, ei edes lapsena” (s. 161). Samalla hän kuitenkin jatkaa, ettei tarkoita Puškinia, joka on Bulgakovin mukaan ”eri asia”. Tuollainen kommentti lupaa odottaa häneltä jotain syvempää kuin pelkkää runojen nautiskelua.

Kun nyt ajattelee kokonaisuutena Bulgakovin elämää hänen omien kirjeittensä ja elämäntuntojensa valossa, niin pakostakin tulee mieleen, että hän on sortunut jonkinlaiseen uhriutumiseen ja saanut siihen tukea myös Pushkinista. Kärjistystähän tämä on, mutta hän oli eteenpäin urallaan katsova kirjailija, joka ainakin hiukkasen halusi samastua alansa ykkösnimeen, tai ainakin pyrkiä hänen perintönsä jatkajaksi.

Lähestyn teemaani niin, että poimin aluksi hänen elämästään vaiheita, joissa tämä kiintymys ja läheisyys Pushkiniin tulee ilmi. Ja miten se samalla kehkeytyy näytelmäksi. Sitten paneudun lähemmin näytelmään ja vasta lopuksi Valkokaarti-romaanin Pushkin-yhteyksiin. Pushkinin teoksista vastaan tulee muutaman yksittäisen runon lisäksi katkelma Jevgeni Oneginista, Kapteenin tytär ja Patarouva. Pitäydytään nyt näissä, ei tartuta kerralla liian isoon palaan.

Aloitetaan 30-luvulta. Vuosina 1930 - 1932 Bulgakov oli lähes itsemurhan partaalla. Tilanteen pelasti sittemmin uusi avioliitto. Bulgakov tuskastui omaan tilanteeseensa, kun teosten julkaiseminen ei onnistunut eikä lupaa ulkomaille matkustamiseenkaan tullut.  Hän kirjoitti puolueen keskuskomitealle katkeran kirjeen ja koki yllätyksen saadessaan yllättäen puhelinsoiton Josif Stalinilta.  Soitto paransi tilannetta sen verran, että hän pääsi töihin MHAT-teatteriin (Moskovan taiteellinen teatteri). Lisäksi kaikesta huolimatta sillä toki ollut myönteinen vaikutus, kun yhteys maan korkeimpaan johtajaan oli avautunut. Vaikka tästä eteenpäin suhde oli pelkkää kissa-hiiri –leikkiä, Bulgakovilla oli kuitenkin Stalinia kohtaan kunnioittava asenne. Hädän hetkellä vuonna 1931, jolloin hän oli ollut masennuksen vuoksi puolitoista vuotta kirjoittamatta kaunokirjallisuutta, hän kirjoitti Stalinille henkilökohtaisen kirjeen. Curtisin kirjassa on katkelma kirjeen luonnoksesta (jota hän ei siis lähettänyt), jossa hän pyytää Stalinia tuotantonsa esilukijaksi samalla tapaa kuin Nikolai I oli Aleksandr Pushkinin henkilökohtaisena sensorina. Tämä osoittaa paitsi tuon yllä mainitsemani luottamuksen olemassa olon, myös Bulgakovin itsensä ainakin alitajuista tarvetta samaistua kansalliskirjailijaan.

Bulgakovin kirje ei tuottanut tulosta. Stalin ei vastannut. Näin kissa-hiiri –leikki jatkui. Onneksi kolmas vaimo Jelena Sergejevna astui kirjailijan elämään ja elämän halu tuli takaisin. Sittemmin uudesta vaimosta tuli Margaritan hahmon esikuva Bulgakovin pääteoksessa.

Monen neuvostoliittolaisen taiteilijan suhdetta Staliniin Curtis kutsuu ”taikapiiriksi”, joka sai ihmisen ihmeellisesti pauloihinsa. Stalinin yllättävä soitto jätti lähtemättömän jäljen ja herätti mm. sellaisissa taiteilijoissa kuin Shostakovitsh, Prokofjev, Pasternak ja Ahmatova Curtisin sanoin ”outoa kunnioitusta” Stalinia kohtaan (s.131).

Kirjeessään ystävälleen Pavel Popoville maaliskuussa 1931 Bulgakov vertaa itseään katkeralla purkauksellaan Pushkiniin. Ainakin hiukkasen mukana on myös masennuksesta johtuvaa mielen synkistymistä. Kyse on runoilijan kuolemasta. Sata vuotta aikaisemmin luoti oli repinyt haavan Pushkinin sisuksiin, nyt sata vuotta myöhemmin hänen seuraajaansa valmistetaan viimeiselle matkalle iskemällä puukoniskuja selkään.  ”Aseet muuttuvat”, toteaa Bulgakov sarkastisesti.

Elokuussa 1934 hanke Puškin-aiheisesta näytelmästä lähti käyntiin. Bulgakov pyysi yhteistyökumppanikseen aikansa merkittävimpiin kuuluvan Pushkin-tutkijan, pitkäaikaisen ystävänsä Vikenti Veresajevin. Vaimo Jelena Sergejevna ei omissa päiväkirjamerkinnöissään katsonut tällaista yhteistyötä hyvällä silmällä. ”Keittiöön ei mahdu kahta kokkia” hän toteaa (s. 203). Eikä siitä hyvää seurannutkaan. Se sai aikaan suorasukaisen sananvaihdon, jossa kauan kestänyt ystävyys joutui kovalle koetukselle. Jos se ei aivan kokonaan rikkoutunutkaan, niin rajuja kolhuja siitä kuitenkin tuli.

Kuitenkin, kun näytelmää Vahtangovin teatterissa ensi kerran toukokuussa 1935 luettiin, koki ainakin Jelena-vaimo sen hyvin myönteisenä elämyksenä: ”Vahtangovin väki kuunteli kiinnostuneena, … he aistivat erittäin herkästi huumorin ja liikuttuivat kovasti” (s. 225). Yhteistyökumppanille kokemus oli kuitenkin masentava, ja hän sitten jonkin ajan kuluttua omalta osaltaan luopuikin hankkeesta

Veresajev ei ensinnäkään ollut alkuunkaan tyytyväinen Pushkinia kuolettavasti kaksintaistelussa haavoittaneen D’Anhthesin hahmoon. Ehkä siinä olisi pitänyt näkyä hänen moraalinen kehnoutensa ja pahuutensa. Bulgakov kuitenkin liikkui reaalisissa mitoissa. Niin ikään Veresajev toisteli runoilijan uran yhteiskunnallisen merkityksen puuttumista.  Näytelmästä olisi pitänyt näkyä hänen vaikutuksensa yhteiskunnan kerroksiin. No, jotain tällaista on näytelmän loppupuolella valtavan väkijoukon kokoontuessa ulkona Moika-kanavan varrella. Tätä Veresajev ei kuitenkaan arvostanut. Hän myös tyrmistyi sitä, miten kaksintaistelukohtausta ja runoilijan kuolemaa oli käsitelty. Loppujen lopuksi hän päättikin kirjoittaa näytelmästä oman versionsa, mikä oli Bulgakovin osalta sinetti yhteistyön loppumiselle (mm. sivu 233.).

Alkuun Veresajev oli arvostellut myös sitä Bulgakovin peruslähtökohtaa, että itse Puškin esiintyy vain näytelmän taustalla, ei varsinaisesti näyttämöllä. Hän kuitenkin nopeasti tyytyi ratkaisuun (Curtis, s. 206).  Curtisin mukaan (s. 171) Bulgakov perusteli ratkaisuaan sillä, että hän ”pelkäsi runoilijan kuvan vulgarisoitumista” ja että hän joutuisi tämän kautta kriitikkojen hampaisiin.

Veresajevin kommenteissa näkyy kirjallisuuden tutkijan ote. Tutkinnan kohde halutaan mystifioida, jopa todellisuuden kustannuksella. Näytelmän suuriin ansioihin kuuluu nimenomaan se, että Bulgakov on tehnyt arkistoissa vahvan pohjatyön ja pysyy näin ollen todellisissa mitoissa ja faktoissa. Ainakaan turhaa dramaattista ”värinöintiä” ei näytelmään ole haluttu antaa. Kokonaisuus vaikuttaa suhteellisen lakoniselta.

Loppujen lopuksi näytelmästä tuli pienimuotoinen ”kamarinäytelmä”, johon Bulgakov ei nähtävästi halunnut luoda keinotekoisesti mitään erityistä ”yhteiskunnallista tasoa”.  Myöhemmin on laajalti todettu, että näytelmän nimi olisi pitänyt olla ”Pushkinin tuho”, koska siitä siinä kaikkinensa on kyse.

Kokonaisuudessaan näytelmäprojektista tuli Bulgakovin elämässä pitkä ja rasittava vyyhti, joka olisi todella kuluttanut miestä, ellei hän olisi näytelmäkäsikirjoituksiensa ympärillä tapahtuvaan vehkeilyyn jo tottunut ja ehkä korviaan myöten kyllästynytkin. Tässä on lainaus eräästä Bulgakovin kirjeestä maaliskuun 24. päivältä 1937. Sitä ennen suunnitelmat näytelmän esittämisestä Moskovan taiteellisessa teatterissa (MHAT) ja Vahtangov-teatterissa olivat jo ehtineet kariutua.

”Monien muiden ongelmien lisäksi menen 2 päivänä oikeuteen : Harkovin teatterin hämärämiehet aikovat tehdä kustannuksellani rahaa esittämällä Pushkinin. En voi enää värähtämättä kuulla sanaa Puškin – kiroan alinomaa itseäni, että päähäni pitikin pälkähtää ajatus näytelmästä. Jotkut hyväntekijäni ovat valinneet oudon tavan lohduttaa. Olen useamman kerran kuullut epäilyttävän imeliä ääniä: ”Mitä siitä, kuolemanne jälkeen se julkaistaan joka tapauksessa!” Kaipa niistäkin pitää olla kiitollinen.”                                                       Kirjeestä Pavel Popoville (J.A.E. Curtis Käsikirjoitukset eivät pala 1994, s. 276 - 277).

Kun sitten Harkovin draamateatterin kanne hylättiin ja asia raukesi, Bulgakov kirjoitti Veresajeville:

”… Tuoreimmat yritykseni kirjoittaa draamateattereille ovat olleet Don Quijoten taistelua tuulimyllyjä vastaan. En palaa siihen… En jatka enää teatteririntamalla. Kokemuksia on liikaa…” (s. 278)

Näytelmäsuunnitelmalla oli vielä yksi sivujuonne, mikä on vain osoituksena laajasta kiinnostuksesta. Niin Prokofjev kuin Shostakovitshkin innostuivat näytelmähankkeesta ja olivat kumpikin valmiita säveltämään näytelmän pohjalta oopperan. Jelena Sergejevna  - uskoessaan vielä kaiken käyvän parhain päin – asetti etusijalle Shostakovitshin. Tämäkään hanke ei kuitenkaan toteutunut. Yhtenä syynä kariutumiselle lienee se, että molemmat säveltäjät joutuivat tuona aikana rankan ideologisen hyökkäyksen kohteeksi.

Bulgakov oli tehnyt näytelmäänsä varten perusteellisen pohjatyön, jossa lienee myös Veresajevilla oma osuutensa. Itse katson näytelmän ansioksi sen, että se purkaa Pushkinin hahmon ympärille muotoutuneen kaunistelevan kuvan ja pyrkii samalla avaamaan Pushkinin lähipiirin ja muiden henkilöiden todellista persoonaa.  

Itselleni näytelmä tuo ainakin Puškinin vaimoon Natalia Nikolajevnaan uudenlaisen näkökulman. Häntähän on tulkittu hyvin eri lailla. Kesällä vierailin Pietarissa runoilijan kotimuseossa. Siellä opas kertoi ääni väristen runoilijan rakastavasta ja uskollisesta puolisosta. Toisaalta eräät pitävät häntä lähes osasyyllisenä kaksintaisteluun. Bulgakovin tulkinta on realistinen. Hänellä oli toki heikkouksia, mutta myös tilanteen tajua. Bulgakov tuntuu korostavan luonteen pinnallisuutta.

Myös näytelmässä esiintyvä keisari Nikolai I:n hahmo panee miettimään. Olisikohan Bulgakov ajatellut

Nikolai I

Stalinia häntä luodessaan? Bulgakovin luoma Nikolai suhtautuu Puškiniin kyllä ilkeästi mutta hän kuitenkin pyrkii hillitsemään tunteitaan.

Vaikka näytelmää ei esitettykään Bulgakovin elinaikana, niin vuonna 1943 se kuitenkin pääsi Bulgakovin ”oman” MHAT-teatterin (Moskovan taiteellisen teatterin) näyttämölle ja pysyi siellä yhtäjaksoisesti 15 vuotta. Minä pidän sitä pienenä ihmeenä.

Näytelmästä

Viimeiset päivät (Puškin) on nelinäytöksinen draama. Ensimmäisen näytöksen tapahtumat sijoittuvat tammikuiseen iltaan runoilijan asunnossa. Näytelmä alkaa tilanteella, jossa tuolloin talossa asunut Puškinin vaimon sisko Aleksandra Sergejevna istuu pianon ääressä ja hyräilee Puškinin runoa Talvi-ilta. Toisessa huoneessa kellonkorjaaja Nikita Bitkov tekee työtään. Runoilija itse ei ole kotona. Paikalle saapuu koronkiskuri vaatimaan velkoja. Näin heti alussa päästään lähelle runoilijan tuon ajan kipeimpään ongelmaan: kauheisiin velkoihin, jotka tosiasiassa olivat viemässä häntä umpikujaan.

Pushkinin koti Moika-kanavan varrella

Toinen keskeinen asia liittyy tuohon kelloseppään. Tämä Bitkov on nimittäin keisarin kätyri, jonka tehtävänä on vakoilla asuntoa ja kertoa Nikolai I:lle kaikki näkemänsä. Hän pyrkii jopa painamaan runot mieleen.

Lainaan välillä Jelena Sergejevnan päiväkirjaa. Nimittäin sieltä on luettavissa tähän Bitkoviin liittyvä kiinnostava viite:

Griša [Konski] soitti ikävissään ja pyysi saada tull käymään. Hän tulikin, mutta käyttäytyi hyvin omituisesti. Miša [tarkoittaa Mihail Bulgakovia] oli työhuoneessaan. Griša uppoutui kirjahyllyn kirjoihin eikä häntä tahtonut saada niistä irti. Kun M.A. [Mihail Afanasjevitš] puhui puhelimessa, hän meni työhuoneen lipastolle, otti sieltä albumin, kävi sen läpi, tutki koko lipaston ja aikoi avata lipaston päällä lojuvan kirjekuorenkin, jossa M.A. säilytti kortteja. Aivan kuin Bitkov! Ikävää, koska hän on paitsi lahjakas myös älykäs ja viisas.(15.11.1937, s.292.)

Tätä lukiessa vain vahvistuu käsitys, että Viimeiset päivät(Pushkin) kertoo jotain myös Bulgakovin omasta ajasta.

Sitten tapahtumissa päästään suoraan asioiden ytimeen. Palvelija Nikita tuo kuuluisan, kaksintaisteluun johtaneen häväistyskirjeen. Sen jälkeen saapuu myös vaimo Natalia Nikolajevna ja jopa D’Anthes poikkeaa tekosyyn varjolla tämän luona ja ilmaisee rakkauttaan.

Toisessa näytöksessä ollaan aluksi tanssiaisissa ja myöhemmin myös valtionkansliassa. Keisari Nikolai on molemmissa paikoissa keskiössä.

Pushkinin kotimuseossa kuvaamani maalaus kaksintaistelusta

Kolmannen näytöksen keskiössä ovat D’Anthes ja hänen suojelijansa, hollantilainen diplomaatti paroni Jacob van Heeckeren  (Gekkeren), joka oli adoptoinut tämän aikuisella iällä pojakseen. D’Anthes poistuu, kuuluu laukauksia.  Sitten hän palaa ottoisänsä luo. Tätä näytöstä Veresajev eniten arvosteli.

Neljännessä näytöksessä seurataan aluksi tapahtumia Pushkinin asunnossa ja kadulla talon ulkopuolella. Väkeä sanotaan kokoontuneen 47 000 henkeä. Aivan lopussa ollaankin sitten jo viemässä runoilijan ruumista hautaan. Ollaan 55 kilometriä Pietarista majatalon luona. Kuljetuksesta vastaa ”kellomies” Bitkov. Hyytävässä pakkasessa hän tapailee runoa Talvi-ilta. Näytelmä loppuu tavallaan siihen, mistä alkoikin. Nyt on vain toinen henkilö ”välittämässä” runoilijan perintöä.

Kuollut Pushkin, A.Kozlovin työ 1837

Näytelmässä esiintyviä runoja

Siirryn nyt näytelmässä esiintyviin runoihin. Vaikka Pushkinin hahmoa ei näytelmässä esiinnykään, hänen ”äänensä” kuitenkin kuuluu siinä esiintyvissä runoissa.  Tälläkin lienee oma sanomansa näytelmän kokonaisuudessa. Se että näytelmän tärkein henkilö on mukana siinä vain runojensa kautta, korostaa omalta osaltaan runoilijan henkistä yksinäisyyttä.  

Yllä jo mainitsin runon Talvi-ilta (Зимний вечер). Venäjäksi sen vuo lukea vaikka täältä: http://rvb.ru/pushkin/01text/01versus/0423_36/1825/0389.htm . Suomenkielisenä versiona esittelen V.K.Trastin version  vuodelta 1936. Hieman vanhahtavalta se voi kuulostaa, mutta ainakin se on riimillinen kauniisti sointuva kokonaisuus.

TALVI-ILTA (Suom. V.K. Trast. Maailmankirjallisuuden kultainen kirja V: Slaavilaiset kirjallisuudet.Toimittanut V.K.Trast.Porvoo 1936.

 

                    

                      
Näytelmässä esiintyy nimenomaan runon alku- ja loppusäkeistöt. Jouduin teknisistä syistä liittämään tekstiin käännöksestä valokuvan.

Runon syntyyn liittyy tarina. Runo syntyi vuonna 1925. Pushkin oli joutunut karkotetuksi omalle kotitilalleen Mihailovskojeen (toimii nykyisin museona: http://pushkin.ellink.ru/english/1.asp). Runossa hänen seuranaan on vain hänen vanha hoitajatätinsä Arina, joka oli runoilijan lapsuudessa kertonut tälle paljon satuja ja tarinoita. Hiukan aiemmin hänellä oli ollut raju riita isänsä kanssa, mistä syystä koko muu perhe oli lähtenyt Pietariin. Pushkin oli masentunut, häneltä oli vastikään kariutunut suunnitelma ulkomaanmatkasta eikä karkotukselle tuntunut olevan loppua. Näissä apeissa tunnelmissa syntyi runo valaisten runoilijan sieluntilaa. (Jälkeenpäin voi kuitenkin todeta karkotuksen olleen Puškinin onneksi. Nimittäin häntä olisi saattanut uhata pitempi karkotus. Pietarissa tapahtui tuolloin dekabristikapina, johon monet runoilijan ystävät osallistuivat ja joutuivat siitä hyvästä vuosikausiksi Siperiaan.)

Toinen runo on Maallinen valta (Мирская власть). Senkin löytää netistä helposti alkukielellä (http://rvb.ru/pushkin/01text/01versus/0423_36/1836/0612.htm). Suomennosta ei ole. Olen itse tehnyt siitä raakakäännöksen. Toivottavasti se antaa jonkin käsityksen sisällöstä.

Kun suuri juhla oli päättymässä ja jumaluus kärsi ristillä. Silloin elämänpuun juurella syntinen Maria ja pyhistä pyhin neitsyt seisoivat kalpeina, kaksi heikkoa naista vajonneina mittaamattomaan suruun. Mutta nyt kunnioitetun ristin jalustan luona, ikään kuin  kaupungin hallitsijan kuistilla me näemme pyhien naisten paikalla pyssy olalla ja sotilaslakki päässä kaksi julmaa vartijaa. Miksi, sanokaa minulle, suojeluvartio? –  Vai onko ristiinnaulitun kuva valtion taakka, vai pelkäättekö varkaita tai hiiriä? – Vai haluatteko vahvistaa kuningasten kuningasta? Vaiko muhkealla suojeluksellanneko pelastatte orjantappurakruunulla seppelöidyn Valtiaan, Kristuksen, joka luovutti kuuliaisena kehonsa kiduttajien ruoskille, nauloille ja… . Vai pelkäättekö, että rahvas halventaa häntä, jonka teloitus lunasti koko Adamien suvun, ja häiritsee paikalle osuvaa herrasväkeä. Eikö sinne tavallisella kansalla ole pääsyä?...

Haluan hieman käsitellä tämän runon sisältöä. Maallinen valta on Pushkinin syksyllä 1936 kirjoittama runo, jonka on väitetty viittaavan Pietarissa Kazanin tuomiokirkossa kiirastorstaista pääsiäiseen esillä olevan Kristuksen käärinliinan sotilasvartioon. Näytelmässä Pushkinin toimia vakoileva Bitkov keskustelee runosta Nikolai I:n kanssa. Keisari tulkitsee sen valtion vastaiseksi panetteluksi, yhdeksi naulaksi lisää kirjailijan arkkuun.

Myös K. Brjullovin maalaus on joskus virheellisesti liitetty Maallinen valta -runoon.

Tuoreessa tutkielmassaan tältä vuodelta Galina Naumenko tuo runoon uuden semanttisen tason, jota ei Bulgakovin näytelmän tsaari Nikolai eikä runsaslukuiset Pushkin-tutkijat ole havainneet. Runo on kommentti puolalaisen runoilijan ja kansalaisaktivistin Adam Mickiewiczin kirjoituksiin, joissa messianistisilla käsityksillä halutaan tukea maallista valtaa. Puškin oli tuntenut hänet jo usean vuoden ajan. (Artikkeli löytyy täältä: https://docs.google.com/viewer?url=http://7universum.com/pdf/philology/4(6)/Naumenko.pdf.).

Kolmas lainaus on runoromaanista Jevgeni Onegin, osasta 6 runo 33:

On epigrammit paikallansa,/ kun vihamiestä suututtaa./ On hauska nähdä kiukkuansa,/ kun otsaansa hän sarvet saa,/ ja nähdä hänen punastuvan, / kun näköisyyttä irvikuvan/ hän häpee, käypi kieltämään,/ vaikk’ omaksui jo tyhmyyttään./ On sorjempaa, kun viime majan/ hänelle vaiti valmistaa,/ päin tähtää otsaa kalpeaa/ vain säädyllisen takaa rajan./ Mut tokko mielihyvää tuo/ lähettää hänet isäin luo! (Suom. Lauri Kemiläinen, 1936)

Alkukielinen versio on tässä:

Приятно дерзкой эпиграммой/ Взбесить оплошного врага;/Приятно зреть, как он,   упрямо/ Склонив бодливые рога,/Невольно в зеркало глядится/И узнавать себя стыдится;/Приятней, если он, друзья,/Завоет сдуру: это я!/Еще приятнее в молчанье/Ему готовить честный гроб/И тихо целить в бледный лоб/На благородном расстоянье;/Но отослать его к отцам/Едва ль приятно будет вам. (http://www.livelib.ru/quote/107468)

Runo sopii hyvin näytelmän aiheeseen ja iskee mielestäni mojovasti pariin tilanteeseen, jossa se tulee esille. Runoa voi kuulla parissa tilanteessa ja minuun vaikutti varsinkin se toinen, kun runoilijan vaimo Natalia Nikolajevna yritti sitä toistaa, muttei pystynyt paljoa muistamaan. Olen jo yllä todennut, että minulle näytelmässä selventyi juuri Natalia Nikolajevnan hahmo ja persoona. Hänen toistellessaan Oneginia jotenkin tuntui, kuin olisin näitä Natalia Nikolajevnoja elämäni aikana joskus tavannut.

Mutta täydellisyyden vuoksi on lisättävä vielä kaksi muiden runoilijoiden sepittämää, niin ikään näytelmässä esiintyvää runoa. Ne ovat Mihail Lermontovin Runoilijan kuolema (Смерть поэта) ja Vasili Zhukovskin runo A.S. Pushkin (А.С. Пушкин), jotka molemmat ovat syntyneet runoilijan kuolinvuonna.

Lermontovin runon esittää kansanjoukon keskellä nuori opiskelija tiedon kuolemasta levittyä ulkona värjöttelevän kansan keskuuteen. Todellisuudessahan Mihail Lermontov sepitti runon kuultuaan Pushkinin kuolemasta. Sen jälkeen tämä kiihkeäsävyinen runo kierteli Pietarissa käsikirjoituksena kädestä käteen. Hieman myöhemmin tekijä lisäsi runon loppuun vielä säkeitä, joiden vuoksi hänet karkotettiin Kaukasiaan. Todellisuudessa runo tuskin oli vielä tuossa vaiheessa valmis, mutta Bulgakov oli ottanut näytelmäänsä taiteellisia vapauksia, ja valinta tuntuu toimivan erinomaisesti. 

Alkukieliseen versioon voi tutustua täällä: http://mikhaillermontov.ru/1837-01.htm. Runon on suomentanut Lauri Kemiläinen. Tässä on katkelma sen alusta:

Puškinin kuoleman johdosta

Jo kaatui runoilija, eikä/ hän voinut kostaa puolestaan:/ on rinnassansa kuulan reikä,/ pää ylväs painui kumaraan./ Ei voinut kestää runoilija/ enempää virttä häpeän:/ kuin ennen, yksin parjaajia/ ja valtaa vastaan nousi hän./ Niin surman sai… Mit’ itku kurja/ nyt auttaa, mitä ylistys,/ laist’ oikeasta puhe nurja – /kun kohtalon on täyttymys?/ Vaan ettekö te nakertajat/ kalunneet hänen henkeään/ ja ettekö te kaiket ajat/ vain tulta koonneet päälle pään?/ Nyt iloitkaa, kun sammui soihtu!/ On mennyt laulun hurma, loihtu,/ pois juhlaseppel putoaa./ Aseensa kylmäverisesti/ päin rintaa nosti murhamies:/ mikäpä häntä siitä esti,/ mitäpä tyhjä sydän ties?/ Ei ihme! Onnenonkijoita/ vilisee tänne, virraten,/ vuoks arvojen ja rikkauden:/ hän muukalainen yks on noita,/ siks julkeasti nauraen/ väheksyi kieltä meidän maamme/ ja tapojamme; kunniaamme/ ei säästänyt, vaan kalleimpaamme/ hän suuntas iskun verisen./ … 

Teoksesta Venäjän runotar. Toim. V.Kiparski ja Lauri Viljanen. Helsinki 1946, s. 65-66.

Zhukovski on itse asiassa Bulgakovin näytelmän keskeisiä hahmoja. Hän on Puškinin ystäviä ja läsnä tämän vierellä kuoleman hetkellä. Näytelmässä hän kirjoittaa runoa juuri runoilijan kuoleman jälkeen. Kyseessä on hänen runonsa ystävänsä muistolle:

В. А. Жуковский: A.C. Пушкин

              Он лежал без движенья, как будто по тяжкой работе

              Руки свои опустив. Голову тихо склоня,

              Долго стоял я над ним, один, смотря со вниманьем

              Мертвому прямо в глаза; были закрыты глаза,

              Было лицо его мне так знакомо, и было заметно,

              Что выражалось на нем, — в жизни такого

              Мы не видали на этом лице. Не горел вдохновенья

              Пламень на нем; не сиял острый ум;

              Нет! Но какою-то мыслью, глубокой, высокою мыслью

              Было объято оно: мнилося мне, что ему

              В этот миг предстояло как будто какое виденье,

              Что-то сбывалось над ним, и спросить мне хотелось:

                                       что видишь?

                                    (http://www.goldpoetry.ru/jukovsky/index.php?p=45)

Runoa ei ole suomennettu. Tässä on minun raakakäännökseni:

Hän makasi liikkumatta, ikään kuin olisi raskaan työn jälkeen laskenut kätensä alas.  Pää oli hieman vinossa. Kauan seisoin hänen luonaan, yksin, katsoen tarkkaavaisesti Kuollutta suoraan silmiin: silmät olivat kiinni. Hänen kasvonsa olivat minulle niin tutut, ja oli huomattavissa, mitä ne ilmaisivat – hänen elämänsä aikana emme näissä kasvoissa tällaista nähneet. Ei palanut hänessä innoituksen liekkiä; ei loistanut terävä äly; Ei! Mutta jonkinlaisen ajatuksen, syvän, korkean ajatuksen ympäröimät ne kasvot olivat: uskoin, että tuona hetkenä hänen edessään oli kuin jokin näky. Jotain kävi hänessä toteen ja olisin halunnut kysyä, mitä näet?

Zhukovskin hahmosta panin näytelmässä merkille sen, kuinka hillitysti ja varovaisesti hän puolustaa tai yrittää puolustaa ystäväänsä. Valtion virkamiehelle ei ole kuitenkaan vastaan sanomista, kun tämä vetoaa tsaarin määräyksiin. Siinä on varmasti samaa käytöstä kuin Bulgakovilla ja hänen aikalaisillaan 30-luvun Moskovassa. Olisikohan hänen hahmossaan jotakin Bulgakovista itsestään?

Todellisessa elämässä Pushkinin kuolema oli Zhukovskille rankka kokemus. Hän muuttikin pian sen jälkeen ulkomaille. Siihen liittyy vielä sellainenkin seikka, että kuolinpäivä sattui olemaan Zhukovskin syntymäpäivä.

…..

Kapteenin tyttären romanttinen sankaripari

Valkokaarti (1923) – Kapteenin tytär (1836)

Lukiessani näitä romaaneja suurin piirtein yhtä aikaa huomasin, että niitähän pitääkin lukea rinnan. Ne ovat tavallaan kuin veljeksiä. Identtisiksi niitä ei voi luonnehtia millään ilveellä. Kapteenin tytär on romantiikan maailmassa asemaansa vahvistavan realistisen kerronnan ensiaskeleita. Valkokaarti on puolestaan 1900-luvun raakaa ja paljastavaa naturalismia - vai pitäisikö sanoa ekspressionismia -  jossa välittömät kokemukset syöpyvän lukijan tajuntaan kuin myrkky.

Teokset kertovat traagisista tapahtumista Venäjän historiassa. Valkokaarti käsittelee sisällissotaa Kiovassa vuosina 1918-1919, Kapteenin tytär Pugatshovin kapinaa Katariina II:n valtakaudella 1770-luvulla. Molemmissa romaaneissa valtaa pitää kauhua ja tuhoa ympärillään herättävä myyttinen ”kansan mies”: Jemeljan Pugatshov (1740-1775) ja Symon Petljura (1879-1926). Viimeksi mainittu kunnostautui erityisesti laajojen juutalaisvainojen järjestämisessä.

Avaan Kapteenin tytärtä parilla lainauksella. Merkittävä suomalainen Pushkin-tutkija  ja yliopistoaikainen opettajani Erkki Peuranen on todennut:

Erkki Peuranen

”Ei tarvita paljoakaan mielikuvitusta kun voi jo lukea hänen romaanejaan Kapteenin tytärtä, Dubrovskia ja Pietari Suuren murjaania kuin saippuaoopperan synopsista, niin paljon niissä on seikkailuja, yllätyksellisiä juonenkäänteitä ja rakkautta.”

Itse Fjodor Dostojevski on puolestaan lausunut:

Koko Kapteenin tyttären tarina on taiteen ihmeteos. Jos sen alla ei olisi Puškinin nimeä, voisi todella luulla, että tosiasiassa sen on pannut muistiin joku ikivanha silminnäkijänä ja tapahtumien osallisena ollut henkilö. Kertomus on siinä määrin yksinkertaisesti ja koruttomasti kerrottu, että tuosta taiteen ihmeestä on itse taide ikään kuin kadonnut, muuttunut luonnoksi.

Kun Pushkinin henkilöt kulkevat määrätietoisesti eteenpäin tietäen mihin menevät, Bulgakovin sankarit harhailevat, joutuvat tilanteisiin uteliaisuuden pakottamina joutuvat hankaliin tilanteisiin ja kuolemanvaaraan. Tässä on 1900-luvun maailmankuvan ero. Maailma, elämä vie ihmistä, tahto ei ole aina ensisijainen.

Kerroin jo alussa, että romaanin yhtenä mottona on lainaus Kapteenin tyttärestä. Näiden kahden teoksen yhteiskäsittely onkin luontevaa aloittaa juuri siitä:

Hieno lumisade vaihtui äkkiä isoiksi hiutaleiksi. Tuuli ulvoi, puhkesi lumipyry. Tumma taivas sekoittui hetkessä lumimereen. Kaikki katosi. No niin, herra, ajomies huusi, - pulassa ollaan: lumimyrsky! (Aleksandr Puškin Romaanit ja kertomukset, suom. J.A.Hollo. Porvoo 1962.)

Tuo ”herra” on nuori 17-vuotias aatelispoika Pjotr Andrejevitsh Grinjov, jonka isä on lähettänyt Pietarista kaukaiseen linnoitukseen suorittamaan asepalvelustaan, jottei tämä vain juoksentelisi tyttöjen perässä. Matkan aikana nousee lumimyrsky ja häntä kuljettava valjakko eksyy. Vastaan tulee kuitenkin mies, joka opastaa valjakon ihmisten ilmoille. Opas tulee valjakon mukana ja kiitollinen aatelismies lahjoittaa oppaalle jäniksennahkaturkkinsa huolimatta hänen palvelijansa jyrkistä protesteista. Pjotrin isä oli laittanut palvelijan poikansa mukaan pitämään yllä järjestystä. Myöhemmin ilmenee, että oppaana oli ollut itse Jemeljan Pugatshov, tuleva tsaariksi julistautuva talonpoikaiskapinan päällikkö.

Pjotr Andrejevitšin sotapalvelureissusta tulee aikamoinen kokemus. Aivan heti hänet lähetetään Orenburgista Kirgisian aroille Belogorskajan linnoitukseen. Siellä hän saa kuulla, että tuo entinen pakkotyövanki Pugatshov on kerännyt kapinajoukkonsa ja julistautunut tsaariksi. He hyökkäävät linnoitukseen. Lukija kokee varmasti yllätyksen, kun nopeassa tapahtumien kulussa romaanin keskeisiin henkilöihin kuuluvat linnoituksen kapteeni Mironov ja tämän vaimo roikkuvatkin yhtäkkiä hirressä, viimeksi mainittu vielä alastomaksi riisuttuna.

Myöhemmin tuo jäniksennahkaturkki ja sitä kautta syntynyt ystävyys pelastaa Pjotr Grinjovin hengen. Samoin romaanin nimihahmo ”kapteenin tytär” Maria Mironova pelastuu hänen vaimokseen.

Tapahtumia soljuu toisensa perään. Kirjan sankari joutuu mielitiettynsä Marian pelastaakseen ystävyyden sidettä hyödyntäen pyytämään Pugatshovilta apua pysyen toki uskollisena tsaaritar Katariinan armeijalle. Pugatshov luonnollisesti kokee tappion ja hirttotuomion, mutta myös Pjotr Grinjov vangitaan, koska oli veljeillyt hänen kanssaan.

Pushkin on perehtynyt arkistoissa aitoihin historian tapahtumiin.  Hän vie tarinaa suoraviivaisesti eteenpäin. Mitään paatoksellista sankaritarinaa hän ei lukijan eteen tarjoa. Realistisen tyylin sivujuonteena lukijan pelastuksena on romantiikan aikaan sopiva rakkaustarina. Se on loppujen lopuksi se voima, joka vie päähenkilöä eteenpäin, se on motiivi, joka pakottaa kapteenin tyttären Maria Mironovan toimimaan, hakeutumaan Tsarskoje seloon ja sieltä keisarinnan juttusille, jota kautta sulhanen, piakkoin vapautuu vankilasta.

Vankilasta vapauduttuaan Grinjov ehtii näkemään Pugatshovin teloituksen. Vielä hirttopuuhun mennessään tämä vinkkaa hänelle kädellään. Ystävyys ei katso kuolemaa.

Jemeljan Pugatshov, 

Mihail Bulgakovin Valkokaarti on järkyttävä kokemus. Lukija kokee olevansa sodan keskellä. Turbinin sisarusten tunnot siirtyvät sisään syövereihimme. Otat vastaan jokaisen iskun, jokaisen kuolettavan laukauksen, koet jokaisen pelon hetken, hengenhädän, tunnet auliutta auttajaasi kohtaan. Myös hajut leviävät romaanista. Ruumiiden löyhkä täyttää tilasi, ammoniakki tai mahorkka tuo siihen väkinäisen helpotuksen. Ja äänet, laukaukset, pamaukset, ihmisjoukkojen huudot ja rää’yntä, pelon herättämät reaktiot. Kaikki välittyy.

Petljura on kuin aavemainen harhakuva. Hänet nähdään kaikkialla, mutta häntä ei ole missään. Kuitenkin hän on läsnä. Hänen hirmuvaltansa tuo myös Turbinien kotiin kuolemanpelon. Yöt valvotaan ja odotetaan kauhun vallassa vihollisten kotietsintöjä. Mihail Bulgakovin omakuva Aleksei on kuolemaisillaan, pappikin käy jo siunaamassa, mutta hän selviää.

Painajaiset ovat mukana elämän joka hetkessä. Unissa ne elävät raaimmillaan, rauhaa ei tule mistään. Luottamustakin on vaikea löytää. Epäluulot syövät ihmisten voimia. Kun löytyy pyyteetön auttaja, on häneen vaikea luottaa.

Teosta lukiessa Bulgakovin ympärillä arvoituksellisuuden kehä vain kasvaa. Teoksesta löytyy uutta tulkintaa vaativia merkityskerrostumia.

Pushkinin romaanista lainattu motto kertoo edessä olevasta myrskystä. Molemmissa romaaneissa joudutaan tuon myrskyn vietäviksi. Ihmisten on jatkettava matkaa, jaksettava. Pjotr Grinjovia vie eteenpäin hänen vilpitön pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja rehellisyyteen. Turbinien perheessä on vaivuttu jo epätoivoon.

Molemmissa romaaneissa taistellaan vallasta. Kapteenin tyttäressä on kyse aateliston ja talonpoikaiston ristiriidoista, heidän etujensa täydestä vastakkaisuudesta. Pushkin tajusi, että sopu ei ollut mahdollinen, toiveet talonpoikien ja aateliston liitosta haihtuivat (Urtmintseva Arina Slovar russkoi literatury, Nizhni Novgorod 1997). Romaani näytti kansan syvän vihan voiman. Kirjailija halusi varottaa, että tilanne voi uhata yhteiskuntarauhaa. Bulgakov koki samankaltaisen ristiriidan älymystön ja kansan välillä. Ei hänkään uskonut sopuun. Siinä yhteiskuntarauha oli jo mennyt.

Bulgakov haluaa rinnastaa motollaan Katariina Suuren 1770-luvun Venäjän ja hänen itsensä kokeman 1900-luvun alun maailman. Yhteiskunnan syvissä vesissä pakahtunut väkivalta on noussut pinnalle. Ollaan hallitsemattomassa tilanteessa. Pugatshovin kapina kaatui kapinallisjoukon sisäisiin erimielisyyksiin. Rauha palasi ainakin väliaikaisesti. Bulgakovin romaanissa ollaan vielä keskellä Symon Petljuran hirmuvaltaa. Aleksei Turbin edustaa valkoisia – sivistyneistöä. Heillä ei riitä voima väkevämpiä vastaan. Romaanin lopussa kaikki on rikki, vain unissa ja mielikuvissa voidaan nähdä parempi tulevaisuus, jos niissäkään.

…

Patarouva (Пиковая дама)1834

Turbinin perheessä Aleksein ja Nikolain sisar, punatukkainen Jelena on kuin talon hengetär. Hän ahertaa ja kantaa kaikista huolta, mutta saa tylyn kohtalon jo romaanin alkuosassa, kun hänen aviomiehensä Sergei Talberg pakenee sotatilanteen vuoksi Saksaan ja jättää vaimonsa puille paljaille, aivan yksin. Veljet ja ystävät kiroavat miehen, Jelena kätkee katkeran pettymyksen sisäänsä.

Vaikealla hetkellä Bulgakov tuo romaaniinsa Pushkinin kertomuksesta Patarouva Lizan hahmon ja rinnastaa hänet Jelenaan. Lizahan on vanhan rikkaan kreivittären kasvattitytär, joka pääsee kyllä rikkaan ja kunnioitetun vanhan rouvan seurassa tanssiaisiin, mutta joka jää muilta täysin vailla huomiota. Kun hän sitten kerran luulee saksalaisen Hermannin olevan hänestä kiinnostunut, niin hän huomaakin olevansa pelkkä välikappale Hermannin pyrkimyksissä vanhan kreivittären luo.

Patarouva on opettavainen kertomus uhkapelien maailmasta, taitavasti kirjoitettu jännitystarina, jolla on traaginen loppu. Tähän uhkapeliteemaan ei Valkokaartissa kuitenkaan kajota.

Ksenia Rappoport Jelenan roolissa vuonna 2012 valmistuneessa tv-sarjassa Valkokaartista

Itse Liza-rinnastus on Valkokaartissa lyhyt, mutta se antaa kuvaavaa sisältöä jatkotilanteeseen, jossa Jelena ”seurustelee” ison punaisen, turhaksi käyneen seurapiirihattunsa kanssa, purkaen kaiken sisäänsä pakkaantuneen vihan ja katkeruuden (Bulgakov Valkokaarti. Suom. Esa Adrian. Porvoo 1972, s. 63-65). Minä itse koin tätä lukiessani Patarouvan Lizan tunnot. Bulgakov oli löytänyt vertauskohdan Jelenan tunnoille Puškinilta. Sitten kuin taikavoimasta romaanissa siirrytään Jelenan tajunnasta Aleksein tajuntaan. Tämä pohtii samaa asiaa yksin: kiroten niin itsensä kuin Talberginkin. Hän pohtii miehen kunnian tajua. Taas ollaan Puškinin ja Patarouvan teemoissa.

Eikä siinä vielä kaikki. Asioiden painaessa mieltä Aleksei nukahtaa vasta aamuyöstä. Hän näkee unen - niin kuin Herman näki unen, jonka tiedoilla tämä luuli pääsevänsä onneen. Aleksein hahmo ei tuo toivettakaan onnesta. Valkokaartissa pääteemana on epäonni ja luottamuksen puute. Isoruutuiset housut jalassa pienikokoinen painajainen rienasi:

”Paljaalla profiililla ei siilin päälle istuta… Pyhä Venäjä on puiseva maa, köyhä ja … vaarallinen, ja kunnia on venäläiselle miehelle vain turha taakka.”

Aleksei raivostuu, hakee pöytälaatikosta pistoolinsa, aikomuksenaan ampua painajaista. Minun mielessäni vilahtaa Patarouvan Herman pistoolinsa kera.

Kunniasta puheen ollen Kapteenin tyttären mottona on venäläinen sananparsi: ”Varjele kunniaasi nuoruudesta alkaen” (Береги честь смолоду). Sekin vielä!