Vladimir Poznerista
(s. 1934) olen kirjoittanut ennenkin. Hän on Ranskassa syntynyt venäläinen
pitkän linjan journalisti. Länsimaalaisittain hänen nimensä kirjoitetaan ”Posner”:
http://en.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Posner
. Itse olen laittanut blogiini käännöksiä hänen tv-ohjelmistaan. Nytkin on
kyseessä käännös, mutta ei tällä kertaa television talk-showsta (http://pozneronline.ru/ ). Kyseessä on lyhyt
kirjoitus, joka perustuu Moskovan kirjamessuilla pidettyyn esitykseen tämän
vuoden syyskuussa. Sitä säestää oma kommenttini.
…
Kirjoituksessaan
Pozner pohtii journalismin kriisiä. Kohteena on siis nimenomaan venäläinen
journalismi, mutta minä haluaisin kuitenkin, että katse suuntautuisi
suomalaiseen mediaan.
Tärkein
esimerkki otetaan vuoden 1996 presidentin vaaleista, jolloin Boris Jeltsin
valittiin toiselle kaudelle. Älkää nyt kuitenkaan alkako rinnastaa Jeltsiniä ja
Vladimir Putinia. Heillä ei ole tässä yhteydessä mitään samaa. Toiseksi asiassa
mennään tietoisesti harhaan, jos taas yhdytään Putinia demonisoivaan koko
maailman kattavaan on-line-kuoroon.
Tämä
puheenvuoro koskee median asemaa ja journalismia yleensä. Suomalaisella medialla
ei ole yhtään varaa ylemmyyteen. Samanlaisessa jamassa on koko maailman journalistinen
kenttä. Ja Suomessa liikutaan niin pienissä ympyröissä, että journalismin
vapaus ja riippumattomuus näkyy yhä räikeämpänä irvikuvana. Ei kannattane tuoda
esimerkkejä.
Pozner
toteaa, että epäsuotuisa kehitys Venäjällä alkoi 1990-luvulla. Liekö sattumaa,
että myös Suomessa juuri samoihin aikoihin media alkoi yhä häikäilemättömämmin
ottaa itselleen uusia tehtäviä. Olisi itsepetosta kuvitella, että suomalainen
journalistiikka olisi pyyteettömyydessään puhtaampaa. Niin ikään olisi
tekopyhyyttä jäädä yläpuolelta osoittelemaan venäläistä demokratiavajetta.
Aivan samaa tapahtuu Suomessa. On aika tutkia omaa pesäämme.
Miksi sitten
lainaan juuri Pozneria? Hän on Venäjällä melko ristiriitainen hahmo. Olen
lähinnä 2000-luvun alkuvuosina seurannut hänen televisio-ohjelmiaan ja todennut
ne mielenkiintoisiksi. Nyt hän on jo ikämies, mutta edelleen havainnoissaan
terävä. Häneltä löytyy huomionarvoisia näkökohtia poleemisuuttakaan unohtamatta.
Olen hänet kerran nähnyt luonnossa
eräässä tilaisuudessa. Silloin elettiin vielä Neuvostoliitossa ja hän jätti
itsestään kunnioitusta herättävän mutta myös hieman ristiriitaisen kuvan.
Hänellä on laaja kokemus. Hän sietäisi tulla tutuksi myös Suomessa.
Puuttuisin
noihin presidentin vaaleihin vuonna 1996. Satuin tuolloin oleilemaan Venäjällä
ja seurasin tiedotusvälineiden ”kampanjaa” niin paljon kuin töistäni ehdin. Jeltsin
oli muuttunut ulkoisesti huonompaan suuntaan. Alkoholin käyttö taisi jo
ottaneen vallan, eikä hänen sekopäisyyttään enää pystytty peittämään. Itse hämmästyin,
kun julkkis toisensa perään ilmestyi kuvaruutuun kehumaan Jeltsiniä ja
vähättelemään Zjuganovia. Vieläkin muistissa ovat laulaja Alla Pugatšovan
suoraan tv-ruudun läpi olohuoneeseen tuijottavat suuret silmät. Ja venäläisethän
ovat perinteisesti uskoneet kuvaruutua enemmän kuin kirjoitettua sanaa.
Vaaleissa
oli ehdolla myös kenraali Aleksandr Lebed (http://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksandr_Lebed).
Hänen kannatuksensa nousi ryminällä ja aloin jo uskoa, että hän nousee ohi
kommunistijohtaja Zjuganovin. Hänen ei
kuitenkaan sallittu pääsevän valtaan. Hänet lopulta lienee ”ostettiin”
Jeltsinin mieheksi.
Suomenkin
vallanpitäjät pitivät Boris Jeltsiniä turvallisimpana vaihtoehtona. Ehkä juuri
siksi hänen kampanjaansa liittyviä kierouksia ei Suomenkaan mediassa haluttu
nähdä.
Toimittajan
on nykyisin varmasti hankala olla pyyteetön. Eikä se ole enää muodissa. Mediassa
räiskitään lähes avoimesti poliittisia vastustajia alas, ja toisaalta omia
suosikkeja käsitellään silkkihansikkain. Tässä prosessissa on sama suunta
kaikkialla. Kun kerran antaa periksi,
niin seuraavalla se on jo paljon helpompaa. ”Vanhan koulun mies” Pozner on itse
pettynyt journalistiikkaan eikä hän tätä nykyä suosittele sitä alaa kenellekään.
Uskon, että nykyisin harva tahtoo journalistiksi
perinteisten tiedonvälityksen ihanteiden vuoksi. Kyllä todellisuus lienee
paljon raadollisempaa.
Mutta
mennään nyt itse juttuun. Olen sitä jonkin verran lyhentänyt ja muokannut,
koska kyse on alun perin suullisesta esityksestä. Se löytyy sivulta http://pozneronline.ru/2014/09/9110/.
Vladimir Pozner:
Mikä on syynä journalismin
kriisiin?
Olen hiljattain puhunut ja valmis puhumaan
edelleen, että meillä ei ole journalismia, meillä on yksittäisiä journalisteja.
Mutta mitä se journalistiikka loppujen lopuksi on? Journalistiikka on ammatti,
jonka tehtävänä on kertoa lukijoille, kuuntelijoille ja katsojille
maksimaalisen objektiivista tietoa, ei siis ”minun näkökulmaani”, vaan
informoida mahdollisimman objektiivisesti ja oikeudenmukaisesti. Se on
ensimmäinen pointti.
Toiseksi journalistiikan tehtävänä on
olla vahtikoirana, joka haukkuu valtaa pitäville, ja tarvittaessa tiuskii
epäkohdista. Journalisti ei voi ratkaista ongelmia, mutta hän voi kiinnittää
asioihin vallanpitäjien ja yhteiskunnan huomion. Nykypäivän journalistiikka ei
tätä tee. Meillä ei ole journalistiikkaa, vaan propagandaa. Toimittaja kirjoittaa
tai tuo esiin sen näkökulman, jota häneltä odotetaan, eli vallanpitäjien
näkökulman.
Tämä on tilanne meidän maassamme.
Toistan, että on yksittäisiä journalisteja, mutta heitä on hyvin vähän.
Neljättä valtiomahtia ei yksinkertaisesti ole. Ylipäänsä ei voi olla neljättä,
jos ei ole kolmatta eikä toista, vaan on pelkästään ensimmäinen. Ylipäänsä se
on verrattain outoa.
En näe tästä kriisistä ulospääsyn
mahdollisuutta. Nuorille jopa sanon, etten suosittele heille journalistin
ammattia, sillä nykyilmapiiri ei ole siihen suotuisa.
Minä puhun mitä puhun. Kuten tiedätte,
olen jo vanha mies ja siksi voin olla oma itseni. No, jos minut erotettaisiin
eli oman tv-ohjelmani esittäminen lopetettaisiin, en jäisi anomaan armoa. Minullakin
on käsittääkseni sananvapaus ja lisäksi puhun vastuullisesti siitä, mistä puhun.
Kaikki alkoi verrattain kauan sitten
- vuonna 1995.
Vuonna 1996 oli presidentin vaalit.
Boris Nikolajevitš Jeltsin oli ehdolla toiselle kaudelle. Hänellä oli 5 %:n
kannatus, ja vastaavasti kommunistien ehdokkaan Gennadi Zjuganovin kannatus oli
30 %. Oli ilmeisen selvää, että seuraava presidentti tulisi olemaan Gennadi
Andrejevitš Zjuganov. Silloin Davosissa Sveitsissä kokoontui ihmisiä, joiden
hallussa oli tiedotusvälineet. He totesivat: ”Ei, niin ei tapahdu. On tehtävä
kaikki mahdollinen Jeltsinin kannatuksen nostamiseksi ja vastavuoroisesti
Zjuganovin kannatusta on painettava alas.” Ja niin tapahtui. Yhden kannatus
nousi, toisen kannatus alkoi jyrkästi laskea, koska häntä ei päästetty kuvaruutuun
ja hänestä uutisoitiin koko ajan negatiivisessa sävyssä.
Kysynkin, ketkä tätä suoranaisesti tekivät?
He olivat journalisteja! Tuona hetkenä he lakkasivat olemasta journalisteja. Monet
vastaavat: ”Hyvä on, mutta mehän emme halunneet, että kommunistit olisivat
palanneet valtaan.” Ymmärrän. Mutta ei voi olla vain hiukkasen raskaana. Tuosta
ensimmäisestä kumarruksesta seurasi, että alettiin taipua yhä syvempään.
Nykyisin journalistisissa ammateissa
olevia taipumattomia on… - no sanotaan, että heidän määrä on helppo laskea.
(Juttu on
katkelma Vladimir Poznerin esityksestä Moskovan kansainvälisillä kirjamessuilla
syyskuussa 2014)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti