I.
Ohjaaja David Lynch ei ollut minulle ensi tuntumalta tuttu,
mutta katsottuani, minkä nimisiä elokuvia hänen tuotantonsa käsittää, alkoi
kosketuspintaakin löytyä. Kyseessä on tunnetun kulttiohjaajan varhaiskauden
työ. Olen luultavasti nähnyt hänen elokuvistaan vain Blue Velvetin, mutta muistikuvat siitä ovat hatarat. En aikoinaan
katsellut edes tv-sarjaa Twin peaks,
vaikka kuuntelinkin tuolloin opettajanhuoneessa kollegoitteni jutustelua ja
väliin melko mielenkiintoistakin analyysia elokuvasta. Tuolla
opettajanhuoneella tarkoitan erästä lukiota ja peruskoulun yläastetta, jossa
satuin tuolloin olemaan hommissa.
DVD:n kannessa luki ”A true story of courage and dignity”,
mikä ei minulle paljoa luvannut. Eikä siihen tarvinnut tukeutua. Tiesin, mitä
elokuva käsitteli, vaikken ollut sitä nähnytkään. Sen verran olen elokuvien suhteen ollut ajan
hermolla. Taisin kerran muutaman minuutin tv:n ääressä sitä katsoakin, mutta
kun se tuntui niin tylsältä, rupesin tekemään jotain mielenkiintoisempaa.
Elokuvassa ollaan 1880-luvun Lontoossa. Se kertoo siis samasta viktoriaanisen ajan
Englannista, joka on tullut meille tutuksi Charles Dickensin kirjoista. Elokuva
on mustavalkoinen. Siinä on pyritty luomaan autenttinen 1880-luvun
tunnelma. Tulee mieleen 1940- ja
50-lukujen amerikkalaiset film noir
–elokuvat. On paljon tummanpuhuvaa kuvaa, valon ja varjon kontrastia.
Halusin laittaa otsikkoon heti oleellisimman oivallukseni
elokuvasta. Elokuva näyttää päällisin puolin valtavirtamelodraamalta, jossa
kurja, sorrettu ja hyväksikäytetty päähenkilö – rujo, epämuodostunut
”elefanttimies” - John Merrick pelastetaan sivistyksen pariin. Pelkkä romantisoivan kaunisteleva luonnehdinta
ei kuitenkaan tee ohjaajankaan tuntien elokuvalle oikeutta. Kyllä siinä avataan
ihmismieltä hieman syvempää.
Elokuvan katsottuani luin Aleksi Salosen ansiokkaan arvion (http://www.filmgoer.fi/new/dvd-blu-ray/elefanttimies
), josta päällimmäisenä jäi mieleen kehut elokuvan leikkauksesta ja kuvauksesta.
Otokset on tarkasti rakennettu. Kuvasta toiseen siirrytään sulavasti. Ei synny
tyhjiä hetkiä ja sitä kautta elokuvassa vältellään turhaa emotionaalisuutta ja
tunteiden höttöä. Nyyhkytyksiin ei jää
aikaa, tilanteet ovat ohjaajan tiukassa otteessa.
Kuvauksen eräänlainen jämäkkyys tiiviine otoksineen teki
minuunkin vaikutuksen. Niissä ei todellakaan
jääty huokailemaan niin kuin nykyisissä pitkäpiimäisissä saippuasarjoissa on
totuttu.
II.
Kerron vähän elokuvan juonesta. Elefanttimies John Merrickin
lisäksi toinen päähenkilö on tohtori (kirurgi) Frederick Treves, joka huomaa,
että tivolissa on nähtävänä kummallinen elefanttimieheksi kutsuttu ”otus”.
Elefanttimiestä hoitaa herra Bytes
joka käyttää rujoa miestä raa’asti hyväkseen väittäen lisäksi hänen olevan
mielenvikainen. Treves hakeutuu näytökseen ja kiinnostuu. Hän onnistuu saamaan
Merrickin sairaalaan tutkimuksiin. Hän esittelee tämän kollegoilleen pitäen
häntä fysiologisesti kiehtovana tapauksena. Merrickillä on hengenvaarallisesti
ylisuuri kallo. Siksi tämän on nukuttava istualleen pää polvia vasten, muuten
hän tukehtuisi kallon painon vuoksi. Lisäksi hänellä on krooninen
keuhkoputkentulehdus.
John Merrick palaa sairaalasta Bytesin luo. Tämä hakkaa ehkä
mustasukkaisuudessaan Merrickin heti niin huonoon kuntoon, että Bytesin
oppipoika rientää kauhistuneena Trevesin luo pyytämään apua. Treves noutaa Merrickin
sairaalaan. Bytes arvostelee Trevesiä, että myös tämä haluaa käyttää Merrickiä
hyväkseen, eikä halua aluksi luovuttaa tätä pois. Merrick pääsee asumaan sairaalan eristyshuoneeseen,
jossa sitten alkaa tämän uusi elämä.
Merrick kehittyy nopeasti ja hänestä paljastuu paljon
positiivista. Hän osaa jo ennestään lukea ja osaa mm. lausua ulkoa raamatun
psalmin 23 (”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu… ”). Hän oppii
pian puhumaan ja ilmaisemaan ajatuksiaan. Hän omaksuu esimerkillisen hienosti
yläluokkaiset käyttäytymistavat. Lisäksi hän osoittautuu lahjakkaaksi: hän rakentaa
pienoismallia ikkunasta näkyvästä kirkosta. Huone, joka alussa oli lähinnä
karunnäköinen selli, alkaa vähitellen näyttää yhä inhimillisemmältä. Minulle se
alkaa tuoda mielikuvia nukkekodista.
Treves vie Merrickin kotiinsa vierailulle. Hyväkäytöksisestä
Merrickistä alkaa paljastua myös vahva sensitiivinen puoli. Äidistä kertoessaan
hän saa Trevesin vaimon herkistymään siinä määrin, että tämä purskahtaa katkeraan
itkuun. Itkukohtaus on elokuvan herkimpiä kohtauksia, näyttelijän taidonnäyte.
Merrick tuntuu jäävän pysyvästi sairaalaan. Hän saa myös
julkista huomiota ja hänestä tulee yläluokan ihailun kohde. Hänen luonaan vierailee kuuluisa
näyttelijätär Madge Kendal , joka lahjoittaa hänelle mm. Shakespearen Romeon ja Julian. Vierailut lisääntyvät, samoin lahjat.
Merrickin asema nostattaa kuitenkin vastareaktioita.
Sairaalan ylihoitajatar alkaa arvostella Trevesiä , että Merrickistä on tehty
olio, jota tullaan katsomaan kuin sirkukseen. Hänen mielestään sairaalan tilat
eivät ole häntä varten ja ne käyvät muutenkin ahtaiksi.
Tilanteeseen liittyy lisäksi raadollinen puoli. Sairaalan
talonmies tajuaa mahdollisuutensa taloudelliseen hyötyyn. Hän alkaa ansaita
Merrickillä tuoden lähipubin ihmisiä tätä iltaisin katsomaan.
Protestit lisääntyvät myös sairaalan johtokunnassa. Merrick
leimataan klaustrofobisesti epäihmiseksi ja enemmistö tuntuisi olevan valmis
poistamaan hänet sairaalasta. Sitten tulee kokoukseen yllätysvieras - Walesin
prinsessa. Hän tuo mukanaan kuningatar Viktorialta viesti, jossa luvataan tukea
Merrickin ylläpitoa. Näin Merrick saa pysyvän paikan sairaalan
eristyshuoneessa. Elämä nukkekodissa saa jatkua.
III.
Elokuva perustuu tositapahtumiin. Viktoriaanisen ajan
Englannissa on todellakin elänyt epämuodostunut henkilö nimeltä Joseph Carey Merrick
(1862 – 1890; http://fi.wikipedia.org/wiki/Joseph_Merrick
). Toki elokuva on fiktiota, mutta siitä löytyy paljon yhtenevyyksiä todellisen
henkilön kanssa. 1880-luvulla Merrickin uskottiin sairastavan elefanttitautia.
Nykyisen diagnoosin mukaan hänellä oli Proteus-oireyhtymä, joka on
perinnöllinen epämuodostumia aiheuttava sairaus.
 |
| Oikea Joseph Merrick 27-vuotiaana 1889 |
Vertasin jo yllä Elefanttimiestä film noir –kuviin. Elokuvassa
näkyy paljon savua, höyryä ja sumua erilaisissa yhteyksissä sekä myös pimeän ja
valon kontrastia. On savupiippuja, tummanharmaita tiiliseiniä, kosteutta, sairaalan kaasulamppuja, lähikuvia niiden
liekeistä, hiilikasoja ja muita hämäriä paikkoja. Tämä luo siihen jonkinlaisen
yhteyden Lynchin edelliseen ja itse asiassa ensimmäiseen pitkään elokuvaan Eraserhead (1977). Näin kertoo Joshua
Klein analyysissään teoksessa 1001 Movies
You must see before you die (ed. by
Steven Jay Schneider, London 2003). En valitettavasti ole tuota Lynchin
esikoisfilmiä vielä nähnyt.
Tuo savu ja höyry luo minun mielikuvissani yhteyden John
Merrickin epämuodostumiin. Olisiko juuri saaste, lika ja äkisti kehittynyt teollisuus
niihin syynä, sekä konkreettisesti että myös symbolisesti? Merrick kantaa mukanaan sydämelleen
piilotettuna kuvaa kauniskasvoisesta naisesta äidistään, joka hänet oli
aikoinaan hylännyt tämän rujouden takia. Voisi leikkiä ajatuksella, että Merrickissä
personoituisi kauneutta ja ulkoista täydellisyyttä ihannoivan yhteiskunnan
varjopuoli, ihmisen henkinen rujous, jonka tämä haluaa itsestään piilottaa.
Elokuva olisi siis tavallaan kaksinaismoraalin kritiikkiä. Tätä tulkintaa
mukaileva ajatus tulee mieleen myös katsoessani yhtä elokuvaa esittelevää
valokuvaa, jossa päähenkilö Treves seisoo taustalla huppuun peitetty John
Merrick. Kuva tuo mielikuvan samasta henkilöstä. Eli kyseessä olisi eräänlainen
”Dr. Jekyll and Mr. Hyde” -tapaus. Olisiko John Merrick tulkittavissa Trevesin
itsensä ”alter egoksi”, hänen persoonansa varjopuoleksi, jota tämä yrittää
muokata yhteiskunnan normeihin? Tulkintaa tukisi oma elokuvan edetessä
selkeytyvä havaintoni, että Merrickin yksinäinen huone sairaalassa alkaa
näyttää yhä enemmän nukkekodilta, romanttisten mielikuvien täyttymykseltä. Tämänkaltainen pohdinta on helppo tulkita
hölynpölyksi, mutta joskus kannattaa antaa ajatuksen vain viedä eteenpäin, kun
se on mahdollista.
 |
| Tohtori Frederick Treves |
IV.
Kerronnan edetessä tarinasta kehittyy romanttissävyinen
melodramaattinen John Merrickin selviämistarina. Pysyvä asuinpaikka sairaalan
tiloissa varmistuu kuningattaren ojennettua auttavan kätensä. Vastustus sairaalan
johtokunnassa ja myös henkilökunnan keskuudessa vaimenee. Tarinassa avautuu kuin
uusi sivu.
Katsotaan eteenpäin.
Kuva siirtyy filmissä Merrickin ”satulinnaan”, jossa tämä
itsetyytyväisyydessään kokeilee lahjaksi saamiaan kauneudenhoitovälineitä.
Katson elokuvaa tietokoneeltani iltamyöhällä. Hehkun itsekin iloisena Merrickin elämässä
tapahtuneista onnellisista käänteistä.
Kaikki näyttää kuitenkin sujuvan niin ihanan hempeästi, että alan
aavistella jotain ikävää olevan tulossa.
Sitten kuva siirtyykin yhtäkkiä pubiin, jossa talonmies kerää kolikoita
niiltä halukkailta, jotka lähtevät katsomaan epämuodostunutta elefanttimiestä.
Ryhmä on jo kasvanut ylisuureksi, kun mukaan vielä ilmaantuu herra Bytes. Alan
pelätä, että nyt ei käy hyvin. Hempeään tunnelmaan alkaa tulla tummia sävyjä.
Merrick vielä ehostaa itsetyytyväisen näköisenä kasvojaan, kun hänen mitään
tietämättä villiintynyt juopposeurue on lähestymässä sairaalaa. Mukana
taustalla kävelee salaperäinen Bytes, joka ei ole unohtanut kokemaansa
vääryyttä. Sitten en kestä. Jos pahin mahdollinen tapahtuu, se vie yöuneni. Lopetan
katselun, suljen tietokoneeni ja päätän jatkaa katseluani sopivampana aikana.
V.
Päivän tai parin päästä jatkan katsomista. Kohtaus, jossa
juopposeurue ryntää Merrickin luo, on yksi elokuvan käännekohdista. Siirrytään
kuin uuteen maailmaan. Tyyli muuttuu, uudet kuvakulmat avaavat Merrickin
kodista uusia puolia. Yhtäkkiä se on kolkko tummanharmaiden tiiliskivien
ympäröimä lähinnä vankiselliä muistuttava tila. Kameran käyttö muuttuu
liikkuvammaksi. Väkeä tuntuu ryntäävän ovista ja ikkunoista. Musiikki luo
kauhunväritteistä karnevaalihenkeä vieden tilanteen lähes hulluuden rajoille.
On siirrytty realismia jäljittelevästä melodraamasta kauhun maailmaan.
Talonmies kiusaa Merrickiä panemalla inhosta kirkuvat huorat häntä suutelemaan.
Hänelle juotetaan väkisin alkoholia. Lopussa
painetaan selälleen vuoteeseen. Hengitys tuntuu salpautuvan. Talonmies huomaa
sen ja nostaa hänet pystyyn heittäen lähtiäisiksi palkkioksi kolikon kehottaen
ostamaan karamellin.
Muiden poistuttua yksi on kuitenkin jäänyt. Ovelle ilmestyy
silinterihattuinen Bytes , verkkaana kuin pelastaja: ”My treasure!” hän sanoo
ja kädessä oleva keppi kohoaa iskuun kuin merkiksi voimasta. Hän astelee
Merrickin luo ja silittää herkästi hänen hiushaituviaan.
.jpg) |
| Bytes |
Ja äkkiä jälleen tilanne vaihtuu. Ollaan jossakin kaukana
manner-Euroopan tivolissa. On savuisen
hämärää epäselvää kuvaa. Kuvassa on kääpiöitä ja muita tivolin ihmeitä aina
siamilaiskaksosia myöten. Bytes yrittää muiden joukossa tienata Merrickin avulla
pakottaen tämän näyttämölle. Merrick ei kuitenkaan jaksa, hän lyyhistyy harvalukuisen
yleisön edessä voimattomana maahan. Väki poistuu halveksien. Pettynyt Bytes
hakkaa juopuneena Merrickin ja raahaa hänet paviaanien häkkiin. Epätoivoiseen
tilanteeseen tulee apu kääpiöiltä. He tuntevat sielujen sympatiaa kiusattua
Merrickiä kohtaan, auttavat hänet pois häkistä ja ohjaavat laivaan, takaisin
kotimaahan. Erinäisten dramaattisten tapahtumien jälkeen Merrick on jälleen
nukkekodissaan. Matka on kuitenkin
jättänyt jälkensä hänen terveyteen.
Lopussa Merrick viedään teatteriin. Sitä ennen hoitajattaret
puhuvat, että Merrickin keuhkoputkentulehdus on pahentunut, hän ei elä enää
kauan. Sen tietävät kaikki. ”Myös Mrs. Kendal”, joku toteaa.
Merrick on pukeutunut hyvän tyylin mukaisesti frakkiin.
Seurueella on oma aitio. Mukana on myös Treves. Aluksi ihmettelen, miksei muu
teatteriyleisö ala tuijottaa.
Kyseessä on jonkinlainen satubaletti. Tanssijat ovat
pukeutuneet erilaisiksi eläinhahmoiksi. Esityksen aikana näytetään Merrickistä
lähikuvaa, hänen elämyksiään ja tuntemuksiaan.
Esityksen jälkeen näyttelijät saavat ansaitsemansa
suosionosoitukset. Sitten sattuu sellaista, mikä saa minutkin hämilleen. Mrs.
Kendal, joka oli järjestänyt Merrickin vierailun, tulee näyttämölle ja
esittelee yleisölle John Merrickin kertoen haluavansa omistaa esityksen
hänelle. Merrick nousee aitiossaan seisomaan.
Hän saa koko yleisöltä raikuvat aplodit riemunhuutojen säestäminä.
Merrickin ilmeettömistä kasvoista on mahdoton sanoa hänen tuntemuksiaan.
Nähtävästi hän kuitenkin kokee tilanteen positiivisena.
Minä rinnastan tuossa kohtauksessa Merrickin samanlaiseksi
roolihahmoksi baletin eläinhahmojen kanssa. Merrick on vain naamioitu hahmo,
näyttelyesine, joka on tuotu yleisön eteen ennen kuolemaansa.
 |
| Teatteriseurue |
Teatterin jälkeen Treves ja Merrick keskustelevat. Merrick tuntuu olevan esityksestä innostunut
ja eläytyneen sen tapahtumiin. Treves nyökkäilee hajamielisesti ja toivottaa
hyvää yötä. Merrick jää yksin, tyynenä kuten aina. Alkaa soida Samuel Barberin Adagio for Strings. Voi kuinka melodramaattista,
ajattelen. Aavistan, että kuolema lähestyy. Edessä on hänen pahvista rakentama kirkko. Hän
katsoo sitä kuin ajatellen, että sen sisälle ei hänellä ole pääsyä. Saan
tosiaan vaikutelman, että hän on lukuisien ”ystävien” keskuudessa ulkopuolinen.
Heidän maailmaansa hänellä ei ole pääsyä.
Kohtaus nousee uskonnollisiin sfääreihin. Kirkko on
kuitenkin vain arvomaailman symboli.
Minkäänlaista uskonnollisuutta ei elokuvassa ole näkynyt, ellei
sellaisena voi pitää uskonnollisista arvoista nousevaa lähimmäisenrakkautta,
josta hän on päässyt osalliseksi. Mielestäni loppukohtaus on vaikuttava, mutta
melodramaattisuudessaan niin yliampuva, että muuttuu minun silmissäni
tyylilajinsa irvikuvaksi.
”Se on valmis”, sanoo Merrick kirjoittaen nimensä kirkon alle.
Hän poistaa vuoteestaan tyynyt ja asettuu selälleen makaamaan. Hän haluaa näin
täyttää viimeisen toiveensa: nukkua kuin normaalit ihmiset. Samuel Barberin
sulosoinnit säestävät. Musiikki on varsin yllättävä valinta elokuvan muuhun
musiikkiin verrattuna, mutta valintana se on kuitenkin hyvin tarkkaan
suunniteltu. Alkaa John Merrickin viimeinen yö. Samalla se on hänen ensimmäinen
yönsä normaalina ihmisenä.
Elokuvan lopussa kamera alkaa elää: kahden naisen - oman
äidin ja Mrs. Kendalin - valokuvat, raamattu,
kirkko, risti… Kummasti tuo kristillisyys nousee keskiöön. Minulle se on
melkein ironiaa. Pitsiverho huojuu kevyesti tuulessa, siirrytään ikkunasta ulos
– avaruuteen. Pimeälle taivaalle ilmestyy valkoisen kehän ympäröimä
mustanharmaa aurinko. Se keskellä Merrickin äidin kasvot alkavat lausua
katkelmaa Alfred Tennysonin runosta Nothing
will die:
”… Joki virrata jaksaa, tuuli aina puhaltaa. Pilvet
taivaalla kiirehtivät, sydämet lyövät. Mikään ei kuole.”
Näihin sanoihin
elokuva loppuu.
…
Elokuvan loppu on minulle tuon teatteriesityksen luonteva
jatke. Teatteri paljasti todellisuuden kasvot.
Siihen aikaan draamassa jonkun piti kuolla. Baletti kuvattiin tyhjänpäiväiseksi. Siellä
yleisön joukossa hienossa frakissaan toisen kerroksen aitiossa istui kuitenkin
esityksen sankari, jolle oli suotu se raskain osa.
VI.
Jokunen sana pitää uhrata myös tuon ajan
yläluokan elämäntapaan ja viktoriaanisuuteen. Onhan juttuni otsakkeessa
mainittu viktoriaaninen moraliteetti.
Viktoriaaniseen aikaan liitetään yleensä seksuaalisuuden
kieltäminen. Naiset on puettu kiireestä kantapäähän, paljaita pohkeitakaan ei
vilahtele. Ensi muistelemalta elokuvassa ei ole suoranaisia viittauksia
seksiin, ellei suudelmia tai sivelyä voi sellaisena pitää. Nekin tulevat
tilanteissa, jotka voi tulkita pilanpäiten tehdyiksi. Talonmiehen tuomat naiset
pannaan väkisin suutelemaan Merrickiä. Ja saman kohtauksen lopussa Bytes
hivelee entistä suojattiaan eroottissävyisellä eleellä.
Bytes kohtelee Merrickiä sadistisesti, mutta katson hänen
sadismissaan olevan ainakin jonkin verran myös kieroutunutta seksuaaliviettiä.
Merrickin ensimmäinen käynti sairaalassa herättää hänessä myös rajun
mustasukkaisuuspurkauksen.
Seksuaalisuuteen viitataan elokuvan alkupuolella, kun Treves
tuo luennollaan Merrickin kollegoittensa keskelle esitellen hänet ja hänen
epämuodostuneen vartalonsa. Kaiken epämuodostumista kertomisen jälkeen hän
toteaa, että Merrickin sukuelimet ovat ”täysin normaalit”. Tämä todetaan
tieteen nimissä. Olisin odottanut, että edes jossain elokuvan vaiheessa Merrick
olisi tuonut aktiivisesti seksuaalisuuttaan esille, mutta sitä en huomannut.
John Merrick näyttää olevan täysi aseksuaalinen. Hän ei
tunnu reagoivan nuoriin naisiin. Päinvastoin vanhemmat rouvat – niin kuin
kasvonsa pakkeloinut näyttelijätär mrs. Kendal – saavat hänen ihailunsa. Hänen
ainoa rakkauden kohteensa on vain hänen oma äitinsä, jota hän kaipaa yli
kaiken. Hän kantaa jatkuvasti sydämensä kohdalla mukanaan äitinsä valokuvaa,
vaikka äiti on hänet hylännyt. Äidin ja lapsen suhde on romanttista
perheyhteyden kaipuuta. Tuo kaipuu tulee aina esiin Merrickin tavatessa
yläluokan ihmisiä.
Perhe nousee aina keskiöön Merrickin seurustellessa
yläluokan ihmisten kanssa. Näin käy myös Trevesin kotona. Hän näkee romanttissävyisiä kuvia perheestä
ja sukulaisista. Myös lapset ovat tärkeällä sijalla.
Toisaalta Trevesin luona paljastuu myös kaksinaismoralismi. He
katsovat takan päällä esillä olevia valokuvia perheestä ja sukulaisesta. Lasten
kuvia katsellessaan Merrick ihmettelee, missä he ovat. Vastaus ”ystävien luona”
selittää toisen puolen heidän suhtautumisestaan vieraaseen.
Toki elokuvassa on yksinäisiä ihmisiä, joilla ei ole
perhettä. Alaluokan osalta ensimmäinen on herra Bytes. Sitten siellä tapaa
muutamia lapsia, nähtävästi vanhempien hylkäämiä irtolaisia. He ovat kuitenkin
vain eräänlaista rekvisiittaa, mikä viittaa yhteiskunnan jyrkkään kahtiajakoon.
Arvokonservatiiviseen yhteiskuntaan liittyy myös hyvin
perinteinen kuva sairaanhoitajista. Heistä luodaan tietoisesti hyvin
perinteinen kuva. Ei ole minkäänlaista viitettä perheestä, eivätkä he osoita
seksuaalista kiinnostusta.
Varsinkin elokuvan alkuosissa luodaan kuvaa jonkinlaisesta
kyttäysmentaliteetista. Jos joku toimii jotenkin salaperäisesti – niin kuin
Treves John Merrickin suhteen – hänen toimiaan seurataan salaa. Tälläkin
ohjaaja luo kuvaa tuon ajan yhteiskunnan luonteesta. Uteliaisuus herää.
Poikkeavaan käytökseen havahdutaan herkästi.
Merrickissä ihmiset näkevät jotain vierasta ja pelottavaa.
Liikutaan joka tapauksessa alitajunnan hämärissä voimissa. Myös hoitajat
kokevat hänet nähdessään kauhun tunteita, vaikka ovat monenlaista kauheutta
joutuneet työssään näkemään. Tästä on esimerkkinä elokuvan alussa näytetty otos
leikkaussalista. Kun tärkeässä roolissa oleva nuori hoitajanainen näkee ensi
kerran Merrickin ilman suojahuppua, hän pelästyy nyt hysteerisesti, vaikka
tosiaankin on edellisenä päivänä ollut hoitamassa pahoin ruhjoutunutta miestä.
Sairaanhoitajat
käyttäytyvät Merrickin kanssa kyllä kohteliaasti, mutta selän takana ajatellaan
ja puhutaankin muuta. Toisaalta hoitajatytöt ovat innoissaan Merrickin ja sitä
myötä myös sairaalan saamasta positiivisesta huomiosta lehdistössä.
Sairaalassa vieraileva kuuluisa näyttelijätär Mrs Kendal on
jo vanhahko nainen, jonka kasvot on elokuvassa näyttävän selvästi pakkeloitu.
Hän lahjoittaa ensiksikin kuvan itsestään, mikä on luonnollisesti hieman
ironinen kuva näyttelijättären narsismista. Sitten hän lahjoittaa kirjan Romeo ja Julia. He lukevat yhdessä
pätkän, jossa puhutaan suudelmasta. Lopuksi Kendal suutelee Merrickiä hennosti
poskelle. Se on yläluokkaisen Kendalin yksipuolinen ele. Merrickillä itsellään
ei selvästikään näytä olevan mitään kokemusmaailmaa tämänkaltaisista tunteista.
Merrickistä tulee vain yläluokan omaatuntoa kirkastava
hyvänteon kohde. Tämä käy ilmi, kun
hänen luona alkaa käydä pelokasta väkeä vain tehdäkseen vierailullaan vaikutuksen
omiin ystäviinsä. Valokuvien määrä Merrickin huoneessa lisääntyy, mutta sillä
on kääntöpuolensa. Sen tajuaa ensimmäisenä sairaalan ylihoitajatar
arvostellessaan yläluokan ihmisten asennetta Merrickiä kohtaan. Treves torjuu
tämän kritiikin, todellisuudessa hän on vain torjuvinaan. Treves huomaa
ajautuneensa Merrickin suhteen umpikujaan ja hankkineensa sillä vain
henkilökohtaista mainetta.
VII.
Haluan nostaa esiin elokuvassa hyvin näkyvästi esiin tulevan
ksenofobian, jolla tarkoitan muukalaisuuden tai erilaisuuden pelkoa. Se on inhon ja vihan tunteita, jotka ihmiset
kokevat Merrickin erilaisuuden tähden. Tarkoitan tässä myös muita tunteita,
jotka Merrickin poikkeavuus ihmisissä herättää. Käsittelen siis muutakin kuin
puhdasta ksenofobiaa.
Teen ehkä rajuja rinnastuksia, mutten sillä kuitenkaan halua
leimata mitään ihmisryhmää. Rinnastan
elokuvan esille tuomia asenteita oman yhteiskuntamme ihmisten asenteisiin
ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia kohtaan.
Siinä vaiheessa kun John Merrick sai oikeuden jäädä
pysyvästi sairaalaan asumaan, hänen voi ajatella ”kokeneen” positiivista
syrjintää. Hän sai kuningatar Viktorian tuella nauttia eduista, joihin muilla
kansalaisilla ei ollut mahdollisuuksia. Toki hänen olisi käynyt huonosti,
mikäli hän olisi joutunut sairaalasta lähtemään.
Millaisia ksenofobisia tunteita Merrick sai kokea? Tivolissa
se oli selvää pahoinvoivaa inhoa. Sairaalan johtokunnassa hän sai osakseen
epäinhimillistä nimittelyä ja suoranaista vihaa. Tämä syrjintä on äärimmillään
verrattavissa rasismiin. Ne puheet sai kuningattaren raha hiljenemään.
Toisaalta lasten nimittely lopussa rautatieasemalla
tapahtuneessa kohtauksessa johtuu myös uteliaisuudesta. He ihmettelevät, miksi
Merrickillä on niin iso pää ja miksi hän käyttää huppua. Samantapainen ilmiö
taisi olla, kun Suomeen tulivat ensimmäiset pakolaiset (taisivat olla
vietnamilaisia venepakolaisia), ihmiset riensivät heitä katsomaan tuijottaen
kuin eläintarhan asukkeja. Merrickin
tapausta ei voi kuitenkaan tällaiseen vaarattomaan tuijotukseen rinnastaa.
Siinä tilanne uhkasi kehittyä vaaralliseksi väkijoukon vihanpurkaukseksi, minkä
pelasti poliisin paikalle tulo.
Yläluokan keskuudessa Merrick ei kuitenkaan saanut osakseen
suoranaista inhoa, tai ainakin sellaiset tunteet tietoisesti peitettiin.
Tilanne oli hieman komplisempi. Häntä toki saatettiin pitää rumana, mutta hän
kuitenkin kiehtoi. Hän oli eksoottinen, mielenkiintoinen puheenaihe, ja hänelle
voitiin kohdistaa omaatuntoa kohottavaa hyväntekeväisyyttä. Viime aikoina
Suomessa on käytetty sanaa ”elävöittäjä”. Maahanmuuttajat voidaan Suomessa
nähdä asuinalueen elävöittäjinä, jotka piristävät silmää. Samoin John Merrick
oli viktoriaanisen ajan yläluokan elävöittäjä.
Haluan tähän loppuun tuoda erään elokuvassa havaitsemani
myönteisen puolen. Aina kun John Merrick joutui väkivallan uhriksi, ihmisten
keskuudessa oli joku joka tajusi sen olevan väärin. Hän halusi auttaa tai etsiä
hänelle apua. Hän oli yleensä nuori ihminen – joko pieni poika tai nuori mies.
Tällä lailla ohjaaja osoittaa optimisminsa. Nuori on vapaampi huomaamaan
vääryyden.
VIII.
Elefanttimies on
USA:n ja Iso-Britannian yhteistuotantoa. Se liittyy tavallaan kahteen eri
elokuvaperinteeseen. Ohjaaja David Lynchin kautta se on osa amerikkalaista
elokuvaa. Se on mielenkiintoinen sovinnaisuuteen pyrkivä erikoisuus hänen
varhaistuotannostaan. Myöhäistuotannossaan Lynch irtautui Elefanttimiehen kaltaisista melodraamoista kohti yhä rohkeampia
surrealistisia tulkintoja. Hän ei yritäkään tulkita omia elokuviaan vaan jättää
tulkinnan katsojan vastuulle. Kuitenkin tarkemmin perehdyttäessä Elefanttimiehestä voi löytää muitakin
ulottuvuuksia kuin pelkkä suuren yleisön suosiota kalasteleva
valtavirtamelodraama. En toki halua nimetä sitä miksikään elämää suuremmaksi
elokuvaksi, mutta kyllä se ansaitsee arvostuksen.
 |
| Freddie Francis |
Elokuvan kuvauksesta vastaa britti Freddie Francis(1917 –
2007). Hän on elinaikanaan kaksi Oscaria
saanut kauhufilmeihin erikoistunut mestarikuvaaja ja ohjaaja. Kauhuelokuvat
liittyvät juuri brittiläisen elokuvan perinteeseen. Eräissä Elefanttimiehen kohtauksissa näkyy
kauhuspesialistin mainio jälki. Peter
von Bagh Elokuvan historiassaan
(Keuruu 2001, s. 359) mainitsee brittielokuvaa käsitellessään yhtenä nimenä
juuri Francisin. Hän loi omalta osaltaan kuvauksissaan peribrittiläiseen
elokuvaan kuuluvaa ”viktoriaanisen moraalin julmaa materialismia ja kätkettyä
sensualismia”.
Mielenkiintoisia ajatuksia.
VastaaPoista