Sinfoniaorkesterin konsertti Kuusankoskitalossa

Kävin torstaina pitkästä aikaa sinfoniaorkesterin konsertissa. Kuuntelen paljon klassista musiikkia ja herkimmän kosketuksen siihen saa livenä. Orkesteri oli Kouvolan ja Kotkan yhteinen orkesteri Kymi Sinfonietta. Kaupungit järjestävät konserttinsa tandemina: tämäkin konsertti soi perjantai-iltana Kotkassa. Nyt paikkana oli Kuusankoskitalo. En muista käyneeni siellä aikaisemmin sinfonista musiikkia kuuntelemassa. Luulin sen olevan akustiikaltaan Kouvolan kaupungintalon salia parempi, mutta petyin pahemman kerran. Todennäköisesti myös istumapaikallani oli vaikutusta. 

Menin pyörällä. Matka Kouvolasta Kuusaalle kesti parikymmentä minuuttia. Oli mitä kaunein syysilta. Kevyt hiki nousi pintaan, mutta rauhoitin Kuusaan sillalla menoa sen verran, että perillä olin kuin kuka tahansa konserttivieras. Ostin lipun ja etsin itselleni mieluisan paikan. Oli ilo olla osana uteliasta, odotusta täynnä olevaa konserttiyleisöä.  Aloin tutustua ohjelmatekstiin ja valmistautua konsertin seuraamiseen.

Illan kapellimestarina oli ruotsalainen sellistinäkin tunnettu Daniel Blendulf. Ohjelmistossa oli kaksi kiinnostavaa sävellystä: Carl Nielsenin Viulukonsertto, op. 33 vuodelta 1911 ja Robert Schumannin Sinfonia nro 1 B-duuri, lisänimeltään ”Kevätsinfonia”, vuodelta 1941. Viimeksi mainittua en tuntenut ennestään.  Robert Schumanniin suhteeni on hieman kaksijakoinen, mutta monet hänen orkesteriteoksistaan ovat minulle sen verran tuttuja, että nytkin odotukset olivat korkealla. Nielsenin viulukonserttoon asetin suuremmat odotukset. Tärkein syy oli tietysti solisti ja hänen instrumenttinsa. Olen nimittäin joskus muinoin soittanut viulua ja edelleen se kiinnostaa. Tolkullista ääntä en siitä varmaankaan enää saisi, mutta innostuneena viulumusiikkia kuitenkin edelleen kuuntelen ja seurailen mahdollisuuksien mukaan viulistien liikkeitä.

Minulla on kotona Nielsenin viulukonsertto cd:llä. Solisti on Jonathan Carney ja orkesterina Bournemouth Symphony Orchestra kapellimestarinaan Kees Bakels. Sen kuuntelu on jäänyt vähälle. Konserton alku on komea ja herättää odotuksia, mutta loppua kohden kiinnostus laantuu ja konsertto jättää kokonaisuudessaan hieman vaisun vaikutelman. Toki vähäiseen kuunteluun syynä on myös se, että samalla levyllä ovat Nielsenin klarinettikonsertto ja huilukonsertto, joihin en ole viitsinyt kiinnostustani tuhlata.

Kun Nielsenin konsertto aikoinaan ilmestyi, sen tärkein esittäjä oli säveltäjän vävypoika unkarilainen Emil Telmanyi. Konserto jäi aluksi hienon, samassa konsertissa kantaesitetyn kolmannen sinfonian Sinfonia espansivan varjoon. Se alkoi saada laajempaa huomiota vasta myöhemmin. Ohjelmateksti kertoo, miksi konsertto on jäänyt viime vuosiin asti vähemmälle huomiolle: ”Syynä voi olla se, että siinä ei ole suuren tyylin dramatiikkaa eikä myöskään sen virtuoosisuus ole yhtä loisteliasta kuin esimerkiksi Sibeliuksen konsertossa.” Kyllä siitä virtuositeettiakin löytyi (niin kuin toisaalla tekstissä mainitaan), mutta se ei todellakaan ole verrattavissa Sibeliukseen.

Illan solistina oli Cecilia Zilliacus, vuonna 1972 syntynyt tukholmalainen suomenruotsalaista alkuperää oleva viulisti, joka esitteen tietojen perusteella tuntuu perehtyneen ohjelmanumeroonsa aina levytystä myöten. Häneen voi tutustua lähemmin vaikka täällä: http://www.zilliacus.se/ . Illan konserttiin ja sen orkesteriin Kymi sinfoniettaan voi tutustua tätä kautta: http://www.kymisinfonietta.fi/en/Concerts/Concerts/Autumn%202014/41 .   

Käsittelen seuraavaksi konserttia vähän yksityiskohtaisemmin. Olen jakanut sen kolmeen osaan: alkuosa, väliaika, loppuosa.

Alku: ”Fagotistit ja käyrätorvet olisin ajanut tuulikaappiin”.

Ensimmäisenä numerona oli Nielsenin viulukonsertto. Kerron heti, että se oli pettymys. En sitä toki täysin lyttää, kyllä tämän tason esityksistä aina löytyy hyviäkin puolia.

Alussa puhaltimet tuntuivat jyräävän viulusolistin alleen. En täysin seurannut, mistä instrumenteista tarkasti ottaen oli kyse, mutta pienellä riskillä sanon, että kyseessä olivat fagotit ja käyrätorvet. Solistin viulu hukkui fagotistin läpitunkevaan riitasointuun, eikä se kuulostanut hyvältä.  Jotain oli balanssissa pielessä.

Solistin viulu ei tahtonut millään päästä orkesterin soiton päälle. Solisti kyllä yritti kaikkensa, mutta alakynteen jäätiin. Eikä tällä kertaa ollut kyse mistään sävellyksen sisäisestä ”kaksintaistelusta”. Empä olisi pannut pahakseni, jos fagotistit ja käyrätorvet olisi pistetty tuulikaappiin.

Konsertossa oli muutama virtuoosimainen kadenssi. Loppuosassa oli niistä vaikuttavin. Se vaati solistilta virtuositeettia, ja hän onnistui mainiosti. Alun lyhyessä kadenssissa oli vielä jonkinmoisia käynnistymisvaikeuksia.

Konserton ensimmäisen osan toinen puoli on nimeltään Allegro cavalleresco ’vilkkaasti ja ritarillisesti’. Siltä se ei kyllä vaikuttanut. Orkesterin soitto oli lähinnä flegmaattista, ei se mitään ritarillisuutta huokunut.

Ennen toista osaa solisti tarkisti viulun viritykset, mikä puhdistikin sointia.  Osa oli nimeltään Poco adagio, ja se toi alun levottomuuden jälkeen rauhan. Esitteen mukaan se edustaa konserton syvähenkisyyttä.  Säveltäjä on siihen pyrkinyt, mutta tässä konsertissa ei säveltäjän tavoitteeseen ylletty, vaikka solisti toki yritti. Ainakaan mihinkään filosofisiin sfääreihin ei noustu. Rauhallinen tunnelma pystyttiin luomaan ja adagio soi välillä upeana, mutta odotin hieman voimakkaampaa tulkintaa. Rehellisyyden nimissä on todettava, että näissä hitaissa kohdissa saatan vaatia liikoja.

Kolmannessa osassa Allegretto scherzando (melko nopeasti, tyyliltään keveähkösti) puhaltimet soittivat hiljempää. Sama kevyt vire olisi oikein hyvin sopinut myös alkuun. Nyt solistikin sai tilaa, mutta keveys teki kokonaisuudesta hieman vaisua ja väritöntä. Sen voisi kai laittaa kapellimestarin piikkiin. Loppukadenssi oli herkullista kuultavaa, ja tavallaan pelasti koko esityksen. Solisti sai siinä näyttää kykynsä ja hyvin onnistui, vaikka muutama irrallinen sivuääni taisikin kuulua. Olisiko sormi liipaissut vahingossa kieltä?

Säteilevä Cecilia Zilliacus 

Loppuaplodit tulivat pelkästään solistille. Ja laitetaan orkesterin latteus kapellimestarin kontolle, niin kotikaupungin helmi ei saa kolhua maineelleen. Tämä esitys taisi käydä harjoituksesta seuraavan illan Kotkan keikkaa varten. Olisi voitu vähän enemmän panostaa yhteisharjoitukseen, mutta näin kai saadaan säästettyä menoissa.

Olisi ollut kiva tietää, miten solisti Cecilia Zilliacus koki illan esityksensä.

Väliajalla

Väliaika sujui hyvin mukavasti. Juttuseuraa ei ollut, koska olin yksin eikä tutuillani ole tapana juosta sinfoniakonserteissa. Kuusankoskitalossa on kuitenkin näyttelytila, jossa nyt syyskuussa on kouvolalaisten taiteilijoiden töitä, pienimuotoista mutta kaunista. Panin merkille yhden nimen: Tarja Hurtta. Hänen akvarelleissaan oli raikasta, sulavaa ja unenomaista värienkäyttöä. Halusin lipua mukaan maisemaan taikaan. Ajattelin, että tämä on kuin esimakua edessä olevasta Robert Schumannin elämäniloa huokuvasta Kevätsinfoniasta. Näin tulkitsin Hurtan töitä. Näyttely oli upea. Oli hienoa, että konserttiyleisöllä oli mahdollisuus tutustua väliajalla myös kuvataiteeseen. Musiikkikin saa siitä osansa. Ei aina tarvita suurta ja kuuluisaa. Paikallisen tason pieni ja kauniskin voi tuoda taidenautinnon.

Tarja Hurtta: Valo

Robert Schumannin sinfonia nro I: Kohti kevään kukoistusta

Jos omien käsieni desibelejä mittaisi, niin voittajaksi konsertissa tuli Schumannin sinfonia.  Pieni alkuosasta jäänyt pettymys unohtui ja konserttiretkeni pelastui. Ennestään oudon sinfonian havaitsin hyväksi siinä määrin, että palaan mielellään myöhemminkin sen pariin.

Olen kertonut aiemminkin, että pidän paljon klassikkosäveltäjien ensimmäisistä sinfonioista.  Niistä huokuu elämän ja nuoruuden voimaa. Esimerkiksi Pjotr Tshaikovskin ensimmäinen sinfonia on ehdoton suosikkini. Sen lisänimenä on ”Talvisia unelmia”.  Tshaikovski sai inspiraationsa talvesta, Schumann keväästä. Kehuin tässä blogissani helmikuussa Beethovenin ensimmäistä sinfoniaa, joka myös on täynnä elämän iloa.  Näiden hyvien ensisinfonioiden joukkoon voi lisätä myös Carl Nielsenin työn.

Rinnastaminen Tshaikovskin ensimmäiseen on siinä mielessä ihan aiheellista, että molemmissa sinfonioissa ainakin minun mieleeni piirtyy selkeitä kuvia. Tshaikovski tuo kuulijan eteen talven, Schumann kevään.

Schumannin sinfoniasta huokuu iloa ja kevään huumaa. Schumannilla oli sinfoniaa säveltäessään iloonsa ja luomisvoimaansa erityinen syy. Hän oli vastikään saanut rakkaan Claransa vihille ja oli siksi onnensa kukkuloilla. Sinfonian innoittajana oli Adolf Böttgerin kevätaiheinen runo, jota en valitettavasti tunne. Säveltäjä oli alun perin antanut sen neljälle osalla myös nimet, joista hän myöhemmin luopui: ”Kevään saapuminen”, ”Ilta”, ”Iloiset leikkitoverit” ja ”Kevään kukoistus”.

Toinen Larghetto-osa oli hyvin kaunis. Siihen kuului sellojen soolo. Jälleen ilmeni orkesterissa pieni ongelma. Sellistejä oli vain kolme, ja sointi jäi kovin heikoksi. Sellojen olisi pitänyt saada lisää voimaa.

Mielestäni sinfonian osat tukivat hienosti toisiaan. Schumannin romanttinen musiikki suurine tunteineen toi voimakkaita elämyksiä. Kuulija oli joka hetkessä läsnä. Loppukin tuli niin yllättäen, että yleisö jäi hiljaa odottamaan jatkoa. Kevään ilo olisi voinut vielä jatkua.

…

Polkiessani kotiin päin ilta oli jo pimennyt ja vilukin painoi sisuksiin. Oli kuitenkin tyyni ja rauhaisa mieli. Musiikki oli tuonut kevään iloa syksyn hämärään. Kyllä konserttitilanne omine säröineen tuo aina sen aidoimman musiikkielämyksen. Jokin meitä saliin kokoontuneita yhdistää. Hienoa, että muusikot laittavat meidän vuoksemme itsensä likoon.  Minun musiikkielämystäni ryyditti myös liikunnallinen puoli. Annoin pyörien rullata eteenpäin, yritin väistellä asfaltin epätasaisuuksia.