EDVARD GYLLING

Edvard Gylling (1881 – 1938) kuuluu niiden suomalaisten joukkoon, jotka ovat luoneet tärkeän osan elämänurastaan ulkomailla. Parhaiten hänen nimensä kai tunnetaan Petroskoissa. Onhan hänellä siellä oma nimikkokatunsa ”Gyllingin rantakatu”. Kun vuonna 1983 sitä pitkin ensi kertaa askelsin, oli tämän sosialistisen idealistin ja 15 vuotta Karjalan pääministerinä toimineen miehen nimi ehkä tuttu, mutta silloin vasta kurkistin ensi kerran, mitä tuon nimen taakse lähemmin kätkeytyy. Vuoden 1985 jälkeen en Petroskoissa ole käynyt ja Gyllingistä kiinnostuin toistamiseen vuosi-pari sitten. Työväenluokan mieshän hän oli ja kertomusten mukaan vielä kansanomainenkin, mutta siinä mielessä hän oli poikkeuksellinen, että oli väitellyt tohtoriksi (aiheena Suomen torpparijärjestelmä) ja sukutausta oli herraskaisen suomenruotsalainen niin isän kuin myös äiti Eugenian puolelta (Helsingius). Voisi päätellä, että häntä on senkin vuoksi kutsuttu ”Karjalan keisariksi”. Kolmekymmentäluvun alussa taidettiin epävirallisesti jopa ehdotella kaupungin nimen muuttamisesta ”Gyllinggradiksi”. Siitä petroskoilainen historian professori Kilin on vihjannut eräässä paikallisessa tv-ohjelmassa todeten samassa, että ei se olisi ollut käytännössä mahdollista senkään vuoksi, koska hän oli kotoisin vihamielisestä Suomesta.

Professori Kilinille tehtiin kysymys Petroskoin nimestä

Edvard Gylling menehtyi Stalinin vainojen uhrina. Pääministerin tehtävänsä hän joutui jättämään lokakuun lopussa vuonna 1935 pitkäaikaisen kritiikin ja myös provosoivan syyllistämisen jälkeen. Hänet siirrettiin mitättömäksi tutkijaksi Maailmantalouden instituuttiin. Siinä tehtävässä hän kitui vajaat kaksi vuotta, kunnes hänet pidätettiin heinäkuussa 1937 ja elämänsä viimeiset kuukaudet hän vietti Ljubjankan vankilassa raastavassa odotuksessa, kuulusteluissa.

Anna-Lisa Sahlström on kirjoittanut Edvard Gyllingistä sydämeen sattuvan elämäkerran (Viimeinen ruhtinas). Hän kirjoittaa:

”Ljubjanka, kuulustelut, nöyryytys, tuomiot jotka pannaan täytäntöön tunnin kuluessa. Niskalaukaus, krematointi ja tuhkat jokeen.”

Gyllingin tuomiopäiväksi tuli 14.kesäkuuta 1938 – ja laukaus kajahti.

Sahlström on romantisoivassa teoksessaan hieman epämääräinen. Pahamaineisessa Ljubjankassa hän oli vangittuna, mutta Gylling – niin kuin 10 000-14 000 muuta – ammuttiin Kommunarkassa, Moskovan lähistöllä sijaitsevalla teloituspaikalla (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kommunarka). Ainakaan jokeen ei mahdollisia tuhkia ripoteltu. Yhtä kaikki, tuomio pantiin täytäntöön samana päivänä (http://www.memo.ru/memory/communarka/index.htm).

Tuomiopäivä sattui olleen hänen ja hänen vaimonsa Fanny Elisabethin (Nannin) hääpäivä. Vuonna 2006 – täsmälleen 32 vuotta aikaisemmin – he olivat Ikaalisten Kalmaalla luvanneet rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä. Nanni (1885-1944) oli miestään neljä vuotta nuorempi. Ennen vihkimistään he olivat olleet kihloissa kolme vuotta. Aluksi Nanni oli ihmeissään sosialismista, mutta taipui nopeasti sulhasensa näkemyksiin. Paljon vaikeampi asia se oli Nannin isälle Ikaalisten piirilääkärille Alarik Achrénille. Myöhemmin appiukkokin lauhtui, kun vävy pääsi Helsingin yliopistoon tilastotieteen dosentiksi.

Myhäilevä sulhanen, totisempi morsian

Fanny vangittiin maaliskuussa 1938 ja tuomittiin 7. heinäkuuta kahdeksaksi vuodeksi työleirille. Sieltä hän ei palannut koskaan. Sahlström kirjoittaa eräästä naisesta, joka oli kertonut tavanneensa Fanny Gyllingin vankileirillä Kazakstanissa:

”He olivat asuneet samassa parakissa ja työskennelleet yhdessä. He olivat puhuneet paljon keskenään ja nainen sanoi, että Fanny kirjoitti aina runoja iltaisin.”

Niiden runojen sisältöjä tai sanomaa ei jälkimaailma tunne.

Fanny

Myös Otto Villen hylkäämältä vaimolta Aino Kuusiselta on jäänyt eräässä kirjeessään kuvaus Fannysta. Hänen kuvauksessaan Fanny eleli Petšora-joen rannalla sijaitsevalla leirillä. Eräs leirivanki oli kertonut hänelle asuneensa samassa parakissa Fannyn kanssa ja todennut tämän kuolleen murheeseen: ”Hän ei valittanut koskaan, kun tiesi ettei se mitään hyödyttäisi. Hän oli hiljainen, surun murtama ja fyysisesti hyvin huonossa kunnossa […], kunnes kuolema vapautti hänet.”

Virallisten tietojen mukaan hän kuoli Karagandan työleirillä Kazakstanissa 6. syyskuuta 1944 (http://www.marxistarkiv.se/skribenter/wentus/gylling.pdf).

Fannylle ja Edvardille syntyi kolme lasta. He selvisivät vainoista ja elivät pitkän elämän: Maja Elisabeth (Maija; 1907 – 1998), Fanny Helena (1910 – 2001) ja Walter Edvard (1912 – 1988). Jälkipolveakin heillä on. Walter toimi Tulan kaupungissa tielaitoksen insinöörinä. Maja teki elämäntyönsä Shujan (Shuya) kaupungissa (Ivanovon alue) Moskovasta koilliseen. Helena toimi pääarkkitehtina Iževskissä, Udmurtian pääkaupungissa.  Per-Erik Wentuksen vuodelta 2007 peräisin olevan kirjoituksen perusteella (http://www.marxistarkiv.se/skribenter/wentus/gylling.pdf). Eduard ja Fanny Gyllingillä on 33 jälkeläistä, jotka kahta lukuun ottamatta asuvat Suomessa. Ne kaksi ovat korkeasti koulutettuja avaruustutkimuksen insinöörejä, jotka elävät ja työskentelevät nykyisin USA:ssa.

Maija, Helena ja Walter vierailivat Suomessa vuonna 1977 osallistuen lapsuuden kesäpaikassa Ikaalisten Kalmaan kartanossa sukukokoukseen. Lapset eivät kokeneet elämässään mitään vainoja tai poliittista uhkaa. He kuitenkin totesivat, etteivät saaneet elää isänsä vakaumuksen mukaisessa oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa, jossa ”jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto” (Marxin kommunistista manifestia mukaillen). Walterin aloitteesta sekä isä että äiti rehabilitoitiin 50-luvulla ja heille palautettiin postuumisti myös puolueen jäsenyys. Walter itse siskojensa lailla oli tuolloin puolueen jäsen.

JÄÄHYVÄISKIRJE

Edvardilla ei ollut tuomion julistamisen jälkeen mahdollisuutta jättää hyvästejä vaimolleen ja lapsilleen. Itse asiassa hän oli kirjoittanut jäähyväiskirjeen jo 20 vuotta aikaisemmin. Se tapahtui Viipurissa keväällä 1918. Tuolloin hän piileskeli jossakin ullakkokamarissa ja pelkäsi henkensä edestä, että valkoiset lahtarit nappaavat hänet ja teloittavat. Toisaalta hän tiesi olevansa syytön ja hän yritti epäröiden luottaa vallanpitäjiin ja oikeusjärjestelmään harkiten jopa vapaaehtoista antautumista. Hän uskoi – tai ainakin uskotteli - pystyvänsä vakuuttamaan heidät omasta vilpittömyydestään.

Hän oli pettynyt omiinsa, kun he päätyivät aseelliseen kapinaan. Hän vastusti, mutta syrjään ei voinut liikkeestä astua ja tyytyi myötäilemään. Epäluulon siemen oli kuitenkin jo kylvetty, ja valkoiset voittajat näkivät hänet yhtä syylliseksi kuin muutkin. Se esti häntä lopulta antautumasta.

Jäähyväiskirjeensä hän kirjoitti Viipurissa piileskellessään. Kirje on päivätty 16.5. eli samana päivänä kun Mannerheim johti Helsingissä valkoisten voitonparaatia. Sitä säilytetään valtionarkistossa.

”Minua ei lainkaan pelota kuolla enkä voi katua sitä mitä olen tehnyt. Sillä omatunto puhtaana voin sanoa, etten ole tavoitellut omaa etuani ja olen ymmärrykseni mukaan yrittänyt tehdä parhaani sen asian vuoksi jonka hyväksi olen tehnyt työtä. Olen aivan valmis tunnustamaan, että olen pystynyt vähään, surkean vähään, ja että jos minulla olisi ollut suurempaa voimaa, väkevämpää voimaa, kuin on ollut, olisin ehkä pystynyt kääntämään kehityksen pyörää siihen suuntaan mihin sitä piti kääntää ja minne kyllä yritin saada asian johdetuksi. Mutta epäonnistuminen tarkoittaa tuomiota. Enkä minä kavahda tuomiota. Enkä voikaan, koska kaikessa siinä kauheassa, mitä on tapahtunut, on tuomiota kyllin. Ja miksi siinä näin kävi. Oliko se väistämätöntä. Rakkaani, sinun rakkautesi kannattaa minua. Muuten kaikki tuntuu suunnattoman raskaalta. Se minkä vuoksi olen tehnyt työtä ka uhrannut kaiken minkä saatoin, on nyt menetetty, lyöty maahan. Kaikki on romahtanut, ja vielä tällaisella tavalla. – Onnettomuutta molemmin puolin. Ja missä määrin minä olen syyllinen.” (Sahlström, s. 177-178.)

Kirjeestä huokuu rehellisyys ja vilpittömyys. Tämän ja monen muunkin seikan perusteella voisi päätellä, että hän oli mukana politiikassa koko sydämestään. Toki hänestä on esitetty muunkinlaisia arvioita: haukuttu pyrkyriksi ja oman hyödyn tavoittelijaksi.

Gylling kirjoitti Viipurissa viestejä ahkerasti, vaikkei ollut lainkaan varma, pystyykö hänen läheisensä niitä koskaan lukemaan. Näin hän muistelee aikaa, jolloin Nanni oli nuorena tyttösenä menossa rippikouluun ja rakkaus heidän välilleen oli juuri syttynyt:

”Melkein puolet elämästäni, oikeastaan koko elämäni sinä olet ollut minun rakastettuni, koko tietoisen aikuiselämäni ajan. Olen ehkä rikkonut pahasti sinua vastaan, kun toimin niin kuin toimin, viime keväänä ja nyt. Sillä vaikka kävisi parhainkin päin, niin meidän kotielämämme on joka tapauksessa lopussa, sinun elämästäsi tulee vaikea ja raskas.” (s. 182.)

”Kaikki menee raskaan väistämättömyyden varmaa latua” (s. 183).

Edvard vakuuttaa omantuntonsa olevan puhdas ollen varma, ettei hän ole koskaan tavoitellut omaa etuaan. ”Ehkä onkin niin, että kun minä tai me olimme niin onnellisia, onnettomuus lyö meitä sitäkin raskaammin ja kovemmin” (S. 183).

Hänen onnistui lopulta paeta valepukuisena päiväjunalla Helsinkiin ja sieltä edelleen Ruotsiin. Valkoisten lahtarien kynsistä hän selviytyi, punaisten edessä hän ei enää selvinnyt.

Hänellä oli selkeä sosialistinen vakaumus, joka perustui parlamentarismiin. Hän pyrki muiden puoluetoverien rinnalla sosialismin voittoon, mutta hän vastusti aseellista kapinaa. Kun sitten enemmistö päätti tarttua aseisiin, hän oli ymmällä, mutta päätti mennä muiden mukana, koska jättäytyminen olisi merkinnyt asettumista vastapuolen leiriin. Tässä käy ilmi vanha sota-ajan totuus: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.”

Tuure Vierros on kirjoittanut romaanin Edvard Gyllingistä (Kalman poika 2006). Siinä on eräs vuoteen 1917 sijoittuva kohtaus, josta käy ilmi Gyllingin parlamentarismia kunnioittava poliittiseen kompromissihalukkuuteen pyrkivä näkemys. Kyse on vuodesta 1917, kun maassa käydään hallitusneuvotteluja ja Gylling kansanedustajana haluaa vaikuttaa tapahtumien kulkuun..

Tuure Vierros kirjoittaa (s. 75):

”Maalaisliittolaiset ymmärsivät meidän pyrkimyksiämme hieman paremmin kuin muut porvarit. Sosialistien yhteishallitus heidän kanssaan ei tuntunut minusta mahdottomalta. Puhuin asiasta Eetu Salinille, joka suhtautui myönteisesti, jopa innostuneesti. Sen jälkeen käännyin Alkion puoleen, ja hänkin piti ajatusta hyvänä, mutta kesken neuvottelumme Säätytalon portaita saapasteli sisään punakaartin partio pistimin varustetut kiväärit olallaan. Sen näyn edessä Alkio kalpeni, meni täysin takalukkoon, ja keskustelumme tyrehtyi.”

Vierroksen romaanin päähenkilö Edvard Gylling pohdiskelee vankilassa Suomen poliittisia tapahtumia 30-luvun loppupuolella, kun Kyösti Kallio tuli valituksi presidentiksi sosialidemokraattien keskitettyä äänensä hänelle. Sen valinnan tuloksena oli sosialidemokraattien ja maalaisliiton punamultahallituksen muodostaminen. ”Ehkä se olisi voinut tapahtua jo 20 vuotta varhemmin, jolloin paljon suomalaista verta olisi jäänyt turhaan vuodattamatta.” Vierros jatkaa ajatuksella, jonka voisi tuoda meidänkin päiviimme:

”Ehkä he voivat tehdä sen nyt, eheyttää rikkirevityn kansan, ellei se ole jo liian myöhäistä. Minä aavistan ja olen siitä melkein varma, että kovat ajat ovat edessä suomalaisilla, koko Euroopallakin. Siitä ei pieni kansa selviä, ellei puhalla yhteen. Jos selviää sittenkään.” (s. 76.)

 

Otto Wille Kuusinen ja Gyllingin lapset joulun vietossa

JALAN AMPUTOINTI

Sahlströmin kirjaa lukiessani kertomus jalan amputoinnista säväytti. Se tapahtui kevättalvella 1923, kesken kiihkeän ja kiireisen työn, moninaisten paineiden keskellä. Se kertoo myös osaltaan Gyllingin täydestä antautumista työhönsä. Edellisenä vuonna oli perhe muuttanut miehen ja isän perässä Petroskoihin. Myös Eugenie-äiti oli Suomesta tullut paikalle Leningradiin tukemaan poikaa, kun jalka sairaalassa amputoitiin. Ensimmäinen proteesi oli huono, mutta Saksasta tilattiin parempi. Sen ja kepin kanssa hänen oli opittava uudelleen kävelemään. Työt odottivat ja kävelykin alkoi luonnistua uudessa tilanteessa yllättävän nopeasti.

Tapaus kertoo ainakin sen, ettei mies pienistä lannistunut, ja osoittaa, miten suureksi kutsumuksekseen hän oman työnsä koki. Tässä on kertomus tapaukseen johtaneista syistä.

Gylling joutui työnsä vuoksi liikkumaan paljon Karjalan eri alueilla. Kulkuyhteydet olivat huonot, 

sää ja kelit olivat hankalia, minkä vuoksi terveys joutui koetukselle. Aluksi jalkaa vain särki, mutta särky jatkui ja jatkui, itsepintaisesti. Gylling itse arveli sitä tulehdukseksi tai lihasrevähtymäksi. Hän meni lopulta lääkäriin, jonka mielestä se oli tuberkuloosia todeten, että se olisi paras amputoida sillä tartunta saattoi levitä muualle ruumiiseen.

Gylling katosi julkisuudesta. Opeteltuaan kävelemään uudelleen hän palasi. Siitä lähtien hänen imagoonsa liitettiin keppi.

Amputaatio osoittautui kuitenkin tarpeettomaksi. Jalkasärky ei ollut mitään tuberkuloosia vaan pelkkää reumatismia tai seurausta liikarasituksesta. Hänhän oli käynyt kaukana Karjalan korvessa, matkustellut vaikeissa oloissa.

Amputaatiota suositellut iäkäs lääkäri myönsi myöhemmin, että oli tapahtunut erehdys. Hän pyysi anteeksi ja syytteli itseään. Gylling kieltäytyi tekemästä valitusta tai vaatimasta korvausta. Hän halusi suojella lääkäriä, joka oli juutalainen ja olisi tapauksen julkitulon myötä joutunut ikävyyksiin. Hänet oli jo tsaarin aikaan siirretty rangaistukseksi Karjalaan, joten ikävyyksiä hän oli jo kokenut muutenkin. Gylling tajusi, että julkisuuteen noustessaan tapauksesta olisi voinut nousta ties millainen myrsky.

”Me olemme kaikki ihmisiä ja kaikki teemme joskus virheitä, eikä tästä asiasta enää puhuta”, on Gylling Sahlströmin mukaan todennut.

PÄÄMINISTERINÄ

Työ Karjalassa saadaan alulle

Eduard Gyllingillä oli unelma, jonka tausta oli kansallisromantiikassa ja karelianismissa. Oli siinä myös 1800-luvun suomalaisuusliikkeen aatteellisuutta. Sen pohjalta ruotsinkielisessä perheessä kasvanut Edvard pantiin suomalaiseen lyseoon (Jyväskylän lyseo). Niistä lähtökohdista Edvardista kasvoi sosialisti, joka tosin oli aatteessaan aseettoman, parlamentaarisen toiminnan kannalla. Vertailun vuoksi todettakoon, että samoista lähtökohdista paljon köyhemmissä ja kurjemmissa oloissa kasvaneesta Veikko Antero Koskenniemestä (alkuperäinen sukunimi Forsnäs) tuli saksalaismielinen venäläisvastainen isänmaallisuusmies, joka vihasi kommunisteja kuin ruttoa. Luokkatoveri Otto Ville Kuusisesta tuli samanhenkinen kuin Edvardista, mutta hän taipui aseellisen toiminnan kannalle, vaikka muuten oli todellinen Kalevala-henkinen humanisti, jonka suonestaan pulppusi runoja ym. henkevyyttä.

Gylling matkusti kevättalvella Tukholmasta Pohjois-Norjan kautta Pietariin tapaamaan Leniniä tämän kutsusta. Sille tielle hän jäi. Ennen kutsua oli miesten kesken käyty jonkinsorttista kirjeenvaihtoa, jossa Gylling oli tehnyt ehdotuksia Karjalan tulevasta roolista.

Virallisesti ilmaisten hän toimi vuodesta 1921 alueellisen toimeenpanevan komitean (Karjalan hallituksen) ja vuosina 1923 - 1935 Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan kansankomissaarienneuvoston (hallituksen) puheenjohtajana.  Tuo ensiksi mainittu viittaa Karjalan työkansan kommuuniin, joka perustettiin vuonna 1920 ja jonka jatkaja autonominen neuvostotasavalta oli (https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_ty%C3%B6kansan_kommuuni). Ensi alkuun Gylling johti erityistä vallankumouskomiteaa ja helmikuussa 1921 edustajakokouksessa Gylling nousi virallisesti asemaansa.

Erimielisyyksiä oli alusta alkaen paljon eikä ruohonjuuritasollakaan kompromissihalukkuus ollut luontaista. Hierarkkisesti päätökset tehtiin ylhäältä alaspäin. Alusta alkaen päätöksenteossa oli kamppailua keskuksen ja periferian välillä. Keskuksen tasolla ei ymmärretty alueellisen itsehallinnon ideaa.  Ensimmäinen kapina Karjalassa poiki jo vuonna 1921.

Alussa perusluonteinen kysymys oli kieli ja ylipäänsä suomalaisten rooli. Gylling otti lähtökohdaksi sen, että Karjalan kirjavan murretilanteen vuoksi alueen viralliseksi kieleksi on otettava suomen kieli. Sen oli määrä yhdistää hajanaista karjalaisväestöä. Tämähän ei sopinut suurelle osalle paikallisia päättäjiä.  Venäläisoppositio protestoi, kuin myös paikallinen karjalaisväestö.

Nyt jälkeenpäin, kun 20-lukua voidaan tarkastella laajemmassa perspektiivissä, on yleisenä kehityksenä todettu, että Karjalan talous elpyi Gyllingin ansiosta nopeasti 1930-luvun alkupuolelle asti (http://www.gov.karelia.ru/Info/people/statesmen_f.html). Tarkastellaan kuitenkin lähemmin, milliasia eri vaiheita Gyllingin pääministerikaudella oli.

20-luvun tarkastelua

Karjalassa Gylling alkoi rakentaa määrätietoisesti Karjalan tasavallalle omaa kansallista identiteettiä. Hänellä oli alusta pitäen näkemys Karjalan tulevaisuudesta osana pohjoismaita ja läntistä kulttuuria. Suomen ja Neuvostoliiton raja oli hänen mielestään historiallinen vääryys. Hän uskoi tuolloin maailmanvallankumouksen vyöryvän eteenpäin, sen myötä Karjalassa luotu sosialismi laajenisi Skandinaviaan ja yhteiselon esteenä oleva raja poistuisi.

Ajatus tuosta unelmasta oli syntynyt jo aiemmin Tukholmassa. Käytännössähän mitään maailmanvallankumousta ei ollut tuolloin näkyvissä, mutta tällaisella esityksellä oli oma vaikutuksensa sisällissodassa tappion kokeneiden Suomen punaisten toimintanäkymiin. Gylling puhui tulevasta ”Skandinavian sosialistisesta työväen liittovallasta”.

Näin Gylling teki pesäeroa venäläisyyteen. Markku Kangaspuron sanoin voisi puhua ”henkisestä rajanvedosta” (s. 143).

Oli tietysti niitäkin, jotka näkivät asian toisinpäin: Karjala oli siltana liittää Suomi Neuvostoliittoon. Suomalaisella sivistyksellä oli kummassakin tapauksessa tärkeä rooli, koska se oli korkeammalle kehittynyt kuin Karjalan korpikylien kulttuuri. Suomalaiset olivat siis eräänlaisia suunnannäyttäjiä. Osa näki tulevaisuudenkuvana, että luotaisiin kielirajojen mukaan ”Karjala-Suomen neuvostotasavalta”. Suomenruotsalaisen Gyllingin unelmana oli, että sen kattaa koko Skandinavian.

Yhtenä karjalaisena vastavoimana Gyllingille oli työkansan kommuunia perustamassa ollut Vasili Kudžijev , joka edusti bolševikkien vasemmistosuuntauksen tuntoja. Hänen mielestään suomalaisten ei olisi pitänyt puuttua Karjalan sisäisiin asioihin vaan keskittyä Suomen kautta edistämään vallankumousta. Hän näki kansallisuusnäkökulman toissijaisena asiana.

Kudžijev vastusti suomalaistamista kahdella argumentilla: Vienan Karjalan kapina syyt sekä Aunuksen ja Petroskoin karjalaisten venäläistyminen. Kudžijevin mukaan kapinan syynä oli valkoisten agitaatio ja heidän propagoimansa karjalainen nationalismi. Gylling näki, että vienankarjalaiset eivät tunteneet olevansa isäntiä synnyinmaassaan, mihin syynä oli kansallismielisyyden puute. Erityisesti Kudžijev näki vaivaa sen todisteluun, että Aunuksen ja Petroskoin kihlakuntien talonpojat olivat jo niin venäläistyneitä, että he itsekin mieluummin käyttivät venäjän kieltä. Olisi väärin yrittää kääntää kehityksen pyöriä taaksepäin. (Kangaspuro, s. 127.)

Kun työkommuunissa käsiteltiin kielikysymystä, Gylling jäi työryhmän äänestyksessä yksin. Sinällään se oli luonteva päätös, sillä Gyllingin ehdotus olisi ollut mahdoton toteuttaa: kaikkien hallintoelimien olisi ollut velvollisuus käsitellä asiat suullisesti myös karjalan kielellä. Päätöstä rikkovat henkilöt olisi viety oikeuteen. Gyllingin kannan läpimeno olisi merkinnyt sitä, että keskusvirastojen ja kihlakuntien johtaviin virkoihin olisi voitu valita ainoastaan karjalan- ja suomenkielentaitoisia henkilöitä. Kudžijevin esityksessä kaksikielisyys oli vain lisäansio, ei virantäytön edellytys.

Kangaspuron mukaan Gyllingin ehdotuksen läpimeno olisi johtanut virkamiestasolla suurpuhdistuksiin ja Kangaspuro arvelee, että tähän Gylling ilmeisesti pyrkikin.

Vaikka Kudžijevin kannalla oli alemmalla tasolla enemmän kannatusta, hän jäi kuitenkin keskushallinnon päätöksen vuoksi tappiolle. Karjala velvoitettiin osoittamaan suomenkieliseen koulutyöhön kolmasosan valistustyön budjetista. Lisäksi suomen ja venäjän tasavertainen asema vahvistettiin: kaikissa virastoissa oli voitava hoitaa asiat sekä venäjäksi että suomeksi. Gyllingin esittämän radikaalit vaatimukset virkamiesten kielitaidosta eivät toki tulleet voimaan.

Kielikysymys suomen ja karjalan välillä ratkaistiin suomen eduksi. Gylling katsoi, että karjalan murteiden moninaisuuden vuoksi suomen kielen käyttö oli karjalaisia yhdistävä ratkaisu.

Kun Karjalasta tehtiin autonominen tasavalta vuonna 1923, päätöstä tarkennettiin. Korjatussa versiossa ”karjalan-suomen ja venäjän kielet ovat tasaveroisessa asemassa” Karjalan alueella. Neuvostoliiton mitassa päätös oli joka tapauksessa poikkeuksellinen. Esimerkiksi Ukrainassa vasta vuonna 1927 ukrainan kieli julistettiin tasaveroiseksi venäjän ja muiden kielten kanssa.

Uusi muotoilu itse asiassa mahdollisti myös karjalan kirjakielen kehittämisen. Se alkoikin ennen pitkää kiinnostaa yhä enemmän, mikä ei tietystikään ollut Gyllingille mieleen.

Tappion kärsinyt Kudžijev pantiin syrjään ja siirrettiin muihin tehtäviin Karjalan ulkopuolelle. Hän eli pitkän elämän (kuoli 1976). Elämäntyönsä hän teki Leningradissa. Toki hänetkin välillä vangittiin poliittisin perustein (vuonna 1948) mutta vapautettiin ja maine palautettiin.

Kivireen vetämistä työ oli mutta sitkeyttä ei puuttunut. Vastahankaan oli moni joko suoraan tai hieman kierommin. Kielikysymys suomen kielen aseman puolesta hiersi paikallisia karjalaisia. Pakkotoimiinkin porkkanoiden lisäksi jouduttiin. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, minkä jo yllä mainittu Kudžijevin esimerkki todistaa: ruohonjuuritason päätös oli painettu alas ylhäältä tulleella mahtikäskyllä.

Edvard Gyllingin politiikan ideologisia lähtökohtia

Gyllingin ajattelussa marxilaisen perusnäkemyksen kansallisromanttisena pilarina oli vakaumus ”suomenheimoisten” kansojen yhteydestä, jossa painopisteenä olivat suomalaiset ja karjalaiset. Maailmanhistorian hän uskoi etenevän kohti kommunismia ja tässä mielessä Venäjän vallankumous oli alkusysäys kansainväliselle liikehdinnälle. Gyllingin tapa perustella Suomen ja Karjalan yhteyttä ei onnistunut ilman nationalistisia käsitteitä. Raja oli historiallinen vääryys. Jo Suomen ja Karjalan luonto ja maisema yhdistivät suomalaisia ja karjalaisia. Ainoa este yhdistymiselle oli yhteiskuntajärjestelmä. Vallankumouksen edetessä tuo este poistuisi.

Tämä oli syy sille, miksi Karjalassa pidettiin kiinni Suomen kulttuurista ja kielestä ja miksi Karjalalle ruvettiin luomaan omaa, Venäjästä poikkeavaa identiteettiä. Neuvostoliitossa tuolloin vallalla ollut ns. juurruttamispolitiikka (korenizatsija) loi mahdollisuuksia paikallisen kulttuurin vahvistamiselle. Se oli Gyllingin mukaan jatke Suomessa 1800-luvulla harjoitetulle laajalle kansanvalistustyölle ja yhteiskunnalliselle rakennustyölle. Kansallinen tietoisuus ja valtiollinen itsehallinto olivat avainperiaatteita.

Tästä suomalaisesta nationalismista nousi ajoittain esiin ajatuksia karjalaisten osittaisesta assimilaatiosta suomalaiseen kulttuuriin. Oli mm. esityksiä karjalaisten nimien suomalaistamisesta (Markov – Markkanen, Kononov – Kononen, Pjotr – Pekka, Mihail – Mikko). Tässä on huomattava, että Karjala ei tosiasiassa ollut ollut yhtenäinen alue. Pohjois-Karjalassa eli Vienan Karjalassa tämä olisi onnistunut, muttei etelässä.

Gylling katsoi ongelmia laajasti. Hän ei tarkoittanut ainoastaan kielirajaa. Venäläisten laaja siirtolaisuus oli kaventanut karjalaa puhuvien asuma-aluetta, lisäksi suuri osa karjalaisista oli venäläistynyt (varsinkin nuoriso). Tämän vuoksi kielirajat eivät voineet määrätä Karjalan aluetta. Oli otettava maantieteelliset seikat huomioon.

Vuonna 1927 nousi kansallisuuskysymys akuutiksi ongelmaksi. Alue teollistui ja muuton myötä väestö venäläistyi. Hallituksella oli joka tapauksessa kolme päätehtävää. Karjala haluttiin ”karjalaistaa”, että karjalaiset tuntisivat olevansa kotonaan. Toinen tavoite oli hallintorakenteen kehittäminen (työläisten ja talonpoikien valta). Kolmas tehtävä oli talouden kehittäminen. Näistä jälkimmäisessä oli alkanut näkyä hyviä tuloksia. Erityisesti sahateollisuus oli kasvanut nopeasti. Suurilta trusteilta valta oli saatu paikallisiin käsiin. Se edisti talouden itsehallintoa. Myöhemmin 30-luvulle tultaessa taloutta pyrittiin piristämään Pohjois-Amerikasta ja Suomesta tapahtuvan suomalaisväestön muuton avulla.

Gylling selvensi ajatteluaan Kommunisti-lehden artikkelissa (1/1928), jonka hän kirjoitti Suomen kansalaissodan kymmenvuotispäivän johdosta vuonna 1928. Gylling hahmotteli, miten valoisa tulevaisuus suomensukuisille heimoille olisi koittanut, jos ne olisivat päässeet yhdistymään. (Kangaspuro s. 146.)

Hänen mielestään Suomella oli historiallinen tehtävä auttaa vähemmän kehittyneiden heimoveljien taloudellista ja kulttuurillista nousua. Karjalaisten ja inkeriläisten lisäksi niihin kuuluivat idempänä Venäjällä asuvat Suomensukuiset heimot. Sosialistisen Suomen tehtävänä oli toimia Suomen-heimoisten johtajana, nostajana ja tukijana.

Kirjoituksessa kävi ilmi, että vaikka hän ei olettanut vallankumouksen tapahtuvat lähiaikoina, hän ei epäillyt sen toteutumista. Gylling ymmärsi toteuttavansa Karjalassa sitä tehtävää, joka Suomessa jäi kesken. Karjala kulki Suomen 1918 vallankumouksen viitoittamaa uraa. Se osoitti suunnan, jota kohti ”suomensukuisten proletaarien yhteistyö” kehittyisi, kun sosialismi voittaa Suomessa.

Artikkelin julkaisemattomassa osassa Gylling puhui myös punaisesta suur-Suomesta. Se olisi syntynyt jos punaiset olisivat voittaneet 1918. Lehden päätoimittaja Yrjö Sirola poisti kuitenkin Gyllingin käyttämän ”punaisen suur-Suomen” muotoilun liian kansallishenkisenä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Gyllingiä moitittiin nationalismista.

Tämä ajatus oli vähintäänkin arka. Vielä vuonna 1920 nämä ajatukset ymmärrettiin, mutta 20-luvun lopulla sosialismissa oli jo siirrytty uuteen vaiheeseen. Valtiolliset rajat yhdistävää etnistä ja kulttuurista yhteyttä ei pidetty enää suotavana. Se tulkittiin separatistiseksi pyrkimykseksi.  Kansallisten kulttuurien piti edelleen kukoistaa, mutta sisältönsä niiden piti ammentaa omasta maaperästä, sosialistisesta yhteiskunnasta, ei kapitalismista.

Moskovassa katsoen ongelma oli se, että valtakunnallisen juurruttamispolitiikan mukaisesti Karjalan tasavaltaa rakennettiin suomen kieleen ja suomalaisella maaperällä syntyneeseen ja kehittyvään kulttuuriin. Karjalan suomalainen väestö oli liian pieni, jotta se voisi itse ylläpitää elinvoimaista suomalaista kulttuuria. Sen elinehtona oli, että Karjalassa oli yhteys myös Neuvostoliiton vihollismaan Suomen kulttuuriin.

Kun Neuvostoliitossa oli määritelty, että venäläisen työväenluokan tehtävänä oli auttaa reunavaltioiden vähemmistökansoja saavuttamaan korkeampi kehitysvaihe, niin Gyllingin politiikan kulttuurinen lähtökohta oli aivan toinen. Gyllingille ja muille suomalaisille punaisille kehittyneintä tasoa edusti suomalainen eikä venäläinen kulttuuri. Lisäksi heidän näköpiirissään häämötti Karjalan yhdistäminen punaiseen suur-Suomeen ja sitä kautta Skandinaviaan, ei suinkaan sulautuminen slaavilaisten kansojen mereen.

Gylling jatkoi itsepäisesti omalla linjallaan. Sen suuntaviivat oli muotoiltu tapaamisessa Leninin kanssa. Hänellä oli vahva ymmärrys siitä, että tämä Lenininkin hyväksymä linja oli vielä voimassa.

Näkemykset suomalais-ugrilaisten kansojen yhdistämisestä alkoivat saada kritiikkiä. Olihan sillä ikävä analogia myös rajan takana suomalaisten sotaintoilijoiden puheissa.  Vuonna 1931 Kansallisuuksien neuvostossa kansallismielinen ukrainalainen Mykola Skrypnik oli kääntänyt Gyllingin kielipolitiikan suhteen kelkkansa. Hän arvosteli Karjalan kielipolitiikkaa ja suomalaisten suuruudenhulluutta ja kansalliskiihkoa (Kangaspuro, s. 262). Vielä kaksi vuotta aiemmin hän oli ollut Gyllingin takana.

Erityisesti epäilytti myös Gyllingin ajatteluun liittyvä vihjaus Venäjällä asuvien suomensukuisten kansojen liittäminen mukaan uuteen valtionäkyyn. Haluttiin siis laajentua vielä Karjalasta idemmäksi.

Skrypnik itse oli toteuttanut Ukrainassa aktiivista juurruttamispolitiikkaa. Hänkin tosin vuonna 1933 joutui venäläistämisaallon ryskeessä ongelmiin ja päätyi ampumaan itsensä. Sama hyökyaalto ylsi samoihin aikoihin Leningradin puoluejohtajan Sergei Kirovin johdolla myös Karjalaan. Gylling sentään ”kitui” vielä pari vuotta omalla paikallaan Petroskoissa eikä Moskovassakaan hän päässyt ihan heti hengestään.

Kielipolitiikka keskiössä

Suuri ongelma Gyllingin kielipolitiikalle oli karjalaisten venäläistyminen, mihin syynä oli mm. kaupunkien ja tehdasyhteisöjen kasvu.  Vuonna 1926 käytti 76 prosenttia lukutaitoisista karjalaisista venäjää.  20-luvulla karjalaisten lukutaito oli lisääntynyt 10:stä 37 prosenttiin ja venäjä oli suosiossa juurruttamispolitiikasta huolimatta. Karjalankielisille annettiin oikeus käyttää karjalaa, jos he eivät osanneet suomea. Tässä sekamelskassa venäjän asema vain vahvistui.

Vielä vuonna 1924 ei ollut yhtään suomenkielistä koulua eikä valistustyötä tehty suomeksi. Oli vanhoillisia alueita, joissa ei ymmärretty venäjää mutta suhtauduttiin kuitenkin nuivasti suomenkielisiin kouluihin ja valistustyöhön.

20-luvun puolivälistä lähtien Gylling ryhtyi toimeen. Karjalan hallinto velvoitettiin ottamaan käyttöön karjalan ja suomen kielet. Virastojen toimistohenkilökunta velvoitettiin opettelemaan suomen tai karjalan kieli. Jos työntekijä ei oppinut kieltä määräajan kuluessa, hänet erotettiin.

Tämä päätös toi suomen- ja karjalankielisille ihmisille etuisuuksia, toisaalta venäjänkieliset tunsivat asemansa uhatuksi. Suomalaiset saivat tästä etua, koska he olivat muutenkin paremmin koulutettuja. Suomen kielestä tuli etuisuuksia saavaan väestönosaan kuulumisen symboli. Karjalaiselle väestölle alettiin tietoisesti rakentaa yhtenäistä suomen kielen ja kulttuurin varaan rakentuvaa identiteettiä. Näin tehtiin eroa venäläisiin.

Karjalassa ja Ukrainassa oli voimassa samansisältöiset päätökset kansalliskielen pakollisesta käyttöönottamisesta ja virkamiesten kielenopiskelusta. Ukrainassa oli erotettu henkilöitä, koska he eivät osanneet ukrainaa. Karjalassa mentiin samalle tielle. Karjalaisten asuttamien alueiden kouluja alettiin muuttaa suomenkielisiksi ja myös venäläisiä vaadittiin koulutettavaksi kaksikielisiksi. Tämä aiheutti vastustusta.

Eräällä paikkakunnalla venäjänkieliset opettajat saivat syksyllä 1927 koko kylän boikotoimaan suomenkielistä koulua. Siellä opiskelivat vain lastenkodin lapset. Eikä sille kukaan voinut mitään. Otteet alkoivat koventua molemmin puolin. Hallitus ei kuitenkaan antanut tavoitteissaan myöten.

Koulujen suomalaistamisen myötä tapahtuneet venäjänkielisten opettajien irtisanomiset nostivat osan opettajista ja karjalais-venäläisen opposition avoimeen vastarintaan. Karjalan ammattiliitto tuli tueksi. Hallitusta syytettiin työlakien rikkomisesta.

Punainen Karjala –lehti puolusteli, että opettajien erottaminen oli välttämätöntä karjalaistamisen toteuttamiseksi. Kritiikkiä ei siedetty. Oppositio ja vastustus suomalaistajia kohtaan kasvoi. Osa hallituksen linjan näkyvistä puolustajista siirtyi vastapuolen leiriin. Sittemmin kuitenkin painostus tuotti tulosta ja erottamiset määrättiin käsiteltäviksi uudelleen. Hallitus jäi tappiolle. Se näkyi myös muutamissa merkittävissä henkilönimityksissä. (Kangaspuro, s. 218 - 220.)

Etniset riidat ja leimaamiset alkoivat 20-luvun lopussa entisestään kärjistyä, ei pelkästään venäläisten ja suomalaisten vaan myös karjalaisten ja suomalaisten välillä. Kun irtisanomisia tapahtui, niin vähemmistökansallisuuksiin kuuluneiden ainoaksi puolustuskeinoksi jäi vedota etniseen syntyperäänsä ja tasa-arvoon.

Tällainen asetelma pakotti jokaisen yksilön tiedostamaan kansallisen identiteettinsä, joka kulminoitui kieleen. Siitä tuli kansallisuutta määräävä tekijä ja Neuvostoliiton vallalla olevassa juurruttamispolitiikassa ihmisen edut ja oikeudet olivat sidoksissa kansallisuuteen.

Syytökset jatkuivat. Suomalaiset syyttivät venäläisiä ”šovinismista”, karjalaistamisen vastustamisesta ja välinpitämättömästä suhtautumisesta autonomiaan. Venäläiset puolestaan syyttivät suomalaisia Karjalan johtopaikkojen kahmimisesta, karjalaisten syrjinnästä ja karjalaistamisen varjolla tapahtuvasta kaiken kattavasta suomalaistamisesta.  

Kritiikistä huolimatta Gylling ei ollut pehmentänyt kantaansa, siitä osaltaan todisteena on Kommunisti-lehdessä vuonna 1928 ilmestynyt artikkeli. Ja Karjalassa suomalaistamisohjelma jatkui entiseen tapaan, vaikka puolueen Leningradin aluekomitean valvonnan vuoksi toimissa piti olla entistä tarkempi. Karjalan aluekomitea hyväksyi vuonna 1929 Karjalan puoluejohtajan Kustaa Rovion suomalaistamisohjelman, jota siis virallisesti kutsuttiin karjalaistamisohjelmaksi. Ohjelmaa perusteltiin sillä, että tuloksia oli saavutettu aivan liian hitaasti.

Uuden ohjelman pohjalta muotoiltu linja vahvisti suomen käyttöä. Suomesta oltiin tekemässä virallista hallintokieltä ja kansallista väestöä yhdistävää kielistandardia. Sitä perusteltiin tsaarin aikaisen venäläistämisen historialla. Siihen nähtiin oikeutus, koska ”tsaristinen pakkovalta” oli venäläistämisen kautta pyrkinyt tukahduttamaan kansallisen kulttuurin ja kielen. (Kangaspuro, s. 231 - 233.)

Tähän kehitykseen tuli jarruksi se, että samoihin aikoihin karjalan kielen asemaa alettiin vahvistaa. Se ei Gyllingiä miellyttänyt. Aluksi (vuonna 1930) tehtiin päätös luoda Tverin karjalaisille oma kirjakieli professori Bubrihin johdolla (Kangaspuro, s. 250 - 251). Siitä sitten seurasi, että myös Karjalan kielipolitiikkaa alettiin arvioida laajemmin. Keväällä 1931 Kansallisuuksien neuvosto ehdotti, että Neuvostoliiton karjalaisille luodaan yhteinen karjalan kirjakieli (s. 252). Tämä sopii sinällään Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan perusajatukseen, mutta Gyllingille itselleen sen on täytynyt olla isku vyön alle.  Hänen kutsumustyönsä kuitenkin jatkui.

Puoluejohtaja Rovion ohjelma oli selvää kiintiöpolitiikkaa ja kansallista segregaatiota. Kaikkiin oppilaitoksiin ajettiin suomalais-karjalaisille kiintiöitä. Esimerkiksi tehdaskoulujen oppisopimuskoulutuksessa se oli 50 - 60 prosenttia. Karjalan johto oli kehityksen tyytyväinen, mutta ongelmia tuli siinä, kun ei ollut riittävästi opettajia.

Karjalaisten koulujen suomalaistaminen oli aloitettu vuonna 1929 ja se saatiin päätökseen vuoteen 1933 mennessä. Eteläisessä Karjalassa suomen ja karjalan kielten erot olivat sen verran suuria, että siellä jouduttiin turvautumaan ”kielen yksinkertaistamisen” - mitä se sitten käytännössä tarkoittikin (Kangaspuro, s. 238).

Vuonna 1932, kun hallituksessa tehtiin yhteenvetoa, ei tulokseen oltu kokonaisuudessaan tyytyväisiä. Oltiin jääty ”kulttuuripolitiikan” asteelle. Itsehallinnollisesti vahvan kansallisen tasavallan luominen ei ollut edistynyt. Asetettiin uusia tavoitteita seuraaviksi kolmeksi vuodeksi. Edvard Gylling päätti ryhtyä henkilökohtaisesti johtamaan tasavaltansa suomalaistamista. Kangaspuron sanoin ”hän laittoi kaiken peliin”. Liekö itse arvellut, että käytiin viimeiseen taistoon? (s. 239 - 241.)

Pannaan sekin merkille, että virallisesti tuolloin elettiin Neuvostoliiton juurruttamispolitiikan huippuvuosia, mutta politiikan käännöksestä oli jo hyvin selkeitä merkkejä. Ukrainaan kohdistui rankkaa nationalismin arvostelua mm. nälänhätä (holodomor) keppihevosena ja turvallisuuspoliisi oli aloittanut myös Karjalassa puhdistusoperaatioita. Epäluuloisuus vähemmistökansoja kohtaan alkoi näkyä yhä selvemmin. Karjalan suomalainen johto ei kuitenkaan joko huomannut mitään ilmapiirin muutosta tai ei ollut huomaavinaan. Seuraavana vuonna sitten Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirov puuttui Stalinin käskystä Karjalan tilanteeseen.

Jo tätä ennen oli ollut kovaa kädenvääntöä työmiesten värväämisestä Pohjois-Amerikasta ja Suomesta Karjalaan. Sen onnistumisella olisi saatu tasattua muuttoa tasavaltaan, mikä oli hyvin vahvasti venäläisvoittoista. Turvallisuuspoliisi vastusti kuitenkin ulkomaalaisten värväystä siinä laajuudessa kuin haluttiin. Stalinin myötävaikutuksella joitakin myönnytyksiä saatiin. Lopulta vuonna 1934 tasavallassa asui vajaat 5 000 amerikansuomalaista.  Heidät mukaan lukien suomalaisia oli noin 20 000, mihin on laskettu myös Suomesta tulleet loikkarit. Se oli 5 % Karjalan väkiluvusta. Käytännössä muutto lopahti vuonna 1933.

30-luvun uusi murros

30-luvulla kansainvälinen poliittinen kehitys alkoi osaltaan vaikuttaa siihen, että Neuvostoliiton keskushallinnossa raja-alueiden kansallisuuksia vahvistavaa juurruttamispolitiikkaa alettiin pitää uhkana.  Venäläistäminen oli alkanut yhdenmukaistaa valtakunnan kulttuuria. Kielipolitiikassa venäjän asema alkoi vahvistua. Tätä vastaan Gyllingin politiikka yritti taistella. Lisäksi Karjalassa kasvoi liike oman kansalliskielen puolesta. Yhä laajemmin siirryttiin tukemaan karjalan kielen kehittämistä.

Amerikansuomalaisten siirtolaisten tultua ristiriidat ja segregaatio vain lisääntyivät. He olivat ns. parempia ihmisiä, jotka saivat nauttia erilaisista etuisuuksista. Tietenkään paikallinen korpikansa ei siitä pitänyt. Toisaalta Suomesta tulleet työläiset pitivät Amerikan suomalaisia jonkinlaisina seikkailijoina. Vähättely oli pinnassa. Suomalaiset itse pitivät itseään muita parempina, ahkerampina ja taitavampina. Karjalaiset ja venäläiset olivat heidän silmissään laiskoja ja saamattomia. Nämä ovat nykypäiviltäkin niin kovin tuttuja asenteita.

Kansa oli saatu toisiaan vastaan. Sitten 30-luvun puolivälistä alkaen kaikki kulminoitui ja kärjistyi. Alkoi keskusvallan ylhäältä kiintiöimä ihmismetsästys, jossa ei säälitty kavereitakaan. Toimittiin määräysten nimiin, jotta olisi itse selvitty.

Gyllingistä kerrotaan hänen olleen kansanomainen mies, joka piti paljon kontakteja, kierteli pitkin Karjalan kyliä aina Kainuun korkeudella asti, keskusteli ihmisten kanssa, auttoi kaikkia mahdollisuuksiensa mukaan ja antoi tarvittaessa jopa rahaa omasta pussistaan. Hänestä pidettiin, kunnioitettiin, hän ajoi kansan parasta. Totta tämä varmaan onkin, mutta kansan syvien rivien ajatuksia kuunnellessaan hän ei kuitenkaan osannut tehdä oikeita päätelmiä eikä korjata omaa, Leninin joskus hyväksymää näkemystään.

Gyllingin oli välillä täytynyt turvautua isompien johtajien tukeen oman esityksensä läpiviemiseksi. Hänen omat ehdotukset jäivät paikallisella tasolla tappioon. Tämä ei kuitenkaan istunut hyvin Gyllingin itsehallintoajatteluun ja demokratiaan. Gyllingillä oli oma unelmansa, työnäky, ja sen myötä hän uskoi olevansa oikeassa ja asettui näkemyksineen muiden yläpuolelle huomaamatta omia ylilyöntejään.

Gylling vietti vuonna 1931 näyttävästi 50-vuotispäiviään. Lehdistö suitsutti johtajansa ylistystä. Samanaikaisesti oppositio jatkoi kritiikkiään vallassa olevia suomalaisia kohtaan.

Selkäranka kuitenkin alkoi murtua, kun Karjalan kehityksessä käynnistyi uusi vaihe. Sitä yhtäältä tuki koko Neuvostoliitossa käyttöön otettu patriotismin ideologia, joka sai vahvan venäläisyyden leiman. Sitä tukemaan nostettiin venäläistä mytologiaa ja Venäjän historiaa.

Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirov aloitti vuonna 1933 oman hyökkäyksensä. Kritisoitiin sitä, että kansallisuuspolitiikalle oli annettu liikaa valtaa. Tässä myötäiltiin täysin toimia, joihin Moskovan valitsema uusi puoluejohtaja oli ryhtynyt Ukrainassa.

Kirov arvosteli erityisesti Karjalan puoluejohtajaa Kustaa Roviota. Puoluejohtajan olisi neuvostosysteemissä olla varsinainen päätöksentekijä ja vastuuhenkilö, mutta Karjalassa Rovio oli lähinnä Gyllingin työpari. Enimmät syytteet kohdistuivat Rovion toimiin metsätöiden toteutuksessa.

Näitä Karjalan metsätöitä voi verrata Ukrainan viljantuotantoon ja syntyneeseen nälänhätään. Ukrainahan sai kritiikkiä siitä, että se ei ollut täyttänyt viljan hankintakiintiöitä virheellisen kansallisuuspolitiikan ja kulakkien vastarinnan vuoksi. Karjalaa taas syytettiin siitä, että se ei ollut täyttänyt Moskovan määräämiä metsätyötavoitteita. Syykin oli jo etukäteen päätetty – virheet kansallisuuspolitiikassa ja kulakkien toiminta.

Roviota syytettiin siitä, että Karjalassa ei ollut ryhdytty riittävän tarmokkaisiin toimenpiteisiin talonpoikien värväämiseksi metsätöihin. Lisäksi kolhooseihin ja neuvostokoneiston sisälle oli tunkeutunut metsätalouden kehittämistä hidastavia ”vieraita ja avoimesti vastavallankumouksellisia elementtejä” (Kangaspuro, s. 269). Käytännössä talonpoikia yritettiin motivoida työvoimapulasta kärsiviin metsätöihin, mutta he eivät asiasta innostuneet.

Edvard Gylling sai kovaa arvostelua, koska hän oli ajanut päätöksen, jonka mukaan kahta kieltä osaava henkilö saa 25 prosentin palkankorotuksen. Gylling yritti tämänkaltaisilla porkkanoilla ajaa omaa ideaansa eteenpäin. Valtataistelussa mentiin yhä avoimemmin henkilökohtaisuuksiin.

Raju kritiikin isku kohdistui tammikuussa 1934 järjestettyyn Suomen luokkasodan 16. vuosipäivän juhlaan. ”Petroskoin juhlan jälkeen syntyi rähinää ja touhua, joka on saanut vakavan luonteen”, raportoitiin SKP:n johdolle. Juhlan pääsylippu oli painettu siniselle paperille ja siitä oli unohtunut pois teksti ”Kaikkien maiden proletaarit liittykää yhteen”. Väri oli lahtarin väri ja tunnuksen pois jääminen oli raskas virhe. (Kangaspuro, s. 297.)

Tuollainen ”virhe” tuntuu käsittämättömältä. Olisi luullut, että muotoseikoissa ollaan tarkkoja. Olisikohan tässä toimittu tietoisesti provosoiden?

Joulukuussa 1934 Kirov murhattiin, uudeksi Leningradin puoluejohtajaksi tuli Andrei Zhdanov. Hän totesi huhtikuussa, että Karjalan johto oli ”mätä”. Se oli syrjäytettävä. (Kangaspuro, s. 316.)

Helmikuussa 1935 Petroskoissa juhlittiin Kalevalan ilmestymisen 100-vuotisjuhlaa. Juhlapuhujana oli –  Raukallion mukaan Kuusisen määräämänä – Yrjö Sirola, jonka asiat olivat huonolla tolalla.  Hän oli henkisesti romahtamassa ja eli kroonisessa rahapulassa. Gyllingin auttamishalu oli suorastaan hellyyttävää. Hän järjesti Sirolalle työpaikan tutkimusinstituutissa ja auttoi häntä pääsemään lepokotiin Petroskoin lähelle. (Rautkallio 133 – 135.)

Juhla oli hyvin näyttävä. Siitä tehtiin ideologinen ase kamppailussa venäläisoppositiota vastaan. Gylling ja Sirola vertasivat Karjalan sosialistista työtä Sammon taontaan. Tätä samaa vertaustahan käytti sittemmin Otto Wille Kuusinen mm. luodessaan 50-luvulla uuden venäjänkielisen painoksen Kalevalasta. 

Juhlan jälkeen aatesota kiihtyi Suomen kommunistien kesken sekä myös suomalaisten ja venäläisten välillä. Osuvasti Rautkallion käsitellessä tapahtumaa hän on laittanut otsikoksi ”Juhlat ennen kuolemaa” (s. 132).

Karjalan ilmapiiri muuttui vihamieliseksi ja pelottavaksi suomalaisia kohtaan. Ryhdyttiin 

puhdistuksiin. Vangittuja syytettiin mm. vakoilusta ja puolueen vastaisesta nationalismista.

Latvialainen Petr Irklis alkoi Zhdanovin valitsemana hoitaa Karjalan asioita. Muutosta alkoi tapahtua. Kritiikkiä ja provokatiivisia kirjoituksia ilmestyi lehdistössä, mutta Rovio ja Gylling olivat yhä vielä asemissaan.  Rovio erotettiin ensin, hänen tilalleen nousi Irklis. Tämä sai jatkaa tehtävässään kaksi vuotta, kunnes teloitettiin.

Gylling ei saanut olla kauaa rauhassa. Yöllä 18.10 NKVD järjesti provokaation, joka sai hänet raivoihinsa. Amerikansuomalaisten perustama Hiilisuon neuvostotila oli Gyllingin erityisen huomion kohteena. NKVD vangitsi tila karjakon Tyyne Metsän, koska hänen väitettiin myrkyttäneen tämän mallitilan 82 lehmää arsenikilla. Karjakko oli itse SKP:n jäsen.  Tieto oli kova isku, sillä Gylling oli seurannut tiiviisti tilan asioita. Se oli hänen ylpeyden aiheensa. Tällä teolla Gylling tajusi, että sen tarkoitus oli käydä henkilökohtaisesti hänen kimppuunsa. Gylling ei halunnut luovuttaa. Hän olisi halunnut matkustaa heti Moskovaan selvittämään asiaa. Häntä pyydettiin viivyttämään lähtöä eikä hän pääministerinä sitä matkaa enää ehtinyt tehdäkään. (Rautkallio, s. 157, Kangaspuro s. 325 - 326.)

Jos kronologisesti jatketaan, niin tässä vaiheessa voi palata tämän jutun alkutilanteeseen: epävarmaan elämään syrjäytettynä Moskovassa, jolloin vanha koulukaveri Otto Ville Kuusinenkin yritti vältellä tapaamista, sitten vangitsemiseen ja teloitukseen. Minä jatkan kuitenkin toiseen suuntaan, Edvardin elämän lapsuusvuosiin.  

LAPSUUS JA NUORUUS

Gylling syntyi Kuopiossa. Hän sai kasteessa nimen Edvard Otto Wilhelm. Kahdeksan perheen lasta varttuu aikuisikään: neljä tytärtä ja neljä poikaa. Isä joutui vaihtamaan työn takia usein kotipaikkaa, näin ollen Edvardkin kävi oppikoulunsa ja tuli myös ylioppilaaksi Jyväskylän lyseossa. Perheessä kotikieli oli ruotsi, mutta tuon ajan suomalaistamishuumassa Edvard valitsi suomenkielisen koulun, tai ehkä hänet sinne laitettiin.

Tarinaa syntyisi myös Edvardin luokkatovereista, mutta nyt mainitsen vain yhden, Otto Wille Kuusisen. Nimen kauttakin poikien kesken syntyi yhteys.

Edvardin isä sai aivohalvauksen ja kuoli juuri, kun perhe oli muuttamassa sukukartanoon Kalmaalle Ikaalisiin. Edvardilla oli vielä oppikoulua yksi vuosi jäljellä ja hän jäi Jyväskylään. Hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1900 ollen parhaan kaverinsa Otto Willen kanssa luokkansa priimuksia.

Edvardia ja Otto Willeä  - kuin myös V. A. Koskenniemeä - yhdistää lapsuudessa (ja varhaisnuoruudessa) yksi seikka. He kaikki menettivät isänsä hyvin varhain, Veikko Antero Forsnäs oli vasta kolmevuotias, räätälin poika Otto Wille yhdentoista.

Edvardilla ja Otto Willellä ei ollut mitään ongelmia päästä opiskelemaan Helsingin yliopistoon, joka tuolloin oli nimeltään Keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Edvard päätyi opiskelemaan humanistiseen tiedekuntaan mm. historiaa, kansantaloustiedettä ja tilastotiedettä. Hänestä ei tullut juristia, niin kuin isoveli Axelista tai niin monesta puoluetoverista. Myös luokkatoveri Otto Ville lähti humanistiselle alalle, mutta hän olikin ”Eettiin” verrattuna enemmän kulttuuri-ihminen. Viimeisenä kouluvuonna hän Runebergin päivänä säväytti isänmaallisuutta huokuvalla ylistyslaulullaan päivän sankarille, ”uudesti syntyneelle Väinämöiselle”. Runosuoni hänessä sykki, eli mukana kiihkeissä tunteissa. Sen hedelmistä saivat myöhemmin hänen lukemattomat naisystävänsä nauttia. Myös musiikkia hän harrasti, myöhemmin sävellyksiäkin syntyi ainakin myöhemmin.

Miksi vedän tähän Koskenniemeä mukaan? Heissä oli paljon samaa. Veikko Antero oli Edvardin lailla ruotsinkielisestä perheestä, suomalaisuusaate vei heidät mukanaan. Koskenniemen elämä vei poliittiselle vastapuolelle: ryssävihaan ja Saksa-sympatioihin. He molemmat opiskelivat Helsingissä samaan aikaan ja olivat mukana suomalaisuusliikkeessä kiihkeinä mullistusten aikana, jolloin omaa poliittista kantaa ei voinut piilottaa. On jopa sellainenkin havainto, että vielä 2006 he ja vielä Otto Wille kolmantena olisivat osallistuneet Helsingissä vappuna samaan kulkueeseen ja marssineet samojen punalippujen takana. Näin ainakin kirjoittaa Hella Wuolijoki muistelmissaan (Martti Häikiön Koskenniemi-elämäkerran mukaan). Tosin Koskenniemi oli jo edellisenä vuonna päätynyt tekemään pesäeroa sosialisteihin, joten tuota tietoa sopii epäillä.

Yhtä kaikki molempien elämään liittyy kiinteästi Saksa, ja sekin kiinnostus vei miehiä eri suuntiin. Koskenniemi innostui saksalaisesta kulttuurista ja Edvard Gylling kävi Saksassa opiskelemassa, kun onnistui saaman stipendin. Niillä kuukausilla oli epäilemättä merkitystä hänen maailmankatsomukselleen.

Kalmaan kartano Ikaalisissa

Edvard sai ”torppariherätyksen”. Sitä ryyditti Otto Wille kertoessaan omaa torpparitarinaansa ja filosofoidessaan maareformista. Siihen hän sai vahvistusta Kalmaan kesäpaikalla. Pihasta oli lyhyt matka renkitupaan, jossa tuore ylioppilas pääsi kuuntelemaan päiväläisten ja palkollisten tarinoita. Yliopistossa hän hakeutui professori Hannes Gebhardin luennoille, jossa äänensävy oli aivan toinen kuin koulun penkillä. Gebhard oli tulisieluinen humanisti, joka katsoi, että maareformi on Suomessa välttämätön.

Luennolla oli läsnä myös opiskelutoveri Martti Kovero. Molemmat olivat yhtä lumoutuneita. ”Torppariherätyksestä” lähti liikkeelle tartunta, joka vei Edvardin mukaan sosialistiseen liikkeeseen.

Edvard opiskeli Berliinissä kevättalvella 2004. Hän oli jo edellisenä vuonna valmistunut filosofian kandidaatiksi ja halusi jatkaa opintojaan. Siellä hänen silmänsä aivan kuin avautuivat maailmaan. Hän saattoi myös perehtyä lähemmin Karl Marxiin, johon hän oli saanut kipinän Gebhardilta. Hän oli jo mennyt kihloihin Nanninsa kanssa ja oli silmittömästi rakastunut, ainakin jos Anna-Lisa Sahlströmin vuodatuksia on uskominen. Saksassa opiskellessaan Edvard kirjoitti hänelle kirjeitä useamman viikossa. Rakkaus oli syttynyt ja siitä hän halusi pitää kiinni. Nanni oli vielä nuori koulutyttö ja ihmeissään kaikesta siitä, mitä poikaystävä Euroopan sydämestä kirjoitti. ”Sulhasmies kaipaa, ikävöi, muistaa ja unelmoi”, kirjoittaa Sahlström, joka on tutustunut Valtionarkistossa talletettuina oleviin kirjeisiin. Edvardin kirjeet ovat tallella, Nannin kirjeiden sisältöä voi vain arvailla. 

Häät pidettiin kesällä 2006. Häämatka suuntautui Tukholmaan, jossa Edvard valmisteli väitöskirjaansa torpparilaitoksen historiasta Ruotsin vallan aikana. Työ eteni vauhdikkaasti ja varmaankin Nanni sai kuluttaa aikaansa paljon yksikseen. Väitöskirja valmistui aikanaan, vuonna 1909 hänestä tuli Filosofian tohtori.

Vuonna 1905 hän oli mm. Kuusisen, Yrjö Sirolan ja Koveronkin kanssa perustamassa Sosialistista aikakauslehteä. Sen päätoimittajana hän toimi pari vuotta. Kansanedustajaksi hänet valittiin ensi kerran jo 1908.

Akateemisellekin uralle avautui nuorella perheenisällä mahdollisuus, kun hän sai työtä dosenttina Helsingin yliopistosta. Hän valitsi kuitenkin aatteen.

Mainitsin yllä Martti Koveron, joka Edvardin lailla oli huumaantunut Gebhardin luennoista. Hän oli Edvardin ja Otto Willen luokkatoveri - kuin myös Sulo Wuolijoki, Hellan puoliso. Hänestäkin kehittyi luokkatovereittensa lailla sosialisti. Hän valmistui tohtoriksi vuotta myöhemmin kuin Edvard ja väitöskirja käsitteli niin ikään torpparikysymystä.  Hän toimi sittemmin Tilastokeskuksen edeltäjän Tilastollisen päätoimiston ylijohtajana vuosina 1919 – 1952.  Hän oli ensimmäisiä valtion viraston johtoon yltäneitä sosialidemokraatteja. Se tie olisi ollut Edvard Gyllingillekin mahdollinen. Olisi tullut porvarillinen ammatti ja ura. Vaimo ja lapset olisivat saaneet turvallisemman kasvuympäristön. Toisin kuitenkin kävi.

Politiikka alkoi viedä miestä eikä elämä ollut enää samalla lailla hallittavissa. Karjalan vuosien loppuvaiheessa ei voinut enää antaa periksi. Alan ymmärtää, että ei siinä ollut miehellä muuta tietä kuin taistella loppuun.

LOPUKSI: lähteistä ja näkökulmista

Olen tätä juttuani varten lukenut paljon. Tässä ovat tärkeimmät teokset ja artikkelit. Kaikista näistä ei ole tekstissä lähdeviitettä. Oma vaikutuksensa niillä on kuitenkin ollut.

Anna-Lisa Sahlström: Viimeinen ruhtinas. Kertomus Edvard Gyllingistä. Suom. Liisa Ryömä. Teos, 2009.

Kangaspuro, Markku: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920 – 1939. SKS, 2000.

Rautkallio, Hannu: Suuri viha. Stalinin suomalaiset uhrit 1930-luvulla. WSOY, 1995.

Vierros, Tuure: Kalman poika. Edvard Gyllingin viimeiset päivät ja yöt neuvostovallan vankina Moskovassa kesällä 1938. Romaani. Edico Oy, 2006.

Uitto, Antero: Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen. Paasilinna, 2013.

Uola, Mikko: Edvard Gylling. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki, Suomalaisen kirjallisuuden seura.

”Kallis toveri Stalin!” Komintern ja Suomi. Toimittaneet Natalia Lebedeva, Kimmo Rentola ja Tauno Saarela.Edita, 2002.

Kangaspuron perusteellinen 20- ja 30-luvun Neuvostoliittoa laajasti valaiseva väitöskirja on lähteistäni ehdottomasti tärkein. Siinä Gylling on vain yksi henkilö muiden joukossa. Yllättävän monipuolinen kuva miehestä kuitenkin paljastuu, vaikka pitäydytään vain tapahtumissa eikä mennä persoonaan.

Sahlströmin elämäkerta luo Gyllingistä mielestäni verrattain romantisoivan kuvan. Hänellä tuntui olevan sydän paikallaan. Sellaisena minäkin hänet mielelläni näen. Tosin rinnalla täytyy olla enemmän faktoihin ja lähdekritiikkiin pohjautuva Kangaspuron väitöskirja. Jos pelkästään Sahlströmin teokseen pitäytyy, kuva jää yksipuoliseksi.

Jouni Krekola vähättelee Helsingin sanomien kirja-arvioinnissaan (http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353066293275) Sahlströmin kirjaa. Hän ei pidä sitä todellisena elämäkertana, vaan pelkästään ”sarjana eläytyviä tuokiokuvia henkilön taipaleelta”. Sitä se varmaan onkin, mutta siinä onkin pyritty etsimään tämänkaltaiselle kirjalle uutta muotoa. Siinä valotetaan enemmän perheen arkeen liittyviä tuntoja, mennään mielenliikkeisiin mukaan empatiaakaan unohtamatta. Siinä on pyritty kertomaan muustakin kuin kokouksista ja poliittisista väittelyistä. Siksi arvostan Sahlströmin lähestymistapaa. Jos kaipaa poliittista ja aatteellista analyysia, niin tarvitaan muita lähteitä.

Krekola on poiminut Sahlströmin kirjasta Gyllingin vastahakoisuuden aseellista toimintaa kohtaan vuonna 1918 ja vastuuntunnon. Hän panee merkille myös ”Eettin” kansanomaisuuden. Itse muistan hämärästi lukeneeni joskus 80-luvulla karjalaisesta sanomalehdestä venäjänkielisen artikkelin, jossa korostettiin hänen taitoaan hakeutua kansan pariin.

Kritiikkinä Krekola esittää sen, että Sahlströmin tarinointi vahvistaa eräänlaista Gylling-myyttiä. Gylling on suurmies, jonka kuvauksessa löytyy ”messiaanisia sävyjä”. Gyllingiä ei esitetä kommunistina vaan kansanjohtajana. Krekolan mielestä Sahlströmillä on sympatioita punaisia kohtaan.

Krekola kaipaisi tasapainoista ja kriittistä elämäkertaa Edvard Gyllingistä. Siinä olen samaa mieltä, että analyysia tarvitaan. Hänen poliittisesta toiminnastaan ja vaikutusvallastaan olisi hyvä saada lisävalaisua. Sen sijaan en kyllä hyväksy Sahlströmin työn vähättelyä sen ”punaisuuden” vuoksi. En tiedä tekijän poliittista kantaa eikä se ole tärkeääkään. Teoksessa on pyritty avaamaan myyttiseksikin jääneen Karjalan pääministerin persoonaa ja tällaisella lähestymistavalla uskon kirjan saaneen ja saavan edelleen paljon sellaisiakin lukijoita, jotka eivät muuten poliittisiin elämäkertoihin tarttuisi.

Jos joku luulee, että Sahlströmin teos on sosialismimyönteinen, niin Hannu Rautkallion teos on kaikkea muuta. Sen perusasenne on juuri kommunismin vastaisuus. Tällainen asenteellisuus on häiriöksi kirjan mahdollisille ansioille.   

Hannu Rautkallion Suuri viha on julkaistu jo 1995. Voisi kai hieman kärjistäen todeta, että siinä Edvard Gylling on kuvattu jonkinlaiseksi pahikseksi tai lepsuksi myötäilijäksi, jonka Lenin ”määrää” Karjalan johtajaksi. Rivien välistä ja välillä suoran riveistäkin käy ilmi, että epäpätevä Gylling lähinnä nautiskelee etuisuuksia neuvostojohtajien kylpylöissä ja datšoilla Krimillä. Rautkallio antaa palaa, myös mustamaalaten henkilöä, jos näkee siihen tarvetta. Hän ei noteeraa Gyllingin mahdollisia ansioita mm. talouden alalla. Kaikki tunnutaan tehtävän päin seiniä. Gyllingistä saa kuvan, että hän on toisten vietävissä ja kykenemätön vaikeisiin päätöksiin. Kovin syvällisiä perusteluja kirjoittaja ei laittele. Ja Kuusisen rooli on mikä milloinkin. Joskus hän tuntuu ohjaavan koko suomalaista joukkoa, joskus hän on täysin ulkona kaikesta. Välillä vihjaillaan hänen pelehtineen ahkerasti huorien seurassa. Tällä asenteellaan hän kai haluaa antaa kirjaan väriä, mistään analyysistä ei ole kyse.  Hän antaa sanan viedä, kun on päässyt arkistojen äärelle tutustumaan tarkemmin tapahtumien kulkua.

Vaikka välillä tuntuu, että Rautkallion kirjassa vain retostellaan suomalaisten kommunistien touhuilla, niin kuitenkin kyseessä tutkijan kirjoittama opus, josta avautuu huomattavan paljon yksityiskohtaista ja mielenkiintoista tietoa, mm. 30-luvulta. Kangaspuron teoksen sisältö on kuitenkin punnitumpaa ja opinnäytetyön ollessa kyseessä lähteetkin ovat viitteineen perusteelliset.

Rautkallio on kirjoittanut mielenkiintoisen yksityiskohdan Gyllingistä. Ajallisesti viitataan joko vuoden 1933 tai vuoden 1934 loppuun. Kappale jää hieman epämääräiseksi.

Punaisen Karjalan julkisivun takana pelokkaat miehet kävivät eloonjäämiskamppailuaan. Gylling oli laihtunut muutamassa kuukaudessa kymmenen kiloa mutta ei sentään kärsinyt vainoharhoista Sirolan tavoin. Fanny Gylling kirjoitti äidilleen verhoillusti: ”Meillä on ollut oikein kaunis kesä, mutta se loppui varhain”. (s. 129.)

Kappale on tekstinä sekava. Minä kiinnitin huomiota lähinnä tuohon laihtumiseen ja ihmettelin, mistä lähteestä tekijä on sellaisen tiedon onkinut. Ymmärrän kyllä, että Gylling eli rankkoja aikoja, mikä on saattanut vaikuttaa ulkoiseen olemukseen. näkynyt laihtumisena tai vaikka pelokkuutena. Sen sijaan viittaaminen Sirolan vainoharhaisuuteen on tässä yhteydessä outoa, koska Sirolan sairastumisesta puhutaan vasta myöhemmin. Tekstiin tuodaan tällaisilla heitoilla eloa, mutta aivan turhaan tutkija siinä henkilöihinsä leimaa lyö. Myös viittaus Fannyn kirjeeseen on oudossa yhteydessä.

Tuure Vierroksen romaanin löysin sattumalta. Hienoa, että Vierros on uskaltautunut tällaiseen aiheeseen. Romaanin asetelma on herkullinen. Viralta syösty pääministeri siinä odottaa vankisellissään seuraavaa kuulustelua ja tuomiotaan, palaa välillä ajassa taaksepäin pohtien menneisyyden toimiaan. Kovin paljoa hän ei saa sankaristaan irti. Parhaimpana kohtauksena minä pidän vanhan koulukaverinsa Otto Wille Kuusisen tapaamista. Hänen luoksensa Gylling hakeutuu kuultuaan tyttäreltään, että vävypoika toimittaja Toivo Rantala on vangittu. Sen syihin tapaamisessa ei tule selvennystä, mutta muuten se kyllä avaa miesten suhteisiin liittyviä solmukohtia. Valitettavasti romaani ei kanna ihan loppuun saakka. Vierros olikin enemmän innostunut harrastelija kuin ammattikirjailija. Arvostan kirjaa siitä huolimatta ja ehkä myös siksi. Se on vilpitön yritys tuoda eloa Gyllingin salaperäiseen hahmoon.

(Päivitys 29.12.2015: painovirhe korjattu)