Urho Kaleva Kekkonen 1900 – 1986

Urho Kekkonen 25-vuotta presidenttinä. Arabia, Veikko Roininen 1981.

Syyskuun kolmantena tuli kuluneeksi 120 vuotta Urho Kekkosen syntymästä. Hän toimi tasavaltamme presidenttinä 25 vuotta, ja oli lähes puoli vuosisataa aktiivisesti mukana Suomen politiikassa. Kuolema koitti elokuun viimeisenä päivänä, hieman ennen 86. syntymäpäivää. 

Voi sanoa, että olen Kekkosen ajan lapsi ja nuori. Olen syntynyt kutakuinkin samoihin aikoihin, kun Kekkonen valittiin ensimmäisen kerran presidentiksi. Päätös presidentin uralle sattui osumaan aikaan, jolloin olin juuri siirtynyt yliopisto-opintojeni jälkeen työelämään. Muistan elävästi sen hetken, kun työpaikallani - päijäthämäläisen koulun opettajanhuoneessa - kuuntelimme syksyisenä lokakuun päivänä radiosta uutista Kekkosen sairastumisesta ja siitä, että hän jättää lopullisesti tehtävänsä. Siinä työssä en jatkanut kuin vuoden loppuun. Sitten elämä alkoi viedä ja Kekkonen unohtui. Myöhemmin on välillä tullut Kekkosta ja hänen jämäkkyyttään jopa hieman ikävä, vaikka en voikaan sanoa olleeni hänen elinaikanaan mikään Kekkosen kannattaja. Hänen määrätietoisuutensa ja kaukonäköisyytensä on avautunut vasta myöhemmin, kai vasta siinä vaiheessa, kun häntä on julkisesti ruvettu vähättelemään ja painamaan alas. Nykyisin arvostan Kekkosen uraa, siitä on osoituksena yllä oleva kuva juhlalautasesta, joka löytyy olohuoneeni seinältä.

Tarkastelen kirjoituksessani Kekkosen elämää ja myös omaa suhdettani hänen uraansa. Isäni jäämistöstä löytyi aikoinaan Kekkosen kuolemasta ja hautajaisista kertovia lehtileikkeitä (Oulussa ilmestyneestä Kalevasta ja kirkon julkaisemasta Kotimaasta. Palaan juttuni loppupuolella myös niiden antiin. Olen aikaisemmin viitannut niihin parissa suppeassa jutussani vuodelta 2014.  Ne löytyvät täältä (Paavo Rintalan muistokirjoitus Kekkosesta) ja täältä (Ahti Pekkalan muistoja). Täällä puolestaan muistelen isäni elämää ja sotapolkuja.

Isäni arvosti Kekkosta. Hänelle Kekkonen oli turvallisuuden tae. Sodan kokeneena hän koki Neuvostoliiton uhaksi. Hän oli lähtöisin rutiköyhistä oloista ja sai tuntea ja kokea Suomen taloudellisen nousun. Muistan sen sisimmästä nousevan tunteen, kun hän pääsi tietyssä elämän vaiheessa muuttamaan omalla työllä säästettyyn kerrostalohuoneistoon. Silloin elettiin 70-luvun loppua. Velkaakin hän joutui ottamaan mutta se painoi sen verran sydäntä, että hän halusi maksaa velkansa mahdollisimman pian takaisin. Siinä oli kai kunniakin kyseessä. Nyt voi vain todeta, että kyllä ajat ovat muuttuneet.

Isäni oli myös kerran sivutoimisena vahtimestarina toimiessaan nähnyt Kekkosen hyvin läheltä. En tiedä, mikä toi presidenttimme Ouluun. Ei hän siitä erikoisemmin puhunut eikä kehuskellut, ei presidentti sentään sellainen guru ollut. Muistan ainakin hänen korostaneen miehen ryhdikästä olemusta. Käsittääkseni isäni suhde Kekkoseen oli samanlainen kuin yleensä Pohjois-Suomessa. Kekkonen oli pohjoisen köyhän kansan presidentti, sieltä hän ammensi tukensa. Ei isäni silti mikään maalaisliiton mies ollut. Kyllä hän oli kaupunkilaisduunari, joka kristittynä vieroksui kommunisteja, tullen kuitenkin hyvin toimeen kahden kommunistiveljensä kanssa.

 

Vaikka kunnioitan Kekkosta, en ole häntä silti koskaan äänestänyt. Vuonna 1974 sorruttiin poikkeuslakiin. Vuonna 1978 oli ainoa mahdollisuuteni tukea Kekkosta. Valintani oli tuolloin selvä, tukeni meni kilpailijalle.  Kekkonen oli jo vanha mies, mikä ei toki vielä sinällään ollut kielteinen tekijä. Kyllä hän toki vielä oli tolkussaan, merkit ”vanhuuden höperyydestä” alkoivat näkyä vasta hieman myöhemmin. Mutta mies alkoi kyllä olla jo tehtävänsä suorittanut. Toimin määrätietoisesti protestimielialalla. Merkittävin syy valintaani oli, että olin alkanut inhota kaikkea Kekkosen ympärillä hulmunnutta liehittelyä ja mielistelyä. Nykyisin se tuntuu vähittäinkin kuvottavalta.  Vuoden 1974 poikkeuslaki oli minusta älytön ratkaisu. Olisin sen jotenkuten vielä sietänyt, mutta siinä tunnuttiin jo mentävän liian pitkälle, kun presidentti ryhtyi vielä uuteen vaalikampanjaan.  Tehtiinpä Kekkosesta vielä ”taiteilija”, kun kampanjaa rahoitettiin, jonkinlaisilla tökeröillä puutyötekeleillä.

Kekkosen ”palvonnassa” mentiin monella tapaa yli terveen ajattelun. Jossain vaiheessa taidettiin viedä Neuvostoliittoon tuliaisina Kekkosen syntymäkodin Lepikon torpan pihalta kaivettua multaa. Mielistelyn saralla käytiin lähes kilpailua. Jotenkin siedin, jos takana oli Keskustapuolueen oma mies, kuten yllättäen vastuuhenkilön paikalle joutunut Eino Uusitalo. Sitä ihmettelin, kun esimerkiksi kokoomuksen nuoret menivät kieli pitkällä Kekkosen taakse. Asetelma oli toki selvä. Puolue halusi valtaa, eivätkä mitkään ”yleiset syyt” saaneet olla sille esteenä. Hallitustielle oli vain yksi keino, seistä yhdessä rintamassa K-linjan kanssa.

 

Todettava on, että en tuolloin 70-luvulla paljoa politiikkaa seurannut. Poikkeuslakimenettely tuntuu nyt jälkikäteen mielettömältä ajatukselta, mutta toisaalta ymmärränkin niitä syitä, jotka tuolloin painoivat vaakakupissa. Siinä oli mukana myös inhimillisiä seikkoja. Minulla oli silloin elämässäni paljon tärkeämpiä asioita. Oli laitettava omat asiani järjestykseen. Oli ylioppilaskirjoitukset ja sitten oli löydyttävä opiskelupaikka. Lisäksi oli muutto pois kotoa, oli syvälliset ja synkeät maailmankatsomukselliset pohdinnat.  Oli muitakin haastavia asioita, joista selviäminen tuntuu nykyisin kuin enkelin kosketukselta. Nyt olen lähinnä kiitollinen, että pääsin opintojen tielläni alkuun. Tasapaino alkoi löytyä myöhemmin.

Tuolloin Kekkonen oli ja pysyi, hänelle ei ollut vaihtoehtoa. Sisäpolitiikka oli yhtä myllerrystä, Kekkonen piti maata ja kansakuntaa pystyssä.  Politiikkojen liehittely ärsytti, mutta sitäkin enemmän ärsytystä herätti vasemmistohegemonian nousu. Se alkoi jo ns. Reporadiosta 60-luvulla. Vasemmistoradikaali opiskelijanuoriso alkoi hehkuttaa neuvostoliittolaista reaalisosialismia. Yleisradiosta tuli sen vankka äänitorvi.

Kun vuonna 1974 itse menin Jyväskylään opiskelemaan, tilanne oli jo muuttunut. Nyt hegemonista asemaa yliopistomaailmassa käyttivät ns. sinipaidat, taistolaisnuoret. He olivat jyrkemmän kommunistisiiven edustajia. Heidän johtohahmonaan oli SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo, joka oli kannattanut Neuvostoliiton Tšekkoslovakian miehitystä. Puheenjohtaja Aarne Saarisen kannattajat – punapaidat – uskalsivat sitä jopa kritisoida.  Kekkonen oli viisaasti vaiti ja pyrki toiminnassaan hyödyntämään Neuvostoliittoa tukevaa ilmapiiriä.

Minun asenteeseeni vaikutti paljon se, että sain opiskelija-asunnossa kämppäkaverikseni innokkaan sinipaidan. Olimme toisillemme ventovieraita mutta jouduimme jakamaan kahdestaan 20 neliömetrin huoneen. Hän yritti vaikuttaa minuun ja minä aloin huutaa vastaan. Olin hänelle kuitenkin sopuisa vastustaja, koska opiskelin venäjän kieltä ja suhtauduin Neuvostoliittoon uteliaan avoimesti, myönteisessä hengessä. Kämppikseeni verrattuna minulla oli kuitenkin kutakuinkin järjissäni. Vuosien myötä muutuin ajan hengen mukana kriittisemmäksi.

Voi kai sanoa, että lopullisesti ”takkini kääntyi”, kun suomalaiset kustantamot eivät rohjenneet julkaista Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoa (osat I-II). Se piti julkaista Ruotsissa, koska pelättiin niin paljon leimatuksi tulemista. Neuvostovastaisuuden leima oli tuolloin se pahin mahdollinen. Siinä oli tuolloin jotakin samaa, kun nykyisin lyötäisiin natsi- tai rasistikortilla, tai joutuisi metoo-kampanja-aktivistien hyökkäyksen kohteeksi.

Vihavainen kirjoittaa artikkelissaan Suomettuminen vuodelta 1993 (Itsenäisen Suomen historia, osa 4, s. 89):

”Erityisesti 1970-luvun alussa Kekkonen esiintyi – Kremlin terveisiä välittäen – myös ponnekkaasti sen puolesta, että lehdistö lisäisi Neuvostoliittoa koskevaa tiedotusta ja vähentäisi sen arvostelemista. On syytä olettaa, että tämä ilmiö oli sidoksissa siihen uuteen politiikkaan, jota Moskova muutoinkin tuolloin alkoi Suomen suhteen noudattaa.”

 

Maailmalla pintaan oli nostettu suomettumisen käsite. Sillä tarkoitettiin Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua. Virallisesti Suomi – eli Kekkonen - pyrki näkemään sen positiivisena seikkana kahden talousjärjestelmältään erilaisen maan yhteistyöstä ja ystävyydestä. Suomi halusi korostaa omaa puolueettomuuttaan. Halusimme pysyä kansainvälisten konfliktien ulkopuolella.  On huomattava, että Neuvostoliitto tunnusti Suomen puolueettomuuden vasta vuonna 1989. Se tapahtui Mihail Gorbatshovin Suomen vierailun aikana.

Vihavainen kuvaa Suomen henkistä ilmapiiriä seuraavasti:

”1960-luvun jälkipuoliskolta lähtien oli syntynyt erikoislaatuinen poliittinen kulttuuri, jossa kaikki merkittävät puolueet pyrkivät kilvan ”ulkopoliittiseen luotettavuuteen” eli Moskovan suosioon. Osittain tämän johdosta kriittinen asennoituminen Neuvostoliittoon todellakin väheni Suomessa.”

Hän luonnehtii myös Suomen radikaalin opiskelijanuorison sitoutumista Neuvostoliiton valtaideologiaan. Muualla Länsi-Euroopassa vasemmisto oli vapaasti kriittinen, mutta Suomi muodosti poikkeuksen.

”Toinen kriittisyyttä heikentänyt tekijä oli se, että Suomen vasemmistoradikaalinen opiskelijanuoriso sitoutui milteipä yksinomaisesti neuvostoliittolaisen reaalisosialismin kannalle.  Vasemmistoaalto sinänsä oli maailmanlaajuinen ilmiö mutta Suomessa se toteutui eri syistä poikkeuksellisen ”venäläisessä” muodossa.”

….

Mennään nyt tarkemmin Suomen historiaan ja Kekkosen rooliin ja merkitykseen. Pahoitteluni siitä, että tarkasteluni saattaa tuntua poukkoilevalta. Lainaan jälleen tutkijan tekstiä. Annan vuoron Henrik Meinanderille. Seuraavat kaksi kappaletta ovat suoria lainauksia hänen Suomen historiastaan vuodelta 2006 (WSOY, s. 193).

 

”Kekkosen vastustajat yrittivät parhaansa mukaan koota laajan liittoutuman estämään hänen uudelleenvalintansa 1962. Kekkosen epäiltiin ennen kaikkea tehneen tarpeettoman myönnytyksiä Moskovalle saadakseen tukea presidentinvaalitaisteluunsa. Tutkimus on sittemmin vahvistanut, että hän solmi jo syksyllä 1944 läheiset suhteet Neuvostoliiton tiedustelupalveluun ja ajoi sitä kautta tehokkaasti läpi omia tavoitteitaan.”

 

”Mutta ilmiön arviointia hankaloittaa se, että tästä epäsovinnaisesta ja usein monimielisestä pelistä koitui myös paljon hyvää maan taloudelle ja samalla myös sen väestölle. Keväällä 1950 Kekkonen pääsi vastavalittuna pääministerinä allekirjoittamaan viisivuotisen kauppasopimuksen Moskovassa, mikä oli erittäin hyödyllistä Suomelle. Ja viiden vuodenkuluttua hänen luottamuksellinen suhteensa Neuvostoliiton uuteen johtajaan Nikita Hruštšoviin vaikutti merkittävästi siihen, että Moskova salli Suomen vihdoin liittyä sekä Yhdistyneisiin kansakuntiin että Pohjoismaiden neuvostoon. Tässä Suomelle avautui täysin uusia mahdollisuuksia korostaa valtiollista itsenäisyyttään ja pyrkimystään pysyä suurvaltaselkkausten ulkopuolella – kunhan se vain tapahtui YYA-sopimuksen sitoumusten sallimissa rajoissa.”

 

Kekkosen tietä presidentinlinnaan tasoitti myös Neuvostoliiton päätös syksyllä 1955 luopua Porkkalan tukikohdastaan.

Meinander kiteyttää, että Kekkosen idändiplomatia tuotti sekä taloudellista että turvallisuuspoliittista hyötyä. Tulosta arvostettiin vilpittömästi, sen Meinander toteaa. Kaiken lisäksi suhteet Neuvostoliittoon kehittyivät niin sujuviksi, että Suomi pääsi keväällä 1961 allekirjoittamaan edullisen sopimuksen EEC:n ulkopuolella olevista Länsi-Euroopan valtioista koostuvan vapaakauppajärjestö Eftan kanssa. Sen ansiosta vientiteollisuudellemme varmistui elintärkeät markkinat. Lisäksi se loi hyvän pohjan myöhemmille sopimuksille (Meinander, s. 196.)

Palaan 40- ja 50-luvun vuosiin vielä edempänä. Nyt totean, että en syty lainkaan Meinanderin esittämiin syytöksiin veljeilystä Neuvostoliiton tiedustelupalvelun kanssa. Maailmanpoliittinen tilanne ja Suomen geopoliittinen asema olivat hyvin jännitteisiä. Suomi kävi selviämiskamppailuaan. Lisäksi sisäpoliittiset kiistat raastoivat Suomea. Kauna ja kahtiajako olivat todellisuutta. Kekkonen oli oikea mies paikallaan. Hänen johdollaan Suomi selvisi läpi vaikeiden vuosia. Kekkonen oli paitsi ulkopoliittinen toimija, myös sisäpoliittinen eheyttäjä. Sen työnsä hän aloitti määrätietoisesti jo vuonna 1936, kun hänet Viipurin vaalipiiristä valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan.  Samana vuonna hän nousi jo oikeusministeriksi Kyösti Kallion hallitukseen. Seuraavana vuonna Kalliosta tuli presidentti ja Kekkosesta sisäministeri. Kekkos-elämäkerran kirjoittajan Juhani Suomen mukaan Kekkosen valinta uudelleen ministeriksi ei ollut selviö. Hän oli ryhmän nuorin ja poliittisilta ansioiltaan muihin verrattuna aloittelija. J. Suomi ei löydä selvää vastausta Kekkosen valintaan. Yhtäältä puolueessa ihmeteltiin, miksi nuori kansanedustaja katsottiin heti kypsäksi ministerin toimiin. Toisaalta Kekkonen toimi hyvin aloitteellisesti, hän oli osoittautunut kyvykkääksi ja saanut sillä huomiota. Lisäksi hänellä oli läheiset suhteet Kyösti Kallioon.  Hänen asemansa puolueessa oli vankistumassa.

Kekkonen toimi voimallisesti Kyösti Kallion ja muiden merkittävien maalaisliiton poliitikkojen rinnalla punamultayhteistyön puolesta.  Presidentti Svinhufvud ei halunnut sosialidemokraatteja hallitukseen. Sisällissodan taakka painoi. Maalaisliitto ja Kekkonen sen mukana halusi katsoa Suomeen laajemmin. Sosiaalidemokraatit nousivat hallitukseen.  Niin vasemmistosta tuli olennainen osa suomalaista demokratiaa.

Puolueessa oli toki yhteistyötä vastustava siipi. Esimerkiksi Kekkosen veli Jussi ihmetteli kirjeessään, miten Urho oli lähtenyt samaan kelkkaan sosialidemokraattien kanssa (J. Suomi: Myrrysmies, s. 60). Ennakkoluuloja kuitenkin alettiin murtaa, alkoi sovunrakentamisen ja eheyttämisen tie. Sen ansiosta – uskallan niin päätellä – myös Suomi nousi sotaan yhtenäisenä rintamana.

 Juhani Suomen Kekkos-elämäkerrassa vuosista 1936-1944 (Myrrysmies) on seuraava lainaus (s. 131):

”Meidän tulee tähän maahan luoda kansalaissovinto. Se on  tämän sukupolven suuri, vastuullinen tehtävä. Mutta se on vaikea tehtävä. Se ei vaadi ehkä henkensä alttiiksi panemista, mutta rohkeutta sekin vaatii, sillä sitä vastassa ovat ennakkoluulojen korkeat muurit, sitä vastassa ovat ymmärtämättömyys ja kiihkomieli niin puolelta kuin toiseltakin.”

Katkelma Kekkosen puheesta heinäkuussa 1938 osoittaa Kekkosen määrätietoisuuden kansallisen eheyttämisen politiikassaan.

…

Mennään välillä nykypäivän kautta Kekkosen nuoruusvuosiin. Uuden Suomen blogeista löytyy yksi tuore ja hyvä kirjoitus Urho Kekkosesta, tekijänä Kimmo Kautio (täällä). Sieltä löysin kommentin, jossa viitataan ulkoministerinäkin toimineen Keijo Korhosen näkemykseen Kekkosen osallistumisesta sisällissotaan vuonna 1918. En itse ole Korhosen kirjoja lukenut ja vaikea niihin on nykyisin päästä käsiksi. Kommentin mukaan Korhonen korostaa sisällissotaan osallistumisen merkitystä Kekkosen tulevalle uralle: ”[hän]… teloitusjoukkueen johtajana vuonna 1918 kantoi kansakunnan kaikki haavat ja arvet kehossaan ja juuri sen takia hän oli sopiva mies kansan yhdistäjäksi.” Sisällissota oli Urho-nuorukaiselle varmasti rankka kokemus. Hän ei halunnut sen toistuvan. Ja siitä kokemuksesta löytyi voimavara myös poliittiselle toiminnalle. Siihen viittaa myös Mikko Juva muistokirjoituksessaan (ks. alla).

20-luvun alussa Kekkonen kunnostautui myös urheilijana. Urheilu-uran huippu osui vuodelle 1924. Korkeushyppy ja vauhditon kolmiloikka olivat päälajeja. Oli pienestä kiinni, ettei hän olisi noussut olympiaedustajaksi. Sittemmin Kekkonen nousi urheilujohtajaksi toimien mm. Suomen urheiluliiton puheenjohtajana 1930- ja 40-luvulla. Siinäkin toimessa hänen työnsä merkitystä arvostetaan. Eheyttämiseen pyrittiin osaltaan myös urheiluliittojen yhteistyön kautta.

Sisällissodan ohella mainittava on myös Kekkosen aktiivinen osallistuminen AKS:n eli Akateemisen Karjalaseuran toimintaan. Sen peruja on Kekkosen koko eliniän jatkunut kiinnostus ja sympatiat Baltiaan; myöhemmin presidenttinähän hän vieraili Virossa. Hänen lähipiiriinsä kuului sittemmin IKL:n kansanedustajana toiminut pastori Elias Simojoki. Kekkonenhan toimi 30-luvulla kansanedustajana korostetun aktiivisesti IKL:ää vastaan vaatien sen lakkauttamista. Se tosin onnistui vasta vuonna sodan ollessa lopuillaan vuonna 1944 välirauhan sopimuksen perusteella. Seppo Keränen toteaa tuoreessa kirjassaan (Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä, 2019), että AKS:n alkuaikoina kesällä 1924 Kekkonen ja Simojoki ”olivat yhdessä kiertäneet Kainuuta AKS:n ilosanomaa levittämässä”. Näköjään Kekkonen ehti siihenkin hommaan urheilijan uransa ohessa. Kun AKS hajosi vuonna 1932, miesten tiet erkanivat, mutta Keränen jatkaa, että jonkinlainen kaveruus säilyi myöhemminkin. ”IKL:n tulkinnan mukaan Kekkonen pyrki Simojoen kautta urkkimaan puolueen sisäisiä asioita” (Keränen, s. 88). Mikäli tuo on totta, se mielestäni avaa Kekkosesta jotain uutta. Ehkä tätä kautta raottuu se minulle arvoitukseksi jäänyt seikka, miksi Kekkosta niin syvästi vihattiin. Tuon kaltainen hämmentävä paljastus saattaa avata miehen luonteesta inhoreaktioiden taustoja. Alkaa väkisinkin pohtia, mitäköhän se Kekkonen siellä itänaapurin pakeilla juoni. Asioita ei kuitenkaan pidä suurennella.

 

Juhani Suomen Kekkos-elämäkerta kuvaa osuvasti Kekkosen määrätietoista tuloa valtakunnalliseen politiikkaan. Elämäkerran otsikkoon valittu luonnehdinta ”myrrysmies” on minua aina mietityttänyt, mutta ehkä se paljastaa jotain Kekkosen sisäisistä voimavaroista ja tenhosta. Hän kuitenkin nousi politiikan huipulle hyvin nopeasti jättäen taustalle monet kokeneemmat puolueen johtohahmot.

 Palaan vielä Simojokeen. Kekkonen ajoi jo 30-luvulla voimallisesti suhteiden parantamista Neuvostoliittoon. Sen vuoksi hän puuttui myös IKL:n harjoittaman heimosotapropagandaan. Juhani Suomen mukaan hän paheksui sitä, koska se ärsytti Neuvostoliittoa, mutta toisaalta hän tuomitsi myös vasemmistolehtien sitä paisuttelevan uutisoinnin. Kekkonen kielsi Elias Simojokea sisällyttämästä heimopropagandaa puheisiinsa. Samoihin aikoihin opiskelijanuorisolle osoittamissaan sanoissa varotti ”kiihkomielisyydestä” kehottaen välttämään ”ulkovaltoihin kohdistuvia uhkailuja, ylisanoja ja epärealististen pilvilinnojen rakentelua”:

”Kiihkomielisyys ja sokeus sisäisissä asioissa tuo tavallisesti haittaa ainoastaan sille, joka siihen lankeaa. Mutta kansainvälisissä suhteissa sellaisesta saattaa koitua vakava vaara koko kansakunnalle.” (Juhani Suomi: Myrrysmies, s. 47)

Nuo sanat osoittavat, että Kekkosen poliittinen linja oli selkiintynyt jo 30-luvulla. Juhani Suomi kuitenkin lisää, että kaikki hänen lausumansa eivät sovi noihin yllä esitettyihin linjavetoihin. Kekkosen linja ei siis ollut vielä täysin johdonmukainen.

Pintaan nousi myös ns. kielikysymys. Kekkonen ajoi voimallisesti myös suomen kielen aseman parantamista yliopistossa. Kekkonen toimi aktiivisesti suomenkielisen opetuksen lisäämiseksi yliopistossa. Maalaisliitto ajoi virallisesti yliopisto-opetuksen täydellistä suomalaistamista, mikä puolestaan aiheutti kitkaa esimerkiksi sosiaalidemokraattien kanssa. Yliopiston täydelliseen suomalaistamiseen ei kuitenkaan menty. Kiistaa käytiin lähinnä ruotsinkielellä opetusta antavien varsinaisten professorien lukumäärästä. Kekkosella oli alkuaan tiukka kanta mutta hänkin taipui kompromissiin, koska uskoi, että suomen kielen asema vahvistuu luonnostaan. Ei haluttu, että kielitaistelu olisi noussut pintaan.

…

Siirrytään sodan jälkeisiin vuosiin. Päälähteenäni on Jouko Vahtolan Suomen historia (Vahtola, Jouko. Suomen historia. Kivikaudesta 2000-luvulle. Otava, uudistettu painos 2017).

40-luvun loppu oli Paasikiven aikaa ja rankkaa sisäpoliittista kahinointia. Kommunistit menestyivät eduskuntavaaleissa ja pääsivät niskan päälle. He tehtailivat maassa lakkoja ja mielenosoituksia uhaten siten vakavasti yhteiskuntarauhaa. Eniten niitä organisoitiin vuosina 1946-49. Aikaa on kutsuttu vaaran vuosiksi.  Lakot häiritsivät sotakorvausten toimittamista ja vientiteollisuutta. Ne onnistuttiin kuitenkin rajaamaan, eivätkä ne johtaneet laajan vyöryyn. Samanaikaisesti Suomessa käytiin raskasta jälleenrakentamisen aikaa. Sodan tuhojen korjaamiseen esimerkiksi Lapin sodan jäljiltä meni runsaasti voimavaroja.  Ei ollut ihme, että vuoden 48 eduskuntavaaleissa SKDL:n ja kommunistien toiminta koki tappion.

Jouko Vahtola kirjoittaa Suomen historiassaan, että kommunismi koettiin Suomen historian pahimmaksi uhaksi. Tiedettiin, että kommunistit pitivät läheisiä yhteyksiä valvontakomissioon ja sen lähdön jälkeen NKP:n edustajiin Moskovassa ja Helsingin lähetystössä. Tavoitteena heillä oli päästä valtaan Suomessa ja muuttaa maan yhteiskuntajärjestys. Näit tavoitteita ei rohjettu – ei edes sosialisointia – saattaa julkisuuteen, koska niillä ei Suomessa ollut laajaa kannatusta. Kommunistienkin oli tärkeää menestyä vaaleissa.

Keväällä 1948 Suomen kommunistit pyysivät Stalinilta apua: ”Olisi suotavaa, että Neuvostoliitto toteuttaisi omasta puolestaan mahdollisia painostustoimia.”  Stalin ei siihen reagoinut. Neuvostoliitto hyväksyi Suomen hallitukseksi maassa laillisesti valtaan nousseen hallituksen, kunhan se noudatti ystävällismielistä politiikkaa.  Vuonna 1948 Stalin ehdotti  YYA-sopimusta. Se ratifioitiin 30. huhtikuuta. Luottamus kasvoi.

 SKDL:n mukanaolosta hallituksessa Vahtola kirjoittaa:

”Se hoiti vastuullisesti Suomen jälleenrakennusta kaikessa laajuudessaan, pani työn alle laajan sosiaalilainsäädännön ja ohjasi onnistuneesti Suomen kehitystä välirauhan tilasta…. omaa tietä kohti vakiintuneempia oloja.” (s. 343.)

Kommunistit toisaalta valmistelivat vallankaappausta mutta toisaalta käyttivät valtaa siinä järjestelmässä, joka heidän olisi pitänyt kumota. Sitä voi kutsua kaksilla rattailla ajamiseksi.

Oli tärkeää, että maalaisliiton ja oikeiston ohella myös sosialidemokraattinen puolue piti kommunistien vallankumousuhkaa näkyvästi esillä ja taisteli kommunismia vastaan. Esimerkiksi vuonna 1947 SDP sai SAK:n edustajiston vaaleissa enemmistön. Vuoden 48 vaaleissa SKDL koki tappion, demarit voittivat. Kommunistien oli se vaikea sulattaa ja siksi he pyrkivät käyttämään lakkoja poliittisena painostuskeinona valtiovaltaa sekä ammattiyhdistysrintamalla sosialidemokraatteja vastaan. (Vahtola, s. 345)

YYA-sopimuksen myötä luottamus kasvoi. Sen hedelmiä oli myös se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitut pääsivät ehdonalaiseen vapauteen ja heidät sitten myös armahdettiin (mm. vaikeasti sairas Risto Ryti). Neuvostoliiton ja SKP:n arvostelun sai lähinnä Väinö Tanner – Neuvostoliiton arkkivihollinen.

 

Vuonna 1950 Paasikivi valittiin selvällä enemmistöllä uudelleen presidentiksi. Kekkonenkin oli vaaleissa mukana mutta jäi peränpitäjäksi. Suomen sisäpolitiikka oli vuosina 50-56 levotonta. Kekkosesta tuli pääministeri ja hän sai kokoon vähemmistöhallituksen. Lähtökohdat idänsuhteiden parantamiseen eivät olleet hyvät, koska SKDL oli hallituksesta ulkona. Pääministeri onnistui kuitenkin vakauttamaan suhteen Neuvostoliittoon. Henkilöyhteyksillään hän sai kauppaneuvottelut käyntiin ja matkusti itse allekirjoittamaan 13.6. 1950 viisivuotisenkauppasopimuksen Moskovaan. Matkallaan hän tapasi myös Stalinin.

Kekkonen tarvitsi kommunisteja tuekseen. 50-luvulla tilanne kehittyi siihen suuntaan, että kommunistit jäivät oppositioon. Kekkosen oli selvittävä heitä ilman. 40-luvun lopun toiminta jätti heihin leiman ja loi epäluuloja. SKDL:n tuella hän onnistui vuonna 1956 nousemaan presidentiksi. Ehkä senkin vuoksi hän joutui kuitenkin välillä vakuuttelemaan omia lähtökohtiaan ja pitämään pesäeroa sosialismiin. Kekkonenhan piti selvän etäisyyden neuvostoliittosympatioihin siinä tunnetussa lausumassaan, joka kuului kutakuinkin niin, että Suomi pysyy kapitalistisena, jos kansa niin päättää, vaikka koko muu maailma muuttuisi sosialistiseksi. Se lienee lausuttu joskus 60-luvun alussa.

Urho Kekkonen ensimmäisellä valtiovierailullaan Ruotsissa vuonna 1956.

                                                                    Vaalijuliste, vuosi 1962

Eheyttämispolitiikalle oli löytynyt 50-luvulla selvä suunta. Se jatkui vuonna 1966, kun kommunistit pääsivät sosialistienemmistöisen eduskunnan myötä Rafael Paasion johtamaan punamultahallitukseen. Sitä ennen demarit olivat käyneet oman Jaakobin paininsa, kun Neuvostoliiton vihaama Väinö Tanner toimi puheenjohtajana vuosina 1957-63.

YYA-sopimus oli Suomen ulkopolitiikassa koko ajan taustalla, sekä varjona että turvana. Luonnollisesti se loi Suomelle tietyt kahleet, jos niin ilkeästi haluttaisiin tulkita. Mutta itse tulkitsen, että kyllä niin Paasikivi kuin Kekkonenkin pitivät arvokkaana yllä maamme omaa kunniaa ja pyrkivät saamaan myös Suomen omat intressit huomioon otetuiksi. Totta kai joskus käytiin ikävää rajanvetoa. Suhde emigrantteihin oli vaikea kysymys, Viro oli haastava kysymys. Kekkosella oli jo nuoruudesta saakka ollut suuria Baltia-sympatioita, mukaan lukien Viro. Se oli nuorallatanssia, jossa Kekkonen taituroi kuin parhaiten kykeni. Sitten 70-luvulle tultaessa homma lähti hieman lapasesta niin kuin yllä olen siitä jo todennut. On kuitenkin muistettava Kekkosen Viron vierailu vuonna 1964. Hän piti tuolloin puheen viroksi, minkä on tulkittu tehneen syvän vaikutuksen virolaisväestöön. Se oli yksi itu, joka ylläpiti Eestin neuvostotasavallassa kansallismielistä henkeä ja johti myöhemmin suotuisaan kehitykseen. 

…

Käsittelen lopuksi isäni Kaleva-lehdestä ja kirkon julkaisemasta Kotimaa-lehdestä keräämiä lehtileikkeitä. Ne koostuvat Kekkosen elämäntyötä käsittelevistä muistokirjoituksista ja tavallisten suomalaisten mielipiteistä. Ja kyllä tulen viitanneeksi myös muuhun materiaaliin.

Puukontekijä Seth Keräsellä Kainuun Hyrynsalmelta on muistoja Kekkosesta vuodesta 1945 alkaen. Hän kertoo tilanteesta Kekkosen pääministerikaudelta. Eduskuntavaalien alla Kekkonen oli Kainuussa puhujamatkalla. Suomussalmella hänen ei annettu puhua mutta Hyrynsalmella hän puhui. Siellä hän kummasteli Suomussalmen ratkaisua mutta lisäsi, ettei hän jätä suomussalmelaisiakaan unholaan. ”Se on köyhää kansaa, jonka puolesta täytyy taistella.”

Tuo esimerkki kertoo osaltaan siitä, kuinka laajaa Kekkosen vastustus oli. Sen hän onnistui kuitenkin kääntämään voitokseen. Se kertoo myös toisen olennaisen seikan. Kekkonen oli köyhän maalaisväestön äänitorvi. Tai ainakin profiloitui sellaiseksi. Sieltä hän sai tukensa. 50-luvulla Kekkosen ollessa pääministerinä lähinnä sosialidemokraatit kävivät kampanjaa Kekkosta vastaan. Kommunistit toivat puolestaan Kekkoselle ratkaisevan kannatuksen vuoden 1956 presidentin vaaleissa. Sitten vuoden 1962 vaalien alla dramatiikkaa toi Honka-liitto ja noottikriisi. Sosialidemokraatit nousivat Kekkosta vastaan. Siinähän kävi sitten niin kuin kävi. Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa vasemmisto kokosi itsensä ja SKDL nousi pitkän tauon jälkeen taas hallitukseen. Se on katsottu Kekkosen määrätietoisen eheyttämispolitiikan ansioksi. Hän yhdisti Suomea myös sisäpoliittisena vaikuttajana. Ja suuri saavutus oli se, kun hän onnistui saamaan myös sosialidemokraatit politiikkansa taakse.

Palataan vielä vuoden 1962 presidentin vaaleja edeltäviin aikoihin. Paavo Rintala kertoo muistokirjoituksessaan, että kun syksyllä 61 noottikriisin aikaan sosialidemokraatit ja oikeisto hyökkäsivät Kekkosta vastaan, niin vaalien lähetessä Helsingin Sanomat ei ottanut edes maksettuja Kekkosen vaaliliiton ilmoituksia lehteensä. Vastustus oli Rintalan mukaan laajaa. Suomen kuvalehden päätoimittaja kirjoitti, että Kekkonen oli suuri vaara Suomelle.  Vuosikymmenen lopulla tilanne oli muuttunut Rintalan sanoin ”Kokoomus ja SMP olivat ainoa vastavoima, jos sellaisiksi heitä voi kutsua”.

Rintala luonnehtii Kekkosta seuraavasti:

”Hän oli aina pyrkinyt työskentelemään niiden ihmisten puolesta, josta hän oi lähtöisin. Hän ei samaistunut aristokraatteihin kuin Mannerheim eikä virkamiesluokkaan kuin Fagerholm tai suurtalonpoikaan kuin Kyösti Kallio vaan Suomen syrjäkylien pienviljelijäväestöön, Kainuun ja Pohjois-Suomen eläjiin.”

Rintala löytää vertailukohtia kirjallisuudesta. Hänen mukaansa Kekkonen samaistui ”Ilmari Kiannon romaanien henkilöihin, Pentti Haanpään juttujen korpeentuneisiin synkkiin hahmoihin, Veikko Huovisen velmuileviin velikultiin”. Suomen köyhä maalaisväestö oli hänelle läheisin. Siksi 60-luvun lopulla alkanut suuri rakennemuutos ja sitä seurannut murros peltojen paketoimisineen ja muuttoaaltoineen otti Rintalan mukaan Kekkosta lujille.

Noista ”velmuilevista velikullista” minulla nousee mieleen neuvostoliittolaisen suomen kielen tulkin Rudolf Sykiäisen muistelmat (Musta Rudolf – ihmeelliset seikkailuni bolsevikkien maassa, Tammi 2000). Hän oli kesäkuussa 1950 mukana, kun allekirjoitettiin sopimus taloudellisesta yhteistyöstä. Kekkonen oli pääministerinä Suomen valtuuskunnan johtaja. Vierailun isäntänä oli toveri Stalin. Kekkonen tuntuu sopeutuneen Sykiäisen kertoman perusteella tilanteeseen erittäin luontevasti. Sykiäinen oli tuolloin tulkkina vielä keltanokka ja tilanne oli hänelle hyvin jännittynyt. Kekkosen ja tulkin suhteet tuntuvat kuitenkin olleen hyvin inhimilliset. Mielestäni tuo kertoo paljon hyvää Kekkosesta. Vierailun aikana näytti olevan tilanteen huomioon ottaen suhteellisen vapautunut ilmapiiri. Kun sitten vuosia myöhemmin Nikita Hruštšov nousi valtaan, Kekkosen ja hänen välille kehkeytyi jo hyvin lämmin suhde. Olen saanut käsityksen, että kyllä he aikamoisia ”velmuilijoita” olivat.

 

Palaan lehtileikkeisiin ja tavallisten kansalaisten ajatuksiin Kekkosesta. Tässä on kaksi lainausta Kaleva-lehdestä vuodelta 1986 (1. syyskuuta).

Reino Toivonen, Oulu: ”Sotavuodet eläneenä pidän Kekkosen merkitystä melkein korvaamattomana, hän on eheyttänyt koko suomalaisen yhteiskunnan ja ennen kaikkea hoitanut ulkopolitiikkaa, mikä on kaikkein tärkein. Tässä tulivat Kekkosen henkilökohtaiset ansiot esille.”

Ahti Inget, Oulu: ”…Kyllä meidän purjeiden ohjaimissa tarvitaan Kekkosen kaltaista lujaa miestä. Koivisto on hyvä mies paikallaan, mutta pikkuisen terävyyttä tarvittaisiin lisää. Kirjoittamalla nimeni surukirjaan halusin kunnioittaa Urho Kekkosen muistoa.”

 

Kun yllä Inget vähätteli Kekkosen seuraajaa, niin lainaan seuraavaksi Mauno Koiviston muistokirjoitusta käsittelevää juttua, jonka isäni on leikannut talteen Kaleva-lehdestä. Jutussa kuvataan Koiviston käsitystä seuraavasti:

Urho Kekkosen elämäntyö oli Koiviston mukaan yhtä monipuolinen ja värikäs kuin hänen persoonallisuutensa. mihin hän ryhtyi, siinä hän oli ehdoton ja määrätietoinen. Hän ajoi vastuksista välittämättä oikeaksi ja kansallisesti tärkeiksi kokemiaan asioita.

Koiviston mukaan Kekkonen oli ”se vastavirtaan sauvova mies, joka on kuvattuna hänen kirjan omistusmerkissään”. En valitettavasti tiedä mitään omistusmerkistä. Koivisto korostaa, että jo toisen maailmansodan aikana Kekkonen asetti tavoitteekseen Suomen kansainvälisen aseman vakauttamisen uudelle pohjalle. Se tarkoittaa luottamuksen rakentamista suhteissa itäiseen naapuriin. Samalta pohjalta hän ”rakensi hyvät ja toimivat suhteet myös länteen”.

Koiviston luonnehdinnan Kekkosen toteuttamasta kansallisesta eheytyksestä lainaan tähän kokonaisuudessaan. Koiviston mukaan Kekkonen kykeni kokemuksensa ja taitojensa pohjalta vaikuttamaan kansallisen eheytymisen suuntaan enemmän kuin kukaan muu.

”Kansallisen eheytyksen Kekkonen sanoi ymmärtäneensä niin, että se voi toteutua vain siten, että kansa oppii tuntemaan itsensä ja hyväksymään keskuudessaan vallitsevan erilaisuuden. Urho Kekkosen ajaman kansallisen eheytymisen esteenä eivät olleet erilaisia aatteita omaksuneiden ihmisten toisistaan poikkeava laatu, vaan heidän toisistaan poikkeava yhteiskunnallinen asemansa ja erilaiset elämänkokemuksensa.”

 

Seuraavat Koiviston sanat ovat mielestäni erityisen tärkeät myös nykypäivän suomalaisille:

”Meistä ei voi tulla kaikista samankaltaisia, ja jos voisi, sillä ei olisi arvoa. Arvokasta on, että me erilaisuudessamme voimme elää yhdessä, yhdessä hoitaa yhteisiä asioita, Urho Kekkosen viitoittamalla tavalla.”

…

Jostain syystä myös Matti Vanhasen isän Tatu Vanhasen kirjoitus on Kalevassa keskeisellä paikalla. Hänet tituleerataan apulaisprofessoriksi. Hän arvelee, että Kekkosen ”sisäpoliittisen sillanrakennustyön” suurin historiallinen saavutus on SKDL:n ja kommunistien nivoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan. Alun pitäen Kekkonen valittiin presidentiksi SKDL:n valitsijamiesten tuella. Sen jälkeen muut puolueet eivät olleet valmiita SKDL:n kanssa yhteistyöhön. Vuonna 1966 eduskunnasta tuli vasemmistoenemmistöinen ja tällöin myös kommunisteille avautui tie hallitukseen.

”Siitä alkoi Suomen sisäpoliittisen eheytymisen aika, minkä myönteisinä seuraamuksina on ollut ennennäkemätön taloudellinen kasvu, kansan vaurastuminen, väestön heikompien osien olojen korjaaminen, ylisen sosiaaliturvan parantuminen ja koulutustason nousu.”

Vanhanen lisää, että yhden miehen merkitystä ei pidä liioitella. Se on kuitenkin totta, että Kekkosen myötävaikutuksella maassa tapahtui sisäistä eheytymistä. Vastakohtaisuudet ja sisäiset taistelut jäivät taustalle, mikä teki mahdolliseksi voimien keskittämisen rakentavaan työhön. Seuraavassa lainauksessa on jo viitteitä siihen, mistä Tatu Vanhanen sai myöhemmin kielteiseksi leimattua mainetta.

”Esimerkit muualta maailmasta osoittavat, että sisäisesti liian rikkinäiset kansat eivät kykene menestyksellisesti ratkaisemaan taloudellisia ja sosiaalisia ongelmiaan, kun taas vauraimmat ja edistyneimmät ovat samalla myös sisäisesti yhtenäisempiä, vaikka eivät kaikissa asioissa yksimielisiä.”

 

Mikko Juva kirjoittaa Kekkosesta Kotimaa-lehdessä syyskuun toisen päivän numerossa. Hänen mukaansa kokonainen aikakausi on mennyt Kekkosen mukana historiaan. Hän panee merkille Kekkosen osallistumisen vuonna 1918 vapaussotaan, joka ”käytännössä osoittautui kansalaissodaksi”. Itsenäisyys saavutettiin mutta sen hintana oli kansan kahtia jakautuminen ja pysyvä vihamielisyys itäistä naapuria kohtaan. Kansan eheyttäminen, työväestön vetäminen mukaan maan rakennustyöhön ja suomenkielisen enemmistön oikeuksien turvaaminen määräsivät nuoren Kekkosen poliittiset tavoitteet. Juva toteaa, että 30-luvulla Kekkonen oli tehokkaasti ajamassa keskustan ja vasemmiston yhteistyötä. Sittemmin Suomen ulkopoliittisen aseman vakiinnuttaminen johti Urho Kekkosen myös kansainvälisten ongelmien pariin. ETYK-prosessi oli kruunu miehen kansainväliselle uralle.

Urho Kekkonen pyrki Juvan mukaan kaatamaan määrätietoisesti raja-aitoja. Kolmekymmentäluvun sovintopolitiikka sai jatkoa 60-luvulla, jolloin hän toimi määrätietoisesti niveltääkseen kommunistit tasaveroisena ryhmänä suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomessa toteutettu konsensuspolitiikka perustuu Urho Kekkosen elämäntyöhön.

”Hänen tiensä kulki usein jyrkkien vastakohtaisuuksien ja ankarien taistelujen kautta. Poikkeuksellisen terävänä ja lahjakkaana, tarpeen vaatiessa häikäilemättömänä ja keinoja kaihtamattomana hän pitkän poliittisen uransa keskivaiheille asti ja sen ylikin oli sangen kiistelty mies. Vastustajia hän ei pelännyt, ei myöskään lujia otteita, jotka jättivät matkan varrelle melkoisen joukon vihamiehiä. Kuusikymmentäluvulta lähtien hän kuitenkin oli maan kiistaton johtaja, jonka ansiot niidenkin oli pakko tunnustaa, jotka aikoinaan olivat yrittäneet estää hänen nousuaan.” (Kotimaa 2.9.1986)

…

Hautajaiset pidettiin 7. syyskuuta. Arkkipiispa John Vikström piti siunauspuheen. Sen teemana oli ”tie ja elämä – totuus”. Hän toteaa, että Kekkonen pyrki elämässään aina eteenpäin. Hänelle tärkeämpää kuin mikään oli elämä ja sen myötä myös kansamme elämä ja tulevaisuus.

Vikström vertasi siunauspuheessaan Kekkosta yksinäiseen hiihtäjään, joka hiljalleen umpeutuvaa latua myöten katoaa horisonttiin.

Vikströmin puheesta nostan esille vielä yhden kohdan. Nykyiseen maailman tilanteeseen verrattaessa sanat voivat monista tuntua oudoilta ja uhkarohkeilta. Minä jään lähinnä ihmettelemään ja miettimään, mitä Kekkonen noilla sanoilla on tarkoittanut. Ja voinhan kysyä myös, mitä John Vikström on miettinyt valitessaan sanat puheeseensa.

”Turvallisuutta ei saavuteta aitojen pystyttämisellä”, oli Urho Kekkosella tapana sanoa. Ja hän jatkoi ”turvallisuus saavutetaan avaamalla portit.” On vapauttavaa uskaltaa avata portit. On vapauttavaa tunnustaa tosiasiat ja toimia niiden mukaan…”

…

Kuvaus hautajaissaatosta on koskettava. Seuraava teksti on suora lainaus lehtiuutisesta. Siinä tavallaan Kekkosen perintöä halutan siirtää myöhemmille sukupolvillemme.

”Hautajaisten surusaatto kulki Unioninkadulta Aleksanterinkadulle, josta se kääntyi Mariankadulle. Pohjois-Esplanadilla saatto pysähtyi puoleksi minuutiksi Presidentin linnan eteen jättämään viimeisiä hyvästejä presidentin pitkäaikaiselle työpaikalle. Paikalle kerääntynyt ihmisjoukko seurasi äänettömänä tapahtumaa.

Linnan lippu laskeutui pysähdyksen ajaksi puolitankoon ja nousi taas ylös, kun matka jatkui.

Jäähyväissurua muistuttaen taivaalta alkoi putoilla hiljalleen sadepisaroita, kun presidentinlinna häipyi näkymättömiin ja surusaatto kaarsi Esplanadilta Mannerheimintielle.

Arviolta kymmenet tuhannet suomalaiset olivat tulleet vaiteliaina seuraamaan kadun varsille suomalaisen suurmiehen lähtöä. […] Omana hyvästijättönään pieni tyttö vilkutti ohi kulkeville autoille. Joku laski päänsä alas, joku puolestaan pyyhkäisi silmäkulmaansa. Joku lopetti kiireisen kulkunsa, pysähtyi ja seurasi vakavana hautajaiskulkuetta.

Liikkeet olivat saattoreitin varrella koristelleet ikkunansa presidentti Kekkosen kuvin ja kynttilöin.

Kadunvarsilla tapahtumaa kuvattiin haikeaksi, yhden aikakauden päätökseksi. ”Siinä menee Isänmaan ja rauhan rakentaja”, kuvasi muuan saattoa seurannut.

…

Kotimaan pääkirjoituksessa Kekkonen kuvataan siltojen rakentajaksi. Siinä kuvataan Kekkosen ajatuksia kirkosta ja kristillisyydestä.

”Kirkon tulisi ennakkoluulottomasti lähestyä piirejä, jotka eivät aikaisemmin ole löytäneet kirkon sanomasta elämäänsä sisältöä. Muuten kirkko jää syrjään sykkivästä elämästä.”

 

Nuo ajatukset kertovat nykyisin siitä, miten ajat ovat muuttuneet. Kaikki hänen ajatuksensa eivät toki voi kantaa hänen aikansa ylitse. Tuolloin nuo ajatukset varmasti olivat painavia ja niiden kautta myös kirkko pyrki tuolloin muuttamaan suuntaa ja lähestymään yhä enemmän vähäosaisia ja kirkon toiminnasta syrjäytyneitä.

Voisi miettiä, mitä meillä on opittavaa Kekkosesta. Mitä arvokasta häneltä ja hänestä on jäänyt meidän aikaamme, meidän ja meidän jälkeläistemme tulevaisuuteen? Pelkkä irvailu ja piikittely eivät tee Kekkoselle oikeutta. Mielestäni se anti löytyy hänen persoonastaan. Hänellä oli oma viiteryhmänsä, hän ei ollut siitä irrallaan. Hänellä oli yhteys kansaan. Hän rakensi tietä vaikeana aikana, loi kansakunnalle yhteyttä. Minulle hänen toiminastaan erottuu tietty pitkäjänteisyys. Hän oli määrätietoinen ja pyrki eteenpäin.

 

EDVARD GYLLING

Edvard Gylling (1881 – 1938) kuuluu niiden suomalaisten joukkoon, jotka ovat luoneet tärkeän osan elämänurastaan ulkomailla. Parhaiten hänen nimensä kai tunnetaan Petroskoissa. Onhan hänellä siellä oma nimikkokatunsa ”Gyllingin rantakatu”. Kun vuonna 1983 sitä pitkin ensi kertaa askelsin, oli tämän sosialistisen idealistin ja 15 vuotta Karjalan pääministerinä toimineen miehen nimi ehkä tuttu, mutta silloin vasta kurkistin ensi kerran, mitä tuon nimen taakse lähemmin kätkeytyy. Vuoden 1985 jälkeen en Petroskoissa ole käynyt ja Gyllingistä kiinnostuin toistamiseen vuosi-pari sitten. Työväenluokan mieshän hän oli ja kertomusten mukaan vielä kansanomainenkin, mutta siinä mielessä hän oli poikkeuksellinen, että oli väitellyt tohtoriksi (aiheena Suomen torpparijärjestelmä) ja sukutausta oli herraskaisen suomenruotsalainen niin isän kuin myös äiti Eugenian puolelta (Helsingius). Voisi päätellä, että häntä on senkin vuoksi kutsuttu ”Karjalan keisariksi”. Kolmekymmentäluvun alussa taidettiin epävirallisesti jopa ehdotella kaupungin nimen muuttamisesta ”Gyllinggradiksi”. Siitä petroskoilainen historian professori Kilin on vihjannut eräässä paikallisessa tv-ohjelmassa todeten samassa, että ei se olisi ollut käytännössä mahdollista senkään vuoksi, koska hän oli kotoisin vihamielisestä Suomesta.

Professori Kilinille tehtiin kysymys Petroskoin nimestä

Edvard Gylling menehtyi Stalinin vainojen uhrina. Pääministerin tehtävänsä hän joutui jättämään lokakuun lopussa vuonna 1935 pitkäaikaisen kritiikin ja myös provosoivan syyllistämisen jälkeen. Hänet siirrettiin mitättömäksi tutkijaksi Maailmantalouden instituuttiin. Siinä tehtävässä hän kitui vajaat kaksi vuotta, kunnes hänet pidätettiin heinäkuussa 1937 ja elämänsä viimeiset kuukaudet hän vietti Ljubjankan vankilassa raastavassa odotuksessa, kuulusteluissa.

Anna-Lisa Sahlström on kirjoittanut Edvard Gyllingistä sydämeen sattuvan elämäkerran (Viimeinen ruhtinas). Hän kirjoittaa:

”Ljubjanka, kuulustelut, nöyryytys, tuomiot jotka pannaan täytäntöön tunnin kuluessa. Niskalaukaus, krematointi ja tuhkat jokeen.”

Gyllingin tuomiopäiväksi tuli 14.kesäkuuta 1938 – ja laukaus kajahti.

Sahlström on romantisoivassa teoksessaan hieman epämääräinen. Pahamaineisessa Ljubjankassa hän oli vangittuna, mutta Gylling – niin kuin 10 000-14 000 muuta – ammuttiin Kommunarkassa, Moskovan lähistöllä sijaitsevalla teloituspaikalla (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kommunarka). Ainakaan jokeen ei mahdollisia tuhkia ripoteltu. Yhtä kaikki, tuomio pantiin täytäntöön samana päivänä (http://www.memo.ru/memory/communarka/index.htm).

Tuomiopäivä sattui olleen hänen ja hänen vaimonsa Fanny Elisabethin (Nannin) hääpäivä. Vuonna 2006 – täsmälleen 32 vuotta aikaisemmin – he olivat Ikaalisten Kalmaalla luvanneet rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä. Nanni (1885-1944) oli miestään neljä vuotta nuorempi. Ennen vihkimistään he olivat olleet kihloissa kolme vuotta. Aluksi Nanni oli ihmeissään sosialismista, mutta taipui nopeasti sulhasensa näkemyksiin. Paljon vaikeampi asia se oli Nannin isälle Ikaalisten piirilääkärille Alarik Achrénille. Myöhemmin appiukkokin lauhtui, kun vävy pääsi Helsingin yliopistoon tilastotieteen dosentiksi.

Myhäilevä sulhanen, totisempi morsian

Fanny vangittiin maaliskuussa 1938 ja tuomittiin 7. heinäkuuta kahdeksaksi vuodeksi työleirille. Sieltä hän ei palannut koskaan. Sahlström kirjoittaa eräästä naisesta, joka oli kertonut tavanneensa Fanny Gyllingin vankileirillä Kazakstanissa:

”He olivat asuneet samassa parakissa ja työskennelleet yhdessä. He olivat puhuneet paljon keskenään ja nainen sanoi, että Fanny kirjoitti aina runoja iltaisin.”

Niiden runojen sisältöjä tai sanomaa ei jälkimaailma tunne.

Fanny

Myös Otto Villen hylkäämältä vaimolta Aino Kuusiselta on jäänyt eräässä kirjeessään kuvaus Fannysta. Hänen kuvauksessaan Fanny eleli Petšora-joen rannalla sijaitsevalla leirillä. Eräs leirivanki oli kertonut hänelle asuneensa samassa parakissa Fannyn kanssa ja todennut tämän kuolleen murheeseen: ”Hän ei valittanut koskaan, kun tiesi ettei se mitään hyödyttäisi. Hän oli hiljainen, surun murtama ja fyysisesti hyvin huonossa kunnossa […], kunnes kuolema vapautti hänet.”

Virallisten tietojen mukaan hän kuoli Karagandan työleirillä Kazakstanissa 6. syyskuuta 1944 (http://www.marxistarkiv.se/skribenter/wentus/gylling.pdf).

Fannylle ja Edvardille syntyi kolme lasta. He selvisivät vainoista ja elivät pitkän elämän: Maja Elisabeth (Maija; 1907 – 1998), Fanny Helena (1910 – 2001) ja Walter Edvard (1912 – 1988). Jälkipolveakin heillä on. Walter toimi Tulan kaupungissa tielaitoksen insinöörinä. Maja teki elämäntyönsä Shujan (Shuya) kaupungissa (Ivanovon alue) Moskovasta koilliseen. Helena toimi pääarkkitehtina Iževskissä, Udmurtian pääkaupungissa.  Per-Erik Wentuksen vuodelta 2007 peräisin olevan kirjoituksen perusteella (http://www.marxistarkiv.se/skribenter/wentus/gylling.pdf). Eduard ja Fanny Gyllingillä on 33 jälkeläistä, jotka kahta lukuun ottamatta asuvat Suomessa. Ne kaksi ovat korkeasti koulutettuja avaruustutkimuksen insinöörejä, jotka elävät ja työskentelevät nykyisin USA:ssa.

Maija, Helena ja Walter vierailivat Suomessa vuonna 1977 osallistuen lapsuuden kesäpaikassa Ikaalisten Kalmaan kartanossa sukukokoukseen. Lapset eivät kokeneet elämässään mitään vainoja tai poliittista uhkaa. He kuitenkin totesivat, etteivät saaneet elää isänsä vakaumuksen mukaisessa oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa, jossa ”jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto” (Marxin kommunistista manifestia mukaillen). Walterin aloitteesta sekä isä että äiti rehabilitoitiin 50-luvulla ja heille palautettiin postuumisti myös puolueen jäsenyys. Walter itse siskojensa lailla oli tuolloin puolueen jäsen.

JÄÄHYVÄISKIRJE

Edvardilla ei ollut tuomion julistamisen jälkeen mahdollisuutta jättää hyvästejä vaimolleen ja lapsilleen. Itse asiassa hän oli kirjoittanut jäähyväiskirjeen jo 20 vuotta aikaisemmin. Se tapahtui Viipurissa keväällä 1918. Tuolloin hän piileskeli jossakin ullakkokamarissa ja pelkäsi henkensä edestä, että valkoiset lahtarit nappaavat hänet ja teloittavat. Toisaalta hän tiesi olevansa syytön ja hän yritti epäröiden luottaa vallanpitäjiin ja oikeusjärjestelmään harkiten jopa vapaaehtoista antautumista. Hän uskoi – tai ainakin uskotteli - pystyvänsä vakuuttamaan heidät omasta vilpittömyydestään.

Hän oli pettynyt omiinsa, kun he päätyivät aseelliseen kapinaan. Hän vastusti, mutta syrjään ei voinut liikkeestä astua ja tyytyi myötäilemään. Epäluulon siemen oli kuitenkin jo kylvetty, ja valkoiset voittajat näkivät hänet yhtä syylliseksi kuin muutkin. Se esti häntä lopulta antautumasta.

Jäähyväiskirjeensä hän kirjoitti Viipurissa piileskellessään. Kirje on päivätty 16.5. eli samana päivänä kun Mannerheim johti Helsingissä valkoisten voitonparaatia. Sitä säilytetään valtionarkistossa.

”Minua ei lainkaan pelota kuolla enkä voi katua sitä mitä olen tehnyt. Sillä omatunto puhtaana voin sanoa, etten ole tavoitellut omaa etuani ja olen ymmärrykseni mukaan yrittänyt tehdä parhaani sen asian vuoksi jonka hyväksi olen tehnyt työtä. Olen aivan valmis tunnustamaan, että olen pystynyt vähään, surkean vähään, ja että jos minulla olisi ollut suurempaa voimaa, väkevämpää voimaa, kuin on ollut, olisin ehkä pystynyt kääntämään kehityksen pyörää siihen suuntaan mihin sitä piti kääntää ja minne kyllä yritin saada asian johdetuksi. Mutta epäonnistuminen tarkoittaa tuomiota. Enkä minä kavahda tuomiota. Enkä voikaan, koska kaikessa siinä kauheassa, mitä on tapahtunut, on tuomiota kyllin. Ja miksi siinä näin kävi. Oliko se väistämätöntä. Rakkaani, sinun rakkautesi kannattaa minua. Muuten kaikki tuntuu suunnattoman raskaalta. Se minkä vuoksi olen tehnyt työtä ka uhrannut kaiken minkä saatoin, on nyt menetetty, lyöty maahan. Kaikki on romahtanut, ja vielä tällaisella tavalla. – Onnettomuutta molemmin puolin. Ja missä määrin minä olen syyllinen.” (Sahlström, s. 177-178.)

Kirjeestä huokuu rehellisyys ja vilpittömyys. Tämän ja monen muunkin seikan perusteella voisi päätellä, että hän oli mukana politiikassa koko sydämestään. Toki hänestä on esitetty muunkinlaisia arvioita: haukuttu pyrkyriksi ja oman hyödyn tavoittelijaksi.

Gylling kirjoitti Viipurissa viestejä ahkerasti, vaikkei ollut lainkaan varma, pystyykö hänen läheisensä niitä koskaan lukemaan. Näin hän muistelee aikaa, jolloin Nanni oli nuorena tyttösenä menossa rippikouluun ja rakkaus heidän välilleen oli juuri syttynyt:

”Melkein puolet elämästäni, oikeastaan koko elämäni sinä olet ollut minun rakastettuni, koko tietoisen aikuiselämäni ajan. Olen ehkä rikkonut pahasti sinua vastaan, kun toimin niin kuin toimin, viime keväänä ja nyt. Sillä vaikka kävisi parhainkin päin, niin meidän kotielämämme on joka tapauksessa lopussa, sinun elämästäsi tulee vaikea ja raskas.” (s. 182.)

”Kaikki menee raskaan väistämättömyyden varmaa latua” (s. 183).

Edvard vakuuttaa omantuntonsa olevan puhdas ollen varma, ettei hän ole koskaan tavoitellut omaa etuaan. ”Ehkä onkin niin, että kun minä tai me olimme niin onnellisia, onnettomuus lyö meitä sitäkin raskaammin ja kovemmin” (S. 183).

Hänen onnistui lopulta paeta valepukuisena päiväjunalla Helsinkiin ja sieltä edelleen Ruotsiin. Valkoisten lahtarien kynsistä hän selviytyi, punaisten edessä hän ei enää selvinnyt.

Hänellä oli selkeä sosialistinen vakaumus, joka perustui parlamentarismiin. Hän pyrki muiden puoluetoverien rinnalla sosialismin voittoon, mutta hän vastusti aseellista kapinaa. Kun sitten enemmistö päätti tarttua aseisiin, hän oli ymmällä, mutta päätti mennä muiden mukana, koska jättäytyminen olisi merkinnyt asettumista vastapuolen leiriin. Tässä käy ilmi vanha sota-ajan totuus: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.”

Tuure Vierros on kirjoittanut romaanin Edvard Gyllingistä (Kalman poika 2006). Siinä on eräs vuoteen 1917 sijoittuva kohtaus, josta käy ilmi Gyllingin parlamentarismia kunnioittava poliittiseen kompromissihalukkuuteen pyrkivä näkemys. Kyse on vuodesta 1917, kun maassa käydään hallitusneuvotteluja ja Gylling kansanedustajana haluaa vaikuttaa tapahtumien kulkuun..

Tuure Vierros kirjoittaa (s. 75):

”Maalaisliittolaiset ymmärsivät meidän pyrkimyksiämme hieman paremmin kuin muut porvarit. Sosialistien yhteishallitus heidän kanssaan ei tuntunut minusta mahdottomalta. Puhuin asiasta Eetu Salinille, joka suhtautui myönteisesti, jopa innostuneesti. Sen jälkeen käännyin Alkion puoleen, ja hänkin piti ajatusta hyvänä, mutta kesken neuvottelumme Säätytalon portaita saapasteli sisään punakaartin partio pistimin varustetut kiväärit olallaan. Sen näyn edessä Alkio kalpeni, meni täysin takalukkoon, ja keskustelumme tyrehtyi.”

Vierroksen romaanin päähenkilö Edvard Gylling pohdiskelee vankilassa Suomen poliittisia tapahtumia 30-luvun loppupuolella, kun Kyösti Kallio tuli valituksi presidentiksi sosialidemokraattien keskitettyä äänensä hänelle. Sen valinnan tuloksena oli sosialidemokraattien ja maalaisliiton punamultahallituksen muodostaminen. ”Ehkä se olisi voinut tapahtua jo 20 vuotta varhemmin, jolloin paljon suomalaista verta olisi jäänyt turhaan vuodattamatta.” Vierros jatkaa ajatuksella, jonka voisi tuoda meidänkin päiviimme:

”Ehkä he voivat tehdä sen nyt, eheyttää rikkirevityn kansan, ellei se ole jo liian myöhäistä. Minä aavistan ja olen siitä melkein varma, että kovat ajat ovat edessä suomalaisilla, koko Euroopallakin. Siitä ei pieni kansa selviä, ellei puhalla yhteen. Jos selviää sittenkään.” (s. 76.)

 

Otto Wille Kuusinen ja Gyllingin lapset joulun vietossa

JALAN AMPUTOINTI

Sahlströmin kirjaa lukiessani kertomus jalan amputoinnista säväytti. Se tapahtui kevättalvella 1923, kesken kiihkeän ja kiireisen työn, moninaisten paineiden keskellä. Se kertoo myös osaltaan Gyllingin täydestä antautumista työhönsä. Edellisenä vuonna oli perhe muuttanut miehen ja isän perässä Petroskoihin. Myös Eugenie-äiti oli Suomesta tullut paikalle Leningradiin tukemaan poikaa, kun jalka sairaalassa amputoitiin. Ensimmäinen proteesi oli huono, mutta Saksasta tilattiin parempi. Sen ja kepin kanssa hänen oli opittava uudelleen kävelemään. Työt odottivat ja kävelykin alkoi luonnistua uudessa tilanteessa yllättävän nopeasti.

Tapaus kertoo ainakin sen, ettei mies pienistä lannistunut, ja osoittaa, miten suureksi kutsumuksekseen hän oman työnsä koki. Tässä on kertomus tapaukseen johtaneista syistä.

Gylling joutui työnsä vuoksi liikkumaan paljon Karjalan eri alueilla. Kulkuyhteydet olivat huonot, 

sää ja kelit olivat hankalia, minkä vuoksi terveys joutui koetukselle. Aluksi jalkaa vain särki, mutta särky jatkui ja jatkui, itsepintaisesti. Gylling itse arveli sitä tulehdukseksi tai lihasrevähtymäksi. Hän meni lopulta lääkäriin, jonka mielestä se oli tuberkuloosia todeten, että se olisi paras amputoida sillä tartunta saattoi levitä muualle ruumiiseen.

Gylling katosi julkisuudesta. Opeteltuaan kävelemään uudelleen hän palasi. Siitä lähtien hänen imagoonsa liitettiin keppi.

Amputaatio osoittautui kuitenkin tarpeettomaksi. Jalkasärky ei ollut mitään tuberkuloosia vaan pelkkää reumatismia tai seurausta liikarasituksesta. Hänhän oli käynyt kaukana Karjalan korvessa, matkustellut vaikeissa oloissa.

Amputaatiota suositellut iäkäs lääkäri myönsi myöhemmin, että oli tapahtunut erehdys. Hän pyysi anteeksi ja syytteli itseään. Gylling kieltäytyi tekemästä valitusta tai vaatimasta korvausta. Hän halusi suojella lääkäriä, joka oli juutalainen ja olisi tapauksen julkitulon myötä joutunut ikävyyksiin. Hänet oli jo tsaarin aikaan siirretty rangaistukseksi Karjalaan, joten ikävyyksiä hän oli jo kokenut muutenkin. Gylling tajusi, että julkisuuteen noustessaan tapauksesta olisi voinut nousta ties millainen myrsky.

”Me olemme kaikki ihmisiä ja kaikki teemme joskus virheitä, eikä tästä asiasta enää puhuta”, on Gylling Sahlströmin mukaan todennut.

PÄÄMINISTERINÄ

Työ Karjalassa saadaan alulle

Eduard Gyllingillä oli unelma, jonka tausta oli kansallisromantiikassa ja karelianismissa. Oli siinä myös 1800-luvun suomalaisuusliikkeen aatteellisuutta. Sen pohjalta ruotsinkielisessä perheessä kasvanut Edvard pantiin suomalaiseen lyseoon (Jyväskylän lyseo). Niistä lähtökohdista Edvardista kasvoi sosialisti, joka tosin oli aatteessaan aseettoman, parlamentaarisen toiminnan kannalla. Vertailun vuoksi todettakoon, että samoista lähtökohdista paljon köyhemmissä ja kurjemmissa oloissa kasvaneesta Veikko Antero Koskenniemestä (alkuperäinen sukunimi Forsnäs) tuli saksalaismielinen venäläisvastainen isänmaallisuusmies, joka vihasi kommunisteja kuin ruttoa. Luokkatoveri Otto Ville Kuusisesta tuli samanhenkinen kuin Edvardista, mutta hän taipui aseellisen toiminnan kannalle, vaikka muuten oli todellinen Kalevala-henkinen humanisti, jonka suonestaan pulppusi runoja ym. henkevyyttä.

Gylling matkusti kevättalvella Tukholmasta Pohjois-Norjan kautta Pietariin tapaamaan Leniniä tämän kutsusta. Sille tielle hän jäi. Ennen kutsua oli miesten kesken käyty jonkinsorttista kirjeenvaihtoa, jossa Gylling oli tehnyt ehdotuksia Karjalan tulevasta roolista.

Virallisesti ilmaisten hän toimi vuodesta 1921 alueellisen toimeenpanevan komitean (Karjalan hallituksen) ja vuosina 1923 - 1935 Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan kansankomissaarienneuvoston (hallituksen) puheenjohtajana.  Tuo ensiksi mainittu viittaa Karjalan työkansan kommuuniin, joka perustettiin vuonna 1920 ja jonka jatkaja autonominen neuvostotasavalta oli (https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_ty%C3%B6kansan_kommuuni). Ensi alkuun Gylling johti erityistä vallankumouskomiteaa ja helmikuussa 1921 edustajakokouksessa Gylling nousi virallisesti asemaansa.

Erimielisyyksiä oli alusta alkaen paljon eikä ruohonjuuritasollakaan kompromissihalukkuus ollut luontaista. Hierarkkisesti päätökset tehtiin ylhäältä alaspäin. Alusta alkaen päätöksenteossa oli kamppailua keskuksen ja periferian välillä. Keskuksen tasolla ei ymmärretty alueellisen itsehallinnon ideaa.  Ensimmäinen kapina Karjalassa poiki jo vuonna 1921.

Alussa perusluonteinen kysymys oli kieli ja ylipäänsä suomalaisten rooli. Gylling otti lähtökohdaksi sen, että Karjalan kirjavan murretilanteen vuoksi alueen viralliseksi kieleksi on otettava suomen kieli. Sen oli määrä yhdistää hajanaista karjalaisväestöä. Tämähän ei sopinut suurelle osalle paikallisia päättäjiä.  Venäläisoppositio protestoi, kuin myös paikallinen karjalaisväestö.

Nyt jälkeenpäin, kun 20-lukua voidaan tarkastella laajemmassa perspektiivissä, on yleisenä kehityksenä todettu, että Karjalan talous elpyi Gyllingin ansiosta nopeasti 1930-luvun alkupuolelle asti (http://www.gov.karelia.ru/Info/people/statesmen_f.html). Tarkastellaan kuitenkin lähemmin, milliasia eri vaiheita Gyllingin pääministerikaudella oli.

20-luvun tarkastelua

Karjalassa Gylling alkoi rakentaa määrätietoisesti Karjalan tasavallalle omaa kansallista identiteettiä. Hänellä oli alusta pitäen näkemys Karjalan tulevaisuudesta osana pohjoismaita ja läntistä kulttuuria. Suomen ja Neuvostoliiton raja oli hänen mielestään historiallinen vääryys. Hän uskoi tuolloin maailmanvallankumouksen vyöryvän eteenpäin, sen myötä Karjalassa luotu sosialismi laajenisi Skandinaviaan ja yhteiselon esteenä oleva raja poistuisi.

Ajatus tuosta unelmasta oli syntynyt jo aiemmin Tukholmassa. Käytännössähän mitään maailmanvallankumousta ei ollut tuolloin näkyvissä, mutta tällaisella esityksellä oli oma vaikutuksensa sisällissodassa tappion kokeneiden Suomen punaisten toimintanäkymiin. Gylling puhui tulevasta ”Skandinavian sosialistisesta työväen liittovallasta”.

Näin Gylling teki pesäeroa venäläisyyteen. Markku Kangaspuron sanoin voisi puhua ”henkisestä rajanvedosta” (s. 143).

Oli tietysti niitäkin, jotka näkivät asian toisinpäin: Karjala oli siltana liittää Suomi Neuvostoliittoon. Suomalaisella sivistyksellä oli kummassakin tapauksessa tärkeä rooli, koska se oli korkeammalle kehittynyt kuin Karjalan korpikylien kulttuuri. Suomalaiset olivat siis eräänlaisia suunnannäyttäjiä. Osa näki tulevaisuudenkuvana, että luotaisiin kielirajojen mukaan ”Karjala-Suomen neuvostotasavalta”. Suomenruotsalaisen Gyllingin unelmana oli, että sen kattaa koko Skandinavian.

Yhtenä karjalaisena vastavoimana Gyllingille oli työkansan kommuunia perustamassa ollut Vasili Kudžijev , joka edusti bolševikkien vasemmistosuuntauksen tuntoja. Hänen mielestään suomalaisten ei olisi pitänyt puuttua Karjalan sisäisiin asioihin vaan keskittyä Suomen kautta edistämään vallankumousta. Hän näki kansallisuusnäkökulman toissijaisena asiana.

Kudžijev vastusti suomalaistamista kahdella argumentilla: Vienan Karjalan kapina syyt sekä Aunuksen ja Petroskoin karjalaisten venäläistyminen. Kudžijevin mukaan kapinan syynä oli valkoisten agitaatio ja heidän propagoimansa karjalainen nationalismi. Gylling näki, että vienankarjalaiset eivät tunteneet olevansa isäntiä synnyinmaassaan, mihin syynä oli kansallismielisyyden puute. Erityisesti Kudžijev näki vaivaa sen todisteluun, että Aunuksen ja Petroskoin kihlakuntien talonpojat olivat jo niin venäläistyneitä, että he itsekin mieluummin käyttivät venäjän kieltä. Olisi väärin yrittää kääntää kehityksen pyöriä taaksepäin. (Kangaspuro, s. 127.)

Kun työkommuunissa käsiteltiin kielikysymystä, Gylling jäi työryhmän äänestyksessä yksin. Sinällään se oli luonteva päätös, sillä Gyllingin ehdotus olisi ollut mahdoton toteuttaa: kaikkien hallintoelimien olisi ollut velvollisuus käsitellä asiat suullisesti myös karjalan kielellä. Päätöstä rikkovat henkilöt olisi viety oikeuteen. Gyllingin kannan läpimeno olisi merkinnyt sitä, että keskusvirastojen ja kihlakuntien johtaviin virkoihin olisi voitu valita ainoastaan karjalan- ja suomenkielentaitoisia henkilöitä. Kudžijevin esityksessä kaksikielisyys oli vain lisäansio, ei virantäytön edellytys.

Kangaspuron mukaan Gyllingin ehdotuksen läpimeno olisi johtanut virkamiestasolla suurpuhdistuksiin ja Kangaspuro arvelee, että tähän Gylling ilmeisesti pyrkikin.

Vaikka Kudžijevin kannalla oli alemmalla tasolla enemmän kannatusta, hän jäi kuitenkin keskushallinnon päätöksen vuoksi tappiolle. Karjala velvoitettiin osoittamaan suomenkieliseen koulutyöhön kolmasosan valistustyön budjetista. Lisäksi suomen ja venäjän tasavertainen asema vahvistettiin: kaikissa virastoissa oli voitava hoitaa asiat sekä venäjäksi että suomeksi. Gyllingin esittämän radikaalit vaatimukset virkamiesten kielitaidosta eivät toki tulleet voimaan.

Kielikysymys suomen ja karjalan välillä ratkaistiin suomen eduksi. Gylling katsoi, että karjalan murteiden moninaisuuden vuoksi suomen kielen käyttö oli karjalaisia yhdistävä ratkaisu.

Kun Karjalasta tehtiin autonominen tasavalta vuonna 1923, päätöstä tarkennettiin. Korjatussa versiossa ”karjalan-suomen ja venäjän kielet ovat tasaveroisessa asemassa” Karjalan alueella. Neuvostoliiton mitassa päätös oli joka tapauksessa poikkeuksellinen. Esimerkiksi Ukrainassa vasta vuonna 1927 ukrainan kieli julistettiin tasaveroiseksi venäjän ja muiden kielten kanssa.

Uusi muotoilu itse asiassa mahdollisti myös karjalan kirjakielen kehittämisen. Se alkoikin ennen pitkää kiinnostaa yhä enemmän, mikä ei tietystikään ollut Gyllingille mieleen.

Tappion kärsinyt Kudžijev pantiin syrjään ja siirrettiin muihin tehtäviin Karjalan ulkopuolelle. Hän eli pitkän elämän (kuoli 1976). Elämäntyönsä hän teki Leningradissa. Toki hänetkin välillä vangittiin poliittisin perustein (vuonna 1948) mutta vapautettiin ja maine palautettiin.

Kivireen vetämistä työ oli mutta sitkeyttä ei puuttunut. Vastahankaan oli moni joko suoraan tai hieman kierommin. Kielikysymys suomen kielen aseman puolesta hiersi paikallisia karjalaisia. Pakkotoimiinkin porkkanoiden lisäksi jouduttiin. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, minkä jo yllä mainittu Kudžijevin esimerkki todistaa: ruohonjuuritason päätös oli painettu alas ylhäältä tulleella mahtikäskyllä.

Edvard Gyllingin politiikan ideologisia lähtökohtia

Gyllingin ajattelussa marxilaisen perusnäkemyksen kansallisromanttisena pilarina oli vakaumus ”suomenheimoisten” kansojen yhteydestä, jossa painopisteenä olivat suomalaiset ja karjalaiset. Maailmanhistorian hän uskoi etenevän kohti kommunismia ja tässä mielessä Venäjän vallankumous oli alkusysäys kansainväliselle liikehdinnälle. Gyllingin tapa perustella Suomen ja Karjalan yhteyttä ei onnistunut ilman nationalistisia käsitteitä. Raja oli historiallinen vääryys. Jo Suomen ja Karjalan luonto ja maisema yhdistivät suomalaisia ja karjalaisia. Ainoa este yhdistymiselle oli yhteiskuntajärjestelmä. Vallankumouksen edetessä tuo este poistuisi.

Tämä oli syy sille, miksi Karjalassa pidettiin kiinni Suomen kulttuurista ja kielestä ja miksi Karjalalle ruvettiin luomaan omaa, Venäjästä poikkeavaa identiteettiä. Neuvostoliitossa tuolloin vallalla ollut ns. juurruttamispolitiikka (korenizatsija) loi mahdollisuuksia paikallisen kulttuurin vahvistamiselle. Se oli Gyllingin mukaan jatke Suomessa 1800-luvulla harjoitetulle laajalle kansanvalistustyölle ja yhteiskunnalliselle rakennustyölle. Kansallinen tietoisuus ja valtiollinen itsehallinto olivat avainperiaatteita.

Tästä suomalaisesta nationalismista nousi ajoittain esiin ajatuksia karjalaisten osittaisesta assimilaatiosta suomalaiseen kulttuuriin. Oli mm. esityksiä karjalaisten nimien suomalaistamisesta (Markov – Markkanen, Kononov – Kononen, Pjotr – Pekka, Mihail – Mikko). Tässä on huomattava, että Karjala ei tosiasiassa ollut ollut yhtenäinen alue. Pohjois-Karjalassa eli Vienan Karjalassa tämä olisi onnistunut, muttei etelässä.

Gylling katsoi ongelmia laajasti. Hän ei tarkoittanut ainoastaan kielirajaa. Venäläisten laaja siirtolaisuus oli kaventanut karjalaa puhuvien asuma-aluetta, lisäksi suuri osa karjalaisista oli venäläistynyt (varsinkin nuoriso). Tämän vuoksi kielirajat eivät voineet määrätä Karjalan aluetta. Oli otettava maantieteelliset seikat huomioon.

Vuonna 1927 nousi kansallisuuskysymys akuutiksi ongelmaksi. Alue teollistui ja muuton myötä väestö venäläistyi. Hallituksella oli joka tapauksessa kolme päätehtävää. Karjala haluttiin ”karjalaistaa”, että karjalaiset tuntisivat olevansa kotonaan. Toinen tavoite oli hallintorakenteen kehittäminen (työläisten ja talonpoikien valta). Kolmas tehtävä oli talouden kehittäminen. Näistä jälkimmäisessä oli alkanut näkyä hyviä tuloksia. Erityisesti sahateollisuus oli kasvanut nopeasti. Suurilta trusteilta valta oli saatu paikallisiin käsiin. Se edisti talouden itsehallintoa. Myöhemmin 30-luvulle tultaessa taloutta pyrittiin piristämään Pohjois-Amerikasta ja Suomesta tapahtuvan suomalaisväestön muuton avulla.

Gylling selvensi ajatteluaan Kommunisti-lehden artikkelissa (1/1928), jonka hän kirjoitti Suomen kansalaissodan kymmenvuotispäivän johdosta vuonna 1928. Gylling hahmotteli, miten valoisa tulevaisuus suomensukuisille heimoille olisi koittanut, jos ne olisivat päässeet yhdistymään. (Kangaspuro s. 146.)

Hänen mielestään Suomella oli historiallinen tehtävä auttaa vähemmän kehittyneiden heimoveljien taloudellista ja kulttuurillista nousua. Karjalaisten ja inkeriläisten lisäksi niihin kuuluivat idempänä Venäjällä asuvat Suomensukuiset heimot. Sosialistisen Suomen tehtävänä oli toimia Suomen-heimoisten johtajana, nostajana ja tukijana.

Kirjoituksessa kävi ilmi, että vaikka hän ei olettanut vallankumouksen tapahtuvat lähiaikoina, hän ei epäillyt sen toteutumista. Gylling ymmärsi toteuttavansa Karjalassa sitä tehtävää, joka Suomessa jäi kesken. Karjala kulki Suomen 1918 vallankumouksen viitoittamaa uraa. Se osoitti suunnan, jota kohti ”suomensukuisten proletaarien yhteistyö” kehittyisi, kun sosialismi voittaa Suomessa.

Artikkelin julkaisemattomassa osassa Gylling puhui myös punaisesta suur-Suomesta. Se olisi syntynyt jos punaiset olisivat voittaneet 1918. Lehden päätoimittaja Yrjö Sirola poisti kuitenkin Gyllingin käyttämän ”punaisen suur-Suomen” muotoilun liian kansallishenkisenä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Gyllingiä moitittiin nationalismista.

Tämä ajatus oli vähintäänkin arka. Vielä vuonna 1920 nämä ajatukset ymmärrettiin, mutta 20-luvun lopulla sosialismissa oli jo siirrytty uuteen vaiheeseen. Valtiolliset rajat yhdistävää etnistä ja kulttuurista yhteyttä ei pidetty enää suotavana. Se tulkittiin separatistiseksi pyrkimykseksi.  Kansallisten kulttuurien piti edelleen kukoistaa, mutta sisältönsä niiden piti ammentaa omasta maaperästä, sosialistisesta yhteiskunnasta, ei kapitalismista.

Moskovassa katsoen ongelma oli se, että valtakunnallisen juurruttamispolitiikan mukaisesti Karjalan tasavaltaa rakennettiin suomen kieleen ja suomalaisella maaperällä syntyneeseen ja kehittyvään kulttuuriin. Karjalan suomalainen väestö oli liian pieni, jotta se voisi itse ylläpitää elinvoimaista suomalaista kulttuuria. Sen elinehtona oli, että Karjalassa oli yhteys myös Neuvostoliiton vihollismaan Suomen kulttuuriin.

Kun Neuvostoliitossa oli määritelty, että venäläisen työväenluokan tehtävänä oli auttaa reunavaltioiden vähemmistökansoja saavuttamaan korkeampi kehitysvaihe, niin Gyllingin politiikan kulttuurinen lähtökohta oli aivan toinen. Gyllingille ja muille suomalaisille punaisille kehittyneintä tasoa edusti suomalainen eikä venäläinen kulttuuri. Lisäksi heidän näköpiirissään häämötti Karjalan yhdistäminen punaiseen suur-Suomeen ja sitä kautta Skandinaviaan, ei suinkaan sulautuminen slaavilaisten kansojen mereen.

Gylling jatkoi itsepäisesti omalla linjallaan. Sen suuntaviivat oli muotoiltu tapaamisessa Leninin kanssa. Hänellä oli vahva ymmärrys siitä, että tämä Lenininkin hyväksymä linja oli vielä voimassa.

Näkemykset suomalais-ugrilaisten kansojen yhdistämisestä alkoivat saada kritiikkiä. Olihan sillä ikävä analogia myös rajan takana suomalaisten sotaintoilijoiden puheissa.  Vuonna 1931 Kansallisuuksien neuvostossa kansallismielinen ukrainalainen Mykola Skrypnik oli kääntänyt Gyllingin kielipolitiikan suhteen kelkkansa. Hän arvosteli Karjalan kielipolitiikkaa ja suomalaisten suuruudenhulluutta ja kansalliskiihkoa (Kangaspuro, s. 262). Vielä kaksi vuotta aiemmin hän oli ollut Gyllingin takana.

Erityisesti epäilytti myös Gyllingin ajatteluun liittyvä vihjaus Venäjällä asuvien suomensukuisten kansojen liittäminen mukaan uuteen valtionäkyyn. Haluttiin siis laajentua vielä Karjalasta idemmäksi.

Skrypnik itse oli toteuttanut Ukrainassa aktiivista juurruttamispolitiikkaa. Hänkin tosin vuonna 1933 joutui venäläistämisaallon ryskeessä ongelmiin ja päätyi ampumaan itsensä. Sama hyökyaalto ylsi samoihin aikoihin Leningradin puoluejohtajan Sergei Kirovin johdolla myös Karjalaan. Gylling sentään ”kitui” vielä pari vuotta omalla paikallaan Petroskoissa eikä Moskovassakaan hän päässyt ihan heti hengestään.

Kielipolitiikka keskiössä

Suuri ongelma Gyllingin kielipolitiikalle oli karjalaisten venäläistyminen, mihin syynä oli mm. kaupunkien ja tehdasyhteisöjen kasvu.  Vuonna 1926 käytti 76 prosenttia lukutaitoisista karjalaisista venäjää.  20-luvulla karjalaisten lukutaito oli lisääntynyt 10:stä 37 prosenttiin ja venäjä oli suosiossa juurruttamispolitiikasta huolimatta. Karjalankielisille annettiin oikeus käyttää karjalaa, jos he eivät osanneet suomea. Tässä sekamelskassa venäjän asema vain vahvistui.

Vielä vuonna 1924 ei ollut yhtään suomenkielistä koulua eikä valistustyötä tehty suomeksi. Oli vanhoillisia alueita, joissa ei ymmärretty venäjää mutta suhtauduttiin kuitenkin nuivasti suomenkielisiin kouluihin ja valistustyöhön.

20-luvun puolivälistä lähtien Gylling ryhtyi toimeen. Karjalan hallinto velvoitettiin ottamaan käyttöön karjalan ja suomen kielet. Virastojen toimistohenkilökunta velvoitettiin opettelemaan suomen tai karjalan kieli. Jos työntekijä ei oppinut kieltä määräajan kuluessa, hänet erotettiin.

Tämä päätös toi suomen- ja karjalankielisille ihmisille etuisuuksia, toisaalta venäjänkieliset tunsivat asemansa uhatuksi. Suomalaiset saivat tästä etua, koska he olivat muutenkin paremmin koulutettuja. Suomen kielestä tuli etuisuuksia saavaan väestönosaan kuulumisen symboli. Karjalaiselle väestölle alettiin tietoisesti rakentaa yhtenäistä suomen kielen ja kulttuurin varaan rakentuvaa identiteettiä. Näin tehtiin eroa venäläisiin.

Karjalassa ja Ukrainassa oli voimassa samansisältöiset päätökset kansalliskielen pakollisesta käyttöönottamisesta ja virkamiesten kielenopiskelusta. Ukrainassa oli erotettu henkilöitä, koska he eivät osanneet ukrainaa. Karjalassa mentiin samalle tielle. Karjalaisten asuttamien alueiden kouluja alettiin muuttaa suomenkielisiksi ja myös venäläisiä vaadittiin koulutettavaksi kaksikielisiksi. Tämä aiheutti vastustusta.

Eräällä paikkakunnalla venäjänkieliset opettajat saivat syksyllä 1927 koko kylän boikotoimaan suomenkielistä koulua. Siellä opiskelivat vain lastenkodin lapset. Eikä sille kukaan voinut mitään. Otteet alkoivat koventua molemmin puolin. Hallitus ei kuitenkaan antanut tavoitteissaan myöten.

Koulujen suomalaistamisen myötä tapahtuneet venäjänkielisten opettajien irtisanomiset nostivat osan opettajista ja karjalais-venäläisen opposition avoimeen vastarintaan. Karjalan ammattiliitto tuli tueksi. Hallitusta syytettiin työlakien rikkomisesta.

Punainen Karjala –lehti puolusteli, että opettajien erottaminen oli välttämätöntä karjalaistamisen toteuttamiseksi. Kritiikkiä ei siedetty. Oppositio ja vastustus suomalaistajia kohtaan kasvoi. Osa hallituksen linjan näkyvistä puolustajista siirtyi vastapuolen leiriin. Sittemmin kuitenkin painostus tuotti tulosta ja erottamiset määrättiin käsiteltäviksi uudelleen. Hallitus jäi tappiolle. Se näkyi myös muutamissa merkittävissä henkilönimityksissä. (Kangaspuro, s. 218 - 220.)

Etniset riidat ja leimaamiset alkoivat 20-luvun lopussa entisestään kärjistyä, ei pelkästään venäläisten ja suomalaisten vaan myös karjalaisten ja suomalaisten välillä. Kun irtisanomisia tapahtui, niin vähemmistökansallisuuksiin kuuluneiden ainoaksi puolustuskeinoksi jäi vedota etniseen syntyperäänsä ja tasa-arvoon.

Tällainen asetelma pakotti jokaisen yksilön tiedostamaan kansallisen identiteettinsä, joka kulminoitui kieleen. Siitä tuli kansallisuutta määräävä tekijä ja Neuvostoliiton vallalla olevassa juurruttamispolitiikassa ihmisen edut ja oikeudet olivat sidoksissa kansallisuuteen.

Syytökset jatkuivat. Suomalaiset syyttivät venäläisiä ”šovinismista”, karjalaistamisen vastustamisesta ja välinpitämättömästä suhtautumisesta autonomiaan. Venäläiset puolestaan syyttivät suomalaisia Karjalan johtopaikkojen kahmimisesta, karjalaisten syrjinnästä ja karjalaistamisen varjolla tapahtuvasta kaiken kattavasta suomalaistamisesta.  

Kritiikistä huolimatta Gylling ei ollut pehmentänyt kantaansa, siitä osaltaan todisteena on Kommunisti-lehdessä vuonna 1928 ilmestynyt artikkeli. Ja Karjalassa suomalaistamisohjelma jatkui entiseen tapaan, vaikka puolueen Leningradin aluekomitean valvonnan vuoksi toimissa piti olla entistä tarkempi. Karjalan aluekomitea hyväksyi vuonna 1929 Karjalan puoluejohtajan Kustaa Rovion suomalaistamisohjelman, jota siis virallisesti kutsuttiin karjalaistamisohjelmaksi. Ohjelmaa perusteltiin sillä, että tuloksia oli saavutettu aivan liian hitaasti.

Uuden ohjelman pohjalta muotoiltu linja vahvisti suomen käyttöä. Suomesta oltiin tekemässä virallista hallintokieltä ja kansallista väestöä yhdistävää kielistandardia. Sitä perusteltiin tsaarin aikaisen venäläistämisen historialla. Siihen nähtiin oikeutus, koska ”tsaristinen pakkovalta” oli venäläistämisen kautta pyrkinyt tukahduttamaan kansallisen kulttuurin ja kielen. (Kangaspuro, s. 231 - 233.)

Tähän kehitykseen tuli jarruksi se, että samoihin aikoihin karjalan kielen asemaa alettiin vahvistaa. Se ei Gyllingiä miellyttänyt. Aluksi (vuonna 1930) tehtiin päätös luoda Tverin karjalaisille oma kirjakieli professori Bubrihin johdolla (Kangaspuro, s. 250 - 251). Siitä sitten seurasi, että myös Karjalan kielipolitiikkaa alettiin arvioida laajemmin. Keväällä 1931 Kansallisuuksien neuvosto ehdotti, että Neuvostoliiton karjalaisille luodaan yhteinen karjalan kirjakieli (s. 252). Tämä sopii sinällään Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan perusajatukseen, mutta Gyllingille itselleen sen on täytynyt olla isku vyön alle.  Hänen kutsumustyönsä kuitenkin jatkui.

Puoluejohtaja Rovion ohjelma oli selvää kiintiöpolitiikkaa ja kansallista segregaatiota. Kaikkiin oppilaitoksiin ajettiin suomalais-karjalaisille kiintiöitä. Esimerkiksi tehdaskoulujen oppisopimuskoulutuksessa se oli 50 - 60 prosenttia. Karjalan johto oli kehityksen tyytyväinen, mutta ongelmia tuli siinä, kun ei ollut riittävästi opettajia.

Karjalaisten koulujen suomalaistaminen oli aloitettu vuonna 1929 ja se saatiin päätökseen vuoteen 1933 mennessä. Eteläisessä Karjalassa suomen ja karjalan kielten erot olivat sen verran suuria, että siellä jouduttiin turvautumaan ”kielen yksinkertaistamisen” - mitä se sitten käytännössä tarkoittikin (Kangaspuro, s. 238).

Vuonna 1932, kun hallituksessa tehtiin yhteenvetoa, ei tulokseen oltu kokonaisuudessaan tyytyväisiä. Oltiin jääty ”kulttuuripolitiikan” asteelle. Itsehallinnollisesti vahvan kansallisen tasavallan luominen ei ollut edistynyt. Asetettiin uusia tavoitteita seuraaviksi kolmeksi vuodeksi. Edvard Gylling päätti ryhtyä henkilökohtaisesti johtamaan tasavaltansa suomalaistamista. Kangaspuron sanoin ”hän laittoi kaiken peliin”. Liekö itse arvellut, että käytiin viimeiseen taistoon? (s. 239 - 241.)

Pannaan sekin merkille, että virallisesti tuolloin elettiin Neuvostoliiton juurruttamispolitiikan huippuvuosia, mutta politiikan käännöksestä oli jo hyvin selkeitä merkkejä. Ukrainaan kohdistui rankkaa nationalismin arvostelua mm. nälänhätä (holodomor) keppihevosena ja turvallisuuspoliisi oli aloittanut myös Karjalassa puhdistusoperaatioita. Epäluuloisuus vähemmistökansoja kohtaan alkoi näkyä yhä selvemmin. Karjalan suomalainen johto ei kuitenkaan joko huomannut mitään ilmapiirin muutosta tai ei ollut huomaavinaan. Seuraavana vuonna sitten Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirov puuttui Stalinin käskystä Karjalan tilanteeseen.

Jo tätä ennen oli ollut kovaa kädenvääntöä työmiesten värväämisestä Pohjois-Amerikasta ja Suomesta Karjalaan. Sen onnistumisella olisi saatu tasattua muuttoa tasavaltaan, mikä oli hyvin vahvasti venäläisvoittoista. Turvallisuuspoliisi vastusti kuitenkin ulkomaalaisten värväystä siinä laajuudessa kuin haluttiin. Stalinin myötävaikutuksella joitakin myönnytyksiä saatiin. Lopulta vuonna 1934 tasavallassa asui vajaat 5 000 amerikansuomalaista.  Heidät mukaan lukien suomalaisia oli noin 20 000, mihin on laskettu myös Suomesta tulleet loikkarit. Se oli 5 % Karjalan väkiluvusta. Käytännössä muutto lopahti vuonna 1933.

30-luvun uusi murros

30-luvulla kansainvälinen poliittinen kehitys alkoi osaltaan vaikuttaa siihen, että Neuvostoliiton keskushallinnossa raja-alueiden kansallisuuksia vahvistavaa juurruttamispolitiikkaa alettiin pitää uhkana.  Venäläistäminen oli alkanut yhdenmukaistaa valtakunnan kulttuuria. Kielipolitiikassa venäjän asema alkoi vahvistua. Tätä vastaan Gyllingin politiikka yritti taistella. Lisäksi Karjalassa kasvoi liike oman kansalliskielen puolesta. Yhä laajemmin siirryttiin tukemaan karjalan kielen kehittämistä.

Amerikansuomalaisten siirtolaisten tultua ristiriidat ja segregaatio vain lisääntyivät. He olivat ns. parempia ihmisiä, jotka saivat nauttia erilaisista etuisuuksista. Tietenkään paikallinen korpikansa ei siitä pitänyt. Toisaalta Suomesta tulleet työläiset pitivät Amerikan suomalaisia jonkinlaisina seikkailijoina. Vähättely oli pinnassa. Suomalaiset itse pitivät itseään muita parempina, ahkerampina ja taitavampina. Karjalaiset ja venäläiset olivat heidän silmissään laiskoja ja saamattomia. Nämä ovat nykypäiviltäkin niin kovin tuttuja asenteita.

Kansa oli saatu toisiaan vastaan. Sitten 30-luvun puolivälistä alkaen kaikki kulminoitui ja kärjistyi. Alkoi keskusvallan ylhäältä kiintiöimä ihmismetsästys, jossa ei säälitty kavereitakaan. Toimittiin määräysten nimiin, jotta olisi itse selvitty.

Gyllingistä kerrotaan hänen olleen kansanomainen mies, joka piti paljon kontakteja, kierteli pitkin Karjalan kyliä aina Kainuun korkeudella asti, keskusteli ihmisten kanssa, auttoi kaikkia mahdollisuuksiensa mukaan ja antoi tarvittaessa jopa rahaa omasta pussistaan. Hänestä pidettiin, kunnioitettiin, hän ajoi kansan parasta. Totta tämä varmaan onkin, mutta kansan syvien rivien ajatuksia kuunnellessaan hän ei kuitenkaan osannut tehdä oikeita päätelmiä eikä korjata omaa, Leninin joskus hyväksymää näkemystään.

Gyllingin oli välillä täytynyt turvautua isompien johtajien tukeen oman esityksensä läpiviemiseksi. Hänen omat ehdotukset jäivät paikallisella tasolla tappioon. Tämä ei kuitenkaan istunut hyvin Gyllingin itsehallintoajatteluun ja demokratiaan. Gyllingillä oli oma unelmansa, työnäky, ja sen myötä hän uskoi olevansa oikeassa ja asettui näkemyksineen muiden yläpuolelle huomaamatta omia ylilyöntejään.

Gylling vietti vuonna 1931 näyttävästi 50-vuotispäiviään. Lehdistö suitsutti johtajansa ylistystä. Samanaikaisesti oppositio jatkoi kritiikkiään vallassa olevia suomalaisia kohtaan.

Selkäranka kuitenkin alkoi murtua, kun Karjalan kehityksessä käynnistyi uusi vaihe. Sitä yhtäältä tuki koko Neuvostoliitossa käyttöön otettu patriotismin ideologia, joka sai vahvan venäläisyyden leiman. Sitä tukemaan nostettiin venäläistä mytologiaa ja Venäjän historiaa.

Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirov aloitti vuonna 1933 oman hyökkäyksensä. Kritisoitiin sitä, että kansallisuuspolitiikalle oli annettu liikaa valtaa. Tässä myötäiltiin täysin toimia, joihin Moskovan valitsema uusi puoluejohtaja oli ryhtynyt Ukrainassa.

Kirov arvosteli erityisesti Karjalan puoluejohtajaa Kustaa Roviota. Puoluejohtajan olisi neuvostosysteemissä olla varsinainen päätöksentekijä ja vastuuhenkilö, mutta Karjalassa Rovio oli lähinnä Gyllingin työpari. Enimmät syytteet kohdistuivat Rovion toimiin metsätöiden toteutuksessa.

Näitä Karjalan metsätöitä voi verrata Ukrainan viljantuotantoon ja syntyneeseen nälänhätään. Ukrainahan sai kritiikkiä siitä, että se ei ollut täyttänyt viljan hankintakiintiöitä virheellisen kansallisuuspolitiikan ja kulakkien vastarinnan vuoksi. Karjalaa taas syytettiin siitä, että se ei ollut täyttänyt Moskovan määräämiä metsätyötavoitteita. Syykin oli jo etukäteen päätetty – virheet kansallisuuspolitiikassa ja kulakkien toiminta.

Roviota syytettiin siitä, että Karjalassa ei ollut ryhdytty riittävän tarmokkaisiin toimenpiteisiin talonpoikien värväämiseksi metsätöihin. Lisäksi kolhooseihin ja neuvostokoneiston sisälle oli tunkeutunut metsätalouden kehittämistä hidastavia ”vieraita ja avoimesti vastavallankumouksellisia elementtejä” (Kangaspuro, s. 269). Käytännössä talonpoikia yritettiin motivoida työvoimapulasta kärsiviin metsätöihin, mutta he eivät asiasta innostuneet.

Edvard Gylling sai kovaa arvostelua, koska hän oli ajanut päätöksen, jonka mukaan kahta kieltä osaava henkilö saa 25 prosentin palkankorotuksen. Gylling yritti tämänkaltaisilla porkkanoilla ajaa omaa ideaansa eteenpäin. Valtataistelussa mentiin yhä avoimemmin henkilökohtaisuuksiin.

Raju kritiikin isku kohdistui tammikuussa 1934 järjestettyyn Suomen luokkasodan 16. vuosipäivän juhlaan. ”Petroskoin juhlan jälkeen syntyi rähinää ja touhua, joka on saanut vakavan luonteen”, raportoitiin SKP:n johdolle. Juhlan pääsylippu oli painettu siniselle paperille ja siitä oli unohtunut pois teksti ”Kaikkien maiden proletaarit liittykää yhteen”. Väri oli lahtarin väri ja tunnuksen pois jääminen oli raskas virhe. (Kangaspuro, s. 297.)

Tuollainen ”virhe” tuntuu käsittämättömältä. Olisi luullut, että muotoseikoissa ollaan tarkkoja. Olisikohan tässä toimittu tietoisesti provosoiden?

Joulukuussa 1934 Kirov murhattiin, uudeksi Leningradin puoluejohtajaksi tuli Andrei Zhdanov. Hän totesi huhtikuussa, että Karjalan johto oli ”mätä”. Se oli syrjäytettävä. (Kangaspuro, s. 316.)

Helmikuussa 1935 Petroskoissa juhlittiin Kalevalan ilmestymisen 100-vuotisjuhlaa. Juhlapuhujana oli –  Raukallion mukaan Kuusisen määräämänä – Yrjö Sirola, jonka asiat olivat huonolla tolalla.  Hän oli henkisesti romahtamassa ja eli kroonisessa rahapulassa. Gyllingin auttamishalu oli suorastaan hellyyttävää. Hän järjesti Sirolalle työpaikan tutkimusinstituutissa ja auttoi häntä pääsemään lepokotiin Petroskoin lähelle. (Rautkallio 133 – 135.)

Juhla oli hyvin näyttävä. Siitä tehtiin ideologinen ase kamppailussa venäläisoppositiota vastaan. Gylling ja Sirola vertasivat Karjalan sosialistista työtä Sammon taontaan. Tätä samaa vertaustahan käytti sittemmin Otto Wille Kuusinen mm. luodessaan 50-luvulla uuden venäjänkielisen painoksen Kalevalasta. 

Juhlan jälkeen aatesota kiihtyi Suomen kommunistien kesken sekä myös suomalaisten ja venäläisten välillä. Osuvasti Rautkallion käsitellessä tapahtumaa hän on laittanut otsikoksi ”Juhlat ennen kuolemaa” (s. 132).

Karjalan ilmapiiri muuttui vihamieliseksi ja pelottavaksi suomalaisia kohtaan. Ryhdyttiin 

puhdistuksiin. Vangittuja syytettiin mm. vakoilusta ja puolueen vastaisesta nationalismista.

Latvialainen Petr Irklis alkoi Zhdanovin valitsemana hoitaa Karjalan asioita. Muutosta alkoi tapahtua. Kritiikkiä ja provokatiivisia kirjoituksia ilmestyi lehdistössä, mutta Rovio ja Gylling olivat yhä vielä asemissaan.  Rovio erotettiin ensin, hänen tilalleen nousi Irklis. Tämä sai jatkaa tehtävässään kaksi vuotta, kunnes teloitettiin.

Gylling ei saanut olla kauaa rauhassa. Yöllä 18.10 NKVD järjesti provokaation, joka sai hänet raivoihinsa. Amerikansuomalaisten perustama Hiilisuon neuvostotila oli Gyllingin erityisen huomion kohteena. NKVD vangitsi tila karjakon Tyyne Metsän, koska hänen väitettiin myrkyttäneen tämän mallitilan 82 lehmää arsenikilla. Karjakko oli itse SKP:n jäsen.  Tieto oli kova isku, sillä Gylling oli seurannut tiiviisti tilan asioita. Se oli hänen ylpeyden aiheensa. Tällä teolla Gylling tajusi, että sen tarkoitus oli käydä henkilökohtaisesti hänen kimppuunsa. Gylling ei halunnut luovuttaa. Hän olisi halunnut matkustaa heti Moskovaan selvittämään asiaa. Häntä pyydettiin viivyttämään lähtöä eikä hän pääministerinä sitä matkaa enää ehtinyt tehdäkään. (Rautkallio, s. 157, Kangaspuro s. 325 - 326.)

Jos kronologisesti jatketaan, niin tässä vaiheessa voi palata tämän jutun alkutilanteeseen: epävarmaan elämään syrjäytettynä Moskovassa, jolloin vanha koulukaveri Otto Ville Kuusinenkin yritti vältellä tapaamista, sitten vangitsemiseen ja teloitukseen. Minä jatkan kuitenkin toiseen suuntaan, Edvardin elämän lapsuusvuosiin.  

LAPSUUS JA NUORUUS

Gylling syntyi Kuopiossa. Hän sai kasteessa nimen Edvard Otto Wilhelm. Kahdeksan perheen lasta varttuu aikuisikään: neljä tytärtä ja neljä poikaa. Isä joutui vaihtamaan työn takia usein kotipaikkaa, näin ollen Edvardkin kävi oppikoulunsa ja tuli myös ylioppilaaksi Jyväskylän lyseossa. Perheessä kotikieli oli ruotsi, mutta tuon ajan suomalaistamishuumassa Edvard valitsi suomenkielisen koulun, tai ehkä hänet sinne laitettiin.

Tarinaa syntyisi myös Edvardin luokkatovereista, mutta nyt mainitsen vain yhden, Otto Wille Kuusisen. Nimen kauttakin poikien kesken syntyi yhteys.

Edvardin isä sai aivohalvauksen ja kuoli juuri, kun perhe oli muuttamassa sukukartanoon Kalmaalle Ikaalisiin. Edvardilla oli vielä oppikoulua yksi vuosi jäljellä ja hän jäi Jyväskylään. Hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1900 ollen parhaan kaverinsa Otto Willen kanssa luokkansa priimuksia.

Edvardia ja Otto Willeä  - kuin myös V. A. Koskenniemeä - yhdistää lapsuudessa (ja varhaisnuoruudessa) yksi seikka. He kaikki menettivät isänsä hyvin varhain, Veikko Antero Forsnäs oli vasta kolmevuotias, räätälin poika Otto Wille yhdentoista.

Edvardilla ja Otto Willellä ei ollut mitään ongelmia päästä opiskelemaan Helsingin yliopistoon, joka tuolloin oli nimeltään Keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Edvard päätyi opiskelemaan humanistiseen tiedekuntaan mm. historiaa, kansantaloustiedettä ja tilastotiedettä. Hänestä ei tullut juristia, niin kuin isoveli Axelista tai niin monesta puoluetoverista. Myös luokkatoveri Otto Ville lähti humanistiselle alalle, mutta hän olikin ”Eettiin” verrattuna enemmän kulttuuri-ihminen. Viimeisenä kouluvuonna hän Runebergin päivänä säväytti isänmaallisuutta huokuvalla ylistyslaulullaan päivän sankarille, ”uudesti syntyneelle Väinämöiselle”. Runosuoni hänessä sykki, eli mukana kiihkeissä tunteissa. Sen hedelmistä saivat myöhemmin hänen lukemattomat naisystävänsä nauttia. Myös musiikkia hän harrasti, myöhemmin sävellyksiäkin syntyi ainakin myöhemmin.

Miksi vedän tähän Koskenniemeä mukaan? Heissä oli paljon samaa. Veikko Antero oli Edvardin lailla ruotsinkielisestä perheestä, suomalaisuusaate vei heidät mukanaan. Koskenniemen elämä vei poliittiselle vastapuolelle: ryssävihaan ja Saksa-sympatioihin. He molemmat opiskelivat Helsingissä samaan aikaan ja olivat mukana suomalaisuusliikkeessä kiihkeinä mullistusten aikana, jolloin omaa poliittista kantaa ei voinut piilottaa. On jopa sellainenkin havainto, että vielä 2006 he ja vielä Otto Wille kolmantena olisivat osallistuneet Helsingissä vappuna samaan kulkueeseen ja marssineet samojen punalippujen takana. Näin ainakin kirjoittaa Hella Wuolijoki muistelmissaan (Martti Häikiön Koskenniemi-elämäkerran mukaan). Tosin Koskenniemi oli jo edellisenä vuonna päätynyt tekemään pesäeroa sosialisteihin, joten tuota tietoa sopii epäillä.

Yhtä kaikki molempien elämään liittyy kiinteästi Saksa, ja sekin kiinnostus vei miehiä eri suuntiin. Koskenniemi innostui saksalaisesta kulttuurista ja Edvard Gylling kävi Saksassa opiskelemassa, kun onnistui saaman stipendin. Niillä kuukausilla oli epäilemättä merkitystä hänen maailmankatsomukselleen.

Kalmaan kartano Ikaalisissa

Edvard sai ”torppariherätyksen”. Sitä ryyditti Otto Wille kertoessaan omaa torpparitarinaansa ja filosofoidessaan maareformista. Siihen hän sai vahvistusta Kalmaan kesäpaikalla. Pihasta oli lyhyt matka renkitupaan, jossa tuore ylioppilas pääsi kuuntelemaan päiväläisten ja palkollisten tarinoita. Yliopistossa hän hakeutui professori Hannes Gebhardin luennoille, jossa äänensävy oli aivan toinen kuin koulun penkillä. Gebhard oli tulisieluinen humanisti, joka katsoi, että maareformi on Suomessa välttämätön.

Luennolla oli läsnä myös opiskelutoveri Martti Kovero. Molemmat olivat yhtä lumoutuneita. ”Torppariherätyksestä” lähti liikkeelle tartunta, joka vei Edvardin mukaan sosialistiseen liikkeeseen.

Edvard opiskeli Berliinissä kevättalvella 2004. Hän oli jo edellisenä vuonna valmistunut filosofian kandidaatiksi ja halusi jatkaa opintojaan. Siellä hänen silmänsä aivan kuin avautuivat maailmaan. Hän saattoi myös perehtyä lähemmin Karl Marxiin, johon hän oli saanut kipinän Gebhardilta. Hän oli jo mennyt kihloihin Nanninsa kanssa ja oli silmittömästi rakastunut, ainakin jos Anna-Lisa Sahlströmin vuodatuksia on uskominen. Saksassa opiskellessaan Edvard kirjoitti hänelle kirjeitä useamman viikossa. Rakkaus oli syttynyt ja siitä hän halusi pitää kiinni. Nanni oli vielä nuori koulutyttö ja ihmeissään kaikesta siitä, mitä poikaystävä Euroopan sydämestä kirjoitti. ”Sulhasmies kaipaa, ikävöi, muistaa ja unelmoi”, kirjoittaa Sahlström, joka on tutustunut Valtionarkistossa talletettuina oleviin kirjeisiin. Edvardin kirjeet ovat tallella, Nannin kirjeiden sisältöä voi vain arvailla. 

Häät pidettiin kesällä 2006. Häämatka suuntautui Tukholmaan, jossa Edvard valmisteli väitöskirjaansa torpparilaitoksen historiasta Ruotsin vallan aikana. Työ eteni vauhdikkaasti ja varmaankin Nanni sai kuluttaa aikaansa paljon yksikseen. Väitöskirja valmistui aikanaan, vuonna 1909 hänestä tuli Filosofian tohtori.

Vuonna 1905 hän oli mm. Kuusisen, Yrjö Sirolan ja Koveronkin kanssa perustamassa Sosialistista aikakauslehteä. Sen päätoimittajana hän toimi pari vuotta. Kansanedustajaksi hänet valittiin ensi kerran jo 1908.

Akateemisellekin uralle avautui nuorella perheenisällä mahdollisuus, kun hän sai työtä dosenttina Helsingin yliopistosta. Hän valitsi kuitenkin aatteen.

Mainitsin yllä Martti Koveron, joka Edvardin lailla oli huumaantunut Gebhardin luennoista. Hän oli Edvardin ja Otto Willen luokkatoveri - kuin myös Sulo Wuolijoki, Hellan puoliso. Hänestäkin kehittyi luokkatovereittensa lailla sosialisti. Hän valmistui tohtoriksi vuotta myöhemmin kuin Edvard ja väitöskirja käsitteli niin ikään torpparikysymystä.  Hän toimi sittemmin Tilastokeskuksen edeltäjän Tilastollisen päätoimiston ylijohtajana vuosina 1919 – 1952.  Hän oli ensimmäisiä valtion viraston johtoon yltäneitä sosialidemokraatteja. Se tie olisi ollut Edvard Gyllingillekin mahdollinen. Olisi tullut porvarillinen ammatti ja ura. Vaimo ja lapset olisivat saaneet turvallisemman kasvuympäristön. Toisin kuitenkin kävi.

Politiikka alkoi viedä miestä eikä elämä ollut enää samalla lailla hallittavissa. Karjalan vuosien loppuvaiheessa ei voinut enää antaa periksi. Alan ymmärtää, että ei siinä ollut miehellä muuta tietä kuin taistella loppuun.

LOPUKSI: lähteistä ja näkökulmista

Olen tätä juttuani varten lukenut paljon. Tässä ovat tärkeimmät teokset ja artikkelit. Kaikista näistä ei ole tekstissä lähdeviitettä. Oma vaikutuksensa niillä on kuitenkin ollut.

Anna-Lisa Sahlström: Viimeinen ruhtinas. Kertomus Edvard Gyllingistä. Suom. Liisa Ryömä. Teos, 2009.

Kangaspuro, Markku: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920 – 1939. SKS, 2000.

Rautkallio, Hannu: Suuri viha. Stalinin suomalaiset uhrit 1930-luvulla. WSOY, 1995.

Vierros, Tuure: Kalman poika. Edvard Gyllingin viimeiset päivät ja yöt neuvostovallan vankina Moskovassa kesällä 1938. Romaani. Edico Oy, 2006.

Uitto, Antero: Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen. Paasilinna, 2013.

Uola, Mikko: Edvard Gylling. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki, Suomalaisen kirjallisuuden seura.

”Kallis toveri Stalin!” Komintern ja Suomi. Toimittaneet Natalia Lebedeva, Kimmo Rentola ja Tauno Saarela.Edita, 2002.

Kangaspuron perusteellinen 20- ja 30-luvun Neuvostoliittoa laajasti valaiseva väitöskirja on lähteistäni ehdottomasti tärkein. Siinä Gylling on vain yksi henkilö muiden joukossa. Yllättävän monipuolinen kuva miehestä kuitenkin paljastuu, vaikka pitäydytään vain tapahtumissa eikä mennä persoonaan.

Sahlströmin elämäkerta luo Gyllingistä mielestäni verrattain romantisoivan kuvan. Hänellä tuntui olevan sydän paikallaan. Sellaisena minäkin hänet mielelläni näen. Tosin rinnalla täytyy olla enemmän faktoihin ja lähdekritiikkiin pohjautuva Kangaspuron väitöskirja. Jos pelkästään Sahlströmin teokseen pitäytyy, kuva jää yksipuoliseksi.

Jouni Krekola vähättelee Helsingin sanomien kirja-arvioinnissaan (http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353066293275) Sahlströmin kirjaa. Hän ei pidä sitä todellisena elämäkertana, vaan pelkästään ”sarjana eläytyviä tuokiokuvia henkilön taipaleelta”. Sitä se varmaan onkin, mutta siinä onkin pyritty etsimään tämänkaltaiselle kirjalle uutta muotoa. Siinä valotetaan enemmän perheen arkeen liittyviä tuntoja, mennään mielenliikkeisiin mukaan empatiaakaan unohtamatta. Siinä on pyritty kertomaan muustakin kuin kokouksista ja poliittisista väittelyistä. Siksi arvostan Sahlströmin lähestymistapaa. Jos kaipaa poliittista ja aatteellista analyysia, niin tarvitaan muita lähteitä.

Krekola on poiminut Sahlströmin kirjasta Gyllingin vastahakoisuuden aseellista toimintaa kohtaan vuonna 1918 ja vastuuntunnon. Hän panee merkille myös ”Eettin” kansanomaisuuden. Itse muistan hämärästi lukeneeni joskus 80-luvulla karjalaisesta sanomalehdestä venäjänkielisen artikkelin, jossa korostettiin hänen taitoaan hakeutua kansan pariin.

Kritiikkinä Krekola esittää sen, että Sahlströmin tarinointi vahvistaa eräänlaista Gylling-myyttiä. Gylling on suurmies, jonka kuvauksessa löytyy ”messiaanisia sävyjä”. Gyllingiä ei esitetä kommunistina vaan kansanjohtajana. Krekolan mielestä Sahlströmillä on sympatioita punaisia kohtaan.

Krekola kaipaisi tasapainoista ja kriittistä elämäkertaa Edvard Gyllingistä. Siinä olen samaa mieltä, että analyysia tarvitaan. Hänen poliittisesta toiminnastaan ja vaikutusvallastaan olisi hyvä saada lisävalaisua. Sen sijaan en kyllä hyväksy Sahlströmin työn vähättelyä sen ”punaisuuden” vuoksi. En tiedä tekijän poliittista kantaa eikä se ole tärkeääkään. Teoksessa on pyritty avaamaan myyttiseksikin jääneen Karjalan pääministerin persoonaa ja tällaisella lähestymistavalla uskon kirjan saaneen ja saavan edelleen paljon sellaisiakin lukijoita, jotka eivät muuten poliittisiin elämäkertoihin tarttuisi.

Jos joku luulee, että Sahlströmin teos on sosialismimyönteinen, niin Hannu Rautkallion teos on kaikkea muuta. Sen perusasenne on juuri kommunismin vastaisuus. Tällainen asenteellisuus on häiriöksi kirjan mahdollisille ansioille.   

Hannu Rautkallion Suuri viha on julkaistu jo 1995. Voisi kai hieman kärjistäen todeta, että siinä Edvard Gylling on kuvattu jonkinlaiseksi pahikseksi tai lepsuksi myötäilijäksi, jonka Lenin ”määrää” Karjalan johtajaksi. Rivien välistä ja välillä suoran riveistäkin käy ilmi, että epäpätevä Gylling lähinnä nautiskelee etuisuuksia neuvostojohtajien kylpylöissä ja datšoilla Krimillä. Rautkallio antaa palaa, myös mustamaalaten henkilöä, jos näkee siihen tarvetta. Hän ei noteeraa Gyllingin mahdollisia ansioita mm. talouden alalla. Kaikki tunnutaan tehtävän päin seiniä. Gyllingistä saa kuvan, että hän on toisten vietävissä ja kykenemätön vaikeisiin päätöksiin. Kovin syvällisiä perusteluja kirjoittaja ei laittele. Ja Kuusisen rooli on mikä milloinkin. Joskus hän tuntuu ohjaavan koko suomalaista joukkoa, joskus hän on täysin ulkona kaikesta. Välillä vihjaillaan hänen pelehtineen ahkerasti huorien seurassa. Tällä asenteellaan hän kai haluaa antaa kirjaan väriä, mistään analyysistä ei ole kyse.  Hän antaa sanan viedä, kun on päässyt arkistojen äärelle tutustumaan tarkemmin tapahtumien kulkua.

Vaikka välillä tuntuu, että Rautkallion kirjassa vain retostellaan suomalaisten kommunistien touhuilla, niin kuitenkin kyseessä tutkijan kirjoittama opus, josta avautuu huomattavan paljon yksityiskohtaista ja mielenkiintoista tietoa, mm. 30-luvulta. Kangaspuron teoksen sisältö on kuitenkin punnitumpaa ja opinnäytetyön ollessa kyseessä lähteetkin ovat viitteineen perusteelliset.

Rautkallio on kirjoittanut mielenkiintoisen yksityiskohdan Gyllingistä. Ajallisesti viitataan joko vuoden 1933 tai vuoden 1934 loppuun. Kappale jää hieman epämääräiseksi.

Punaisen Karjalan julkisivun takana pelokkaat miehet kävivät eloonjäämiskamppailuaan. Gylling oli laihtunut muutamassa kuukaudessa kymmenen kiloa mutta ei sentään kärsinyt vainoharhoista Sirolan tavoin. Fanny Gylling kirjoitti äidilleen verhoillusti: ”Meillä on ollut oikein kaunis kesä, mutta se loppui varhain”. (s. 129.)

Kappale on tekstinä sekava. Minä kiinnitin huomiota lähinnä tuohon laihtumiseen ja ihmettelin, mistä lähteestä tekijä on sellaisen tiedon onkinut. Ymmärrän kyllä, että Gylling eli rankkoja aikoja, mikä on saattanut vaikuttaa ulkoiseen olemukseen. näkynyt laihtumisena tai vaikka pelokkuutena. Sen sijaan viittaaminen Sirolan vainoharhaisuuteen on tässä yhteydessä outoa, koska Sirolan sairastumisesta puhutaan vasta myöhemmin. Tekstiin tuodaan tällaisilla heitoilla eloa, mutta aivan turhaan tutkija siinä henkilöihinsä leimaa lyö. Myös viittaus Fannyn kirjeeseen on oudossa yhteydessä.

Tuure Vierroksen romaanin löysin sattumalta. Hienoa, että Vierros on uskaltautunut tällaiseen aiheeseen. Romaanin asetelma on herkullinen. Viralta syösty pääministeri siinä odottaa vankisellissään seuraavaa kuulustelua ja tuomiotaan, palaa välillä ajassa taaksepäin pohtien menneisyyden toimiaan. Kovin paljoa hän ei saa sankaristaan irti. Parhaimpana kohtauksena minä pidän vanhan koulukaverinsa Otto Wille Kuusisen tapaamista. Hänen luoksensa Gylling hakeutuu kuultuaan tyttäreltään, että vävypoika toimittaja Toivo Rantala on vangittu. Sen syihin tapaamisessa ei tule selvennystä, mutta muuten se kyllä avaa miesten suhteisiin liittyviä solmukohtia. Valitettavasti romaani ei kanna ihan loppuun saakka. Vierros olikin enemmän innostunut harrastelija kuin ammattikirjailija. Arvostan kirjaa siitä huolimatta ja ehkä myös siksi. Se on vilpitön yritys tuoda eloa Gyllingin salaperäiseen hahmoon.

(Päivitys 29.12.2015: painovirhe korjattu)