Sergei Kirov (Kostrikov) – vaiheita vallankumousmiehen elämästä

Ahkera koulupoika Sergei Kostrikov

Aluksi

Tässä on nyt kyseessä toinen kirjoitukseni Leningradin puoluejohtajasta, joka joutui murhatuksi joulukuussa 1934. Sitä ennen hän toimi kahdeksan vuotta Leningradin ja itse asiassa koko Luoteis-Venäjän ykkösmiehenä. Ensimmäisessä tekstissäni pääpaino oli Pietarissa Kamennoostrovski-kadulla sijaitsevassa Kirov-museossa.  Yleisin Kirov-aihe kirjallisuudessa ja tiedotusvälineissä on edelleen hänen murhansa, jota käsittelin hieman ensimmäisessä kirjoituksessani mutta paljon jäi kuitenkin kertomatta. Nyt keskityn hänen elämäntarinaansa. Kuinka kiltistä kuoropojasta kehittyi bolševikki, jonka toimintaan voi suhtautua vähintäänkin kaksijakoisesti? Toisaalta hän on saanut sivistyneen älykön kuvan, toisaalta hänkin onnistui tahrimaan kätensä vereen. Murhasta olen kyllä läpikäynyt lähes kaiken, mitä netistä ja kirjahyllystäni löytyy – siinä määrin, etten enää ole innostunut laatimaan siitä erillistä tekstiä. Olen juttuni loppuun kuitenkin liittänyt siitä lyhykäisen yhteenvedon. Viittaan siihen myös tätä alkukappaletta seuraavassa vuodatuksessani, jonka kirjoitin viimeisenä mutta päätin lopulta laittaa tähän alkuun johdannoksi. 

…

Olen viime aikoina lukenut 1800-luvun lopun vallankumouksellisten elämästä – heistä jotka olivat näille Kiroveille ja muille neuvostovallan rakentajille malleina ja esikuvina.  Oli Andrei Zheljabov, oli Sofia Perovskaja, jotka molemmat kokivat loppunsa hirsipuussa tuomittuina tsaari Aleksanteri II:n murhaiskun valmisteluista. Heidän orastanut rakkautensa sammui siihen. Perovskaja jätti jälkeensä maineikkaan Razumovskin aatelissuvun, jonka muissa haaraumissa elämä jatkui. Kulttuurielämään tämä tappava blondikaunotar toki ylsi. Hän on sitten valkokankaalla ja runoilijoiden säkeiden sytyttämänä saanut kansan vuodattamaan kyyneliä.

Ei vallankumouksen poikia ja tyttäriä kovin helposti hengiltä saada. Andrei Zheljabovin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Andrei_%C5%BDeljabov) elämä jatkui vielä Leningradissa reilut 50 vuotta myöhemmin. Nimittäin hänen kädestään koki myös Sergei Kirov loppunsa. Murhaajan passissa oli Leonid Nikolajevin nimi, mutta ehkä se on vain harhautus.  Eihän Kirovkaan ollut itse asiassa kuin nimimerkki. Sergei Kostrikov oli jo jäänyt jonnekin matkan varrelle.

Olkoon Zheljabov nyt Leonid Nikolajev, joka päätyi murhaamaan Kirovin. Hän ei pärjännyt työelämässä. Hän oli ollut puolueen tehtävissä, mutta joutui nähtävästi luonteensa vuoksi niistä kerta toisensa jälkeen poispotkituksi. Hän purkautui paineistaan päiväkirjansa sivuilla. Lisäksi hän kirjoitti kahdelle lapselleen jäähyväisiksi elämänkertansa, joka päiväkirjamerkintöjen ohella paljastaa, miten hän päätyi ajatukseen kostaa epäoikeudenmukaiseksi katsomansa kohtelu murhaamalla kaupungin ykkösmies. Niistä selviää, miten ajatus kypsyi ja miten hän asiaansa valmisteli. Teollaan mies pystyi kostamaan kokemansa nöyryytyksen ja häpeän. Se maksoi isyyden, mutta yhtä kaikki hän luottamus oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan eli. Kyllä vallankumouksen uskottiin pitävän lapsistaan huolen.

Nikolajev oli hyväuskoinen eikä osannut epäillä, että teon vuoksi kärsimään joutuu myös hänen perheensä ja muut läheisensä. Hän uskoi sinisilmäisesti pääsevänsä tekonsa kautta historiaan ”Minun laukaukseni on kuin Zheljabovin laukaus”, Nikolajev kirjoittaa (http://svpressa.ru/society/article/17753/). Hänestä tuli neuvostoajan Zheljabov. Teon traagisuutta lisäsi se, että hän teollaan veti hautaan monia viattomia. Ja lisäksi sen myötä terrori alkoi jyllätä läpi valtakunnan. 

Palaan vielä Andrei Zheljaboviin, tai kuka hän nyt on, kun nämä nimet ja nimimerkit alkavat mennä sekaisin. Hänkin teki saman virheen. Vai oliko se edes virhe, pelkästään tietoista vastuuttomuutta. Hänen oma perheensä ja läheisensä joutuivat tuuliajolle jo siinä vaiheessa, kun mies alkoi toteuttaa omia mielihalujaan, teloituksen myötä heidänkin elämänsä menetti näköalansa. Pelkkää kärsimystä ja tuhoa hän kylvi ympärilleen. Tosin oli niitä, jotka löysivät hänestä esikuvansa. Mutta hekin alkoivat lopulta tappaa toisiaan. Ei väliä, jos siinä sivussa kaatui myös muutama viaton. Oli kyse – tai uskottiin olevan kyse - elämää suuremmista asioista.

Nikolajev ja hänen vaimonsa Milda Draule teloitettiin. Perheen kaksi lasta sijoitettiin lastenkotiin. Toisesta jäljet katosivat, toisen onnistui Kirov museon johtaja Tatjana Suharnikova 2000-luvun alkuvuosina suuren Venäjän uumenista löytämään, kun tämä oli jo vanhus. Suharnikova on kuvannut tilanteen, kun tuo vanhus näki ensimmäisen kerran äitinsä valokuvan. Hän katsoi kuvaa kuin ihmettä. Ei hän vaatinut yhteiskunnalta enää mitään. Ympyrä oli sulkeutunut. Hänellä oli rinnallaan tukemassa elämänkumppani, myös aikoinaan vainoja kokenut. Siinä oli tarpeeksi.

…

Kun murhattua Kirovia sitten tutkittiin, havaittiin housun etumuksessa kuivunutta spermaa. Elämän sykettä siihen oli valunut, tuhottua ja tuhoutunutta elämän sykettä. Muut Kostrikovit pääsivät Uržumin multiin, Kirov työnnettiin Kremlin muuriin. Ei nouse muurista kukkaset, eikä Sergei Kostrikovin joskus keksimästä nimimerkistä spermat roisku, mutta sitkeästi se vielä sinnittelee.

Uržum

Uržum

Sergei syntyi maaliskuussa vuonna 1886 Uržumin pikkukaupungissa, joka sijaitsee Keski-Venäjällä reilut 900 kilometriä Moskovasta itään ja noin 220 kilometriä Kazanista koilliseen. Tuolloin paikkakunnalla oli reilut 5 000 asukasta, nykyisin lukumäärä on kaksinkertaistunut. Paikan halki virtaava pienehkö Uržumka-joki laskee lähistöllä suurempaan Vjatkaan, joka puolestaan virtaa Volgan sivujokeen Kamaan. 

Uržumin seutu oli alkuaan suomalais-ugrilaisten marien asumaseutua.  Kaupunki sai virallisesti alkunsa vuonna 1584, kun venäläiset perustivat sinne linnoituksen puolustautuakseen marien ja tataarien hyökkäyksiltä. Paikkakunnan nimi ansaitsee hieman huomiota, vaikka kovin kauas mennäänkin Sergei Kostrikovin elämänvaiheista. 

On väitetty, että kaupungin nimi tulisi marin kielestä ja merkitsisi kutakuinkin, että ’ Orava näkyi’. Tämä on kuitenkin pelkkä myytti, mutta sen verran se  on saanut huomiota, että Uržumin piirin  vaakunassa on orava (piiri ”rajon” on hallinnollinen alue, johon kuuluu kaupunki ympäristöineen).  Paikallishistorian tutkija kuitenkin torjuu tämän tulkinnan ja löytää nimen juuret kauempaa mutta yhtä kaikki suomalaisugrilaisista kielistä eli permiläisestä kantakielestä (http://www.km.ru/referats/332583-osnovanie-goroda-urzhuma). Se koostuisi kantasanoista ”metsä” (вур) ja ”joki” tai ”puro” (сум) ja nimi tarkoittaisi siis ’metsäjokea’. Sergei Kirovin kuoleman jälkeen joulukuussa 1934 Uržumin asukkaat olisivat (ainakin lukemani perusteella) halunneet luopua vanhasta nimestään ja muuttaa sen Kiroviksi. Nyt tuntuu, että kovin halvalla olisi vanha ugrilainen menneisyys myyty. Sen kunnian sai kuitenkin koko hallintoalueen eli oblastin (”läänin”) pääkaupunki Vjatka. Ja Kirov se on edelleen: kirovilaiset eivät ole halunneet ”palata” vjatkalaisiksi. Niin ikään Vjatkan alueesta tuli vuonna 1934 Kirovin alue ja on edelleen. Toki Uržum sai monien muiden kaupunkien tapaan Kirovin kadun ja muistomerkin. Palaan nimiasioihin vielä kirjoitukseni lopussa.

Sergein syntyessä etnisiä mareja asui paikkakunnalla muutama prosentti ja tuskin hän oli heistä paljonkaan tietoinen kasvaessaan kouluikään Miron-isän, Jekaterina-äidin ja kahden sisarensa Annan (1883 – 1966) ja Lizan (1889 – 1968) kanssa.  Lisäksi ennen Sergein syntymää oli perheessä ehtinyt neljä lasta jo kuolla.

 

Vanhaa Urzhumia.

Äidin isä kuului oikeastaan varakkaisiin talonpoikiin, jotka olisivat myöhemmin 30-luvulla saaneet kulakin tuomion. Hän rakensi lähialueen talonpoikia ja kauppiaita varten pienen majatalon, jossa he voivat yöpyä tullessaan kaupitteleman tuotteitaan. Homma pääsikin hyvin alkuun, kunnes isoisä yllättäen kuoli. Hänen lankonsa eli Sergein isän Miron Ivanovitšin olisi pitänyt jatkaa apen alulle panemaa toimintaa, mutta siitä ei tullut mitään. Äiti Jekaterina Kuzminitšna oli kyllä energiapakkaus, muttei hänkään pystynyt hauraan terveytensä vuoksi tekemään mahdottomia.  Niinpä perhe joutui taloudessaan ahtaalle, vaikkei varsinaiseen köyhälistöön lukeutunutkaan. 

Kostrikovin perheen talouden alamäkeen oli syynä isän ailahtelevainen luonne. Hänen äitinsä oli kuulunut rikkaan virkamiesperheen palvelusväkeen. Miron-poika otti elämisen mallinsa äitinsä työpaikalta. Hän omaksui elämäntyylin, jolla ei arjessa selvitty. Hänestä kehittyi eräänlainen herrojen hännystelijä, joka halusi päästä kaikesta helpolla. Hänen olemuksessaan voi todeta olleen karikatyyrin aineksia. Hän halusi kaunista elämää, muttei halunnut nähdä sen eteen vaivaa. Toivoi vain, että kaikki hyvä putkahtaa eteen kuin itsestään. Vaimonsa ja lastensa edessä hän tekeytyi lähinnä hienostelevaksi keikariksi uskoen olevansa muiden yläpuolella ja kuvitellen kuuluvansa erityiseen joutilaitten ihmisryhmään. Siihen hän yritti mukautua – niin kuin käyttämäni lähde toteaa - kynnenkärkiään myöten.  Kun sitten appi yllättäen äkillisesti menehtyi ja hänen olisi pitänyt astua tämän saappaisiin, ei ollut hänestä arkisen majatalon isännäksi.

Sergei-pojan kasvettua aikuiseksi isä jäi mieliin lähinnä siivelläeläjänä, joka pyrki pääsemään kaikesta mahdollisimman helpolla. Hänestä ei ollut miehen malliksi, varsinkaan kun hän pojan ollessa 7-vuotias häipyi maailmalle leveämmän leivän ääreen ja jätti perheensä puille paljaille. Itse asiassa hän lähti työnhakuun päätettyään ensin tavanomaisen juopotteluputkensa jälkeen parantaa tapansa. Se ei kuitenkaan perhettä lohduttanut. Tilanne kärjistyi, kun äiti kuoli seuraavana vuonna keuhkotautiin.  Perheen tyttäret otti isoäiti hoiviinsa.  Sergei joutui lastenkotiin, joka oli eräänlainen sisäoppilaitos tai internaatti.

Miron Kostrikov ei enää palannut perheensä pariin. Uržumiin hän kyllä vielä palasi ja sinne hänet sittemmin haudattiinkin, mutta tällöin Sergei oli jo muuttanut kotoaan maailmalle. Todennäköisesti isä ja poika eivät enää koskaan tavanneet.

Sergei Kirovin murhan jälkeen vuonna 1936 ilmestyi Antonina Golubevan pienoisromaani ”Poika Uržumista” (Мальчик из Уржума; http://www.lib.ru/MEMUARY/ZHZL/kirow.txt ). Kirja kuvaa Sergei-pojan lapsuutta ja nuoruutta itse asiassa hyvin elävällä tavalla. Lastenkodista siinä on kerrottu, että ”elämä oli siellä ilotonta, patja oli kova ja karkea ja peitto piikikäs”. Tuollainen luonnehdinta kuului 30-luvun ideologiseen tyyliin. Toisaalla ei pystytä enää täysin pitäytymään samassa kerrontatyylissä. Kun kirjailija siirtyy käsittelemään Sergein luonnetta, käy ilmi, että Sergeillä oli uudessa ”kodissa” hyviä kavereita sekä huolehtivaisia ja ystävällisiä opettajia.

Isoäiti otti huostaansa perheen kaksi tytärtä, mutta poika piti sijoittaa tuohon lastenkotiin.  Uusi tilanne aiheutti Sergeille varmasti ensialkuun jonkinlaisen hylätyksi tulemisen tunteen. Jäiväthän siskot isoäidin hoiviin ja hänet sijoitettiin muualle.  Nähtävästi Sergei kuitenkin sopeutui elämänmuutokseen nopeasti. Uusi elämänpiiri osoittautui varsin pian hyvin virikkeelliseksi.

Uržumin lastenkodin lapsia ohjaajineen. Tuolloin Sergei oli jo muuttanut Kazaniin. 

Sergei oli tuolloin iloinen ja tunnollinen poika. Nähtävästi myös isänsä tyhmyydestä vaivautuneena hän yritti mahdollisuuksien mukaan auttaa mummoaan. Hänen koulunsa sijaitsi aivan mummon kodin lähellä. Välituntien aikana hän juoksi ripeästi mummon luo ja ehti hakea viereisestä joesta pari kertaa mummon sangolla vettä, kaksi sangollista kerrallaan, mikä oli pikkupojalta kova saavutus. Joen rannalla oli jyrkät penkereet ja pojasta oli vanhalle mummolle suuri apu.

Kouluvuodet olivat Sergeille henkisen kasvun aikaa. Hän aloitti lukuharrastuksensa, mitä helpotti se, että kaupunkiin oli hieman aiemmin perustettu yleinen kirjasto. Hän pääsi jo pienenä mukaan teatterin tekoon ja oli mukana jopa kirkkokuorossa. Maailmankuvaa laajensi tietysti myös se, että hän sai lastenkodissa aidon kosketuksen vähävaraiseen väestönosaan. Myöhemmin kulttuuriharrastus syveni ja sen myötä kosketuspintaa kehittyi myös sivistyneempään väestönosaan. Esimerkiksi teatterikerhon vetäjät tekivät työtään suurella sydämellä lapsia innostaen. Heidän ansiostaan harrastus ei tyrehtynyt, vaan päinvastoin innosti tutustumaan monipuolisemmin teatteriesityksiin ja musiikkiin. Ja Sergei oli hellyttävän vilpitön poika, josta kaikki pitivät. 

Perheen ongelmista huolimatta Sergei eli hyvin valoisan lapsuuden.  Lastenkoti saattoi olla hänelle jonkinlainen ”pelastus”. Hän pääsi sen kautta mukaan erilaisiin aktiviteetteihin.  Tämä vireä lapsuus heijastui myös aikuisikään. Sergei Kostrikovilla oli läpi elämän monipuolisia harrastuksia. Intohimo teatteriin, oopperaan, kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen säilyi vaikeinakin aikoina. 30-luvun Leningradissa hän kiireistä huolimatta pyrki käymään balettinäytöksissä ja oopperassa. Toimittajana ollessaan Kirov loi kirja-arvosteluja ja -analyysejä, hänen kirjoituksiaan esimerkiksi Tolstoista tai Gorkista voidaan objektiivisestikin katsoen pitää korkeatasoisina.  1910-luvulla hän jopa tapasi tuona aikana Venäjän merkittävimpiin kuuluvan teatteriohjaajan ja näyttelijän Jevgeni Vahtangovin ja  kai heidän välilleen kehittyi jonkinlainen ystävyyskin.

Kazan

Seurakunnan koulu oli eräänlainen alakoulu, joka kesti kolme vuotta. Sieltä hän siirtyi kaupungin kouluun, jota hän kävi viisi vuotta. Sergei oli hyvä oppilas, minkä ansiosta hän saikin paikalliselta seurakunnan hyväntekeväisyysjärjestöltä stipendin, jonka turvin hän saattoi vuonna 1901 aloittaa ammatilliset opinnot lähialueen merkittävimmässä kaupungissa Kazanissa. Kyseessä oli teknisen alan ammattikoulu, josta hän vuonna 1904 valmistui maanmittariksi. Se oli oikeastaan Sergein tulevaisuuden kannalta kohtalokkain askel. Noihin aikoihin Kazan oli eräänlainen vallankumouksellisen liikkeen ”Mekka”, joka oli aikoinaan ollut niin Leninin kuin myös mm. Molotovin ja Kuibyševin elämänkouluna. Siellä myös nuori Sergei Kostrikov tutustui sosialisteihin ja heidän kauttaan vallankumouksen aatteeseen.  Maailmankatsomukseen alkoi tulla uusia painotuksia.

Huolimatta uudesta elämänpiiristä Sergei suoritti opintonsa tunnollisesti.  Hyväntekijöistä tuli ”porvaririistäjiä” mutta heidän kuukausittain maksama viiden ruplan stipendi kelpasi ja riitti hyvin elämiseen ja myös vapaa-aikaan.  Vertailun vuoksi voidaan katsoa mummon tuloja. Tämä sai sotilasuralla toimineesta miehestään leskeneläkettä 36 ruplaa vuodessa , mikä teki kuukautta kohden  kolme ruplaa.  Siihenkin suhteuttaen tuo viisi ruplaa oli varsin kohtuullinen summa, mikä uusien aateveljien silmissä asetti Sergein hieman hankalaan asemaan. Hän luovuttikin sitten summasta osan myös vallankumousliikkeen kassaan.

Uudessa elämänympäristössä Sergei alkoi luoda maailmankuvaansa uudelta pohjalta. Mielenmuutos alkoi näkyä hänen kirjeissään kotoväelle. Nuorukaisessa kasvoi viha riistäjäporvareita kohtaan ja myötätunto työläisiä kohtaan. Noita tyhjäntoimittajia joutui köyhä kansa elättämään. Hän saattoi kauhistella sitä, että tehtaalla koneita oli pidettävä käynnissä koko viikonlopun, mistä hyvästä omistajaporvarit säästivät sata ruplaa mutta toisaalta työläiset joutuivat senkin ajan vain ahertamaan itsensä näännyksiin. 

Poika eli epävakaata aikaa. Yhtä kaikki hän ei antautunut aivan täysin aateveljiensä vietäväksi. Hän huolehti myös opinnoistaan ja valmistui maanmittariksi hyvin arvosanoin. Vaikka vallankumousaate oli alkanut saada miehestä otetta, hän kuitenkin jo suunnitteli myös jatko-opintoja. Hän siis pyrki myös sosiaalisessa portaikossa ylöspäin. Siihen lienee vaikuttanut tuo lapsuuden vuosista imetty sivistyksen voima.

Kuitenkin Kazanissa häntä alkoi tavanomaisen sijaan yhä enemmän kiinnostaa toisenlainen ura: romantisoitunut vaaroja täynnä oleva vallankumoustaistelijan elämä. Tässä yhteydessä palautuu mieleen Sergein oman isän poikaansa jättämä jälki. Toisaalta kyse oli eräänlaisesta kapinasta, jota voisi ”isänmurhaksikin” kutsua, toisaalta isä saattoi olla myös mallina pojan valinnoille. Sosialisteista Sergei löysi oman yhteisönsä ja elämäntyylinsä. Ristiriitaisuutta kuitenkin näkyi ja kovaa sisäistä taisteluaan nuorukaisen on täytynyt käydä.

Nuo jurot ja salaperäiset kaverit eivät opiskelleet eivätkä tehneet työtä. Itsevarmuudesta ei kuitenkaan ollut puutetta. He vain ylimielisesti hymyilivät, kun heitä moitittiin mitättömiksi tyhjänpäiväisiksi lorvailijoiksi. Sergeille he selvittivät, etteivät porvarilliset arvot heitä kiinnostaneet ja he omistivat elämänsä tulevaisuuden oikeudenmukaiselle yhteiskunnalle. Heidän mukaansa jokaisen rehellisen ihmisen velvollisuus oli auttaa heitä tuossa vaikeassa ja haastavassa taistelussa.

Suoraan häntä ei moitittu siitä, että hän eli turvallisesti ja hyvinvoivasti ”porvarien” maksamilla rahoilla. Mutta sen verran ilkeästi nuo ajatukset ilmassa leijuivat, että syyllisyyden tuntoon siitä palasia nousi. Niitä sulattaakseen Sergei auttoi aatetovereitaan. Hän lohkaisi kuukausittaisesta stipendistään yhteiseen kassaan ruplan tai kaksi ja alkoi vielä opintojensa ohessa tehdä ylimääräisiä hommia ansaitakseen lisää.

Hän taipui jopa varastamaan hyväntekijöiltään painokoneen yhteisiin tarpeisiin.

Hän maksoi auttajilleen kiittämättömyydellä ja se lienee jättänyt häneen jälkensä. Tuska viilsi nuorukaisen rintaa, mutta tuleva oikeudenmukaisuuden maailma tarvitsi uhrinsa. Hän teki sen osin velvollisuudesta, osin hylkäämisen pelosta hälventääkseen uusien kavereiden häneen mahdollisesti kohdistamia epäluuloja. Nyt tuo painokone sai uuden tehtävän. Ei enää tyhjänpäiväisiä raportteja. Nyt sen avulla voitiin valmistaa vallankumouksen hyväksi uutta materiaalia: lehtisiä ”Riistäjät alas!” iskulauseineen.

Entisen kuoropojan sydän oli luovutettu muiden haltuun. Myöhemmät neuvostoliittolaiset elämäkertakirjoittajat tulkitsivat tämän varkauden ”luokkatajunnan voitoksi”. Siitä oli tullut hyve.

Tomsk

Valmistuttuaan vuonna 1904 Sergei ei halunnut jäädä kotipaikkakunnalleen. Hän suuntasi Uralin taakse Tomskiin Ob-joen varrelle. Siellä hän aloitti työt kaupungin hallinnon palveluksessa kartografina. Etäisyyttä oli jo yli 2700 km, mutta se oli heränneelle seikkailijan sielulle suuressa maassa pieni matka. Sergei tiesi, että kaupungissa sijaitsi hyväksi tunnustettu polytekninen instituutti. Sieltä nuorukainen haaveili jatko-opintopaikkaa, aivan kokonaan vallankumous ei ollut vielä vienyt poikaansa.

Nykyisin kaupungissa on yli puolimiljoonaa asukasta, mutta tuolloin heitä oli vain hieman yli 60 000. Vertailun vuoksi todettakoon, että Kazan oli yli kaks kertaa isompi kaupunki (nykyinen väkiluku 1,2 miljoonaa).

Valmistavat kurssit Sergei kyllä aloitti, muttei sitten koskaan ehtinyt aloittaa varsinaisia opintojaan. Työ vallankumouksen puolesta vei koko miehen eikä energiaa opintoihin yksinkertaisesti löytynyt.  Samana vuonna hän liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen. Tuolloin menševikit ja bolševikit toimivat vielä samassa puolueessa. Vielä tuolloin Sergein on arvioitu olleen lähinnä menševikki.

Vallankumouksellisen perustehtäviin kuului agitaatio ja värväys.  Kaikki hyvän tahdon ihmiset toimivat yhteisen hyvän eteen.  Sergei tajusi, että siinä tehtävässä oli uhrattava oma hyvinvointinsa.  Mies lähti täysillä taisteluun aatteen puolesta.

Jo vuonna 1905 Sergei Kostrikov oli paikallisella tasolla puolueessa merkittävä hahmo. Hän osallistui aktiivisesti agitointiin, ajoi työläisiä lakkoihin ja mielenosoituksiin ja taisteluun parempien olojen puolesta. Liike omisti maanalaisen painokoneen, jonka avulla painettiin lentolehtisiä ja levitettiin puolueen sanomaa eteenpäin.

Sitten hänet pidätettiin. Hän sai vajaan kahden vuoden vankeusrangaistuksen, jonka hän kärsi kokonaisuudessaan.

Itse asiassa kyseessä oli Pietarissa tapahtuneen ns. verisunnuntain vastamielenosoitus (https://fi.wikipedia.org/wiki/Verisunnuntai_(1905) ), jossa Kirov oli yhtenä järjestäjänä. Läheinen ystävä kaatui, Sergei itse selviytyi nipin napin. Yhteenotossa kasakoiden kanssa häntä suojasi miekaniskulta paksu takki pelastaen hengen.

Vankilasta vapauduttuaan Sergei oli jo täysiverinen vallankumousmies. Hän sai tehtäviä myös muualla Siperiassa. Hän matkusti mm. Irkutskiin ja Novo-Nikolajevskiin (nykyinen Novosibirsk) saattamaan puolueen toimintaa vauhtiin.

Toukokuussa 1909 Sergei muutti Vladikavkaziin Kaukasukselle Terek-lehden avustajaksi. Alkoi uusi vaihe nuoren miehen elämässä. Hän aivan kuin olisi seurannut ihailemansa nuoren Leo Tolstoin jalanjälkiä. Tolstoi lähti vuonna 1851 Kaukasukselle elämänkouluun kukistamaan ”kapinoitsijoita”, Sergei Kostrikov sisäisti työtehtävänsä hieman toisin, mutta samanlaista vetovoimaa he ovat voineet tuntea.

Vladikavkaz, Kaukasus

Vladikavkaz sijaitsee Etelä-Ossetiassa aivan Georgian rajan tuntumassa. Sergei Kostrikovista tuli Terek-lehden avustaja. Hän alkoi kirjoittaa lehteen erilaisia artikkeleita, joihin kuuluivat myös teatteri- ja kirja-arvostelut. Leo Tolstoin tuotantoon tuli nyt entistä suurempi polte ja teatteriakin oli tarjolla. Lisäksi hän innostui vuorikiipeilystä, mikä oli varmasti seikkailuhenkeä tuova lisä vallankumousromantikon arkeen.

Nyt hän tutustui ensi kertaa pitkäaikaiseen elämänkumppaniinsa Maria Markusiin, mutta se ei lie ollut hänen elämänsä pääasia. Kyseessä oli ns. työpaikkaromanssi. Maria työskenteli Terek-lehdessä kassanhoitajana. Suhde kesti Kirovin kuolemaan asti. Välillä kuitenkin välit olivat poikki, koska Kirovilla oli Bakussa suhde toiseen naiseen, jonka kanssa heille syntyi tytär (tästä hieman enemmän alempana). Nähtävästi suhde elpyi uudestaan siinä vaiheessa, kun Kirov muutti vuoden 1925 lopussa Leningradiin.

Terek edusti kadettipuoluetta, joka oli peruslaillis-demokraattinen puolue. Se oli näkemykseltään lähinnä liberaali lehti.  Sergei edusti eräänlaista yleisdemokraattista vallankumouksellista näkökulmaa, mutta hänen täytyi sopeuttaa omat näkemyksensä Terekin linjaan. Välillä hän tosin pystyi julkaisemaan myös radikaalimpia kirjoituksia. On kuitenkin otettava huomioon, että Vladikavkazissa sosialistien asema oli heikohko eikä vallankumouksesta voinut kovin näkyvästi pitää ääntä. Oli mukauduttava vallitsevaan ilmapiiriin.  Samanaikaisesti Sergei työskenteli maanalaisessa kirjapainossa.  Ja yhteistyössä Terek-lehden kanssa hän pääsi jopa niin pitkälle, että pystyi jopa käyttämään satunnaisesti lehden painokonetta omien vallankumouksellisten lehtisten painamisessa.

Elokuun 11. päivänä vuonna 1911 hän joutui pidätetyksi Tomskissa toimineen maanalaisen kirjapainon johdosta.  Nähtävästi kyseessä oli jokin ilmianto ja hänet palautettiin Tomskiin. Pidätys oli kuitenkin aiheeton ja hän pääsi vapauteen.

Jo vuonna 1905 puolueeseen liittymisen jälkeen Sergei Kostrikov oli ottanut oman puolueen sisäisen peitenimen ”Serž”.  Hän oli käyttänyt välillä eri nimimerkkejä.  Kirov-nimeä hän käytti ensimmäisen kerran juuri Terek-lehdessä. Vuonna 1912 julkaistussa artikkelissa  Поперёк дороги (”Tien poikki”) kirjoittajaksi oli merkitty ”S.Kirov”. Samana vuonna ilmestyi hänen ehkä tunnetuin artikkelinsa - ”Tapojen yksinkertaisuus” (Простота нравов). Se julkaistiin lehdessä kolmas päivä marraskuuta.  

Kirjoitusta on kuvattu näin:

”Siinä on sarkasmia ja emootioita duuman jäseniä ja sen toimintaa kohtaan. Mitään tilastoja tai numeroita siinä ei ole, mutta sitäkin enemmän tunnevoimaa.”

Myöhemmin tuota artikkelia on nimetty ”neuvostojournalistiikan aarteeksi”.

Jutun ilmestymisen jälkeen julkaisijaa vastaan nostettiin kanne.  Oikeusjuttu uhkasi koko lehden tulevaisuutta.  Kuitenkin puolen vuoden kuluttua olivat edessä Romanovin keisarisuvun 300-vuotisjuhlat ja Kirov kirjoitti siihen liittyen myötäsukaisen artikkelin. Tämän ansiosta oikeusjutusta luovuttiin mutta aiemmin julkaistun lehden kappaleet kuitenkin tuhottiin.

Paljon myöhemmin, kun elettiin jo Neuvostoliitossa, Kirov oli tuon myötämielisyytensä vuoksi joutua puolueen politbyroon edessä vaikeuksiin. Se liittyy aikaan, kun häntä oltiin nostamassa keskuskomitean johtoportaaseen ja puolueessa alettiin tutkia hänen menneisyyttään.  Stalin antoi kuitenkin käydä armon oikeudesta. ”Ei paisutella tätä”, kerrotaan hänen todenneen.  Kirov ei juttua kirjoittaessaan varmasti osannut kuvitella, mihin hänen todennäköisesti taktiseksi tarkoitettu mielistely saattoi myöhemmin johtaa. 

Lokakuun vallankumouksen jälkeen

Puolueen virallisen tulkinnan mukaan Kirov oli vakaumuksellinen leninisti jo ennen lokakuun vallankumousta. Totuus on kuitenkin, että hän yhä empi. Hän myötäili menševikkejä, tuki väliaikaista hallitusta ja käyttämieni lähteitten mukaan jopa kirjoitti avoimesti kannastaan. Vasta lokakuun vallankumouksen jälkeen hän kääntyi lopullisesti bolševikkien junaan. Eräiden tietojen mukaan näin olisi tapahtunut vasta 1919.

Vuonna 1917 Sergei Kirov matkusti kuukausi lokakuun vallankumouksen jälkeen Moskovaan puoluekokoukseen.  Siellä hän tapasi ensimmäisen kerran Staliniin. Miehet ystävystyvät. Kirovista tuli Stalinin mies, Leniniin hänellä ei ollut erityistä suhdetta. Stalin osoitti hänelle avoimesti luottamusta.

Kirovin oma ura puolueen hierarkiassa lähti pikkuhiljaa nousuun, mikä sitten huipentuikin NKP:n keskuskomitean politbyroon jäsenyyteen vuonna 1930 ja sen myötä vielä suurempiin tehtäviin.

Nyt oltiin pääsemässä vasta alkuun. Uusi valta piti juurruttaa maahan vaikka väkisin.  Siihen työhön osallistui myös Kirov.  Hänenkin kädet tahriutuivat siinä vereen ja myös hengenlähtö oli lähellä.

Kirovin tie vei Astrahaniin, joka sijaitsee Volgan suistossa Kaspianmeren rannikolla. Helmikuusta 1919 lähtien hän toimi siellä väliaikaisen vallankumouskomitean puheenjohtajana. Samana vuonna hänestä tuli myös Vallankumouksellisen sotaneuvoston jäsen eli Trotskin alainen.  Ei Kirov siis pelkästään Stalinin käskyläisenä toiminut. Hänen tehtävänä oli puolustaa kaupunkia ja rakentaa sinne bolševistista järjestystä.  Hän pyrki myös paljastamaan vastavallankumouksellista toimintaa ja kapinointia.

Kirov pani tuulemaan. Hän joutui joukkoinensa tukahduttamaan verisesti kaupungissa puhjenneen kapinan. Ensiksi toteutettiin toimi, joka kymmenes uutta valtaa vastustanut työläinen ammuttiin. Hänen menetelmiinsä kuului myös ns. panttivankijärjestelmä, jossa viaton ihminen saattoi joutua kärsimään jonkun toisen teon johdosta. Yhden viikon aikana hän teloitutti eri arvioiden mukaan 3 000 – 5 000 kapinoitsijaa.  

Siinä ei kysytty lupaa omaltatunnolta. Puolueen hierarkiassa ylempää tulevia määräyksiä on noudatettava. Kirov oli osa bolševistista väkivaltakoneistoa. Hän vain teki tehtävänsä. Aivan samoin perustein ei Otto Wille Kuusinenkaan noussut puolustamaan vankeus- tai kuolemantuomion saaneita läheisiään ja sukulaisiaan.

Kirov oli jälleen käskynhaltijana, kun toukokuun 24. päivänä vuonna 1919 avattiin kaupungissa tuli Pyhän Josif Astrahanilaisen kunniaksi järjestettyä ristisaattoa kohti. Kansaa kaatui kuin heinää. Myöhemmin kesäkuussa hän vangitsi ja teloitutti Astrahanin arkkipiispan Mitrofanin ja piispa Leontin.  Se on nykyisin julkisuudessa ehkä verisin muisto Sergei Kirovin toiminnasta. Venäjänkielen taitoiselle tapauksesta kertova kirjoitus on järkyttävää luettavaa: http://uspenskiysobor.narod.ru/html/11_1_5.html. Ja Uržumin entinen kirkkokuoropoika ja mallioppilas oli niitä toteuttamassa. Arkkipiispan henkilötiedot löytyvät täältä: http://www.ortho-rus.ru/cgi-bin/ps_file.cgi?2_557. Ortodoksisessa kirkossa arkkipiispa Mitrofan ja piispa Leonti ovat edelleen ylistettyjä marttyyreita.

Sisällissodan aikoihin Venäjällä oli monenlaisia salaliittoja, joiden kautta yritettiin ilmiantaa bolševikkeihin soluttautuneita vihollisia. Joihinkin oli aihetta, jotkut olivat keksittyjä. Yhden tällaisen salaliittoyrityksen kohteeksi joutui myös Sergei Kirov.

Kuudentena päivänä lokakuuta vuonna 1919 Kirovin asuntoon tunkeutui joukko tšekistejä eli Tšekan (https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1eka) työntekijöitä, jotka pidättivät ja sitoivat Kirovin. Kuoleman uhkaakin oli ilmassa. Rakennus jäi erityisjoukkojen piirittämäksi. Tuon pidätyksen alullepanija oli eräs nainen (nimeltään Vasserman), joka oli ollut Sosialistivallankumouksellisen puolueen jäsen (https://fi.wikipedia.org/wiki/Sosialistivallankumouksellinen_puolue) ja sittemmin osoittautui, että hän oli toiminut valkoisen armeijan komentajan Denikinin agenttina (https://fi.wikipedia.org/wiki/Anton_Denikin). Hän ylipuhui muutaman puolueen johtohenkilön saaden heidät vakuuttumaan, että Kirov oli itse asiassa munkki Iliodor, Grigori Rasputinin aatetoveri ja ystävä. Hänellä oli mukana retusoitu valokuva, jonka pohjalta jonkinlaista yhdennäköisyyttä heidän ulkonäössään olikin.

Kirovin rakennuksen ohi kulkenut partio arveli tilanteessa olevan jotain outoa ja ilmoitti siitä Astrahanissa tuolloin oleilleelle Kirovin ystävälle Sergo Ordžonikidzelle. Tämä ryhtyi toimiin ja Kirov saatiin pelastettua tšekistien kynsistä. Mutta pidätykseen osallistuneet vangittiin ja teloitusrangaistushan siitä Vassermanille ja kahdelle muulle seurasi.

Seuraava tapaus sattui saman vuoden joulukuussa. Kyse oli ase- ja räjähdekuljetuksesta, joka piti toimittaa Astrahanin kautta Vladikavkaziin. Kuormassa oli mukana myös lääkintätarpeita ja isohko määrä rahaa - viiden miljoonan ruplan arvosta. Kun kuorma saapui Astrahaniin, kävi ilmi, että bolševikkien rintama Kaukasuksella oli murtunut. Siitä huolimatta tavarat kuormattiin autoihin ja yritettiin saattueena toimittaa perille. Se havaittiin kuitenkin mahdottomaksi. Saattue joutui palaamaan takaisin Astrahaniin. Kirov oli vastuussa kuljetuksesta ja hän teki päätöksen kuljettaa tarpeellisin osa kuormasta yhdellä kuorma-autolla perille Vladikavkaziin keinolla millä hyvänsä. Kuormaan tuli mm. konekivääri ja yllä mainittu rahamäärä.  Reitti kulki jäätä myöten Volgan sivujoella. Jää kuitenkin petti ja auto vajosi pohjaan. Kukaan ei loukkaantunut mutta kuormaa ei pystytty pelastamaan. Suomalainen sananlasku sanoo, että ”Yrittänyttä ei laiteta”. Tämä ei pätenyt bolševikkien parissa. Kun Kirov palasi kavereittensa kanssa Astrahaniin, hän joutui kotiarestiin ja häntä syytettiin rahojen hukkaamisesta. Uhkana oli jopa kuolemantuomio. Kymmenen päivän kuluttua auto onnistuttiin kuitenkin nostamaan joesta ja rahat löytyivät vahingoittumina. Syyte raukesi ja Kirov sai vielä elää.

Vuoden 1920 tehtävistä voisi mainita matkan Riikaan.  Hän toimi siellä tuolloin neuvostovaltuuskunnan johtajana rauhansopimusneuvotteluissa Puolan kanssa.

Baku

Jo keväällä 1920 Kirov meni Puna-armeijan Vallankumouksen sotaneuvoston jäsenenä Bakuun pystyttämään neuvostovaltaa. Vuonna 1921 hänestä tuli Azerbaidžanin kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäinen sihteeri eli käytännössä alueen johtaja. Samana vuonna hänet valittiin Venäjän kommunistisen puolueen ehdokasjäseneksi, ja vuonna 1923 varsinaiseksi jäseneksi.

Tästä lähtien hän alkoi työskennellä oman uransa eteen yhä määrätietoisemmin. Oikeastaan vasta Azerbaidžanissa Kirov alkoi tietoisesti kehittää itseään puhujana. Sen hän teki hyvin perusteellisesti. Hän opiskeli klassista puhetaitoa, mihin nuoruuden teatteriharrastus antoi hyvän pohjan. Ylipäänsä Kaukasus oli hyvä paikka puhe- ja keskustelutaidon kehittämiseen, koska paikallisessa mentaliteetissa oli omat haasteensa. Kirov opetteli erilaisia ilmaisu- ja argumentointikeinoja, pyrki ottamaan huomioon vastapuolen näkemyksiä.

Sergei Kirovista kehittyi sanankäytöltään ja ilmaisukeinoiltaan vaikuttava esiintyjä, joka myös uskalsi tarvittaessa tarttua rohkeasti tilanteisiin ja saada sitä kautta kuulijat puolelleen. Lähteenä käyttämässäni TV-ohjelmassa korostetaan Kirovin puhetaidossa nimenomaan pelottomuutta. Sen hän oppi Kaukasuksella. Jos puhuja pelkäsi esiintymistä, niin se kyllä huomattiin. Peli oli saman tien menetetty. Vilpittömyys oli Kirovin vahvuus. Hän uskoi omana asiaansa, se toi hänelle varmuuden.  Jos puhuja ei uskonut omaan asiaansa, ei voinut saada kuulijoiden luottamusta.

Ja häneen alettiin luottaa myös puolueessa. ”Viisas, taktinen, vaatimaton, puolueemme parhaita edustajia”. Näin häntä saatettiin luonnehtia.

Vuonna 1925 Stalin kutsui Kirovin Leningradiin taisteluun siellä syntynyttä Zinovjevin johtamaa oppositiota vastaan.

Leningradin vuodet

Tammikuussa 1926 Kirov nousi Leningradin kuvernementtikomitean (aluekomitean) ja kaupunkikomitean ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean luoteisbyroon ensimmäiseksi sihteeriksi. Tämä merkitsi, että hän johti Leningradia ja koko Luoteis-Venäjää. Leningradissa hänen ensimmäisenä tehtävänä on tukahduttaa Zinovjevin johtama oppositio. Kirov järjesti kokouksia tehtaissa ja tuotantolaitoksissa. Vuoden aikana hän piti yli 180 julkista puhetta.

Kirov toimi Leningradissa kahdeksan vuotta, vuodesta 1926 kuolemaansa vuoden 1934 joulukuuhun saakka. Tuo aika oli täynnä myrskyjä, mutta hän selviytyi niistä voittajana ja hänen asemansa Leningradissa ja Luoteis-Venäjällä vakiintui. Puolueen keskushallinnossa hän jäi kuitenkin pimentoon. Hän keskittyi Leningradin asioiden hoitoon.

Tuon ajan Leningradista on todettava pari seikkaa. Ensinnäkin se, että noiden kahdeksan vuoden aikana kaupungin väestön kasvu oli huimaa. Aikamoista siksakkiahan se oli muulloinkin mm. vallankumouksen ja toisaalta Leningradin piirityksen vuoksi. Eri tilastoissa väestömäärä vaihtelee, mutta karkeasti ottaen voi todeta, että noina Kirovin vuosina kaupungin väestö lähes kaksinkertaistui. Vuonna 27 väestöä oli 1,5 miljoonaa ja vuonna 1935 se oli ylittänyt kolme miljoonaa. Erään toisen tiedon mukaan väkiluku olisi ollut vuonna 1936 2,7 miljoonaa.  Sekin kertoo huimasta kasvusta, vaikkei yllä ihan kaksinkertaiseksi.

Toinen seikka – joka johtui luonnollisesti myös tuosta väestömäärän kasvusta – oli nälkä ja elintarvikepula. Niistä tuntemuksista kirjoittaa tuolloin Leningradissa nuoruuttaan viettänyt akateemikko Dmitri Lihatšov (muistelmateos ”Ajatuksia elämästä”; Дмитрий Лихачев, Мысли о жизни). 30-luvulla nälkä ja köyhyys yhä enemmän kärjistyi, kun puille paljaille joutuneiden kulakkien perheitä ja jälkeläisiä ryntäili epätoivoisina suurkaupunkiin. Lihatšovin muistikuvat luovat eteemme järkyttävän epätoivoisen maailman. Hän itse olisi halunnut auttaa, omaatuntoa soimasi mutta tiukkaa teki itselläkin. Kerjäläiset ja kulkurit viettivät kylmiä talviöitä portaikoissa ja porttikäytävissä. Sitten sekin tehtiin mahdottomaksi, kun kaupungin johto salpasi ovet. Sergei Kirov paneutui tapansa mukaan tehtäviinsä ja epätoivoisiinkin ratkaisuihin jouduttiin.

Vielä kuolinvuotenaan – vuoden 1934 syksyllä - Kirov teki työmatkan Kazakstaniin yhtenä tavoitteena varmistaa Leningradin elintarvikehuoltoa. Matkan voisi luonnollisesti tulkita Kirovin vilpittömäksi pyrkimykseksi saada elintarvikeraaka-aineiden saanti varmistetuksi Leningradin alueella. Kuitenkin tästäkin matkasta on nostettu esiin erilaista juonittelua.  Yhtäällä on tulkittu matkan olleen Stalinin tai mahdollisesti Neuvostoliiton salaisen poliisin salajuoni saada Kirov pois asemapaikastaan (tämä todettiin muistaakseni Anatoli Rybakovin romaanissa Arbatin lapset). Tuona aikana salainen poliisi voisi rauhassa järjestellä Leningradissa asioitaan Kirovin murhaa silmälläpitäen. Toisaalta kerrotaan, että Kazakstanista palatessaan Kirov poikkesi Moskovassa salaisen poliisin Genrih Jagodan luo arvostellen tätä siitä, että hänen toimielimensä ovat toimineet siellä ”barbaarisesti” karkotettuja kulakkien siirtolaisperheitä kohtaan. Jagoda olisi lukemani perusteella ottanut arvostelun hyökkäyksenä hänen henkilökohtaista arvovaltaansa kohtaan, mistä syystä hän olisi sitten pannut virastonsa tekemään Kirovista selvää jälkeä.  

Vangit rakentamassa Vienanmeren kanavaa

Kirovin mustiin sivuihin voinee lisätä myös sen, että hän vieraili kaksi kertaa 30-luvulla rakennetun Vienanmeren kanavan eli ”Belomorkanalin” rakennustyömaalla (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vienanmeren%E2%80%93It%C3%A4meren_kanava). Toinen kerta oli kanavan vihkimisjuhla, jossa hän kuului Iosif Stalinin seurueeseen. Kanavahan rakennettiin vankityövoimalla ja kuolonuhrien määrä on huomattava (jopa 25 000). Tuolloin Kirovin kerrotaan ylistäneen projektin toteutusta eli sisäministeriötä vankityövoiman käytöstä.

Monenlaista tietoa on tullut vastaan mutta kaikkea en ole voinut varmistaa. Jostakin osui silmiini, että Kirov olisi ollut järjestämässä 20-luvun lopulla kaupungin suomalaisväestöä eli inkeriläisiä Tadžikistaniin. Käsittääkseni näitä väestönsiirtoja tapahtui vasta 30-luvun loppuvuosina.

Palaan kuitenkin vielä niihin aikoihin, kun Kirov saapui Leningradiin…

Joulukuussa 1925 XIV puoluekokouksessa Stalin hyökkäsi oppositiossa hänen suhteensa olevia Lev Trotskia ja Grigori Zinovjevia vastaan. Zinovjev yliarvioi oman asemansa ja ryhtyi selkeään vastahyökkäykseen. Hän mm. kielsi kaupungissa keskusvallan julkaisemat lehdet. Zinovjeville kävi uhkapelissä huonosti.

Kirovin ensimmäinen tehtävä oli puhdistaa kaupunki Zinovjevin kannattajista. Eikä Zinovjevkaan ollut vielä antanut periksi.  Mutta miesten keskinäisessä kamppailussa Kirovin tekemä työ kantoi hedelmää. Siinä missä Zinovjevin persoonasta huokui ylimielisyys ja teennäisyys, Kirov pääsi omalla olemuksellaan kansaa lähelle.  Hän pyrki nimenomaan tietoisesti luomaan vastavoiman tuolle ylimielisyydelle ja voitti puolelleen kaupunkilaisten kannatuksen.

Ulkonäöltään Kirov oli hieman lihavahko ja pienikokoinen, mutta hän osasi valita sanansa oikein. Se tepsi kansaan. Hän osasi kuunnella heitä ja puhua heille oikeilla sanoilla. Ja työhönkin hän ryhtyi täydestä sydämestä. Hän asetti kaupungin ja alueen taloudelle konkreettiset tavoitteet. Ja jonkinlaista tulostakin syntyi, vaikka tilanne oli epätoivoisen vaikea.  Kaupunki ja koko maa oli nälänhädässä. Köyhää väkeä tulvi kodittomina kaduilla. Ja työ energia- ja ravintohuollon järjestämiseksi tuntui kai lähes toivottomalta.

Nimenomaan puhujantaitonsa ansiosta hän oli Kaukasukselle pystynyt estämään kahakoita ja oppinut sovittelun jalon taidon. Kiihkeä mentaliteetti saattoi tuoda mukanaan esiintymispelkoa. Väärin valittu sana saattoi vain kärjistää paikallisia erimielisyyksiä ja riitoja. Tätä Kirov ei pelännyt.

Leningradissa tehtailla ja tuotantolaitoksissa oli miltei suoranaisia yhteenottoja Stalinin ja Zinovjevin kannattajien kesken. Väkijoukkojen reaktiot olivat kovin voimakkaita. Jos joku ei heitä miellyttänyt, niin hän sai sen tuta, olkoonpa asema kuinka korkea tahansa. Oli tehtaita, joissa sinne puhumaan tulleet tuolloin Kirovia suuremmatkin johtajat, kuten Kalinin tai Vorošilov, saatettiin heittää aidan yli. Kirov ei pelännyt tällaisessakaan ympäristössä mennä kansan keskuuteen.  Siinä oli hänen voimansa.

TV-dokumentissa kerrotaan eräästä tilaisuudesta, jossa sekä Zinovjev ja Kirov esiintyivät ja jossa paikalla oli jopa 10 000 kuulijaa.  Kansa meni paikan päälle, kun televisiota ei ollut vielä keksitty. Ja jos lukea ei osattu, puhuttu sana osoitti tehonsa.

Ei ollut mikään ihme, että Kirovista tuli varsin suosittu henkilö Leningradissa ja suosio kiiri kyllä muuallekin. Ja kun Kirov murhattiin, oli valtionjohdolla kova kiire ottaa Kirovin suosiosta kaikki mahdollinen irti. Siksi ympäri valtakuntaa ilmestyi Kirov-nimisiä tai siitä johdettuja paikkoja, myös monet tuotanto- ja kulttuurilaitokset omistettiin Kiroville. Tuli kaupunkeja kyliä, katuja, tehtaita, kulttuuritaloja. Vielä nytkin on Venäjällä tuhansia Kirovin valtakatuja (prospekteja).

Kirov ja naiset

Yksi tapahtuma tässä hänen elämäntarinassa on jäänyt kertomatta enkä minäkään tiedä sen yksityiskohdista kovin tarkasti. Kyse on hänen naissuhteistaan. Hänellähän oli tytär Evgenija Kostrikova, joka syntyi vuonna 1921. Äiti sairastui ja kuoli pian tyttären syntymän jälkeen. Kummalliseksi tämän suheteen tekee ensiksikin se, että varsinaisen elämänkumppaninsa Maria Markusin Sergei Kostrikov tapasi jo vuonna 1909 muutettuaan Vladikavkaziin ja he elivät eräiden tietojen mukaan parisuhteessa yli 20 vuotta. Se mainitaan mm. tv-ohjelmassa, josta olen tähän juttuuni suurimman osan tiedoistani onkinut. Toisissa lähteissä kuitenkin kerrotaan, että Kirov eli liitossa Evgenian äidin kanssa ja liitto loppui lyhyeen naisen kuoleman vuoksi. Lapsi liitosta kuitenkin syntyi. Voisi vain päätellä, että suhde Markusin kanssa rakoili ja viimeistään siinä vaiheessa, kun Kirov nousi Leningradin johtoon, se elpyi uudestaan henkiin. Tämä päätelmä tuosta elpymisestä perustuu siihen, että Leningradissa Maria Markus kieltäytyi ottamasta tytärtä kotihoitoon ja lapsi sijoitettiinkin sitten lastenkotiin. No sehän tuntuu meidän silmin katsottuna raa’alta mutta Sergei-isän mielenrauhaa se tuskin vei, koska olihan hänellä internaateista oman lapsuutensakin ajoilta pelkkiä hyviä kokemuksia.   

Sittemmin kyllä kävi ilmi, että Leningradissa Kirovin ja Markusin suhteet lienevät olleet etäiset. Ainakin ne muuttuivat etäisiksi 30-luvulla, kun vaimo sai pienen aivoinfarktin ja lakkasi tämän jälkeen oikeastaan huolehtimasta itsestään ja ulkonäöstään viettäen suurimman osan ajastaan yksinäisyydessä kaupungin ulkopuolella sijaitsevalla huvilalla. Näin ollen ainakin loppuvuosina Kirovin ja Markusin suhde oli ollut kylmähkö.  Eikä vaimon työurakaan ottanut Leningradissa onnistuakseen. Hän toimi prostituoitujen turvakodin johtajana, muttei tehtävässään viihtynyt eikä itse asiassa pärjännyt alkuunkaan. Oli hassua, että hänet sellaiseen tehtävään oli ylipäänsä sijoitettu. Häneltä puuttui työhön vaadittava sairaanhoitajan koulutus ja muukin laajempi koulutus. Hän oli vain mitättömän peruskoulutuksen saanut kassanhoitaja.

Kirovin kotimuseo Pietarissa. Taustalla kuva Kirovin vaimosta Maria Markusista.

Kirovilla oli kyllä naissuhteita, mutta ei niistä ole sen tarkempia tarinoita. Kirovin murhanneen Nikolajevin vaimon Milda Draulen Kirov kyllä tunsi, mutta hän lopulta kuitenkin on ollut vain kollega. Julkisuudessa tuosta suhteesta hehkuteltiin ja on hehkuteltu varsinkin viime vuosikymmeninä, kun sensaatiohakuinen media on ruvennut revittelemään Kirovin murhaa. Sen sijaan Kirov oli baletin ystävä, joka vieraili usein Mariinski-teatterissa, ja balettitanssijoiden keskuudessa on kerrottu olleen jopa kilpailua vetovoimaisen kaupungin ykkösmiehen suosiosta. Naisten kerrotaan kehuskelleen suhteellaan Kiroviin, mikä luonnollisesti vahvisti Kirovin mainetta Don Juanina. Aivan toinen asia on sitten se, missä määrin kyse oli vailla todellisuuden perää olevasta rehvastelusta. Eräs balettitanssija häneen on joka tapauksessa liitetty.

Sekin tässä yhteydessä täytyy mainita, että kun heti Kirovin murhan jälkeen muutama puolueen jäsen alkoi levitellä juttua siitä, että murhan taustalla olisi ollut Kirovin naissuhteet, niin nuo miehet erotettiin välittömästi puolueesta. Jonkinlaisia tabuja puoluejohtajien naissuhteet tuntuvat tuolloin olleen. Ja olihan Stalinin nuori vaimo Nadežda Allilujeva kuollut pari vuotta aikaisemmin hyvin epäselvissä olosuhteissa, jolloin epäiltiin peräti Stalinin tappaneen hänet. Tämäntapaiset juorut haluttiin heti eliminoida.

 

Oliko hän Sergei Kirovin rakastajatar?

Palaan vielä Kirovin tyttäreen Evgenijaan. Hänhän kunnostautui nuorena sotilaana II maailmansodassa 40-luvun alussa. Hän ei todellakaan turvautunut isänsä maineella ratsastamiseen vaan toimi raskaan panssarivaunun komentajana kuin mies aina Stalingradia ja länsirintamaa myöten. Sen sijaan eräs eversti yritti sittemmin käyttää tyttären isän mainetta hyväkseen. Rakkaussuhteeseen Evgenija antautui täysillä, mutta kun tajusi tulleensa petetyksi, katkeroitui ja eli naimattomana koko pitkän elämänsä.

…

Pietarin Kirov-museon johtaja Tatjana Suharnikova

Kommenttini murhasta

Kirovin murha on edelleen mysteeri ja herättää tunteita suuntaan ja toiseen Siitä voisin kirjoittaa useammankin jutun. Totean nyt vain Pietarin Kirov-museon johtajan Tatjana Suharnikovan näkemyksiin tukeutuen, että murhan takana lienee ollut yksin Leonid Nikolajev. Suharnikova tapasi vuonna 2005 Nikolajevin vielä tuolloin elossa olleen pojan, mikä vain vahvistaa omaa luottoani häneen. Stalinin tekeminen syylliseksi on politiikkaa samalla lailla kuin hänen luomansa trotskilais-zinovjevilaiset salaliittoteoriat. Luontevimmilta tuntuu näkemys, jonka mukaan Kirovin murhasi kostoksi mieleltään häiriintynyt, työ- ja puolueurallaan epäonnistunut Nikolajev.  Se mitä murhasta seurasi, kuvastavat lähinnä Stalinin omaa pelkoa ja murhan aiheuttamaa uhkaa neuvostovaltion tulevaisuudelle. Ja lähipiirin muistelmista käy ilmi, että Stalinille murha oli todellinen järkytys. Ei hänkään sentään niin kauhea ihmishirviö ole, että pystyisi syyllisenä sen kaltaiseen näyttelijän rooliin. Tietysti Leonid Nikolajevin murhan takana voi olla joku taustavaikuttaja, sillä kyllä Kirovillakin vastustajia riitti. Syyllisen voisi osoittaa vain täysin politikoinnista vapaa juridinen tutkimus.

Vaikka Stalinia aiheestakin syytetään vehkeilystä, niin tilanteessa on myös toinen puoli. Stalin luotti Kiroviin ja kai uskoutuikin. He kävivät yhdessä metsällä, jopa saunoivat yhdessä, millä Stalinin osalta on merkitystä, sillä hänen toinen kätensä oli vammainen, mitä hän pyrki salailemaan. Lisäksi vuonna 1932 hänen vaimonsa Nadežda  oli kuollut epäselvissä oloissa. Puhutaan itsemurhasta, mutta Stalinin syyllisyyttäkin on epäilty.  Kerrotaan, että tämän jälkeen ystävyys Stalinin ja Kirovin välillä olisi tiivistynyt. Onhan todettu, että Stalin oli Kiroville kuin isoveli.

Vuonna 1936 ilmestyi kirja Antonina Golubevan lähinnä nuorille lukijoille tarkoitettu kirja Poika Uržumista. Siitä otettiin usean vuoden ajan 50 000 painos. Kirja on luonnollisesti tehty Stalinin aloitteesta. Ja hän lienee ollutkin sen tärkein lukija. Sen on todettu ironisesti olleen Stalinin jäähyväiset uskollisen ystävänsä muistolle.

Kuolemasta tähän päivään

Alussa kerroin jo kuoleman jälkeen tapahtuneista runsaista nimen muutoksista.  Uržum säilytti nimensä, mutta Vjatka sai Kirovin nimen. Antonina Golubevan kirjassa kerrotaan, että Sergei Kostrikov olisi opiskellut Vjatkassa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Hän ei käynyt siellä milloinkaan. Nähtävästi hänen on täytynyt vääristää totuutta, jotta olisi saatu jonkinlainen oikeutus nimen muutokselle. Mielenkiintoista on sekin, että Neuvostoliiton hajottua kaupunki ei luopunut nimestään. Minulla on kotikirjastossani vuonna 1995 painettu karttakirja, jossa Kirovin kaupungista on jo tehty Vjatka. Luultavasti kirjan tekijät ovat halunneet olla nokkelia ja ennakoineet virheellisesti tapahtumia. Kirovin asukkaat ovatkin halunneet pitää kaupunkinsa nimen muuttumattomana. Jostain olen lukenut, että kaupunkilaisten mielestä Kirov sointuu kauniimmalta.

Karttakirjastani otettu kuva, jossa Kirovista on jo tehty Vjatka. Urzhum löytyy Vjatkan ja Kazann välistä.

Vjatka-joki

Kirovin nimi elää vielä ympäri Venäjää. Vuonna 2013 on laskettu olevan vielä nelisen tuhatta Kirovin valtakatua (prospektia) tai ylipäänsä Kirovin katua. Sellainen on esimerkiksi Petroskoissa, jossa Kirov ei koskaan käynyt mutta joka kuului hänen johtamaansa alueeseen. Löytyy sieltä patsaskin. Leningradin ”Kirovski prospekt” nimettiin Neuvostoliiton hajottua Kamennoostrovski-kaduksi, jossa sijaitsee Kirov-museo. Onneksi myös Mariinski-teatteri saanut oman nimensä takaisin. Kuolan niemimaalla on Kirovskin kaupunki, joka sai nimensä, koska Sergei Kirov vieraili siellä elämänsä aikana kaksi kertaa. Sieltä on kotoisin Moskova-Petushki –kirjastaan ja epäsovinnaisista elämäntavoistaan tunnettu toisinajattelijakirjailija Venedikt Jerofejev. Kaupunki tunnettiin ennen nimenmuutostaan suomalaisittain kiinnostavammalla nimellä Hiipinä (Hibinogorsk). Toki sieltä liepeiltä edelleen löytyvät Hiipinän vuoret.

Etelä-Venäjällä Rostov-na-Donun kaupungin ratkaisu on hyvin kuvaava. Kirovin patsas pystytettiin vuonna 1939 aukiolle, jossa aikaisemmin oli ollut kirkko. Kirkko oli toki tuhottu ennen Kirovin kuolemaa, mutta vallanpitäjät löysivät uudelle muistomerkille tehtäväänsä sopivan sijainnin. Kirov sai patsaansa kaupunkiin, koska sattui käväisemään siellä vuonna 1918.

Kirovin patsas Rostov-na-Donun miljoonakaupungissa Pokrovskin kirkon paikalla

Eikä Kirovin nimen käyttö rajoitu pelkästään Venäjälle. Esimerkiksi Kirovo-nimisiä paikkoja löytyy Venäjän lisäksi ainakin Valko-Venäjältä, Kazakstanista ja Ukrainasta. Myös Kirovsk on vielä ainakin Valko-Venäjällä. Keski-Ukrainassa on yhä edelleen olemassa Kirovograd (Kirovohrad). Olihan siellä jopa jonkinlainen kansanliike nimen muuttamiseksi, mutta kansa oli äänestyksessä muutoksia vastaan ja siksi hankkeesta tuolloin luovuttiin.  Nyt on uusi tilanne ja piakkoin kaupungin nimi kuin myös Kirovin nimeä kantava alueen nimi saatetaan muuttaa hallinnollisella päätöksellä kansan tahdon vastaisesti ilman kansanäänestyksiä. 

”Kirov Hiipinässä”, M.A.Kanejev 1957. Osui silmiini Pietarin Arktisessa ja antarktisessa museossa.

Kuvasarja Sergei Kirovista musiikin säestämänä löytyy täältä: http://sovtime.ru/foto/#/Lichnosti/Kirov/09.jpg. 

(Tekstin lopussa olevaa muistomerkeistä kertovaa osaa tarkennettu ja täydennetty 6.1.2016)

Lähteet

Olen käyttänyt useita lähteitä. Tämä tv-ohjelma on yksi keskeinen: https://www.youtube.com/watch?v=c-bH83YWpa8 . Käsikirjoituksen on laatinut  Dmitri Vorontsov , ohjaajana on Sergei Kraus.