Demokratian kapea käytävä

 Acemoglu Daron, James A. Robinson: Kapea käytävä. Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Terra Cognita, 2020.

(Alkuteos The Narrow Corridor, States, Societies and the Faith of Liberty, Penguin Press 2019)

Tilasin itselleni jälleen uuden kirjan. Kyseessä on yllä mainittu yli 600-sivuinen tiiliskivi. En ole lukenut siitä vielä sivuakaan. Nyt tarkoitukseni on kertoa taustoja hankinnalleni ja avata myös tietä siihen, mitä omassa mielessäni kirjaa lukiessani varmaankin pyörii. Kirjoitukseni on siis eräänlainen kirjan pariin valmistautumisen rituaali. 

Olen suoraan sanoen hukkumassa kirjoihin, joten olen päättänyt, että hankinnalle on oltava kunnon perustelut. Nyt sitäkin enemmän, sillä kyseessä on suhteellisen hintava teos. Merkittävä seikka valinnalle on siinä, että teos on suomennettu. Siitä kustantamo ansaitsee suurkiitoksen. Englanninkielisen version läpikahlaamiseen tuskin löytäisin energiaa, kun aihepiirikin on hieman vieras. Voisin varata teoksen myös kirjastosta, mutta odottavan aika saattaa olla pitkä. Lisäksi omaan kappaleeseen on vapaus tehdä halunsa mukaan merkintöjä. Ja saanpahan lukea teosta itselleni sopivassa vauhdissa, kun ei tarvitse ajatella palauttamista.

Kirjoituksessani käsittelen muiden arvioita ja kannanottoja kirjasta ja sen aiheesta. Paljastan myös, mikä oli ostovalinnalleni ratkaiseva seikka. Teostahan on jo jonkin verran netissä mutusteltu, mikä minulle ei siis ole lopulta riittänyt. Minulle on muotoutunut kirjasta jo omia odotuksia. Samoin sen aiheesta on syntynyt erinäisiä mielikuvia, joista en varmaankaan kykene irtautumaan, vaikkei niillä olisikaan mitään yhteyttä kirjan tekijöiden ajatuksiin. Ja lisätään vielä sekin, että täysin tuoreena asiana mukaan tunkevat vielä USA:n viime päivien ja myös hetkien tapahtumat.

Ensimmäisen kerran kuulin teoksen olemassaolosta ekonomisti Tuomas Malisen suusta. Jouluaaton lähetessä hän oli YouTuben #neuvottelija-ohjelmassa keskustelemassa sivun ylläpitäjän Sami Miettisen kanssa aiheesta The Great reset, jonka voinee suomentaa ilmaisulla ”Suuri nollaus”. Keskustelu löytyy täältä. Kerron aiheesta lisää alempana. Malisen puheesta avautuu kiinnostavia seikkoja. Tuo teos oli niistä yksi. Malinen ei kirjaa paljoa esittele. Hän toteaa sen otsikossa esille tulevan perusasetelman ja tuo esille uhkakuvia. Demokratiamme on kuin kapea käytävä kahden vastakkaisen voiman puristuksessa. Toisaalta on despotismi – totalitaristinen yhteiskunta. Sen vastapuolella on taas täydellinen anarkia. Itse demokratia ja sitä tukeva kansalaisyhteiskunta on tasapainottava voima. Se on historiallisesti suhteellisen nuori ilmiö, eikä välttämättä niin vakaa, kuin saatamme luulla. Malisen puheesta ilmenee myös isänmaallisuus. Meidän oma demokraattinen järjestelmämme on kalliilla hinnalla hankittu, esi-isiemme uhrautuvan työn kautta. Siksi siitä on syytä pitää kiinni. Hän näkee sen todellisena uhkana nykyisen Euroopan unionin liittovaltiokehityksen ja talouden jyrkän velkaantumiskierteen. Globaalilla tasolla todelliseksi uhaksi on nousemassa  Maailman talousfoorumin perustajan Klaus Schwabin ajama The Great Reset. Vielä vuosi pari sitten hän näki sen puhtaana huuhaana, mutta seuratessaan viime aikaista kehitystä hän on alkanut huolestua. Kansalaisyhteiskunnan säilymisen kannalta suuri huolen aihe on myös kasvava keskuspankkien valta. Malisen näkemyksistä kerron lisää alempana.

Ensimmäisen itse kirjasta kertovan arvion luin Helsingin Sanomien verkkosivuilta, joka on kirjoitettu viime vuoden lokakuussa, tekijänä Vesa Siren.  Heti jutun otsikko ja aloitus luovat teoksesta Malisen uhkiin verrattuna poikkeavan kuvan. Kirjan ajatuksia tulkiten siinä lähdetään liikkeelle kuvaamalla pohjoismaista demokratiaamme myönteisessä valossa. Siren toteaa, että vapaus vaatii ”oikeaa valtion ja yhteiskunnan tasapainoa”. Jo ensi sanoista voi oikein henkiä suomalaisen demokratian hyvyyden ja toimivuuden. Minun tunteisiini ne maistuivat ensin lähes mielistelyltä. Toki tekstissä samalla varoitetaan vajoamasta itsetyytyväisyyteen. Sen myötä kirjoituksessa käsitellään teoksen esille tuomia historian kehityssuuntia, huonoja esimerkkejä pohjoismaisen mallin vastapainoksi. Yhtä kaikki, Siren tuo kuitenkin näkyvästi esille kirjan eittämättömän kansainväliseen vertailuun perustuvan faktan: kirjoittajien korkean arvion pohjoismaisesta demokratiasta ja samalla Suomesta.

Suomen paviljonki Shanghain maailmannäyttelyssä 2010

Käsitellessään teoksen kansainvälisiä ulottuvuuksia Siren toteaa saman kuin Malinen, että vapaus on historiassa varsin tuore ilmiö. Yhdysvaltoja käsitellessään hän palaa Suomeen, vertaillen maiden erilaista perintöä. Suomella oli jo varhain erittäin voimakas kieleen ja kulttuuriin sitoutunut identiteetti. Yhdysvalloilta se on puuttunut. Afrikasta ja Kiinasta hän tekee varmaa yhteenvetoa toimittajan ammattitaidolla. Hän nostaa esille myös nationalismin ja populismin. Minua teksti ei kuitenkaan paljolti innosta, ei varsinkaan siinä vaiheessa, kun todetaan Unkarin pudonneen tuolta kapealta käytävältä. Teos näyttäisi siis vajoavan jonkinlaisen politikointiin, jossa aivan kuin heitettäisiin pikavinkkejä demokratian eheyttämiseksi. Loppuriveistä en saa suoraan sanoen mitään otetta. Tulee jopa mieleen, onkohan tuo löytämäni nettiversio lyhennelmä varsinaisesta arviosta. Pari lukijan kommenttia kyllä kiinnostavat. Se pienikin ajatus kirjan hankinnasta, joka oli syntynyt Malisen vuodatuksen jälkeen, alkaa hälventyä.

Voisi kiteyttää niin että siinä missä Malinen jää ahdistuneeseen tilaan, jäädään Hesarin jutussa eräällä tavalla lekottelemaan tyytyväisenä vakaan demokratiamme varaan.

Seuraavaksi eteeni osui Taloustieteen professorin Mika Malirannan kirjoitus Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa. Otsikkona on Kukoistavan kehityksen kapea käytävä. En tuossa vaiheessa vielä ollut hoksannut, että tuo samainen Maliranta oli elokuussa ollut keskustelemassa Miettisen kanssa samassa ohjelmasarjassa kuin Malinen reilut neljä kuukautta myöhemmin. 

Maliranta antaa teokselle edellisestä poiketen vankkaa tiedollista pohjaa. Hän esittelee esimerkiksi Daron Acemoglun aikaisempia teoksia. Se on siis taustoittava kirjoitus. Yhtäältä kirjoitus perusteellisuudessaan etäännytti minut ajatuksesta lukea itse koko teos. Miksi tuhlata rahaa, kun Maliranta on jo yhteenvedossaan tiivistänyt tutkimuksen annin luotettavan tuntuisesti. Toisaalta kattava arvio myös lopulta vaikutti ratkaisevasti omaan päätökseeni. Kävi nimittäin niin, että kirjoituksen luettuani lähetin heti kirjatilauksen.

Ratkaiseva tekijä kirjan hankintaan oli minulle Kiinan historian käsittely. Acemogly ja Robinson tarjoavat seikkaperäisen katsauksen Kiinan poliittiseen ja taloudelliseen historiaan yli 2000 vuoden takaa tähän päivään. Maliranta taustoittaa valtion olemusta ja nykykehitystä kiinnostavasti. Hän käyttää lisäksi Kiinan suhteen vertauskuvana Thomas Hobbesin aikoinaan esille tuomaa Leviatan-merihirviötä. Se on kahleista vapaa uhka, nimenomaan Kiinassa sitä ei ole kahlittu. ”Kukoistavan kehityksen käytävälläkin” se on Malirannan mukaan elossa, mutta kahleissa. Toisella puolella käytävää odottaa puolestaan tehokas hajaannus tai puhdas anarkia.  Siinä yhteydessä Maliranta viittaa Syyrian esimerkkiin. Myös Montenegron historia mainitaan yhtenä kiinnostavana esimerkkinä. Sen asemasta ja kehityksestä tiedän vielä tässä vaiheessa tuskin mitään.

 

Hongcun South lake, Anhui Kiina

Malirannan esille nostama pohjoismaihin liittyvä ”punaisen kuningattaren vaikutus” herättää minulla epäilyjä. Kun talous kasvaa, nousee eri yhteiskuntapiireissä halu vaatia itselleen oikeuksia. Intressiristiriidoissa auttaa valtion sovittelukyky. Jos on vaara suistua käytävältä, apu tulee ns. punaisen kuningattaren vaikutus. Tässä yhteydessä annetaan suotuisa esimerkki pohjoismaiden hyvinvointivaltioiden kehityksestä. Niissä julkisen sektorin kasvu on ollut suurta, mikä on lisännyt tuon Leviatan-hirviön vapautumisen riskiä. Punaisen kuningattaren vaikutuksella tarkoitetaan panostuksia sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin sekä työehtoneuvotteluja. Ne voimistavat kansalaisyhteiskuntaa, mikä puolestaan on valtion vallan vastavoima.  

Voimistavatko lopulta panostukset sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin kansalaisyhteiskuntaa toivotulla tavalla? Auttaako työntekijä- ja työnantajajärjestöjen neuvottelujen koordinointi? Maliranta viittaa von Hayekiin, josta minä en kykene sanomaan mitään. Nuo valtion kanssa tiiviissä yhteyksissä olevat järjestöt voivat kuitenkin hyydyttää muun kansalaisvaikuttamisen mahdollisuuden.

Lisäksi USA:n kehityksessä on paljon huolestuttavia piirteitä. Sitä voisi pohtia laajemminkin, koska viime aikoina on leviävä anarkia ja mielivalta alkanut kokeilla oikeusvaltion rajoja ja sietokykyä. En mene nyt kuitenkaan presidentin vaalien jälkipeliin. Pysyn ehkä vakaammassa aiheessa. Siellä sosiaaliturvaa on alettu laajentaa. Siitä varottavan esimerkin löytää Matti Virenin kirjoituksesta Hyvää tarkoittavat hölmöt. Samoin tässä toisessa blogitekstissä käsitellään samaa aihetta. Viren tuo esimerkin Kaliforniasta ja toisaalta Texasista. Kaliforniassa toimivat USA:n suurimmat teknologiayritykset ja asuvat rikkaimmat ihmiset. Elintasoerot ovat kuitenkin valtavat, koska siellä asuvat myös kaikkein köyhin väestön osa. Siellä on suuri julkinen sektori ja kireä verotus, paljon siirtolaisia. Siellä on myös kunnianhimoinen ilmasto-ohjelma rajoituksineen, mikä syö julkisia varoja. Samalla sosiaaliset ongelmat ja turvattomuus ovat lisääntyneet. Kaikki tuo on kuitenkin aiheuttamassa sen, että se maksava väestön osa – keskiluokka – on katsonut parhaaksi muuttaa muualle, mikä puolestaan vain lisää talouden epätasapainoa.  Kohdemaana muuttajille on Texas, joka on Virenin mukaan vapaan markkinatalouden mallimaa. On kyllä aiheellista pohtia, millaiseen murrokseen maa on ajautumassa.

Itse olin vajaat kuukausi sitten pallolaajennuksessa, josta olen kirjoittanut tähän blogiini oman erityisen jutun. Kirjoitin viestin eräälle amerikkalaiselle ystävälleni, jossa kerroin melko yksityiskohtaisesti oman sairaskertomukseni ja sairaalakokemukseni. Hän vastasi ja kiitti antaen samalla ylistyssanoja meidän korkeasta terveydenhoidon tasosta. USA:ssa pohjoismaita pidetään käsittääkseni korkean sosiaaliturvan ja terveydenhuollon mallimaana.  Vaikka sielläkin on menty eteenpäin, niin meihin verrattuna ollaan - Vireniä lainatakseni -  vielä ”valovuoden päästä”. Onhan meilläkin kyllä ongelmamme, ei kannata liikoja rehvastella. Tämä ystäväni asuu Coloradossa. Sen taloudesta en tiedä yhtään mitään.

…

Ja kuten yllä jo totesin, aivan sattumalta havaitsin, että Maliranta on ollut Sami Miettisen vieraana elokuussa. Keskustelun otsikkona on Talouskasvu ja instituutiot ja se avautuu täältä. Itse asiassa se on hyvin antoisa keskustelu nimenomaan siltä kohdin, kun käsitellään Acemoglun ja Robinsonin teosta. Maliranta osoittautuu hyvin valppaaksi keskustelijaksi. Lisäksi hän tuntee erittäin hyvin Acemoglun aiemmat tekstit. Niistä hän mainitsee yhtenä kiinnostavana esimerkkinä kirjoituksen Italian mafian kehityksestä.

Minulle erityisen miellyttävää on kuulla, että Maliranta kehuu erityisesti teoksen Kiina-analyysia. Siinä käsitellään imperiumin kehitystä hyvin pitkällä aikavälillä. Maliranta toteaa, että hän myös itse omissa pohdinnoissaan mielellään tutkailee talouskasvua evolutiivisesti alkaen pelokkaista reviiriään puolustavasta apinasta. Siitä ajasta on menty eteenpäin ainakin sinä mielessä, että enää ei syrjäytyvän ”uroksen” tarvitse pelätä tulevansa tapetuksi.

Xinjiang, Kiina

Voisin poimia yhden aiheen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta käydystä keskustelusta. Malirantakin korostaa, että teoksen mukaan pohjoismainen malli on osoittautunut kansainvälisessä tarkastelussa parhaaksi. On kovat veroasteet mutta siinä hyödynnetään markkinoita. Se on ns. pehmeää kapitalismia (soft capitalism), joka on lyhyellä aikavälillä hyötyseikka. Mutta aivan korkeimmalle Acemoglu ei kuitenkaan pohjoismaita nosta. Ne ovat kyllä innovatiivisia, monenlaisia asioita on kehitelty ja viety eteenpäin. Kuitenkin radikaalien innovaatioiden syntymiseen tarvitaan ”raakaa kapitalismia”, millä hän tarkoittaa Yhdysvaltain kaltaista järjestelmää. Pohjoismaat ovat Malirannan ilmausta lainaten kuin vapaamatkustajia. Ne käyttävät hyödyksi isoja keksintöjä kehitellen pehmeässä kapitalistisessa järjestelmässään uusia sovelluksia. Malirannan mielestä Acemoglun töissä on aiemmin vähäteltykin sitä, kuinka radikaaleja innovaatioita pohjoismaissa on tuotettu. Mutta myöhemmin hänen mukaansa kanta on lieventynyt.

 Keskustelun lopussa on keskustelua tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta. Iso julkinen sektori on tyytyväisyyden mittari. Keskustelussa palataan myös innovatiivisuuteen. Malirannan mielestä ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha on innovatiivisuuden kannalta hyvä idea. Ihminen uskaltaa ottaa riskejä myös työpaikkaa valitessaan, kun tietää, että epäonnistuessaan hän pystyy kuitenkin selviytymään ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan ansiosta.

Aivan keskustelun lopussa tunnelma on suoraan sanoen katossa. Maliranta muistaa vielä lähettää jopa terveisiä eräälle miesten yhteiselle tuttavalle.

…

Juttuni voisin oikeastaan lopettaa tähän. Avaan lopuksi kuitenkin Tuomas Malisen näkemystä ja liitän mukaan hieman myös omaa pohdintaa. Malisen näkemyksiä löytyy sosiaalisesta mediasta aivan riittävästi ja autenttisemmin.

…  

Nyt vastaani tuli myös aivan tuore keskustelu. Tässä on siitä aivan tuoretta selostusta, jonka liitän tähän väliin juttuani viimeistellessä. Se on Heikelän&Koskelon YouTube-sivulta. Se löytyy täältä. Siinäkin Malinen kertoo Acemoglun ja Robinsonin kirjasta (alkaen 32 minuutin kohdalta), itse asiassa entistä hiotummin ja vapautuneemmin, toki myös tiivistetymmin. Malinen vaatii siinä kansalaisyhteiskunnan vastaiskua. Hänen mukaansa nyt pandemian aikana yritetään lamauttaa kansalaisyhteiskunnan toiminta. Se aukaisee samalla ovet valtion suurelle haltuunotolle. Varoituksen sanoissa hän viittaa Kiinaan, jossa on menty yhä enemmän valtiojohtoisuuteen. Valtion keskuspankin aseman vahvistuminen - kaiken taloudellisen vallan keskittyminen sen käsiin - voi viedä kohti laajempaa kontrollia. Kiina on varoittava esimerkki. Siellä on yhteiskuntaa kritikoivien henkilöiden varoja alettu jäädyttää.  

Tuota keskuspankin vallan keskittymiseen sisältyy digirahaan siirtymisen vaihe, jolloin jokaiselle kansalaiselle perustetaan keskuspankkiin oma tili. Se mahdollistaa laajan manipuloinnin ja hyväksikäytön, myös poliittisen. Vaikka aikomukset voivatkin olla hyviä, niin vallan keskittyessä totalitaristinen kehitys mahdollistuu.

…

Palaan neuvottelija-sivun keskusteluun.

EU:n koronapakettina kaupiteltava elpymispaketti on Malisen mielestä suora tie liittovaltiokehitykseen. Sen perimmäisenä tarkoituksena on siirtää kansallista päätösvaltaa EU:lle. Sitä siis tehdään pandemian varjolla. Paketin todellisena tavoitteena on pitää Italia ja Espanja hinnalla millä hyvänsä mukana eurossa. 

Mennään yllä mainitsemani Maailman talousfoorumin esittämään The Great Reset -visioon. Siitä Klaus Schwab on kirjoittanut myös samannimisen kirjan (jota en kyllä aio hankkia). Sen luomisen taustalla on maapallomme tulevaisuutta uhkaava ilmastonmuutos. Alun perin on kyllä haluttu korostaa vahvan kansalaisyhteisön merkitystä ja yritysten vastuun lisääntymistä. Toki olen ymmärtänyt, että Malinen ei väheksy lainkaan ilmastonmuutoksen uhkaa. Hän ei kuitenkaan niele talousfoorumin ja sen perustajan Klaus Schwabin visiota.  Hän tiivistää, millaisessa yhteiskunnassa elämme vuonna 2030: ” You will Own Nothing and You will be Happy” (”Et omista mitään mutta olet onnellinen”). Tuodaan esille kauniita ideoita, todellista unelmahöttöä. Siinä trendissä valtion rooli aina kasvaa. Se johtaa ja koordinoi. Kaikkea hallinnoi ”jokin entiteetti” (Malisen käyttämä sana). Kansalaiset eivät omistaisi mitään. Me vuokraisimme palveluja, emme siis ostaisi mitään.

Oudoltahan tuo vaikuttaa. Niin Malinenkin vielä naureskeli asialle vuosi sitten. Nyt kun hän on alkanut tajuta, että Schweb ja hänen kumppaninsa ovat tosissaan, hän on herännyt.

Malinen luo eteemme kehitysnäkymiä. Tuon murroksen alkuvaiheessa on tavoitteena nollata kaikki velat. Se ei kuitenkaan ole niin ruusuinen ajatus, kuin ensi alkuun vaikuttaisi. Malisen mukaan tarvitaan kuitenkin jotain vastineeksi.  Niitä ovat meidän säästömme, ja sen jälkeen omaisuutemme. Taustalla olisi siis yksityisen omistusoikeuden poistaminen. Me kansalaiset alkaisimme siis elää jollekin instituutiolle, jolta me vuokraisimme palveluita. Tällaiset ajatukset voivat tuntua absurdeilta mutta Malinen kehottaa tutustumaan Maailman talousfoorumin ajatuksiin.

Kaikki kansallisissa kehyksissä ennen toiminut valvonta ja yksilöihin liittyvä tarkkailu siirtyisi kansainväliselle taholle. Tähän ideaan istuu esimerkiksi pääministeri Marinin ehdottama Euroopan laajuinen sairauskortti. 

Malisen mukaan ensi vuosi tulee olemaan ratkaiseva sen suhteen, miten noita Maailman talousfoorumin linjauksia aletaan viedä eteenpäin. Malinen varoittaa fasismista. Ja hän myös antaa sille määritelmän. Lähtökohtaisesti se on yritysmaailman ja valtion täydellinen liitto, jossa valta keskitetään eliitille ja yksilön vapaudet uhrataan yhteisen hyvän puolesta. Tätä Maailman talousfoorumi Malisen näkemänä ajaa.

Itse näkisin, että erilaisten konsernien ja suuryritysten on ainakin helpompi laajentaa toimintaansa, kun sopimuksia ei tarvitse tehdä erikseen kunkin kansallisvaltion kanssa. Ne kykenevät kyllä sopeutumaan myös yhä laajenevaan hallinnolliseen sääntelyyn, jota yhä kasvava byrokratia-armeija kyllä itselleen varmasti keksii. Siitä taas seuraisi, että kansallisesti ja alueellisesti toimivilta keskisuurilta ja pienyrityksiltä viedään lähes tyystin toiminnan edellytykset.

Mielestäni Malisen huoli on otettava vakavasti. Toki kritiikkiäkään ei saa unohtaa, mutta uhkia on uskallettava nostaa esille. Demokratiamme ei ole mikään vahvan kansalaisyhteiskunnan aktiivisuuden varassa etenevä idyllinen polku.  Se on alkanut muistuttaa kuluneiden köysien varassa olevaa riippusiltaa, josta voimme luiskahtaa syrjään tai jopa rotkoon.  Ei siis ole aihetta mihinkään itsetyytyväisyyteen. Mutta meillä tavallisilla pulliaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pysyä valveilla ja seurata samalla Martti Lutherin esimerkkiä. Jos tiedän, että huomenna tulee maailmanloppu, niin tänä päivänä pystytän vielä omenapuun.

Nyt alkanut vuosi 2021 on kehityksemme kannalta tärkeä. Se näyttää, millaiseen suuntaan me demokratian kapealla käytävällämme alamme edetä.

Timo Vihavainen on kirjoittanut jokin aika sitten blogissaan arvion Anne Applebaumin kirjasta Demokratian iltahämärä (täällä). Hän arvostelee sitä asenteellisuudesta. Tekijän puoluekantaisuus paistaa teoksesta lävitse, mistä syystä hän ei pidä sitä syvällisenä analyysina. Seppo Oikkonen on kommentoinut tekstiä tuttuun tyyliinsä napakasti. Hän toteaa, että nykyihmiset kaipaavat kovasti ”varmuutta” tarjoavia kirjoittajia. He yrittävät pätevöittää itseään noilla visioillaan. Hän itse kaipaa kirjoja, jotka jättävät lukijansa epävarmuuden ja hämmennyksen tilaan.  Tuota minäkin toivoisin. Ihmisen psyyke on kuitenkin raadollinen. Se hakee turvaa keinotekoisesta varmuudesta. Valtamedia on omassa agendajournalismissaan ”varmuuden” äänitorvi. Tuomas Malisen ja hänen pelastusrahastonsa (katso pelastusrahasto.fi) on nykyisin täydessä uutispimennossa. Valtamedia ei kaipaa sanomansa kyseenalaistajia. Onneksi sosiaalinen media vielä toimii.

…

Hypähdin jo hyvin kauas Acemoglun ja Robinsonin kirjasta. Se oli minulta myös jonkinlainen purkautuminen alkaneen vuoden uhkakuvista. Nyt kun pääsen kirjan pariin, niin palaan kiltisti ruotuun. Katsotaan sen jälkeen, onko minulla siitä mitään kerrottavaa. Luulisin, että ainakin Kiinaa käsittelevät sivut luen huolella.

Hongcunin kylä, Anhui.

Elvytetään liittovaltioon (Tuomas Malinen)

Tuomas Malinen jatkaa euro- ja liittovaltiokritiikkiään. Uuden Suomen puheenvuoropalstalla hän on julkaissut tasaisin väliajoin perusteltuja kannanottojaan. Ja heinäkuun viimeisenä päivänä Manolis Huukin youtube-kanavalle ilmestyi jälleen keskustelu (ks. täältä). Hieman laveassa tempossa edetään mutta kyllä sieltä ydinsanoma löytyy. Kyseessä on siis jatkokeskustelu, edeltävästä tapaamisesta reilun kuukauden takaa olen kirjoittanut täällä.  Se on tosin lähinnä maininnan tasolla, koska päähuomioni oli kiinnittynyt Malisen ja Sami Miettisen keskusteluun. Pian varmaan on taas heidänkin uusintatapaaminen. Nyt kuitenkin nostan tähän Malisen ja Huukin keskustelujen ydinsanoman.

 

Euroopan unionin luonne on yhteisvastuiden mukana muuttumassa.  Kun 90-luvulla äänestimme Euroopan unioniin liittymisestä, varta vasten korostettiin sitä, että kyse on itsenäisten valtioiden liitosta. Sellaisena se suomalaisille esitettiin ja siitä äänestettiin. Kyse ei siis ollut nykyisen kaltaisesta liitosta. Puheille uudesta kansanäänestyksestä on siis perusteita.

 

Hallituspuolueiden kannattajat torjuvat kansanäänestyksen.  Malinen toteaa, että uskomattomin hänen kuulemansa kommentti kansanäänestystä vastaan on se, että kansa ei ymmärrä.  Hänen mukaansa asia voidaan selittää havainnollisesti ja selkeästi. Ei ole kyse mistään yliluonnollisesta. Liittovaltion ja tulonsiirtounionin kannattajat voivat myös perustella omia kantojaan. Kansan on voitava tehdä lopullinen päätös. Se on Malisen mukaan olennainen pointti, koska kansa on maksaja.

 

EU-eliittiä eivät kansalaiset kiinnosta vähääkään. Se haluaa projektinsa maaliin, hinnalla millä hyvänsä. Nykyisin EU:ssa pelätään kansaa. Se taas on demokratian vastaista. Demokratiassa pitäisi edetä niin kuin kansa haluaa. Kasvoton EU-eliitti jyrää omaa agendaansa ja Malinen pitää valitettavana sitä, että se on saanut tuekseen poliitikkoja ja myös ekonomisteja.

 

Tässä Ivan Puopolon haastattelussa keskustellaan liittovaltiosta. Vastakkain ovat Laura Huhtasaari ja Elina Lepomäki. Lepomäen perustelut liittovaltionpuolesta tuntuvat suoraan sanoen surkeilta. Nähdäkseni monet nykypäivän poliitikot eivät ole kansan edustajia, vaan he ovat ammatillisessa uraputkessa. Silmissä häämöttää komea hyväpalkkainen ura jossakin EU-virassa tai ainakin sen suojeluksessa.

 

Ns. elvytyspaketista Malinen toteaa olennaisen, kun keskustelua on käyty reilu varttitunti: ”Suomalaiset eivät ymmärrä, että me ollaan maksamassa EU:lle valtavasti sen takia, että saadaan pidettyä Italia eurossa, ettei se aiheuta vakavia tappioita Saksan ja Ranskan pankeille.”

 

Iso projekti ei saa hajota. Sitä viedään eteenpäin yhä valtavamman byrokratia-armeijan avulla, vaikka väkisin. Euro on pidettävä koossa. Malisen mukaan tuon projektin ongelma on siinä, että jos euro halutaan pitää nykyisen kaltaisena, se vaatii tulonsiirtounionin ja liittovaltion. Se ei ole halpa projekti. Kansa on viime kädessä maksajana ja siksi siltä on saatava suostumus, jos demokratia halutaan säilyttää.

Nyt ollaan tilanteessa, jossa valtamedia kehrää Sanna Marinin ympärillä. Todellisista ongelmista ja uhista vaietaan. Se on sitä todellista populismia, josta oppositiota on syytetty. Tietysti toivotaan, että kansa hymistelisi median mukana.

 

Jäähyväiset eurolle – zombitalous sortukoon

Mennään suoraan asiaan. Aloitan lainauksella pari viikkoa sitten Youtuben #neuvottelija-kanavalla käydystä keskustelusta. Huutavan äänenä korvessa on Tuomas Malinen:

 

”Minä lupaan suomalaisille tässä ja nyt. Jos me lähdemme eurosta viimeistään ensi vuonna, niin 2025 me ollaan rikkaampia kuin me ollaan nyt. Mutta jos me jäädään euroon ja sitoudutaan näihin kaikkiin juttuihin, meillä on hyvinvointivaltiosta jäljellä enää rippeet.”

 

Malisen juttukaverina on kanavan ylläpitäjä Sami Miettinen. Keskustelun otsikkona on Väärinymmärretty markka ja tuleva liittovaltio. Molemmat miehet osallistuivat vuonna 2014 ajatuspaja Liberan projektiin Euron tulevaisuus – Suomen vaihtoehdot. Siitä olen kertonut toukokuussa kyhäämässäni jutussa globalismista. Se löytyy täältä. Miehet muistelevat projektia ja sen tulosten julkistamistilaisuuden yhteydessä järjestettyä keskustelutilaisuutta, jossa siis minäkin oli takarivin Taavina kuuntelemassa. Miesten mukaan kirjan sisältämät kriittiset arviot lopulta vaiettiin kuoliaaksi.  Euro kävi kriisiä mutta radikaaleihin toimiin ei uskallettu ryhtyä. Lopulta on tultu nykyisenkaltaiseen tilanteeseen, jossa EVM ja EU ovat alkaneet kiertää omia periaatteitaan.

 

Toisenkin keskustelun olen kuunnellut samasta aiheesta. Se on julkaistu viime viikolla Manolis Huukin kanavalla.  Siinäkin vieraana on Tuomas Malinen ja keskustelun otsikkona on Maksaako Suomi Euroopan velat. Siinäkin Malinen toistaa tuon yllä mainitun julistuksen. Puhujan äänenpainossa on jo tiukempaa sävyä. Laitan senkin tähän toistosta huolimatta:

 

”Me […] ollaan sinä pisteessä, että jos me lopetetaan tämä hulluttelu, lähdetään eurosta viimeistään ensi vuonna, niin me ollaan vuonna 25 rikkaampia kuin nyt. Jos me mennään mukaan näihin kaikkiin hullutteluihin, niin meillä on hyvinvointijärjestelmästä vuonna 25 jäljellä vain rippeet. Ihan vain sen takia, että me tullaan velkaantumaan aivan älyttömästi. Rahasto ei korjaa […] näitä ongelmia. Ne ovat syvällä euroalueen rakenteessa. Ainoa keino on vain se. että annetaan sen euron mennä. Se olisi ratkaisu, millä tämä tilanne lähtisi oikeaan suuntaan. Ja Suomihan voisi olla vaikka aloitteellinen.”

 

Rahastolla hän tarkoittaa nyt käsittelyssä olevaa elvytysrahastoa tai koronarahastoa, jonka kerrotaan liittyvän koronan jälkihoitoon. Malinen kuuluu siihen runsaaseen joukkoon, joka ei anna tuolle rahastolle ja sen ”teholle” mitään arvoa. Hänen mukaansa Euron kriisi on jo niin syvällä, että summa ei riitä mihinkään. Se avaa vain jälleen kerran tien EU:n lisävelkaantumiseen. Kustannukset euron pelastamiseksi ovat tähtitieteelliset, ”meistä tulee rutiköyhiä”. Miettinen taitaa pitää siinä hyvänä sitä, että maksumiehiksi on pyydetty myös euron ulkopuolisia maita, kuten Ruotsia ja Tanskaa. Nehän eivät ole tähän mennessä maksaneet yhtään mitään. Molempia kuitenkin kauhistuttaa, kuinka kirkkain silmin myös eräät Suomen talousasiantuntijat ovat suositelleet siihen mukaan menemistä.

Oma muistoesineeni markan ajoilta

…

 

Raportti Euron tulevaisuudesta (2014).

 

Kirja Euron tulevaisuus – Suomen vaihtoehdot käsittelee ratkaisuja euroalueen kriisiin ja tarjoaa vaihtoehtoja sen ratkaisemiseen. Kiinteään valuuttakurssijärjestelmään perustuva euroalue oli tienhaarassa. Monelle lienee tullut yllätyksenä, että myös paluu markkaan oli vakavasti otettava vaihtoehto.

Kirja käsittelee neljää vaihtoehtoa, joista vahva liittovaltio ja paluu kansalliseen valuuttaan ovat selkeimmät. Välissä on niiden lisäksi heikko liittovaltio, jonka olen ymmärtänyt merkinneen käytännössä vallitsevan olotilan jatkumista.  Lisäksi mukana oli pehmeämpi vaihtoehto paluusta entiseen tilaan. Se on itse asiassa jäänyt minulle epäselväksi. Se olisi tarkoittanut euron säilymistä mutta samalla Ruotsin kruunu jonkinlaisena mallina olisi kai otettu rinnakkaisvaluuttana käyttöön. EU:ssa olisi kuitenkin oltu vahvasti mukana. Miettinen ja Malinen muistelevat, että lehdistössä sitä ei lainkaan käsitelty, vaikka se olisi ollut heidän mukaan looginen vaihtoehto. Vielä selvemmin vaiettiin siitä rajummasta tiestä eli paluusta markkaan.

 

Heikon liittovaltion suhteen asenne on pessimistinen, koska katsottiin, että euroalueella ”ollaan haluttomia tai kyvyttömiä noudattamaan sopimuksia ja korjaamaan yhteisvaluutassa vääjäämättä syntyviä epätasapainoja”. Vahvan liittovaltion toteutuminen sen sijaan vaatisi pitkän ajanjakson, koska ”jäsenmaat ovat taloudellisesti ja kulttuurisesti niin erilaisia”.

 

Tutkimuksesta ilmenee intressien vastakkaisuus ja tulonsiirtojen ongelmat. Kirjassa todetaan, että talouskriisi on johtanut euroalueen eriytymiseen. Etelän ja pohjoisen ristiriita on kärjistynyt.  Etelä ajaa yhteisvastuuta. Saksan ja eräiden muiden valtioiden vaatimukset tiukemmasta budjettikurista ovat menneet kuuroille korville. Lisäksi euroalueen talousnäkymät ovat heikot. Kirjan mukaan Italian, Ranskan ja Espanjan taloudet määräävät rahaliiton kohtaloa. Kyse on siis vuodesta 2014!

 

”Toiveet rahaliiton tulevasta kehityksestä ovat kovin erilaiset rahaliiton eteläisissä ja pohjoisissa valtioissa. Eteläisten jäsenvaltioiden kansalaiset näyttävät ajattelevan, että heidän kotimaansa ovat jo siirtäneet varallisuutta pohjoisille jäsenmaille ulkomaankaupan kautta, koska jälkimmäisillä rahaliiton sisäiset vaihtotaseet ovat olleet ylijäämäisiä. Tämän perusteella pohjoisten jäsenvaltioiden tulisi siis vastavuoroisesti eurobondien avulle ottaa osavastuuta eteläisten jäsenvaltioiden velan kustannusten hoitamisesta ja budjettien tasapainottamisesta. Myös Ranskan puheenvuoroissa yhteisvastuun periaate on tyypillinen pohjoisille jäsenvaltioille suunnattu vaatimus, jota näytetään pitävän täysin oikeutettuna.” (s. 115.)

 

 

Rahaliitossa vallalle oli päässyt moraalikato. Sopimusten periaatteita ei haluttu noudattaa.

 

Suomen suhteen lisäkommenttina todetaan, että meillä kauppatase on ollut vuodesta 2008 alkaen alijäämäinen euroalueen kanssa. Toinen kommentti koskee Suomen 115 miljardin euron eläkerahastoja. Se saattaa herättää kateuden tunteita niissä maissa, joissa rahastointia ei ole hoidettu. Itse näen tuon nykyisin todellisena uhkana, jos integraatiota ruvetaan väkisin pullataikinana kasvavan yleiseurooppalaisen byrokratian toimesta tiivistämään.

…

 

Vahva liittovaltio olisi nyt vaihtoehto omalle valuutalle. Siihen pyrkimys on tullut yhä ilmeisemmäksi, vaikka poliitikot eivät siitä uskallakaan avoimesti puhua. Tuolloin 2014 keskusteluihin osallistunut Elina Lepomäki on nyttemmin alkanut avoimesti liputtaa liittovaltion puolesta. En tunne hänen perustelujaan. Sami Miettinen ja Tuomas Malinen keskustelussaan korostaen toivovat, että jos siihen päädytään, niin se tehtäisiin avoimesti. Poliitikot ilmaisisivat tavoitteensa ja perustelunsa, eivät lymyilisi vaan kantaisivat vastuunsa. Tuo on mielestäni tärkeä vaatimus.  

 

Nykyinen toimintatapa saa miehiltä huutia. Esimerkiksi investointirahastosta puhuttaessa se on valheen tie, jossa surutta rikotaan perussopimuksia. Taisin kuulla jossain vaiheessa niinkin rajun luonnehdinnan kuin ”valehtele ja kuseta -periaate”.

 

Vuonna 2014 käsittääkseni kaikki paneelin osallistujat näkivät USA:n kaltaisen liittovaltion epärealistiseksi vaihtoehdoksi.  Sen toteavat keskustelussaan nyt myös Miettinen ja Malinen.  Jaksoon liittyvissä kalvoissa tuodaan näkyviin USA:n talouden rakennetta. Sen pohjalta voidaan päätellä, että mahdollisessa EU-liittovaltiossa Suomen verotustaso nousisi kymmenen prosenttia, jotta valtio kykenisi hoitamaan perustehtäviään.  Mitä sitten tapahtuisi, miten liittovaltio pärjäisi? Otetaanko velkaa? Sillekin olisi rajoituksensa. Ja lisää ongelmia tulisi, jos liittovaltiossa olisi voimassa No bailout -sääntö USA:n tapaan. Vastasyklisen periaatteen mukaisesti on supistettava menoja. Ja siinä taas kärsii hyvinvointivaltio. 

…

”Zombifikaatio”

 

Keskusteluissa nousee esille käsite zombitalous. Malinen selvittää ”Huuki-showssa” käsitteen taustaa. Minun piti lähinnä itselleni selvittää, mitä zombitalous ja zombifikaatio (tai ehkä ”zombailu”) tarkoittavat. Pystyn kyllä kuvittelemaan, mitä tarkoitetaan, kun todetaan, että Suomessa ajelehditaan ”zombitaloudessa” ja uskotaan parempaan. Zombihan tarkoittanee lähinnä elävää muumiota.

 

Zombifikaatio on käsite, jonka tarkemmasta sisällöstä aloin kiinnostua vasta, kun sitä oli keskusteluissa tarpeeksi monta kertaa toistettu. Se pitää sisällään periaatteen, että otetaan lainaa tulevaisuudelta. Menen kuitenkin hieman konkreettisempaan selvitykseen.

 

Zombi on liikkuva vainaja, henkiin herätetty ruumis. Urbaanin sanakirjan mukaan se on tietokoneella oleva ohjelma tai prosessi, joka on jäänyt sinne pyörimään itsekseen eikä siihen enää saada mitään yhteyttä.

 

Yritysten ja talouden toimintaan liittyessään sanan perusmerkitys on aika kuvaava. Tämä talousalan kirjoittaja luonnehtii zombi-yritystä lainaten BIS:in (Bank of International Settlements) määritelmää:

 

Zombi-yritys on vähintään kymmenen vuotta toiminnassa ollut yritys, jonka liiketuloksen suhde korkokuluihin on alle yksi.

 

Hänen mukaansa käytännössä zombi-yritys on konkurssin partaalla.

 

Seuraava yhteenveto perustuu lähinnä Malisen puheenvuoroihin. Zombi-yritys on sellainen, joka ei pysty maksamaan velanoton kustannuksia liikevoitosta. Yrityksen pitäisi mennä nurin, mutta se pysyy pystyssä lainaa ottamalla. Ensi kerran tämä ilmiö huomattiin Japanissa 1990-luvun kriisin jälkeen. Kun rahaa sai helposti, nuo yritykset jäivät eloon, vaikka eivät voineet kuitenkaan kehittyä.

 

Tilanne on jatkunut Euroopassa vuoden 2008 kriisin jälkeen. Korjauksia ei ole tehty. Kaiken markkinalogiikan mukaan yritysten pitäisi mennä nurin, mutta jos rahaa on paljon, ne kitkuttelevat hengissä. Ongelmana on se, että kun pääomaa sitoutuu liiaksi tuottamattomiin yrityksiin. Se on poissa tuottavilta.

 

Lainaamani blogisti toteaa, että Italiassa vuosina 2007-2013 zombi-yritysten osuus nousi 7:stä 19:än prosenttiin. Hänenkin mukaansa tilanne voi johtaa ongelmiin, jos tuottamatonta liiketoimintaa tuetaan tuottavan liiketoiminnan kustannuksella. Heikkojen yritysten rahoittaminen on vahvoilta pois.

 

Malisen mukaan entistä vaikeammaksi tilanteen tekee, kun tällaisia yrityksiä on taloudessa paljon. Yritykset eivät kykene maksamaan korkeampia palkkoja eivätkä saa toiminnastaan voittoa. Hyvinvointi laskee, kyky maksaa velkaa laskee. Yritykset pysyvät pystyssä vain lainaamalla lisää rahaa. Velan määrä nousee. Kun sitten tulee jokin kriisi, niin ryminä käy ja konkurssihakemuksia satelee, kuten esimerkiksi USA:ssa vuonna 2009. Tullaan tilanteeseen, jossa väkeä joutuu massoittain työttömiksi. Jos kriisi edelleen pahenee, niin paineet sosiaaliturvaan kasvavat. Voi käydä niin, että valtion tukiverkosto ei kestä. Sosiaaliturvaan ei löydy varoja.

 

Suomen nykytilanteessa korko on vielä OK mutta Italiassa korkotaso on huomattavasti korkeampi.

 

Malinen toteaa painottaen, että valtion ei pitäisi velkaantua etupainotteisesti. Suomessa rahan jakaminen on ollut käsittämätöntä. Valtion tehtävänä on huolehtia ennen kaikkea turvaverkosta. Se olisi pidettävä mielessä.  Varottavana esimerkkinä on USA:n valtava työttömyysaste. Malisen sanoin ”se voi räjähtää ylöspäin, mutta ei koskaan romahda”.

 

Valtion velanotolla on tavoitteena edistää liittovaltiokehitystä. Malinen harmittelee, että monet ekonomistit ovat menneet siihen mukaan. Lisää velkaa, merkitsee lisää zombifikaatiota!

 

Minun logiikallani Suomi joutuu tilanteeseen, jossa kansallisomaisuuttamme joudutaan myymään ja se joutuu vieraisiin käsiin. Luonnonvaramme täytyisi pitää omissa käsissä. ”Jättäkää meille edes vesi”, on blogisti Pauli Vahtera blogissaan joskus julistanut. Nykyisille vallanpitäjille tuo ei merkinne mitään, koska heidän sydämistään kansallistunne on täysin kadonnut. Mahdollisesti monia kiinnostaa oma ura jossakin EU:n kasvottomassa byrokratiataikinassa.  Ylipäänsä en luottaisi lainkaan EU-byrokratiaan. Se on lopulta hyvin vähän kiinnostunut Suomen asioista jo pelkästään siitä syystä, että suuri osa byrokratiaverkostoa on peräisin Etelä-Euroopan maista.

 

Elvytysrahastoon Malisella selvä kanta. Elvytystä on tehty jo kymmenen vuotta. Niin pitkää jaksoa ei maailmantaloudessa ole koskaan ollut. Tarkoituksena on ollut pelkästään estää järjestelmää hajoamasta.  Kyse on paniikkireaktiosta. Jos Italian ja Espanjan kaltaisiin talouksiin jaetaan ”elvytysrahaa”, se ei kannusta noita maita korjaamaan omia rakenteitaan.  Tämä on tullut selväksi.

 

Valtioon investoijana ei Malinen luota. Tuottava toiminta ei ole valtion tehtävä.  Sen tehtävänä on rakentaa turvaverkkoa, ei ottaa velkaa ja jakaa sitä. Velkaongelma ei korjaudu velkaantumalla lisää.

 

Malisella on selvä sanoma. Peli on pantava poikki. Suomen työttömyysaste on jo 17%. Talous on jatkanut heikentymistään. Ollaan yhä syvemmällä ylivelkaantumisen syövereissä. Edessämme on todellisen talouslaman ainekset. Poliitikkomme ovat kykenemättömiä tekemään vaikeita talouspäätöksiä. Vastuuntunto puuttuu.

…

Kun Suomi vietiin EMU:un

 

Suomen eurotaipaleen alku oli aikoinaan hyvin ongelmallinen. Pääministeri Paavo Lipponen vei Suomen euroon.  Miettinen ja Malinen muistelevat, että Lipponen lupasi laittaa Suomen talouden rakenteet EMU-kuntoon, mutta sitä hän ei lopulta tehnyt.

 

Paavo Lipposen ja oppositiojohtaja Esko Ahon huhtikuussa 1998 käymä keskustelu on edelleen nähtävissä netissä (täällä). Aho varoittaa vaaroista mutta Lipponen yrittää laittaa näsäviisaasti asian leikiksi, hän irvailee ja pilkkaa. Se on hänen aseensa ja evästyksensä eduskunnan ratkaisevaan EMU-äänestykseen. Lipponen kommentti Aholle on jäänyt myös Miettisen ja Malisen muistiin: ”Te maalaatte mörön seinälle ja joudutte sitä sieltä vielä itse pyyhkimään.”

Eduskunta äänesti lopulta selvin numeroin EMU:n puolesta. Se riitti, kansan tahtoa ei kysytty. Muutama vuosi aikaisemmin kansa kyllä oli äänestänyt EU:hun liittymisestä. Tuolloin EMU-asiaan ei haluttu puuttua. Sitä välteltiin ja kierreltiin, eräiden mukaan jopa todettiin, että silloin ei ollut sen aika.

 

Videon loppupuolella Lipponen ja Aho kommentoivat äänestystulosta. Lipponen tosiaan toteaa, että Suomessa kehitetään työmarkkinajärjestelmää. Hän aikoo saada sitä joustavammaksi. Hän lisää, että ”valtion finanssipolitiikkaa kehitetään sillä tavoin, että voidaan ottaa vastaan myös huonompia aikoja EMU-olosuhteissa”.  Puheet olivat vain puheita. Ei tehty mitään, ei. Videon lopussa toimittaja tekee yhteenvedon ja toteaa ongelmia vielä olevan.  

 

Vuonna 2011 ja 2012 elettiin kriittisiä aikoja.  Suomessa oli lujaa vastustusta Kreikan tukipakettiin. Lopulta se hyväksyttiin. Ja siinähän kävi niin kuin kriitikot odottivat. Ei autettu Kreikkaa vaan lähinnä saksalaisia pankkeja. Suomen kannalta koomisinta ja keskistä olivat pääministeri Jyri Kataisen ja valtionvarainministeri Jutta Urpilaisen hankkimat vakuudet eli ”takuutukset”.  Se oli Suomen erityistoimi, joihin mentiin, kun oppositiossa Timo Soini löylytti niin rajusti hallitusta. Siitä on Pauli Vahteralta täällä oiva kirjoitus. ”Me tienataan tällä” on näiltä ajoilta elämään jäänyt lausahdus. Kyseessä piti olla kannattava sijoitus, koska Suomi sai maailmalta halvalla lainaa.

Aika pian tuli selväksi, että ”takuutuksista” ei ollut mitään hyötyä. Suomi ei saa sijoituksiaan takaisin.  Miettinen ja Malinen irvailevat asiasta ja Malinen taitaa esittää jonkinlaisena vitsinä Miettiselle toiveen, että tämä kutsuisi Urpilaisen ohjelmaansa juttelemaan siitä, miten asia ”niin kuin ihan oikeesti meni”.

Sekä Miettisen ja Huukin keskusteluissa pohditaan sitä, miten Kreikan olisi käynyt, jos se tukipakettia ei olisi tehty ja Kreikka olisi pakotettu eroamaan EMU:sta ja maassa olisi siirrytty drakhmaan. Saksalaiset ja muut pankit olisivat toki hävinneet sijoituksensa, mutta riski on niidenkin kannettava. Se on pikkuasia. Malinen ja Miettinen vakuuttavat, että Kreikalla menisi nyt paremmin.  Siihen heillä on vankkoja perusteluja ja myös faktoja. Kysyntä olisi kasvanut ja vastasyklisen periaatteen mukaisesti maa olisi lähtenyt uuteen nousuun.  

…

Sitten tuli vuosi 2014. Minua kiinnosti lähinnä Venäjän ja Ukrainan kriisi, jossa myös Euroopan unionilla oli sormensa pelissä. Euron tilasta olin huolissani ja siksi poikkesin huhtikuussa Metsätalolla seuraamassa keskustelua Euron tulevaisuudesta. Toteaisin, että keskustelu oli kihelmöivä, tilaisuudessa kuhisi jonkinmoisen käänteen henki. Sain mukaani paperiversion Euron tulevaisuus -kirjasta.  Se sopi minun silmilleni.

Varsin pian sain minäkin pettyä. Mentiin taas entistä rataa. Euron ei haluttu kaatuvan ja työryhmän siihen liittyvistä näkemyksistä vaiettiin. Oltiin niin mukana kansainvälisen paineen virrassa. Euro oli korvaamaton, kun ”matkustamisestakin oli tullut niin vaivatonta”.  Kyllä noita perusteluja riitti.

Tässäpä tämä.

 

Globalismia, lokalismia, Suomen taloutta – erään keskustelun satoa

Todetaan heti, että en ymmärrä paljoakaan talousasioista, mutta politiikkaa seuraan ja siksi myös kansantaloudestamme on oltava jotenkin perillä. Kyllä pääkoppani vaatii aikaa, että pystyn talouspoliittisia prosesseja hahmottamaan. Sen kuitenkin ymmärrän, että Suomen talous on surkeassa jamassa eikä käytävän päässä valoa näy.

Eilinen presidentti Niinistön järjestämä keskustelu jäi minulta katsomatta. Siihen en nyt puutu lainkaan. Sen sijaan kohteenani on perjantaina 22.5. netissä käyty paljon pienemmän huomion saanut jutustelu. Alkuun laitan myös johdanto-osan, jossa kerron kuusi vuotta sitten käydystä euron tulevaisuutta käsitelleestä tilaisuudesta.

Kyseessä on Suomen Perusta -ajatuspajan järjestämä keskustelu Suomen rooli globalisoituvassa maailmassa ja se on katsottavissa täällä. Mukana ovat PS-eduskuntaryhmän talousasiantuntija Juhani Huopainen ja yrittäjätaustainen kansanedustaja Veikko Vallin sekä Ajatuspajasta Arto Luukkanen ja Marko Hamilo. Heistä Huopainen on selkeästi kiinnostavin keskustelija. Youtubeen on viime aikoina alkanut ilmestyä useita kiinnostavia talouteen liittyviä keskusteluja (kuten Puheenaihe-sivulla). Tämä keskustelu voi jäädä niiden varjoon mutta minusta se oli oikein hyvä myös siksi, että siinä liikutaan melko lailla ruohonjuuritasolla. Muutamat perusasiat tulevat selviksi. Asiat ovat mutkikkaampia kuin olen luullut. Ilman ylikansallista lainsäädäntöä ei selvitä. Keskustelijoilla punaisena lankana on Suomen asema vaikeassa tilanteessa. Populistiseksi leimatun puolueen edustajat kuitenkin nostavat nyt esille ongelmakohtia, joita yleensä ei populisteilta odottaisi. Valtapoliitikot saattavat jättää tällaisista asioita kertomatta.

…

Mennään yllä lupaamaani johdantoon. Se tuokoon hieman perspektiiviä omiin kokemuksiini. Toukokuussa 2014 olin mukana seuraamassa Helsingissä Metsätalossa käytyä Ajatuspaja Liberan järjestämää keskustelua aiheesta Euron tulevaisuus, Suomen vaihtoehdot. Se kokosi paikalle runsaasti kuulijoita ja sai myös merkittävää mediahuomiota. Minulle se oli jonkinlainen avaus eurotalouden ongelmiin. Viimeistään siitä lähtien olen pyrkinyt seuraamaan, kun Suomi on yhteisvaluutassamme kärvistellyt.

Tilaisuuden pääosassa keskustelijoina olivat Björn Wahlroos, Kimmo Sasi ja Erkki Tuomioja sekä Liberan tutkimusjohtaja, nykyinen kansanedustaja ja mahdollisesti Kokoomuksen seuraava puheenjohtaja Elina Lepomäki. Kyseessä oli samalla ajatuspaja Liberan julkaiseman ja Vesa Kanniaisen toimittaman kirjan julkistamistilaisuus. Teos löytyy täältä. Tutkielman taustalla olevaan EUROTHINKTANK-työryhmään kuului liuta nykyisinkin keskeisiä talouden asiantuntijoita, joista mainittakoon Tuomas Malinen.

Tilaisuudesta huokui avoin eurokriittisyys. Yksimielisyys näkyi aina Erkki Tuomiojaa myöten. Se herätti toiveen muutoksesta kestämättömältä jo tuolloin vaikuttaneeseen tilanteeseen. Mutta vielä mitä! Globalisaatio alkoi vain tiukentaa otettaan. Ja melko pian tuon jälkeen esimerkiksi Tuomioja alkoi puolueensa miehenä puhua ihan muuta. Samoin Lepomäki tuntuu nykyisin sopeutuneen vallitsevaan tilanteeseen, kun edessä näyttää killuvan loistelias poliittinen ura. Tuolloin hänkin näki liittovaltioajatuksen mahdottomana, mutta sen perusteella mitä itse olen mediaa seurannut, hän näkee sen nyt myönteisenä suuntana.

Tässä on linkki Iltalehden uutiseen Metsätalon tilaisuudesta.

Tilaisuus sai valtavan yleisön. Siihen ei ollut osattu varautua. Siksi keskustelu striimattiin myös viereiseen saliin. Onneksi sain juuri ja juuri paikan pääsalista ja sain omin silmin kokea keskustelun eläväisen tunnelman. Projektin vetäjän Vesa Kanniaisen esittelypuhe oli hyvin valaiseva. Se meni minunkin päähäni helposti. Sen sijaan itse kirjan lukeminen olikin toinen juttu. Siellä oli osia, joista en paljoakaan ymmärtänyt. Mutta se oli odotettavissa, kun en kansantaloudesta paljoakaan ymmärrä.

Keskustelijoista Nalle Wahlroos teki vaikutuksen. Se ei merkitse, että olisin kaikesta samaa mieltä, mutta hän oli hyvin jämäkkä, innostava ja ilmaisuissaan selkeä keskustelija. Hän osasi myös reagoida eläväisesti yleisön kysymyksiin. Olen sittemmin lukenut hänen kirjoituksiaan ja yhden teoksenkin. Ne ovat antaneet näkymää. Häneen kohdistetusta demonisoimisesta en tykkää.  Tuomioja osoittautui hyväksi keskustelijaksi ja löysin hienoja näkökohtia. Sittemmin kuitenkin hän on alkanut julistaa puolueensa linjaa, kirjoitusten ja puheen sävy on muuttunut ihan muuksi. Aivan kuin hänet olisi joutunut sisäpiirin ojentamaksi. Viime aikaiset ulostulot ovat mielestäni merkkinä lähinnä näköalattomasta politikoinnista. Lepomäelle aloin itse jo tuolloin ennakoida poliittista nousua. Nyt hän näyttää kehittyneen liittovaltiota ajavien eturiviin, minkä ymmärtää. Puhutaanhan, että hän on osallistunut Bilderberg-ryhmän kokouksiin. Hyvänä puolena on hänen avoimuutensa. Keskustelijana hän on edelleen kiinnostava.

Tilaisuus antoi minulle myöhemmin perspektiiviä tarkastella talouden kysymyksiä, seurata EU:n kohtalon kysymyksiä ja euro-Suomemme tulevaisuutta. Maamme on nykyisin osanen EU:n periferiaa, jota muutamat unionin keskeiset valtiot käyttävät hyväkseen. Lipponen halusi Suomen aikoinaan mukaan ytimiin ja siksi myös rahaliittoon, mutta sivulliseksi on jääty. Totta on, että paluu omaan valuuttaan tuntuisi hurjalta teolta, Siihen sisältyy valtava riski mutta euro on Suomelle kuitenkin osoittautunut vankilaksi, poliittiseksi ratkaisuksi, jossa en toivoisi Suomi-nimisen kansakunnan viettävän elinkautistaan. Toivon, että Suomeamme pyritään rakentamaan muista lähtökohdista kuin karriääripoliitikkojen virkauran alustana.

Asiasta kiinnostuneiden mielessä on varmasti Tuomas Malisen vahvoin äänenpainoin ilmaisema vetoomus Suomen eurosta eroamiseksi. Samanaikaisesti valtiovarainministerimme vakuuttelee itsevarmana euron olevan vakaa valuutta ja siksi Suomelle välttämätön. Tämänkin pohjalta näyttää ilmeiseltä, että edessä olevasta umpikujasta huolimatta Suomi on jälleen suostumassa lisäämään yhteisvastuita. Myös Euroopan unionin verotusoikeus on vahvasti puntarissa (toteaa YLE). Globalismin karavaani on näköjään sitkeästi liikkeellä. Sen takana on jo fanatismia.  Vastakkain asettelu epäilemättä vain kärjistyy.

….

Nyt menen varsinaiseen pääasiaan.

Alussa Huopainen pitää kiinnostavan puheenvuoron globalisaatiosta. Se on laaja käsite, jonka perusideana on vain positiivisia mielteitä herättävä ajatus kansainvälistymisestä. Taloudessa ja kaupan kansainväliset yhteydet johtavat kuitenkin ongelmiin, kun ollaan ristikkäin riippuvaisia muista toimijoista. Yhden ongelmat heijastuvat heti toisiin. Yhden häiriöt ovat kaikkien häiriöitä. Tämän ennakoimiseksi toimijoiden on valvottava jatkuvasti mitä muut tekevät.

Kun talouselämässä kohdataan ongelmia, on annettava apua. Huopainen puhuu ”rahahalaamisesta”. Tällaisia tilanteita varten on selvitettävä ennakolta, miten paljon voidaan olla riippuvaisia muista ja kuinka paljon ollaan valmiita kumppania auttamaan.

Siirrytään valtioiden väliseen vapaakauppaan. Siinä on myös haasteellinen puolensa. Kyse ei ole pelkästä vapaudella ”fiilistelystä”. Huopainen selventää asiaa kuvaannollisella esimerkillä, minkä kautta hän osoittaa, että vapaakauppa tarvitsee myös kansainvälistä lainsäädäntöä. Siten voidaan taata, että kauppa on molempia osapuolia hyödyntävä ja toimii niin ollen myös käytännössä. Valtio ei siis voi säätää kansallisesti lakeja, jotka käytännössä haittaavat vapaakaupan toisen osapuolen toimintaa. Tämä saattaa johtaa huomattaviin korvauksiin. Siksi sopimusta luotaessa vaaditaan tiukkaa perehtymistä.

Myöhemmin toisessa yhteydessä Vallin tuo esimerkin kaivosteollisuuden toiminnasta Suomessa. Asia on käsittääkseni tuttu jo muutaman vuoden takaa, kun Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen kesken oltiin luomassa TTIP-vapaakauppasopimusta. Kun kansainvälinen yhtiö luo Suomessa kaivostoimintaa ja tekee voittoja Suomen maaperässä olevilla mineraaleilla. Jos sitten Suomi muuttaisi lainsäädäntöään, niin pahimmassa tapauksessa laista kärsinyt yhtiö voisi vaatia Suomen valtiolta miljardikorvauksia. Huonon sopimuksen myötä maamme menettäisi kansallisomaisuuttaan ja joutuisi vielä korvauksiin. Asialla voisi siten olla kauaskantoisia seurauksia.

Vallin liputtaa lokalismin puolesta, millä hän tarkoittaa lähituotantoa eli sitä, että tavarat valmistettaisiin mahdollisimman kattavasti lähialueilla. Se kattaisi myös naapurimaat. Hänelle lokalisaatio on parempi ratkaisu kuin ”globaali rajat auki -talous”. Hän toki lisää, että kaikkea ei voi valmistaa paikallisesti tai edes lähialueilla. Kuitenkin sen olisi oltava ensisijainen vaihtoehto. Korona-pandemia ja siihen liittyvä maskiongelma ovat tuoneet ongelmat näkyviin. Esimerkiksi ruoan alkutuotanto olisi tärkeä säilyttää Suomessa tai ainakin lähimaissa. Hintataso on tietysti ongelma, mutta toisaalta myös globalisaation synnyttämä työttömyys aiheuttaa menoja.

Globalisaation mukana ongelmia tuovat myös eettiset kysymykset. Kaukana sijaitsevissa tuotantoketjuissa saadaan kyllä hinnat alas, mutta ei sen sijaan kyetä valvomaan työehtoja, miten käytetään esimerkiksi lapsi- ja halpatyövoimaa. Hintakilpailussa mennään yhä rajuimpiin siirtoihin. Esimerkiksi Kiinassa tuntipalkka on jo noussut liian kalliiksi. Afrikassa voidaan tuottaa huomattavasti halvemmalla. Globalismin kannattajat saattavat helposti vaieta ikävistä puolista, vaikka saattavat poliittisesti sopivammissa yhteyksissä omaa hyveellisyyttään hehkuttaakin.

Vallinin mukaan ratkaisuna ovat tullit. Tullittomuus kyllä laskee tuotteen hintoja mutta toisaalta myös se maksaa yhteiskunnalle, kun työttömyys Suomessa huokeampien tuotteiden vuoksi ja oman tuotannon loppuessa kasvaa. 

Kansallinen itsemäärääminen tuo nykyisin yllättäviä ongelmia. Esimerkkinä keskustelussa mainitaan ravintolatuki. Suomi ei pysty tukemaan ravintoloita kuin hyvin rajallisesti, koska EU:n lainsäädäntö kieltää jäsenmaita tukemasta yrityksiä.  Poikkeustilanne antaa siihen pieniä mahdollisuuksia. Jos yrityksiä haluttaisiin tukea, pitäisi tehdä tarkat laskelmat jo annetuista tuista. Jos raja ylittyy, voi asiaa käsittelevä virkamies joutua EU-oikeuteen. Huopainen valaisee, kuinka ristiriitaisessa tilanteessa elämme. Toisaalta lisätään vapautta, ollaan liberaaleja ja globaaleja. Samanaikaisesti tehdään kansallisella tasolla rajoituksia. Tiukennetaan lainsäädäntöä ja vähennetään itsemääräämisvaltaa.

Marko Hamilon mukaan globalismi on sitä, että päätösvaltaa keskitetään ylikansallisille organisaatioille, kuten YK:lle ja Euroopan unionille. Tuo sama valta oli ennen kansallisvaltioilla. Vapaakaupasta puheen ollen ei valtio voi ottaa pelkkiä hyötyjä. Se edellyttää, että myös osa poliittisesta vallasta siirtyy kansalliselta tasolta muualle. Huopainen myötäilee. Niiden seuraukset ovat vaikeasti ennakoitavia asioita, esimerkiksi kun yksittäinen valtio voidaan jossakin kansainvälisessä tuomioistuimessa määrätä jättikorvauksiin. Noihin asioihin on kiinnitettävä huomiota, ongelmia on nostettava esille ja mietittävä, millaisia seurauksia niistä nimenomaan pitkällä aikavälillä aiheutuu. Se on hyvin antipopulistinen lähestymistapa. Suomen kaltaiselle valtiolle Euroopan periferiassa se tuo ihan omat haasteensa. Asiaan liittyy se, että yhteisissä sopimuksissa pieni yleensä kärsii. Se on hyvä pitää mielessä, ettei Suomi menisi ”lompsa auki” mukaan kaikkiin suurempien vaatimiin maksuvelvoitteisiin. Suomen on muistettava varjella omaa asemaansa.

Tuo on minusta tärkeä seikka. Heti tulee mieleen, että tarvitsisimme poliitikkoja, jotka kykenisivät puolustamaan Suomen etuja mahdollisimman kauaskantoisesti. Todelliset valtiomiehet ovat keskuudestamme kuitenkin kadonneet. Ja kyllä kansallismielisyyttä tarvittaisiin, mutta ei sille ole Euroopan unionin kaltaisessa globaalissa organisaatiossa tilaa. Olen käsitellyt noin pari vuotta sitten bulgarialaisen Ivan Krastevin teosta After Europe (täällä). Siinä hän kutakuinkin toteaa, että EU on virkamiehelle kuin kansainvälinen huippuluokan jalkapalloseura. Se on tiimi, jossa on hienoa olla mukana. Siinä ei ole kansallisuuksia, kaikki muu unohtuu, kun se projekti jää taakse, on uusi tiimi edessä. Taas lähdetään nollapisteestä.

Vallin on ensimmäisen kauden kansanedustaja ja istuu myös Tampereen kaupunginvaltuustossa (käsittääkseni myös hallituksessa) Hän tuo esille omat vaikutelmansa Suomen nykypolitiikasta. Integraation suhteen hän toteaa, että jos se menee kovin pitkälle, niin hänen mukaansa Suomen eduskunta voitaisiin sulkea. Tulonsiirroissa Välimeren maihin, kuten Italiaan, Espanjaan ja Portugaliin, hän ei näe mitään mieltä.  Hänen mukaansa Suomen ei tarvitsisi olla EU:ssa nettomaksaja, jos harmaa talous saataisiin siellä kuriin.

Globalisaation nykymuodossaan hän näkee karuna: lähiöt gettoutuvat, pommit paukkuvat, asuinalueet eriytyvät ja asunnot menettävät tietyillä alueilla arvonsa. Hän viittaa Euroopassa laajalti tehtyyn kyselytutkimukseen, jossa kansalaiset ovat laajalti huolissaan, kun elinympäristö on alkanut väestönsiirtojen myötä muuttua.

Vallin tekee tilitystä myös omista tuoreista kokemuksistaan politiikassa. Kuntatasolla pakoillaan hänen mukaansa vastuuta vedoten siihen, että asiasta päätetään eduskunnassa (kyseinen esimerkki on kaupungin pakolaispolitiikasta). Poliitikot yrittävät näin siirtää päätösvallan pois itseltä. Sama suuntaus on hänen mukaansa eduskunnassa. Siellä viitataan Brüsseliin. Tähän voin liittää tuoreen esimerkin liittyen valkoposkihanhien maanviljelijöille aiheuttamiin haittoihin. Siinä ympäristöministeri heittää pallon unionitasolle.

Vallin toteaa, että poliitikot haluaisivat ”patsastella”, olla siisteissä sisähommissa hyvällä palkalla. He eivät halua olla vastuussa mistään ja pyrkivät siirtämään sen muualle. Kun hän sitten alkaa pohtia, mihin Brüsselissä vedotaan, on Hamilolla vastaus valmiina. Siellä todetaan, että asia on ”väistämätöntä”.  Ilmiö on nimeltään historiallinen determinismi, jota on alettu 90-luvun alusta lähtien käyttää laajalti argumentoinnissa globalismin saadessa sijaa. Suomessa keksittiin tuolloin sille oma vastine maapalloistuminen.  Sen mukaan kehitystä ei voi vastustaa, koska se on väistämätön suunta.  Yksittäistä asiaa saatetaan kyllä kauhistella ja vastustaa, mutta sen kanssa ristiriitainen päätös kuitenkin perustellaan ”väistämättömyydellä”. Tuo Hamilon heittämä ajatustapa on minusta osuva, koska tunnen tapauksia, jolloin ihmiset voivat yksityisesti olla esimerkiksi maahanmuuttokriittisiä, mutta julkisesti toimivat toisin.

,,,

Huopainen korostaa, että globalisaatio pitää sisällään monia asioita. Kaikkeen ei pidä mennä mukaan. Hän tuo esimerkiksi kuvan Jehovan todistajien esitteestä, jossa kaikki sopusoinnussa ja hyvin pukeutuneet ihmiset kulkevat sovussa leijonien ja muiden villieläimien kanssa. Sen tapaisesti asioita aletaan helposti kaunistella. Hän realistina vaatii selväpäisyyttä. Vapaakaupan tulee Suomessa tarkoittaa, että meillä on kansallisen tason toimeenpanovaltaa ja tuomiovaltaa, että se toimisi. Vaakakupissa on kaksi puolta.

”Aina kun me lisätään vapautta, niin me luodaan kahleita. Ensimmäisenä pitäisi miettiä, mitä tästä seuraa, kun me otetaan nämä kahleet niskaan, mitä seuraa siitä, että meillä on tämä eurovaluutta.”

Tuon kaltaisia kysymyksiä on nostettava esille.  Yksi kysymys on se, mitä seuraa, jos yksittäinen valtio elää yli varojensa. Yhteisvastuun uhista ja ongelmista on kerrottu ja niistä on varoitettu. Mutta ne on valitettavasti sivuutettu, koska ”on ollut niin hienoa olla siinä mukana”.

Euron aiheuttamat seuraukset eivät ole kovin hienoja. Omistava luokka on menestynyt hyvin, mutta samaan aikaan on syntynyt matalapalkkaisia, joilla ei ole tulevaisuutta. Syrjäytyneiden määrä on hälyttävä. Kehityksemme suunnassa on ongelmia, mutta niistä ei pitäisi vaieta vetoamalla johonkin epämääräiseen globaaliin kehitykseen.

Huopainen palaa kuvaan Jehovan todistajien esitteessä. Kyllä me sen tajuamme, että se vääristää. Huopainen heittää vastuuta myös äänestäjille. Hän toteaa suurin piirtein tähän tyyliin:

”Ei yksikään eurojäsenyyden kannattaja (ei entinen eikä nykyinen) tule kertomaan, että hän on tulonsiirto- ja yhteisvastuuliittovaltion kannattaja ja siinä tulee kylkiäisenä mukana euro. Hän toteaa, että euro on hänen mielestään vakaa valuutta ja sitten on vaiti.”

Huopaisen mukaan ei siis suostuta sanomaan ääneen, mitä toisessa vaakakupissa on. Kansalaisten tehtävänä on lähettää palautetta ja saada poliittiset päättäjät puhumaan avoimemmin. Tuo lopputoteamus vakaasta valuutasta viitannee suoraan valtiovarainministeri Katri Kulmunin eduskuntapuheenvuoroon.

Lopussa Huopaisen repliikin myötä nousee esille myös suomen kielen hienous. Kielessämme tehdään ero sen suhteen, onko jokin asia itsestään tapahtuva luonnon ilmiö vai onko kyse ihmisten toimista. Tämä liittyy oikeastaan yllä jo kertomaani väistämättömään kehitykseen. Siellä vaakakupissa on aina ihmisten aiheuttamat toimet. Kun puhutaan globalisaatiosta, niin päättäjät mielellään haluavat sen olla globalisoitumista, joka tapahtuu itsestään.

Viimeinen kommenttini koskee Vallinin esille nostamaa verottamista. Verotus on se, johon liittyvillä ratkaisuilla valtio voi kilpailla tuotteillaan. Se on hänen mukaansa talouspolitiikan ydintä. Euroopan unioniin liittyen on sen yhteyteen kuitenkin tuotu viime aikoina käsite harmonisointi. Se pitää sisällään kannan, että päätösvalta verotuksen tasosta siirtyisi kansallisvaltiolta Euroopan Unionille.  Esimerkkinä hän mainitsee Suomen pyrkimyksen arvonlisäveron kynnysrajan nostoon. Siihenkin on kysyttävä EU:sta lupa. Millä sitten kilpaillaan, kun ei enää pystytä verotuksella kilpailemaan, Vallin kysyy. Suomelle syrjäisenä maana se olisi tärkeä keino. Tässäkin seurataan laajempaa nykytrendiä. Vallinin vaikuttaa asiasta puhuessaan turhautuneelta. Se ei ole ihme.  Väärä suunta, toteavat muut.  Minä kommentoisin tuohon teonsanaan liittyen, että hallituksen poliitikot varmaankin puhuvat ”harmonisoinnin” sijaan harmonisoitumisesta. Niin ollaan sopivasti asian ulkopuolisia tarkkailijoita.

Kortilla vai käteisellä? Entä pankin mobiilisovellus?

Tulevana syksynä keskustelu pankkiasioinnista ja maksujärjestelmästä varmasti kiihtyy. Senkin vuoksi tuli tämäkin teksti kirjoitettua. Olen itse ollut varsin vanhanaikainen ja vältellyt uusien maksujärjestelmien käyttöönottoa. Käteisrahan käyttöä olen tähän asti suosinut, sillä siten olen voinut paremmin tarkkailla rahan käyttöäni. Sittemmin olen lipsunut asiassa. Lähimaksun käyttöönkin ryhdyin vasta sen jälkeen, kun kerran kaupan kassalla minulle sitä suositeltiin ryhtyessäni työntämään korttia laitteeseen. Turvallisuusasiat ovat minulle olleet tärkeitä enkä ole yhtään varma, että nykykehitys veisi pankkiasiointia ja maksujärjestelmää turvallisempaan suuntaan.

Jokin päivä sitten kävin lounastamassa erään italialaisen kanssa. En ole koskaan Italiassa käynyt ja tunnen muutenkin maata suhteellisen huonosti. Maksettaessa kävi kuitenkin ilmi, että pankkikortin käyttö ei vieraalla ollut ihan sujuvaa. Lähimaksukin tuntui vieraalta. Siitä kirposikin pieni keskustelu. Kumppanini kertoi, että italialaiset maksavat mieluiten käteisellä. Korttimaksuja vierastetaan nähdäkseni enemmän kuin muualla.

Eräs Italian minua paremmin tunteva tuttavani kertoi kuulleensa, että Italiassa säästetään mieluummin sukanvarteen, kuin luotettaisiin pankkeihin. Joku italiaano oli hänelle todennut kyynisesti, että kyllä he tietävät, mitä pankkijärjestelmä on, sillä siellä pankit on alun alkuaan perustettukin. Luottamusta ei löydy, suurta huijausta kaikki tyynni.

Kun lounaskaverini kanssa puhe siirtyy Italian taloustilanteeseen, niin hän korostaa, että vaikka velka on mittava ja talous kurjassa kunnossa, niin yksityistä pääomaa maassa kyllä riittää. Rikkaat elävät makeasti, kykenevät kiertämään menestyksekkäästi verojakin. Yksityistä omaisuutta maassa riittää.

Italia on ylipäänsä suuren mullistuksen edessä.  Tuloerot ovat valtavat. Veroja kiertävien ökyrikkaiden rinnalla on köyhyyttä. Yhä useamman on tultava niukasti toimeen. Toisaalta syntyvyys on seuralaiseni mukaan Euroopan pienin. Mitenköhän käy tulevissa perinnönjaoissa?

….

Jätetään Italia, koska se vie aihetta syrjään. Mennään lähemmäksi omaa käytäntöämme.

Kun useita vuosia sitten olin pankissa virkailijan kanssa hoitamassa asioitani, niin jouduin suoraan sanoen hämmennyksen valtaan. Olin ymmällä, kun virkailija tivasi ja urkki erinäisiä tietoja toinen toisensa perään. En tiennyt, miten asiaan olisin suhtautunut.  Ei minulla salattavaa ole, mutta siinä virkailija meni kyllä mukavuusalueen toiselle puolelle. Nyt jälkeenpäin voin todeta, että aivan liian kiltti olen heidän kanssaan ollut. Hämmentyneenä ei mielellään rupea riitelemään, enkä varsinkaan tilanteessa, jossa vaihtoehdot ovat vähissä.  Pankin kanssahan eletään kuin pakkoavioliitossa.

Noista kokemuksista meni muutama vuosi, aloin huomata muutoksen tuulia.  Kun kerran vähättelin ja pidin tarpeettomana mobiilisovelluksen käyttöönottoa, pankkivirkailija totesi minulle, että siihen tullaan tulevaisuudessa siirtymään. Niin ollen kotitietokoneella luotu pankkiyhteys avainlukulistoineen syrjäytettäisiin. Nyt ymmärrän niin, että kotitietokoneella voi yhteyden luoda, mutta avainlukulistat jäävät historiaan. Mobiililaitetta käytettäisiin tunnistautumisessa. Asia varmasti selventyy syksyn aikana.

En ymmärrä, miksi ihmeessä kotitietokonetta pidetään turvallisuuden kannalta huonompana ratkaisuna kuin kännykkää. Asian kehittelyyn on liittynyt salamyhkäisyyttä. Ihan rehtejä ja reiluja eivät asiasta tietoiset ole olleet. Ketunhäntä on ollut kainalossa.

Uutisen tunnuslukulistoista luopumisesta löytyy mm. täällä.

 …

Mitä pankkikorttien käyttöön tulee, niin eräissä naapurimaissamme kehitys näyttää olleen ripeämpää kuin Suomessa. Olen seurannut viime vuodet Pietarin maksujärjestelmän kehitystä. Aika huimaa vauhtia siellä näyttää uudistus etenevän. Käteismaksu on jäämässä vähemmälle. Itse kuitenkin pidän siitä kiinni, mutta yhä useammin tulee myyjän kanssa vaihtorahaongelmia. Toisaalta tekniset ongelmat hidastavat joskus asiointia kaupan kassalla.  Muutaman kerran verkkomaksu ei ole toiminut ja käteisen haltijana olen tuntenut itseni muutaman pettyneen rinnalla voittajaksi.

Kuten yllä totesin, maksujärjestelmä on tulevana syksynä kokemassa muutoksia, ja olen niiden suhteen paitsi epäluuloinen myös skeptinen. Ei mobiilisovelluksiin siirtyminen, mitään turvallisuutta voi lisätä. Päinvastoin kännykkä on paljon alttiimpi varkauksille ja rikolliselle käytölle. Miksi ihmeessä uudistuksia kaupataan niin hanakasti? 

Sain vastikään pankilta uuden tunnuslukulaitteen. Sen on määrä korvata turvakortti, jota itse pidän suhteellisen helppokäyttöisenä ja selkeänä keinona laskua maksaessani. Uusien järjestelmien käyttöönotto tuo turvattomuutta, kun vanhoista turvallisiksi koetuista käytännöistä on luovuttava.

Tunnen edelleen paljon ihmisiä, jotka eivät omista mobiililaitetta eivätkä aio sitä hankkia. He joutuvat kyllä ongelmaan, mutta uskon monen heistä pitävän kyllä päänsä hamaan hautaan saakka. Melkein järkiään monet iäkkäämmät ihmiset ovat pankkimaksujen ja etäyhteyksien kanssa selkeissä ongelmissa. Myös muisti- ja näköongelmat ovat lisääntymässä. Ei pienellä kännykällä asiointi mitään herkkua heille ole. Kaikki tuntuu kiusanteolta.

Kun käteisen käytön odotetaan vähenevän, niin edessä on tilanne, jossa käteisrahan käytöstä luovutaan kokonaan. Onhan esimerkiksi Ruotsissa asetettu tavoitteeksi, että siitä luovuttaisiin jo ensi vuosikymmenellä. Sehän voi vaikka toteutua, kun kerran kehitys on nykyisin niin huimaa.

Tähän kehitykseen löytyy kuitenkin varoituksen sanoja. J. Hankamäki on kirjoittanut artikkelin pankkijärjestelmän murroksesta. Hänellä on kansalaisille selkeä sanoma: Älä koskaan luovu käteisen rahan käytöstä! Hän näkee pankkiuudistuksilla selkeää määrätietoisuutta. Käteisen rahan käytöstä luopuminen on siinä kehityksessä yksi välivaihe.  

Tuo Hankamäen kirjoitus löytyy mm. täältä. Se on julkaistu tämän vuoden heinäkuussa. Hankamäki on kirjoittanut aiheesta jo kolme vuotta sitten täällä. Hänellä on jutut myös omilla kotisivuillaan.

Muutosten takana on tietysti EU, joka direktiiveillään on levittänyt lonkeronsa ihmisen arkeen. Ei EU ole turhaan kasvattanut koneistoaan. Avuttomuus nimettömän pullataikina-byrokratian edessä on ilmeinen. Kansalainen saa turhaan huutaa sille tuskaansa. Koneisto murskaa yksilön, vastuunkantajaa ei löydy. Politiikan päätöksenteossa ei järjelle ole käyttöä eikä henkilöiden toimia seuratessa näytä sitä pääkopasta löytyvän.

Pankkiuudistukset johtavat pikkuhiljaa pankkitietojen viranomaisvalvontaan, uskoo Hankamäki. Aina tietysti edellytetään muodollisesti asiakkaan lupa, mutta siihen saatetaan meidät velvoittaa. Muuten ei eläkkeitä, työttömyysetuisuuksia tai toimeentulotukia tileille makseta.

Kehitys merkitsee pankkisalaisuuden ja taloudellisen yksityisyyssuojan päättymistä, vaikka uudistuksia toki perustellaan ”turvallisuudella”.

Pankki on kaiken lisäksi muuttamassa yhä röyhkeämmin erinäisiä toimintojaan maksullisiksi.  Tästä on käytännön esimerkkejä, kun yksittäinen yhdistys tai organisaatio haluaa monipuolistaa maksujärjestelmäänsä tai toteuttaa käteismaksujen siirtoa tileille.

Hankamäen mukaan uudistusten myötä taloudellinen valta siirtyy pankeille tai maksuja välittäville yrityksille. Kansalaiset saadaan uudistuksiin suostumaan, kun vedotaan käteisen rahan käytön ”kalleuteen”.  Rahansiirrot tileille helpottuvat. Kun niin käy, niin vasemmistokin saadaan suostumaan vallansiirtoon.

Tämä seuraava on henkilökohtaista dystopiakuvitelmaani enkä toivo sen toteutuvan:

Globaalit yritykset levittävät lonkeroitaan kansalaisten arkeen mutta paikalliset pienyritykset voivat olla tiukoilla. Kun viranomaissääntely laajenee, niin byrokratian laajetessa monenlainen omaehtoinen toiminta voi tulla hankalammaksi toteuttaa.  Siihen ei kaikilla riitä voimia. Orwellilainen maailma tulee yhä todellisemmaksi.

Palaan Hankamäen ajatuksiin.  Hän kehottaa kansalaisia olemaan tarkkana eikä suostua kaikenlaiseen vedätykseen. Helpoin keino protestoida on jatkaa käteisen rahan käyttöä. Hän ilmaisee asiansa voimallisesti. Hän ei perustele sitä ikäihmisten ongelmilla mobiilipankkiin tunnistautumisessa, vaan asia on periaatteellinen. Ei ole hyvä, että ihmiset tehdään riippuvaisiksi pankkien tilijärjestelmistä ja maksuvälineistä. Hankamäen sanoin kyse on ”pankkien tekemästä ryöstöstä”. Kansalaisten yksityisyyden suoja ja omaisuuden suoja murenevat, ulkopuoliset järjestelmät pääsevät kaivamaan kansalaisten pankkitietoja.

Kun ennen valvottiin kansalaisten tuloja, uudistuksen myötä aletaan valvoa myös menoja. Tulee kaikenlaista ”elämäntapatarkkailua”. Ylhäältä käsin vakuutetaan hyväntahtoisuutta mutta todellisuudessa voi käydä toisin. Ihmisten kynnys tuhlailuun madaltuu. Hän menettää yhä enemmän kyvyn hallita omaa talouttaan. Se taas avaa markkinoita kaikenlaisille hyväksikäyttäjille.

Mitä taas tulee taisteluun rahanpesua eli pimeää rahaa vastaan tulee, niin Hankamäen mukaan sen liikkumista estämään löytyy muita keinoja. Mitään todellista tarvetta elektronisen maksamisen laajentamiseen ei Hankamäen mukaan ole. Kyse on hänen mukaansa vallankäytöstä ja ahneudesta. Viranomaiset kävelevät siinä kansalaisten yli. Myös talletusten pääoma saadaan muutosten myötä helpommin verolle.

Yhdysvaltain presidentinvaaleja odotellessa – tunteita, uhkia, näkymiä

Yhdysvaltain presidentinvaalit etenevät muttei jännityksen tiivistymisestä ainakaan vielä voi puhua. Hillary Clintonin valinta demokraattien ehdokkaaksi on käytännössä selviö mutta republikaanien tilanteessa on oma jännityksensä, vaikka tätä kirjoittaessani mm. MTV:n teksti-tv:n otsikosta juuri luinkin, että Donald Trumpin valinta on 95-prosenttisesti varma. Heinäkuussa Clevelandissa pidettävä puoluekokous kuitenkin ratkaisee lopulta kaiken. Siihen asti on jännitettävä, vaikka Trump onnistuisikin saamaan puolueen esivaaleissa vaadittavat 1237 kokousedustajaa. Puolueen johto vastustaa kiivaasti Trumpin valintaa eikä mustan hevosen vaihtoehto ole pois suljettu, koska toinenkaan pääehdokas Ted Cruz ei ole puoluejohdon suosikkeja.

Referoin jutussani aika laajasti Juha Ahviota. Hän esittää maaliskuussa pitämässään luennossa yhdeksi vaihtoehdoksi edustajainhuoneen puhemiestä Paul Ryania, mutta luin Reijo Lindroosin kirjoittamasta Ylen katsauksesta, että hän on 12. huhtikuuta ilmoittanut kieltäytyvänsä kyseisestä mahdollisuudesta.

Yleisradion uutisjutuissa Donald Trumpin valintaa pidetään melko varmana, mutta vaikka Trump voittikin itärannikon viisi esivaalia, epävarmuutta on silti ilmassa. Vastaehdokkaat Ted Cruz ja John Kasich ovat sopineet taktisesta yhteistyöstä Trumpia vastaan, mutta siitä ei liene apua (http://yle.fi/uutiset/ylen_kirjeenvaihtaja_trumpin_voitto_menee_aarimmaisen_tiukaksi/8839644). Taktikoinnista voi lukea tarkemmin täältä.

Mutta tilanne kehittyy: tuoreimman uutisen mukaan (päivitetty 28.04) Cruz ja Kasich eivät olisikaan liittoutuneet. Ainakin Cruz kieltää sen olemassaolon.

Kerron aluksi omista kosketuspinnoistani noihin vaaleihin. Tapasin maaliskuussa muutamia amerikkalaisia ystäviäni. Ehkä he ovat suomalaisittain käsitettynä vain tuttavia, mutta amerikkalaisittain ajatellen ”frendejä”.  Ei minulla mitään varsinaisia yhteyksiä Yhdysvaltoihin ole, mutta muutama läheinen tuttavuus on muotoutunut ollessani noin kymmenen vuotta sitten tiiviimmin Kiinassa.

Sen jälkeen selvittelen Juha Ahvion kantaa. Olen nimittäin kuunnellut hänen luentonsa (Kuva ja Sana -kustantamon verkkosivujen kautta: www.patmos.fi) aiheesta Mistä USA:n presidentinvaaleissa on nyt vuonna 2016 kysymys? Ystäväni olivat vuonna 2008 tiukasti Barack Obaman takana ja nyt he ovat käsittääkseni Hillary Clintonin kannattajia mutta ehdottomasti Donald Trumpia vastaan.  Ahvio puolestaan on tiukasti Donald Trumpin puolella.

…

En itse ole seurannut USA:n sisäpolitiikkaa juuri lainkaan. Presidentin vaalit ovat minua kiinnostaneet lähinnä vain maan ulkopoliittisten vaikuttimien ja vaikutusten kautta.  Kun tiesin tapaavani amerikkalaisia ystäviäni, osasin päätellä, että varmaankin puheenaiheeksi nousee Donald Trump. Ja tutustuin hänen kantoihinsa.  Ja Trump nousikin tapaamisessamme jo heti alkuun hyvin kärkevästi esille. Ei siinä omat huumorini eivätkä liennyttelyni auttaneet, kuumana käytiin. Se tuli heti selväksi, että presidentin vaalit ja nimenomaan Trump ovat yhdysvaltalaisten keskuudessa tämän hetken tärkein puheenaihe. Ystäväni kokevat Trumpin suureksi uhaksi maansa henkiselle ilmapiirille. En mene nyt yksityiskohtiin, välitän vain keskustelun tunnelmia.

Kun yritin todeta, että kyllähän Ronald Reaganiakin alkuun pelättiin, niin minut torjuttiin oitis. Reagan oli vain B-luokanfilmitähti, Trump on aivan toista kaliiberia. Heitä ei voi verrata. Nyt tarkemmin Trumpin elämään tutustuneena voin todeta, että näinhän asia on. Mikäli Trumpista tulee presidentti, ystäväni eivät usko, että hallintovirkamiehet pystyvät hänen tahtoaan ohjaamaan. Trump miehittää kyllä hallintonsa omilla joukoillaan, jotka ovat tiukasti presidenttinsä takana.

Mutta palaan vielä alkutilanteeseen. Ryhmässä oli neljän amerikkalaisen lisäksi yksi britti ja minä. Emme olleet tavanneet yli viiteen vuoteen, joten tapaaminen oli lämmin ja nostalgia oli pinnassa. Ensi halausten jälkeen päästiin kuitenkin varsin pian tuohon kuumaan aiheeseen. Se kävi nopeammin kuin odotin.

Ryhmän ainoa nainen, jota en ollut tavannut Obaman ensimmäisen valinnan jälkeen eli yli seitsemään vuoteen, aloitti keskustelun. Hän kääntyi minun puoleeni hyvin varovasti tiedustellen, olenko seurannut presidentin vaalien kampanjointia ja mitä mieltä olen Donald Trumpista. Kerroin seuranneeni etäältä asiaan tarkemmin syventymättä ja lisäsin, että osasin kyllä hieman valmistautua tapaamiseen arvaten, että vaaleista tulemme keskustelemaan. Kerroin ihmetelleeni joitakin Trumpin näkemyksissä - tai tarkemmin sanoen niiden uutisoinnissa - löytämiäni ristiriitaisuuksia, joita en kuitenkaan alkanut tarkemmin yksilöidä. Kommenttini oli kimmoke keskustelulle, joka purkautuikin kuin tulivuori. Tiesin, mitä oli tulossa, sillä olin osittain samojen henkilöiden kanssa aikoinaan keskustellut Obaman valinnasta. Se oli ollut heille tuolloin heille suuri ilon aihe. Nyt keskiössä oli Trump, jonka näkemykset he näkevät tuhoisina ja pelottavina. Liikuttiin tunnetasolla, järjellinen argumentointi tahtoi pääosin unohtua. Todettakoon, että myös parin amerikkalaisen edellisestä tapaamisesta oli vuosia, ja aihetta purkautumiselle oli myös heidän kesken.  

Juttelin eräässä vaiheessa ryhmän naisen kanssa kahden kesken ja hän kertoi omakohtaisia tuntoja asiaan liittyen. Hänellä on kaksi ottolasta, tyttö ja poika, jotka ovat jo aikuisia, vastikään valmistuneet korkeakoulusta ammattiinsa. Tytär tosin vielä viimeistelee opintojaan. Molemmat ottolapset ovat syntyjään ulkomaalaisia, tytär on Intiasta ja siis ihonväriltään tumma. Ystäväni kertoi, että tytär on kokenut maan nykyisen henkisen ilmapiirin hyvin raskaasti. Hän on käytännössä jo valmistunut itselleen läheiseksi tuntemalleen alalle ja suunnittelee elämänuraansa varsin synkissä tunnelmissa. Uhkien ja ulkomaalaisvastaisen asenteen leviämisen myötä hän jopa harkitsee muuttamista Intiaan, johon hänellä ei kuitenkaan ole mitään yhteyksiä ja mahdollisuudet päästä siellä elämän alkuun ovat heikot. Tapasimme uudestaan vielä muutaman päivän kuluttua. Hän on perusasenteeltaan hyvin iloinen ihminen, mutta nyt hän oli hieman huolestuneen oloinen ja kertoi, että tytär oli joutunut sairaalaan. Tämän huolet näkyvät siis jopa psykosomaattisena oireiluna.  

Ymmärrän siis asenteiden koventuneen ja ilmapiirin kiristyneen muuallakin kuin Donald Trumpin puheissa.  Ystävieni asenteita tulkitsin niin, että he pitävät Trumpin voittoa todennäköisempänä kuin esimerkiksi minä. Tai ehkä kyse on pintaan nousseesta pelosta.

... 

Siirryn ystävieni tapaamisesta Juha Ahvion luentoon. Pohjustukseksi kerron oman kantani Donald Trumpiin, joka on vielä muotoutumassa, mutta viime päivien aikana se on kehittynyt yhä ristiriitaisemmaksi. En pidä hänen ulkopoliittisesta uhostaan, itse asiassa se on alkanut minua yhä enemmän inhottaa. Sama koskee muutakin militarismia. Sen sijaan suhtaudun positiivisesti siihen kritiikkiin, joka kohdistuu arvoliberaalia globalistista ”bilderbergiläistä” valtavirtaa ja valtiokeskistä pakkointegraatiota kohtaan.  Se tuulettaa terveesti ilmapiiriä. Esimerkiksi laittoman maahanmuuton suhteen hän on nostanut rohkeasti kissan pöydälle. Kantaani on osaltaan vaikuttanut sekin, että valtamedia on väliin peitellysti ja väliin avoimesti pyrkinyt Trumpia demonisoimaan.   

Venäjän suhteen Trumpin puheet ovat minulle myrkkyä. Hänen presidentin kautenaan suhteet voisivat kärjistyä. Vastikään lukemassani haastattelussa Obama on todennut, että Venäjän intresseissä on vahva integroitunut Eurooppa. Siinä olen samaa mieltä. Venäjä - ja nimenomaan sen asukkaat - on loppujen lopuksi hyvin eurooppamyönteinen maa ja kansa. Se ei hyväksi kaikkia EU:n propagoimia kannanottoja mutta haluaisi kuitenkin integroitua mieluummin Eurooppaan päin kuin Aasiaan. Jotain rakentavaa siinä jutussa on, vaikka Obaman aikana suhteet ovatkin kovasti kärsineet. Mitä lienee odotettavissa Trumpin mahdollisen presidenttikauden aikana?

…

Ahvio

Juha Ahvio on Patmos-lähetyssäätiön (https://fi.wikipedia.org/wiki/Patmos_L%C3%A4hetyss%C3%A4%C3%A4ti%C3%B6) tutkimusjohtaja. Patmos on avustus- ja lähetystyötä tekevä kristillinen järjestö. Sillä on kansainväistä toimintaa ja Suomessa sen tärkeänä osana on Kuva ja Sana –kustantamon kautta leviävä julkaisutoiminta.

Ahvio pyrkii luennossaan vastaamaan kysymykseen, miksi Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentin vaalit ovat tärkeät.  Oikeastaan käy heti ilmi, että hän edustaa ensi sijassa omaa kristillistä taustayhteisöään. Se paljastuu oikeastaan kuin varkain ennen kuin hän on edes päässyt pääkohtiin. Kansainvälisen lähetystyön suurimpia rahoittajia ovat amerikkalaiset kristityt. Ilman heitä oltaisiin ongelmissa. Obaman kaudella valtion velka on noussut ja julkisen sektorin menot kasvaneet. Tämä suunta uhkaa vain kiihtyä.  Edessä on vero- ja talouspoliittisia ratkaisuja, jotka voivat supistaa rajusti kristittyjen tuloja ja varallisuutta.  Tällöin lähetystyön tukijoiden rahavirrat kansainvälisiin hengellisiin hankkeisiin saattavat tyrehtyä tai ainakin vähetä. Sillä olisi Ahvion mukaan kohtalokkaita seurauksia kristilliseen lähetystyöhön ympäri maailmaa. Nähtävästi vaikutusta olisi myös Patmoksen toimintaan, mutta sitä Ahvio ei mainitse. Joka tapauksessa on täysin ymmärrettävää, että Ahvio on huolissaan paitsi oman työsarkansa toimintaedellytyksien vuoksi myös ennen kaikkea siksi, että hän on tunnustuksellinen kristitty.

Siirryn pääseikkoihin. Selkeyden vuoksi olen ne numeroinut. Yllä olevaankin asiaan tulee vielä palattua.

1)      Seuraava presidentti nimittää todennäköisesti neljä korkeimman oikeuden tuomaria.

Presidentin valtaoikeuksiin kuuluu korkeimman oikeuden tuomarien nimittäminen. Kongressin on kai vahvistettava valinta, mutta yhtä kaikki presidentillä on asiassa hyvin merkittävä poliittinen valta.   Seuraavan presidentin aikana tulee luultavasti neljä korkeimman oikeuden presidentin paikkaa avoimeksi.

Korkeimman oikeuden tuomarin virka on elinikäinen. Yksi heistä eli Antonin Scalia kuoli vastikään. Kolme muuta ovat nyt yli 78-vuotiaita (78, 80 ja 83 vuotta) ja inhimillisesti ajateltuna heidän kautensa loppuu seuraavan presidentin aikana ainakin silloin, jos hän on toimessaan kaksi kautta.  Nimitysten myötä korkeimman oikeuden linja voi kääntyä Ahvion mielestä väärään suuntaan, esimerkiksi avioliittokysymyksessä.

Hillary Clintonin taustavoimat ovat nostaneet esille seuraavia kysymyksiä, joita on lainsäädäntöteitse uudistettava: homojen ja naisten oikeudet, koulutuspoliittinen uudistus, ilmastonmuutos, terveydenhuoltoreformin eteenpäinvieminen, maahanmuuttoreformi (tarkoittaa rajojen avaamista maahanmuuttajille). Clinton ajaa niissä liberaalia linjaa, minkä konservatiivit näkevät uhkana.   Koulutuspoliittista uudistusta Ahvio nimittää ”sosialisoinniksi”.  Sillä hän tarkoittaa, että liittovaltio alkaa yhä enemmän määrätä koulun sisäisiä asioita kotien vaikutusvallan kustannuksella. Tällaisin asioihin kuuluu mm. kristillisyyden eliminointi koulun opetusohjelmassa ja muussakin toiminnassa. 

Nämä Clintonin ajamat asiat ovat lainsäädännöllisiä kysymyksiä ja siten ainakin välillisesti sidoksissa tuomarivalintoihin.

2)      Maahanmuuttokysymys ja rajojen turvallisuus vaativat nopeita ratkaisuja

Donald Trumpin mielestä maahanmuutto ja rajojen turvallisuus ovat hyvin oleellisia kysymyksiä, johon hänellä on jyrkkä kanta. Hän katsoo, että Meksikon vastaiselle rajalle on rakennettava muuri. Se on ainoa keino, jonka avulla maa voidaan suojata laittomilta maahanmuuttajilta. Ahvio katsoo, että Clintonin ja demokraattien tavoitteena ovat entistä avoimemmat rajat, minkä Trump näkee aiheuttavan maassa lisää ongelmia.

Trumpin kannattajat katsovat, että Meksikon rajan kautta maahan vyöryy raakaa rikollisuutta, mikä on turvallisuusuhka. Laittomia maahanmuuttajia arvellaan olevat 30 miljoonaa, vaikka virallinen luku on lähes kolmannes siitä.  Paitsi että heidän myötä rikollisuus ja turvattomuus kasvavat, he myös vievät työpaikkoja maan omilta kansalaisilta ja polkevat palkkoja. Tämän vuoksi monet työläiset ovat menneet Donald Trumpin taakse.

Vertailun vuoksi voi tutustua myös Helsingin Sanomien Meksikon ja USA:n raja-ongelmaa käsittelevään kirjoitukseen, joka on peräisin maaliskuun lopulta. Myös MTV on käsitellyt aihetta tämän vuoden tammikuussa.

Clintonin kannattajat taas puolustavat maahanmuuttajia todeten, että laittomille pitäisi myöntää samat oikeudet kuin muillekin. On vaadittu, että laittomat maahanmuuttajat pitäisi armahtaa, mitä Trump luonnollisesti jyrkästi vastustaa. Toisaalta republikaanien puolellakin on ilmestynyt niitä, jotka kannattavat armahdusta ja vapaampaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Ahvion kanta on Trumpia myötäilevä ja siis selkeän jyrkkä. Hänen mielestään Obama on ollut rakentamassa lähtökohtia samanlaiselle muslimi-invaasiolle, mikä on koetellut myös Eurooppaa. Se ei ole vielä kasvanut samoihin mittoihin, mutta linja on sama: muslimit ensin ja kristittyjä mahdollisimman vähän.

3)      Vaalit ovat tärkeät uskonnonvapauden kannalta

Ahvion mielestä ollaan vedenjakajalla.  Uskonnonvapauslainsäädäntöön ei saa enää tulla kiristyksiä. Uhkia on ilmassa ja siksi perinteisen kristillisyyden asemaa on puolustettava.  Jos kristillisyys joutuu lainsäädännössä maalitauluksi, se vaikuttaa Ahvion mukaan kielteisesti kansainväliseen lähetystyöhön, mikä yllä tulikin jo mainittua.

Ahvio tuo joitakin esimerkkejä näkyvissä olevissa huonoista merkeistä.  Hallintoviranomaiset ovat jo nyt vaatineet pastoreiden saarnoja tarkastettavaksi, mikä Ahviolle tuo mieleen Neuvostoliiton. Pastoreita on uhattu vankilalla, jos he eivät suostu vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Ihmiset ovat menettäneet työpaikkansa, koska he ovat työpaikalla ilmaisseet oman uskonnollisen vakaumuksensa. Useissa oikeustapauksissa on päästy vielä kristittyjen kannalta myönteisiin lopputuloksiin, mutta tilanne voi kehittyä huonompaan suuntaan.

Eräitä liikkeenharjoittajia on määrätty maksamaan sakkoja siitä, että he ovat vedonneet uskonnonvapauteensa, kun he eivät ole suostuneet toimimaan häiden valmisteluissa homoparien toiveiden mukaisesti. Summat voivat nousta hyvin suuriksi ja perusteena on vain se, että ”on aiheutettu mielipahaa”.

Koululaitoksessa halutaan kristillisen vakaumuksen näkyvä esiintuominen estää.  Ahvion mukaan mm. raamattupiirit on kielletty, ja virallisissa yhteyksissä (kuten valmistujaispuheessa) on alettu suitsia uskonnollisten kielen käyttöä. Ruokarukoukset on kielletty. Sotaveteraanien muistomerkkejä on vaadittu uudistettavaksi, koska niissä on uskonnollisia lauseita tai suoria lainauksia Raamatusta.

Lisäksi abortin laillisuus on aiheuttanut ongelmia. Yritys on mm. pakotettu tarjoamaan abortin aiheuttavia lääkkeitä työntekijöilleen ilmaiseksi, koska ne kuuluvat julkisen terveydenhuollon piiriin.

4)      Suunnitelmissa olevat kauppasopimukset uhkaavat mm. johtaa työttömyyteen

Näillä kansainvälisillä kauppasopimuksilla tarkoitetaan  meillekin ajankohtaista TTIP-sopimusta (Transatlantic Trade and Investment Partnership ) eli Transatlanttista kauppa- ja investointikumppanuutta sekä Tyynen meren maiden keskinäistä kauppasopimusta Trans-Pacific Partnership (TPP; https://fi.wikipedia.org/wiki/Trans-Pacific_Partnership).

Ahvion mielestä USA ja varsinkin tavallinen amerikkalainen on näissä sopimuksissa häviäjä. Niiden myötä USA:n suvereniteetti kärsisi.

Ahvion mukaan kyse ei ole mistään normaalista vapaakaupasta. Integraatio saa laajempia mittoja. Tätä kertoo jo sekin, että EU:n ja USA:n neuvottelut ovat salaisia.  Sopimusten myötä USA ja Euroopan unioni integroitaisiin yhdeksi talousalueeksi. TPP-sopimus  puolestaan sitoisi USA:n Tyynen meren alueeseen.  Sopimuspapereita olisi satoja sivuja, joiden kautta säädeltäisiin hyvin monenlaisia asioita. ”Vapaus” olisi vain sopimusten nimissä.  Sen Ahvio vielä toteaa, että näiden sopimusten myötä kansainvälisillä elimillä tulee olemaan vaikutusmahdollisuus Yhdysvaltain sisäiseen kauppapolitiikkaan.  Ahvio kiteyttää:

Todellisuudessa nämä ovat poliittisglobalistisia sopimuksia, joissa USA ja EU sekä USA ja Kiina pyritään integroimaan ja alistamaan keskitetyn, rajattoman, ylikansallisen sääntelyn ja kontrollin alaisuuteen.

Integraation kyllä ymmärrän, mutta Ahvio pitää paljon ääntä Kiinasta. Kuitenkaan käsittääkseni Kiina ei ole edes mukana tuossa TPP-sopimuksessa. En tunne kuitenkaan asiaa tarkemmin.

Ahvio näkee tämänkaltaisessa integraatiossa vaaran. Amerikkalaisten työläisten työpaikat ovat jo nyt alkaneet mennä laittomille maahanmuuttajille. Sopimusten myötä USA:n oma tuotantoelämä ja amerikkalainen työvoima kärsisi lisää. Työt vähenisivät.

…

Donald Trump nuorena miehenä vuonna 1964 New Yorkin sotilasakatemian (Military Academy) vuosikirjassa

Trump-ilmiö

Luentonsa loppuosassa Ahvio paneutuu tarkemmin Donald Trumpiin ja tarkastelee hänen suosionsa syitä. Hän näkee Trumpissa ensi sijassa amerikkalaisen patriootin, joka on liikkeellä isänmaallisin motiivein. Hänellä on pitkä ura takanaan. Hän ei ole mikään vaalien edellä noussut tähdenlento, ei mikään Reaganin kaltainen B-luokan filmitähti. Hän on kypsytellyt ajatuksiaan jo pitkään, toki myös pyrkinyt aikaisemmin presidentiksi. Ahvio suosittelee vuonna 2011 julkaistua Trumpin kirjaa Time to Get Tough.

Hän eroaa muista presidenttiehdokkaista siten, että hän toimii itsenäisesti ja myös rahoittaa kampanjansa itse. Hän ei toistele lobbareiden toiveita, sillä hän on muista taloudellisesti riippumaton. Hän on hankkinut valtavan omaisuutensa liiketoimiensa kautta. Kansainväliset lobbaripiirit ja muu valtaeliitti eivät pysty häneen vaikuttamaan. Siksi hän Ahvion mukaan herättää pelkoa. Hän on yksinajattelija, siinä kun muut ehdokkaat ovat rahoittajiensa ohjauksessa. Esimerkiksi Ted Cruz on joutunut taustavaikuttajiensa painostuksesta tarkastamaan kantojaan.

Patrioottina hän on lähtenyt puolustamaan tavallista ruohonjuuritason amerikkalaista.  Hän vastustaa laitonta maahanmuuttoa, koska näkee sen uhaksi myös tavallisen duunarin kannalta. Siksi juuri etelävaltioiden työläiset tukevat häntä.

Hän haluaa puolustaa työpaikkojen säilymistä amerikkalaisilla. Hän korostaa, että kunkin pitää saada menestyä työllään. Työstä ja työnteosta on tehtävä tuottavaa. Ihmisille on rakennettava toimiva turvaverkko, johon kuuluu myös eläketurva. Laittomia maahanmuuttajia ei hänen mielestään saa päästää työmarkkinoille.

Hän haluaa katkaista USA:n valtavan velan kasvun. Trumpin mukaan USA on hukkumassa valtavan velkaansa. Se lähentelee 20:ta triljoonaa dollaria, josta puolet on muodostunut pelkästään Obaman vuosien aikana.

Kauppasopimukset on Trumpin mielestä neuvoteltava uudestaan aidon vapaakaupan hengessä. Trump on haastanut näkemyksillään avointen rajojen maahanmuuttoideologian ja monikulttuuri-ideologian, jotka ovat noihin kauppasopimuksiin sidoksissa.

Trump korostaa armeijan ja veteraanien merkitystä. Armeijasta puhuttaessa tulee uhka asevarustelun lisäämisestä. Trumpin mukaan maa pärjää, jos sillä on vahva puolustus. Kansainvälisessä mitassa uhoon on vastattava uholla.  Rauha säilyy, jos on reservissä ”riittävästi rautaa”, mitä vastapuolikin joutuu kunnioittamaan. Tätä pelotetta on käytettävä mm. Venäjää kohtaan. Ollaan siis asevarustelukierteessä. Trumpin mukaan Kiina, Iran ja islamistit on haastettava. Hän vastustaa turhaa poliittista korrektiutta, mikä varmasti näkyisi asenteiden lujentumisena kansainvälisessä politiikassa. Toisaalta hän on korostanut läheisten suhteiden ylläpitoa Israeliin, mihin Ahvio on erityisen tyytyväinen.

Samantapainen luja asenne näkyy myös maan sisäpolitiikassa. Trump puolustaa aseiden myynnin vapauksia ja näin ollen vastustaa rajoituksia. Aseenkanto-oikeus tulee säilyttää.

Talous tarvitsee luonnollisesti energiaa. Trump puolustaa fossiilisia polttoaineita. OPECin ”diktatorinen asema” täytyy murtaa. Öljyä tarvitaan ja sitä voidaan tarvittaessa porata lisää. Trump on tähän liittyen ilmastonmuutosideologian vastustaja (Ahvion sanoin ”ilmastososialismin”).

Trump on populisti, joka ohjelmajulistuksissaan vetoaa kansaan. Elitistit ovat nousseet häntä vastaan. Republikaanien sisälläkin häntä yritetään kampittaa. Siksi onkin odotettava puoluekokousta, jotta hänen valintansa varmistuisi. Vahvat arvoliberaalit miljardöörit ovat lähteneet muuttamaan republikaanien puolueohjelmaa. Vuoden 2012 puolueohjelmassa avioliitosta oli perinteinen käsitys, nyt se halutaan muuttaa samanlaiseksi kuin demokraateilla. Sama koskee myös avointen rajojen politiikkaa. Puolueen konservatiivinen siipi luonnollisesti vastustaa tämänkaltaisia muutoksia mutta heidät halutaan ajaa nurkkaan.

Pentagon

 ...

Loppupohdiskelua

Laitanpa loppuun hieman hataraa spekulointiani. Näitä lukiessa ja kirjoittaessa rupeaa nimittäin miettimään, millainen yhteiskuntajärjestelmä maailmalla on muotoutumassa. En rajoitu nyt pelkästään Amerikkaan.

Enkä tässä halua asettua kummallekaan puolelle, sillä Trumpin maailmankuvassa poliisille ja asevoimille tulee yhä merkittävämpi rooli. On suuri joukko ihmisiä, jotka kokevat Trumpin ajatusten ja vaaliohjelman myötä turvattomuuden tunnetta.  Mitään liennytystä hänen kaltaisensa ei saa aikaan. Valitaan presidentiksi kuka hyvänsä, hyvää ei ole odotettavissa. Voi vain toivoa, että rauha säilyisi.

Yhtäältä näiden kansainvälisten sopimusten myötä luodaan mahdollisuuksia vapaammalle, rajat ylittävälle liiketoiminnalle. Toisaalta valtio näyttää saavan yhä vahvemman aseman, kun tarvitaan yhä vahvempaa sääntelyä ja sosiaalimenot nousevat. Valtion hallinnon ja oikeuslaitoksen pitää puuttua yhä tiukemmin ihmisten ajatteluun ja vakaumuksiin. Aletaan olla yhä enemmän valtion ohjauksessa.

Kun valtion velka vain kasvaa. Sen hoitamiseksi luodaan lisää virtuaalirahaa ja kasvavilla veroilla otetaan tiukempi ote ihmisten varallisuudesta. Nuo esiin nousseet ”veroparatiisit” ja niistä tehdyt paljastukset ovat myös merkkinä tästä. Jotkut voimat sitäkin toimintaa ohjaavat mieleisekseen, eikä kyse ole mistään spontaaneista luonnonvoimista.

Ahvio selvittää myös suurpääoman luonnetta. Hänen mukaansa siinä ei ole mitään patrioottista. Liikemiehet toimivat globalistisesti. Tavoitteena on päästä monopoliasemaan ja saada liiketoimi kukoistamaan. Paras vaihtoehto olisi sellainen, että päästäisiin hyötymään valtiovallan tuesta, jolloin poliittisin toimin järjestetään businekselle erityisasema. Silloin pääsisi yksin hyötymään kaikesta. Ahvio kuitenkin lisää, että se ei ole markkinataloutta vaan globalistista vallan keskittämistä.

Tästä nousee esille kalseita tulevaisuuden näkymiä.  Ahvio katsoo Obaman ja demokraattien rakentavan yhteiskuntajärjestelmäänsä vahvan valtionhallinnon varaan. Lisääntyvän valtion sääntelyn ja byrokratian kasvun varaan rakentuva yhteiskuntajärjestelmä on eräänlaista sosialismia tai sosialidemokratiaa. Vasemmisto ja ammattiliitot sanovat vahvaa valtiota ja sääntelyä vaatiessaan puolustavansa sillä tavalla pientä ihmistä ja vastustavansa suuren rahan ja suuryritysten valtaa. Sellainen ajattelu suosii kuitenkin isoja yksiköitä ja keskittymistä. Pienet ja keskisuuren yritykset saattavat jäädä isompien jalkoihin. Siis perinteinen sosialidemokratia pelaa ison monopolikapitalismin pussiin. Sille järjestetään erityisetuja. Sellaiseen ajatteluun sopii liittovaltio, globalismi ja avoimet rajat. Valtakoneisto pystyy säätelemään talouden toimintaa mieleisekseen.  

Trump on lähtenyt puolustamaan isänmaallisuutta ja USA:n suvereniteettia. Kannattajansa hän on löytänyt työväestöstä, joka on havainnut asemansa uhatuksi. Amerikkalaiset ammattiliitot eivät heitä puolusta. Trumpia vastaan on kuitenkin noussut laaja kampanja. Sen takana ovat integraatiota ajavat voimat. ”Iso business” kannattaessaan laajaa maahanmuuttoa ei ajattele siinä omien kansalaistensa etua, tavoitteet ovat itsekkäät. Maahanmuuttajien kautta työvoiman tarjonta lisääntyy, saadaan lisää halpaa työvoimaa uusiin hankkeisiin.  Demokraatit uskovat saavansa avoimen maahanmuuton myötä paljon uusia kannattajia ja äänestäjiä, mikä varmistaa heidän valta-asemansa. Republikaanit ja sen taustalla oleva liike-elämän eliitti ovat päätyneet myötäilemään demokraatteja juuri työn halvan työvoiman ja kasvunäkymien toivossa.

Synkät ovat näkymät: mielivaltaa ja totalitarismia. Uhkia on ilmassa, olkoonpa seuraava presidentti kuka tahansa. Mielelläni haluaisin ottaa ne haasteina. Ei sitäkään saa unohtaa, että USA on maailman tieteen eturintamassa. Sen saavutukset maailmamme hyvinvointiin ovat kiistattomat. Ei tällaisen yhteiskunnan helpolla usko polvistuvan uhkakuviensa edessä.