GEORGE ORWELLIN MAAILMASSA (eli kun kymppitonni on täynnä)

Raija Mattilan suomentama pokkariversio Orwellin romaanista 

Kirjoitukseni pohjautuu George Orwellin (1903 – 1950) romaaniin Vuonna 1984 (1984), joka on Raija Mattilan suomennos 90-luvun lopulta. Romaani julkaistiin vuotta ennen kirjailijan kuolemaa. Otsikon sulkumerkkien sisältö salaisuus paljastuu loppupuolella.

Romaanin päähenkilö Winston Smith alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Meistä se tuntuu luonnolliselta mutta hänen maailmassaan siitä voi seurata kuolemanrangaistus tai ainakin vähintään kahdenkymmenen viiden vuoden kakku pakkotyöleirillä.

Hän kirjoittaa erityisesti sitä varten ostamaansa kirjaan. Sen hän on löytänyt sattumalta eräästä vanhojen tavaroiden kaupasta slummikaupunginosassa kävellessään. Ylipäänsä jo tuolla alueella liikkumisessa on omat riskinsä. Hän on puolueen virkamies, ja heidän liikkuminen noilla alueilla voi herättää epäilyksiä, kiinni jäämisen pelko on olemassa. Hän näkee kirjan erään ”tunkkaisen romukaupan” ikkunassa. Hän poikkeaa sisälle ja ihastuu sen kellastuneeseen paperipintaan. Se on erityisen arvokas kirja ja häikäisevän kaunis. Kauppias – vanha leskimies - kertoo, että se on nuoren naisen muistoalbumi, hienoa käsintehtyä paperia, ainakin 50 vuotta vanha.

Sittemmin romaanin tapahtumien edetessä tuosta vanhasta kaupasta tulee Winstonille tärkeä paikka. Hän tapaa ensin Julian, kokee salaisen rakkauden ja tuon kaupan yläkerran huoneesta tulee heidän piilopaikkansa. Rakkauden sokaisema Winston unohtaa paikkaa liittyvät riskit.

Muta palaan vielä päiväkirjaan. Hän lumoutuu kirjasta siinä määrin, että hän haluaa käyttää oikeaa metalliteräistä mustekynää, sekin hankittu yhtä lailla salaa, ympärille pälyillen. Ylipäänsä käsin kirjoittamiseen on totuttauduttava uudelleen. Kirjan ensimmäinen merkintä on päiväys 4. huhtikuuta 1984. Hän ei ole varma, onko tuo vuosi oikea. Niin hän on sen laskenut omiin muistikuviin perustuen. Ajanlasku ja menneisyys on Isonveljen valtakunnasta häivytetty. 

Ensin hänen pitää kysyä itseltään, kenelle hän kirjoittaa, kykenemättä siihen yksiselitteisesti vastaamaan. Ja kirjoittaminenkin lähtee liikkeelle hapuillen, hän on kuin tiedottomassa tilassa Hänen sisimpänsä on pakahtumaisillaan odottaen purkautumistaan asioista, joka ovat pyörineet vuosikausia hänen päässään. Ja kynä pääsee kuin itsestään vauhtiin, lapsellisella käsialalla paperiin alkaa rönsytä tekstiä niin, että vähitellen isot kirjaimet ja myös pisteet unohtuvat.  Ensimmäinen kerta päättyy käsikramppiin.

Seuraavalla kerralla käsi liukuu paperilla puolen sivun verran kuin automaattisesti toistaen lausahdusta ”Alas Isoveli”.  Hän havahtuu kauhun tunteeseen ja harkitsee jopa tekstinsä repimistä ja ylipäänsä kirjoittamisen lopettamista. Mutta hän ei sitä tee, koska yhtä kaikki ajatuspoliisi saisi hänet ennemmin tai myöhemmin kiinni. Hän on varma, että pidätys tulee aikanaan, ehkä hänet yllätetään keskiyöllä ja repäistään sängystä ylös, niin kuin on tapana. Pidätyksen hetki koittaa paljon myöhemmin ja tässä vaiheessa hän ei kykene tuota tilannetta kuvittelemaankaan.

Hän ihmettelee, miksi hän kirjoittaa, ketä varten? Sen ainoa lukija olisi korkeintaan ajatuspoliisi. Häntä itseään odottaa tuho, päiväkirja muuttuisi tuhkaksi ja hän itse haihtuisi savuna ilmaan. Itse asiassa hän tuntee jo olevansa kuin kuollut tai ainakin ”yksinäinen haamu”. Nyt hän tuntee kyllä mielihyvää, kun voi kirjoittaa puoli sivua vaikka tuota yllä mainittua ”Alas Isoveli” -lausahdusta. Siihen on tyydyttävä, ei ole olemassa ketään tulevaisuuden potentiaalista lukijaa.  Hän löytää kuitenkin kirjoittamiselleen punaisen langan. ”Ihmiskunta vie ihmisyyden perintöä eteenpäin, ei tekemällä itseään kuulluksi, vaan säilyttämällä järkensä.” Hän siis kirjoittaa, jottei tulisi hulluksi.

Winston on itse työssä Totuusministeriössä. Hänen tehtävänsä on väärentää historiaa: muokata sitä, häivyttää sieltä henkilöitä ja luoda uusia. Puolue luo todellisuuden. Esimerkiksi Winstonin luoma toveri Ogilvy on yhtä todellinen kuin kuka muu tahansa, vaikka hän on Winstonin luoma.

Winston tuntee suurta vetoa ja myöhemmin luottamusta puolueen sisäpiiriin kuuluvaan mieheen nimeltään O’Brien. Hän löytää miehen olemuksesta vastakohtaisuutta arvellen myös, ettei tämä ole poliittisesti täysin puhdasoppinen, tai ehkä hän vain toivoo niin. Luottamus herää silmänräpäyksessä, kun heidän katseensa sattuvat kohtaamaan. Siitä sekunninmurto-osan katseesta Winston tajuaa O’Brienin ajattelevan samoin kuin hän itse”. Pelkkä katse välittää Winstonille turvallisen viestin: ”Minä olen sinun puolellasi”. Tuo kaikki on tietysti salaista sisäistä tunnetta mutta se antaa Winstonille rohkeutta ja toivoa. Jo seuraavana hetkenä O’Brienin kasvot ovat yhtä tutkimattomat kuin ne olivat ennen kontaktia.

Tuon tapauksen jälkeen Winstonille palautuu mieliin hänen seitsemän vuotta aiemmin näkemänsä uni. Hän kulkee pilkkopimeän huoneen läpi. Joku hänen sivullaan istuva toteaa hänelle rauhallisella äänellä: ”Me tapaamme paikassa jossa ei ole pimeyttä.” Nyt seitsemän vuoden jälkeen hän tunnistaa tuon äänen O’Brienin ääneksi. Tämä oli puhutellut häntä pimeässä.

Winston ei ole varma, onko O’Brien ystävä, mutta hän löytää kuitenkin yhteisymmärryksen. Tuo pimeässä kuultu lause oli ennustus, jonka toteutumiseen Winston luottaa ja joka sitten omalla tavallaan toteutuukin.

Winston ja O’Brien tutustuvat, alkavat toimia veljeskunnassa. Alkuun tapaamiset tuovat luottamusta ja valoa. O’Brien on suojelija, ystävä, inkvisiittori. Hänestä tulee myöhemmin Winstonin kiduttaja ja uudelleen kouluttaja. Menetelmät ovat raakuudessaan kauheita. Salaisesta kapinallisesta Winstonista muokkautuu Isonveljen uskollinen seuraaja.

Seitsemän vuoden takaisesta unesta lupauksia herättänyt paikka sijaitsee Rakkausministeriössä. Se on hermoja riipivän surinan täyteinen kidutuskammio, jossa kaikkialla loistaa kultainen valo. Muisti on kuitenkin pimennetty. O’Brien esittää kysymykset ja ehdottaa vastaukset, hän lyö ja samalla suojelee. Vastaan pyristely ei auta, tappiolle siinä jää.  Mutta vielä Winston nousee vastahankaan. Hän yrittää saada O’Brienia uskomaan, että ihmisyys voittaa:

”Ei sivilisaatiota voi perustaa pelon, vihan ja julmuuden varaan. Siitä puuttuisi elinvoima. Se hajoaisi. Se tekisi itsemurhan… Elämä ottaa teistä voiton.”

O’Brien vastaa. Elämä on hallinnassa. Hänen mukaansa Winstonin kuvittelemaa ihmisluontoa ei ole olemassakaan. ”Ihmiset ovat loputtomiin muokattavia”. Puolue on ihmiskunta. Hän todistaa aatteensa viemällä Winstonin alastomana peilin eteen. Runsaiden kidutusten jälkeen miehestä on jäljellä enää luu ja nahka. Hiuksia voi repiä tuppoina päästä ja hampaat murenevat.

Tästä alkaa uudelleen koulutus. Voimat palautuvat ja ajattelukin alkaa pelkistyä.

…

Yhteiskunnassa on alempiarvoinen väestön osa – proleluokka. Siihen kuuluvia pidetään luonnostaan alempiarvoisina olentoina, joita on pidettävä aisoissa kuin eläimiä. Puolue opettaa, että he elävät paljon paremmin, kuin vanhassa yhteiskunnassa, jossa he olivat riistettyjä ja rankasti hyväksikäytettyjä. Virallisesti kerrotaan, että puolue vapautti prolet orjuudesta. He olivat ennen vallankumousta eläneet hirmusorron alla, heitä oli pidetty nälässä ja piesty, naiset oli pakotettu hiilikaivoksiin, lapset oli myyty kuusivuotiaina tehtaisiin. Tätä kaikkea Winston kuitenkin epäilee. Hän haluaa tietää, millaista työläisten elämä oli ennen vallankumousta.

Hän ujuttautuu proleluokan pariin, löytää hämyisestä löyhkäävästä kapakasta vanhan miehen, jolla voisi aikuisiän muistoja ajasta ennen vallankumousta. Ehkä hän voisi kertoa, oliko ennen elämä samanlaista kuin nyt kerrotaan. Mutta ei hän saa miehestä mitään irti. Tämä muistaa vain irrallisia tiedon palasia, tyhjänpäiväisyyksiä ja hataria yksityiskohtia, kuten silinterihatun.  Kokonaiskuva on hänen tajunnastaan kadonnut. Utelu on turhaa. Tilanne on toivoton, menneisyyttä ei muisti pysty palauttamaan. Muistin pettäessä on jäänyt jäljelle vain se, mitä puolue julkisesti esittää. Muita dokumentteja ei ole jäljellä. Kun siihen lakkaa uskomasta, lakkaa menneisyyskin olemasta.

Winstonille itselleen lapsuus on väliin kirkastuvia, väliin haihtuvia muistikuvia, ilman kiinnekohtia, ilman juonta ja yhteistä punaista lankaa. Winston ei saa luotua siitä selkeää kuvaa. Mitä on tapahtunut äidille? Mitä hänen nälkiintyneelle ”apinankasvoiselle” pikkusiskolle, jolta isoveli (eli Winston itse) varastaa tämän ainoan suklaapalan saaden siitä syyllisyyden alitajuntaansa? Lapsuus, äiti, tuo kauhea sota-aika ja sen puute heijastuvat mieleen epämääräisinä kauhukuvina. Winstonin yhteiskunnan dystopiassa se ei tuo vapautusta.

Unikuvat sekoittuvat todellisuuteen. Alan itsekin epäillä, kuinka todellinen ylipäänsä Winstonin rakkaus Juliaan on, vaikka romaanissa hänet kuvataan todellisena. Ainakin siinä purkautuu kaikki pakahtunut ahdistus. Se tuo elämän maun Winstonin todellisuuteen, kun menneisyyden muistotkin raastavat epämääräisinä irtopaloina tajuntaa.

 

Julian elokuvahahmo. Se on vuodelta 1984. Suosittelen. 

Mennään lähemmin Juliaan.  Hän hakeutuu Winstonin läheisyyteen, järjestää pienen kohtauksen, jossa saa sujautettua salaa Winstonin käteen paperilapun. Juuri tuolloin Winston on slummialueella, lähellä yllä mainittua romukauppaa. Winston on havainnut naisen jo aiemmin, hän on varma, että kyseessä on ajatuspoliisin vakooja.

Winston pyörittelee paperia kauan, arvuuttelee, mitä se voisi sisältää. Se voisi olla vaikka viesti ajatuspoliisilta. Sitten eräänä hiljaisena hetkenä hän rohkenee avata paperin. Siellä on viesti, joka sa Winstonin maailman sekaisin: ”Minä rakastan sinua”.  

Rakastuminen on puolueen ohjauksessa. Avoimesti sitä ei voi ilmaista, näyttää tai osoittaa. Julia itse on töissä ”Nuorten seksinvastaisuusliitossa”, järjestää vihaviikkoja ja sen semmoista. Ja aivan kuin työnsä vastapainoksi hän on itse hyvin fyysisen seksin ystävä, ei mitään puhtautta ja hyvyyttä, vaan lähinnä kai eläimen raivoa. Ja ennen Winstonia hänellä on ollut useita kumppaneita puolueen sisältä, mistä Winston vain innostuu.  Hän siis innostuu harrastamaan seksiä. Julian kautta Winstonille paljastuu, kuinka mätä instituutio puolue on.

Winston katselee tytön valkeaa kylkeä ja ajattelee:

Entisaikaan mies katsoi tytön ruumista ja näki sen himoittavaksi. Mutta nyt oli mahdoton kokea puhdasta rakkautta sen paremmin kuin himoakaan. Puhtaita tunteita ei ollut, koska kaikkeen sekoittui pelko ja viha. Heidän syleilynsä oli ollut taistelu, heidän orgasminsa voitto. Se oli isku puoluetta vastaan. Se oli poliittinen teko.

Tapaamiset lähtevät käyntiin, pitkällä kaavalla liikutaan. Suhde tiivistyy, himot vievät molempia. Tämä rakkaus on kuitenkin esteenä sille toiselle rakkaudelle, jota Winstonilta vaaditaan. Myöhemmin kuulusteluissa tämä pyristelee vastaan. Hän ei voi rakastaa Isoaveljeä.

…

He tapaavat yhdessä O’Brienin, pääsevät mukaan ”salaiseen veljeskuntaan” ja saavat hänen kauttaan luettavaksi vastavallankumouksellisen Emmanuel Goldsteinin kirjan Oligarkkinen kollektivismi. Sitä luettuaan Winston ymmärtää, että hän on järjissään, ei ainakaan vielä hullu. Hän tajuaa, että on olemassa totuus, josta voi pitää kiinni.

Winston on seurannut proleluokan elämää ja hän alkaa vähitellen uskoa, että sen on tulevaisuus. Winston itse tajuaa olevansa kuollut, prolet elävät. Tästä hän kyllä myöhemmin joutuu väittelyyn O’Brienin kanssa eikä siitä hyvää seuraa.

Julia on ikään kuin mukana, mutta kovin vaisusti. Onko hän vain eräänlaisena houkutuslintuna, onko hän kahdessa roolissa, se jää hieman epäselväksi.

Winston on vuokrannut tapaamispaikaksi romukaupan yläkerran huoneen. Vuokraisäntä on kertonut, että huoneessa ei ole televisiota eikä tv-ruutua, mutta onhan se sen yhden taulun takana. Sieltä heitä seurataan koko ajan.

He ihailevat ikkunasta monta lasta synnyttäneen työläisäidin lauleskelua ja häärimistä pyykkinarujen ääressä, kunnes hetkessä tilanne muuttuu.  Taulun takana oleva TV-ruutu alkaa puhua, naisen laulu vaimenee, huone täytyy mustaunivormuisista rautasaappaisista miehistä. Heidät isketään maahan. Univormumies iskee Juliaa sydänalaan niin, että tämä taittuu kuin linkkuveitsi, ja henki lähes salpautuu.

Kaikki oli valmisteltu heidän päänmenoksi kuin draama. He olivat joutuneet totaalisen hämäyksen kohteeksi. Tuo vanha romukaupan pitäjäkin, jolta Winston oli ostanut päiväkirjan ja lasisen korallin oli todellisuudessa valepukuinen ajatuspoliisi. Päiväkirja romukaupan ikkunassa on Winstonille asetettu syötti. Hän tarttuu siihen eikä voi enää vastustaa kiusausta, menee paikkaan toisenkin kerran. Tuolloin kauppias näyttää yläkerran huoneen. Sitten ilmestyy Julia, jonka kanssa he aloittavat huoneessa salaiset tapaamisensa.

Winston oli jäänyt lankaan. Hänet viedään selliin. Siellä yksinäisyydessä hän vielä vakuuttelee itselleen, ettei pettäisi Juliaa, mutta ei hän tätä ajattele. Hänen mielessään on O’Brien, toivonkipinä. Sekin toivo sammuu.

Palaan vielä Juliaan. Ajattelen vieläkin, että George Orwell, jos ei aivan hämää, niin on hän ainakin jättänyt tulkinnan varaa Julian persoonalle. Hän tuntuu olevan Winstonille vähän samanlainen syötti, kuin tuo romukauppa ja sen omistaja sekä O’Brien. Vai ovatko unet ja todellisuus tässäkin sekoittuneet? Kohtaus ennen pidätystä, jossa Winston lukee ääneen Goldsteinin kirjaa ja Julia on hiljaa vieressä lisää epäilyksiäni.

…

Winstonin ruumiinvoimat palautuvat pitkän kidutusjakson jälkeen, uudelleenkouluttautuminen etenee.

”…miten tyhmää ja kevytmielistä oli ollut nousta puolueen valtaa vastaan. Hän tiesi nyt, että ajatuspoliisi oli seitsemän vuotta tarkkaillut häntä kuin kovakuoriaista suurennuslasin alla. Ei ollut yhtään tekoa, ei yhtään ääneen lausuttua sanaa, jota he eivät olisi huomanneet, ei yhtään ajatuskulkua, johon he eivät olisi voineet puuttua.”

Hän uskoo, että ajatuspoliisia ei pääse pakoon edes uniin. Sitä vastaan on mahdotonta taistella. Ja puolue on oikeassa. ”Miten kuolemattomat kollektiiviaivot voisivat olla väärässä?”

Hän rupeaa sellissään raaputtamaan taululle ajatuksia. Kaikki alkaa kuin päiväkirjan kanssa. Hän alkaa hapuillen ja tikkukirjaimin muotoilla todellisuuttansa: ”Vapaus on orjuutta”, ”Kaksi ynnä kaksi on viisi”. Välin empimisen jälkeen hän jatkaa: ”Jumala on valtaa”. Menneisyyttä ei enää ole. Hän oli elänyt itsepetoksessa. Kun antautuu tähän hetkeen, kaikki muu seuraa perässä. Mikä on ennalta määrätty, se seuraa perässä. Miten hän on voinut kapinoida? Tässä uudessa ajattelussa luonnonlaitkin ovat hölynpölyä. Mutta kouluttautuminen jatkuu. Järkeilyssä ei improvisointi aina auta ja hallusinaatiotkin vaivaavat. O’Brien saapuu, kehuu edistymistä, mutta toteaa, että tunnepuolella on vielä tekemistä. Vielä hän ei pysty sanomaan rakastavansa Isoaveljeä.

Alkaa viimeinen vaihe, kidutus, josta Winston ei selviä yksin. Isketään siihen sielun syvimpään, herkimpään alueeseen – fobiaan, joka on paljastunut jo aiemmin. Pelko ja paniikki saavat vallan. Sitä hän ei kestä. Rotat ovat jyrsiä hänet, nälkäiset, mielipuoliset, kiljuvat eläimet lähes hyppäävät hänen kimppuunsa, suoraan kasvoihin, ja kaluavat hänen kasvonsa. Jos vain löytyisi joku toinen henkilö, hänen ruumiinsa, jonka hän voisi siirtää siihen väliin, hän pelastuisi.  Siinä kauhean paniikin keskellä sellainenkin löytyy – Julia. Hän huutaa paniikissa, että voivat repiä Julian kasvot, kunhan jättävät hänet rauhaan.

Viimeinen este Winstonin opinnoissa häviää. Hän ei enää vihaa Isoaveljeä.

…

Kymppitonni täynnä

Tuo kymppitonni viittaa blogiini. Viime kuussa tuli kymmenen tuhatta kävijää täyteen. Tämä on 148. kirjoitukseni.  Tällä hetkellä käyntimäärä on jo ylittänyt 10 600. Aloitin tämän blogini vuoden lokakuussa 2013. Tavoitteenani oli keskittyä pitempiin aiheisiin ja julkaista vähintään kaksi kirjoitusta kuussa. Sittemmin tuo määrä on ylittynyt reilusti. Kirjoittelen myös muissa ympyröissä mutten näin laajasti.

Halusin laittaa tämän viestin juuri tämän Orwell-tekstin yhteyteen. Ajattelin kirjoittaa vain Winston Smithin päiväkirjan pidosta, mutta romaani on minulle niin tärkeä, etten pysynyt suunnitelmani rajoissa.

Tästä blogistani hieman lisää. Kymmenen tuhatta kävijää on minun kaltaiselleni kirjoittajalle paljon. Toki tajuan, että moni tuosta määrästä joutuu sivulleni vahingossa, mutta kiva tuon luvun kehitystä on seurata. Olen hieman Winston Smithin linjoilla. En ajattele jättäväni kulttuuriperintöä tuleville sukupolville, en ajattele ainakaan liian paljon mitään erityistä kohderyhmää, jolle tekstini suuntaisin. Se on tietysti haitta. Jos ajattelisin tarkemmin lukijoitani, sillä olisi myönteinen vaikutuksensa itse tekstin rakenteeseen ja tyyliin.

Kahdessa kohtaa haluan rinnastaa itseni Winston Smithiin. Hän kirjoittaa säilyttääkseen järkensä. Se kosketti minua siinä määrin, että olen se painanut yllä paksummalla. Toinen minua koskettava ja tietysti järkyttävä kohtaus on viimeinen kidutuskohtaus, jossa rotat uhkaavat jyrsiä Winstonin kasvot. Tunnustan, että minulla on samanlainen rottafobia kuin Winstonilla. Ymmärrän Winstonia. Ei hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin uhrata rakkaansa. Romaanin todellisuudessahan tällä teolla Winston vain lannistetaan, ei Juliaa rotille syötetä.

En halua parantaa maailmaa, en vaikuttaa ihmisten ajatuksiin. Toivon, että mahdollisimman monella oma ajattelukyky säilyisi. Aloin kirjoittaa lähinnä itseni vuoksi. Se oli sisäistä pakkoa itse ilmaisuun. Olin tukahtua. Näytti, että ulkopuolella aletaan liikaa ohjata siihen, miten pitäisi ajatella ja mitä pitäisi ajatella ja mitkä aiheet ovat tärkeitä.  Halusin muotoilla itse ajatuksiani, pitää ne kasassa, luoda aihekokonaisuuksia laajemminkin, jos siltä tuntuu. Joskus olen vain toistanut muiden ajatuksia, joskus olen keskittynyt suomentamiseen. Runojen kääntämiseenkin olen rohkaistunut, vaikken tunne olevani siinä vahvoilla.

Kun tekstiä on syntynyt paljon, voisi luulla, että kirjoittaminen sujuisi ajan myötä sujuvammin. Se ei pidä paikkaansa. Varsinkin viime kuukausina kirjoittaminen on edennyt turhan tuskaisesti. Enkä eräissä tapauksissa ole edes päässyt loppuun saakka.

Tästä kaikesta olen saanut paljon itse. Olen lukenut itse enemmän. Romaanejakin on tullut nyt luetuksi tavallista enemmän. Ongelmani on suoraan sanoen se, että olen kiinnostunut asioista, joista kukaan ei halua kanssani jutella. Joskus tuntuu, että olen - niin kuin Winston Smith itsestään ilmaisee – ”yksinäinen haamu”. Siksipä blogini on purkautumistie.  Ei se toki ainoa syy ole. Toki haluan myös pitää kirjoitustaitoani yllä. Eikä mielihyvän tunnettakaan pidä unohtaa.

Tuo luku 10 000 kirvoittaa mieleni vielä toiselle puolelle maailmaa eli Kiinaan. Kiinan kielen lukua ”kymmenen tuhatta” merkitsevä sana 万 ’Wan’ merkitsee symbolisesti myös ’täydellisyyttä’ ja ’ikuisuutta’. Kiinalaisessa perinteisessä runoudessa se luku tulee usein vastaan, sellaisissa ilmauksissa kuin kymmenen tuhatta kertaa ja kymmenen tuhatta vuotta. Historia ja ikuisuus on kiinalaisessa maisemassa ja kiinalaisessa ajattelussa aina läsnä.

Ming-dynastian aikana 1400- ja 1500-luvulla eräät eunukit saivat keisarin hovissa niin paljon valtaa, että mm. turvallisuuspoliisin johtohahmo Wei Zhongxian(1568 – 1627)julisti olevansa yhdeksän tuhatta vuotta vanha. Hän ei tietenkään voinut sanoa ”kymmenen tuhatta”, sillä se luku oli varattu itse Taivaan pojalle eli keisarille.

Otan esimerkin Mao Zedongilta, en kuitenkaan hänen politiikkaansa ihaillakseni. Mao oli merkittävä runoilija, joka käytti perinteistä runomittaa. Vuonna 1963 julkaistussa runossaan, jonka hän on omistanut vastaukseksi näytelmäkirjailija Guo Moruolle, Mao toteaa näin: ”Kymmenen tuhatta vuotta on liian pitkä aika pohdittavaksi./ Tartu vain tähän aamuun ja iltaan” (suomennos Pertti Niemisen). Runon sisäinen merkitys on käydä taistelua neuvostoliittolaista revisionismia vastaan, mutta nyt siihen ei kannata kiinnittää huomiota.

Toinen esimerkkini  on kiinalainen sanonta, jolla on yhteys Maon ilmaisuun. 不怕一万，只怕万一(bùpà yī wàn， zhǐpà wànyī). Se tarkoittanee suoraan käännettynä suurin piirtein sitä, että ”Älä pelkää kymmentä tuhatta, vain kymmenettä tuhatta ensimmäistä”. Vapaampi käännös: ”Eivät tärkeitä ole menneet kymmenen tuhatta, vaan edessä oleva tapaus”. Vielä tiiviimmin ilmaisten: ”On toimittava aina sen hetkisen tilanteen mukaan menneistä välittämättä”.

Kun Nixon vieraili Kiinassa 1970-luvun alussa. Mao Zedongin kerrotaan todenneen saman asian, joka sisältyy yllä lainattuun runoon. Nyt kerron sen englanniksi:

“So many deeds cry out to be done, and always urgently. The world rolls on. Time passes. Ten thousand years are too long. Seize the day, seize the hour.” (Se löytyy täältä.)

En suomenna sitä kokonaan. Puutun vain tuohon loppuosaan. Vapaasti ilmaisten. ”Aika kuluu. Menneellä ajalla ei ole merkitystä, on tartuttava tähän hetkeen.” Tästä viisaudesta minäkin haluan ottaa vaarin.

Samankaltaisen huomion teki viime marraskuussa Helsingissä pidetyillä kirjamessuilla venäläinen kirjailija Andrei Bitov. Hänen taustansa on se, että hän on luonut merkittävimmän tuotantonsa Neuvostoliiton aikoihin 70-luvulla. Nyt hän on lähes 80-vuotias ja toimii edelleen Venäjän PEN-klubin puheenjohtajana.  Kirjallinen tuotanto on kuitenkin jäänyt viime vuosina laihaksi ja ehkä tuo puheenjohtajuuskin on muodollisuus. Hän totesi esityksensä aluksi jotenkin tähän tapaan, että menneillä teoilla ei ole nykyisin mitään painoa, on joka hetki osoitettava olevansa hengissä. Hänen äänenpainostaan olin tuntevinani pientä epätoivoa.

Eipä tässä muuta kuin että Bitovia ja Maoa mukaillen mennään ajassa eteenpäin. Kirjoitetaan, luetaan ja seurataan, mitä maailmassa tapahtuu. Pidetään itsestämme huolta, jotta säilyttäisimme järkemme.

…

Lopuksi

Haluan päättää tämän kirjoitukseni kuitenkin Orwelliin. Minusta sekä Vuonna 1984 että Eläinten vallankumous ovat vaikuttavia teoksia totalitarismista. Käsittääkseni niiden syntymiseen on vaikuttanut 1900-luvun alkupuolen henkinen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri. Totalitarismi on aina keskellämme, jokaisessa yhteiskunnassa, jokaisessa hallintorakenteessa, myös meillä Suomessa ja tietysti meidän arkeamme ohjailevassa Euroopan Unionissa. Täälläkin on ihmisten ajattelua alettu suitsia epämääräisin keinoin. Totalitarismi on ajattelutapa. Siksi minua suututtaa, kun nuo teokset halutaan ehdoin tahdoin yhdistää Neuvostoliittoon ja neuvostoyhteiskuntaan.  Tuntuu, että nykyisin se tehdään hanakammin. Tällä tavalla aivan kuin suljetaan noiden romaanien sanoma meidän ajallemme. Tuon pari esimerkkiä. Yleisradion Lukupiiri-ohjelmassa käsiteltiin jokin aika sitten Eläinten vallankumousta ja sen toimittajat miltei yksioikoisesti pitivät sitä Neuvostoliiton kritiikkinä. Ja tämän nyt käsittelemäni romaanin esipuheen kirjoittaja (lokakuussa 2007; WSOY:n pokkaripainos) tuo esille samanlaista kapoista tulkintaa.