Elämäni runoutta II: Kiinan klassinen runous

Nyt jatkan kymmenkohtaista runous-sarjaani. Venäjän lyriikasta kertyi juttua niin paljon, että esittelin sen erikseen. Toiseen osaani ajattelin tuoda loput yhdeksän, mutta ei se onnistunutkaan. Päätin esitellä suhteeni Kiinan klassiseen runouteen pitemmän kaavan mukaan. Ja tulihan tästä aika pitkä tarina.  Kuvat ovat pääosin peräisin omilta Kiinan matkoiltani.

….

Kiinnostukseni Kiinan klassiseen lyriikkaan on saanut alkusysäyksensä Pertti Niemisen suomennoksista. Vähitellen kiinnostus on laajentunut, kun kiinalainen filosofia ja maan uskonnollinen perintö on tullut tutummaksi. Runous on kannustanut tutustumaan laajemmin Kiinan kirjallisuuteen. Ajan myötä myös perinteinen musiikki on alkanut kiinnostaa, aina Peking-oopperaa myöten. Ja myös maalaustaide nousee samasta perustasta. Kaiken tuon jälkeen paluu vanhojen runojen pariin on entistä innostavampaa. Sidos on ilmeinen.

Alun alkaen tärkeintä kiinnostuksessani on ollut kiinalainen maisema ja luonto. On kotipiha ja puutarha, on virtaava joki, jonka rannalla usein jätetään ystävän kanssa jäähyväisiä. On vuoristo, jonne haetaan hiljentymään. Katse suuntautuu usein ylös taivaalle, jossa voi havaita villihanhien suuntaavan joko pohjoiseen tai sieltä pois. On erilaisia värejä, tai vain harmaata sumua. Aistimailmaa täydentää linnunlaulu, tuulen humina tai kukkien tuoksu.  Sitten runoista nousee teemoina yksinäisyys, pohjaton suru, maailman ajattomuus. On pieniä yksityiskohtia mutta katse kääntyy laajempaan horisonttiin. Mutta on sieltä löytynyt myös ihmiselämän ilon hetkiä. Silloin yleensä nautitaan viiniä ja humallutaan. Mutta tuntuu kuin siinäkin on aina mukana hieman melankolinen sävy. Vaikka ajan myötä olen kohdannut paljon myös toisenlaisia tuntoja, nuo ensivaikutelmat tuntuvat aina maisemakuvasta pilkistävän.

…

Kun noin 15 vuotta sitten menin ensi kerran kiinaan, kiinnostukseni kiinan kieleen ja kiinalaiseen kulttuuriin sai potkua eteenpäin. Tässä vaiheessa totean, että en varsinaisesti ole koskaan oppinut lukemaan kiinaa, kirjoitusmerkkejä olen oppinut mutta nyttemmin ne lähes unohtanut. Pinyin on ollut minun tukenani. Hankin käsiini kiinalaisia runoantologioita, joissa runojen lukemista helpotti pinyin-teksti ja joissa oli mukana englanninkieliset käännökset ja selitykset. Muutamassa kirjassa oli lisäksi cd, joka mahdollisti runojen kuuntelun. Näin avautuivat alkuperäisten runojen loppusoinnut. Etualalla oli Tang- ja Song-dynastioiden ajan runous. Vanhempaankin runouteen tutustuin mutta uudempaan vain satunnaisesti. Yksi kirja edusti Song-dynastian jälkeisiä runoilijoita, siitä en saanut mitään otetta.  Tykkäsin lukea runoja ääneen, yritin niitä myös vähän kiinan kielisestä asusta suomentaa mutta se tyrehtyi alkuunsa.

Sen muistan, että vertailin muutamaa Pertti Niemisen suomennosta alkuperäisiin ja kiinalaisten luomiin englanninnoksiin.  Silloin viimeistään. opin arvostamaan Niemisen taidokkuutta. Hän tuntuu perehtyneen runojen taustoihin. 

Kaivoin noita kirjoja aivan tämän juttuni vuoksi esille. Löysin niistä merkintöjäni. Tuolloin en välittänyt runoilijoiden nimistä. Nyt huomasin, että tutut runoilijat sieltä löytyivät - oikeastaan ne, joista kerron alempana. Hieman ristiriitaisin tuntein noita kirjoja selailin. Jälleen kerran pitkäjänteisyyteni lopahti. Runoharrastus tosin jatkoi suomennosten parissa. Noiden kiinankielisten runojen parissa kiintymykseni kiinalaiseen luontolyriikkaan syveni, osa sydäntäni sai otteen perinteisen kiinalaisen lyriikan sielunmaisemasta.

Aloin myös yhä keskittyneemmin kuunnella perinteistä kiinalaista musiikkia. Vanhat soittimet tulivat tutuiksi, kuten qin, guqin, pipa ja erityyppiset huilut (dizi, xiao, xun). Musiikin melankolia vei mukanaan samaan maailmaan kuin lyriikkakin. Kerran kävin kuuntelemassa, kun eräs guqin-mestari kertoi soittimestaan ja sen perinteestä. Sain mahdollisuuden kokeilla soitantaa, se oli yllättävän rankkaa. Myös jousisoittimiin tutustuin, olenhan teini-iässä soittanut viulua. Kerran lähes ostin kaksikielisen erhun.

Tässä yhteydessä totean, että olen toki lukenut myös uutta lyriikkaa. Se ei samalla tavalla puhuttele ja keskitynkin nyt perinteiseen runouteen. Klassisen runon perinne on jatkunut aivan viime vuosiin asti. Olihan esimerkiksi Mao Zedong erään perinteisen runotyylin arvostettu taitaja. Mainittava on sekin, että mm. mantšuhallinnon vallan alla Xing-dynastian aikana on tehty arvokasta työtä vanhan perinteen talteen saamiseksi. Toki kaunokirjallisuuden suosion kasvu varsinkin Ming-dynastian aikaan (1368-1662) toi kirjalliseen kulttuuriin muutoksen tuulia, kirjallisuudessa ns. puhekielinen tyyli pääsi vallalle.

…

Guilin

Vaikka alkuun en runoilijanimiin ollut kiinnittänyt erityistä huomiota, niin myöhemmin kyllä heidänkin elämänvaiheistaan aloin enemmän kiinnostua. Ketään yksittäistä runoilijaa en kuitenkaan edelleenkään halua nostaa suosikikseni. Kiinan historia ja yhteiskunnalliset rakenteet ovat saaneet runoilijoiden ja heidän tuotantonsa kautta osaltaan konkreettisempaa alustaa. Näkökulma on siis laajentunut, kiitos Niemisen ja muidenkin suomentajien runojen taustaselvityksistä.   Monenmoiset Kiinan historiaan liittyvät tarinat ja kiinalainen mytologia ovat niin ikään tulleet tätä kautta tutuiksi.

Runojen kirjoittaminen sisältyi vanhaan virkamiestutkintoon. Näin ollen vanhan Kiinan virkamiehet olivat kaikki myös runoilijoita. Monet nimekkäimmistä runoilijoista eivät kuitenkaan ole korkeissa viroissa viihtyneet. He ovat joutuneet epäsuosioon tai muuten vain viinin juonti ja vapaa elämä tai kenties erakkoelämä on kiehtonut enemmän kuin tuulinen virkamiehen ura. Ja on muutama, joka ei ole onnistunut virkatutkintoa suorittamaan. Lopulta kai verrattain harva runoilija ei ole edes pyrkinyt virkamiesuralle. Yleensä tässä yhteydessä mainitaan Li Bai (hänestä enemmän alempana). Ja luonnollisesti on myös jokunen naisrunoilija.

Yleistän hieman yksittäisen runon maailmaa. Sieltä voi erottaa näkökulman tai perspektiivin muutoksen. Kuvataan jotain lähietäisyyden ilmiötä luonnosta ja ihmiselämästä. Samaan kuvaan tuodaan laajempi perspektiivi. Katse siirtyy esimerkiksi joelle, taivaalle tai vuorelle. Yksilö aivan kuin sulautuu maisemaan ja toisaalta esimerkiksi taivaalla lentävät villihanhet tulevat osaksi ihmisen omaa lähikokemusta. Elämässä saattaa olla ristiriitaisia tunteita ja usein syvää surua mutta samalla ihminen sulautuu laajempaan kokonaisuuteen, äärimmilleen ajateltuna maailmankaikkeuteen. Suru tai muu tunne voi saada laajemmat mittasuhteet tai sitten runon luoma kuva saattaa osoittaa yksilön pienuuden. Taustalta voi löytää myös buddhalaisen ajatuksen.

Xuangshan

Kiinan uskonnollinen perinne tuo oman värinsä runoihin. Sitä on valaissut nuoremman polven kääntäjä ja buddhalaisuuden asiantuntija Tero Tähtinen. Runossa - aivan kuin kiinalaisessa maalauksessa -  on usein tyhjää tilaa. Se lienee tulee ilmi tuossa laajemmassa perspektiivissä, jossa ihmisen pienuus tavallaan korostuu.  Toinen seikka on perinteeseen erottamattomana kuuluvat viisaat ja tietäjät. Yksilö esimerkiksi nousee vuoristoon tapaamaan erakkomunkkia kysyäkseen neuvoa, mutta löytääkin vain tyhjän mökin.

Tuon esimerkin. Se on Pertti Niemisen suomentama Chia Taon runo Viesti erakolle, jota en ole tavannut.

Kysyin opetuslapselta männyn alla,/ hän vastasi: mennyt yrttejä keräämään/johonkin vuorten keskelle,/ mutta pilvien läpi en näe, minne. (Veden hohde, vuorten värit, s. 236)

Tässä on toinen esimerkki samasta teoksesta (s. 142). Kyseessä on runoilija Meng Haoranin muistolle kirjoitettu Wang Wein runo:

Vanha ystävä, en näe sinua enää./Päivästä päivään Han-joen vedet virtaavat itään/ mutta kun kyselen Hsiang-yangin vanhusta: / autiot ovat ovat Ts’ai-choun virrat ja vuoret.

Tämä tosin on luotu kuolleesta ystävästä mutta samaa perinnettä se noudattaa. Nieminen käyttää nimissä vanhaa kirjoitusasua, mikä hieman hämää. Tero Tähtiseltä löytyy sama runo ja hän puhuu ”Xiangyangin vanhuksesta” ja ”Caidzhoun vuorista ja joista”. Lisäksi Tähtisellä on kyse Jangtse-joesta.

…

Ennen kuin siirryn lähemmin runoesimerkkeihin ja yksittäisiin runoilijoihin, kerron hieman käyttämästäni kirjallisuudesta. Luettelo on kirjoitukseni lopussa. Kaksi keskeisintä teosta on syytä todeta tässä vaiheessa. Pertti Niemisen antologiaan Veden hohde, vuorten värit vuodelta 1988 on koottu Niemisen aikaisempia runosuomennoksia. Se sisältää myös laajan johdannon ja runojen kommenttiosion. Teos on ollut minun porttini Kiinan runouteen. Tero Tähtinen on nuoren polven suomentaja, jonka luontorunouden antologiaan Hiljaiset vuoret, kirkas kuu vuodelta 2016 olen perehtynyt vasta hiljattain.

Kuten yllä jo totesin, nimiin en ole paljoa tuijottanut, paremminkin tietyt ajanjaksot ovat kiinnostaneet. Aivan vanhimmat eli Laulujen kirjan runot eivät ole niitä, joihin ensimmäiseksi tartun. Sieltä kuitenkin löytyy vankkaa pohjavirettä. Vanhimpien runojen luontokuvaus ja yksinäisyyden tunnot saavat mielen herkistymään. Ajanlaskumme alkuvuosiin siirryttäessä kiinnostus nousee. Jo 200-400-luvuilla on vastaan tullut helmiä. Taitaa mennä toistoksi, kun totean Tang-dynastian kausi 618-907 on runouden kulta-aikaa, ja oikeastaan se on jatkunut siitä muutaman vuosisadan eteenpäin.

Vanhin runoteos on konfutselaiseen kaanoniin kuuluva Shih ching (shijing) eli Laulujen kirja . Laulut ovat syntyneet vuosina 1100-700 eKr. Toivo Koskikallion luoma Kalevala-mittaa jäljittelevä suomennoskokoelma on minulle varsin outo ja jopa kiinalaisuudesta vieraannuttava lukukokemus. Onneksi myös Pertti Nieminen on luonut teoksesta oman kokoelmansa. Sieltä löytyy ihastuttavaa rakkauslyriikkaa sekä mm. legendoja ja riittilauluja. Tuon ajan runoilijat olivat vielä anonyymejä. Ensimmäinen varsinainen suuri runoilijanimi liittyy Zhou-dynastian Taistelevien läänivaltioiden aikaan 475-221 eKr. Hän on Qu Yuan. Hän syntyi erään arvion mukaan 343 ja kuoli wikipedia mukaan 278 eKr. Hänen lyriikkaansa en ole ainakaan tietääkseni tutustunut. Kiinnostavinta tässä yhteydessä hänen elämäänsä ja kuolemaansa liittyvät myytit. Hän kuului Chun hallitsijasukuun ja joutui lopulta poliittisten mielipiteittensä vuoksi karkotukseen Jangtse-joen pohjoispuolelle. Hänen kerrotaan hukuttautuneen tuohon jokeen. Hänen ruumiinsa etsimisestä on saanut alkunsa ns. lohikäärmeveneiden juhla, joka nykyisin on Kiinan kansallinen juhlapäivä. Päivää vietetään kuukalenterin viidennen kuun viidentenä päivänä. Meidän kalenterimme mukaan se on yleensä kesäkuussa. Tuolloin järjestetään lohikäärmevenekilpa-ajot ja syödään erityistä pyramidinmotoista zongzi-riisikakkua. Lohikäärmeveneet kuvastavat yritystä pelastaa runoilija ja noiden kakkujen avulla yritetään saada kaloja jättämään runoilijan ruumis rauhaan. Minulle tuo tarina kertoo ainakin sen, kuinka tärkeä asema runoilijoilla on ollut Kiinassa jo vanhastaan.

Qu Yuan on yksi Chu ci -kokoelman eli Chun laulujen kirjoittaja. Ne on kirjoitettu noin 500 vuoden aikana ajanlaskumme taittuessa alkuun. Ne on luotu etelässä ja Pertti Seppälän mukaan (Kiinan kulttuuri -teoksessa) ne edustavat Laulujen kirjaan verrattuna romanttisempaa perinnettä. Siellä on šamanistisia sävyjä ja myös jatkuva sodankäynti on jättänyt niihin leimansa. Laulujen kirjaan on heijastunut optimismi ja kukoistava valtakunta, Chun lauluissa on jo epätoivoa, yhteys hallitsijaan on poikki. Seppälää lainaten siellä on kuultavissa ”virasta erotetun ihmisen uhmakas ääni”. Noita virasta erotettujen elämäntuntoja saamme lukea enemmän myöhempien vuosisatojen runoista.

 Meidän ajanlaskumme aikana ensimmäinen keskeinen ja minunkin tuntema runoilijanimi on Tao Yüan-Ming (Yuanming, myös Tao Qian; v.365-427). Hänen lyriikkansa on tullut tutuksi paitsi Pertti Niemisen kokoelmista, myös Tero Tähtiseltä. Niemisen suomentamat Palaan asumaan maaseudulle ja yksi osa runosarjasta Viiniä juodessa löytyvät myös Tähtisen luontoruno-kokoelmasta Hiljaiset vuoret, kirkas kuu (s. 48-51). Edellisen otsikkona Tähtisellä on iskevämpi Palaan peltojen keskelle. Hän on selvittänyt kiinnostavasti käännöstensä taustoja ja sanavalintoja. En ala Niemisen ja Tähtisen tuotoksia nyt tarkemmin arvioida, siihen eivät taitonikaan taida riittää. Kiva niitä on kuitenkin verrata. Se paljastaa taas kerran hieman myös sen, millaista salapoliisintyötä klassisen kiinalaisen runouden lukeminen on. Totean sen verran, että Tähtisen etuna on vahvempi kielellinen perusta ja nykyajassa mitaten tuoreempi tulkinta, Niemisen suomennoksista puolestaan aistin runoilijan äänen. Tao Yüan-Mingin lyriikasta aistii runoilijan herkän luontosuhteen. Myös yksinäisyyden ja vaatimattoman elämäntavan tunnot nousevat sieltä pintaan.

Meng Haoranin nimi (689 -740) tulee vastaan muutamassa runossa. Hän on ollut monelle esikuvana. Toistaiseksi hänen lyriikkansa on jäänyt minulla vähälle huomiolle. Hän on luonut ns. vuoristorunoutta. Nyt vanhoja kirjasia selatessani huomasin, että olen aikoinani siihen tutustunut englanniksi.  Samaa voin sanoa Wang Weistä (701-761). Oikeastaan häntä olen yrittänyt ymmärtää myös kiinaksi. Eräitten vanhojen merkintöjeni perusteella olen joskus ponnistellut ahkerasti parin Wang Wein runon parissa mutta ei siitä kuitenkaan ole paljoa mieleen jäänyt. Toistaiseksi tuntemukseni hänen lyriikasta on vähäistä mutta uskon sen korjaantuvan.

Pertti Seppälä on suomentanut laajalti Wang Wein runoutta ja kertonut hänen elämänvaiheistaan. Wang Wei oli myös maisemamaalari ja pipan soittaja. Hän oli sekä virkamies että erakkomunkki. Hän pyrki työuransa lomassa viettämään mahdollisimman paljon aikaansa vuorilla yksinkertaista elämäntapaa noudattaen. Seppälän mukaan hän oli tavallaan osa-aikainen erakko. Vaimonsa kuoltua hän ei mennyt uusiin naimisiin ja keskittyi buddhalaisuuteen. Seppälä on käsitellyt mm. radiossa laajemminkin erakkomunkkien elämää. Ja olenpa käynyt häntä kuuntelemassa myös yleisöluennolla.

Vuosina 701-762 elänyt Li Bai (Li Po, Li Bo) on kai kansainvälisesti tunnetuin vanhan Kiinan runoilija.   Häntä on käännetty monille eri kielille ja Pertti Niemisen esittelytekstin mukaan hänestä on julkaistu Euroopassa elämäkertoja.  Tuon voin vahvistaa, sillä olen hankkinut hänestä tehdyn venäjänkielisen elämäkerran. Kiinnostava se toki oli, mutta en kyllä saanut sitä luettua loppuun saakka. Hänen elämänvaiheittensa yksityiskohtainen selvittely alkoi vähitellen uuvuttaa eikä runojen venäjännösten analyysikaan minulle mitään antanut. Kiinalaiset mainitsevat hänet muiden aikansa merkittävien runoilijoiden rinnalla mutta eivät aseta häntä länsimaiden tapaan muiden yläpuolelle.

Li Bai on lukemani perusteella jonkinlainen runon luonnonlapsi. On niitä, jotka hioivat tarkkaan tyyliään, mutta Li Bailta kaikki kävi luonnostaan, kun vain mielikuvitus pääsi lentoon.  Hän tuntuu olleen aikansa romanttinen boheemihahmo, niin ainakin länsimaiset lukijat ovat Niemisen mukaan hänet kokeneet. Kiinalaisia tuntuu kai häiritsevän hänen moraalinsa. Nieminenkin vahvistaa, että hän oli juoppo ja irstailija (”kenties murhamieskin”, hän toteaa). Hän kuitenkin heti lisää, että hän oli ennen kaikkea runoilija. Noita puolia kiinalaisten on ollut vaikea pitää erillään.

Hän lähti parikymppisenä kotoaan eikä palannut sinne takaisin. Hän oli aikansa seikkailija ja jopa renttu mutta hän eli myös jonkin aikaa erakkona. Hän on tunnetuista runoilijanimistä ainoa, joka ei ole yrittänytkään suorittaa virkatutkintoa. Hän tosin tuli valituksi virkaan kulttuurialan Hanlin akatemiassa mutta akateemikon ura loppui lyhyeen, koska hänen vapaa käytöksensä ja juopottelunsa herätti siinä määrin pahennusta. Li Bain runoutta sisältyy myös Tero Tähtisen kokoelmaan. Hän toteaa Li Bai olleen räiskyvä persoonallisuus, jonka värikäs ja suggestiivinen runous puhuttelee edelleen. Hänen kuolemaansa liittyy romanttisväritteinen legenda. Hän hukkui yrittäessään humalassa syleillä Kuun kuvajaista Jangtse-joen pinnalta.

Li Bai

Itse olen Li Bain luontolyriikkaan ihastunut mutta en sen enemmän kuin monen muunkaan. Hänen elämäntarinansa alkoi kiinnostaa ja siitä se lähti.  Kun jokin aika sitten sain käsiini Tähtisen antologian, niin kiinnostus alkoi taas elpyä. Se johtuu lähinnä siitä, että Tähtisen ja Niemisen suomennoksista löytyy muutama sama runo. Lisäksi Tähtinen on valinnut kokoelmaansa muutaman hienon pienimuotoisen tunnelmakuvan. Varsinkin Suru jadeportailla (s. 93) saa hiljentymään:

Jadeportaille on tiivistynyt hohtavaa kastetta,/ joka päättymättömän yön aikana kastelee sukkani./ Lasken ohuen kristalliverhon alas/ ja tuijotan sen lävitse syksyn kuuta.

Kommentissaan Tähtinen selventää, miltä kristalliverho on saattanut näyttää. Viimeisen säkeen pitäisi viitata sekä kuunvaloon että runossa näkymättömään palatsin naiseen. Runoilija ajattelee noita molempia ja suomentaja on ollut ratkaisemattoman ongelman edessä.

Tarkastelen Niemisen ja Tähtisen kokoelmien neljää yhteistä runoa. Keskustelua vuoristossa (s. 175) on Niemisen mukaan itse asiassa Tuomas Anhavan alkuperäinen käännös. Tähtisellä otsikkona on Keskustelu vuorella (s. 79). Runossa on neljä säettä, jossa kertoja-minä seuraa hiljaa kuinka persikankukka ui virran mukana kadoten näkyvistä. Viimeinen säe vie ajatukset äärettömyyteen: ”On toinen taivas ja maa, joka ei ole ihmisten ilmoilla. Tähtisen suomennoksessa runollinen ilmaus on kielikuvaltaan hieman arkisempi. Kun Niemisellä (Anhavalla) noustaan korkealentoisiin sfääreihin, niin Tähtinen puhuu ”taivaan ja maan” sijaan lakonisesti vain ”toisesta todellisuudesta”. Samanlaista painotusta on verrattaessa ilmauksia ”sydämeni rauhassa” ja ”mieleni on tyyni”. Itse ajattelen myös sitä, olisiko tuossa korkealentoisuudessa kuitenkin enemmän Anhavan vaikutusta.

Seuraava runo on Istun yksikseni Jingting-vuorella (Niemisellä Ching-tingin vuorella). Siinä runoilija-minä ja vuori katselevat toisiaan. Tähtisen suomennoksessa on mielestäni aika keskeinen loppusäe, joka Niemiseltä puuttuu: ”kunnes vain vuori on jäljellä”.  Tähtisen suomennoksessa siis runoilija tavallaan lakkaa olemasta, tai ehkä vain sulautuu maisemaan. Tuo kohta tekisi mieleni selventää suomentajalta, jos se olisi mahdollista. Jingting-vuorta kutsutaan runouden vuoreksi. Tuosta linkistä avautui tällainen kuva. Nyt vasta tajusin, että olohuoneeni seinällä on sitä paljon muistuttava vuoristomaisema. Ilmankos sitä joskus unohdun tuijottamaan.

Jäähyväiset Meng Haoranille keltaisen kurjen tornin luona on seuraava runo, nelisäkeinen. Tuo otsikko on Tähtiseltä (s. 85), Niemisen versiossa (s. 166) se hieman poikkeaa. Meng Haoranin olen jo yllä maininnut. Hänen lyriikkaansa löytyy niin Niemisen kuin myös Tähtisen kääntäminä. Hän on ollut Li Bain ja Wang Wein arvostettu ystävä ja esikuva.

Keltaisen kurjen torni on Jangtse-joen varrelle rakennettu rakennus, johon liittyy paljon legendoja. Sen sijaintipaikalla on yhteys näiden päivien hyvin surulliseen tapahtumaan. Sen nykyversio sijaitsee Wuhanissa, jossa parhaillaan taistellaan urheasti tai kenties myös epätoivoisesti korona-viruksen leviämistä vastaan. Näin olen onnistunut saamaan liitetyksi meidän päiviemme järkyttävän tragedian tällaiseen ajattomaan aiheeseen.  Torni on monta kertaa hajonnut mutta se on aina rakennettu uudelleen. Nykyisin se on suurkaupungin yksi tärkeä nähtävyys.

Niemisen suomennos on hieman tiiviimpi ja sulavampi. Hän toteaa kolmannessa säkeessä, kuinka ”Yksinäinen purje häipyy: varjo tyhjään, jadenvihreään.” Tähtinen on koruttomampi: ”Yksinäisen pursi katoaa hitaasti sinen sekaan.” Tuohon ”jadenvihreään” kiinnitin ensiksi huomioni.  Käännöseroja en havaitse, vaikka Nieminen jättääkin  Yangdzoun mainitsematta. Loppusäkeessä voi taas havaita Niemisen runoilijan taidot: ”Vain Jangtsen näen, taivaanrantaa kohti virtaavan.”

Sitten on vielä runo Ystävää saattamassa (Nieminen s. 160, Tähtinen s. 97). Verrattaessa on kiva huomata, kuinka samasta runosta saa niin erilaiset versiot, löytämättä ristiriitaisuuksia. Tästä runosta pidän erityisesti, tällä kertaa ehkä enemmän Tähtisen versiosta.

Seuraava Tang-kauden runoilijanimi on Po Chü-i (772-846). Pyrin nyt käyttämään hänen nimestään nykyisin vallitsevaa kirjoitusasua Bai Juyi. Hänen runojaan olen lukenut Pertti Niemisen kokoelmasta Korotan ääneni ja laulan. Minulla on vuonna 2015 julkaistu painos, jonka olen jostakin alennusmyynnistä ostanut viidellä eurolla. Runoilijan esikuvana on ollut yllä mainittu Tao Yanming. Hänellä on kyllä myös protestirunoja mutta minut herkistää hänen kosketuksensa luontoon. Kokoelma saa alkunsa näin:

”Kukka. Ei kukkaa./ Usvaa – eikä usvaa./ Yösydännä tulee,/ aamun sarastaessa lähtee,/ tulee niin kuin keväinen uni,/ viipyy vain hetken, hetken,/ menee niin kuin aamun pilvi, etsimättömiin.”

Tuossa tunnelmassa on juuri sitä, mikä saa minut palaamaan kiinalaisen lyriikan pariin. Runon on suomentanut myös Tähtinen (s. 135), mutta se ei minua sytytä. Bai Juyi kirjoitti suomentajien mukaan helppotajuisesti ja runot ovat myös sujuvasti kääntyviä. Tähtisen mukaan niissä on ”koreilematon olemus”. Hän mainitsee myös hänen buddhalaisuutensa. Bai Juyi vietti elämänsä viimeiset vuodet Xiangshan-temppelissä Unescon maailmanperintökohteena olevien Longmenin luolien lähistöllä.

Bai Juyilla on kaksi Niemisen suomentamaa pitempää runoa, joiden vuoksi olen oikeastaan hänet tähän kirjoitukseeni valinnut. Ne ovat Laulu luutusta ja Laulu loputtomasta murheesta. Luuttu viittaa kiinalaiseen luuttua muistuttavaan pipa-soittimeen. Kuuntelen paljon perinteistä kiinalaista musiikkia ja siksikin tuo runo vetää minua puoleensa. Se kertoo tapauksesta, kun runoilija saattaessaan eron hetkellä haikeana vierastaan kuulee kaukaa pipan säveliä. He yrittävät yrittämistään saada soittajaa heidän luokseen soittamaan.  Se lopulta onnistuu mutta  - kiinalaisen lyriikan numeromystisiä ilmaisukeinoja käyttäen - vasta ”tuhannen pyynnön, kymmenentuhannen kutsun jälkeen”. Soittajana on nainen, joka peittää soittimellaan puolet kasvoistaan. Runossa kuullaan sykähdyttävä kuvaus soitosta ja soittimen kieliä hivelevien sormien herkkyydestä:

                             ”Paksut kielet humisivat kuin kärsimätön sade, ohuet kuiskailivat salaa.”

                             ”…sävelet kietoutuivat toisiinsa, isot ja pienet helmet putoilivat jademaljaan.”

Sitten soittoa verrataan kuhankeittäjän laulun solinaksi. Kuvataan kuinka  ”lähteen vesi syöksyy kosken tummaan nieluun” Välillä ”tumma suru verhoaa sävelet”. Ja lopussa ollaan taistelun melskeessä ratsumiehineen ja tikarien kalskahteluineen. Viimeinen sointu on kuvattu voimallisesti vertauksella ”kuin silkki olisi revennyt”.

Tuon jälkeen soittaja kertoo runossa elämäntarinansa. Se on loistoa, mainetta, riemua, sotaa, katkeruutta, itkua, vanhenemista. Kertomus saa myös runoilijan purkautumaan omasta elämästään. Nainen soittaa vielä, nyt ”entistä kiihkeämmin, tuskaisesti”. Se saa kuulijat purkautumaan itkuun. Loppusäkeissä Bai Juyi viitannee itseensä: ”Ja kiihkeimmin itki Chiu-chiangin virkamies, itki sinisen viittansa märäksi.” Runoon liittyvä kuva löytyy täältä.

Runon Laulu loputtomasta murheesta taustalla on tarina Tang-dynastian keisarin Xuanzongin lempivaimosta Yang Kui-feista (Yang Guifei). Hänet on ”kanonisoitu” yhdeksi neljästä kiinalaisesta kaunottaresta.  Se on koskettava tarina syvästä rakkaudesta ja lopulta itsemurhaan pakotetusta kauniista naisesta. Lopussa Xuanzong yrittää epätoivoisena tavoittaa rakkaansa henkeä vainajien asuinsijoilta. Tuon laajan runon Nieminen suomensi vuonna 1990, kun Helsingissä vieraili kiinalainen kun-oopperaseurue. Se esitti tuohon tarinaan pohjautuvan näytelmän.

Kirjoitukseni viimeinen merkittävä runoilija on Su Shi, joka on käyttänyt myös nimeä Su Dongpo (1037-1101). Hän on Tähtisen suosikkeja mutta häneltä myös Pertti Nieminen on julkaissut kaksi kokoelmaa (Sateen jälkeen ja Tuhkapensas ja krysanteemi). Mielestäni Sateen jälkeen on todella hieno eheä kokoelma. Se on laulurunoutta ja runot todellakin tuntuvat soivan kirkkaana. Kokoelman yhteydessä Nieminen käyttää runoilijasta vanhaa kirjoitustapaa.  Su Dongpo oli aikansa yleisnero. Hän oli paitsi tuottelias runoilija,  myös kalligrafi ja taidemaalari. Hän oli yllä mainitun Tao Yüan-Mingin suuri ihailija.

Yksi laaja runosarja ansaitsee erityismaininnan. Se liittyy kuuluisaan Punaiseen kallioon (engl. Red Cliff), jonka luona käytiin Kolmen kuningaskunnan perustamiseen johtanut taistelu vuonna 209 (Punaisen kukkulan taistelu).  Su Dongpo teki matkan noille taistelupaikoille. Hän kirjoitti matkastaan kaksi kirjoitusta (s. 344-348). Nieminen tosin lisää, että tosi asiassa oikea taistelupaikka oli kymmeniä kilometrejä idempänä. Se ei kuitenkaan himmennä Su Dongpon suoritusta. Hänellä on myös laulullinen runo Mietteitä Punaisella kalliolla (s. 343). Itse olen lukenut tuosta taistelusta ja nähnyt mm. siitä tehdyn varsin kuvauksellisen ja näyttävän mutta lopulta hengettömän nykyelokuvan (Red Cliff). Wikipedian mukaan se on Aasian elokuvahistorian kallein tuotanto. Olen tainnut nähdä tuosta taistelusta myös perinteisen Peking-oopperan.

Su Dongpon runojen aiheina on traagisia tarinoita. Yksi niistä on tarina naisesta nimeltä Panpan. Se liittyy mystiseen pääskytorniin. Panpanista tuli pääministeri Changin vaimo. Tämän kuoltua hän vietti loppuelämänsä – lähes kaksikymmentä vuotta – puolisoaan surren yksin pääskytornissa. Runoilija harhailee ympäristössä, kiertelee puutarhan polkuja ja löytää vain hiljaisuuden:

Me tuijotamme menneisyyteen,/  suremme tulevaa aikaa/ ja vertaamme niitä keskenään./ Keltainen torni hohtaa yössä…   (s. 336-337)

Su Dongpon runoista löytyy koskettavia havaintoja. Laulu pajunkukasta (s. 338-339) Päättyy seuraaviin pysähdyttäviin säkeisiin:

”Katso tarkkaan jälkiä maassa:

eivät ne ole pajunkukkia,

eron kyynelten jäljet.”

Kokoelma Sateen jälkeen tuo monta upeaa lukuhetkeä. Aina kyse ei ole pelkästä romanttisesta kaipuusta.   Runo Avuttomasti humalassa (s. 61) päättyy seuraaviin säkeisiin:

”…Kun heräsin, en löytänyt sanoja.

Tämä elämä on kuin levoton pyörretuuli;

milloin sekin pysähtyy?

Koti lounaassa;

kauan sitten minut sieltä tempaistiin

ja tyrkättiin kaakkoon.”

Sävelmään Bodhisattva-muukalaiset (s. 57) runoilija on luonut seuraavat säkeet:

Tuuli pyörii, henget ratsastavat,/ pilvet avaavat ovensa./ Myöhäinen yö: kuunsirppi laskee,/ linnunrata kiertyy./ Säpsähdän unessa./ Aamulla kuuluu räystäältä/ sateen ropina./

Tapaamme huolia vailla;/ jo kauan olemme jakaneet/ vanhojen päiviemme arkihuolet./ Kaiken jälkeen/ en kaipaa ihmisten maailmaan,/ihmisten maailmassa/ päivä on kuin vuosi.

…

Liitän kirjoitukseeni vielä muutaman lainauksen Niemisen antologiasta. Ne kertovat runouden kielikuvien monipuolisuudesta. Kaikki liittyvät Tang-kauteen.

”…yhden kenraalin maine perustuu/ kymmenentuhannen miehen kuivuneisiin luihin.” Tsao Sung (s. 267).

Eteläisen Tang-kauden viimeinen kuningas Li Yü purkaa tuskaansa vaimonsa kuoleman jälkeen (s. 275):

”Krysanteemi avautuu,/krysanteemi painuu umpeen,/ pohjolan villihanhet lentävät korkealla./ armaani vain ei palaa./ Oviverholla liikkuvat yksin tuuli ja kuu.”

Runon tyypillisyyttä edustaa nuo villihanhet, jotka kertovat vuodenajan vaihdosta.

Seuraavat kaksi runoa tuovat naisnäkökulmaa. Ensimmäisen otsikkona on ”Kaipaan rakasta miestäni” (s. 269). Siinä taitaa kuitenkin olla sarkasmia. Kirjoittaja on Ko Ya-er, josta ei paljoa tiedetä.

Takkuisten hiusten solkina takiaisia. Harvinaistako?/ Puuvillahame on sama, joka ylläni menin naimisiin./ Seesaminsiemenet pitäisi kylvää; ei ole kylväjää./Hänen pitäisi olla kotona jo, mutta ei häntä vain näy.

”Syksyn neito” Tu Ch’iu-niang joutui puolestaan 15-vuotiaana erään keisarin hovissa toimineen jalkavaimoksi. Nelisäkeisen runon otsikkona on Kullalla kirjailtu puku (s. 237).

Rohkaise mielesi: älä sääli kultalankaista pukuasi,/ tartu kiinni nuoruutesi vuosiin!/ Auetessaan kukka on kaunein – poimi se silloin!/ älä odota kunnes oksat on poimittu tyhjiin.

Yao Danin kirjoittamasta Kiinan kirjallisuuden historiateoksesta

…

Loppuhypähdys

Loikataan lopuksi nykyaikaan ja hylätään perinteisen runouden kaavamaisuus. Tämän esimerkin myötä haluan ensiksikin kertoa, kuinka runous elää edelleen kiinalaisten mielissä. Toiseksi esimerkki kertoo kuinka eräs kiinan kielen erityisseikka voi tuoda runoonkin uuden yllättävän merkitystason. Kunhan sen vain pystyy oivaltamaan.

Kiina on ns. toonikieli. Se mitä toonia puhuttaessa käytetään, vaikuttaa olennaisesti sanan merkitykseen.  Esimerkiksi ”ma” voi tarkoittaa äitiä, hamppua tai hevosta. Kirjoitusmerkki on jokaisessa tapauksessa eri. Sanan merkitykseen siis vaikuttaa se, äännetäänkö vokaali tasaisena korkeana, nousevana, laskevana tai sitten äänne ”koukaistaan” alas ja heti sitten ylös. Noista tooneista riippuen sanan merkitys voi muuttua. Tooni on erotettava intonaatiosta, joka koskee lausetasoa. Runossa toonin ilmaiseminen voi olla joskus vaikeaa. Vielä vaikeampaa se on laulussa. Tuolloin on luotettava kontekstiin.

Rauno Sainio on suomentanut nuoren kirjailijan Han Hanin romaanin Kolme porttia. Alkuteos on ilmestynyt vuonna 2000, suomennos vuonna 2014 (Basam Books). Kyse on kulttimaineen saaneesta nuorisoromaanista, jonka Han Han taisi tuoda nettiin pienissä osissa ennen kuin teos julkaistiin kokonaisena. Romaanissa on oiva esimerkki siitä, miten tooneilla voi kiinan kielessä taitavasti jippoilla.   Suomentaja Rauno Sainio on selvinnyt haasteellisesta tilanteesta hienosti. 

Kolme nuorta menee halpaan ruokalaan syömään ja havaitsevat pöytään kirjoitetun runon. Yksi nuori lukee sen kirjoitusasun mukaan.  Pöytään on kirjoitettu seuraava teksti:

Lepäävä kevät

Lepäävä luumu ja tuoksuva kukka

lepään keskipäivää maalaten

kalat suutelevat lepäävän kiven vettä

lepäävä kivi vastaa kevään vehreydellä.

Koska nuoret harrastavat runoja ja varsinkin kun yksi heistä haluaa tehdä ryhmän tyttöön vaikutuksen, hän alkaa välittömästi tehdä hieman näsäviisaasti sen sävelrytmistä ja sanavalinnoista analyysia. Sitten he lukevat runoa ääneen etsien oikeaa lausuntatapaa. Kas kummaa, kolmikon tyttö oivaltaa pian runoon liittyvän jujun ja purskahtaa punastuen nauruun. Pian sen huomaavat toisetkin. Runon voi lausua toisinkin, vastoin kirjoitusasun määräämää ääntämystä, jolloin se saa aivan eri merkityksen. Kyse on siis tooneista. Säkeet muuttuvatkin yhtäkkiä tuntemattomaksi jääneen pöytäkirjoittajan itseruoskinnaksi:

Olen typerys

En ole alkuunkaan sivistynyt

osaan ainoastaan viljellä maata

haluat tietää kuka minä olen

minä olen iso, typerä aasi.

…

KIRJALLISUUTTA

Nieminen Pertti: Veden hohde, vuorten värit. Kiinan runoutta. Otava 1988.

Hiljaiset vuoret, kirkas kuu. Klassista kiinalaista luontorunoutta. Toimittanut ja suomentanut Tero Tähtinen Savukeidas 2016.

Nieminen Pertti: Sateen jälkeen. Su Tung-p’on laulurunoutta. Otava 1998.

Nieminen Pertti: Kuin lennossa, kuin siivillä. Runoja Shih chingin vanhimmista luvuista. Otava 1996.

Nieminen Pertti: Sydämeni ei ole peili. Kuo feng – runoja Kiinan klassisesta laulujen kirjasta. Otava 1995.

Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suomentanut Pertti Nieminen. Basam Books 2015.

Huotari, Tauno-Olavi – Pertti Seppälä: Kiinan kulttuuri. Neljäs painos. Otava 2002.

Wang Wei: Vuorten sini. Suomentanut Pertti Seppälä. Basam Books 2015.

Yao Dan: Chinese literature. China Intercontinental Press 2010.

Lisäksi olen tutustunut mm. Toivo Koskikallion suomennokseen Laulujen kirjasta.  Kiinassa julkaistuja antologioita en ole tähän listannut.

Kiina kirjailija Yu Huan näkökulmasta

Yu Hua: Kiina kymmenellä sanalla. Suomentanut Rauno Sainio. Aula & Co, 2019.

Yu Hua (lähde: Kiinan kulttuuri 2002)

Yu Hua on kiinalainen kirjailija, jolta on tänä vuonna ilmestynyt esseekokoelma. Siinä hän kertoo oman elämänsä Kiinasta, lähtökohtanaan kymmenen Kiinan lähihistoriaan ja nykytilaan liittyvää asiaa. Ne hän on kiteyttänyt kymmeneksi sanaksi. Teoksen on suomentanut Rauno Sainio. Helsingin keskustassa sijaitsevassa uudessa kirjastossa Oodissa järjestettiin kiinalaisen uudenvuoden aattona kolmen luennon sarja. Yksi esiintyjistä oli Rauno Sainio ja hänen aiheensa oli juuri tämä uunituore suomennos. Sainio on aiemmin kääntänyt Yu Hualta romaanit Elämänkaari (2016) sekä Xu Sanguanin elämä ja verikaupat (2017). En ole niitä kumpaakaan lukenut. Edellisen kyllä aloitin mutten jaksanut siitä tuolloin innostua. Jälkimmäinen voisi olla aiheeltaan kiinnostavampi.  Siitä olen lukenut yhden arvion, joka löytyy täältä.   

Kirjahyllyssäni on 90-luvulla alkuaan ilmestynyt Tauno-Olavi Huotarin ja Pertti Seppälän teos Kiinan kulttuuri (neljäs painos, Otava 2002). Sen kirjallisuusosiossa saa myös Yu Hua muutaman rivin. Hänen todetaan olevan Kiinan kokeilevan kirjallisuuden kärkinimi, joka on esittänyt teoksissaan vahvaa kulttuurikritiikkiä. ”Kertojana saattaa olla esimerkiksi mielisairas henkilö, tai pääteemoina voi olla sadismi ja väkivalta, jotka nähdään kiinalaisen kulttuurin peruspiirteinä” (s. 361).  Tuon luonnehdinnan pohjalta olen kirjailijasta luonut oman käsitykseni. Tuon luonnehdinnan taustalla ovat nähtävästi myös yllä mainitut romaanisuomennokset. Ne on alkuaan kirjoitettu 90-luvulla ja vievät lukijansa lähihistoriaan puhemies Maon aikaan.

Kirjan esseet on kirjoitettu vuonna 2009. Kirjan epilogi on tuore. Sen hän lienee kirjoittanut suomenkielistä laitosta varten. Antoisinta kirjassa ovat lukuisat kutakin aihetta ryydittävät tarinat. Ne saavat lukijan kokemaan aidosti kiinalaisen arjen kaikessa monitahoisuudessaan. Ihmiset haluavat kuitenkin vain selviytyä. Valtavassa maassa joku ajautuu epätoivoon, joku toinen suuruudenhulluuteen.  Joskus kaikessa surkuhupaisuudessaan pintaan nousee myös säälin tunteita. Yu Hua itse on kasvanut lääkäriperheessä. Ennen kirjailijan uraansa hän toimi hammaslääkärinä. Sen toimen hän aloitti 18-vuotiaana 70-luvun lopulla pian kulttuurivallankumouksen jälkeen. Työnohjaajana hänellä toimi vanha kylissä ja kaupungeissa kiertelevä vanha ukko nimeltään mestari Shen, jonka tehtävänä oli vedellä asiakkaiden hampaita. Hän oli ns. paljasjalkalääkäri, joka toimi tehtävässään oman työnsä ohessa. Kuvitelkaas itsenne asiakkaaksi jossain puodin nurkassa, jossa epävarma teini-ikäinen nuorukainen yrittää repiä hammasta irti. Kerran tulikin hätä puseroon ja tuskanhiki otsalle, kun vedettäessä hammas katkesi ja juuri jäi paikalleen.  Siinä vaiheessa piti noutaa mestari avuksi. Yltä päältä hiessä oli hänkin mutta homma lopulta hoitui. Lukijalla on hauskaa mutta tuolla asiakasressukalla ei hammaslääkäripelko varmasti hälvennyt. Mutta olihan kansa tottunut sietämään kaikenlaista raakuutta ja koettelemusta.

Yu Hua on syntynyt vuonna 1960 ja joskus kulttuurivallankumouksen käynnistyessä hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Aivan ensimmäisenä hän oppi kaksi merkkiä, joista muodostuu sana ”kansa”.  Sanaa toisteltiin kaikissa virallisissa yhteyksissä niin tiiviisti, että hän kertoo oppineensa sen kirjoittamaankin ennen omaa nimeään. Tuolloin perhe asui pikkukaupungissa ja oppimastaan innostuneena poika sai päähänsä toistella kansa-sanaa ja liittää se toiseen kaikkialla toistuvaan nimeen – puhemies Maoon. ”Kansa on puhemies Mao ja puhemies Mao on kansa”, hän kailotti kadulla ihmisille. Nähtävästi kulttuurivallankumous ei ollut vielä roihahtanut täyteen voimaansa, sillä ihmiset suhtautuivat pojan intoiluun vältellen, alta kulmain. Ja vanhemmatkin varoittivat poikaa pitämään suunsa kurissa. Hieman myöhemmin  kaikkialla alettiin hokea puhemies Maosta samankaltaisia lausahduksia ja poika tunsi olevansa voittaja, kun oli keksinyt asian ensimmäisenä. Ei siitä hänelle kuitenkaan mainetta kertynyt.

Sellaisessa henkisessä ympäristössä Yu Hua kuitenkin kasvoi ja kyllä kulttuurivallankumous jätti ankaran jälkensä pojan kehitykseen. Se oli henkisesti tukahduttavaa ja ahdistavaa aikaa, josta jääneitä patoumia ei myöhemmin ollut helppoa purkaa. Lukemistarjonta oli niukkaa, mutta siitä niukkuudesta heräsi pojan sammumaton jano lukemiseen. Maon kootuista teoksista ei löytynyt muuta mielenkiintoista kuin historiaan pohjautuvat alaviitteet. Kulttuurivallankumouksen aikaan yksi kirjailija oli ylitse muiden. Hän oli Maon oma suosikki Lu Xun (1881-1936). Hänet oli luonnollisesti kanonisoitu. Kouluissa hänen teksteistään oli tullut senkaltaista pakkopullaa, että kaikki oppivat inhoamaan jo hänen nimeään. Tekstejä he eivät tietenkään olleet kypsiä ymmärtämään, niiden tulkinnat oli opeteltu ulkoa. Yu Hua löysi Lu Xunin uudelleen vasta 90-luvulla 36-vuotiaana, ja silloin hänen silmänsä avautuivat näkemään tuon klassikon arvon.

Kulttuurivallankumouksen aikana kuitenkin yrittää löytämällä löytää luettavaa. Lukemisen helmiä olivat kädestä käteen leviävät länsimaiset romaanit. Tosin usein niistä sai luettavakseen vain pätkiä. Pojat itsekin saivat päähänsä kopioida jonkun käsiin saamia romaaneja ryhmätyönä. Silloin kävi vain niin, että yön hämärässä unentokkurassa kopioiduista teksteistä ei tahtonut kukaan saada selvää. Kirjainmerkkien kopioiminen vaatii kuitenkin jonkinlaista tarkkuutta. Yksi suosikkiromaani oli Kamelianainen, totta kai senkin vuoksi, että kyseessä oli tabuaihe - rakkaus.

Kun kulttuurivallankumous eli 70-luvun puolivälin tienoilla viimeisiä henkäyksiään ja oli jo luovuttu tyhmentävistä iskulausejulistuksista, teinivuosiaan elävä Yu Hua löysi yhä paljastavammiksi käyvät seinälehdet. Ajankuluksi hän niitä vain tiiraili toivoen löytävänsä jotain kiinnostavaa. Nuorukaisen testosteronit alkoivat kerran kihelmöidä, kun vastaan tuli yllättävä sänkykamariuutinen.  Perhearvoista pidettiin kulttuurivallankumouksen jälkeenkin vielä suurta huolta, kun nimittäin tikunnokkaan oli nostettu eräs avioliiton ulkopuolinen salarakkaus. Se oli jotain aivan uutta vallankumouksellisen paatoksen vielä myllertäessä. Muut pojat eivät seinälehtiä lueskelleet ja Hua saikin sitten innostuneena kertoa tapauksesta ikätovereilleen värittäen tarinaa vain mielikuvitus rajanaan. He saivat päähänsä selvittää rakastavaisten olinpaikat. Ja lopulta he onnistuivatkin löytämään nuo kaksi aivan tavallista ihmistä.  Nainen oli kaupan kassana ja pettymyksekseen he huomasivat, että hän oli aivan vaatimattoman näköien, ei mikään kaunotar.

Yllä tuli jo vastaan esseekokoelman viisi ensimmäistä sanaa, jotka ovat ”kansa”, puhemies Maoon viittaava ”johtaja”, ”lukeminen”, ”kirjoittaminen” ja ”Lu Xun”. Nuo ovat vielä yhteydessä kulttuurivallankumouksen aikaan ja kirjailijan varhaisnuoruuteen. Loput viisi sanaa liittyvät villin talouskasvun aikaan. Toki maan menneisyyteen palataan läpi teoksen. Esimerkiksi Yu Hua nostaa esille sanan ”vallankumous”. Hän löytää kyllä vallankumouksellisuutta uutenakin aikana, tosin erilaisin ehdoin.  Esimerkiksi ns. suuren harppauksen ja kulttuurivallankumouksen ajoista on tunnuttu otetun mallia myös myöhemmässä kehityksessä. Mutta on nykyaikaa kuvaamaan löytynyt uusiakin sanoja. Niitä ovat ”erot”, ”ruohonjuuret” sekä sokerina pohjalla ”jäljitelmä” ja ”höynäytys”. Tuohon viimeksi mainittuun sanaan liittyy seikkoja, joita taitaa löytyä myös meidän Suomestamme ja toki myös muualta Euroopasta. Elämme valitettavasti rehellisyyden jälkeistä höynäytyksen aikaa. Puhekielessä voisi puhua kusettamisesta. EU:n liittovaltiokehityksen myötä ei se ainakaan vähene. Suomentaja Rauno Sainio on todella keksinyt kiinan kielen sanalle oivan vastineen.

...

En jätä asiaa vielä tähän. Johtaja-tekstissä aiheena on siis itse Mao Zedong (1893-1976). Yu Hua kertoo kaikkialla maailmassa huomiota saaneesta Maon uintitempauksesta, joka järjestettiin heinäkuun 16. päivänä vuonna 1966. Sehän oli itse aisassa Maon eräänlainen huomionkalastelutarkoituksessa tehty mainostemppu, jonka myötä puhemies sai nuoret punakaartilaiset nousemaan kulttuurivallankumouksen hulluuteen. 72-vuotiaan johtajan vahvaa terveyttä ylistettiin. Media riemuitsi ja nuorisojoukot innostuivat.  ”Vaikka tuuli oli navakka ja aallot löivät, oli se kuin jaloittelu hiljaisella pihalla”, kuvasi Mao itse uintiaan runossaan. Tuo aaltojen loiske riitti saamaan nuorison villiintymään. Kulttuurivallankumouksen julisteet huokuivat selvää vihaa. Pommittakaa päämajaa, Mao julisti itse. Sillä hän tarkoitti oman puolueensa johtohenkilöitä, joiden kanssa Mao oli joutunut vastahankaan.

Yu Hua seurasi kaikkea vielä sivusta. Kaksi vuotta vanhempi veli yritti jo olla punakaartilainen. Yu Hua kuvaa tuota aikaa tukahtuneisuuden ajaksi. Villien alkuvuosien jälkeen palautuminen normaaliin elämään oli hidasta. Koulumoraali laski, opettajat menettivät auktoriteettinsa. Yu Hua kuvaa niitä vuosia tukahdutetun olemisen ajaksi.

Kun puhemies Mao ilmestyi jossakin kansan eteen seuranaan muita puoluejohtajia, niin yleensä Mao vilkutti ja muut taputtivat. Nyt kulttuurivallankumouksen sytyttyä tapahtui muutos. Mao kyllä vilkutti, mutta muut eivät taputtaneet. Sitä he eivät voineet, sillä oikeassa kädessä oli Maon punainen kirja.  He heiluttivat sitä taustalla. Punaisesta kirjasta tuli pakollinen koriste, jota oli kannettava mukana. Yu Hua vertaa sitä filmitähtien pakolliseksi meikiksi, jota ilman ei julkisuuteen passannut tulla.

Sitten ympäri maata pikkukylissä ja kaupungeissa ilmestyi julkisuuteen henkilöitä, jotka olivat kuin ihmeen kautta onnistuneet kättelemään puhemies Maoa. Heistä tuli paikallisia sankareita eivätkä he tohtineet edes pestä kättään.

Yu Hua muistelee omia lapsuuden uniaan, kun hän kohtasi puhemies Maon. Niin tapahtui kolme kertaa. Hän oli silloin onnellisimmillaan. Mao käveli pikku-Huan rinnalla, silitti pojan päätä ja jutteli hieman. Hua riensi kertomaan unesta kavereilleen mutta ei kukaan häntä uskonut. Se oli suuri pettymys.

Tuosta minulla nousee mieleen eräs oman varhaislapsuuteni uni. En kohdannut puhemies Maoa vaan isä Jumalan. Jutella emme voineet, sillä Jumala istui korkeuksissa eikä hänellä jostain syystä ollut suuta. Minua pelotti, koska silmät katsoivat ankarasti. Hän ei toki voinut kajota minuun mutta tuli epävarma olo.

Kulttuurivallankumouksesta Yu Hua siirtyy käsittelemään vuoden 1989 tapahtumia Tiananmenin aukiolla. Niinä aikoina sana ”kansa” alkoi Yu Huan mukaan saada oman todellisen sisältönsä. Kansa ei tuolloin vaatinut demokratiaa. Se nousi tukemaan taistelua silmitöntä korruptiota ja puolue-eliitin nepotismia vastaa. Tällä tarkoitetaan puolueen johtohenkilöiden elitististä jälkipolvea, jotka saivat kasattua itselleen huomattavia etuisuuksia. Tosin Yu Hua toteaa, että nykyaikana – siis kirjoittamisvuonna 2009 – tuo korruptio on paljon räikeämpää.

Yu Hua kertoo oman kokemuksensa siitä, kun hän sai lukiossa tietää puhemies Maon kuolemasta. Siihen uutiseen hän osasi jo valmistautua, koska koululaisia valmisteltiin suru-uutiseen soittamalla surumusiikkia. Se ei ollut uutta, sillä kaksi johtajaa (Zhou Enlai ja Zhu De) oli menehtynyt samana vuonna. Heidänkin kuolemasta kerrottaessa oli ensin soitettu musiikkia.

Oppilaat olivat kokoontuneet koulun juhlasaliin, kun pitkän johdannon jälkeen ilmoitettiin ”suurenmoisen johtajan” menehtymisestä ”pitkällisen sairauden murtamana”. Sitä seurasi yhteinen julkinen itku, alkoi korviahuumaava nyyhkytys. Myös Yu Huaa alkoi alussa itkettää, sillä tilanne oli harras, mutta kun hän kuunteli oman aikansa korviin käyvää loppumatonta nyyhkytystä, jolloin joillakin jopa hengitys katkeili ja joka yltyi yltymistään kauheaksi parkumiseksi, niin Yu Huaa alkoi väkisinkin naurattaa. Purskahduksen peittääkseen hänen oli peitettävä kasvonsa ja pidätellä kaikin voimin nauruaan. Hän lopulta peitti kasvonsa ja nauroi kauhusta jäykkänä tuhansien itkijöiden keskellä, yhä hillittömämmin. Se ”höynäytys” meni kai täydestä, sillä Yu Hua itse kertoo saaneensa käytöksestään kehuja.

Lisään muutaman sanan myös Lu Xunista. Kulttuurivallankumouksen aikana kirjailijan maineelle tehtiin karhunpalvelus. Yu Hualla oli omituinen suhde kirjailijaan. Kai ahdistustaan purkaen hän loi lapsena Lu Xunin novellin ”Mielipuolen päiväkirja” sanoihin elämänsä ainoan ”sävellyksen”.  Sävellys ei ole hänellä säilynyt eikä se olisi kuitenkaan soittokelpoista. Hän vain laittoi nuotteja sikin sokin tekstin lomaan. Hän kertoo valinneensa kertomuksen sattumalta, mutta todellisuudessa syynä oli kai kertomuksen nimi.

Myöhemmin aikuisena Yu Hua tajusi kirjailijan arvon. Mielipuolen päiväkirja koskettaa kiinalaisen kulttuuriperinnön kipeää aihetta – ihmissyöntiä. Siitä on olemassa myös englannista käännetty suomenkielinen versio (ks. alla olevaa kirjallisuusluetteloa). Myös tuon novellin sisällön hän tajusi vasta aikuisena.

Käsittelen hieman myös vallankumousta. Se on edelleen mukana Kiinan kehityksessä. Aseellinen kamppailu on jäänyt pois mutta vallankumouksen ytimeen kuuluvat monenmoiset poliittiset kampanjat kuuluvat edelleen Kiinan arkeen. Kaksi näkyvintä kampanjaa ovat olleet suuri harppaus ja kulttuurivallankumous. Maon kuoltua Kiina ryhtyi rakentamaan tietoisesti talousihmettä. Sen työn taustalla ovat poliittiset kampanjat saaneet elää omalla voimallaan. Yu Hua totea, että Kiinan talousihmeessä voi tunnistaa edelleen suuren harppauksen piirteitä, kuin myös kulttuurivallankumouksesta tuttua väkivaltaa. Aika lailla hän kyllä tulkitsee asioita suoraviivaisesti mutta todetaan, että pinnan alla nuo vanhat toimintatavat jonkinlaisessa muodossa näkyvät.

Suuren harppauksen mentaliteetista on jäänyt valehtelu ja suurentelu. Ne myötäilevät usein julkisia kampanjoita. Talouskasvun vuosina päätettiin rakentaa rahtisatamia. Valtakunnassa ei riittänyt koordinointikykyä. Niinpä itärannikolle luotiin neljä ylisuurta jättisatamaa, missä oli rutkasti ylikapasiteettia.

Suuri harppaus lähti liikkeelle siitä, että teräksen tuotannossa piti kuroa umpeen Yhdysvaltojen etumatka.  Se tavoite on edelleen voimassa. 90-luvulla alkoi terästuotannon buumi. Jopa talonpojat rupesivat valmistamaan suurta harppausta myötäillen terästä yksityisissä sulattamoissa. Tällä kertaa yhteistyö valtion kanssa toimi. Enää ei ole tuotettu käyttökelvotonta sekundaa.   Sen sijaan laadukkaampi työ on auttanut ainakin luomaan huomattavaa liikatuotantoa.

Vuosituhannen vaihteessa päätettiin uudistaa koulujärjestelmää. Tämän haittapuoliin ja myös hyötyihin olen itsekin omin silmin tutustunut ja ollut suorassa kosketuksessa. Koulutuspaikkoja lisääntyi ja mahdollisuuksia avautui enemmän. Samalla lukukausimaksut nousivat, vanhempien panokselle alkoi tulla yhä suurempi riski. Ja kun yhä enemmän opiskelijoita alkoi valmistua korkeakouluista, niin työn löytäminen ja elannon hankkiminen on äitynyt yhä hankalammaksi. Kilpailu on rankkaa. Monet ovat jääneet jalkoihin, jämähtäneet opetuksen oravanpyörään.  Vanhemmat ovat panostaneet lastensa koulutukseen turvatakseen oman vanhuutensa. Nyt tuolla turvalla ei välttämättä enää olekaan katetta.

Harvat menestyvät mutta heitäkin epävarmuus painaa. Vain harvoilla ja valituilla palkkataso voi nousta pilviin. On jo niitäkin, jotka etsivät opiskelun sijaan muita ratkaisuja.

”Erot” (chā jù) on myös mielenkiitoinen luku. Sanalla ymmärretään kuilua ja erilaisuutta. Se viittaa siis elintasokuiluun, joka aiheuttaa epätoivoisia tekoja. Joskus kauempaa katsottaessa teot saattavat tuntua surkuhupaisilta.

Ne koskevat myös sukupuolten eroja ja jännitteitä seksuaalisuuteensa kasvavien tyttöjen ja poikien välillä. Kulttuurivallankumouksen aikaan nainen ei saanut olla nainen. Oli vain vallankumouksellisia. Se näkyi vaatetuksessa ja naisten hiusmuodissa. Yu Huan lapsuudessa Karl Marx saatettiin kuvitella jopa naiseksi, koska hänen hiuksensa peittivät korvat. Tosin parta toi ongelmia. Eräs pikkulapsi joutui virhearvion vuoksi katumaan julkisesti sanojaan.  Jung Chang Villijoutsenissa käsittelee tätä pukeutumisnormia hieman naisen näkökulmasta.

Seuraava tarina liittyy 70-luvun puoliväliin. Tuolloin Kiinassakin muotoutui jengejä, jotka joskus ajautuivat tappeluun. Yu Huan jengin mukana pyöri muita hintelämpi poika, joukon surkimus. Kerran eräässä tappelussa hän kuitenkin pelasti ällistyttävällä tavalla koko jengin maineen. Jengi oli saamassa selkäsaunaa, kunnes tuo muiden taakse piiloutuva surkimus yllättäen syöksyi vihollispoikajoukon eteen kädessä kotoa tuotu keittiöveitsi. Hän viilsi sillä kasvoihinsa haavan, teki itselleen sotamaalauksen levittäen verta pitkin kasvoja ja lähti etunenässä hyökkäykseen raivoisasti huutaen. Tilanne sai näin tässä jengitappelussa yllättävän käänteen.

Mitä ihmettä tuolle ressukalle oli tapahtunut?  Pojan vanhemmat olivat riitautuneet naapuriperheen kanssa, koska epäilivät heitä varkaudesta. Riita koski hyvin mitätöntä asiaa, mutta joskus Kiinassa näköjään kärpäsestä tehdään härkänen. Sopimalla ei tuota riitaa kyetty ratkaisemaan ja perheet joutuivat käsirysyyn. Tuo poika oli valinnut tappelupukarikseen naapurien tyttären ja iski nyrkkinsä suoraan tytön muhkeisiin rintoihin. Se kosketus sai tuona tukahdutettujen tunteiden ja kielletyn seksuaalisuuden aikana ihmeitä aikaan. Pelkkä käden hipaisu tytön rintoihin mullisti pojan elämän. Poika esitteli ylpeänä kavereilleen kättään. Oltiin kovia jätkiä, käyttäydyttiin hullunrohkeasti, mutta janottiin samalla pelosta vapisten kontaktia tyttöihin.  Tuo poika muuttui täysin.  Muiden takana pälyilevästä pelkurista tuli ”kuolemaa pelkäämätön” sankari.  Löydettyään oman seksuaalisuutensa hän sai leijonan voimat.  Tarina on tietysti uskomaton, mutta osaltaan se kertoo jotain siitä nöyryyttävästä ja tukahduttavasta tilasta, johon kasvava lapsi oli noissa oloissa ajautunut.

Samoihin aikoihin joku oli kirjoittanut koulussa liitutaululle sanan ”rakkaus”, joka kiinan kielessä koostuu kahdesta vaivaisesta kirjoitusmerkistä. Asia ja sanan käyttö olivat tuolloin kiinalaisessa yhteiskunnassa tabu ja nuo kirjainmerkit aiheuttivatkin koulussa myrskyn. Ilkitekijä piti saada kiinni. Koulun vallankumouskomitea alkoi etsiä kuumeisesti syyllistä. Sana sai olla taululla, koska tekijä yritettiin löytää käsialaa tutkimalla.

Erot ja kuilu näkyvät siinä, että kulttuurivallankumouksen tiukasta moraalista on siirrytty myöhemmin toiseen ääripäähän – vapaaseen seksiin. Tuo on tietysti tuttua myös länsieurooppalaisessa elämänpiirissä. Ehkä havainnollisempi, erityisesti Kiinassa näkyvä esimerkki on erot rikkaiden ja köyhien välillä, äärimmäisen niukkuuden sekä tuhlailevan ja pröystäilevän yltäkylläisuuden välillä. On epätoivoisiin ratkaisuihin johtavaa köyhyyttä ja niukkuutta. Toisaalta on äärimmäisen sairaalloista tuhlailua, sekä yksityisellä tasolla että hallinnossa. On puolue-eliitin pröystäilevää elämäntapaa, on hallinnon alas painamaa köyhää kansaa. Kun tällaista esiintyy yhteiskunnassa rinnakkain, se aiheuttaa tietysti lieveilmiöitä, joista yksi Yu Huan käsittelemä asia on keinottelu ja kaupustelu.

Lukion ensimmäisellä luokalla ollessaan Yu Hua ja hänen luokkatoverinsa luokka muiden koululaisten ohella valjastettiin kampanjaan keinottelijoita vastaan. Siinä kampanjassa käytiin lähes oikeaa sotaa ja esikuvat oli otettu Maon kehotuksia noudattavien punakaartilaisten väkivaltaisista iskuista. Nuo koululaiset olivat ns.  vapaaehtoisia. Samalla periaatteella valjastetaan ihmisiä edelleen yhteiskuunnalliseen työhön, kuten liikenteen valvojiksi. Nyt jälkeenpäin omia toimintaperiaatteitaan kuvatessaan Yu Hua tuntee suurta syyllisyyttä.  Se oli heikommassa asemassa olevien selkeää kiusaamista. Uhittelevat koululaiset löysivät heikoista ja alas painetuista kohteen omalle itsetunnon kohotukselleen. Se oli selkeää jahtia. Koirat etsivät saalista.

Kyse oli siitä, että ihmisille jaettiin kerran kuussa ruokakuponkeja. Säännöstely oli voimassa ja kupongit korvasivat osan rahasta. Yu Huan kotiseudulla ruokaöljykuponkeja oli jäänyt yli oman tarpeen ja maaseudulta kaupunkiin tuli köyhiä talonpoikia kauppaamaan kuponkeja, koska he tarvitsivat kipeästi rahaa perheen menoihin, kuten vaikkapa lääkärikuluihin.

Kerran Yu Huan vapaaehtoisryhmä sai kiinni nuoren voimakkaan oloisen maanviljelijän.  Hän oli vahvan näköinen, mutta kun pojat hyökkäsivät tämän ”väärintekijän” kimppuun, nuori mies vastusti lujasti, piti kätensä nyrkissä muttei kuitenkaan uskaltanut lyödä. Hän yritti paeta ja oli jo päästä karkuun. Lukion pojat kuitenkin piirittivät miehen ja hakkasivat tiiliskivillä hänen kasvonsa verille. Viimein maanviljelijänuorukaisen vastarintansa murtui ja hän kaatui maahan yltä päältä verisenä. Kädessään hän puristi ruokakuponkeja. Pojat riemuitsivat saaliista. Se oli tuolle vapaaehtoisjoukolle kuin lottovoitto. Maanviljelijä kertoi säästävänsä rahaa omia häitään varten. Kuponkeja hän oli lainannut sukulaisiltaan ja ystäviltään.  Koko suku oli ollut ilman ruokaöljyä, jotta kuponkeja olisi saatu säästöön.

Nuori maanviljelijä menetti kuponkinsa ja hän joutui kirjoittamaan lupauksen, ettei enää alennu keinotteluun. Hänet oli hakattu sen verran huonoon kuntoon, että hän pystyi tuskin kirjoittamaan oman nimensä. Kirjoittaessa paperi tahrautui vereen. Yu Hua ei tiedä, toteutuiko hänen häänsä koskaan.

Kyse oli tuolloin aivan mitättömästä asiasta. Toimintamalli on pysynyt samankaltaisena mutta vastarintakin on noussut raaemmaksi. Yu Hua kertoo esimerkin tapauksesta muutama vuosikymmen myöhemmin. Siinä  tarkastuksen kohteeksi joutunut mies ei enää vältellyt iskuja, vaan tappi tarkastajan.

Sana ”ruohonjuuri” kuvaa sitä, kuinka suurin osa Kiinan äkkirikastuneista on lähtenyt aivan pohjalta, ruohonjuuritasolta ja he ovat onnistuneet nousemaan aivan huipulle, rikkomaan esteen, nousemaan mahdottomilta tuntuneiden esteiden lävitse. Elämä on kuitenkin heikoissa kantimissa. Ihmiskohtalo on ”kakkujen kääntelijöiden” varassa. Sillä tarkoitetaan hallintoa, joiden hampaisiin joku äkkirikastunut voi joutua ja se on sitten menoksi. Kaikki tuntuu olevan mielivallan varassa, sillä täysin rehelliset ovat harvassa.

Mitä tuo ”kakkujen kääntely” tarkoittaa? Se on samaa kuin meillä käänneltäisiin räiskäleitä. Kiinassa kyse on seesaminsiemenkakuista.

”Kiinan kiihkeissä poliittisissa kampanjoissa ero vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä oli monesti häilyvä. Kansankielellä ilmiö tunnettiin ”kakkujen kääntelynä: ihmiset olivat kuin pannulla paistuvia seesaminsiemenkakkuja, joiden kohtalo oli kakkuja kääntelevän käden varassa. Tämän päivän vallankumouksellinen saattoi olla huomisen vastavallankumouksellinen ja päinvastoin.”  (s. 230)

Kiinassa tietysti romahdus voi olla totaalinen, mutta tuntuu, että Amerikoista meille nousseessa metoo-kampanjassa olisi otettu oppia kiinalaisesta yhteiskunnasta – tai siis mistä tahansa muustakin totalitaristisesta maasta.  Jonkun absurdin syytöksen kautta ihmisen elämäntyö saatetaan lytätä täysin ja romahduksen myötä ihminen voi vajota itsetuhoisiinkin tekoihin. 

Kulttuurivallankumouksen aikana elettiin ideologisen ”puhtauden” aikaa. ”Sosialismin rikkaruoho on parempi kuin kapitalismin verso”, oli tapana sanoa. Nyt yhteiskunnan veturina on talous. Deng Xiaoping on todennut (käsittääkseni jo suuren harppauksen loppuessa), että ei ole väliä, onko kissa musta vai valkoinen, kunhan se nappaa hiiriä. On siirrytty aikaan, jolloin ei ole helppoa tehdä eroa sosialismin ja kapitalismin välillä. Sanan merkitys voi muuttua, mikä heijastaa yhteiskunnan muutosta. Yu Huan mukaan ”erot” on sellainen sana. Jos ajattelen länsimaita, niin kyllähän meillä sanojen merkityssisältöjä on alettu muuntelemaan jonkin poliittisen agendan läpiajamiseksi.

Joskus kiinalaisille esikuvana oli uskollinen kommunisti Lei Feng, Hän esikuvanaan oli autettava köyhiä. Siihen joutui myös Yu Huan perhe, kunnes huomattiin, että tuosta ilmaisesta työstä pyrkivät jotkut hyötymään. Lukion äidinkielen opettaja hermostui kerran Yu Huan luokassa ja totesi ”Te olette kanniskelleet naapurin mummon kaivovettä jo kymmenen vuotta. Ettekö keksi mitään muuta?” Kyse oli 60-luvun alkuvuosista alkanut Lei Fengin esimerkin seuraaminen. Elettiin 70-luvun alkupuolta ja muutos oli tuolloin jo ilmassa. Opettajatkin alkoivat jo vaatia oppilaistaan itsenäistä ajattelua.

Meille Lei Feng on tuntematon hahmo, mutta jotain hänestä voi lukea täältä. Jung Chan kertoo Villijoutsenissa, kuinka lapset pyrkivät Lei Fengin esimerkkiä auttamaan yksinäisiä raskasta taakkaa kantavia ihmisiä (s. 284). Lopulta auttaminen kiellettiin ja koko kampanja kääntyi Maon voimasta päinvastaiseksi: sodaksi luokkavihollista vastaan. Toisia ei saanut auttaa, koska kyseessä saattoi olla luokkavihollinen.

Tuloerojen kasvaessa Kiina on eronnut paljon räikeämmin länsimaista siinä, että tuo on todellakin merkinnyt äärimmäiset köyhyyden ja äärettömän rikkauden oloja. Tässä tapauksessa köyhät eivät nouse kapinaan niin kuin vallankumouksessa.  Köyhyyden loukkuun jääminen on herättänyt vihan omaa itseään ja omaa kyvyttömyyttä kohtaan. Maa on tukahduttanut kapinamielen siinä määrin, että köyhät ja osattomat eivät kykene puolustamaan oikeuksiaan, vaikka jopa lainsäädännöllisesti siihen olisi mahdollisuuksia. Ihminen voi syyttää vain itseään. Ja kun perhe ei voi tarjota lapsilleen eväitä yhteiskunnassa, vanhemmat kokevat epäonnistuneensa. Siitä ei kiinalaisessa perhearvoja tiiviisti kunnioittavassa yhteiskunnassa hyvää seuraa. Yu Hua kertoo jopa epätoivoon joutuneiden vanhempien itsemurhista.

Tuloerojen kasvusta kertoo myös onneton tarina kidnappaajista, jotka kaappasivat pienen lapsen mutta hoitivat hommansa niin avuttomasti, että jäivät pikaisesti polisin ansaan.  Valmistelut olivat jääneet puolitiehen. Se oli tyhmänrohkeaa yritystä, joka kuvastaa yhteiskunnassa lähes syrjäytyneiden miesten epätoivoa. Oli luettu kyllä rikosuutiset muttei ollut järkeä sen pitemmälle.

”Jäljitelmä” tarkoittaa kloonia.Kyse on kiinalaisesta sanasta shānzhài. Englanninkielinen wikipedia käsittelee aihetta tarkemmin, suomalainen käsittelee vain kloonattuja puhelimia.

Yu Hualla itsellään on oiva esimerkki omasta ammatistaan. Hän valmistui alle kaksikymppisenä feikkihammaslääkäriksi. Ei hän tiennyt alasta mitään. Työ opetti. Se on kuvaavaa. Jäljitelmät kuuluvat Kiinaan monella eri tasolla.

Yu Huan viimeisenä sanana oleva ”höynäytys” (Hu you) tuntuu olevan sukua edelliseen.  Itse epäilen Kiinassa lähes kaikkea jäljitelmäksi tai höynäytykseksi. Kun itse kävin aikoinani Xianin lähistöllä tutustumassa terrakotta-armeijaan, minulla oli vahva kuvitelma, että kyseessä on suuri huijaus. Todennäköisesti olen väärässä, mutta Kiinassa oleilleena epäilen kuitenkin lähes kaikkea.

Kiinankielisestä höynäytys-sanasta voi löytää äänneasun ja kirjoitusasun pohjalta eri merkityksiä mutta tässä se tarkoittaa kutakuinkin huijaamista. Tarkemmin se on harhaanjohtamista, liioittelua, hölynpölyä, epärehellisyyttä ja valehtelua, sievästi ilmaisten muunnellun totuuden esittämistä. Kehun vielä suomentajaa.  Höynäytys on oiva vastine.

Höynäytys on tuttua myös meidän suomalaisessa yhteiskunnassamme. Ihmiset ovat valmiita höynäyttämään toisiaan ja viranomaisia, jos saavat siitä hyötyä. Kauppiaat onnistuvat kyllä meilläkin ostamaan sellaista, mitä emme todellisuudessa tarvitse.

Kiinassa ”hu you” on muoti-ilmaus ja kuuluu arkikäyttöön. Sana nousi suosioon, kun vuonna 2001 kiinalaisen uudenvuoden gaalaillassa Kiinan tunnetuin koomikko Zhao Benshan käytti sitä ja sai höynäyttämällä ihmisiä lankaan.

Sanan puhekielisestä käytöstä otan esimerkin Yu Huan omasta perheestä.  Yu Huan isä ”höynäytti” vaimoaan siten, että hän kehui Haiyania, johon hänet oli määrätty töihin. Loppujen lopuksi paikka oli surkea. Vaimo muutti kahden lapsensa kanssa upeasta Hangzhousta, kauniin Länsijärven rannalta kurjaan pikkukaupunkiin. Pikku-Hua oli tuolloin tuskin kolmevuotias. ”Höynäytit minua”, äiti totesi.

Varsinaisesti höynäytystä on käytetty liiketoiminnassa vipuvoimana. Esimerkiksi olympialaisten alla erästä uutukaista asuintaloa kehuttiin, että Bill Gateskin on vuokrannut sieltä huoneen ruhtinaallisella summalla. Bull Gatesia käytettiin vetovoimatekijänä eli höynäytyksen vipuvoimana, jotta rakennukseen saadaan korkealla hinnalla asukkaita.  Eihän todellisuudessa Bill Gates ollut mitään vuokrannut.

Toinen esimerkki liittyy huutokaupattuun pikkumainokseen TV:n parhaaseen katseluaikaan. Sen voitti melko varaton mies. höynäytti itsensä upporikkaaksi. En paljasta miten, mutta mielikuvitusta ja pitkäjänteistä ajattelua sekä ennen muuta röyhkeyttä se vaati.

Yu Hua kertoo esimerkkejä siitä, miten kansa höynäytti hallintoa ja hallinto toisaalta höynäytti kansaa.

Ensiksi mainitussa yksinhuoltajien eduista päästiin nauttimaan eroamalla väliaikaisesti. Toisessa tapauksessa hallinnon taikasanaksi tuli ”markkinoiden ehdoilla”. Sen kun sanoi syyksi, niin kansa saatiin hyväksymään mitä typerin ja käsittämättömin paikallishallinnon toimenpide. ”Ei voi tehdä mitään, on toimittava markkinoiden ehdoilla.” Näin Kiinassa on saatu toteutettua mitä älyttömämpiä juttuja, jotka ovat tuoneet kiinalaishallinnolle hyötyä ja ihmiset ovat menneet lankaan.

Jos vertaa Suomeen, niin onhan meillä huijausmielessä vedottu ”kansainvälisiin sopimuksiin”.

Lopussa Yu Hua kertoo vielä omasta höynäytysyrityksestään. Hän tekeytyi sairaaksi, valitti vatsakipuja, ettei olisi tarvinnut tehdä mitään. Isä vei sairaalaan ja löytyihän sieltä umpisuolentulehdus. Kirurgina isä operoi sen, mutta pojalle jäi epäselväksi, oliko siellä todella umpisuolentulehdus. No se kuitenkin leikattiin. Poika halusi höynäyttää isää mutta jäi sitten epäselväksi, höynäyttikö isä lopulta poikaa.

Kirjan epilogi on tuore kirjoitus. Siinä Yu Hua erottaa Kiinan kehityksessä kaksi symbolista päätietä.

Kiinalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut kolme mullistusta, joita on seurannut kolme itsemurha-aaltoa. Yksi aalto seurasi suurta harppausta. Toinen seurasi kulttuurivallankumousta. Kolmas liittyy aikaan, kun nykyinen presidentti nousi valtaan. Alettiin paljastaa korruptiota ja monet tilanteensa uhkaavaksi kokeneet päättivät tehdä oman ratkaisunsa.

Tuo aalto Yu Huan mukaan kertoo, että historialla on taipumus toistaa itseään. Yu Huan mukaan ne kertovat myös Kiinan oikeusjärjestelmästä sen, että se on kyvytön ja aseeton. Korruptiota ei Yu Huan mukaan ole kuitenkaan poistettu. Yu Hua lainaa kiinalaista sananlaskua: ”Jokaisella meistä on paskaa perseessä”. Mielestäni suomalaisten ei kuitenkaan kannata olla ylimielisiä.

Toinen päätie on perinteiset perhe-arvot. Vaikka kulttuurivallankumouksen aikana monet ihmiset ilmiantoivat kommunistihallinnolle omia perheenjäseniään, niin kuitenkin perhe piti pystyssä kiinalaista yhteiskuntaa.  Nykyisen kehityksen Yu Hua näkee huonona, koska perhe ja perhearvot ovat rappeutumassa individualismin tieltä.  

 Seuraavassa on pikkuluettelo muusta kirjallisuudesta, jota olen lueskellut rinnan Yu Huan kirjan kanssa. Paria niistä olen lainannut kirjoituksessani. Lu Xunistä on alla käytetty nykyisin vääräksi luokiteltua kirjoitusasua.

Chang, Jung. Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Suomentanut Kaarina Turtia. Otava, 1992.

Chang, Jung – Halliday, Jon. MAO. Suomentanut Jaana Iso-Markku. Otava, 2006.

Dikötter, Frank. MAO. Kiinan suuri nälänhätä 1958-1962. Suomentanut Seppo Hyrkäs. Siltala, 2011.

Syn, Lu.  Uudenvuoden uhri ja muita kertomuksia. Englannin kielestä suomentanut Elvi Sinervo. Helsinki, 1960.

Yue, Gang. The Mouth That Begs: Hunger, Cannibalism, and the Politics of Eating in Modern China, in the series of Post-Contemporary Intervensions, edited by Stanley Fish and Fredric Jameson. Duke University Press, 1999.

Mao vastaan Bach: pianisteja Kiinan kulttuurivallankumouksen paineessa

Sain idean kirjoitukseeni viime viikonloppuna Yleisradion Teema-kanavalla esitetystä Paul Smacznyn dokumenttielokuvasta Kuinka Bach voitti Maon (”How Bach defeated Mao”).  Se kertoo nykyisin Ranskassa asuvasta kiinalaispianistista Zhu Xiaomeista ja hänen paluustaan synnyinmaahansa. Tuo elokuva on kirjoitukseni keskiössä ja lähtöpisteenä mutta käsittelen myös muutaman muun kiinalaisen pianistin elämää, jotka kaikki kyllä tulevat tuossa elokuvassa vastaan. Sukunimiä käyttäen pianistit ovat Zhu, Gu, Yin ja Zhou.

Jutun otsikossa viitataan Johann Sebastian Bachiin. Hän on Zhu Xiaomein (etunimestä käytetään myös muotoa Xiao-Mei) pianistin uran rakkain säveltäjä.  Edustakoon hän nyt tässä laajemminkin länsimaista kulttuuriperintöä.  Mao Zedong edustaa puolestaan kommunistista tuhovoimaa, jota hänen kannustamanaan hullaantuneet punakaartilaisjoukot levittivät ympäri Kiinaa. Oikeastaan juttuni yhtenä perusajatuksena on kertoa, että Bach edustaa myös kiinalaista kulttuuriperintöä, vaikka noilla iskulauseitten voimalla etenevillä kulttuurivallankumouksen nuorisojoukoilla oli esikuvanaan perinteistä tyyliä käyttävä kiinalaisrunoilija.

I.                    Elokuva

Zhu Xiaomei (s. 1949) on maailmankuulu Bach-tulkitsija, joka lähti Kiinasta vuoden 1980 taitteessa ja palaa elokuvassa entiseen kotimaahansa konsertoimaan 33 vuotta lähtönsä jälkeen. Sinällään tuossa paluussa ei olisi mitään dramaattisesti kiinnostavaa mutta pianistin taustan tuntien kyseessä on toisaalta hyvin ahdistava ja toisaalta vapauttava matka. Zhu nimittäin oli Kiinassa 60-luvulla alkaneen puhemies Maon johtaman kulttuurivallankumouksen alas painamia uhreja. Ja sen verran traumoja tuo aika on häneen jättänyt, että hän uskaltautui vasta nyt palaamaan Kiinaan. 1960-luvun alkupuolella hän oli superlahjakas pianistin alku, jonka ura uhkasi kulttuurivallankumouksen purkautuessa keskeytyä jo alkuunsa. Hän selvisi kuitenkin tuon toivottoman kauden yli, missä keskeisenä tukena oli elokuvaan nimensä saanut Johann Sebastian Bach.  Hänen onnistui sitten päästä ulkomailla syventämään opintojaan. Elokuvassa kuvataan pianistin tuntemuksia ja pohdintoja sekä seurataan hänen konserttejaan alkaen Shanghaista ja päättyen kaikkein raskaimpia tuntemuksia herättävään Pekingiin. Pianistin mukana Kiinaan matkaa musiikkiesseisti Michel Mollard. Hän kommentoi elokuvassa vierailun aikana tapahtumia ja tuntemuksia.

Elokuvassa voi tutustua myös kahteen muuhun kulttuurivallankumouksen ajan pianistiin. Toinen heistä oli Gu Shengying (1937 – 1967), Zhun eräänlainen esikuva, joka päätyi tuon kulttuurille tuhoisan ajan nöyryyttävimpinä hetkinä itsemurhaan.  Toinen on Yin Chengzong (s. 1941), jo 50-luvulla huipulle noussut lahjakkuus, joka pystyi säilyttämään suosionsa myös kulttuurivallankumouksen aikana. Hänet Zhu tapaa vierailun aikana ja he vaihtavat filmikameran edessä muutaman sanan. Kerron heistä edempänä. Paneudutaan sitä ennen kuitenkin lähemmin tuohon dokumenttielokuvaan.

Elokuva on katsottavissa Suomen alueella YLEn Areenassa vielä vajaan kolmen viikon ajan osoitteessa http://areena.yle.fi/1-3882330. Toinen linkki lyhyen johdannon kera löytyy täältä. Jos katsomisaika on ohitse, niin elokuvan ranskankielinen versio löytyy kyllä myös youtubesta (https://www.youtube.com/watch?v=dQjufZJaTq0).  

Elokuvan keskiössä on Johann Sebastian Bachin Goldberg-variaatiot. Se on hänelle Bachin sävellyksistä rakkain ja juuri niitä hän Kiinan konserteissaan esittää. Täältä ne löytyvät Zhu Xiaomein esittämänä. Kyseessä on vuonna 2014 suorana nauhoitettu konsertti Leipzigin Tuomas-kirkosta. Dokumentista käy ilmi, että tuo konsertti on pianistille erittäin tärkeä. Hän oli pitkään haaveillut, että voisi esittää Goldberg-variaatiot Bachin haudan äärellä. Nyt tässä konsertissa se toteutui, sillä Bach on haudattu Tuomas-kirkkoon.   

Zhu Xiaomei vaikuttaa hyvin hiljaiselta ja syrjään vetäytyvältä persoonallisuudelta. Bachin tuotanto on hänelle läheinen ja jäänyt koko hänen elämänsä henkiseksi tukipilariksi. Mutta rakas on myös Franz Schubert. Hän kuvaa itse itseään Schubertin säveltämän laulusarjan Winterreisen (Talvinen matka) sanoin: ”Vieraana tulin tänne, vieraana lähden pois”. Hänestä huokuu syvä mielenrauha, kiinalaiseen filosofiaan tukeutuva levollisuus. Huolimatta siitä, että hän asuu Ranskassa ja pitää suurkaupunkien elämästä, hän kaipaa luonnon rauhaa. Hänellä on Ranskassa, hiljaisessa vuoristolaiskylässä oma kesäpaikkansa, jossa hän voi hiljentyä ja valmistautua esiintymisiinsä.

Zhu Xiaomei joutuu Kiinaan saavuttuaan ihmetyksen valtaan. Tietysti maa on muuttunut, mutta ennen kaikkea hän on innostunut Kiinan nuorisosta. Hänen konserttiensa pääasiallinen yleisö koostuu 20-25 -vuotiaista nuorista, kun se lännessä yleisön keski-ikä on noin 60 vuotta. Zhu näkee nuorisossa Kiinan toivon mutta samalla hän harmittelee, että maassa on unohdettu käsitellä julkisesti kulttuurivallankumouksen paljon tuhoa aiheuttanutta aikaa. Hän toteaa, että ”nuori sukupolvi haluttiin pitää täysin tietämättömänä ja kokonainen sukupolvi johdettiin harhaan.”  Myöhemmin Pekingin konsertin yhteydessä hän sanoo haluavansa olla omalla toiminnallaan muistuttamassa tuosta vaietusta ajasta.

Ensimmäinen konsertti on Shanghaissa ja heti ensimmäinen konsertti osoittaa vääräksi hänen kuvitelmansa ja pelkonsa siitä, että Kiina ei olisi ollut valmis Johann Sebastian Bachin musiikkiin. Aluksi on suunnitelmissa vain yksi konsertti, mutta kun liput siihen myydään loppuun muutamassa minuutissa, hän suostuu myös toiseen.

Konsertin luonteeseen kuuluu sen loputtua pidetty keskustelu yleisön kanssa.  Yleisöstä nuori nainen kysyy Zhun suhdetta kiinalaiseen filosofiaan – Laotseen (Laozi) ja Chuangtseen (Zhuangzi). Kysymys osoittaa, että yleisö oli havainnut Bachin musiikissa yhteyden kiinalaiseen perinteeseen.

Tytön kysymys oli seuraava:

”Lehtihaastattelussa totesitte, että Laotse ja Zhuangzi ovat opettaneet teille paljon. Auttaako vanha kiinalainen filosofia teitä pianistina? Millainen rooli sillä on?”

Zhu Xiaomei vastaa:

”En osaa selittää sitä helposti. En voi sanoa, että sovellan Laotsen ajatuksia Goldberg-muunnelmiin. Mielestäni vanhat filosofit kuten Laotse olivat suuria filosofeja. He opettivat miten pitää elää ja opiskella. He opettivat miten olla kärsivällinen, kun harjoittelin tätä teosta. He opettivat opiskelemaan ja elämään.”

Tämä vastaus ei vielä lähennä Zhun Bachia kiinalaiseen filosofiaan, mutta elokuvan myöhemmässä vaiheessa hän kyllä esittää myös sitä tukevan kommentin. Hän kertoo todenneensa joskus länsimaisille toimittajille puoliksi leikillään ”Bachin olleen oikeastaan buddhalainen”.  Zhu vakuuttaa, että siinä on perää. Hän täsmentää näkemystään juuri Laotseen viitaten. Hän pitää Bachia ja Laotsea keskenään sukulaissieluina:

Bachin nimi tarkoittaa ”puroa”. Ja Laotse esitti, että ihmisen pitää elää kuin vesi. Meidän pitää tuoda virvoitusta toistemme elämään. eikä koskaan pyrkiä pakolla vastavirtaan. Bachin teosten soittamisesta minulle on tullut päivittäinen rituaali. Se on minulle kuin mietiskelyä tai aamiainen. Se on yksinkertaisesti tapa, jota ilman olisin hukassa.

Lisään pienen välihuomautuksen Laotsesta. Hän on taolaisuuden keskeinen filosofi ja hänen kerrotaan kirjoittaneen yhden kiinalaisen filosofian perusteoksen Tao Te Chingin. Häntä palvotaan tavallaan kuin jumalaa.  Todellisuudessa saattaa kuitenkin olla, että Laotse-nimistä henkilöä ei ole ollut olemassakaan ja kyseessä olisi vain kiinalaisen viisauden kokoelma. Ja jos Laotse onkin ollut olemassa, niin hänen ajatuksiaan siinä on korkeintaan osa.

Zhu Xiaomein ehkä koskettavin elokuvassa lausuttu Bachia ja kiinalaisuutta lähentävä kommentti on mielestäni tämä:

”Bachin muodon taju, tyylin hallinta ja tunneilmaisu vastaavat ikivanhaa kiinalaista ihannetta. Se on tunne-elämän hallintaa. Se ei ole holtitonta tai hillitöntä. Muusikko, joka osaa soittaa Bachia hyvin, on saanut hyvin perustan.”

…

Jatketaan Zhu Xiaomein matkaa. Shanghaista hän suuntaa Chengduun, Kiinan sisäosaan. Hän haluaa ehdottomasti käydä Sichuanin musiikkikonservatoriossa (Sichuan Conservatory of Music). Hän pitää siellä konsertin. Elokuvassa näytetään, kun innostunut yleisö ryntää hankkimaan Zhun levyä ja lähes kaoottisessa tilanteessa Zhu kirjoittaa kärsivällisesti nimikirjoitustaan runsaslukuisten ihailijoittensa juuri hankkiman levyn kanteen.

Sichuanin konservatoriossa opiskelee elokuvan mukaan yli 17 000 opiskelijaa. Sitä pidetään maailman suurimpana konservatoriona ja luonnollisesti Kiinan johtavana musiikin opinahjona. Ei siis ole mikään ihme, että Zhu Xiaomei halusi vierailla nimenomaan siellä.  Juuri tuon vierailun aikana hän alkaa kehua kiinalaista nuorisoa. Hänestä kiinalaiset nuoret ovat mieleltään avoimia ja hän pitää heitä Kiinan tulevaisuuden toivoina.

Sichuanin konservatoriossa hän pitää avoimen oppitunnin. Kyseessä on siis mestariluokka (Master class), joihin hän kertoo elokuvassa suhtautuvansa vastenmielisesti, vaikka muuten ylipäänsä rakastaakin opettamista. Hän ei pidä siitä, kun haukankatseinen yli sadan hengen yleisö seuraa nuorta soittajaa ja tämä panee parastaan ”säikkynä kuin pikkulintu”. Kyllä se minuakin huvittaa, kun katselee tiukkailmeistä opettajakuntaa tekemässä vihkoonsa muistiinpanoja ja laajaa opiskelijajoukkoa tarkkasilmäisinä seuraamassa opiskelijakaverinsa sitkeitä ponnisteluja. Siinä kuitenkin soitetaan Bachin musiikkia. Yhtäältä se kertoo syvästä kiinnostuksesta Bachiin ja hänen maailmankuuluun kiinalaiseen tulkitsijaan. Toisaalta eivät tuonkaltaiset mestariluokat Sichuanin konservatoriossa ole mitenkään harvinaisia. Esimerkiksi tässä linkissä kerrotaan, kun Sichuanin konservatorion maailman maineeseen noussut oppilas Yundi Li (kiinalaisittain Li Yundi) pitää mestariluokkaa samassa paikassa, jossa Zhu Xiaomei piti sitä vuonna 2013.  

Luulen, että nuori soittaja ei välittänyt vähääkään noista haukankatseista vaan oli ikionnellinen päästessään Zhu Xiaomein ohjaukseen. Se vain auttoi hänen motivaatiotaan ja edisti kehitystään. Ja kiinalaiset opiskelijat ovat kyllä monessa sopassa keitettyjä.

Mestariluokkaa katsellessa jollain lailla aistii, että Zhu kokee olonsa vaivautuneeksi. Varsinkin sen huomaa, kun vertaa hänen opetustaan toiseen, tällä kertaa Ranskassa kuvattuun tilanteeseen, jossa hän antaa suojatilleen yksityisopetusta. Tilanne on hyvin intiimi ja jopa herkkä. Jollain lailla no opetustuokiot oli saatu aidosti ikuistettua huolimatta kameran läsnäolosta.  Zhu näyttää todella nauttivan opettamisesta. Se näyttäisi olevan hänelle jopa eräänlainen kutsumus. Hän toteaa omaksuneensa kiinalaisesta perinteestä ajatuksen, että hän on tavallaan oppilaansa palvelija. Opetuksessa on nöyryys mukana.  Tilanne on herkkyydessään lähes intiimi, opettajan sydän on lämpöä täynnä.

Tuo nöyryys ja palvelijan osa ei aina ole kuitenkaan rikkaus. Toisessa yhteydessä hän myös hieman ruoskii itseään ja panee pelokkuutensa syyksi itseluottamuksen puutteensa ja oman kiinalaisen menneisyytensä. Minusta tähän seuraavaan Zhun puheenvuoroon kätkeytyy tärkeä seikka: ihminen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään, joskus siitä voi tulla taakka, joskus siihen vain projisoituu kaikki toiminta. Zhun elämään kulttuurivallankumous jätti traumoja ja henkisiä kiputiloja, joita hän osin kompensoi opetustyönsä lämmöllä.

”Olen aina tuntenut olevani kuin koira häntä koipien välissä. Tuntui vaikealta tulla yhtäkkiä suureksi tähdeksi. Pianistina minulta puuttuu itseluottamusta. En ole koskaan tuntenut olevani itsevarma ja ylpeä itsestäni. Syynä on kasvatukseni ja kulttuurivallankumous, joka on syvällä sisälläni. En ole koskaan kokenut olevani päähenkilö. Olen aina kokenut olevani palvelija: musiikin palvelija, säveltäjien palvelija. ja oppilaitteni palvelija. Se johtuu perinteisestä kiinalaisesta kasvatuksesta.”

Jäin miettimään tuota ”perinteisen kiinalaisen kasvatuksen merkitystä”. Sen hierarkkisuus voisi kai näkyä myös muulla tavalla.  Zhu on kuitenkin naisena kokenut asiat noin.

…

Elokuvassa näytetään näkymää kiinalaisesta puistosta, jossa miehet harjoittavat kiinalaista taiji-voimistelua. Taustalla soi Bachin musiikki. Siinä näkyy samanlainen yhteys ja harmonia, kuin koin viime kesänä Pietarissa Akateemisessa Kapellassa heinäkuussa pidetyssä konsertissa, jossa urkuri Vladimir Shljapnikov yhdisti rohkeasti Johann Sebastian Bachin urkumusiikkia erilaisiin kulttuuriperinteisiin. Konsertin parasta antia oli juuri kiinalaisen taiji-perinteen liittäminen Bachiin. Yleisö saattoi seurata kaksi erilaista esitystä.  Toisella kerralla kiinalaisella taiji-voimistelijalla oli esityksessään miekka mukana.  Minulle noissa esityksissä oli jopa omaan kristilliseen perimääni liittyvää uskonnollista sisältöä. Etsittiin harmoniaa ja tasapainoa ja toisaalta miekalla taisteltiin pahan voimia vastaan tukeutuen ylempien taivaan voimien turvaan. Koin esityksissä kristillisen kilvoittelun ja kiinalaisen filosofian yhteyden. Oikeastaan mentiin tajunnan tasolla vielä korkeampiin henkisiin ulottuvuuksiin, ihmisen olemassaolon alkusyihin. Olen kirjoittanut konsertista tähän blogiini heinäkuussa 2016. Tuolloin tekstin pääaiheena oli eräs toinen Pietarin matkalleni osunut konsertti.

…

Chengdun vierailun jälkeen Zhu Xiaomei suuntaa Pekingiin, jota vierailua hän jännittää eniten. Hän tapaa siellä paitsi sisariaan myös entisiä opettajiaan, joiden kanssa hän kokee odottamattoman lämpimän jälleennäkemisen riemun. Ennen tapaamistaan hän oli pelännyt, että heille oli jäänyt jotakin kateudenkin sävyistä kaunaa siitä, kun hän oli ”karannut” ulkomaille. Mutta nuo pelot aiheutuivat aivan turhiksi. He olivat vain iloisia, että heidän oppilaalle oli avautunut sellainen mahdollisuus. Heillä oli vahva näkemys, että klassisessa musiikissa ulkomailla opiskelu oli kehittymisen kannalta välttämätöntä.  Minulle itselleni tuossa Zhun ajatuksessa oli jotain kiinalaiseen luonteenlaatuun tyypillistä. Pelättiin sitä, että tärkeäksi koettu sosiaalinen verkosto oli päässyt rikkoutumaan ja pyrittiin se sitten korjaamaan.

Nimenomaan Pekingistä hän muutti aikoinaan ulkomaille Yhdysvaltoihin, mikä tapahtui erilähteiden mukaan joko vuonna 1979 tai 1980. Pekingissä hän kävi kouluaan, kun kulttuurivallankumous katkaisi hänen uransa. Hän joutui sitten lähtemään kulttuurivallankumouksen ohjelman mukaisesti viideksi vuodeksi maaseudulle maatöihin. Ja nimenomaan Pekingissä hän noiden vuosien jälkeen kokosi elämänsä sirpaleet sekä ihmisenä että taiteilijana ja pystyi aloittamaan uudelleen keskeytyneet piano-opinnot.

Zhu Xiaomei Pekingissä perheen vanhan pianon ääressä katsoo nuoruuden kuvaansa

Elokuvassa näytetään hetkeä, kun hän tapaa neljä sisartaan. Sisarien tapaaminen on tietysti täynnä lämpöä ja haikeaa muistelua, myös ikävistä asioista. Perheen perinteinen Robinson-merkkinen piano on edelleen tallella. Aika on siihen jättänyt jo särönsä, ja sisarusten kesken syntyykin keskustelua sen entisöinnistä.  Sisarukset kutsuvat sitä ”perheen esi-isäksi”.

Zhu Xiaomei kertoo omista tuntemuksistaan. Hänen äitinsä ei voinut itse soittaa pianoa ja siksi hän pani kaiken toivonsa ja energiansa tyttäreen. Hän halusi, että tytär voisi toteuttaa hänen unelmansa pianonsoitossa. Äiti myös koko ajan rohkaisi tytärtään jatkamaan valitsemallaan uralla. Vierailun aikana Xiaomei istuu tuon heikkokuntoisen pianon ääreen ja alkaa soittaa Robert Schumannin kappaletta Träumerei, jota hän muistaa äidin joskus aikoinaan soittaneen. Nyt se herkistää silmiin muistojen kyyneleet.

Zhu vierailee Pekingin konservatoriossa, joka herättää hänessä monenlaisia muistoja.  Se oli yhtäältä hyvin onnellista aikaa. Hän oppi ja omaksui paljon. Mutta sieltä on myös raastavia muistoja. Niitä olivat julkiset taisteluhenkiset kritiikkikokoukset ja ilmiannot. Häntä arvosteltiin 12-vuotiaana julkisesti konservatorion 400 oppilaan edessä. Nyt hän pitää sitä julmuutena.

Oman konserttinsa hän pitää kuitenkin Pekingin konserttitalossa. Se on nykyisin täysin entisöity, mutta kyseessä on kuitenkin hieman perinteisempi paikka kun olympiavuodeksi 2008 valmistunut uusi ja massiivinen, lempinimeltään ”Munana” tunnettu konserttitalo, jota varsinaisesti kutsutaan Pekingin oopperataloksi. Minulle molemmat paikat ovat hyvin tuttuja ja läheisiä. Pekingin konserttitaloon liittyy mukavia muistoja senkin vuoksi, koska siellä on konsertoinut myös omalta kotipaikkakunnaltani vierailulle saapunut kymenlaaksolainen orkesteri Kymi sinfonietta. Olin sitä konserttia kuuntelemassa. Se sai traagisen lisäsävyn, koska Sichuanissa oli juuri tapahtunut valtava, paljon uhreja vaatinut maanjäristys.

…

Konsertin valmistelut sujuvat huonosti. Konsertin valmistelut takkuavat. Harjoitukset epäonnistuvat. Myös sää on huono. Stressi ilmenee kiukutteluna. Yhtä kaikki konsertin alkaessa Zhu Xiaomei saa eteensä täpötäyden salin, ihmiset ovat uteliaan odotuksen vallassa.

Konsertin kuvaus on elokuvan kohokohtia. Elokuvassa näytetään hyvin herkkiä kohtauksia itse Zhu Xiaomein soitosta. On hyviä lähikuvia sormienliikkeistä ja kaikesta huokuu konsertin levollinen ilmapiiri. Täpötäysi Sali oli todellakin hiljentynyt kuuntelemaan pianistivieraan soittoa. Se on minulle suoran sanoen hieman yllättävää, koska Kiinassa voi herkässäkin tilaisuudessa aistia levottomuutta. Siinä se poikkeaa länsimaisesta klassisesta konsertista.

Konsertissa läsnä ollut Michel Mollard kuvaa konsertin tunnelmaa erityiseksi: ”Yleisö alkoi ikään kuin sulaa”. Sitten näytetään, kun pianisti lähes hukkuu katsojien jakamaan kukkamereen. Kuva siirtyy taas Mollardiin, joka toteaa, kuinka monet olivat kokeneet konsertin ”vapautumisen hetkeksi”.

Riemukkaiden suosionosoitusten jälkeen puheenvuoron ottaa itse taiteilija. Hän puhuu hiljaisen levollisella äänellään. Hän kertoo omasta nuoruudestaan välittäen sen myötä oman henkisen testamenttinsa Kiinan nuorelle sukupolvelle.

”Haluan esiintyä, jotta kaikki tietäisivät, että meidän sukupolvemme on yhä olemassa. Sillä me saimme kärsiä paljon. Ei vain fyysisesti vaan kulttuurin puutteen takia. Ei ollut musiikkia ja sanakirjatkin piti kopioida käsin. Haluan näyttää kaikille että meidän sukupolvemme ei ole kadonnut äänettömästi. Haluan tuoda kunniaa sukupolvelleni.”

Zhu jatkaa ja salin täpötäysi yleisö on hiljentynyt kuuntelemaan.  Hän kertoo konserttisaliin liittyvän mielenkiintoisen kohtalonyhteyden. Hän oli Pekingin konserttitalossa edellisen kerran 60-luvulla Gu Shengyingin konsertissa tämän ollessa uransa huipulla. Puheenvuorossaan Zhu luo muistia omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa, Kiinan Kansantasavallan alkuvuosiin ja nostaa sieltä esille oman henkisen esikuvansa.

 ”Minulla on onni jakaa tämä hetki kanssanne. Kun viime kerran kuuntelin täällä konserttia, se pidettiin täällä, mutta vanhassa salissa. Kuulin Gu Shengyingin konsertin. Muistan sen hyvin elävästi. Hän soitti Frederic Chopinin Nokturnoja. Siitä on kulunut pitkä aika. Mielestäni emme kuitenkaan saa unohtaa, miten hänen sukupolvensa raivasi meille tietä. Gu Shengying ei itse päässyt kulkemaan sitä loppuun. Olen jatkanut sitä tietä hänen puolestaan. ”

 Pianisti kumartaa lopuksi nöyrän kiitollisena suosiota osoittavalle yleisölleen.

Tuon konsertin jälkeen Zhu Xiaomei saa kohdata vanhoja opettajiaan, jotka olivat tulleet häntä kuuntelemaan ja totta kai halusivat hänet myös tavata. On sydämellistä halailua, lämpimiä kohtaamisia, aitoa jälleennäkemisen iloa. Ja paikalle ilmestyy myös ”Zhou laoshi” – ”opettaja Zhou”. Hän on myös aikansa suuri tähti, Zhou Guangren (s. 1928), josta kerron enemmän alempana. ”Hän oli minulle suuri tuki”, toteaa Zhu. ”Pyrin hänen oppilaakseen vuonna 1980. Hän otti minut, mutta päätin heti lähteä Amerikkaan.” Zhu päätteli tuolloin, että Zhou loukkaantuu, mutta hän vain kannusti todeten, että ”nuorten pitää nähdä maailmaa”.

…

Yllä olen jo laittanut linkin, jossa Zhu soittaa Goldberg-variaatioita Leipzigin Tuomas-kirkossa Johann Sebastian Bachin haudan äärellä. Siinä tavallaan ympyrä sulkeutuu. Hän oli halunnut käydä haudalla ja siitä syntyi vielä suurempi haave. Hän halusi soittaa haudan ääressä. Tuossa konsertissa sekin unelma täyttyi. Musiikin tutkija Michel Mollard kuvaa elokuvassa tilannetta näin:

”Kun Kiinassa käydään esi-isien haudalla, vainajille puhutaan ääneen. Uskon, että kun Xiao-Mei soitti Goldberg-muunnelmat Tuomas-kirkossa, hän tunsi puhuvansa Bachille samalla tavalla, kuin jos hän olisi ollut vanhempiensa haudalla.”

II.                  Zhu Xiaomein elämänvaiheita

Edellisessä luvussa olen jo käsitellyt Zhun Xiaomein elämän käännekohtia. Jatkan vielä hieman hänen uransa ja elämänvaiheittensa käsittelyä.

Hän syntyi vuonna 1949 Shanghaissa taiteilijaperheeseen. Nähtävästi melko pian perhe muutti Pekingiin ja siellä Xiaomei kävi koulunsa. Äiti varmaan havaitsi jo varhain tytön lahjakkuuden ja – kuten yllä totesin - siirsi omat tukahtuneet unelmansa lapseensa.  Pianonsoitto aloitettiin jo viisivuotiaana ja kahdeksan vuoden ikäisenä Xiaomei esiintyi jo Pekingin radiossa ja televisiossa. Kymmenen vuoden iässä hänet valittiin erityisen lahjakkaille lapsille tarkoitettuun musiikkikouluun, jossa tyttö sai pätevää klassisen pianonsoiton opetusta asiaan perehtyneiltä opettajilta. Hän sai opiskelunsa hienosti alkuun, kunnes sitten ilmapiirin kiristymisen myötä tuli mutkia matkaan. Kun vuonna 1966 kulttuurivallankumous lopullisesti puhkesi, hänen opintonsa ja kehityksensä keskeytyivät. Pianonsoitto oli jo tuota ennen joutunut halveksittuun asemaan ja se oli osittain jopa kielletty. Zhu lähetettiin muun opiskelevan nuorison mukana maaseudulle työleirille, jossa nuorten piti silloisen käsityksen mukaisesti oppia syvemmin Kiinan vallankumousta fyysisen työn pohjalta. Paikka oli Zhangjiakou. Yksi samanniminen kaupunki sijaitsee Pekingistä reilut 100 kilometriä luoteeseen, mutta voi olla, että kyseessä on jokin kaukaisempi samanniminen paikka.

Todettakoon, että kyseessä ei ollut mikään vankileiri. Kyse oli maatöistä, jonne opettajat ja opiskelijat oli lähetetty. Zhu kykeni salakuljettamaan sinne pianonsa, jonka hän onnistui sijoittamaan jonkun paikallisen kyläläisen asuntoon. Kyseessä oli se sama yllä mainitsemani ”Robinson”, joka oli tallella sisaren asunnossa Zhun vierailun aikana.  Sen myötä hän kykeni pitämään myös kulttuurivallankumouksen vuosina yllä soittotaitoaan. Hän oli oppinut musiikkikoulusta, että Johann Sebastian Bachin Das Wohltemperirte Clavier (The Well-Tempered Clavier , ”Hyvin viritetty piano”) on sormiharjoittelun kannalta mainio sävellys ja siitä tulikin noina vuosina hänen tärkein soittokappaleensa. Hän kykeni ylläpitämään taitonsa ja sorminäppäryytensä maatöissä vietettyjen viiden vuoden aikana. Toisessa yhteydessä kerrotaan, että koska nuottien painaminen oli tuolloin mahdotonta ja Bachin kaltaisten länsimaisten mestarien nuottien hallussapito oli jopa kiellettyä, niin Zhu onnistui salakuljettamaan mukanaan tuon yllä mainitun kappaleen nuotit mukanaan. Siellä hän kopioi sitä käsin ja jakoi eteenpäin. Näin tuosta sävellyksestä on tullut Zhulle erittäin tuttu ja muistorikas.

Vuonna 1979 (elokuvan mukaan vuonna 1980) Zhu Xiaomei onnistui pääsemään Yhdysvaltoihin ja aloittamaan piano-opinnot Bostonissa sijaitsevassa New England -konservatoriossa. Tuolloin klassista musiikkia soittavat kiinalaiset olivat lännessä harvinainen näky. Zhu soitti opettajalleen Robert Schumannin kappaleen, jota kuunneltuaan opettaja kehui soittotekniikkaa, mutta arvosteli tulkintaa. Tuon palautteen myötä hän paneutui opintoihinsa entistä syvemmin, minkä hedelmistä voimme nyt nauttia. Erilaiset ristiriidat ja ennakkoluulot pelkästään kannustivat häntä eteenpäin.

Zhu joutui elämään Bostonissa hyvin vaatimattomasti. Hän pääsi asumaan Bostonin sinfoniaorkesterissa soittavan huilistin asuntoon alivuokralaiseksi ja joutui asumisen vastineeksi huolehtimaan asunnon siivouksesta. Huilisti kuitenkin epäili kiinalaisen asukkaansa soittotaitoja eikä halunnut kuulla hänen soittavan. Näin ollen hän pystyi harjoittelemaan vain vuokraemännän poissa ollessa. Parin vuoden kuluttua koitti kuitenkin hetki, jolloin tämä kuuli Zhun soittoa ja ihastui. Ennakkoluulot alkoivat hälvetä.

Zhu Xiaomei sai USA:n kansalaisuuden asuttuaan maassa kahdeksan vuotta. Eurooppa kuitenkin veti puoleensa. Kansalaisuuden saavuttuaan hän muutti Pariisiin ja alkoi luoda siellä uraansa. Eräänlainen virstanpylväs täyttyi vuonna 1994, kun hän piti Pariisin Metropolitan-teatterissa oman soolokonserttinsa.

Zhu on jäänyt sinkuksi. Kiinalainen nainen –sivustolla kirjoitetaan hänen todenneen, että musiikki on vienyt hänet niin mukanaan, ettei parisuhteen luomiseen ole löytynyt energiaa eikä mahdollisuutta.

Yllä olen jo pohdiskellut Bachin musiikin ja kiinalaisen filosofian henkistä sukulaisuutta. Mieleni tekee vielä hieman jatkaa samaa teemaa. Zhu kertoo asuneensa ikänsä suurissa kaupungeissa, mutta toisaalta hän kaipaa jatkuvasti luontoon ja vuoristoon. Hän toteaa saavansa sieltä rauhaa ja sisäistä voimaa. Elokuvan luoman vaikutelman pohjalta minulla nousee Zhun persoonasta mieleen kiinalaiseen perinteeseen kuuluvat ”kaupunkierakot”, jotka elävät eräänlaista kaksoiselämää.  Heistä kertoo Kiinan runouden asiantuntija Pertti Seppälä runoilija Wang Wein elämään liittyen. Asiaa käsitellään myös yleisradiossa kirjakerhon ohjelmassa. He toisaalta huolehtivat kaupungissa omasta toimeentulostaan, toisaalta noudattavat mahdollisuuksiensa mukaan erakkouteen kuuluvaa elämäntapaa. Zhu ei todellakaan ole erakko, mutta jotain henkistä sukulaisuutta saattaisi olla. Se on hänen kiinalaisuuttaan, josta hän ammentaa voimansa.

III.                Gu Shengying

Zhu toteaa Pekingin konserttinsa yleisölle, että hänen eräänlaisena esikuvanaan ja voimavaranaan on ollut Gu Shengying (1937 – 1967), jonka Chopin-konsertissa hänellä oli ilo olla 60-luvulla läsnä. Zhu kuvailee elokuvassa Gun soittoa sanoen sen olevan ”luonnollista ja yksinkertaista”.  Hän lisää:

”Gu oli intohimoinen, muttei melodramaattinen, sellaisia pianisteja kuulee nykyisin harvoin”.

Gu oli nuorena huipulle noussut lahjakkuus. Hänen kansainvälisesti arvokkain saavutus lienee vuonna 1959 Geneven pianokilpailussa saavutettu toinen palkinto yhdessä italialaisen, sittemmin maailman huipulle nousseen Maurizio Pollinin kanssa.  Mutta arvokasta menestystä tuli myös Moskovassa, Varsovassa ja Belgiassa.

Gu Shengying ystäviensä kanssa alhaalla keskellä, kun kaikki oli vielä hyvin

Löysin erään arvion, jossa kirjoittaja ylistää Gu Shengyingin soittoa ja kehuu erityisestä hänen Chopin-tulkintojaan. ”Hänen rubatonsa tuntuu niin luotettavalta,” kirjoituksessa todetaan. Kirjoittajan mukaan sydäntä särkee ajatellessa sitä, miksi hänen kaltaiselta musiikin hengettäreltä vietiin maine.

Ding Zilin (http://www.hrichina.org/en/content/4665 )oli aikoinaan Gu Shengyingin luokkatoveri ja ystävä. Ding Zilin on Tiananmenin äidit -ryhmän koordinaattori. Toiminnan taustalla on hänen poikansa kohtalo. Tämä sai surmansa vuoden 1989 tapahtumissa Tiananmenilla. Nykyisin hän muistelee vuosittain luokkatoverinsa muistoa  kesällä Qingming-juhlan yhteydessä. Kyseessä on perinteinen kiinalainen juhlapäivä - Puhtaan kirkkauden päivä. Sitä kutsutaan myös haudan lakaisupäiväksi. Tuona päivänä kiinalaiset käyvät läheisten haudoilla, siivoavat siellä ja antavat vainajille lahjoja. Gu Shengyingin hautaa ei ole kuitenkaan olemassa. Hän vierailee poikansa haudalla ja hän on yhdistänyt tuohon hetkeen myös kahden muun vainajan muiston, joiden kohtaloissa hän löytää samankaltaisuutta. Toinen on Gu ja toinen on Lin Zhao, hänen poikansa opiskelukaveri, joka joutui vallanpitäjien ampumaksi. Se on hyvin tärkeä päivä noiden kolmen henkilön muiston kirkastamiseksi.

Gu teki itsemurhan jouduttuaan kulttuurivallankumouksen aikana nöyryytetyksi. Hänet myöhemmin rehabilitoitiin ja maine palautettiin, mutta Ding Zilin toteaa, että niitä, jotka olivat syynä hänen itsemurhaansa, ei ole koskaan rangaistu.

Luokkatoverinsa Gu Shengyingin kuolemasta hän sai tietää vasta 23 vuotta tämän kuoleman jälkeen. Se oli siis kesäkuun neljäntenä päivänä vuonna 1989 tapahtuneen verilöylyn jälkeen. Uutinen oli tuolloin hänelle suuri shokki ja hän lähes pyörtyi.

He kävivät samaa koulua Shanghaissa. Elettiin vielä 40-lukua. Shanghain elämä poikkesi paljon muun Kiinan elämästä. Kyseessä oli kristillinen tyttökoulu. Dingillä on luokkatoverista kauniit muistot. Hän oli kaunis kuin nukke, lisäksi hän älykäs oppilas ja huomaavainen koulukaveri. Hän auttoi luokkatovereita, jos heillä oli oppimisvaikeuksia. Dingillä oli oppimisvaikeuksia ja Gu auttoi tätä usein, mutta pianotuntien vuoksi heillä ei kuitenkaan ollut paljoa yhteistä aikaa.

Gu oli varakkaasta perheestä. Päivittäin koulupäivän loputtua vanhemmat tulivat hakemaan hänet kotiin omalla autolla. Harvalla oli vastaava tilanne, että omat vanhemmat noutivat lapsen. Gu ei koskaan kertonut vanhemmistaan tai perheestään. Ding Zilin sai heistä kuitenkin hyvin positiivisen vaikutelman.

Ding ja Gu viettivät yhdessä noin kolme vuotta. Keväällä 1947 Ding muutti perheensä mukana Suzhouhun ja joutui kyynelsilmin jättämään hänelle rakkaan koulunsa.

Sen jälkeen Ding joutui muuttamaa paikkakuntaa useaan kertaan, mutta hän kuitenkin piti uskollisesti mukanaan koulukavereiden tekemää muistokirjaa ja heidän antamiaan läksiäislahjoja. Gun lahjaa hän ei kuitenkaan voinut säilyttää, sillä se oli suklaasta tehty isokokoinen Jeep-auto. Suzhoussa se valitettavasti alkoi sulaa ja hän joutui syömään sen sisartensa kanssa.

Vuosi 1949 oli käännekohta heidän sukupolvelleen. Ding Zilinin monet ystävät muuttivat Kuomingtanin mukana Taiwaniin. Hänen setänsä muutti myös ja toimi kaiken lisäksi tuossa muutossa eräänlaisena johtohenkilönä. Tämä on tuon sukupolven ihmisille hyvin normaali tilanne. Minäkin tunnen saman ikäluokan kiinalaisia, joiden sukulaissiteet katkesivat 40-luvun lopulla. Sittemmin vierailu on tullut mahdolliseksi.

Gun perhe jäi Shanghaihin. Ding Zilinin perhe muutti kauas Koillis-Kiinaan. Hänen yhteytensä Gun kanssa katosivat lopullisesti. He eivät voineet pitää yhteyttä eivätkä tavanneet enää koskaan. 

Ding kuuli Gu Shengyingista vasta 50-luvulla, kun hän oli perheensä mukana muuttanut Pekingiin. Hän luki lehdistä, että Gu oli menestynyt kansainvälisissä pianokilpailuissa ja hänen maineensa oli nousussa. Hän kykeni onnittelemaan entistä koulutoveriaan vain sydämessään.

Kun hän sitten lopulta sai tietää Gun kuolemasta, kesti aikansa ennen kuin hän kykeni ymmärtämään itsemurhan syitä. Tutkittuaan asiaa hän tajusi, kuinka paljon tuo perhe oli joutunut kärsimään.

Gun isä toimi ennen vuotta 1949 Shanghaissa yrittäjänä – jonkinlaisena konserttien järjestäjänä eli promoottorina. Hän oli kommunistisen terminologian mukaan niin kutsuttu edistyksellinen kapitalisti. Ding Zilin oli kuullut, että Gu Shengyingin isä oli auttanut kommunistista puoluetta sen ollessa maan alla.  Kuitenkin 50-luvulla häntä syytettiin Kuomingtanin agentiksi ja hänet vangittiin.

Kulttuurivallankumouksen alkaessa Shengying joutui vaikeuksiin. Shanghain konservatoriossa hänet luokiteltiin kuuluvaksi huonoon nuorisoon, mikä johtui lähinnä hänen kansainvälisestä menestyksestään ja ehkä myös perhetaustasta.. Häntä arvosteltiin ja hän joutui julkisten ilmiantojen kohteeksi. Nuori nainen kärsi siitä sekä fyysisesti että henkisesti ja koki asiansa kestämättömäksi.

Shengying lähetti vankilassa (nähtävästi Sinkiangissa Länsi-Kiinassa) olevalle isälleen suklaata ja sen jälkeen koko perhe teki yhdessä itsemurhan avaamalla asunnossa olevat kaasuhanat. Myös muu perhe oli joutunut nöyryytysten kohteeksi. Kulttuurivallankumouksen jälkeen isä rehabilitoitiin ja vapautettiin ja hän pystyi palaamaan Shanghaihin. Tuolloin osoittautui, että hän oli ainoa perheessä eloon jäänyt. Pian tämän jälkeen myös hänen elämänsä päättyi. ”Tuo hyvä ja onnellinen perhe oli hiljaa kadonnut Shanghaista”, Ding Zilin toteaa

Ding kertoo järkytyksestään kuultuaan Gun itsemurhasta. Tyttö oli korkeasti kouluttautunut, lahjakas ja arvostusta kaikkialla osakseen saanut henkilö. Hän ei olisi ansainnut tuollaista kuolemaa. Elämä oli vasta edessä. Kuitenkaan hänen ei suotu elää. Hänen mukanaan ei tuhoutunut vain henki vaan myös hänen luovuutensa ja toiveensa ja tietenkin myös hänen elämänsä arvokkain asia - musiikki.

Kun elämässä kokee suoranaista uhkaa, tarvitaan todellista rohkeutta. Sama koskee nöyryytystä.

Ding Zilin ymmärtää Gun perheen ratkaisua. Gu Shengying oli herkkäsieluinen taiteilija. Hän katsoi parhaakseen valita kuoleman ja puolustaa omaa arvoaan mieluummin siten kuin että olisi pyytänyt armoa nöyryytysten keskellä. Ding pitää sitä urheana tekona. Herrasmies voidaan tappaa, muttei nöyryyttää. Gu valitsi kuoleman säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja omanarvontuntonsa.

Ding Zilin kokee itsessään syvää läheisyyttä Gu Shengyingiin myös siinä, että tämä lähetti ennen itsemurhaansa samanlaisen suklaan isälleen vankilaan kuin Dingille itselleen, kun heidän tiensä erosivat koulussa.

Gun suvusta ei jäänyt ketään eloon. Ding Zilin yritti löytää paikkaa, johon Gu on haudattu. Sitä ei löytynyt. Ehkä sitä ei olekaan. Ding koki hyvin raskaana sen, kun ei ollut hautaa, jossa hän olisi voinut käydä kouluaikaista ystäväänsä muistelemassa. Sen vuoksi hän on yhdistänyt Gun muiston hänen poikansa ja tämän ystävänsä muistoon.  Puhtaan kirkkauden juhlaa vietetään keväisin.

IV.                Yin Chengzong

Yin Chenzong oli minulle ennestään tämän jutun pianisteista tutuin. Olen ostanut Kiinassa hänen levynsä, jossa hän soittaa Franz Schubertin Impromptuja.  En tuolloin oikeastaan vielä tajunnut, että Yin Chengzong oli 80- ja 90-luvuilla Kiinan pianisteista nimekkäin. Ja vasta tutustuttuani CD-levyyn sisältyviin johdantoartikkeleihin opin tuntemaan myös hänen merkittävää uraansa laajemmin. Levyyn sisältyy Zhou Guangrenin kirjoittama juttu Yin Chengzongin urasta.  Ja vasta elokuvan katsomisen jälkeen olen tajunnut, kuka on Zhou Guangren (ks. alla). Luulin hänen olevan vain joku musiikkitoimittaja, mutta koska kyseessä on niinkin merkittävä henkilö, niin se nostaa hankkimani levyn arvoa. Yin Chengzong soittaa siinä  Steinway-pianoa, mitä levyn yhteydessä korostetaan. Minulle tuo tieto ei paljoa kerro.

Menen nyt kuitenkin lähemmin Yin Chenzongin elämään. Lähteenäni ovat tuon Zhou Guangrenin artikkelin lisäksi taiteilijan omat kotisivut ja wikipedia.

Yin Chengzong on maineikkaimpia kiinalaisia pianisteja maailmassa Hän on konsertoinut kaikkialla maailmassa, viidessä eri maanosassa. New York Times on häntä ylistänyt. Hän on voittanut Tšaikovski-pianokilpailun. Hän konsertoi ensimmäisen kerran Carnegie Hallissa vuonna 1983. Sen jälkeen hän on konsertoinut siellä seitsemän kertaa. Lisäksi hän on konsertoinut useissa maailmankuuluissa konserttitaloissa ympäri maailman. Konserttiohjelma käsittää resitaaleja ja pianokonserttoja.

…

Yin on syntynyt vuonna 1941 Fujianin provinssissa pienellä Gulangyun saarella, jota kutsutaan ”pianosaareksi”. Kyseessä on mitättömän pieni kahden neliökilometrin kokoinen saari ja lisänimensä se on saanut kolonialistisen menneisyytensä ansiosta. Saaressa on noin 200 pianoa ja siellä on myös Kiinan ainoa pianomuseo.

Yin Chengzong aloitti pianon soiton jo alle kouluikäisenä. Yhdeksän vuoden iässä hän piti ensimmäisen julkisen sooloesityksensä.  12-vuotiaana hänet hyväksyttiin Shanghain musiikkikonservatorioon. 17-vuotiaana hän voitti Wienissä pidetyn kansainvälisen nuorille tarkoitetun pianokilpailun. Ja vuonna 1962 hän voitti 20-vuotiaana Tšaikovski-kilpailuissa Moskovassa toisen palkinnon.

Yin Chengzong oli aikansa lapsitähti, joka nousi jo nuorena kuuluisuuteen. Kun sitten 50-luvun lopulla alkoi poliittinen ilmapiiri maassa kiristyä myös suhtautumisessa länsimaiseen musiikkiin, joutui Yin Chengzong hankalaan tilanteeseen.  60-luvulla ajan henki vain kärjisti länsivastaisuutta ja puhkesi lopulta kulttuurivallankumouksen mielivaltaan.  Yin on  kirjoitukseni pianisteista kuitenkin se, joka selvisi tuosta ajasta parhaiten ja kykeni hyödyntämään sen urallaan.

Kun länsimaista musiikkia ja klassisen musiikin soittimia alettiin pitää porvarillisena hapatuksena, Yin esitti kysymyksen: ”Tarvitaanko pianoa?” Ja hän ryhtyi nuorten kollegoittensa kanssa rohkeaan vastaiskuun. Hän alkoi tietoisesti edistää pianon tunnettuutta Kiinassa. Sitä varten klassisen peruskoulutuksen saanut soittaja joutui perehtymään itselle ennestään vieraisiin musiikkilajeihin. Myös tässä epätoivoiselta vaikuttavassa tilanteessa hän kykeni näyttämään lahjansa. Oikeastaan kaikki oli alkanut jo 50-luvulla, jolloin hän sävelsi vanhaan kiinalaiseen tanssimelodiaan perustuvan pianokappaleen.

Vuonna 1964 – siis ennen kulttuurivallankumouksen alkua – asuessaan yhden vuoden maaseudulla hän pyysi konservatoriolta lähettämään hänelle pianon. Ja siellä hän soitti siellä talonpojille säveltäen ja sovittaen musiikkia kiinalaisen perinteen pohjalta. Sitten kulttuurivallankumouksen aikaan vuonna 1967 hän teki onnistuneen tempauksen Tiananmen-aukiolla Pekingin keskustassa. Hän kuljetutti keskelle aukiota ystäviensä kanssa pianon ja siellä hän soitti kolmen päivän ajan vallankumouksellisia lauluja, sekä perinteistä kiinalaista musiikkia ja Peking-oopperan sävellyksiä paikalle kerääntyneen kansanjoukon toiveita täyttäen, sovittaen ja improvisoiden musiikkia suoraan lennosta. Tempaus onnistui ja upposi. Asiantuntijat ovat arvelleet, että hän pelasti tuolloin pianon tuholta sillä maassa eli tuolloin hyvin vahvana käsitys pianon ”vaarallisuudesta”. Tutut vallankumouslaulut ja kansan suussa elävät kansanlaulu- ja kiinalaisen oopperan melodiat ilahduttivat ihmisiä ja saivat jopa innostumaan. Yin Chengzong sai paljon ihmisiltä myötämielisiä soittotoiveita sisältäviä kirjeitä. Ja tästä tempauksesta ja sen vastaanotosta innostuneena hän jatkoi samalla tiellä. Hän teki tunnetusta vallankumoushenkisestä Peking-oopperasta nimeltä ”Punaiset lyhdyt” (The Red Lantern) onnistuneen pianosovituksen.

Zhou Guangren tekee kirjoituksessaan Yin Chengzongin 60-luvun toiminnasta yhteenvetoa ja nostaa esille kolme merkittävää haasteellista kokeilua. Ensiksi (1) hän paneutui Peking-oopperan maailmaan sovittaen yllä mainitun kommunistista ideologiaa julistavan teoksen. Hänen yhteistyönsä Punaiset lyhdyt -projektissa kuuluisien Peking-oopperan laulajien kanssa onnistui hienosti ja sai yleisön huomion osakseen. Ja sen pani myös maan poliittinen johto merkille. Olen aikoinani hankkinut itselleni tuon esityksen sisältävän DVD:n, mutta se löytyy myös täältä. Siinä nauhoituksessa kaikki on tietysti johdantoa myöten vain kiinaksi.

 

Yin Chengzong säestää Peking-oopperaa

Toinen merkittävä työ oli Xian Xinghain säveltämästä  Yellow River –kantaatista muokattu pianokonsertto (II). Se oli itse asiassa projekti, Yin Chengzongin johtama kollektiivinen työ. Youtubesta löytyy vuonna 1970 kuvattu esitys, jossa solistina on itse Yin.  Nyt tuosta konsertosta on tullut maailman kuulu. Yin Changzong on esittänyt sitä mm. Wienin filharmonikkojen kanssa ja  sen on levyttänyt myös nyky-Kiinan nuori pianistitähti Lang Lang.

Kolmas kokeilu – myös luonteeltaan kollektiivinen ja Yin Chengzongin johtama - oli projekti, jossa sävellettiin soolopianolle perinteiseen kiinalaiseen musiikkiin ja kansanlauluihin perustuvia kappaleita (III). Tätäkin varten Yin Cheggzongin piti perin juurin paneutua kiinalaisen musiikin perinteeseen ja käyttää siinä apuna tunnettuja asiantuntijoita. Yksi tällainen kiinalaisen kansanmusiikin klassikko on alkujaan pipa-soittimelle sävelletty The Ambush from alla sides,  jossa kuvataan tunnettua Kiinan historiaan liittyvää piiritystä. Tuota aikaa Zhou Guangren pitää Kiinan musiikin kulta-aikana, jossa kiinalaiset pianistit ja säveltäjät omistivat kiinnostuksensa ja voimavaransa kiinalaisen pianomusiikin säveltämiseen käyttäen materiaalina perinteistä musiikkia.

Zhou Guangrenin katsauksessa nähdään Yin Chengzongin 60- ja 70-lukujen toiminta hyvin positiivisessa hengessä. Yin käytti ajan henkeä hyväkseen ja kykeni  antamaan pianomusiikille uutta suuntaa.  Se on vastakkainen näkemys Zhu Xiaomein kantaan verrattuna. Zhu koki tuon ajan vain länsimaisen musiikin alasajona, mikä tietysti pitää paikkansa. Hän koki aikansa ilmapiirin lamauttavan vaikutuksen nöyryytyksineen ja itsemurhineen. Edempänä selviää, että Zhou Guangrenin omat kokemukset kulttuurivallankumouksesta olivat vielä lohduttomampia kuin Zhu Xiaomeilla. Ne eivät kuitenkaan estäneet häntä näkemästä myös näitä positiivisia puolia.

…

Palaan vielä 60-luvun alkuun. Yin opiskeli Moskovassa Tatjana Kravtšenkon johdolla. Uran siihenastinen huipentuma oli menestys  Moskovan Tšaikovski-kilpailussa. Yin palasisieltä sitten Kiinaan ja hänestä tuli Pekingin filharmonian vakituinen solisti. Tuolloin hän sai jopa Mao Zedongin huomion. Maan poliittinen johtaja kutsui nuoren tähden luokseen ja maailmalle levisi harvinainen kuva, jossa he juovat yhdessä teetä. Tämä on luonnollisesti nostanut Yin Chengzongin asemaa ja luonut hänelle toimintaedellytyksiä kulttuurivallankumouksen aikaan.

Maon ja Yinin teehetki

…

Kun kulttuurivallankumous julistettiin virallisesti päättyneeksi, alkoi oikeudenkäynti ns. neljän koplaa vastaan. Koplan johdossa oli Maon leski (neljäs vaimo) Jian Qing, jonka Mao oli nostanut 60-luvulla maan kulttuurikoneiston johtoon. Vuonna 1981 nuo neljä syytettyä tuomittiin kuolemaan. Yin Chengzong muutti vuonna 19883 Yhdysvaltoihin. On esitetty arveluja, että Yinin lähdön syynä olisivat olleet epäilyt yhteyksistä neljän koplaan. Näet Jian Qing oli näkyvästi suosinut tai ainakin ylistänyt Yin Chengzongia. Yhtä kaikki Yin Chengzong jatkoi loisteliasta uraansa Yhdysvalloissa ja on esiintynyt tärkeimmissä konserttisaleissa kaikkialla maailmassa. 90-luvulla hän alkoi taas vierailla säännöllisesti synnyinmaassaan. 

Minulle Yin Chengzongin musiikki on tullut tutuksi Franz Schubertin Impromptujen kautta. Levy Impromptus koostuu kahdesta neljän impromptun sarjasta. Löysin sen kautta levollisen Schubertin. Musiikki oli minulle kuin terapeuttista rentoutusta. Nähtävästi siinä kuului kiinalaisen musiikillisen perinteen sielun syvyyksiin uppoutuva sisäisen harmonian etsintä. Yin on levyttänyt impromptut jo kypsällä iällä 2000-luvulla. Siinä kuuluu seestynyt rauha. Sama minkä voi aistia kiinalaisista kansanmelodioista ja aistia kiinalaisesta filosofiasta. Vertailun vuoksi olen myöhemmin kuunnellut romanialaisen Radu Lupun versiota. Hänkin on virtuoosi ja osoittaa kyllä tulkinnoissaan taitonsa. Mutta Lupu pyrkii mielestäni rakentamaan enemmän draamaa ja voimallisia tunnekuohuja, kuvaamaan elämän ristiriitoja. Yinin version jälkeen se ei ole minua puhutellut.

V.                  Zhou Guangren

Itse asiassa Zhou Guangren (s. 1928) on merkittävä kiinalainen pedagogi. Hän on se merkittävä Zhu Xiaomein opettaja, jonka tapaamme elokuvassa Pekingin konsertin yhteydessä. He halaavat lämpimästi toisiaan lämpimästi ja häntä Zhu kertoo aikoinaan arkailleensa, koska pelkäsi tämän loukkaantuneen opettajasuhteen yllättävän katkaisemisen vuoksi.

Zhou jos kuka ymmärtää kansainvälisyyden merkityksen. Hän on syntynyt vuonna 1928 Hannoverissa Saksassa. Perhe on toki kiinalainen. Tytön ollessa viisivuotias perhe muutti Shanghaihin. En tiedä, oliko muuton syy Saksan poliittinen tilanne, mutta kovin yksiin tuo muutto menee Hitlerin valtaantulon kanssa.

Tyttö pantiin Shanghaissa saksalaiseen kouluun. He uskoivat koulutukseen ja näkivät hyötyä siitä, että tytöstä tulisi täysin kaksikielinen.  Koulussa painopisteaineina olivat matematiikka ja tieteet sekä latina ja saksa. Ja myös musiikkia painotettiin.  Piano nähtiin hyvin tärkeäksi soittimeksi tulevan sivistyksen kannalta.  Zhou innostui pianon soitosta. Hän haaveili jo aivan pienestä pitäen omasta pianosta, mutta siihen eivät perheen varat riittäneet.  Toive pianosta kannusti tyttöä opiskelemaan entistä ahkerammin. Viimein tytön täyttäessä yhdeksän vuotta perheen onnistui vuokrata tytön käyttöön oma piano. Se oli alkusysäys tytön pianistin uralle.    

Zhou aloitti soolouransa jo vuonna 1940 eli 12-vuotiaana. Myöhemmin tie vei Shanghain konservatorioon ja pianoura toi myös kansainvälistä menestystä, mm. Schumann-kilpailussa Saksassa vuonna 1956. Hän oli oikeastaan ensimmäinen kiinalainen kansainvälisesti menestynyt pianisti. Hän oli tavallaan uranuurtaja, joka raivasi tietä Gu Shengyingin ja Yin Chengzongin kaltaisille nuorille lahjakkuuksille.

Zhou on opiskellut Moskovassa, samoin kuin Yin Chengzong.  Ja voittihan myös Gu Shengying Moskovassa pianokilpailun vuonna 1957. Moskovan on ollut kiinalaisille taiteilijoille tärkeä koulu. Yhteydet Kiinan ja Neuvostoliiton välillä säilyivät hyvinä vuoteen 1962 asti. Noihin vuosiin asti kiinalaiset saattoivat mm. hyödyntää David Oistrahin taitoja. Hän levytti vielä 50-luvun lopussa neljän LP-levyn kokoelman.

Zhoun opettajan uralle ja kansainvälisiin konserttimatkoihin alkoi pian kuitenkin tulla hidasteita. Hän kieltäytyi puolueen jäsenyydestä ja hänen näkyvyyttä vähennettiin. Hän joutui vetäytymään konserttiesiintymisistä. Sitten tuli kulttuurivallankumous, jolloin länsimainen ”porvarillinen” musiikki kiellettiin, konservatorion opettajia vastaan hyökättiin, soittimia rikottiin ja taiteilijoita vainottiin. Tuon kaiken Zhou Guangren joutui kärsimään hyvin rajusti. Olihan hän konservatorion opettaja, jonka kansainvälinen ura mitätöitiin.

Kulttuurivallankumouksen vuosina kohtalo löi Zhouta oikein olan takaa. Hänen elämästään voi lukea mm. täältä. Konservatorioiden toiminta tyrehtyi tuolloin miltei kokonaan ja maineikas pianopedagogi joutui nöyryytysten ja hyökkäysten kohteeksi.  Eikä asiaa helpottanut se, että hän ei ollut suostunut puolueen jäseneksi.  Samoin kuin Zhu Xiaomei, Zhou kuljetettiin maaseudulle, jossa hänet pakotettiin tekemään maa- ja rakennustöitä. Hänen kätensä menivät raskaissa töissä huonoon kuntoon ja vaurioituivat siinä määrin, että se haittasi soittamista. Pahin isku oli kuitenkin se, että hänen ankarien nöyryytysten kohteeksi joutunut aviomiehensä päätyi itsemurhaan.

Kulttuurivallankumouksen jälkeen opetustyö konservatoriossa kuitenkin alkoi nopeasti elpyä ja hän pääsi jatkamaan työtänsä.  Hänen opetukseensa hakeutui myös Zhu Xiaomei, joka sitten tosin päätyikin lähtemään USA:han. Vastukset kuitenkin jatkuivat. Vuonna 1982 hän loukkasi uudelleen kätensä ikävässä onnettomuudessa.  Yksi pianon jalka murtui, kun hän yritti siirtää pianon paikkaa ja piano kaatui sormiensa päälle. Kolme sormea vaurioitui ja käsi vaati usean vuoden hoidon. Kuin ihmeen kautta se parani ja hän onnistui palaamaan pedagogisen työn ohella myös solistin uralle.  Vuonna 1989 hän pääsi Itä-Berliiniin esittämään resitaalin ja vuonna 1995 hän soitti Lontoossa Mozartin pianokonserton nro 23. Ymmärrän että sormien toiminta ei kuitenkaan palautunut ihan normaaliksi.

Hänen tärkein ansionsa on kuitenkin ollut pianon soiton pedagogiikan alueella. Hän on toiminut useiden pianokilpailujen juryssa USA:ta myöten.  Hän on kouluttanut pianonsoiton opettajia ja hän on perehtynyt myös lapsen opetuksen pedagogiikkaan. Hän on järjestänyt Kiinassa useita pianokilpailuja kannustaen sillä tavalla kiinalaislapsia klassisen musiikin pariin ja edelleen kansainväliselle uralle. Hänellä on toki huimia saavutuksia mutta hänen merkityksensä kouluttajana on kuitenkin ylitse muiden.

Hän on kehittänyt Yin Chengzongin ohella myös kiiinalaista pianomusiikkia. Hän on sovittanut perinteistä kiinalaista musiikkia pianolle ja luonut myös omia sävellyksiä. 

Zhou Guangren