Lainsäätäjän kujanjuoksu: Päivi Räsäsen tapaus

 Päivi Räsäsen syytteistä on ehditty jo kirjoittelua ja keskustelua riittänyt. Olin itse kahden vaiheilla mutta päätin laittaa omankin näkökulmani esille. Räsänenhän on saanut kolme syytettä: yhdestä pamfletista (Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi), twiitistä ja Ruben Stillerin radio-ohjelmasta. Maria Veitolan ohjelmasta ei nostettu syytettä, mutta samalla Räsäsen itsensä mukaan annettiin ymmärtää, että se tehtiin rikoksen vähäisyyden vuoksi.  Syytteen on saanut myös Suomen evankeliumisluterilaisen lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola, mikä tuntuu ihmeelliseltä.  Hän ei joudu siihen piispana vaan päätoimittajana. Hän on julkaissut lähetyshiippakunnan sivuilla tuon yllä mainitsemani Räsäsen pamfletin.  Julkaisu liittyy laajempaan kirjoitusarjaan, jossa nostetaan esiin teologisia kysymyksiä. Tuo peruste joutuu todella ihmeelliseen valoon, sillä Suomen yleisradion päätoimittaja ei ole saanut syytettä, vaikka Ruben Stiller -ohjelma ja katsottavissa Maria Veitola -ohjelma ovat edelleen kuunneltavissa ja katsottavissa Ylen Areenassa. Voisi kai siitäkin päätellä, että kyse on suunnitellusta ajojahdista. Tasavertaisuus on hukassa. Räsänen itse on esimerkiksi Alfa-TV:n keskustelussa todennut, että saman kaltaista näkemystä on verkosta löydettävissä runsaasti, esimerkiksi katolisen kirkon verkkosivulla. Jostain syystä siihen ei kuitenkaan kajota. Lähetyshiippakunnan sivuilla pamfletti kuuluu sarjaan, jonka kautta seurakuntalaiset voivat perehtyä kristilliseen oppiin. Mielensä pahoittajien ei tarvitsisi ylipäänsä mennä noille sivuille lainkaan.

Voisi päätellä, että on jokin erityinen syy, miksi nimenomaan kansanedustaja Räsänen on nuo syytteet saanut. Valtakunnallisesti tunnetusta ja kristillistä uskoaan julkisesti tunnustavasta päättäjästä on haluttu kai tehdä silmätikku. Sekin on vielä lisättävä, että valtakunnan syyttäjä on itse henkilökohtaisesti ajanut poliisia esitutkintaan, vaikka se alustavissa kuulusteluissa on päätynyt ainakin osittain toisenlaiseen ratkaisuun. Kuten toimittaja Ivan Puopolo on ihmetellyt, kun itse poliisikaan ei tiedä, mikä on kiellettyä, miten sen voisi tietää tavallinen kansalainen.

 Räsänen on ihan oikeudenmukaisesti saanut reilusti myötäsukaisia kansalaisten ulostuloja. On oltu järkyttyneitä, mihin maassamme oikein menossa. Toisaalta on näkyvästi huudeltu myös sitä, miksi Räsänen jankuttaa koko ajan tuota yhtä ja samaa. Aivan kuin hän ei muusta puhuisikaan.

Itse olen maallistunut kristitty, luterilainen. Arvostan Räsästä monessa suhteessa. En ole samaa mieltä hänen raamatun tulkinnoistaan. Olen kuitenkin vain pieni mitätön seurakuntalainen. Olen taipuvainen ajattelemaan, että apostoli Paavalin päähuomio oli silloin vallalla olleessa irstaassa käytöksessä, johon saattoi kuulua myös hyvin vapaa suhde seksuaalisuuteen. Mitä syntiin tulee, niin syyttäjän virastossa ollaan kyllä vajavaisin tiedoin liikkeellä. Kaikki me olemme syntisiä, kuten Räsänenkin korostaa. Teologiseen pohdintaan en nyt kuitenkaan mene. Päähuomioni on sananvapaudessa ja myös oikeuslaitoksen toimissa.

Juna on lähtenyt liikkeelle. Netistä löytyy runsaasti kirjoituksia, keskusteluja ja kannanottoja, joissa asiaa on käsitelty. Laitan tähän malliksi linkkijonon satunnaisessa järjestyksessä: linkki1, linkki2, linkki3, linkki4, linkki5, linkki6, linkki7, linkki8. Nämä ovat olleet itselleni taustatietona. Saatan eräisiin viitata alempana. Lisäksi haluan erikseen mainita Räsäsen vierailun viime vuoden marraskuussa Levelin kanavan Live-striimissä. Kahden reippaan miehen nuorekkaassa porukkaan Räsänen tuntui sopeutuvan erinomaisesti. Oli ilo seurata kaikin puolin avointa sananvaihtoa.

Kun syytteen alla olevia asiakokonaisuuksia käsittelee, on tärkeä pitää asiayhteydet mielessä. Ei pidä poimia pelkkiä irrallisia epämääräisiä lausahduksia. Syytteissä väitetään Räsäsen todenneen yhtä ja toista, mutta Räsänen ei itse tunnista niitä sanomisikseen. Syytteen laatijat ovat laittaneet mutkat suoriksi, pelkistäneet Räsäsen sanomisia kuin kirveellä veistäen. Räsänen onkin itse julkaissut tiedotteen, jossa hän ihmettelee valtakunnansyyttäjän viraston tiedotustapaa ja torjuu esitetyt väitteet. Perehdyin itse tuohon pamflettiin sekä kuuntelin Stillerin ja Veitolan ohjelmat perusteellisesti ennen kuin tiesin mitään Räsäsen ulostulosta. Ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Eräässä keskustelussa todettiin, että tulkintoja tehtäessä valtionsyyttäjän virastossa on puuttunut raamatullinen lukutaito. Tästäkin on kyse. Väitän, että vaikka en olekaan teologi, niin minulla tuota lukutaitoa kyllä on enemmän. 

Eräs nimeltä mainitsematon henkilö väittää YouTube-kanavallaan, että kun syytteessä on pantu Räsäsen suuhun homoja selkeästi halventava ja loukkaava väite, syyllistytään selkeästi rikokseen. Hän harkitseekin vakavasti tutkintapyynnön tekemistä valtakunnansyyttäjän toimista. Sama pyyntö koskee myös sitä, että tuota väitettä pidetään julkisuudessa ja se on kaikkien luettavissa.  Se on raju väite. En sitä nyt kuitenkaan käsittele. Yritän kyllä seurata, ryhtyykö tuo henkilö toimiin.  

Eräässä keskustelussa Räsänen toteaa, että kuulusteluissa poliisin edustajan kysymykset sisälsivät kompia, joilla haluttiin saada kuulusteltava koukkuun. Sekin viitannee siihen, että poliisille oli etukäteen annettu ylhäältä käsin tietty agenda, jota pitää noudattaa.

Totean vielä senkin käsitykseni, että ei kyse ole pelkästään siitä, että Räsänen vain pyörii tuon yhden ja saman kysymyksen äärellä. Kyllä häntä pidetäänkin sen kysymyksen äärellä. Esimerkiksi Stillerin ja Veitolan ohjelmissa tuo käy ilmi. Stillerkin tiuskii asiasta lähes painostaen vierastaan lausumaan käsityksiään voidakseen sitten omaan tyyliinsä irvailla vieraalleen. Taisipa itse juontaja jopa keskeyttää vieraansa niin, että tämä ei pystynyt perustelemaan täysin kantaansa. Senkin vuoksi kuulijalle saattoi jäädä virheellinen käsitys.

Tässä kirjoituksessani lähden siitä, että kun Räsänen on ottanut asioihin alun perin kantaa, siihen on liittynyt konkreettinen tarkoitus. Samalta pohjalta myös Räsänen itse on edennyt kuvatessaan tapahtumien kulkua. Ei hän sitä kiihottamistarkoituksessa ole tehnyt. Puhumattakaan mistään joukkotuhosta, mikä tuon kiihotuspykälän juridinen konteksti alun perin on ollut.

Eräs kommentoija totesikin: jos sattuisi käymään niin, että Päivi Räsänen vapautettaisiin syytteistä, niin alkaisi jo uuden uhrin etsintä. Kukaan ei olisi enää kyräily-yhteiskunnassamme turvassa, ei edes Räsänen itse.

Tarkastelen nyt tuon pamfletin taustoja. Sehän julkaistiin vuonna 2004, seitsemän vuotta ennen kuin laki kiihottamisesta kansanryhmää kohtaan tuli voimaan. Ensimmäisenä ja tärkeimpänä on eduskunnan lainsäädäntötyö. Räsänenhän on toiminut kansanedustajana 90-luvulta lähtien. Vuosituhannen vaihteessa hyväksyttiin eräs tärkeä laki, josta samaa sukupuolta olevien aseman oikeudellinen parantaminen lähti toden teolla etenemään.  Siitä kertoo Räsänen pamflettinsa alkuluvussa.

Oikeusministeriö asetti joulukuussa 1997 työryhmän selvittämään “samaa sukupuolta olevien kumppaneiden yhteiselämään liittyvien epäkohtien poistamiseksi tarpeelliset lainsäädäntötoimenpiteet”. Mietintö valmistui toukokuussa 1999. Siinä ehdotettiin, että samaa sukupuolta oleville annettaisiin mahdollisuus virallistaa parisuhteensa. Hallitus teki asiasta mietinnön pohjalta lakiesityksen joulukuussa 2000. Laki virallistetusta parisuhteesta hyväksyttiin eduskunnassa 28.9.2001 äänin 99 puolesta, 84 vastaan.

Räsänen itse toteaa, että tuosta päätöksestä on lähtenyt liikkeelle kehitys, jota ei ole voitu pysäyttää. Ensimmäisenä painostuksen kohteena oli Suomen evankelisluterilainen kirkko. Kun tuota yllä mainittua parisuhdelain muutosta valmisteltiin, Räsäsen mukaan kirkolle ja asiasta kiinnostuneille seurakuntalaisille vakuuteltiin, että kirkko saa pitää omat näkemyksensä. Kuitenkin lain hyväksymisen jälkeen kirkkoa alettiin varoittaa syrjinnästä. Lisäksi hallituksessa alettiin valmistella uutta homoparien adoptio-oikeuden mahdollistavaa lakia sekä esityksiä lesboparien hedelmöitysoikeudesta.  

Räsänen on siis lainsäätäjänä ottanut vakaumuksensa pohjalta kantaa tuosta vuonna 2001 hyväksytystä laista liikkeelle lähteneeseen kehityssuuntaan. Nyt ollaan siis vaientamassa lainsäätäjän ääntä.

Lisäksi Räsänen on toiminut myös kirkollisena vaikuttajana, ei pelkästään rivijäsenenä vaan päättäjänä. Siinä ominaisuudessa hän otti vuonna 2019 kantaa luterilaisen kirkon päätökseen osallistua Helsinki Pride 2119 -tapahtumaan. Hän julkaisi asiaan liittyen syytteeseen lopulta johtaneen twiittinsä. Joku nimettömäksi jäänyt kansalainen teki asiasta ilmiannon, mikä johti kuulusteluihin. Tosiasiassa hän kohdisti kantansa Suomen evankeliumisluterilaiselle kirkolle, mihin hänellä kirkollisena vaikuttajana pitää olla oikeus. Nyt sitten Räsänen joutuu sen johdosta syytteeseen, koska joku yksittäinen kansalainen on tykännyt Räsäsen viestin sisällöstä huonoa ja ehkä jopa ahdistunut.

Räsänen oli hiljattain vieraana Alfa-TV:n Alfastudio-ohjelmassa. Siinä hän kiinnittää huomiota toisenlaiseen sananvapausongelmaan, jonka kohteena ovat kristityt. Keskustelun loppuvaiheessa hän toteaa kutakuinkin seuraavasti: ”Jos elämme yhteiskunnassa, jossa ei uskalleta sanoa vakaumusta, meillä on sananvapausongelma.” Tuota lausumaansa hän perustelee saamillaan yhteydenotoilla. Useat kristityt jo suoranaisesti pelkäävät ilmaista omaa kantaansa. Toistaiseksi he pelkäävät halveksuntaa ja lähipiirin asenteita. Onko se kaukana suoranaisesta mielipidevainosta?

Kolumnisti Eero iloniemi ja toimittaja Ivan Puopolo käyvät jälkimmäisen YouTube-kanavalla mielenkiintoisen puhelinkeskustelun. Sieltä avautuu avartavia näkökulmia. Arvostellessaan tämänkaltaisia syytteitä he painottavat kontekstin merkitystä. Ei Raamatun sanoja voi verrata siihen mitä kadulla huudetaan. Eikä esimerkiksi vanhempaa kaunokirjallisuutta pidä ruveta hyljeksimään, jos siitä nykymittapuun mukaan ollaan löytävinään rasismia. Se on suora isku Yhdysvalloista alkunsa saaneeseen cancel-kulttuuriin.

Räsäsen tapauksessa tärkeä on raamatullinen konteksti. Jos jotain pitää syntinä ja siitä lähdetään viemään oikeuteen niin ollaan harhateillä. Kyse todellakin on uskonnollisen lukutaidon puutteesta.

Iloniemi ja Puopolo panevat merkille myös virallisen Suomen osittaisen vaikenemisen.  Se on tärkeä havainto. Sosiaalisessa mediassa käydään keskustelua mutta merkittävässä asemassa olevat suomalaiset eivät uskalla ajatella vallitsevan valtavirran vastaisesti. Se on osoitus pelosta ja vahvistaa osaltaan nyt alkanutta kehityssuuntaa. Iloniemi toteaa karun totuuden: ”Olemme kovaa vauhtia matkalla orwellilaisuuteen.”

Hyvä vertailukohta on Hannu Salaman 60-luvulla saama jumalanpilkkatuomio. Tuomio tuli, mutta presidentti lopulta armahti kirjailijan. Julkinen mielipide oli Salaman puolella, nyt ei sieltä taholta tukea heru. Rohkeita ovat ne henkilöt, jotka puolustavat sananvapautta siitä huolimatta, mitä mieltä he ovat henkilökohtaisesti Räsäsen näkemyksistä.

Entinen vihreä Jarkko Tontti on yksi sananvapauden aito puolustaja. Hänen mukaansa sananvapauden ydintä on, että tuetaan myös eri mieltä olevia. Ollaan demokratian perustavissa kysymyksissä. Lainaan suoraan Alfastudion keskustelusta poimimaani:

”Ei saa olla niin, että jos joku esittää vihaista puhetta, niin tehdään tutkintapyyntö poliisille. Parasta olisi käydä dialogia, voisi kirjoittaa vastineen.”

…

Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on saanut murskakritiikin. Sitä pidetään epämääräisenä. Alfastudion sananvapauskeskustelussa eräs vieras toteaakin hyvin osuvasti: ”Nyt tuo laki perusmuodossaan suojelee vain loukkaantumiselta. Ja siihen on nykyisessä yhteiskunnassa kyllä herkistytty liiallisuuteen asti.” Lain arvaamattomuutta lisää sen loppuun sijoitettu ”…taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella”. Se antaa tuomioistuimelle vapaat kädet. Ylipäänsä lain pitäisi suitsia pelkästään konkreettista väkivaltaan yllyttämistä.

Iloniemen ja Puopolon mielestä lainsäädäntö on mielestä lähtenyt väärään suuntaan. Sen tulisi olla vapauttavaa. Mennään hunningolle, jos viranomainen pyrkii päättelemään, millaisia ajatuksia, jonkun yksittäisen henkilön päässä pyörii. Iloniemi kannattaa perinteistä anglosaksista perinnettä. Näin hän ilmaisee kantansa: ”Anglosaksinen ajattelu lähtee siitä, että valtioiden tehtävä on ratkaista yksilöiden välisiä riitoja, eikä ottaa kantaa siihen, mikä on se oikea arvopohja, jolla niitä tehdään.” Pääsääntöisesti se ei kuulu viranomaiselle, mitä ajatuksia kansalaisen pään sisällä liikkuu. Puopolon mielestä valtiolla ei pitäisi olla sellaisia arvoja, että ruvetaan ohjailemaan kansalaisten ajattelua. Nyt on kuitenkin vallalla kehitys, että vihapuheen varjolla pyritään nyt ohjailemaan laillista puhetta vihapuheen varjolla.

…

Laajennan hieman perspektiiviä ja menen ehkä etäälle Räsäsen oikeusjutusta. Tuo viittaus tuomioistuimen rooliin ja anglosaksiseen perinteeseen tuo minulle mieleen helmikuussa julkaisemani kirjoituksen Roger Scrutonin vastikään suomennetusta kirjasesta Kansakuntaa tarvitaan. Scruton puolustaa brittiläistä perinnettä, jossa edettiin enemmän kansalaislähtöisesti. Scrutonin kritiikki kohdistuu Ranskan vallankumouksesta lähteneeseen oikeuskäytäntöön, jolloin tuomareista tuli eräänlaisia filosofoivia laintulkitsijoita. Samalla hän kritisoi sitä lain ja oikeuden periaatetta, joka on noussut viime aikoina vallalle.

Tässä suora lainaus kirjoituksestani:

Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien tausta on keskiaikaisissa luonnollisen oikeuden pohdinnoissa. Se on kuin taivaallista oikeutta, jonka kautta arvioidaan myös ihmisten luomia lakeja. On ”luovuttamattomia luonnollisia oikeuksia”, joita mikään poliittinen järjestelmä ei voi kumota tai peruuttaa.  1700-luvun Euroopassa keskustelu ihmisoikeuskysymyksistä kiihtyi, kun despoottisena pidetty hallinto haluttiin kaataa. Scruton kuitenkin kyseenalaistaa tuon ihmisoikeuskäsityksen tavalliselle kansalaiselle tuoman turvan. Hän tuo esimerkin Ranskan vallankumouksesta, kun annettiin uusi ”ihmis- ja kansalaisoikeuksien” julistus. Siitä tuli mielivallan oikeuttava poliittinen ase. Scrutonin mukaan vankiloissa virui satojatuhansia ihmisiä äärimmäisen kurjissa oloissa. Vallankumoustuomioistuimet epäsivät syytetyiltä erinäisiin syihin vedoten oikeudet avustajiin ja perusoikeuksiin. Syyt oli muotoiltu epämääräisellä kielellä. Perinteinen oikeus oli pantu romukoppaan. Julistuksen myötä tuomiovalta oli valunut ryhmälle lain tulkitsijoita, jotka toteuttivat käytäntöään perustellen sitä omalla filosofisella oppijärjestelmällään.

Tähän rinnasteinen on Neuvostoliitossa vuonna 1936 hyväksytty perustuslaki. Venäjän bolševikkien vallankumous oli Ranskan vallankumouksen perillinen. Tuo uusi perustuslaki piti sisällään myös neuvostokansalaisen oikeuksien julistukset. Silläkin saattoi olla hyvä tarkoitus, jos niin haluaa uskoa. Sitä pidettiin vapaamielisenä ja sivistyneessä maailmassa siihen suhtauduttiin myötäsukaisesti. Mutta - kuten Scruton toteaa – aivan kuin Ranskan vallankumouksen aikainen julistus, tämäkin perustuslaki jätti antamatta tavalliselle kansalaiselle keinot, miten soveltaa sitä käytäntöön. Sovellus, tulkinta ja toimeenpano olivat hallitsevan puolueen käsissä, siis Stalinilla itsellään.

Scruton puolustaa brittioikeutta. Hänen sanojaan mukaillen se perustuu menettelytapoihin, jossa laki otetaan pois valtiolta ja annetaan tavalliselle ihmiselle.

 

Tähän on nyt tultu. Kaikella on historiallinen ulottuvuutensa. Neuvostoliitossa uuden perustuslain tultua voimaan kansalaiset reagoivat mielivaltaisiin pidätyksiin korkeintaan varovaisella supinalla (esim. Juri Trifonovin romaanissa Talo rantakadulla). Nyt me elämme sentään eri maailmassa mutta varuillaan mekin joudumme olemaan mahdollisen mielivallan edessä. Tätä voisi pohtia laajemminkin, mutta pysytään nyt tässä asiassa. Lainaan kuitenkin vielä S. Oikkosen kommenttia professori Timo Vihavaisen blogin yhteydestä: Uusi totalitarismi syntyy "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" aatteellisissa kulisseissa.

…

Palaan takaisin Räsäsen tapaukseen. Kansanedustaja Sebastian Tynkkysen videopäivityksestä jäi minulla mieleen muutama kiinnostava seikka. Hän on Räsäsen kanssa eri mieltä, mutta hän puolustaa sananvapautta – siitäkin huolimatta, että Räsäseltä ei ole häntä itseään kohtaan herunut myötätuntoa. Tynkkynen korostaa, että Räsäsellä tulee olla oikeus ilmaista näkemyksensä ja että hänellä tulee olla oikeus käydä vapaata keskustelua ja väittelyä kansanedustajakokollegansa kanssa. Hän arvostaa sitä, että Räsänen on käsityksensä selkeästi perustellut.

Tynkkynen pitää kollegansa saamaa kohtelua kohtuuttomana. Hän näkee siinä selkeän tarkoituksen. Tavoitteena on suitsia poliittista keskustelua, koska eduskunnan edessä on kuitenkin merkittäviä päätöksiä. Tämä on tärkeä näkökulma. Itsellenikin nousi tuo seikka keskiöön. Tynkkynen ja Räsänen ovat kansan valitsemia lainsäätäjiä. Heillä on oltava mahdollisuus ottaa vapaasti kantaa eduskunnassa käsiteltäviin lakialoitteisiin.  Yksi eduskunnan käsittelyä odottava aloite on ns. translaki. Siihen lienee myös vahvaa kansainvälistä painetta. Itse nostaisin esille myös maalituslain. En tosin tiedä, miten se hanke etenee.

Translaki on kuuma kysymys. Tynkkysen mukaan on pelko, että keskusteluun osallistujat voivat saada jälkikäteen syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Valtakunnansyyttäjän toimet saavat lainsäätäjiä varomaan sanojaan. Valmisteilla olevaan lakiin sisältyy monia kyseenalaisia ja eettisesti arveluttavia kohtia. Olen itsekin asiaan hieman tutustunut. Monille opposition kansanedustajilla on siihen varmasti oma poikkeava näkemyksensä. Hallitus saattaa käydä tiukkaa kampanja saadakseen yleisen mielipiteen sen taakse. Tynkkysen mielestä ollaan käsittämättömässä tilanteessa, jos yhden kiihotuspykälän vuoksi kansanedustajat varovat ottamasta vapaasti kantaa lain valmistelun yhteydessä. Pahimmassa tapauksessa edessä voi olla oikeusprosessi. Kuten Tynkkynen ilmaisee, tavallaan siis ennalta päätetään, mitä mieltä äänestykseen osallistuva kansanedustaja saa olla. Sanomattakin selvää, että se on demokratian vastaista.

Lopuksi  tuon vielä muutakin taustaa kehitykseen. Lainsäädännön kehittyminen on edennyt oikeastaan selkeässä kansainvälisessä ohjauksessa. Edetään määrätietoisesti tiettyä kehityssuuntaa. Valtioneuvoston sivuilla on viimeistään viime vuosikymmenen puolivälistä alkaen julkaistu kirjelmiä ja kannanottoja, joissa on vaadittu vihapuhelainsäädännön kehittämistä ja rangaistusten koventamista. Todennäköisesti niihin sisältyvät raportit on suomalaisten tahojen itse valmistamia, mutta ne on kuitenkin lähetetty ulkomaalaisten tahojen kautta. Lähettäjinä on monia organisaatioita, kuten mm. ECRI (European Comission against Racism and Intolerance), YK, Unesco. Yksittäiset ministeriöt ovat luoneet niiden pohjalta erityisiä kampanjoita vihapuheen kitkemiseksi. Piispa Kari Mäkisen johtaman työryhmän raportti on yksi julkisuudessakin huomiota saanut kannanotto. Vuonna 2019 käynnistyi valtioneuvostossa edellisen hallituksen aloitteesta Against Hate -hanke. Suomelta on alettu vaatia lisää vihapuheoikeudenkäyntejä ja kovia tuomioita. Nykyinen valtakunnansyyttäjä on nähtävästi noussut virkaansa nimenomaan toteuttamaan noita vaatimuksia. On siis pidettävä mielessä, että kyse ei ole mistään kotikutoisesta toiminnasta, yhteistä ”globaalia arvoperustaa” tässä seurataan.

Karmeinta noissa kirjelmissä on se, että vaaditaan rangaistusten määrän lisäämistä ja rangaistusten koventamista. Se on tärkein tavoite. Ei puhuta lainkaan siitä, onko rangaistuksiin aihetta. Itäisen naapurimaamme menneisyyden kauhukuvat nousevat mieleen.

On hyvä pitää mielessä, että oikeusjutuissa nykyisin ratkaisun tekee tuomari yksin, niin se mahdollistaa mielivallan. On tullut seuranneeksi eräitä oikeusjuttuja. Ei niissä puolustukselle anneta mahdollisuutta. Siksi yllä oleva Scrutonin kirjaseen liittyvä lainauksenikin tuntuu niin todelta.

Aivan lopuksi tuon esille seikan, josta sain vinkin Puopolon ja Iloniemen keskustelusta. Sisäministeriössä on muutama viikko sitten valmistunut ns. vihateko-ohjelma. Se avaa kyllä outoja näkymiä. Tavallisten kansalaisten puheita seurataan. Kansalaisia kannustetaan ilmiantoihin. Epäluulot kasvavat.  

 

George Orwellin Vuodesta 1984

Eilen tuli televisiosta jälleen George Orwelliin romaaniin pohjautuva Michael Radfordin ohjaama elokuva 1984.

”Sota on rauhaa”

”Vapaus on orjuutta”

"Tietämättömyys on voimaa”

Niin lukee omalta kirjahyllyltäni löytyvän romaanin punaisessa kansilehdessä.

Olen kirjoittanut romaanista ja elokuvasta toukokuussa 2016.  Tuolloin blogissani oli juuri hieman ennen ylittynyt 10 000 käyntiä. Nyt on ylittynyt 50 000. Mutta siihen en nyt puutu. Täältä löytyy vuoden 2016 tekstini:

https://perttueemeli.blogspot.com/2016/05/george-orwellin-maailmassa-eli-kun.html.

En tuosta kolme vuotta vanhasta kirjoituksestani nyt sen enempää.  Toistanpahan edelleen: totalitarismi on läsnä jokaisessa yhteiskuntajärjestelmässä. Se on yksi mahdollinen kehityksen suunta. EU jos mikä on sen antoisa kohde. Byrokratia kasvaa kuin byrokratia. Se on erkaantunut yhä kauemmas kansasta ja sen toiveista. Virkavalta nauttii suunnattomista etuoikeuksista. Jos ei ihan vielä, niin se varmastikin pyrkii päästä nauttimaan lainsäädännön suojaa. Neuvostoliitossa sitä kutsuttiin nomenklatuuraksi.

Palaan vielä romaanin loppuvaiheisiin, Winston Smithin ja hänen agentiksi osoittautuneen työtoverinsa O’Brienin ”kinailuun”.  

Winston nousee vielä kidutettunakin vastahankaan. Hän yrittää saada O’Brienia uskomaan, että ihmisyys voittaa.

”Ei sivilisaatiota voi perustaa pelon ja vihan ja julmuuden varaan.”

”Siitä puuttuisi elinvoima. Se hajoaisi. Se tekisi itsemurhan.”

”Elämä ottaa teistä voiton.”

Mutta O’Brien vastaa. Elämä on hallinnassa. Hänen mukaansa Winstonin kuvittelemaa ihmisluontoa ei ole olemassakaan. ”Ihmiset ovat loputtomiin muokattavia.” Puolue on ihmiskunta.

Tämä on jännä pointti. Nykyisin on edistyksellisiä piirejä, jotka haluavat eliminoida ihmisen biologisuuden. Ja nostavat sosiaalisen sen edelle. Ihminen olisikin siis ensi sijassa sosiaalinen olento, ja siten yhteiskunnan muokattavissa. Edistys olisikin Isonveljen kanssa yhteisrintamassa.

Isoveli todistaa aatteensa viemällä Winstonin alastomana peilin eteen. Runsaiden kidutusten jälkeen miehestä on jäljellä enää luu ja nahka. Hiuksia voi repiä tuppoina päästä ja hampaat murenevat.

…

Winston Smith yrittää pitää omat tunteensa sisimmässään. Petturi löytyy kuitenkin omasta sisimmästä. Oma uni pettää. Se paljasti väärän ajattelun. Hetkellinen hallusinaatio sai hänet huutamaan rakkaan Juliansa nimeä. Julialla oli oma paikkansa Winstonin sydämessä, isoveljellä ei.

Enää ei ollut ulospääsyä. Keinot selviytyä olivat mitättömät. Tunnemaailmakaan ei enää antanut suojaa.

”Tästedes hänen oli ei vain ajateltava oikein, vaan myös tunnettava oikein, uneksittava oikein. Ja koko ajan hänen oli pidettävä viha sisällään, kuin möykky ainetta, joka oli osa häntä ja kuitenkin irti hänestä, eräänlainen kysta.”

”Yhtenä päivänä hänet päätettäisiin ampua. Oli mahdotonta tietää milloin se tapahtuisi, mutta muutamaa sekuntia ennen sen voisi arvata.”

…

”Kaksi ynnä kaksi on viisi” - sen Winston alkaa oppia pitämään totena, vaikka järki sanookin vastaan.

Nykypäivään suhteutettuna on hokema, että mieskin voi synnyttää. Tämä on tosin jo turhan tuttu esimerkki, mutta olkoon.

Jos väittää toista, joutuu bannatuksi, häntä paheksutaan, yhteisö tuomitsee.

Jos lapsi koulussa väittää toisin, niin ehdollistettu opettaja toruu häntä, pitää selittävän puheen, minkä jälkeen lapsi ei enää puhu sellaista, mistä open ei usko tykkäävän. Niin oppii varomaan, valitsemaan sanojaan.

Aikuisten maailmassa sitä sanotaan ”sanan vastuuksi”, ettei vaan loukkaa ketään mahdollista uskomushoidon läpikäynyttä. Omaan lähiyhteisöönsäkään ei voi luottaa. Jokuhan voi tulkita hymyn häivähdyksenkin ajojahdiksi.

Saatamme alkaa menettää lähiyhteisöön luontaisesti kuuluneen vapauden ilmapiirin, luottamuksen. Niin ihmisen sisässä tuo yllä mainittu möykky – ”eräänlainen kysta” – jatkaa kasvuaan. Se etsii purkautumistietään.

Sydän ei loputtomiin pakahdu. Ampuja onkin pesiytynyt omaan sisimpäämme. En tarkoita asemiestä, enkä välttämättä pahantekijääkään.

Orwellin maailmassa ampuminen oli arkea. Oli kovat piipussa. Niin oli meidänkin maanosassamme vielä vajaat sata vuotta sitten. Se oli keino eliminoida ja varsinkin pelotella, saada hiljaiseksi.  Meidän aikaamme se ei suoranaisena menetelmänä sovi, hyvä niin. Mutta eivät keinot lopu. Ihmisen ura voidaan kuitenkin luhistaa. Hänen unelmansa voidaan painaa alas, jos niitä enää ylipäänsä on.  

Kun Winston Smithin maailmassa luottamus yhteisöön oli mennyt, hän jäi yksin itsensä kanssa. Lapsuudesta jäänyt trauma – sekin vielä - alkoi syödä miestä.

…

Luettavaa on täällä, täällä ja täällä.  Suosittelen. Ja huomasin juuri, että myös Seppo Oikkoselta löytyy romaanin pohjalta melko tuoretta analyysia yhteiskunnastamme. Se on minulla toistaiseksi vielä lukulistalla.

  

Kortilla vai käteisellä? Entä pankin mobiilisovellus?

Tulevana syksynä keskustelu pankkiasioinnista ja maksujärjestelmästä varmasti kiihtyy. Senkin vuoksi tuli tämäkin teksti kirjoitettua. Olen itse ollut varsin vanhanaikainen ja vältellyt uusien maksujärjestelmien käyttöönottoa. Käteisrahan käyttöä olen tähän asti suosinut, sillä siten olen voinut paremmin tarkkailla rahan käyttöäni. Sittemmin olen lipsunut asiassa. Lähimaksun käyttöönkin ryhdyin vasta sen jälkeen, kun kerran kaupan kassalla minulle sitä suositeltiin ryhtyessäni työntämään korttia laitteeseen. Turvallisuusasiat ovat minulle olleet tärkeitä enkä ole yhtään varma, että nykykehitys veisi pankkiasiointia ja maksujärjestelmää turvallisempaan suuntaan.

Jokin päivä sitten kävin lounastamassa erään italialaisen kanssa. En ole koskaan Italiassa käynyt ja tunnen muutenkin maata suhteellisen huonosti. Maksettaessa kävi kuitenkin ilmi, että pankkikortin käyttö ei vieraalla ollut ihan sujuvaa. Lähimaksukin tuntui vieraalta. Siitä kirposikin pieni keskustelu. Kumppanini kertoi, että italialaiset maksavat mieluiten käteisellä. Korttimaksuja vierastetaan nähdäkseni enemmän kuin muualla.

Eräs Italian minua paremmin tunteva tuttavani kertoi kuulleensa, että Italiassa säästetään mieluummin sukanvarteen, kuin luotettaisiin pankkeihin. Joku italiaano oli hänelle todennut kyynisesti, että kyllä he tietävät, mitä pankkijärjestelmä on, sillä siellä pankit on alun alkuaan perustettukin. Luottamusta ei löydy, suurta huijausta kaikki tyynni.

Kun lounaskaverini kanssa puhe siirtyy Italian taloustilanteeseen, niin hän korostaa, että vaikka velka on mittava ja talous kurjassa kunnossa, niin yksityistä pääomaa maassa kyllä riittää. Rikkaat elävät makeasti, kykenevät kiertämään menestyksekkäästi verojakin. Yksityistä omaisuutta maassa riittää.

Italia on ylipäänsä suuren mullistuksen edessä.  Tuloerot ovat valtavat. Veroja kiertävien ökyrikkaiden rinnalla on köyhyyttä. Yhä useamman on tultava niukasti toimeen. Toisaalta syntyvyys on seuralaiseni mukaan Euroopan pienin. Mitenköhän käy tulevissa perinnönjaoissa?

….

Jätetään Italia, koska se vie aihetta syrjään. Mennään lähemmäksi omaa käytäntöämme.

Kun useita vuosia sitten olin pankissa virkailijan kanssa hoitamassa asioitani, niin jouduin suoraan sanoen hämmennyksen valtaan. Olin ymmällä, kun virkailija tivasi ja urkki erinäisiä tietoja toinen toisensa perään. En tiennyt, miten asiaan olisin suhtautunut.  Ei minulla salattavaa ole, mutta siinä virkailija meni kyllä mukavuusalueen toiselle puolelle. Nyt jälkeenpäin voin todeta, että aivan liian kiltti olen heidän kanssaan ollut. Hämmentyneenä ei mielellään rupea riitelemään, enkä varsinkaan tilanteessa, jossa vaihtoehdot ovat vähissä.  Pankin kanssahan eletään kuin pakkoavioliitossa.

Noista kokemuksista meni muutama vuosi, aloin huomata muutoksen tuulia.  Kun kerran vähättelin ja pidin tarpeettomana mobiilisovelluksen käyttöönottoa, pankkivirkailija totesi minulle, että siihen tullaan tulevaisuudessa siirtymään. Niin ollen kotitietokoneella luotu pankkiyhteys avainlukulistoineen syrjäytettäisiin. Nyt ymmärrän niin, että kotitietokoneella voi yhteyden luoda, mutta avainlukulistat jäävät historiaan. Mobiililaitetta käytettäisiin tunnistautumisessa. Asia varmasti selventyy syksyn aikana.

En ymmärrä, miksi ihmeessä kotitietokonetta pidetään turvallisuuden kannalta huonompana ratkaisuna kuin kännykkää. Asian kehittelyyn on liittynyt salamyhkäisyyttä. Ihan rehtejä ja reiluja eivät asiasta tietoiset ole olleet. Ketunhäntä on ollut kainalossa.

Uutisen tunnuslukulistoista luopumisesta löytyy mm. täällä.

 …

Mitä pankkikorttien käyttöön tulee, niin eräissä naapurimaissamme kehitys näyttää olleen ripeämpää kuin Suomessa. Olen seurannut viime vuodet Pietarin maksujärjestelmän kehitystä. Aika huimaa vauhtia siellä näyttää uudistus etenevän. Käteismaksu on jäämässä vähemmälle. Itse kuitenkin pidän siitä kiinni, mutta yhä useammin tulee myyjän kanssa vaihtorahaongelmia. Toisaalta tekniset ongelmat hidastavat joskus asiointia kaupan kassalla.  Muutaman kerran verkkomaksu ei ole toiminut ja käteisen haltijana olen tuntenut itseni muutaman pettyneen rinnalla voittajaksi.

Kuten yllä totesin, maksujärjestelmä on tulevana syksynä kokemassa muutoksia, ja olen niiden suhteen paitsi epäluuloinen myös skeptinen. Ei mobiilisovelluksiin siirtyminen, mitään turvallisuutta voi lisätä. Päinvastoin kännykkä on paljon alttiimpi varkauksille ja rikolliselle käytölle. Miksi ihmeessä uudistuksia kaupataan niin hanakasti? 

Sain vastikään pankilta uuden tunnuslukulaitteen. Sen on määrä korvata turvakortti, jota itse pidän suhteellisen helppokäyttöisenä ja selkeänä keinona laskua maksaessani. Uusien järjestelmien käyttöönotto tuo turvattomuutta, kun vanhoista turvallisiksi koetuista käytännöistä on luovuttava.

Tunnen edelleen paljon ihmisiä, jotka eivät omista mobiililaitetta eivätkä aio sitä hankkia. He joutuvat kyllä ongelmaan, mutta uskon monen heistä pitävän kyllä päänsä hamaan hautaan saakka. Melkein järkiään monet iäkkäämmät ihmiset ovat pankkimaksujen ja etäyhteyksien kanssa selkeissä ongelmissa. Myös muisti- ja näköongelmat ovat lisääntymässä. Ei pienellä kännykällä asiointi mitään herkkua heille ole. Kaikki tuntuu kiusanteolta.

Kun käteisen käytön odotetaan vähenevän, niin edessä on tilanne, jossa käteisrahan käytöstä luovutaan kokonaan. Onhan esimerkiksi Ruotsissa asetettu tavoitteeksi, että siitä luovuttaisiin jo ensi vuosikymmenellä. Sehän voi vaikka toteutua, kun kerran kehitys on nykyisin niin huimaa.

Tähän kehitykseen löytyy kuitenkin varoituksen sanoja. J. Hankamäki on kirjoittanut artikkelin pankkijärjestelmän murroksesta. Hänellä on kansalaisille selkeä sanoma: Älä koskaan luovu käteisen rahan käytöstä! Hän näkee pankkiuudistuksilla selkeää määrätietoisuutta. Käteisen rahan käytöstä luopuminen on siinä kehityksessä yksi välivaihe.  

Tuo Hankamäen kirjoitus löytyy mm. täältä. Se on julkaistu tämän vuoden heinäkuussa. Hankamäki on kirjoittanut aiheesta jo kolme vuotta sitten täällä. Hänellä on jutut myös omilla kotisivuillaan.

Muutosten takana on tietysti EU, joka direktiiveillään on levittänyt lonkeronsa ihmisen arkeen. Ei EU ole turhaan kasvattanut koneistoaan. Avuttomuus nimettömän pullataikina-byrokratian edessä on ilmeinen. Kansalainen saa turhaan huutaa sille tuskaansa. Koneisto murskaa yksilön, vastuunkantajaa ei löydy. Politiikan päätöksenteossa ei järjelle ole käyttöä eikä henkilöiden toimia seuratessa näytä sitä pääkopasta löytyvän.

Pankkiuudistukset johtavat pikkuhiljaa pankkitietojen viranomaisvalvontaan, uskoo Hankamäki. Aina tietysti edellytetään muodollisesti asiakkaan lupa, mutta siihen saatetaan meidät velvoittaa. Muuten ei eläkkeitä, työttömyysetuisuuksia tai toimeentulotukia tileille makseta.

Kehitys merkitsee pankkisalaisuuden ja taloudellisen yksityisyyssuojan päättymistä, vaikka uudistuksia toki perustellaan ”turvallisuudella”.

Pankki on kaiken lisäksi muuttamassa yhä röyhkeämmin erinäisiä toimintojaan maksullisiksi.  Tästä on käytännön esimerkkejä, kun yksittäinen yhdistys tai organisaatio haluaa monipuolistaa maksujärjestelmäänsä tai toteuttaa käteismaksujen siirtoa tileille.

Hankamäen mukaan uudistusten myötä taloudellinen valta siirtyy pankeille tai maksuja välittäville yrityksille. Kansalaiset saadaan uudistuksiin suostumaan, kun vedotaan käteisen rahan käytön ”kalleuteen”.  Rahansiirrot tileille helpottuvat. Kun niin käy, niin vasemmistokin saadaan suostumaan vallansiirtoon.

Tämä seuraava on henkilökohtaista dystopiakuvitelmaani enkä toivo sen toteutuvan:

Globaalit yritykset levittävät lonkeroitaan kansalaisten arkeen mutta paikalliset pienyritykset voivat olla tiukoilla. Kun viranomaissääntely laajenee, niin byrokratian laajetessa monenlainen omaehtoinen toiminta voi tulla hankalammaksi toteuttaa.  Siihen ei kaikilla riitä voimia. Orwellilainen maailma tulee yhä todellisemmaksi.

Palaan Hankamäen ajatuksiin.  Hän kehottaa kansalaisia olemaan tarkkana eikä suostua kaikenlaiseen vedätykseen. Helpoin keino protestoida on jatkaa käteisen rahan käyttöä. Hän ilmaisee asiansa voimallisesti. Hän ei perustele sitä ikäihmisten ongelmilla mobiilipankkiin tunnistautumisessa, vaan asia on periaatteellinen. Ei ole hyvä, että ihmiset tehdään riippuvaisiksi pankkien tilijärjestelmistä ja maksuvälineistä. Hankamäen sanoin kyse on ”pankkien tekemästä ryöstöstä”. Kansalaisten yksityisyyden suoja ja omaisuuden suoja murenevat, ulkopuoliset järjestelmät pääsevät kaivamaan kansalaisten pankkitietoja.

Kun ennen valvottiin kansalaisten tuloja, uudistuksen myötä aletaan valvoa myös menoja. Tulee kaikenlaista ”elämäntapatarkkailua”. Ylhäältä käsin vakuutetaan hyväntahtoisuutta mutta todellisuudessa voi käydä toisin. Ihmisten kynnys tuhlailuun madaltuu. Hän menettää yhä enemmän kyvyn hallita omaa talouttaan. Se taas avaa markkinoita kaikenlaisille hyväksikäyttäjille.

Mitä taas tulee taisteluun rahanpesua eli pimeää rahaa vastaan tulee, niin Hankamäen mukaan sen liikkumista estämään löytyy muita keinoja. Mitään todellista tarvetta elektronisen maksamisen laajentamiseen ei Hankamäen mukaan ole. Kyse on hänen mukaansa vallankäytöstä ja ahneudesta. Viranomaiset kävelevät siinä kansalaisten yli. Myös talletusten pääoma saadaan muutosten myötä helpommin verolle.

GEORGE ORWELLIN MAAILMASSA (eli kun kymppitonni on täynnä)

Raija Mattilan suomentama pokkariversio Orwellin romaanista 

Kirjoitukseni pohjautuu George Orwellin (1903 – 1950) romaaniin Vuonna 1984 (1984), joka on Raija Mattilan suomennos 90-luvun lopulta. Romaani julkaistiin vuotta ennen kirjailijan kuolemaa. Otsikon sulkumerkkien sisältö salaisuus paljastuu loppupuolella.

Romaanin päähenkilö Winston Smith alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Meistä se tuntuu luonnolliselta mutta hänen maailmassaan siitä voi seurata kuolemanrangaistus tai ainakin vähintään kahdenkymmenen viiden vuoden kakku pakkotyöleirillä.

Hän kirjoittaa erityisesti sitä varten ostamaansa kirjaan. Sen hän on löytänyt sattumalta eräästä vanhojen tavaroiden kaupasta slummikaupunginosassa kävellessään. Ylipäänsä jo tuolla alueella liikkumisessa on omat riskinsä. Hän on puolueen virkamies, ja heidän liikkuminen noilla alueilla voi herättää epäilyksiä, kiinni jäämisen pelko on olemassa. Hän näkee kirjan erään ”tunkkaisen romukaupan” ikkunassa. Hän poikkeaa sisälle ja ihastuu sen kellastuneeseen paperipintaan. Se on erityisen arvokas kirja ja häikäisevän kaunis. Kauppias – vanha leskimies - kertoo, että se on nuoren naisen muistoalbumi, hienoa käsintehtyä paperia, ainakin 50 vuotta vanha.

Sittemmin romaanin tapahtumien edetessä tuosta vanhasta kaupasta tulee Winstonille tärkeä paikka. Hän tapaa ensin Julian, kokee salaisen rakkauden ja tuon kaupan yläkerran huoneesta tulee heidän piilopaikkansa. Rakkauden sokaisema Winston unohtaa paikkaa liittyvät riskit.

Muta palaan vielä päiväkirjaan. Hän lumoutuu kirjasta siinä määrin, että hän haluaa käyttää oikeaa metalliteräistä mustekynää, sekin hankittu yhtä lailla salaa, ympärille pälyillen. Ylipäänsä käsin kirjoittamiseen on totuttauduttava uudelleen. Kirjan ensimmäinen merkintä on päiväys 4. huhtikuuta 1984. Hän ei ole varma, onko tuo vuosi oikea. Niin hän on sen laskenut omiin muistikuviin perustuen. Ajanlasku ja menneisyys on Isonveljen valtakunnasta häivytetty. 

Ensin hänen pitää kysyä itseltään, kenelle hän kirjoittaa, kykenemättä siihen yksiselitteisesti vastaamaan. Ja kirjoittaminenkin lähtee liikkeelle hapuillen, hän on kuin tiedottomassa tilassa Hänen sisimpänsä on pakahtumaisillaan odottaen purkautumistaan asioista, joka ovat pyörineet vuosikausia hänen päässään. Ja kynä pääsee kuin itsestään vauhtiin, lapsellisella käsialalla paperiin alkaa rönsytä tekstiä niin, että vähitellen isot kirjaimet ja myös pisteet unohtuvat.  Ensimmäinen kerta päättyy käsikramppiin.

Seuraavalla kerralla käsi liukuu paperilla puolen sivun verran kuin automaattisesti toistaen lausahdusta ”Alas Isoveli”.  Hän havahtuu kauhun tunteeseen ja harkitsee jopa tekstinsä repimistä ja ylipäänsä kirjoittamisen lopettamista. Mutta hän ei sitä tee, koska yhtä kaikki ajatuspoliisi saisi hänet ennemmin tai myöhemmin kiinni. Hän on varma, että pidätys tulee aikanaan, ehkä hänet yllätetään keskiyöllä ja repäistään sängystä ylös, niin kuin on tapana. Pidätyksen hetki koittaa paljon myöhemmin ja tässä vaiheessa hän ei kykene tuota tilannetta kuvittelemaankaan.

Hän ihmettelee, miksi hän kirjoittaa, ketä varten? Sen ainoa lukija olisi korkeintaan ajatuspoliisi. Häntä itseään odottaa tuho, päiväkirja muuttuisi tuhkaksi ja hän itse haihtuisi savuna ilmaan. Itse asiassa hän tuntee jo olevansa kuin kuollut tai ainakin ”yksinäinen haamu”. Nyt hän tuntee kyllä mielihyvää, kun voi kirjoittaa puoli sivua vaikka tuota yllä mainittua ”Alas Isoveli” -lausahdusta. Siihen on tyydyttävä, ei ole olemassa ketään tulevaisuuden potentiaalista lukijaa.  Hän löytää kuitenkin kirjoittamiselleen punaisen langan. ”Ihmiskunta vie ihmisyyden perintöä eteenpäin, ei tekemällä itseään kuulluksi, vaan säilyttämällä järkensä.” Hän siis kirjoittaa, jottei tulisi hulluksi.

Winston on itse työssä Totuusministeriössä. Hänen tehtävänsä on väärentää historiaa: muokata sitä, häivyttää sieltä henkilöitä ja luoda uusia. Puolue luo todellisuuden. Esimerkiksi Winstonin luoma toveri Ogilvy on yhtä todellinen kuin kuka muu tahansa, vaikka hän on Winstonin luoma.

Winston tuntee suurta vetoa ja myöhemmin luottamusta puolueen sisäpiiriin kuuluvaan mieheen nimeltään O’Brien. Hän löytää miehen olemuksesta vastakohtaisuutta arvellen myös, ettei tämä ole poliittisesti täysin puhdasoppinen, tai ehkä hän vain toivoo niin. Luottamus herää silmänräpäyksessä, kun heidän katseensa sattuvat kohtaamaan. Siitä sekunninmurto-osan katseesta Winston tajuaa O’Brienin ajattelevan samoin kuin hän itse”. Pelkkä katse välittää Winstonille turvallisen viestin: ”Minä olen sinun puolellasi”. Tuo kaikki on tietysti salaista sisäistä tunnetta mutta se antaa Winstonille rohkeutta ja toivoa. Jo seuraavana hetkenä O’Brienin kasvot ovat yhtä tutkimattomat kuin ne olivat ennen kontaktia.

Tuon tapauksen jälkeen Winstonille palautuu mieliin hänen seitsemän vuotta aiemmin näkemänsä uni. Hän kulkee pilkkopimeän huoneen läpi. Joku hänen sivullaan istuva toteaa hänelle rauhallisella äänellä: ”Me tapaamme paikassa jossa ei ole pimeyttä.” Nyt seitsemän vuoden jälkeen hän tunnistaa tuon äänen O’Brienin ääneksi. Tämä oli puhutellut häntä pimeässä.

Winston ei ole varma, onko O’Brien ystävä, mutta hän löytää kuitenkin yhteisymmärryksen. Tuo pimeässä kuultu lause oli ennustus, jonka toteutumiseen Winston luottaa ja joka sitten omalla tavallaan toteutuukin.

Winston ja O’Brien tutustuvat, alkavat toimia veljeskunnassa. Alkuun tapaamiset tuovat luottamusta ja valoa. O’Brien on suojelija, ystävä, inkvisiittori. Hänestä tulee myöhemmin Winstonin kiduttaja ja uudelleen kouluttaja. Menetelmät ovat raakuudessaan kauheita. Salaisesta kapinallisesta Winstonista muokkautuu Isonveljen uskollinen seuraaja.

Seitsemän vuoden takaisesta unesta lupauksia herättänyt paikka sijaitsee Rakkausministeriössä. Se on hermoja riipivän surinan täyteinen kidutuskammio, jossa kaikkialla loistaa kultainen valo. Muisti on kuitenkin pimennetty. O’Brien esittää kysymykset ja ehdottaa vastaukset, hän lyö ja samalla suojelee. Vastaan pyristely ei auta, tappiolle siinä jää.  Mutta vielä Winston nousee vastahankaan. Hän yrittää saada O’Brienia uskomaan, että ihmisyys voittaa:

”Ei sivilisaatiota voi perustaa pelon, vihan ja julmuuden varaan. Siitä puuttuisi elinvoima. Se hajoaisi. Se tekisi itsemurhan… Elämä ottaa teistä voiton.”

O’Brien vastaa. Elämä on hallinnassa. Hänen mukaansa Winstonin kuvittelemaa ihmisluontoa ei ole olemassakaan. ”Ihmiset ovat loputtomiin muokattavia”. Puolue on ihmiskunta. Hän todistaa aatteensa viemällä Winstonin alastomana peilin eteen. Runsaiden kidutusten jälkeen miehestä on jäljellä enää luu ja nahka. Hiuksia voi repiä tuppoina päästä ja hampaat murenevat.

Tästä alkaa uudelleen koulutus. Voimat palautuvat ja ajattelukin alkaa pelkistyä.

…

Yhteiskunnassa on alempiarvoinen väestön osa – proleluokka. Siihen kuuluvia pidetään luonnostaan alempiarvoisina olentoina, joita on pidettävä aisoissa kuin eläimiä. Puolue opettaa, että he elävät paljon paremmin, kuin vanhassa yhteiskunnassa, jossa he olivat riistettyjä ja rankasti hyväksikäytettyjä. Virallisesti kerrotaan, että puolue vapautti prolet orjuudesta. He olivat ennen vallankumousta eläneet hirmusorron alla, heitä oli pidetty nälässä ja piesty, naiset oli pakotettu hiilikaivoksiin, lapset oli myyty kuusivuotiaina tehtaisiin. Tätä kaikkea Winston kuitenkin epäilee. Hän haluaa tietää, millaista työläisten elämä oli ennen vallankumousta.

Hän ujuttautuu proleluokan pariin, löytää hämyisestä löyhkäävästä kapakasta vanhan miehen, jolla voisi aikuisiän muistoja ajasta ennen vallankumousta. Ehkä hän voisi kertoa, oliko ennen elämä samanlaista kuin nyt kerrotaan. Mutta ei hän saa miehestä mitään irti. Tämä muistaa vain irrallisia tiedon palasia, tyhjänpäiväisyyksiä ja hataria yksityiskohtia, kuten silinterihatun.  Kokonaiskuva on hänen tajunnastaan kadonnut. Utelu on turhaa. Tilanne on toivoton, menneisyyttä ei muisti pysty palauttamaan. Muistin pettäessä on jäänyt jäljelle vain se, mitä puolue julkisesti esittää. Muita dokumentteja ei ole jäljellä. Kun siihen lakkaa uskomasta, lakkaa menneisyyskin olemasta.

Winstonille itselleen lapsuus on väliin kirkastuvia, väliin haihtuvia muistikuvia, ilman kiinnekohtia, ilman juonta ja yhteistä punaista lankaa. Winston ei saa luotua siitä selkeää kuvaa. Mitä on tapahtunut äidille? Mitä hänen nälkiintyneelle ”apinankasvoiselle” pikkusiskolle, jolta isoveli (eli Winston itse) varastaa tämän ainoan suklaapalan saaden siitä syyllisyyden alitajuntaansa? Lapsuus, äiti, tuo kauhea sota-aika ja sen puute heijastuvat mieleen epämääräisinä kauhukuvina. Winstonin yhteiskunnan dystopiassa se ei tuo vapautusta.

Unikuvat sekoittuvat todellisuuteen. Alan itsekin epäillä, kuinka todellinen ylipäänsä Winstonin rakkaus Juliaan on, vaikka romaanissa hänet kuvataan todellisena. Ainakin siinä purkautuu kaikki pakahtunut ahdistus. Se tuo elämän maun Winstonin todellisuuteen, kun menneisyyden muistotkin raastavat epämääräisinä irtopaloina tajuntaa.

 

Julian elokuvahahmo. Se on vuodelta 1984. Suosittelen. 

Mennään lähemmin Juliaan.  Hän hakeutuu Winstonin läheisyyteen, järjestää pienen kohtauksen, jossa saa sujautettua salaa Winstonin käteen paperilapun. Juuri tuolloin Winston on slummialueella, lähellä yllä mainittua romukauppaa. Winston on havainnut naisen jo aiemmin, hän on varma, että kyseessä on ajatuspoliisin vakooja.

Winston pyörittelee paperia kauan, arvuuttelee, mitä se voisi sisältää. Se voisi olla vaikka viesti ajatuspoliisilta. Sitten eräänä hiljaisena hetkenä hän rohkenee avata paperin. Siellä on viesti, joka sa Winstonin maailman sekaisin: ”Minä rakastan sinua”.  

Rakastuminen on puolueen ohjauksessa. Avoimesti sitä ei voi ilmaista, näyttää tai osoittaa. Julia itse on töissä ”Nuorten seksinvastaisuusliitossa”, järjestää vihaviikkoja ja sen semmoista. Ja aivan kuin työnsä vastapainoksi hän on itse hyvin fyysisen seksin ystävä, ei mitään puhtautta ja hyvyyttä, vaan lähinnä kai eläimen raivoa. Ja ennen Winstonia hänellä on ollut useita kumppaneita puolueen sisältä, mistä Winston vain innostuu.  Hän siis innostuu harrastamaan seksiä. Julian kautta Winstonille paljastuu, kuinka mätä instituutio puolue on.

Winston katselee tytön valkeaa kylkeä ja ajattelee:

Entisaikaan mies katsoi tytön ruumista ja näki sen himoittavaksi. Mutta nyt oli mahdoton kokea puhdasta rakkautta sen paremmin kuin himoakaan. Puhtaita tunteita ei ollut, koska kaikkeen sekoittui pelko ja viha. Heidän syleilynsä oli ollut taistelu, heidän orgasminsa voitto. Se oli isku puoluetta vastaan. Se oli poliittinen teko.

Tapaamiset lähtevät käyntiin, pitkällä kaavalla liikutaan. Suhde tiivistyy, himot vievät molempia. Tämä rakkaus on kuitenkin esteenä sille toiselle rakkaudelle, jota Winstonilta vaaditaan. Myöhemmin kuulusteluissa tämä pyristelee vastaan. Hän ei voi rakastaa Isoaveljeä.

…

He tapaavat yhdessä O’Brienin, pääsevät mukaan ”salaiseen veljeskuntaan” ja saavat hänen kauttaan luettavaksi vastavallankumouksellisen Emmanuel Goldsteinin kirjan Oligarkkinen kollektivismi. Sitä luettuaan Winston ymmärtää, että hän on järjissään, ei ainakaan vielä hullu. Hän tajuaa, että on olemassa totuus, josta voi pitää kiinni.

Winston on seurannut proleluokan elämää ja hän alkaa vähitellen uskoa, että sen on tulevaisuus. Winston itse tajuaa olevansa kuollut, prolet elävät. Tästä hän kyllä myöhemmin joutuu väittelyyn O’Brienin kanssa eikä siitä hyvää seuraa.

Julia on ikään kuin mukana, mutta kovin vaisusti. Onko hän vain eräänlaisena houkutuslintuna, onko hän kahdessa roolissa, se jää hieman epäselväksi.

Winston on vuokrannut tapaamispaikaksi romukaupan yläkerran huoneen. Vuokraisäntä on kertonut, että huoneessa ei ole televisiota eikä tv-ruutua, mutta onhan se sen yhden taulun takana. Sieltä heitä seurataan koko ajan.

He ihailevat ikkunasta monta lasta synnyttäneen työläisäidin lauleskelua ja häärimistä pyykkinarujen ääressä, kunnes hetkessä tilanne muuttuu.  Taulun takana oleva TV-ruutu alkaa puhua, naisen laulu vaimenee, huone täytyy mustaunivormuisista rautasaappaisista miehistä. Heidät isketään maahan. Univormumies iskee Juliaa sydänalaan niin, että tämä taittuu kuin linkkuveitsi, ja henki lähes salpautuu.

Kaikki oli valmisteltu heidän päänmenoksi kuin draama. He olivat joutuneet totaalisen hämäyksen kohteeksi. Tuo vanha romukaupan pitäjäkin, jolta Winston oli ostanut päiväkirjan ja lasisen korallin oli todellisuudessa valepukuinen ajatuspoliisi. Päiväkirja romukaupan ikkunassa on Winstonille asetettu syötti. Hän tarttuu siihen eikä voi enää vastustaa kiusausta, menee paikkaan toisenkin kerran. Tuolloin kauppias näyttää yläkerran huoneen. Sitten ilmestyy Julia, jonka kanssa he aloittavat huoneessa salaiset tapaamisensa.

Winston oli jäänyt lankaan. Hänet viedään selliin. Siellä yksinäisyydessä hän vielä vakuuttelee itselleen, ettei pettäisi Juliaa, mutta ei hän tätä ajattele. Hänen mielessään on O’Brien, toivonkipinä. Sekin toivo sammuu.

Palaan vielä Juliaan. Ajattelen vieläkin, että George Orwell, jos ei aivan hämää, niin on hän ainakin jättänyt tulkinnan varaa Julian persoonalle. Hän tuntuu olevan Winstonille vähän samanlainen syötti, kuin tuo romukauppa ja sen omistaja sekä O’Brien. Vai ovatko unet ja todellisuus tässäkin sekoittuneet? Kohtaus ennen pidätystä, jossa Winston lukee ääneen Goldsteinin kirjaa ja Julia on hiljaa vieressä lisää epäilyksiäni.

…

Winstonin ruumiinvoimat palautuvat pitkän kidutusjakson jälkeen, uudelleenkouluttautuminen etenee.

”…miten tyhmää ja kevytmielistä oli ollut nousta puolueen valtaa vastaan. Hän tiesi nyt, että ajatuspoliisi oli seitsemän vuotta tarkkaillut häntä kuin kovakuoriaista suurennuslasin alla. Ei ollut yhtään tekoa, ei yhtään ääneen lausuttua sanaa, jota he eivät olisi huomanneet, ei yhtään ajatuskulkua, johon he eivät olisi voineet puuttua.”

Hän uskoo, että ajatuspoliisia ei pääse pakoon edes uniin. Sitä vastaan on mahdotonta taistella. Ja puolue on oikeassa. ”Miten kuolemattomat kollektiiviaivot voisivat olla väärässä?”

Hän rupeaa sellissään raaputtamaan taululle ajatuksia. Kaikki alkaa kuin päiväkirjan kanssa. Hän alkaa hapuillen ja tikkukirjaimin muotoilla todellisuuttansa: ”Vapaus on orjuutta”, ”Kaksi ynnä kaksi on viisi”. Välin empimisen jälkeen hän jatkaa: ”Jumala on valtaa”. Menneisyyttä ei enää ole. Hän oli elänyt itsepetoksessa. Kun antautuu tähän hetkeen, kaikki muu seuraa perässä. Mikä on ennalta määrätty, se seuraa perässä. Miten hän on voinut kapinoida? Tässä uudessa ajattelussa luonnonlaitkin ovat hölynpölyä. Mutta kouluttautuminen jatkuu. Järkeilyssä ei improvisointi aina auta ja hallusinaatiotkin vaivaavat. O’Brien saapuu, kehuu edistymistä, mutta toteaa, että tunnepuolella on vielä tekemistä. Vielä hän ei pysty sanomaan rakastavansa Isoaveljeä.

Alkaa viimeinen vaihe, kidutus, josta Winston ei selviä yksin. Isketään siihen sielun syvimpään, herkimpään alueeseen – fobiaan, joka on paljastunut jo aiemmin. Pelko ja paniikki saavat vallan. Sitä hän ei kestä. Rotat ovat jyrsiä hänet, nälkäiset, mielipuoliset, kiljuvat eläimet lähes hyppäävät hänen kimppuunsa, suoraan kasvoihin, ja kaluavat hänen kasvonsa. Jos vain löytyisi joku toinen henkilö, hänen ruumiinsa, jonka hän voisi siirtää siihen väliin, hän pelastuisi.  Siinä kauhean paniikin keskellä sellainenkin löytyy – Julia. Hän huutaa paniikissa, että voivat repiä Julian kasvot, kunhan jättävät hänet rauhaan.

Viimeinen este Winstonin opinnoissa häviää. Hän ei enää vihaa Isoaveljeä.

…

Kymppitonni täynnä

Tuo kymppitonni viittaa blogiini. Viime kuussa tuli kymmenen tuhatta kävijää täyteen. Tämä on 148. kirjoitukseni.  Tällä hetkellä käyntimäärä on jo ylittänyt 10 600. Aloitin tämän blogini vuoden lokakuussa 2013. Tavoitteenani oli keskittyä pitempiin aiheisiin ja julkaista vähintään kaksi kirjoitusta kuussa. Sittemmin tuo määrä on ylittynyt reilusti. Kirjoittelen myös muissa ympyröissä mutten näin laajasti.

Halusin laittaa tämän viestin juuri tämän Orwell-tekstin yhteyteen. Ajattelin kirjoittaa vain Winston Smithin päiväkirjan pidosta, mutta romaani on minulle niin tärkeä, etten pysynyt suunnitelmani rajoissa.

Tästä blogistani hieman lisää. Kymmenen tuhatta kävijää on minun kaltaiselleni kirjoittajalle paljon. Toki tajuan, että moni tuosta määrästä joutuu sivulleni vahingossa, mutta kiva tuon luvun kehitystä on seurata. Olen hieman Winston Smithin linjoilla. En ajattele jättäväni kulttuuriperintöä tuleville sukupolville, en ajattele ainakaan liian paljon mitään erityistä kohderyhmää, jolle tekstini suuntaisin. Se on tietysti haitta. Jos ajattelisin tarkemmin lukijoitani, sillä olisi myönteinen vaikutuksensa itse tekstin rakenteeseen ja tyyliin.

Kahdessa kohtaa haluan rinnastaa itseni Winston Smithiin. Hän kirjoittaa säilyttääkseen järkensä. Se kosketti minua siinä määrin, että olen se painanut yllä paksummalla. Toinen minua koskettava ja tietysti järkyttävä kohtaus on viimeinen kidutuskohtaus, jossa rotat uhkaavat jyrsiä Winstonin kasvot. Tunnustan, että minulla on samanlainen rottafobia kuin Winstonilla. Ymmärrän Winstonia. Ei hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin uhrata rakkaansa. Romaanin todellisuudessahan tällä teolla Winston vain lannistetaan, ei Juliaa rotille syötetä.

En halua parantaa maailmaa, en vaikuttaa ihmisten ajatuksiin. Toivon, että mahdollisimman monella oma ajattelukyky säilyisi. Aloin kirjoittaa lähinnä itseni vuoksi. Se oli sisäistä pakkoa itse ilmaisuun. Olin tukahtua. Näytti, että ulkopuolella aletaan liikaa ohjata siihen, miten pitäisi ajatella ja mitä pitäisi ajatella ja mitkä aiheet ovat tärkeitä.  Halusin muotoilla itse ajatuksiani, pitää ne kasassa, luoda aihekokonaisuuksia laajemminkin, jos siltä tuntuu. Joskus olen vain toistanut muiden ajatuksia, joskus olen keskittynyt suomentamiseen. Runojen kääntämiseenkin olen rohkaistunut, vaikken tunne olevani siinä vahvoilla.

Kun tekstiä on syntynyt paljon, voisi luulla, että kirjoittaminen sujuisi ajan myötä sujuvammin. Se ei pidä paikkaansa. Varsinkin viime kuukausina kirjoittaminen on edennyt turhan tuskaisesti. Enkä eräissä tapauksissa ole edes päässyt loppuun saakka.

Tästä kaikesta olen saanut paljon itse. Olen lukenut itse enemmän. Romaanejakin on tullut nyt luetuksi tavallista enemmän. Ongelmani on suoraan sanoen se, että olen kiinnostunut asioista, joista kukaan ei halua kanssani jutella. Joskus tuntuu, että olen - niin kuin Winston Smith itsestään ilmaisee – ”yksinäinen haamu”. Siksipä blogini on purkautumistie.  Ei se toki ainoa syy ole. Toki haluan myös pitää kirjoitustaitoani yllä. Eikä mielihyvän tunnettakaan pidä unohtaa.

Tuo luku 10 000 kirvoittaa mieleni vielä toiselle puolelle maailmaa eli Kiinaan. Kiinan kielen lukua ”kymmenen tuhatta” merkitsevä sana 万 ’Wan’ merkitsee symbolisesti myös ’täydellisyyttä’ ja ’ikuisuutta’. Kiinalaisessa perinteisessä runoudessa se luku tulee usein vastaan, sellaisissa ilmauksissa kuin kymmenen tuhatta kertaa ja kymmenen tuhatta vuotta. Historia ja ikuisuus on kiinalaisessa maisemassa ja kiinalaisessa ajattelussa aina läsnä.

Ming-dynastian aikana 1400- ja 1500-luvulla eräät eunukit saivat keisarin hovissa niin paljon valtaa, että mm. turvallisuuspoliisin johtohahmo Wei Zhongxian(1568 – 1627)julisti olevansa yhdeksän tuhatta vuotta vanha. Hän ei tietenkään voinut sanoa ”kymmenen tuhatta”, sillä se luku oli varattu itse Taivaan pojalle eli keisarille.

Otan esimerkin Mao Zedongilta, en kuitenkaan hänen politiikkaansa ihaillakseni. Mao oli merkittävä runoilija, joka käytti perinteistä runomittaa. Vuonna 1963 julkaistussa runossaan, jonka hän on omistanut vastaukseksi näytelmäkirjailija Guo Moruolle, Mao toteaa näin: ”Kymmenen tuhatta vuotta on liian pitkä aika pohdittavaksi./ Tartu vain tähän aamuun ja iltaan” (suomennos Pertti Niemisen). Runon sisäinen merkitys on käydä taistelua neuvostoliittolaista revisionismia vastaan, mutta nyt siihen ei kannata kiinnittää huomiota.

Toinen esimerkkini  on kiinalainen sanonta, jolla on yhteys Maon ilmaisuun. 不怕一万，只怕万一(bùpà yī wàn， zhǐpà wànyī). Se tarkoittanee suoraan käännettynä suurin piirtein sitä, että ”Älä pelkää kymmentä tuhatta, vain kymmenettä tuhatta ensimmäistä”. Vapaampi käännös: ”Eivät tärkeitä ole menneet kymmenen tuhatta, vaan edessä oleva tapaus”. Vielä tiiviimmin ilmaisten: ”On toimittava aina sen hetkisen tilanteen mukaan menneistä välittämättä”.

Kun Nixon vieraili Kiinassa 1970-luvun alussa. Mao Zedongin kerrotaan todenneen saman asian, joka sisältyy yllä lainattuun runoon. Nyt kerron sen englanniksi:

“So many deeds cry out to be done, and always urgently. The world rolls on. Time passes. Ten thousand years are too long. Seize the day, seize the hour.” (Se löytyy täältä.)

En suomenna sitä kokonaan. Puutun vain tuohon loppuosaan. Vapaasti ilmaisten. ”Aika kuluu. Menneellä ajalla ei ole merkitystä, on tartuttava tähän hetkeen.” Tästä viisaudesta minäkin haluan ottaa vaarin.

Samankaltaisen huomion teki viime marraskuussa Helsingissä pidetyillä kirjamessuilla venäläinen kirjailija Andrei Bitov. Hänen taustansa on se, että hän on luonut merkittävimmän tuotantonsa Neuvostoliiton aikoihin 70-luvulla. Nyt hän on lähes 80-vuotias ja toimii edelleen Venäjän PEN-klubin puheenjohtajana.  Kirjallinen tuotanto on kuitenkin jäänyt viime vuosina laihaksi ja ehkä tuo puheenjohtajuuskin on muodollisuus. Hän totesi esityksensä aluksi jotenkin tähän tapaan, että menneillä teoilla ei ole nykyisin mitään painoa, on joka hetki osoitettava olevansa hengissä. Hänen äänenpainostaan olin tuntevinani pientä epätoivoa.

Eipä tässä muuta kuin että Bitovia ja Maoa mukaillen mennään ajassa eteenpäin. Kirjoitetaan, luetaan ja seurataan, mitä maailmassa tapahtuu. Pidetään itsestämme huolta, jotta säilyttäisimme järkemme.

…

Lopuksi

Haluan päättää tämän kirjoitukseni kuitenkin Orwelliin. Minusta sekä Vuonna 1984 että Eläinten vallankumous ovat vaikuttavia teoksia totalitarismista. Käsittääkseni niiden syntymiseen on vaikuttanut 1900-luvun alkupuolen henkinen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri. Totalitarismi on aina keskellämme, jokaisessa yhteiskunnassa, jokaisessa hallintorakenteessa, myös meillä Suomessa ja tietysti meidän arkeamme ohjailevassa Euroopan Unionissa. Täälläkin on ihmisten ajattelua alettu suitsia epämääräisin keinoin. Totalitarismi on ajattelutapa. Siksi minua suututtaa, kun nuo teokset halutaan ehdoin tahdoin yhdistää Neuvostoliittoon ja neuvostoyhteiskuntaan.  Tuntuu, että nykyisin se tehdään hanakammin. Tällä tavalla aivan kuin suljetaan noiden romaanien sanoma meidän ajallemme. Tuon pari esimerkkiä. Yleisradion Lukupiiri-ohjelmassa käsiteltiin jokin aika sitten Eläinten vallankumousta ja sen toimittajat miltei yksioikoisesti pitivät sitä Neuvostoliiton kritiikkinä. Ja tämän nyt käsittelemäni romaanin esipuheen kirjoittaja (lokakuussa 2007; WSOY:n pokkaripainos) tuo esille samanlaista kapoista tulkintaa.